SURMAA TAI KUOLE.

Idän ja etelän puolelta olivat Suomeen syksyllä 1495 rynnänneet venäläiset, jotka olivat ryhtyneet piirittämään Viipuria, jo umpeen sulkeneet tämän kaupungin ja linnan, mutta lännen kulmalta, etupäässä Turun vanhaa valtatietä myöten, oli piiritetyillä vielä henkireikä ulospäin. Sieltä saattoi vielä saapua ja saapuikin silloin tällöin apuväkeä Suomen ahdistetulle itävartiolle, sieltä voitiin kuljettaa ruokavaroja, heiniä ja muuta muonaa Viipurin puolustajille. Mutta vihollinen tahtoi tukkia tuonkin henkireiän, tahtoi saartaa Viipurin tältä Siikaniemenkin puolelta, ja sitä varten se oli ryhtynyt laajaan kiertoliikkeeseen. Suuresta, itäisestä leiristään se oli lähettänyt melkoisen osaston jalka- ja ratsuväkeä kiertämään koko Suomenvedenpohjan, samoamaan Juustilan joen kautta ja metsien halki Viipurin länsipuolelle.

Tästä uhkaavasta saartoliikkeestä olivat Viipurin puolustajat saaneet kalastajilta vihiä. He yrittivät nyt, pidättääkseen läntisen tien avoinna vielä odotettaville apujoukoille, torjua tämän saartojoukon taikka ainakin viivyttää sitä. Siksi linnanpäällikkö Knut Posse lähetti jalkaväkeä venheillä suoraan Juustilan joelle vihollisille vastarintaa tekemään ja samoin osaston ratsuväkeä maitse samoamaan saman joen silta- ja kaalamopaikoille, mistä venäläinen pyrki ylitse. Siellä, Vatikiven ylimenopaikalla, arveltiin nyt taistelun syntyvän, ja sitä kohden kiirehti malttamattomana syksyisen metsän halki karjapolkuja pitkin ratsuosasto, jolla oli laaja lahdenmutka kierrettävänä ja jonka sen vuoksi piti kovasti ponnistaa ehtiäkseen ajoissa perille.

Tässä Maunu Frillen johtamassa ratsuväkiosastossa teki taivalta muiden mukana myöskin eräs nuori turkulainen, Pentti Aaronpoika, joka varsin aavistamattaan oli joutunut näille itäisille taistelutanterille. Hän oli vasta toista kuukautta sitten saapunut Viipuriin Suomen piispan Maunu Särkilahden saattoväessä, kun tämä toimelias kirkkoruhtinas silloin oli käynyt Viipurissa järjestämässä maan itäisen vartion puolustusta odotettavaa suurhyökkäystä vastaan ja rohkaisemassa sen harvalukuista linnuetta. Palatessaan sieltä takaisin Turkuun piispa oli jättänyt suurimman osan yksityistä vartioväkeään, piispan henkihuoveja, Viipuriin lisäämään sen puolustusvoimia. Tässä joukossa oli silloin jäänyt Viipuriin nuori Penttikin, turkulaisen porvarin poika, valkohipiäinen ja hentoluontoinen, mutta vilkas ja teerevä nuorukainen.

Häntä ei alkuaan ollut aiottu sotamieheksi, eikä hän kauan ollut aseita kantanutkaan. Hänestä piti tulla lukumies, pappi. Siksi hänet poikana pantiin Turun tuomiokirkon kouluun, jossa hän opiskelikin monta vuotta, päntäten päähänsä Donatuksen latinan kielioppia ja paavillisen kirkon opinkappaleita. Ja lukumieshän se Pentti luonteeltaan olikin, mietiskelijä, haaveilija; koulutuvassa ja kirjojen ääressä hän parhaiten viihtyi. Mutta hänestä ei tullut sittenkään pappia. Häneltä kuoli isä, köyhyys tuli äidin kotiin, ja Pentin täytyi ruveta itseään elättämään. Silloin otti Mauno-piispa tämän reippaan pojan vartioväkeensä, ja hyvinhän Pentti, joka oli ruumiiltaan terve, siinäkin menestyi. Hän sai suorittaa asepalvelusta esimiehensä luona Kuusiston linnassa ja sillä välin retkeillä piispan mukana tämän monilla ja pitkillä tarkastusmatkoilla. Näin hän oli lopulta joutunut Viipuriin venäläisten piirityksen ajaksi.

