TYÖ ON TEHTY.

Helmikuun alkupuolella 1602 kulki pitkä, komea rekisaattue vanhaa valtatietä Satakunnassa Ulvilan kautta Pohjanmaalle. Kymmenkunta siinä oli rekeä, kuomurekiä joukossa, ja näiden edessä ratsasti huovijoukko raivaten tietä leveämmäksi ja pysäyttäen tiepuoleen vastaantulijat. Jo edellä olivat profossit ja maavoudit matkustaneet valmistamassa niiden pitäjäin virkamiehiä ja rahvasta, joiden kautta kulku kävi, sekä varaamassa majapaikkoihin matkustajille lämpimiä huoneita ja kelvollisia kyytihevosia.

Näin tiesi jo Pohjanmaan rahvas, mikä korkea ylimys nyt tuon pohjoisen maakunnan läpi matkusti, ja se olikin keräytynyt kirkonkyliinsä ja kievaripaikkoihin näkemään ruhtinasta, josta sille edellisinä vuosina niin usein ja paljon oli kerrottu ja jota sille oli kehuttu talonpoikain ystäväksi ja puolustajaksi herrojen ylivaltaa vastaan. Södermanlännin herttua Kaarlo, Kustaa Vaasan nuorin poika, Ruotsin valtakunnan hoitaja ja sen vain nimeä vailla oleva kuningas, hän siinä näet nyt matkusti Suomen talvisten metsäin halki Turusta Korsholmaan ja sieltä edelleen Pohjanlahden kärkeen asti, kiertääkseen tätä tietä kotiinsa Tukholmaan, josta hän oli ollut poissa toista vuotta. Hänellä oli mukanaan perheensä, puolisonsa ja kaksi poikaansa hoitajineen ja palvelijoineen, ja häntä seurasi melkoinen seurue ylhäisiä herroja, jotka kaikki olivat olleet hänen kanssaan Liivinmaalla, missä hän Ruotsin valtionhoitajana kävi sotaa veljenpoikaansa Ruotsin kuningasta vastaan. Henkivartijoinaan oli hänellä, tämän levottoman maan kautta kulkiessaan, mukanaan osasto ratsuväkeä, johon nuijasodan haavoja vielä poteva kansa ei suhtautunut yhtä suopeasti kuin itse isäntään.

Kauan ei herttua kuitenkaan malttanut viipyä levähdyspaikoissa kansaa tarinoittamassa, häntä poltteli kaipuu kotiinsa ja siellä odottaviin suuriin tehtäviin; hän oli tässä maassa, Suomessa, jo viime vuosina hukannut liiankin paljon aikaa. Muutamien vuosien aikana hän näet oli täällä jo kolmatta kertaa: ensi kerran hän oli Klaus Flemingin kuoltua tullut korjaamaan hänen voimakkaasta kädestään pudonneen vallan omiin käsiinsä, toisen kerran, kahta vuotta myöhemmin, hän oli tullut tänne sotaväkineen kukistamaan ja kurittamaan niitä Suomen aatelisherroja, jotka kuningas Sigismundin puolta yhä pitäen niskuroivat hänen valtaansa vastaan, ja nyt kolmannen kerran, taas kahden vuoden perästä, hän oli tunnustettuna voittajana saapunut tänne rauhoittuneissa oloissa niittämään voittonsa hedelmät, käymään loppukäräjät entisten vastustajainsa kanssa ja valamaan hiukan lääkitsevää voidetta niihin haavoihin, jotka hän edellisillä kerroilla oli maan ylimysluokkaan iskenyt.

— Nyt on se työ tehty, tämä maankolkka on nyt selvä, niin oli herttua kehaissut Turusta lähtiessään. — Lopputilit on nyt suoritettu.

Oli kuulakka helmikuun aamu. Pieni, tuuleton pakkanen teki ilman keveäksi hengittää. Keli oli mainio, kulkuset kilahtivat kirkkaasti, puut tien varrella olivat kauniissa kuurassa.

