VUOSI 1894.
Reading edition
NUORUKAISEN MUISTIKIRJAAN.
Nuorukainen, soihtuasi kannat, Tulta nostat, nostat korkeaan. Valaistako maailmaa sen annat Vaiko tuotat murhaa mailmaan?
Elämätä vaiko kuolemata Ympärilles luonet hehkullas? Rakennatko maata ihanata Vaiko turmelet sen tarmostas?
Elämäsi antaa vastauksen: Kuinka kesyttää voit luontoa, Toteutatko maasi toivomuksen, Sulle totuus onko kalleinta.
Horjahtanet — nouse pontevasti, Pyri kehnosta ain' oivempaan, Pettää voivat voimas useasti, Hyvä tahtos älköön milloinkaan!
1888-94.
HALLITSIJAPARIMME HÄÄPÄIVÄNÄ.
Lausuttu Keisari-Suuriruhtinaan Nikolai II:n ja Aleksandra Feodorovnan hääpäivän juhlanäytännössä Suomalaisessa teatterissa 26 p. marrask. 1894.
I.
Niin sankka usva joskus peittää maan, Ett'ei voi siintää valon tuikekaan, Käyp' ihmiset kuin raskaan taakan alla Ja himmeen silmän kohtaa kaikkialla, Töin tuskin toivo jatkaa lentoaan.
Se jatkaa sentään: Halki usvien Se pyrkii ilmakertaan kirkkaasen, Sen silmä etsii tähtimaailmoita, Siks yöt ja myrskyt, tyrskyt sit' ei voita, Se löytää aina valon sätehen.
Se halki syksyn, talven pakkasten On voinut löytää uuden keväimen, Ja kautta takatalven, keväthallan On toivo löynnyt lämmön, valon vallan Ja hedelmiä luovan kukkasen.
Niin nytkin Suomi suruharsossaan Jälestä vankan rauhan ruhtinaan Luo silmät puoleen nuoren valtiaansa Ja lohdutus on hänen rinnallansa: Ihana "Päivänpaiste" loistossaan.
II.
Kun päiv' on noussut valtaistuimelle, On kevät-aika, luonnossa on häät Ja siivet kasvaa luonnon nuoruudelle, Elämän riemun kaikkialla näät.
Valoisa lämmin lainehtien kierii, Avaten kukkasen ja linnun suun, Vapaina tuulet tuoksii, virrat vierii, Virittää voimat työhön siunattuun.
Näin luonnonvaltakunnat pienet, suuret Omia seuraa peruslakejaan: On heillä eri luonne, tavat, juuret, Mut kaikki luottaa valon valtikkaan.
Se valtikka se seuraa oikeutta, Ikuista, joka mailmat järjestää; Hyvyyttä seuraa se ja rakkautta, Jok' eri muodot sointuun yhdistää.
III.
Terve, nuori oikeuden turva! Terve, sulo lemmen "Päivänpaiste"!
Sulle suuret es'isäsi näytti Oikeuden, laupeuden tietä, Jonka kahden puolen kaunihisti Kansakuntain riennot kukoistavat, Kaikk' edistys, valistuksen vilja, Vapauden ilmanalan anti, Nopeasti nousee tähkihinsä Alamaisten onnen vahvikkeeksi, Hallitsijan töitten kunniaksi: Kansan onni valtiaalle kiitos.
Tällä tiellä kaunis valtapari, Kauan hallitkoon ja onnellisna. Nouskoon heille työstä raskahasta Sato herttaisia hedelmiä, Sato kukkia ja kunniata, Kiitoslaulut kansan sydämmestä, Onnellisen, uskollisen kansan, Jonk' ei sydän suulla teeskentele! Nouskoon kuolemattomuuden kukka Iät kaikki ihaeltavaksi Miljoonien sydämmellä, suulla! — Paras palkka oikeasta työstä: Rauhallinen, moittimaton tunto!