Linnan väessä vallitsi yleinen innostus: haluttiin varjella tällä rajakulmalla maata ja paavin uskoa. Se innostus oli tarttunut häneenkin. Rohkeana ja urhoollisena hän oli jo Viipurissa ollut mukana monessa ottelussa, kun karattiin liian lähelle muuria tunkeutuneen vihollisjoukon kimppuun tai puolustettiin jotakin uhattua linnansarvea. Nyt hän oli matkalla entistä vaativampaan tehtävään, entistä ankarampaan taisteluun, ja hän halusi intomielin päästä avoimella kentällä mittelemään miekkoja hyökkääväin venäläisten kanssa. Maunu Frillen elähdyttämänä koko ratsujoukko oli lujasti päättänyt olla laskematta ryssiä Juustilan joen yli; ja miehet kannustivat nyt ratsujaan märän metsän läpi ehtiäkseen ajoissa ylimenopaikalle.

Jo vilahteli vesakosta esiin lahdenpohjukoita, mutta niiden ohitse ohjasi opas joukon yhä syvemmäs sisämaahan, ylemmäs jokivartta kohden, missä kaalamot olivat. Sinne perille hiivittiin hiljakseen, ja pian sieltä rupesikin kuulumaan kaukaisen taistelun ryskettä ja ryntääväin miesjoukkojen huutoja, — jalkaväki oli siis venheillä jo edeltä ehtinyt joelle. Siellä se kai oli tavannut venäläiset tekemässä siltaa, jota myöten saartoväki aiottiin kuljettaa Viipurin läntiselle puolelle, ja siinä oli siis heti syntynyt tappelu. Sitä nyt jatkui. Mutta suomalaiset olivat harvalukuisemmat, heitä ei nähtävästi riittänyt koko joenrantaa puolustamaan; muutamasta paikasta oli venäläisiä jo melkoinen joukko päässyt joen ylitse, ja juuri siinä vesakkorinteellä kävi nyt kovin ryske.

Sen oivalsi pian läntisestä metsästä samoava Maunu Frillen ratsuväki, ja siihen se syöksähti vihaisena vihurina omiaan auttamaan. Se päästi metsän rinnassa raikuvan sotahuudon ja karautti niin äkkiarvaamatta vihollisen kylkeen, että tämän etujoukot pian horjuivat, hämmentyivät ja kiirehtivät sekasortoiseen pakoon joelle ja joen taakse.

Tulista taistelua kesti siinä paikassa vain hetkisen. Venäläisten oli väistyttävä, ja monet heistä kaatuivat ahteelle tai suistuivat ja hukkuivat virtaan. Mutta he hyökkäsivät pian suuremmin joukoin, pääsivät taas kaalamon yli rannalle, taistelivat siinä vimmatusti, mutta suomalainen ratsuväki ajoi heidät uudelleen takaisin. Siinä ahtaalla jokiäyräällä oteltaessa kuitenkin pienen, ratsastavan vihollisjoukon onnistui paeta jokivartta ylöspäin ja karauttaa metsään asti. Muutamat suomalaiset ratsumiehet huomasivat sen ja lähtivät heti tuiskuna ajamaan takaa tuota selkäpuolelle pyrkivää vihollisparvea. Se hajaantui siellä metsään päästyään, syöksyi eri tahoille — ja suomalaiset perässä. Pentti Aaronpoika innostui ajamaan takaa muuatta kiitävää kimoa, jonka kaulaa vastaan matalaksi painuneena ratsumies pakeni — sen hän tahtoi tavoittaa ja kukistaa. Hurjana hän kannusti hevostaan, joka ihan lensi kivien ja pensaiden yli, ja hän lähenikin lähenemistään edellä kiitävää kimoa. Väliin hän jo sen rinnallekin ehti, mutta kimo pyyhkäisi silloin aina uudella vauhdilla aavikon yli ja upposi jälleen tiheikköön. Pentti perässä. Niin he kahden laskettivat kauas sammaleiselle salolle, etäälle jokivarrelta, mutta siellä Pentin ratsu vihdoin tavoitti edellään kiitäjän. Pentillä oli miekkansa ojossa, ja sillä hän jo monta kertaa tapaili vihollistaan, yltämättä häneen kumminkaan. Vihdoin hän sentään oli varmasti kimon takapuolen kohdalla, ja nyt hän iski miekallaan vihansa tulisessa vimmassa. Miekka ei tavannut nytkään matalaksi kyykähtänyttä edelläratsastajaa, mutta hänen hevoseltaan se isku sivalsi poikki toisen takajalan reisitaipeen — hevonen kompastui, horjui. Ja Pentin seuraava isku sattui kaatuvan ratsun nivuksiin — silloin se lopullisesti suistui maahan, kaataen ratsastajansa alleen.

