RAASEPORIN SYNTY.

Siitä on kulunut kuusisataa vuotta…

Eräänä tuulisena kesäpäivänä laskettelee Suomenlahden ulapalla sen pohjoista rannikkoa kohden kolme laivaa: yksi ruskeapurjeinen edellä, kaksi vaaleampaa melkein rinnakkain perässä. Mustana kohisevaa merta viiltelevät pitkät, valkoharjaiset laineet, joissa nuo lyhyet laivat kuppelehtivat, väliin painaen keulansa syvälle aaltoon, väliin taas kohottaen ne pystyinä laineen harjalle. Mutta edellä viilettävän, toisia vähän pienemmän haahden miehet eivät pelkää tuulta eivätkä laineita, he nostavat päinvastoin mastoonsa lisäpurjeen, laskien kuin lintu avatuin siivin täysmyötäiseen, ilmeisesti paetakseen noita perässä tulevia, suurempia haljakkapurjeita. Vauhti kasvaa, mutta pakolaista ajavat laivat lähenevät sittenkin, pyrkien leikkaamaan sen reitin ennenkuin se ehtii saaristoon, joka jo etäällä häämöttää.

Se on huimaa kilpa-ajoa. Levottomina pälyvät ruskeapurjeisen laivan mustapintaiset, aseistetut miehet, kannella seisten, vuoroin noita perässään tulevia punakeuloja, joiden edessä vesi valkoisena vaahtoaa, vuoroin taas lähenevän rannikon ruosteisia kallioita, joita vastaan käy korkealle pärskyvä kare.

He ovat Itämeren hurjia merirosvoja, jotka nyt ovat olleet joutumaisillaan satimeen ja sen vuoksi pakenevat ehtiäkseen rannikon karisille vesille. He ovat tänään aamun valjetessa vahvasti aseistetulla sotalaivallaan ulkona Suomenlahdella hyökänneet suurenlaisen lyypekkiläisen kauppalaivan kimppuun, jonka he arvasivat kuljettavan kallista kauppalastia Nevajoelle ja Laatokalle, pyrkien Suuren Novgorodin tuottoisille markkinoille, — tämän laivan ja sen arvokkaan lastin aikoivat nuo raa'at merensaalistajat siepata aamutuimaansa. Mutta hansalaislaiva olikin varustautunut merillä liikkuvia rosvolaivoja vastustamaan, sen miehet asettuivat tiukkaan vastarintaan, ja tuima tappelu syntyi myrskyisellä ulapalla.

Taisteltiin laivankylki laivankylkeä vastaan ja kaapparilaivan miehet saivat nähdä, että kauppa-alus oli matkallaan jo ennen merisisseistä voitokkaasti selvinnyt. Sen kannella oli näet joukko tynnyreitä, joiden pohjaan hakatusta reiästä pistihe esiin karvaisia miehenpäitä, — niihin olivat kauppiaat kytkeneet kesyttömät sotavankinsa, antaakseen heille ansaitun tuomion ensi satamassa. Mutta ehkä olisivat ruskeapurjeisen laivan rohkeat, rotevat rosvot sittenkin nyt perineet voiton kauppalaivasta, ellei tämä olisi saanut apua taistelun juuri kuumimmillaan riehuessa. Lännestä laski näet täysin purjein toinen hansalaislaiva, nähtävästi ensimmäisen hiukan myöhästynyt matkatoveri, ja silloin tuli kaapparille kiire irroittaa kiinnekoukut, luopua saaliistaan ja kääntyä pakosalle. Pian toki saikin rosvolaiva purjeensa pystyyn ja pyrki nyt joka rievun avulla livistämään saaristoon, väistääkseen kiukustuneiden hansalaisten katkeraa kostoa.