Olkoon Valtijaamme ohjaksissa: Vankka tarmo Ensi Nikolain, Aleksander Ensimmäisen lempeys. Aleksander toisen vapaa mieli, Aleksander kolmannelta rauha, Näiden kaikkein oikeudentunto, Niin on ohjaksissa suurin kunto.
Nuoren suuriruhtinaansa häihin, Lainkuuliaisna, uskollisna, Näitä Suomi sydämmestään toivoo, Toivoo pitkää onnen viljavuotta!
RAUTATIELLÄ.
Säkeniä säihkyy yöhön, Höyry kulkee, kylvää ne. Nouskaa edistyksen työhön! Huutaa kone kansalle.
Mikä jyske, ryske, pauke, Seudun kansa kavahtaa: Uusi aika tästä aukee, Kun näin matk' on joutuisaa.
Liike vilkastuu ja toimi Valtaa salon sydämmet, Työhön kutsuu kaikin voimin Kansan joukot rauhaiset.
Vierähtää vaan anna vuotten, Niin nuo suotkin kuivataan: Miss' on liike, siell' ei suotten Kansa jouda loikomaan.
Mutta valistusta meille! Moni voisi hairahtaa: Eksyy ehkä tuhman teille, Pyörän alle lankeaa.
Seis! Kas tuolla kansan joukko — Asemalle saavumme. Terve, toisen seudun veikko! Näin nyt helpost' yhdymme.
KUKKA LUMESSA.
On nurmen vihreys vielä Niin tumma kuin nuorena, Ja kuihtunut kukka nukkuu Mun äitini haudalla.
Mut tuulen henki on raaka Ja kalsea aurinko, Ei hellyytt', armoa riitä, Vaan luntakin vihmoo jo.
Voi ankaruutt' olojemme! Vaikk' elämän voimat ois Ja kukka hedelmän toisi, Niin talvi sen sortaa pois.
SYYSTUNNE.
Syys-ilta on tyynen kaunis Ja miettivän rauhaisa, Mut luonnossa hiljaa hiipii Himo hillitön: kuolema.
Se hehkuvin, ruskoposkin Käy taivahan rantoja, Ja metsien lehvät hohtaa Sen kiehtojan kuumetta.
Kun missä on heikko, hento, Sen ahmii se suudellen: Niin kaunihin lammen kylmii, Vie lehden ja kukkasen.
Ja hedelmät hienot korjaa Se hekkumankiihkossaan, Vaan muikeat pihlajanmarjat Jää oksille nuokkumaan.
Käy haikea tunneviima Läpi luonnon ja ihmisen: Siit' yöksi on hautuva myrsky, Himon temmellys kiihkoinen.
* * *
Mun mieltäni mustat muistot saartaa: Näen veljeni kuolinvuoteellaan Ja sairaan siskoni kalvaat kasvot — Minä jäykistyn heidän vaivoistaan.
Näen julmana vääryyden ja sorron Yli pienten ja heikkoin tallaavan, Näen luonnon neitsyyden raiskatuksi. Pahan ryöstävän kauniin maailman.
Niin vierien tuskissani vaivun Syvyyden kuiluhun — unta nään: On siellä kolkkoa autiota, Ei tähteä, kukkaa yhtäkään.
On painajan taakka rinnoillani Ja henkeni hiutumaisillaan. Mut silloin toinnun ja silmät auki Näen valkovaipassa kaiken maan.
* * *
Himo kuolema tok' ei ollut, Se ei tappanut luontoa, Sen vaivutti vain univerhoon. Se kerran on nouseva.
Viel' elämän runko on vankka, On vihreä kuusisto, Yli maailman kirkas taivas, Yli taivahan aurinko.
JOK' AIKA.
Jok' aika kevät on, Jok' aika kesäkin, Jok' aika syys ja talvi, Jok' aika kaikkia. Mut eri maissa vainne Er' ajoin viihtyvät.