Siinä makasi nyt vihdoin vihollinen hänen edessään, toinen jalka satulassa kiinni kaatuneen hevosen alla. Nuolena hyppäsi Pentti maahan, harppasi vihollisensa luo ja kohotti raskaan miekkansa iskeäkseen sillä saaliikseen lopultakin joutuneen venäläisen pään halki. Tämä riuhtoi toivottomassa asennossaan, tapaili miekkaansa, mutta ei saanut maassa maatessaan sitä irti tupesta, — siinä hän oli täydellisesti voittajansa armoilla.

Kiihkon veri kierteli Pentin suonissa hänen siinä seisoessaan hajalla reisin, miekka iskuun kohotettuna. Mutta hän ei iskenyt kuitenkaan. Hänen mieleensä tulvahti näet siinä hetkessä sotakiihkon sekaan toinen laine: miksi hän iskisi, olisihan se vallan turhaa! Ja kun hän tuokion vitkasteli, se isku tuntui hänestä pian vastenmieliseltäkin. Mieshän on avutonna tuossa hänen edessään, on kuin repo raudoissa, olisihan sen pään halkaiseminen selvää murhaa, — eihän toinen voinut ollenkaan taistella vastaan. Hän laski verkalleen kohotetun miekkansa alas, ojensi vain sen kärjen maassa makaajan rintaa kohden ja karjaisi karskisti:

— Olet vankini! Miekkasi tänne!

Pentti ei uskonut vihollisensa muuta ymmärtävän kuin hänen liikkeensä hänen temmatessaan miekan kaatuneen kupeelta. Hämmästyksekseen Pentti silloin kuuli voitetun vastaavan suomeksi, joskin hänelle oudolla Karjalan murteella:

— Tee minkä tahdot, en voi tässä puolustautua!

— Vai olet Aunuksesta, mies, jatkoi Pentti. — No, hyvä, henkesi säästän, mutta vankinani sinut vien ensin Vatikivelle ja sitten Viipuriin.

Vanki ei vastannut, siinä vain makasi liikahtamatta. Hän oli nuori mies, jokseenkin Pentin ikäinen, parrattomista kasvoistaan päättäen vielä nuorempikin. Kypärähattu oli häneltä valahtanut maahan, pää ja keltainen tukka oli ratsun kaatuessa painunut kosteaan sammaleen, — hän oli varsin kiltin näköinen siinä maatessaan, näyttipä miltei häpeävän avuttomuuttaan. Pentti päätti silloin nopeasti selvittää aseman ja virkkoi käskevästi:

— Tikarisikin anna tänne, noin! Nyt voimme rauhallisesti keskustella.

— Auta minut tuon kirotun konin alta, valitteli jalastaan kytketty nuorukainen, tempoen turhaan saapastaan maata vastaan painuneesta satulasta.

— Autankohan, virkkoi Pentti, puolittain vangilleen, puolittain itsekseen. — Olet viholliseni, voisin sinut polkaista kuin kyyn siihen mätänemään, ja niin minun ehkä pitäisikin tehdä. Mutta jos luvannet siivolla olla, en sinua siihen tapa — lupaatko?

— Ka, miksen lupaa, inisi avuton mies. — Kohautahan vähän tuota kimoa.

— Ehkäpä kohautan, Pentti puheli melkein kuin itsekseen. — Olethan ihminen niinkuin minäkin, nuori kuin minä, ja samaa heimoakin olet. Miksipä lähditkään sotimaan meitä vastaan?

— Mikäpä auttaa, kun Novgorodin voivooda käskee, puolustelihe vangiksi joutunut karjalainen. — Käskee: lähtekää sotaretkelle, mies talosta, silloin on lähdettävä, muuten puhkovat silmät, polttavat tuvan… Miesjoukkoon viedään, pannaan sotimaan!…

— Et lähtenyt siis omasta halustasi meidän kyliämme ja kaupunkejamme hävittämään, järkeili Pentti. — Et meitä vihaa?