Suomen rannikon ensimmäiset hyrskynhuuhtelemat ulkoluodot jäivätkin jo sivulle, ja salmia aukeni suurempain, metsäisten saarien väliin. Korkean aallokon läpi merirosvolaiva syöksyi tyynemmille sisäselille, mutta hansalaiset laskivat sinne perässä, ajaakseen vihaamansa merihurtat kerrankin umpikujaan ja hukuttaakseen heidät kohiseville rantakareille. Pakenijat huokasivat helpotuksesta aina kun pääsivät jonkin pyöreäkupuisen kalliosaaren taa, jollaisia tällä rannikolla kohosi vieri vieressään kuin mättäitä suolla, mutta ennenkuin he ehtivät sen takaisen selän poikki, välähtivät jo salmesta esiin hansalaisten haalakat purjeet. Vedet kapenivat ja kävivät matalammiksi, ja erään selän pohjassa näytti jo pakolaisia uhkaavan umpikuja. Mutta perässä seisova mies tunsi vanhastaan tämänkin rannikon ja ohjasi aluksensa rohkeasti pensasniemien ja ruohorantain ohitse yhä peremmäs poukamaan, komentaen vain miehensä tarttumaan airoihin. Ja aivan oikein: lahden pohjasta, joka oli näyttänyt nuotan perältä, aukeni soutajain eteen kuin kukkulain kätköstä pienen joen suu, jota myöten alus nopeasti läksi nousemaan vastavirtaan. Siinä laskettiin purjeet, ja henkensä hinnalla soutaen pakolaiset kiirehtivät sakeametsäisten maisemain läpi joen uomaa ylöspäin.

Ilta ehti, ja silloin ei enää näkynyt hansalaisten harmaita purjeita. He olivat kai vihdoin joen sokkeloisessa suistossa eksyneet saaliistaan ja ruvenneet arkailemaan noita kapeita, karisia vesiä. Mutta päivän ponnistaneet pakolaiset olivatkin silloin, jännityksen vihdoin lauetessa, väsyneet kuin riekaleet, ja he rupesivat nyt katselemaan suojaista lepopaikkaa. Jokivarsi oli, samoin kuin saaristokin, autio ja asumaton, ihmiset eivät olleet uskaltaneet asettua näille merirosvojen alituisesti ahdistamille rantaseuduille, jonne ei juuri luontokaan viljelijää houkutellut. Karu, harmaa kalliontöyry, jonka rinteellä kasvoi merituulten tuiverruttamia petäjiä, kohosi näet toisensa vieressä, ja niiden lomiin jäi syviä rotkoja, joiden pohjalla vesi välkkyi, muodostaen kapeita salmia ja syviä lahtia. Tämän jylhän maiseman läpi kiemurteli pieni joki, laajeten kappaleen matkan päässä suistostaan suvannoksi ja järveksi, joka piiloili korkeain, metsäisten harjujen välissä. Mutta tämän selän keskeltä kohosi yksinäinen, jylhänharmaja kalliosaari, joka kolmelta kulmalta melkein pystyjyrkkänä laskeutui veteen ja joka kuin vartija näytti hallitsevan ympäristöään.

Tuohon tasalakiseen kallioon iskivät väsyneet merirosvot heti silmänsä, ja tuokion neuvoteltuaan he laskivat haahtensa sen loivemmalle, luoteiselle rannalle, jossa kytkivät sen petäjiin. He nousivat kallion kaljulle kiireelle, josta näki laajalta joka taholle, ja retkahtivat siihen lepäämään kuiville sammalille. Vartijat valvoivat ja tähystelivät haaleassa yössä, uupuneiden miesten nukkuessa siellä ylhäällä kuin kotkan pesässä.

Tuo täysissä aseissaan lepäävä miesjoukko oli kirjavaa väkeä. Siinä oli murhaajia, jotka pakenivat surmatun sukulaisten kostoa, oli kunnian teiltä eksyneitä ja suojattomiksi julistettuja ylimyksiä, oli karanneita orjia, oli haahtensa menettäneitä merimiehiä, oli nuoria, huimapäitä seikkailijoita ja vanhoja, paatuneita merirosvoja. Ja monet kansallisuudetkin olivat edustettuina tuolla kallion laella: siellä oli virolaisia, oli ruotsalaisia, oli suomalaisia merikarhuja ja Saksan rannikon sissejä. He olivat, kukin omalla tahollaan meriä kynnettyään, tavanneet toisensa jonakin talvena Voionmaan hiekkarannikolla, siellä liittyneet yhteen, ryöstäneet laivan ja aseistaneet sen merirosvoalukseksi, jolla he lähtivät Itämeren rannikkoa verottamaan ja ahdistamaan yksin kulkevia kauppalaivoja. Joukko oli kasvanut matkan varrella, uudet miehet oli aina pantu vannomaan ankarat veljeysvalat, joiden rikkominen tuotti petturille varman surman, minne hän pakenikin. Yhteiset vaarat ja yhteiset rikokset olivat sitten sitoneet heidät yhä lujemmin toisiinsa, — mitään muuta yhteiskuntaa, esivaltaa tai sukulaisuutta he eivät enää tunteneet kuin oman, kaikkien kammoaman veljeskuntansa.

