HAVAITTUANI.

MALTU, MIELENI.

Maltu, mieleni! Taltu tasaiseen, Niin voit airoella aukealle. — Airot särryt on Kiihko Kullervon. — Hilli luontosi, Lennä vakaiseen, Niin voit sinkoella loitommalle. — Louhi raivossaan Katkoi sormiaan. — Totta puuhaat, etsit oikeata Lemmen voimin. Käytä mielenvartta vakavata Töin ja toimin. Suojaa intoasi lemmenlasta, Lemmonlasta hurjaa torjuen Tahdon ohjaksia tempomasta, Hengen valtasuuntaa häiriten. Missä kiihko, kiivaus, Mielen-ärty, riivaus, Siinä kohtaa kompastus, Palkka mielten ylpeitten. Vakaa Luojan kokko vasta Merest' auttoi hukkumasta Väinämöisen, henkimahdin, Valon vahdin. Tartut maailman Rattaaseen, Tunnet kulkevan Verkalleen, Survaltaa sen tahdot vauhtihin — Huomaatkin Kuin se vyöryy vakavasti, Survaisee sun helpommasti. Joll'et seuraa, se sun survaiskaan! Paras muisto maailmalle, Paras palkka: aikanaan Musertua edistyksen vauhtipyörän ale.

Viipuri 13/4

TOINEN AIKA.

Aika lakata on valamasta Kiiltokulkusia onttoja, Aika kieltää suita soittamasta Hengetöntä sananhelinää; Kauppimasta kissankultia, Kuoritotta pettävää, Taikka säkittäisin helpeitä, Joiss' on hyppyistäysi jyviä. Aika lakata on laittamasta Kirjapainoksia paksuja, Joista mielehen jää tyhjä muoto, Autio kuin louhipohja luoto.

Aika mieltyä on soitelmiin, Joissa henki liittyy säveliin; Aika kuulla kullanhuuhtojaa, Vaikka köyhä onkin Lapinmaa, Elämän ei virta kullaton, Helmiäkin puhtait' on. Miksi korjaella hallanviljaa Mehutonta? Salolammen luona kypsyy hiljaa Sarkaa monta, Joissa terve suurus rehottaa, Hengen suurus, hengen maa.

Aika uimahan on oppia, Elämässä uimaan uppoomatta, Sukeltamaan haahten aarteita Syväst', elävästä virrasta Uupumatta. Sukeltamaan ennen särkyneet Ihmishengen onnenpirstaleet, Rakenteeksi ehjän aikajakson, Jossa yhtyy kansain säveleet, Kurjain huuto vaikenee, Sorretut saa sovituksen, makson, Edistyksen suunta selkenee.

14/7

HÄKKILINTU.

Linda äsken pääsi koulusta, Hoitelee nyt häkkilintua. Lintu pyrähtelee häkissään, Tekis mieli ulos lentämään. Rautalangat lausuu: "Vaarallista! Eksyt, hukut! — tääll' on turvallista."

Lintu pyrähtelee yhtenään. — No, jos koetteeksi päästetään — Vapaus! ah, tuntuu hyvältä! Oikein tekis mieli etemmä, Tekis mieli laulaa vuorimailla, Joss' on salit seiniäkin vailla.

Siell' ois nähdä maat ja taivahat, Tunnustella tuulet vapahat, Kuuluis ehkä laulu loitompaa, Voisi kilpausta koettaa. — Tuoss' on auki akkuna — he heijaa! Siitä lintu ulko-ilmaan leijaa.

Linda itkee: "Nyt sen surma vie!" Lintu laulaa: "Tääll' on auki tie! Vaivun varhemmin tai myöhemmin, Lauluni on vapaa kuitenkin." Linda tuntee jotain kaipausta, Kaipausta, rinnan ahdistusta.

"Siivet kun on lentokuntoiset, Vapahina leijaa lintuset. 'Vaarallista!' mulle huudetaan, Itse kun vaan ajattelenkaan. Tuhat veruketta, pahaa paulaa Turhan luulon rautalangat laulaa."