Jok' aika aamu on On aina päiväkin, Jok' aika iltaa, yötä Ja unta, valvontaa, Jok' aika taivaan soihtu Lakia säätelee.
Jok' aika lapsuutt' on, Jok' aika nuoruutta, On miehuuttakin aina Ja aina vanhuutta. Mut puolestansa kaikki Ne vuoroin vastaavat.
On aina myrskyjä Ja aina tyyntäkin, Surua, murhett' aina Ja epätoivoa. Mut toivokin ja riemu Ne valvoo ainiaan.
Niin virrat henkiset Jok' aika rientävät, Tuhansin muodoin, aalloin Ne leikkaa toisiaan. Tuo suunta muunne muutti, Muut tänne siirtyivät.
Mut kaikkiin muotoihin On luonto väsynnä; Kehitys, voima, vaihdos On aina kestävä: Elämä aina kestää Ja jatkaa muotojaan.
IHANTEELLENI.
Meist' onko jo tullut loppu, Näin kuollaanko nyt jo pois? Pois kuollaanko toisistamme Kuin meitä ei ollut ois?
No, jääpihän muistoksemme Maan kummulle kukkaset: Jää sorrettu rakkautemme Ja murretut toivehet.
Ne saarnaisi maailmalle: Ihanteet ovat turhat vaan, Kuin väistyvä taivaan ranta, Jot' ei saavuta milloinkaan.
Toki taivahan rantaa kohti Yhä maailma matkustaa, Ja milloin loppuisi yökin, Jos taivaaton olis maa?
Niin huutaisin surun yössä Minä toivoton huohottain: Voi maailmaa ihanteitta, Voi turhia toivojain!
Mut ei! Ihanteitteni taivas, Pysy kaukaisin rantoines! Niin kauan on rintani nuori Kuin näen sinun kirkkautes.
Niin kauan kuin sinä siinnät, Hätäpäiv' ei toivoa vie: Surun, kuoleman tuolta puolen Voi kuumottaa valon tie.
Ja toivonkin raunioilta Viel' elämä virkoaa, Kuin tuhkasta kaatun kasken Vihannoitseva viljamaa.
HÖYHENKENGÄLLE.
Ah, jos rikas, nuorikin oisin, Niin luoksesi liitäisin Ja laulaisin sulokielin Ja hehkuvin tuntehin.
Sinut laulaisin ihaninten Maan impien maineeseen, Sydämestäni helmivän virran Sinun johtaisin sydämmeen.
Kuin joutsen joutsenen kanssa Me hekkumass' uisimme Tai yhdessä lentäisimme Ihanammille ilmoille:
Ihanampihin aatemaihin, Joiss' ei ole kurjuutta, Joiss' ei sydän kylmänä siedä Lähimmäisensä sortoa.
Tai kaksoissieluna nousten Yli maata, yli maailman, Me Suomelle soittaisimme Valon virsiä kirkkaimman.
Valo, lämpö se lauluistamme Elonvirtana vihmois maan, Jäärinnat rikkoisi, kansan Vapauttaisi vammoistaan.
* * *
Minä laulankin, palan, hehkun, Rikas rintan' on nuoruuttaan, Ihaelmani suitsutan sulle, — Sinä tuskin kuunteletkaan!
Pojan heilakkeita on parvi Mesihuulia muistossas, Niin pitkä ja hauska on vielä Sun rakkausohjelmas.
Sinä kuuntelet onttoa kieltä, Kyläjuoruja, mairetta, Ihaellen kuosien kukkaa, Helyporvarin luonnetta.
Mukavuuksia mielesi hautoo, Kotionnea jouteliaan, Nimiarvojen sointuisuutta, Rasituksia köyhän maan. —
Mut ohjelmaasi kun tanssit, Pian raukenet, kyllästyt, Ja rentona, hervakkaana Kenen rinnoille heittäydyt?
Sinä silloin nuorena vanha, Minä vieläkin reippaana Luon uusia maailmoita Ja valloitan uusia.