VUOSI 1892.

ILTA TYYNELLÄ JÄRVELLÄ.

Tuoll' alhaalla välkkyvi pilviä, Siell' aivan siintävi taivas. Ja siellä, aaltojen kulkija, Näen riippamastoisen laivas. Ja eiköpä siellä leijaile Maailma, jonnekka kuljemme.

Kuu siell' on ja laskeva aurinko, On metsä, kallioranta. Mut huiput niillä on hornaan päin Ja korkeuksissa kanta. Siell' astuu nauta ja ihminen Kuin kattolautoja kärpänen.

Maa siellä on aivan nurjin päin, Mut taivas on taivaanlainen. Maan oloja järvikö pilkkaa näin, Niin onko se veitikkamainen? Tai liekkö sen käännetty maailma Vain aallon nukkuvan unelma.

YKS.

On maassa monta rientoa, Mont' uskoa ja toivoa Kuin metsän latvoja. Ne rinnan kilpaa kasvakoon, Ne vievät työhön, taisteloon. Mut kalleinn', armainna On sielujemme suvantoon Tää maamme painunna.

Jos riennot nostaa kiistoja, Se elämän on luontoa, Yht' emme unhota: Taas vaaran, sorron uhaten Mielt' yht' olemme jokainen Kuin vuorta harmaata: Tää Suomi, summa rientojen, On meidän runkona.

Meit' innostuttaa valistus, Lain turva, voima, vapaus, Meit' ohjaa oikeus. Mut niille työtä tehden, ne Kun kansan omiks tahdomme, Meiss' yks on toivomus: Ett' isänmaalle, Suomelle Niist' elpyis kukoistus.

Kun toimi, taito, ahkeruus Ja hyve, kaunis kuntoisuus Tääll' ilmi puhkeaa; Kun karttuu riista, rikkaus Ja viljelyksen vilkkaus — Nuot meitä innostaa. Mut intoon liittyy ajatus: Noin kukkii Suomenmaa!

Ja viljelys kun versoo niin, Ett' ihmishenki kauneimpiin Helähtää kukkasiin; Kun tiede, taide helmivät Ja soiton, laulun helkkinät Kun suoltuu sydämmiin: Saa Suomi mielet kylmimmät Ihastuskyyneliin.

Kun kansa kaikin lahjoineen On hedelmöivä Suomelleen Kuin pelto viljava, Niin hallan hammas murretaan, Ei vihollisen sortokaan Voi maata turmella. Ken ihmisyyttä laihossaan Voi suohon sulloa?

Kuin järvet sadat tuhannet Ja virrat, kosket kuohuiset Tät' yhtä kaunistaa, Niin rikkahimmat rientomme Ne kuohuvat kaikk' yhdelle: Se yks on Suomenmaa. On sydän meille maamme, se Elomme nuorentaa.

HÄMÄLÄISTEN LAULU.

Uusi laitos.

Suin emme suurentele me, Tok' arvoamme tunnemme, Kun meilläkin on työ: Me viljelyksen vartijat Ja korven kolkon raatajat. Ei leikin, jouten, mieroten Tää kansa leipää syö.

Työ tyyni, jäykkä, kuuluton Loi viljat meidän peltohon Ja poisti hallayöt. Niin savinen kuin liejumaa Se kasvaa viljaa, pellavaa, Niin nostaa kylät, kaupungit Ja kultaa vetten vyöt.

Nää laajat viljelykset me Ain' uskollisna suojaamme, Kuin ennen, vasta myös. Näill' armahilla rannoilla, Hämeemme kyntökunnailla Sä, entispolvi ponnekas, Yöt voitit, synkät yös.

Yöt kestit, sorron, kuoleman, Myös voitat öistä julmimman, Sokean hengen yön. On Häme hidas, moititaan, Mut valonviljaa korjaamaan Se ensi miesnä rientänyt On, tehnyt suuren työn.

Hitaita milloin kiusataan Meit' itsestämme luopumaan Ja mit' on kalleinta. Mut aikanaan myös pontevat: Kun muut jo rientoon uupuvat Ja kesken heittäisivät työn, On meissä tarmoa.

Ja vapauden ytimen Me tallennamme Suomellen: Itseisen luontomme. Vapaana kun tää pohja on, Niin vilja Hämeen vainion Myös kattaa kauneudellaan Ja kypsyy korjuulle.

On Häme pellon, vetten maa, Työn, toimen, viljelyksen maa Ihanarantainen. Kun minkä tänne istutat, Sen juuret syvään juuttuvat. Muut laulun tallensivat, me Totuuden siemenen.

Voi aika muuttaa kuortamme, Mut sydämmemme luonne se On Suomen selkäpii. Kuin harmaat louhivuoremme Me pettämättä kestämme, Meiss' ain' on Suomi vankkana, Muut joskin horjehtii.

Siis nouse, loista, Hämeenmaa, Ja kanna Suomen kunniaa Aikoihin vastaisiin. Kuin honka pulska pilvihin, Niin nouskoon kirkkain toivoskin, Mut työsi aina juurtukoon Sun luontees syvyyksiin.

KAKSI NÄLKÄÄ.

Kamarissa istui koulupoika, Käsi poskell', itku silmässä. Poloiselta silt' ei luku luista, Vaikk' on kirja auki pöydällä. Vasen käsi kantaa pettupalaa, Sille silmä kyyneliä valaa.