Antrea 9/6

VAPAUTTA.

Linda, linnun vapahan Saaos hengen siipyet! Vapahina taivahan Menestyvät lintuset, Vapaast' ajatella voivat, Vapaat säveleensä soivat.

Vapaan ilman hengitys Autuus kukkamaailman, Kevään uusisyntymys Työ on poven vapahan. Luonto tuoss' on ulkonamme Kuva sisämaailmamme.

Ahdas henki, maho maa, Orja vuoden mennehen. Vapaa henki, viljamaa, Kohtu uutten satojen. Hengi rintaas vapautta, Kahleiksi vaan — rakkautta!

13/4

IHMISYYS.

Yhteiskunt' ois mantteliko vanha puhki palvellut? Korjatkaa se! Paikatkaa! Voitte poiskin viskata, Mutta uusi ommelkaa! Ihmiskunta oisko vaan kuin patarani rikkunut? Uudestaan se valakaa, Tehkää kello sointuva, Jonka kunniasta maa Kajahtaa!

* * *

Hyv' on huutaa, valvoa, Mutta pelko pois! Vaikka puhki katuja, Talot raunioina ois: Katu kasvaa umpehen, Uusiakin aukee teitä, Talot kilpaa kohoten Kotinamme suojaa meitä. Elämä luo muotoja, Vanhat hylkää, uusiin vaihtaa, Edistyksen sulkuja

Tieltään työntää, väistää, kaihtaa. Vaikka eksyy ihmisyys Toisinaan, Usein käypi kestävyys Uupumaan, Elämää maass' aina asustaa, Joka aikanaan taas puhkeaa, Usein ottaa aimo pohdin, Ryntää tarkoitusta kohdin Koskenaan.

* * *

Elämä Ihmistä Johtaa vallassaan. Elämä Hänessä Toteuttaa tahtoaan. Elämän Liekkivän Näet rakkaudessa — Elämä on Jumala.

Ihmiskunta elävä on puu, Vuosituhannet se kukoistuu, Kantaa hedelmää, Siittää elämää. Kuivuu oksia, Monta haaraa lahoaa, Mut taas uusia Uhkeoita puhkeaa. Vaikka moni verho lankeaa, Kevät uutta vaippaa valmistaa, Sillä sisällä Asuu elämä.

* * *

Eikö kodissa Äiti rakasta, Koska tarvitsee hän rakastaa? Pikku sisko hoitaa siskojaan Mielihalust', aivan luonnostaan, Siit' ett' oikein posket punoittaa. Hyve salassa Kukkii kainona, Tuntee palkakseen, Kun saa elääkseen. Uhrauksen innostusta Viel' on ihmiskunnassa, Aatevaltain lumousta Hehkuu nuorukaisissa: Henkivirrat heitä tempaa Aikakautta johtamaan, Yhteishyöty alhaisempaa, Sorrettua nostamaan.

* * *

Suotta ennustaa Huuhkat kuolemaa: Ydin ihmisyydessä Terves on ja elävä; Vaikka vanhat verhot lankeaa, Uudet aatokset, Voimat, nestehet Kansoja taas kirkastaa. Sinnes kuin maa muotoaan Aina pukee uudestaan, Uumenistaan voimaa uhkuen, Sinnes pienoismaailma, Suurin pienist', ihminen, Uudestaan on versova, Sillä sisällä Asuu elämä.

Leppävirta, Tanssikallio 28/8

POIS EPÄILYS.

Maa yöhön synkeäänkö uppoais? — Se usein näyttää niin, Kuin päivä kuolis, kesä haudattais Yön, hangen peitoksiin Ja ihmishenki sortuis syvyyksiin.

Niin näyttää kuoltavan kuin synnytään, Kosk' yht' on molemmat: Pois kuollen vanhast', uuteen herätään, Niin vaihtuu maailmat, Niin uudet aamut, keväät koituvat.

Tääll' elän päiväni, niin haudan yö Taas päivään synnyttää, Ei auringolta puutu päivätyö, Ei hengelt' elämää, Yö sammuttaa, mut aamu sytyttää.