— Miksipä vihaisin, rauhan miehinähän me mieluummin täällä kaupoissa käytäisiin. Hellitähän jo jalkani.

— Jos hellitän, jos henkesi säästän, herkeätkö silloin sulaksi sovinnon mieheksi, etkö tappele enää, etkö kanna salakaunaakaan meitä tämänpuoleisia vastaan?

— Ka, mitäpä kaunaa! Hellitähän…

Vielä Pentti empi hetkisen. Käveli ruohoa jyrsivän ratsunsa luo, kiinnitti kaatuneen miekan satulaansa ja jutteli edelleen:

— Niin, miksipä todella vihaisimme toisiamme. Taistelimme äsken rehellisesti vastakkain, nyt olemme täällä erämaassa vain kaksi tavallista ihmistä, miksi emme eläisi sovussa. Hä?

— Eletään vain, kunhan vihdoinkin lasket…

— Nyt lasken.

Pentti hellitti kaatuneen hevosen satulasoljet, kohautti vähän sen vielä sätkivää ruhoa, ja samassa olikin nuoren karjalaisen jalka irti. Hän nousi nopeasti seisomaan, koetti jalkaansa maahan — ehythän se vielä oli, vaikka turraksi painunut — ja astui siinä murahdellen reippaana edes takaisin Pentin edessä. Nosti sitten hattunsakin maasta, puisteli sammalia tukastaan ja virkkoi:

— Ehyt tuntuu olevan päänahkakin.

— Hetki sitten se oli piloille särkyä, hymähti Pentti. — Mutta mitäpä niistä enää, nyt voidaan vaikka kättä pistää!

— Mikäpä siinä, terve, Suomen mies!

Siinä he seisoivat ja juttelivat kuin vanhat tuttavat syksyisessä vesakossa. Se tuntui Pentistä vallan hupaiselta; hänen sydäntään lämmitti tunne siitä, että hän oli menetellyt ihmisiksi ja oikein. Hän istahti kivelle, otti poveltaan leipäpalan, joka linnasta oli annettu mukaan evääksi, ja rupesi sitä taittamaan. Mutta karjalainen kumartui satulalaukulleen, tempasi siitä eväskäärön ja kehui:

— Kuule, saat tästä, siinä on piirakkaa ja juustoa — maistapas! Sillä tuohon kai tämä herkku muuten on hylättävä!

Pentti maistoi. Hyvää olikin. Siinä he istuivat äänettömässä syysmetsässä vastakkain, pureskelivat piirakkaa ja juttelivat rauhallisesti, ikäänkuin eivät mitään olisi tietäneet lähellä soivasta sodan pauhusta eivätkä äskeisestä kilpa-ajostaan. Se hykähdytti Pentin herkkää mieltä: olipahan hän täällä sodan melskeen keskellä tavannut vihollisten joukosta ihmisen, joka ei ajatellut ainoastaan vihollisuutta, katkeruutta eikä kostoa, vaan naureskeli rauhan miehenä. Saattoivathan täälläkin siis eri leirien miehet sovinnossa yhtyä ja tarinoida — hyvyys kasvattaa hyvyyttä!

Mutta samalla hän muisti, että pitkään he eivät voineet tässä metsässä viipyä. Taistelu Vatikivellä kai jatkuu, se on voinut yhä kiihtyä, yhdenkin miehen lisäapua siellä ehkä tarvitaan; eikähän sitä tiedä, minne päin omat miehet pian sieltä joutuvat samoamaan. Täytyy kiirehtiä mukaan. Kiveltä nousten hän melkein kaivaten virkkoi:

— Täytynee tästä jo lähteä paluumatkalle. En sido käsiäsi, Karjalan poika, luotan sinuun, saat tästä astella vapaana.

— Niin, astumaan kai tästä nyt on asia, virkkoi karjalainen, katsellen kaatunutta ratsuaan. — Edelläkö sinä ajat vai perässä?

Tuotapa ei Pentti ollut tullut ajatelleeksi. Mutta hän ratkaisi pulman pian:

— Voinhan rinnallasi kävellä, talutan raudikkoani. Sinun kimosi jää kyllä tuohon.

— Niin jää, sopersi voitettu. — Pitäisi se sentään siihen lopullisesti lopettaa.