Suloinen oli siinä talviluonnossa matkaa tehdä, ja herttua makaili mielihyvikseen tilavassa, mukavaksi patjoitetussa reessään, johon hänet oli peitetty monien nahkavällyjen alle. Hän katseli ohitseen liukuvaan lumiseen metsään, torkahti vuoroin ja oli vuoroin puolivalveilla, antaen ajatustensa vapaasti liidellä. Hevosten tasainen hölkytys, jalasten hiljainen sihinä pakkaslumessa ja ympäröivä, äänetön, tyyni luonto vaivutti hänet siinä tavallisuudesta aivan poikkeavaankin unelmoimiseen. Hänen mielensä oli tyyni kuin tuo ympäröivä luonto, hänen miehekkäiltä, kookkailta, lujapiirteisiltä kasvoiltaan kuvastui täydellinen rauha, sopusointu ja tyytyväisyys, ja se ilme niihin hänen torkahdellessaankin jäi loistamaan.

— Se työ on nyt loppuun suoritettu, tämä tieto täytti tyydytyksellä hänen sydämensä. Suomi on nyt hiljainen, kaikki kapinahenki on siitä lopullisesti juurineen kitketty pois — hukutettu niiden levottomain miesten vereen, jotka hänelle vuosikausiksi olivat tuottaneet huolta ja harmia. Mestauskirves ja vankikomero on tehnyt tehtävänsä, se vähäinen voide, mitä nyt lopuksi on sivelty kirvelevimpiin haavoihin, on siloittanut viimeiset rosopaikat. — Suomi on nyt äänetön kuin tuo metsä ja jää sellaiseksi. Sen niskuroiva, omaan itseviisauteensa turvaava ylimystö on maata myöten masennettu kuin ruoskittu koira, joka alistuvana ja matalana vain liehuttaa häntäänsä, hampaitaan enää näyttämättä, — se ei totta tosiaan haaveksi enää Suomelle mitään Ruotsista poikkeavaa erikoisasemaa kaukana olevan kuninkaan suoranaisen hallinnon alaisena, ne tuulentuvat on hajoitettu kaikkiin ilmansuuntiin. Ja tämän maan talonpojat taas, jotka noita herroja sydäntään myöten vihaavat, he ovat meille kiitolliset ja saavutuksistaan onnelliset eivätkä tahdo muuta kuin meitä uskollisesti palvella…

Riemukas, mutta samalla hiukan korskea hymy leikki voittoaan muistelevan herran suurpiirteisillä kasvoilla, kun hän siinä silmät ummessa, puoliuneen uuvahtaneena, lepäsi leveässä reessään. Mutta samassa hänestä tuntui, kuin heitä olisi siinä rinnakkain loikoillut kaksi hyvää ystävystä, hiljalleen tarinoiden ja väitellen. Ne olivat molemmat kuin hän itse: toinen vain hieman ivallinen, ikäänkuin hienoksittain arvostelemaan pyrkivä, toinen taas vakava, juhlallinen, järkähtämätön, jommoisena hän tavallisesti esiintyi kaikissa töissään ja toimissaan ja alamaistensa joukossa liikkuessaan.

— Kaikessa sisukkuudessaan ja härkäpäisyydessään nämä suomalaiset ovat, niin herrat kuin talonpojat, sittenkin tyhmiä, sokeita lampaita, puhui tuo ilkkuva ääni, jonka hymy leikki ruhtinaan leuoilla. — Hetken etuja tai kunniaihanteitaan tavoitellessaan ja näkemättä nenänvarttaan pidemmälle he puskivat ja repivät toisiaan, tietämättä, mitä he oikein tahtoivat, vielä vähemmin, mihin heidän oikeastaan olisi ollut tähdättävä. Nämäkin Pohjanmaan talonpojat, jotka meidän liittolaisinamme ovat viime vuosina taistelleet ja meitä tukevasti auttaneet, ovat vain pikkumaisesti puskeneet verorasituksiaan vastaan, — ikäänkuin mikään hallitus voisi tulla toimeen ilman veroja! — ja niin rimpuillessaan omia herrojaan vastaan rimpuilleet itsensä irti siitä erikoisasemasta, joka tälle maanosalle todella olisi eräin edellytyksin saattanut tulla. He eivät ole pystyneet ajattelemaan mitään sen korkeampaa kuin oman aitan hetkellistä hyötyä, ja heidän ponnistuksensa sen puolesta on ajanut heidät ja koko tämän maanosan entistä kiinteämmin muun valtakunnan yhteyteen ja sen alamaisuuteen!