Ei syksyihinsä sorru ihmisyys, Ei talven tainnoksiin: Uus voima nousee, uusi henkevyys, Kuin luonnon ytimiin. Lait luonnon ylttyy hengen ongelmiin.

Ei kuole lapsi luonnon siittämä, Jumalan ihminen, Hän kasvaa, versoo verraks isänsä, Eteenpäin pyrkien, Vaikk' käykin tie kautt' yön ja varjojen.

Eteenpäin riento, kaiken tarkoitus, Tie ihmiskunnan on Ja kaiken liikevoima rakkaus Vie voitost' voittohon. Pois epäilys, jos syys tai kevät on!

Antrea 7/6

KEVÄÄLLÄ.

Yökynttilänne pankaa pois! Jo päivä täyttää loukot, Maailman valtaa valkeus, Elämä johtaa joukot. Se luodut henkiin nostattaa, Jäät sydämmistä sulattaa.

Miss' ennen hohti kylmä jää, Siin' nousee lämmön asteet, Jumala ilmaan hengittää, Luo pilvet, kaataa kasteet: Elämän virrat lonsiaa Ja viljavoituu hengenmaa.

Maa pohjan vaihtuu etelään, Ikuisen kesän maaksi, Ja hetki lietsoo lempeään, Luo kansan autuaaksi: Yks toistaan tuntee veljekseen, Elämän armaaks isäkseen.

Jumalan, joka lapsissaan Itsensä ilmi antaa, Kuin kotka siipipankoillaan Kaikk' ihmisheimot kantaa, Heit' tekee verraks toisilleen Ja omaisiksi itselleen.

Heit' yhdistää kuin perhettä, Joll' yhteiset on juuret, On tarkoitukset ylhäällä Ja perimykset suuret: Maa aina valmis hedelmiin Ja uusiin kevätkukkasiin.

Antrea 8/6

TYYNELLÄ JÄRVELLÄ.

Nuo taivaan hopeavuoret Ja kultaiset kunnahat Syvyyden kirkkaudesta Niin tyyninä loistavat.

Ja syvyys rantojen paltaat Niin kauniisti kuvastaa, Ett' aivan henkeä hurmaa Tää armas aaltojen maa.

Tuon tahtoisi kaiken kauniin Mun sieluni omistaa Ja unhotuksien aaltoon Maan kurjuuden painaltaa.

Vaan noin sulorunsas rauha, Kuin järvikin heijastaa, Se taisteluiden on tuoma, Sit' ilmaiseksi ei saa.

Kallavedellä 26/7

HAVAITTUANI.

Jo olin vapaa syntyjään, Miks orjan mieltä yhtenään, Kuin perintöä, kannoin? Jumalan aatos alussa Mun siittänyt on vapaana, Miks aarteeni pois annoin?

Miks eksyin Herrast', uskomaan, Ett' orjina hän omiaan Vaan pitää pelvon alla; Kuin itämainen valtias, On heille julma, oikukas, Lyö rautavaltikalla.

Hän suuttuneena omansa Pois sulkisiko luotansa Ikuisen tuskan yöhön; Hän leppyisikö lahjuksiin Ja mieltyneenä muutamiin Ne ottais päivätyöhön.

Ne ryömijät ja lahjojat Ja teurashärkäin uhraajat Hän kutsuis pitoihinsa, Muut jättäis ulos parkumaan Ja hammastansa puremaan Ikuisiin tuskihinsa.

Ja pojastansa parhaasta, Kun hänet näkis uhrina Ihastuis isä vasta, Ja sitten hänen kauttansa Vaan vapahtuisi muutama Iäksi hukkumasta.

Mik' isä, vaikka maallinen Ja kuinka julmaluontoinen, Noin ankara tok' oisi? Vaikk' kuinka lastaan kurittais Ja tuskain kautta paimentais, Ei ikiorjaks soisi.

Niin yksityist' ei ainoaa Tää Isämme voi unhottaa, Vaan tahtoo tasallensa: Meit' edistykseen ainaiseen Hän vihkinyt on vierelleen Kuin oman Kristuksensa.