Kuri oli ankara. Rohkeimman ja ovelimman joukostaan he itse päällikökseen valitsivat ja tottelivat häntä sokeasti, — kunnes ehkä joskus, jos päällikkyys rupesi heitä sortona painamaan tai jos johtaja oli heitä taitamattomasti ohjannut, syöksivät hänet mereen ja valitsivat joukostaan uuden. Pysyvää tyyssijaa heillä ei ollut missään; meriluotojen luolat olivat heidän asuntoinaan ja varastoaittoinaan, ja itse aava meri oli heidän elinkeinopaikkanaan.

Siinä nyt nukkuivat nuo koviksi karaistuneet, meren mustentamat miehet Etelä-Suomen pienen joen saaressa, kooten voimia uusiin seikkailuihin, ja heidän kuorsauksensa kohisi yli yöksi tyyntyneen selän.

Mutta kun aamu kirkkaana ja kauniina valkeni myrskypäivän jälkeen ja pilvettömälle taivaalle nousseen auringon lämmittämät miehet heräilivät kovalta vuoteeltaan, silloin he katselivat tarkemmin tuota illan hämyssä keksimäänsä autiota leposaartaan sekä sen jylhää ympäristöä ja mieltyivät siihen yhä enemmän. Ja vankkaa aamiaista aterioidessaan he siitä ihastuneina keskustelivat.

— Tässähän meillä voisi olla lepopaikka useamminkin, sillä tännepä eivät osaa Hansan laivat, ja asumaton näkyy olevan mantereenkin ranta.

— Totta, lymypaikka tämä on mainio. Voisimmepa tänne rakentaa hirsiaitan saalistamme varten, käyttääksemme sitä, milloin näillä Suomenlahden vesillä olemme keventäneet kauppalaivoja.

— Taikka puikahtaaksemme pakoon, jos hullusti käy kuten eilen.

— Tulkootpa tänne ne eiliset hansalaiset, hevillä he eivät tätä linnaamme valloita.

— Eivät tule nyt eikä vastakaan… Mutta meillä ei täältä ole kuin pieni souto aavalle merelle.

Niin puhuivat pörröpartaiset merikarhut tutkiessaan yökalliotaan, joka todella oli kuin luonnon luoma linna. Ja heidän päällikkönsä, juureva, kookas, punanaamainen uros, pohti tuokion mielessään miestensä mietteitä, huomasi ne hyviksi ja virkkoi vihdoin:

— Ainakin nyt aluksi voimme tässä turvallisesti viipyä viikon pari, siltä varalta että eksyttämämme lyypekkiläiset meitä vielä vaanisivat saaristossa. Mutta sillä välin tehkäämme tähän vähän suojaa tuulilta ja sateilta itsellemme ja tavaroillemme.

— Rakennammeko tänne pirtin?

— Miksei, tuohon loivalle ahteelle, sinnehän voimme sitten talveksi palata, jos tahdomme. Mutta ensi töiksemme on meidän tehtävä rintavarus tähän kallion reunamille, että voimme turvassa puolustautua, tuli mikä tuli.

Työhön kävivätkin rotevat miehet, vierittivät ja vipusivat kiviä tasalakiselle kalliolle, jonka ympäri he rakensivat tukevan vallin, minkä takaa oli hyvä jousilla ampua lähestyvää vihollista. Mutta kirvesmiehet kaatoivat sill'aikaa saaren alavammalta, eteläiseltä rinteeltä pois sen korkeat hongat, joten näköala avartui vapaaksi tällekin taholle, ja rupesivat sitten noista paksuista, pyöreistä honkahirsistä salvamaan tupaa niin suurta, että siihen helposti mahtui makaamaan pari, kolmekymmentä miestä. Uuden tupansa keskelle he tekivät kalliopohjalle tulisijan, ja raheiksi sen seinänvierustoille he halkaisivat jyhkeitä petäjiä. Ja kun sadepäivinä suuret tervakset takassa loimusivat, niin olipa miesten taas pitkistä ajoista suloista loikoa lehdespahnoilla tulen lämpimässä loisteessa, keittää siinä rasvainen kalakeitto ja sitä syödessä kertoa toisilleen hirmuisia meriseikkailujaan ja julmia ryöstötekojaan.

Mutta vartijat valvoivat herkeämättä ulkona korkean kallion laella tuulessa ja sateella.