— Mitäpä he muuta olisivat voineetkaan ajatella, oppimattomat talonpojat, vastaili se vakava herra. — Näin he ovat, ehkä tietämättään, lujittaneet yhteistä valtakuntaa ja estäneet hajaannusta, mutta sehän on tapahtunut heidän itsensäkin onneksi. Kun luja käsi on ohjaksissa eivätkä alamaiset liikoja aprikoi, silloinhan on kaikkien paras olla. Talonpojat ovat taistelleet järkevästi, mutta sitävastoin ovat tämän maan ylimykset älyttömästi hosuneet vehkeillessään meitä vastaan ja koettaessaan pystyttää tänne jotakin erikoista valtiota valtiossa. He juuri ovat menetelleet yhtä rikollisesti valtakuntaa kuin itseäänkin ja koko tätä maankolkkaa vastaan…

— Ja siitä rangaistukseksi he nyt mätänevät päät listittyinä… surevat lesket nyt viljelevät niitä vähiä kartanoita, joita heille on armosta jätetty, ja kuolon hiljaisuus vallitsee maassa…

— Niinpä juuri, miksi härkäpäisyydessään yhä uudelleen vastustivat meitä, jonka käsivarsi on voimakkaampi ja jonka voitto oli varma…

Mutta tämäkään lopullinen päätelmä ei saanut ivanhymyä sulamaan sen toisen, vieressä istuvan herran huulilta, ja hän kyseli edelleen:

— Varmako? Kuinkahan olisi mahtanut käydä, jos Klaus Flemingissä olisi pitempään henkeä jatkunut…?

— Hän olisi menettänyt niskuroivan päänsä hänkin, vastasi se vakava, juhlallinen rekitoveri, — niin olisi pakostakin käynyt. Sillä se oma, erikoinen valta, jota Klaus-herra tänne rustaili, se olisi roikkunut ilmassa. Jatkuvaa kiusaa siitä kai olisi ollut, kun hän, omituista kyllä, oli saanut useimmat tämän maan etevimmät aateliset kannattamaan tuota hankettaan… muka kuninkaan palvomisen nimessä… ja meitä vastustamaan, vieläpä Klaus-herran itsensä kuoltuakin! Mutta vain ohi menevää kiusaa; nyt nuo haihattelijat piankin iskivät päänsä seinään…

— Ja nyt ne päät tyhjine silmäkuoppineen katselevat työsi tuloksia Viipurin Karjaportin harjalta tai Turun raatihuoneen räystäiltä… palkinnoksi uskollisuudestaan kuningasta kohtaan…

— Siinäpä se heidän tyhmän härkäpäisyytensä oikea palkkio olikin, vastasi tuo ankara, juhlallinen herra vierustoverinsa syyttelemisyrityksiin. — Sokeina he eivät nähneet, mikä tulisi olemaan heidän rikoksensa seuraus…

Mutta ivanaama ei vieläkään hellittänyt. Hän väitteli yhä:

— Rikoksenko? Eiköhän näiden Suomen herrain kanta ja suhde ajan tapahtumiin sittenkin korkeammalta kannalta katsoen ollut oikea, jalo ja kunnian velvoitusten mukainen? Hehän taistelivat asian puolesta, joka kaikkialla muualla myönnettäisiin oikeaksi, laillisen esivallan, maan kruunatun kuninkaan puolesta… taistelivat uskollisina loppuun asti turvatakseen hänen kruunuaan ja hänen oikeuttaan… uskollisina viimeiseen hengenvetoonsa saakka…

— Mitäpä varten olivat uskollisia sellaiselle herralle, joka ei sitä ansainnut, joka havitteli omaa valtakuntaansa ja palkitsi heidänkin alttiutensa jättämällä heidät pulaan ja menehtymään. Ihmisten, jotka yrittävät jotakin toimia valtioasioissa, täytyy voida arvostella, minkä puolesta taistelevat ja mihin se taistelu vie, muuten he hosuvat päättömästi, niinkuin nämä suomalaiset nyt tekivät. Oma syynsä…