Ei yhtä suosi liiemmin, On yhtä rakas kaikkihin, Jokaista tahtoo nostaa; Ken orja on ja pakenee Hänt' omat työnsä rankaisee, Työt pahat pahan kostaa.

Siis auki hengen kahlehet, Vapaaksi pääskää sydämmet, Jumalan kevät koittaa! On totuus vapahduksemme Ja rakkaus on voimamme, — Tää usko kaikki voittaa.

Tää ihmislapset nousemaan Saa halvast' orjantilastaan Jumalan ihmisiksi. Niin Herra maata valloittaa Ja rakkaus kaikki kirkastaa Entistä ehommiksi.

Ja kansat, suurta sukuaan Kun tuntee, syntyy uudestaan, Häveten halpaa työtä. Taas Isä ilmi elävin Lihaksi syntyy lapsihin Ja poistaa pelvon yötä.

15/6

KUMMITUS-AIKA.

Min' olin pelvon jo perinyt Ja vavistuksen vanhemmilta, Vereeni lasna jo imenyt Kamalat kummat suuremmilta.

Join peikkomyrkkyä kotona Ihanat puhteet istuessa, Ja kuulin helvetin tuskia Pyhänä Herran huonehessa.

Siit' öillä valvoin ja vapisin, Nuo kummitukset silmissäni. "Rukoile, lapsi!" Ma rukoilin, Vaan haahmot kiehtoi henkeäni.

Kun äiti otti mun vierelleen, Sain unenkultaa rauhaisata. Jos tiesin hänenkin peljänneen, Ois ollut tuskani kauheata.

Niin kasvoi heikoksi varteni, Päänpakkoa sain sairastella, Ja eukot kuoloa ennusti, Ma koetin vastaan hangotella.

Tein syyksi: "Annahan, Jumala, Mun ensin hyödyks elää täällä!" Se auttoi; viel' olen elossa, Vaan hyödyst' ollaan eri päällä.

Niin kauan pelkäsin Jumalaa, Kuin ryöstömiestä ankarata, Jok' armahtaa vaan lahjojaa Ja poikiensa tuttavata.

Tok' uhkamielisnä yhtenään Ma rikoin itse Herraa vasten: En tuntenut Hänen lämmintään, En oikeutta kaikkein lasten.

Vaan tuntui tuo salakaipaus: Jos äidin armautta saisin, Niin katoaisi yökummitus Ja rauhan unta uinahtaisin.

LAPSESI.

Sun perhees ihmiskunta on, Me kaikki lapsiasi. Jos ken on kurja, onneton, Se painaa tuntoasi. Sun isänsydämmes ei sois Yht' ainokaista luotaan pois.

Et pety tarkoituksissas, Kuin pettyy ihmiskäsi, Vaan sinnes jatkat keinojas Kuin laps' on sylissäsi. Niin meitä kanssas nousemaan Viet kunniasta kunniaan.

Kuink' isä toisin tehdä vois? Jos luotaan luovuttaisi, Kuin hylkylapsen heittäis pois — Ken häntä rakastaisi? Ken nauttii, Herra, armostas, Jos joukot kärsii kostoas!

Sä Isämme, me lapses myös, Tee meitä verraksesi, Tee suurin rakkaudentyös Ja nosta rinnallesi! Ilmesty meissä lihaksi, Niin tapahtuu Sun tahtosi!

Niin työmme on sun töitäsi. Tää maa Sun valtamaasi, On henkemme Sun henkesi, Maa kukkii kunniaasi. Niin keskelläkin pauhinaa Tää maa on meille rauhan maa.

Maa, jossa Herra, rakkaus, Kuin päivä, lämmön valaa, Ja totuus, pyhä valkeus Kuin sähköliekki palaa, Ja totuutehen rakkaus On kuolemasta vapahdus.

Suovu 11/7

HALUNI.