Poski kalpea, hän istuu siinä, Neuvotonna kaipaa neuvoa: Rahaa, ruokaa kodista hän vartoi, Mutta näytteheks sai pettua, Mustaa, katkeraa kuin murhe itse, Joka polttaa, viiltää sydämmitse.

Hyyryt, koulumaksut häntä painaa, Eväsleipä kaikki lopuss' on. Kotipuolta köyhyys ahdistaapi, Täällä hän on outo, turvaton. Kouluhun miks äiti lastaan laittoi, Viimeisen ruisleivän hälle taittoi?

Miksi hälle tiedon-into luotiin, Vaikka koulunkäynti kallis on? Miks ei oppi ostamatta vuoda, Niinkuin virtaa säde auringon? Raha poistaa rikkahitten surun, Köyhäkin tok' kaipaa tietomurun.

"Viime viljaleivän, poikaseni, Mukanas sait", äiti kirjoittaa. "Viime leivän, viime markat annoin, Nyt en penniäkään irti saa. Kotona on meillä pettu silkka, Sille särpimenä maidon tilkka.

Isäsi läks etsimähän työtä, Rautatielle luulen mennehen. Mutta kultaa sieltäkään ei kuulu. Vanhin siskos läksi mierollen. Nuorin nukkui rinnoilleni vasta, Taudin tuska kiusannut on lasta.

Lapselta on työläs työhön päästä — Jospa edes mistä työtä sais! — Eiköhän ne herrat kaupungissa Sua, poikaseni, armahtais. Sitten, kunhan kasvat suuremmaksi, Voisit nousta maalles maksajaksi."

Poika nousi tuoliltaan. — "Oi, äiti! Kärsimyksiäs en sietää voi. Suruttako poikas ruista söisi, Kun sun mieltäs kurjuus katkeroi? Avuksesi tahdon työhön rientää, Kodin kärsimyksiä niin lientää.

Koettaa tahdon enkö toimeen pysty, Kättäkin kuin kirjaa käyttämään. Mies se täytyy minustakin tulla, Eihän kurjuus kestä yhtenään. Kerran päivä Suomellekin loistaa, Ruumihin ja hengen nälän poistaa."

AJATUS JA JULKISUUS.

"Ei uskon asioista saa Noin julki aatella. Jos mieles muista eroaa, Se itse tallenna."

Jos luonto tuntee rinnassaan Erikoisen kukkasen, Se eikö käyttäis oikeuttaan, Sen tuoden ilmoillen?

Niin saarnatkaatte orjille, Mut luonto vapaitten Ei sammu — julki puhkee se, Valohon aueten.

Lie Sokrateskin luontoa, Mut vastoin kansaa hän Julisti uutta uskoa — Se maksoi elämän.

Ja Galileikin munkeillen Maan pyöreäksi loi. — Kun totuus pyrkii ilmoillen Niin minkäs sille voi!

Niin Lutherit ja Zvinglit — he Miks eivät vaienneet? Ois rauha jäänyt kirkolle Ja kansat uinailleet.

Elämä ei voi vaieta, Vaan uhkuu uudelleen. Niin vanhan viljan kuoltua Uus nousee kukkaseen.

Niin pienillä kuin suurilla On riemu rinnassaan, Kun valon nähden puhjeta He voivat maailmaan.

Valohon, julkisuutehen Myös aatos kirmahtaaa. Ken luvan antoi? — Luonto sen Vapaaksi oikeuttaa.

JULKISUUS.

Se aik' on mennyt menojaan, Jolloinka munkki yksin luki, Ja oudon kielen kauhtanaan Hän kaiken viisautensa puki. Maat silloin paavi pannasi Ja pappi sielut kahlitsi Siteillä hirmuisilla. Nuo kahleet katkoi aika uus Ja julkisuus.

Sen hengen aik' on sammua, Jok' arkaeli julkisuutta Kuin konna siivo-seuroja. Ja ken nyt kätkee viisautta Ja tietoa kuin saituri, Hän rakkaudetta kuihtuvi Kuin kellarissa kukka. Valohon pyrkii aika uus Ja julkisuus.

Niin ennen valhe petosta Opasti, kutoi juorujansa Kuin lukki viekas verkkoja Ja niihin juoksi tuhma kansa. Nyt ajan sana julkinen Kuin päivä paistaa kansoillen, Tuop' oikeudet ilmi. Niin kansat ohjaa aika uus Ja julkisuus.

Niin monta kertaa polkenut On julkisuutta väkivalta, Mut oikeus on tempaissut Taas sanan irti painon alta. Se sana, lentoon päästyään, Taas levittääpi siipiään Ja tuomii painajaiset. Vapaaksi pyrkii aika uus Ja julkisuus.

Valittiin ennen harvat, nuo Sai kuulla julkisuuden kieltä; Nyt sanat kiitää kaikkein luo Ja kuulustelee kaikkein mieltä. Kuin ilma, päivän paiste, niin Vapaaksi sana aiottiin Ja omaks ihmisille. Nyt jokaist' etsii aika uus Ja julkisuus.

Käy, vääryys, julkisuuteen, käy! Niin oikeus ryntää sulle vastaan. Käy, pahe, ilmoillen ja näy! — Jos pimeys vaan päästää lastaan, — Niin hyve, kunto voimakas Ne valoss' on sun voittajas, Ja mik' on outo, tumma — Ne kaikki vatvoo aika uus Ja julkisuus.