— Heidän syykseen ei voitane sentään lukea, että kuningas, jonka puolta he pitivät, oli avuton, saamaton nahjus, joka ei itse kyennyt kuninkuuttaan kannattamaan ja joka toimettomuudessaan uhrasi tuhoon tukijansa. He uskalsivat omaisuutensa, verensä, henkensä, oikeassa taistelussaan, — sehän on kieltämättä ihailtava ja palkittava ansio…

— Ehkä joskus, nyt se oli tuhmuutta ja uhmaa, — senhän osoitti tutkimus ja tuomio…

— Ja rangaistus, jotka kaikki olivat saman tahdon sanelemat… Onni oli heille vain vastainen…

— Mutta maalle ja kansalle myötäinen. Minkä kurjuuden he olivatkaan jo ehtineet uppiniskaisuudellaan ja härkäpäisyydellään aiheuttaa koko tälle maanosalle, kuinka paljon täällä onkaan viime vuosina heidän vuokseen vuotanut verta, kuinka perin pohjin tämä maa onkaan hävitetty nuijasodan aikana, jonka he kansaa tunnottomasti kiskomalla aiheuttivat, ja sitten heidän sotaväkensä retkeilyjen ja näiden viime taistelujen kautta, jotka olisivat olleet tarpeettomat, jos he olisivat ajoissa alistuneet. Tosiaankin, he ovat ansainneet kohtalonsa moninkertaisesti!

Näin jyrähteli jo aivan juhlallisena ja ankarana tuo vakavanaamainen, järkähtämätön herra, kumoten ja tuhaksi rutistaen kiistanhaluisen rekikumppaninsa kaikki väitteet. Mutta tuo heikompi toveri ei sittenkään kokonaan antautunut. Hän viittaili vielä siihen mahdollisuuteen, että jos Suomessa herrat ja talonpojat olisivat pysyneet yhtenä eivätkä tapelleet keskenään, he luultavasti olisivat toteuttaneet tuon Klaus Flemingin mainitun ajatuksen, että tämä maa olisi lähtenyt omaperäisesti, yhteistä kuningasta vain tunnustaen, kulkemaan omia kohtaloitaan kohden. Mutta yliolkaisesti ja halveksivasti ankara herra torjui nuokin kuvitellut mahdollisuudet.

— Tuo raaka ja sivistymätön, mutta monipuuhainen Klaus-herra oli lopultakin sekapää. Hän ei osannut koota kansaa taakseen eikä hän olisi voinut ylläpitää aiheuttamaansa tilannetta. Ja nämä hänen pudonneen vaippansa nostajat, jotka hänen jälkiään koettivat tallustella, ne olivat vielä sekapäisempiä, — minkäänlaisen valtion luomiseen heidän ymmärryksensä ei ylettynyt, he vain hosuivat… Me edustimme määrätietoista Ruotsin valtakuntaa ja sen kokonaisuutta, siksi meidän täytyi voittaa… ja tuomita ja rangaista vastustajamme.

— Hyvin tämä opinkappale nyt meille soveltuu, intteli kuitenkin se viirunaama rekitoveri edelleen, — kun onni on meille myötäinen… kun pää putosi vastustajilta, kun heitä pettivät sekä talonpojat että porvarit. Jos toisin olisi käynyt, olisi kai tuomio yhtä raskaana, niin, vielä raskaampana kohdistunut meihin, sillä olihan vastassamme laillinen kuningas ja hänelle uskolliset alamaiset. Meidät olisi silloin potkittu syrjään röyhkeinä vallantavoittelijoina, jotka taistelivat, ei minkään maan ja kansan, vaan oman kunnian- ja vallanhimonsa puolesta esivaltaa vastaan. Meidät olisivat silloin tuominneet ne samat herrat, jotka meitä nyt mairittelevat ja nimittävät pelastajakseen, me olisimme vehkeilijöinä saaneet virua samoissa tyrmissä, joissa nyt kituvat Kurki ja Stålarm… Sillä me taistelimme kyllä omankin valtamme puolesta, — sitä älkäämme kieltäkö, — taistelimme päästäksemme itsevaltaisesti isännöimään Ruotsin valtakunnassa, ja me vihasimme ja kuritimme näitä suomalaisia niin intohimoisesti juuri siksi, että he nousivat meitä ja vallanpyyteitämme vastaan…

— Ei, se ei ole totta, se on parjausta, kiivaili ankara herra siihen melkein suuttuneena. — Vihasimme heitä siksi, että he tahtoivat särkeä isämme luoman valtioeheyden… Vai muka oman vallanhimomme takia… emmekö me monta kertaa ole ollut valmis luopumaan tästä valtionhoitajantoimestamme, joka meille tuotti vain huolta ja vaivaa, emmekö ole valtiopäivillä tarjoutunut vetäytymään syrjään omaan herttuakuntaamme…?