Jos ken, niin minä olen syntinen, Jos ken, niin minä armos tarvitsen, Jumala, pyhä ykseys! Sinussa syntieni sovitus, Sinussa armon lähde, rakkaus, Mun puutteheni täyttamys.

Minuhun rakkautes vuodata, Anteeksi antamahan opeta, Minusta hukkaa katkeruus. Anteeksi antaville anteeks suot, Ja heihin henkes majan luot; Minuhun tee siis templis uus!

Tee minust' asuntos, se valaise, Sun totuudellas kirkastuta se, Mun totuus vaan voi vapahtaa: Siis toteuta minuss' itsesi, Niin kirkastan sun maailmassasi, Ja nostan luokses maailmaa.

Kun janon loit, myös annoit juomia, Isoovan nälkä taukoo ruuasta, Niin kaipuun täyttää tyydytys: Iäti Sinuss' elää haluan, Iäti kanssas kasvaa rakastan, Se halu oisko pettymys?

Kun petosta et, Herra, rakasta, Et ihmiseesi luonut janoa, Jot' et vois itse sammuttaa. Ei Isä poista lasta luotansa, Et kättä hylkää ojennettua, Jonk' oma lapses tarjoaa.

Sua rakkautes vaatii tarttumaan Ja rinnoillesi minut nostamaan, Sä itse voit mun puhdistaa. Mun riistä synneistäni irralleen, Luo tahtos, tarmos mulle sydämmeen, Aut', että voin Sua rakastaa!

Ja ihmiskuntaa Sinun kauttasi, Ett' ynnä Isässään se kasvaisi Sun totuuksias tuntemaan; Ett' ihmisistä maasi kaunistuis Ja rauhan valtakunta rakentuis Sun oikeuttas noutamaan.

Ei voitonhimo mua kiihota, En yksinäni luokses halaja, Meit' ota, Herra, kaikkia! Mun kansani ja kansat suuremmat Niin laita, että luokses nousevat, Sun omas on jok'ainoa.

Sen teet ja luotkin meidät uudestaan. Kun Isäkseen ken tuntee Sinut vaan, Ei hirmuherraks orjien: Hän sisältänsä kasvaa, uudistuu, Hän tuortuu, nuortuu, vaikka vanhentuu, Sun kanssas, Herra, halliten.

Suovu 29/7

KASTEVIRSI.

Tään lapsen, Herra, tuomme sylihesi, Hän Sinust' on, Sinuhun palajaa. Hänt' auta, että pyhä siemenesi Oraasen, putkeen, tähkään puhkeaa. Hänt' estä saastumuksen halloista, Sun aittaas hengenvilja tallenna.

Hän, lapseksesi siinnyt hengestäsi, Nyt puhtauden kansaks siunataan. Hänt' ohjaele, hoida kädelläsi Ja auta Sinuss' aina kasvamaan. On tulta kastehesi, rakkaus, Siit' elämän on kasvu, uudistus.

Kenelle aukee rakkautes povi, Hän halulla Sun töitäs toimittaa. Ken omas on, ei sille synti sovi, Hän sukuansa muistaa korkeaa. Kun häness' asut, Herra, henkenä, Sun tahdolles hän uhraa verensä.

Hänt' itsekaltaisekses kasvattele, Kuin sopii rakkautes luontohon, Totuuden valkeuteen valvattele Ja auta oikeuden voittohon. Hän neuvo maailmaa niin käyttämään, Ett' edistyy hän Sinuss' yhtenään.

Paranna, kasvata ja puhdistuta, Jos lankeaa, niin nosta uudestaan! Et hänest' armoasi poikkeuta, Jos kuritatkin usein ankaraan. Suo hälle Sinuhun vaan uskallus: On rakkautes uusi nousemus.

Sylisi ain' on lämmin lapsillesi Ja katuville armost' anteeks suot, Jokaisen tahdot painaa povellesi, Kotihin viimein kaiken laumas tuot. Kuin kulkeneekin lapses elintiet, Kun hänet viimein kotihin vaan viet.