Tehtyään vielä syyskesällä laivallaan monia ryöstöretkiä Suomenlahdelle ja Itämeren rannikoille merirosvot palasivat saaliineen talveksi kodikkaaseen jokisaareensa, jonne he kuin tietymättömiin hävisivät. Tähän pohjoiseen linnaansa he nyt turvautuivatkin sitä mieluummin, kun olo kävi vaaranalaiseksi eteläisemmillä rannikoilla, missä eri maiden hallitukset näihin aikoihin rupesivat ahdistelemaan merirosvoja. He rakensivat vuosien kuluessa saarensa mukulakiviset ympärysvallit yhä korkeammiksi, raivasivat kallionrotkoihin tilavat säilytyssuojat, jonne he kätkivät ryöstötavaransa ja ruokavaransa, joita lähiseudun koskemattomat metsät ja vedet heille runsaasti antoivat.

Mantereen asutus sai pian tiedon rosvolinnan syntymisestä Uudenmaan rannikolle, sillä sen miehet retkeilivät usein evästä hakemaan sisäjärvien rannoille saakka, missä he ryöstivät talonpoikain kylät ja herättivät kauhua rauhallisissa maanraatajissa. Mutta tuo väestö ei uskaltanut käydä rosvolinnan kimppuun, jonka raakoja, säälimättömiä asukkaita se pelkäsi jumalattomina, julmina merihirviöinä; asutus kaikkosi yhä kauemmas rosvolinnasta, joka siten kauan sai kenenkään estämättä isännöidä koko saaristoa ja sen edustaista merta. Uusia merirosvoja yhtyi yhä saarilinnan väkeen, joka pian lähetti useitakin aseistettuja kaapparilaivoja kaukaisille merille asti herättämään levottomuutta ja kauhua.

Sellainen oli Uudenmaan rannikon vanhan kivilinnan synty 13:nnen vuosisadan alussa, ja sellaisena rosvolinnana se säilyi pitkin mainittua vuosisataa. Suomeen oli jo kristinusko ja Ruotsin hallituksen tukema laillinen järjestys vakiintunut, mutta tämä eteläinen rannikko pysyi siitä erillään vapaiden merisissien käsissä, jotka eivät totelleet mitään esivaltaa.

Vihdoin siirtyi saman vuosisadan lopulla Suomeen lääniherraksi tarmokas ja mahtava ruotsalainen ritari, Boo Juhonpoika Griip, jonka läänialaan siis Uudenmaan rannikkokin tuli kuulumaan. Tämä ankara herra ei suvainnut alueellaan rosvolinnaa, joka rikkoi häneltä turvallisen kaupankäynnin, raastoi hänen alustalaisiaan ja riisti häneltä hänen verotulonsa. Hän läksi kerran maajoukkoineen ja laivastoineen sotaretkelle tuota itsenäistä linnaa vastaan, valloitti sen sitkeän piirityksen jälkeen, vangitsi sen puolustajat ja piti heidän pitkäaikaisista ilkitöistään lyhyet käräjät. Mukulakivisen rosvovallin hän hävitti jokisaarelta pois, tyhjensi sen tavarasuojat ja avasi jokisuun ja saariston rauhalliselle liikenteelle.

Mutta itse kallioiseen jokisaareen mieltyi Boo-herrakin, oivaltaen sen mainioksi linnapaikaksi, ja hän pani pian omat voutinsa rakennuttamaan vanhan suistuneen linnan — Raseborg — raunioille uuden, korkean ja uljaan kivilinnan, jonka merestä nousevat seinät muurattiin paksuiksi ja katot holvattiin ja jonka eteläiselle sivustalle tähystyspaikaksi tehtiin tanakka, pyöreä torni. Monet vuodet saivat Uudenmaan talonpojat tehdä pitkiä, raskaita päivätöitä tätä Boo Juhonpojan linnaa rakentaessaan, sen kehämuureihin kiviä vetäessään ja sitä ympäröiviä vallihautoja kaivaessaan. Siten siitä tuli luja turvapaikka monille seuraavain miespolvien ylimyksille ja ritareille, jotka sieltä maakuntaa hallitsivat ja sitä valtansa tukena pitivät. Vielä siitä tuli meriä vallitsevain sissienkin turvapaikka, jommoiseksi se alkujaan oli syntynyt, kunnes taas kerran uusi aika keksi sen uusiin oloihin kelpaamattomaksi ja jätti vanhan saarilinnan raunioitumaan mataloituvan ja maatuvan "linnanselän" keskelle, missä karja nyt rauhallisena käy laitumella.