— Tietysti, tunnettu asia, kiisteli yhä vain toinen, — ylen tavallinen ja halpahintainen temppu vallan lisäämiseksi ja vastustajain masentamiseksi…

— Isänmaan hyödyksi ja onneksi meidän täytyi siinä nousta johtoon… Muuta keinoa ei ollut! Ja kun nämä Suomen herrat edelleen vehkeilivät yhteistä isänmaata vastaan…

— Mutta vehkeilivätkö he todella isänmaata vastaan…? Niin on sanottu, mutta onko siinä perää? Miten vehkeili esimerkiksi nuori Juhana Fleming tosiasiassa maataan vastaan, — hän pysyi vain uskollisena maansa kuninkaalle, ja muutahan ei hänen ikäisestään miehestä eikä hänen nimensä ja sukunsa edustajasta voitu ajatella mahdolliseksikaan… Entä Viipurin komentaja Arvid Tavast, joka lähes neljäkymmentä vuotta oli taistellut isänmaansa puolesta, miltei lukemattomissa sodissa isänmaan vihollisia vastaan kamppaillut kunniallisesti ja menestyksellisesti… eihän hän totta tosiaan ollut mikään maanpetturi…! Entä Steen Fincke — hänen velvollisuutensa oli tietysti kuninkaalle puolustaa kuninkaan hänelle luovuttamaa Hämeenlinnaa… Entä tuo viipurilainen pappi, joka teilattiin Punaisen lähteen torilla, — hänhän oli vain opettanut kansalle, että sen on pysyttävä kuuliaisena lailliselle esivallalleen… Niinhän papin pitää opettaa! — Eiväthän nämä miehet ja lukuisat muut, jotka Suomessa ovat vihamme uhreina mestauspölkyllä menettäneet henkensä, ole vehkeilleet isänmaata, vaan ainoastaan meitä vastaan… Ja yksinpä Stålarm ja Kurkikin, esittiväthän he tuolle narrimaiselle sotatuomioistuimelle kuninkaan selvät, kirjalliset määräykset puolustaa Suomea hänelle… Kaikki tämä veri ja kosto, kaikki orpojen ja leskien kyyneltulva, se on lopultakin vuotanut meidän vallanjanomme eikä voitettujen rikollisuuden vuoksi!

Nyt rupesi tuo juhlallinen, vakava herra jo tosissaan suuttumaan, käännähti vähän kipakasti reessä ja muljautti röyhkeilevään vierustoveriinsa kerrassaan musertavan katseen, hänkin nyt ivallisena ja halveksivana puhellen:

— Niinpä niin, kun hullusti käy, kun joudutaan häviölle taistelussa, silloin aina ruikutetaan… ollaan viattomia ja puhtaita kuin lumi. Oikeinhan meitä ellotti, kun tuo vanha veijari Arvid Tavastkin Viipurin linnan portilla polvillaan otti meidät vastaan ja rukoili armoa… mokoma sankari, ei hän silloin ainakaan itsekään väittänyt itseään viattomaksi… Entä tuo nuori, ylpeilevä Juhana Fleming, joka taas ei käskystämme alistunut polvilleen laskeutumaan, — olisiko meidän pitänyt laskea hänet vapaaksi, ehkä taputtaa olalle ja sanoa: mene, poikani, jatkamaan isäsi juonia!… Ei, nuo väitteesi ovat kaikki meltomielisiä haaveita, joutavaa hiuksenhalkomista. Ruotsin onnen nimessä on meidän ollut kukistettava kelvoton kuningas ja hänen kannattajansa, ja jos nämä härkäpäät suomalaiset, jotka eivät kyenneet tätä historiallista tehtäväämme oivaltamaan, siinä menivät mäsäksi, niin se on pieni asia… syyttäkööt, raukat, ketä tahtovat! Se, joka voittaa, on oikeassa…!