Vaan rakkauteen kasvattaakses meitä Soit seurahamme omas pienosen, Hänt' et tok' yksin ihmishoitoon heitä, Sä kasvattaja keskenkasvuisten. Me kaikki Sinun, Sinä meidän myös, Siis meissä täytä suuri hengentyös!

On parannuksen merkki kasteen vesi, Se lapsen ohjaa puhdistuksehen, Vaan rakkauden sana, hengen mesi, Luo voimaa elämähän uutehen. Siis ilmestytä itses lapsessa, Niin lapsi löytää kasteen Sinussa.

Hän kasvaa kautt' elämän myrskysäitten Ja henkeäsi huokuu maailmaan, Ei väisty tieltä vihan vaahtopäitten, On valmis kärsimään ja kuolemaan. Kun häness' asut, Herra, elämä, Ei kuolemassakaan hän häviä.

27/7

EN ITSE.

Vast' äsken nostit mun rinnoilles, Ja painoit povellesi. Jo tunsin tykkivän sydämmes, Hyvyytes, autuutesi. Jo vapauttasi hengitin, Jo uskoin, toivoin ja rakastin.

Sä laskit lapsesi astumaan, Pois juoksin johdostasi, Niin lankesin yhä uudestaan Ja rikoin neuvojasi: Nyt kärsin töitteni tuloksen, Nyt olen arka ja epäilen.

On, Herra, kasvosi pilvessä, Mun tukkehessa tieni. Suur' olin Isäni sylissä, Nyt poistuneena pieni. Mun tempaa luoksesi uudestaan, Taas ala tietäni aukomaan!

Jok' askeleella käy kanssani, Sun korkuiseks asti. Kun omakseni teet henkesi, Teen tahtos nuorteasti. Jään muuten orjaksi ainiaan, Jos isänkättäs et anna vaan.

En orja, vaan Sinun sukuas, Sun leimaas tahdon kantaa; Sun täytyy mulle siis johtoas Ja voimanhenkes antaa. Jos rikkoi ihminen minussa, Jumala minuss' ei lankea.

Hän vapahaksi mun uudistaa, Sen tunnen hengessäni: Kosk' uskon, toivon, voin rakastaa, On Herra ystäväni. En itse, vaan Isä minussa On hyvän alkuna, voittona.

Kuopio, Suovu 1-2/8

PALAUS.

Jumalani, Herrani! Hylkäisitkö lapsesi? Luotasko mun luovuttaisit Siks ett' olen syntinen, Kodistasko karkoittaisit Lapses tuhattuskaisen? Mistä armo ammentuis, Jos Sun sylis sulkeuis?

Näin kuin olen, luokses käyn, Katso, Herra, miltä näyn. Puhdista ja tee mun siksi Miksi mieles halajaa, Kaikki käy sen parahiksi, Joka sinuun uskaltaa. Muu on apu pettävä, Herra, Sinuss' elämä.

Olen ilman puoltajaa, Joll'ei Sinuss' auttajaa. En voi muiden hartialle Syntejäni lastata. Pojallesi tuhlaajalle Armosylis avaja! Syleilysi voimasta Elän Sinuss' uutena.

Anteeksi suon kaikille, Anteeks, Isä, minulle! Mieli uus luo henkeheni, Oma mieles minuhun; Istuta mun ihmiseni Jumalaani, Sinuhun! Niin Sun valtakunnassas Olen altis palvelijas.

Palaus 11/8

PYHÄNÄ.

Jumala, Sinun päiväsi Maan päivistä on vapain, Kun emme vaipuis orjiksi Vaan tuhmain ihmistapain. Sun tahtosi on: rakkaus Ja pakkotöistä vapaus.

Oi päivää, jonka rakkaus Noin vihkii vapahaksi. Tee, Herra, täällä vaellus Vaan pyhäks ainoaksi: Luo meihin työhön mieltymys, Työn kautta mielen ylennys!

Pyhänä kukin omans' on, Jokainen oma Herran; Tee meille toimet arkion Myös vapahiksi kerran, Ett' orjamieli katoais Ja väkivalta haudattais.

Pyhänä kutsuu temppeli Ja Herran helma, luonto, Vaan pakkoa ei sietäisi Jumalan hyvänsuonto: Hänelle pakkorukous Ja pakkotyö on kauhistus.

Tee mitä mieles halajaa, Vaan seuraukset kestä. Jumala hurjan kuolemaa Ei väkivalloin estä. Hän tietää: Herran tahto vaan Tapahtuu meissä aikanaan.

Elämän saarnakirjasta Se oppi selv' on meille: Se rikkoo Herran tahtoa, Ken eksyy orjan teille, Ja luonnon lain tallaaja On ihmis-onnen sortaja.

Sun vapautes ilmassa Totuuden kukkaa kantaa, On hyve siellä luontoa, Se runsaan sadon antaa. Vaan pakkovallan orjissa Käy petos ulkokullassa.

Pyhitä meissä päiväsi, Jumala, johtajamme! Tee tahtos meissä luonnoksi, Sen että oivallamme. Niin luontohonkin juurtuen Tok' yllätymme taivaasen.

Niin maasi kauneuksillaan Tääll' evästelee meitä Pyhyyden vapaavalkamaan, Totuuden viittateitä. Niin löytää kansas pyhän maan Vapaana, uunna, loistossaan.

Suovu 8-9/9

SINUN ME.

Kaikk' ihmisesi, Herra, me Sun pappikuntas olemme, Luo meihin valkeutta. Totuuden tulkit meistä tee, Ett' ilki vääryys pakenee Sun valtaas, oikeutta.

Tee meistä uhripappeja, Ett elämämme altisna Ain' ois Sun tahdollesi; Niin vakauta mielemme, Ett' ois myös altis henkemme, Kun vaatii totuutesi.

Sun aatelisi, Herra, me Sun sotaväkes olemme, Tee meistä urhokkaita! Tee kestäviksi jalossa Sun ihmiskuntas sodassa, Kun hyvyys valtaa maita.

Me lapset suuren kuninkaan, Jumalan kaikkivaltiaan, Ei sovi halpuus meille. Kun muistamme Sun, Isämme, Niin totuus valtaa veremme Ja viittaa käskyis teille.

Ken sukuas on korkeaa, Hän tahtoasi rakastaa Ja pyrkii pyhyytehen. Kuin lapsi äidin rinnoista, Niin vahvistuu hän Sinusta Ja kasvaa hyvyytehen.

Min hyvää, pyhää, oikeaa, Sen lapset Isäst' ammentaa, Hän yksin nostaa meitä. Hän korjaa vajavuutemme, Hän täyttää varrenmittamme, Ei kesken työtään heitä.

Oi, Herra, suurin kuningas, Suot meille voimas, kunnias, Suot armost' autuutesi! Ken Sinua ei rakastais, Ken mainettas ei kuuluttais Ja rientäis rinnoillesi!

Leppävirta, Tanssikallio 26/8

LOPPUHYMNI.

Sun olemukses täyttää avaruuden, Ikäsi kaiken iankaikkisuuden. Tuoll' ylähällä Sinä asustat Ja maassa pienimmänkin paimennat.

Sun neuvos ohjaa koko maailmata, Maan kansakuntaa myös jok' ainoata: Siis meidän kansaa myös et unhota, Vaan asut meissä tahtos voimalla.

Kumoa täällä hengen orjavallat, Pois perkaa saastan suot, yöhuurut, hallat, Ett' ylentyisi touot tohisten Ja sato kasvais satakertainen.

Ett' aina uutta viljaa versoaisi, Niin kansas hengen luonne puhkeaisi Ja kasvais kypsi, täysi tähkäpää, Se tähkä, jota kaipaa kansa tää.

Se siemen, joka ihmishengen antaa Totuuden voimallista viljaa kantaa: Siit' on Sun vapautes valossa Uus elon-aika kerran koituva.

Niin asut, Herra, meissä valtiaana Ja koko maa on Sulle viljamaana. Vaan tuulten arka, päivän pelkääjä Ei istuintasi tohdi lähetä.