— Ja työ on nyt tehty, se on pääasia, murahti puoliääneen reessään torkahtanut, mutta nyt heräämään ruvennut korkea herra, katsahtaen taas raollaan olevin silmin lumiseen luontoon.

Hänet olivat herättäneet äänet, jotka olivat kuuluneet edellä kulkevista reistä… niissä ajavat herrat ne olivat huudelleet jotakin toisilleen. Herttua leväytti nyt suuret silmänsä auki, kohottausi istuvaan asentoon ja katsahti sivulleen, ikäänkuin ihmetellen, kenen kanssa hän tässä oikein oli jutellut ja väitellyt… Yksinhän hän siinä ajoi… häntä jo aivan nauratti… Hän oli siis siinä torkahtanut, nähnyt unia ja niissä unissaan ollut väittelevinään jos jotakin joutavaa ja älytöntä… Jotakin sitä johtuu mieleen näillä avuttoman pitkillä, yksitoikkoisilla taipaleilla!

Karistaen unet silmistään ja joutavat mietteet mielestään hän korotti äänensä ja huusi edellä kulkevaan rekeen, jossa pari hänen hoviherraansa ajoi:

— Mitä te kerroitte siellä toisillenne…?

— Tuota metsän takaa häämöttävää ylämaata vain katselimme, vastasi edellä ajava herra alamaisesti. — Siellä jossakin kaukana kuuluu olevan se Santavuori, jossa Klaus Fleming neljä, viisi vuotta sitten huoveineen teurasti muutamia satoja näitä Pohjanmaan talonpoikia.

— Onko tämä sitten sitä Ilmajokea, kysyi herttua. Hänen mielenkiintonsa alkoi herätä.

— Ei, se on siellä jossakin kauempana idässä, lakeuksien takana, josta nuo kunnaat kohoavat…

Herttua nojautui reessään katsomaan sinne itäiselle taivaanrannalle, josta kaukaisen metsän takaa tosiaankin häämötti jotakin hämärää ylämaata.

— Vai siellä ne talonpojat jytistivät…!

Hän muisteli, että nuo marskivainajan vaivaamat talonpojat olivat taistelleet täällä kovat taistelunsa hekin hänen, herttuan puolesta, hänen lopullisen voittonsa hyväksi… Suotta kyllä olivat henkensä menettäneet, eiväthän he nousullaan mitään saaneet aikaan. Mutta tärkeänä ajankohtana, jolloin Klaus Fleming täällä oli mahtavimmillaan ja uhkasi hänen, herttuan, valtaa ja asemaa, oli tuolla talonpoikain nousulla marskin selän takana sittenkin kieltämättä ollut melkoinen merkitys. Nämä suomalaiset talonpojat, joiden luut nyt valkenevat tuolla jossakin kaukaisessa korvessa, ne olivat siten yhtenä, joskin pienenä tekijänä sen työn täyttymisessä, joka nyt vasta on loppuun suoritettu. Levätkööt rauhassa siellä nimettöminä kaatuneet, — suuren asian puolesta he kaatuivat!

Näin muisteli herttua silmäillessään tuonne kauas lumisen lakeuden taa, mistä taivaanranta äsken oli punoittanut. Nyt se oli kelmeä taas — aurinko ei ollut vielä jaksanut nousta kirkkaammaksi valaisemaan tätä avuttoman yksitoikkoista maisemaa.

— Suuren asian puolesta, toisti korkea herra itsekseen. — Ja kumminkaan he eivät siitä mitään tienneet, eivät kai sitä myöskään tarkoittaneet. He antoivat takaiskun Suomen herrain houreille, mikäli näistä joku ehkä haaveksi maansa itsenäiseksi saattamista, sen riippumattomuutta Ruotsista kaukaisen Sigismundin yhteisen yliherruuden alaisena. Oli se heidän työkseen sentään melkein kuin kohtalon ivaa…! Mutta he palvelivat sittenkin tietämättään suurempaa tehtävää, sitä, joka nyt on suoritettu…