Haavoittunut ratsu eli näet vielä, tempoi aina toisinaan etukavioillaan ja kohotteli päätään, silmissään surullinen, kuin rukoileva ilme. Pentistä oli naapurin ajatus oikea ja kaunis, ja hän taittui heti miekkaansa antaakseen sillä kärsivälle eläimelle lopullisen surmaniskun. Mutta samassa hänen mieleensä välähti ajatus, että tuohan olisi oikeastaan voitetun asia ja tehtävä — tappakoon itse kimonsa! Ja ojentaen vyöltään karjalaiselle tältä äsken ottamansa väkipuukon hän virkkoi:

— Pistä itse elukkasi hengiltä!

Karjalainen katsahti toveriinsa hiukan ällistyen, otti sitten verkalleen tämän tarjoaman tikarin ja pisti sen kahvaa myöten kimonsa rintaan. Tuokion he siinä seisoivat ääneti katsellen, kuinka ratsu vielä muutamia kertoja sätkytteli, kohautti kaulaansa rajusti ja sitten vaipui maahan retkottamaan. Karjalainen kumartui vetämään puukon pois elukasta. Sitä tehdessään hän hiukan vitkasteli, katseli maahan, mutta vilkaisi samalla salaa ympärilleen ja tarttui sitten ikäänkuin erityisellä tarmolla väkipuukon kahvaan. Hän kiskaisi sen haavasta irti, mutta ojentausi samalla salaman nopeasti suoraksi, käännähti Penttiin päin ja työnsi sivulta puukon kaiken varovaisuutensa heittäneen tarinatoverinsa kylkiluiden väliin.

Pentti tuskin ennätti äännähtää. Hän näki liikkeen, tunsi piston, ymmärsi asian ja kaatui samassa samalle sammalelle, missä hänen vankinsa äsken oli maannut. Vain pikaisen, ihmettelevän, syyttävän ja suurinta pettymystä sisältävän silmäyksen hän ehti luoda kavalaan karjalaiseen. Sillä tämä oli jo nuolena hypännyt Pentin ratsun selkään, jonka satulasta hänen oma miekkansa riippui, ja karautti jo siinä silmänräpäyksessä syysmärkään vesakkoon, — sieltä metsästä kuului tuokion ajan kavioiden kapse, vaimeni ja häipyi.

Kuolleen kimon vieressä Pentti nyt makasi ensin hetkisen tajutonna, sitten jo taas tajuihinsa elpyen. Hänen kylkeään raateli syvälle työnnetty tikari, jota hän kädellään tapaili, mutta jota hän ei saanut haavasta kiskaistuksi. Mutta vielä pahemmin raateli hänen rintaansa kalvava katumus ja kirvelevä itsesyytös.

— Se petti!… Miten hän olikaan voinut luottaa voitettuun viholliseen, miksi oli hän, soturi, heittäytynyt haaveilemaan… — Niitä kysymyksiä hän siinä riutuvassa mielessään hoki, maassa maaten ja turhaan pyrkien ryntäilleen. — Lapsellinen hän oli ollut, herkkäuskoinen ja tyhmä — olipa hän tyhmyydestään todella rangaistuksensa ansainnut!

— Toista on sota kuin hempeily koulupenkillä, torui hän siinä itseään toivottomana. — Minun olisi tietysti tässä äsken pitänyt iskeä iskuni… miekkanihan oli jo koholla hänen päätään kohti, ensi ajatuksenihan oli halkaista se — miksi en iskenyt ja samassa pyöräyttänyt hevostani ajaakseni heti omieni luo, — mitä vitkastelin? Se siitä hentomielisyydestä nyt tuli! Luulin hyvää karjalaispojasta… sen kasvot olivat niin viattoman näköiset, sen silmät niin rukoilevat, avuttomat ja suuret — en hennonut häntä lyödä. Mutta hänpä ei arkaillut, hän sai tikarin ja pisti!

Ah, kuinka se muisto raateli poikaraukan rintaa. Kuinka sanomattomasti hänen kitalakeaankin kuivi, janotti! Pentti painoi polttavat huulensa kosteaan sammaleen, imeäkseen sieltä edes pisaran vettä, ja makasi sitten raukeana, liikahtamatta. Niin liikkumatonta oli kaikki hänen ympärilläänkin, ei lepattanut haavan lehtikään — tähän hiljaisuuteenko hän nyt siis oli vaipumassa… Mutta ei vielä! Vielä sisu kapinoi ja kiukutteli:

— Miksen sitonut edes hänen käsiään ohjasperillä, niinkuin ensiksi ajattelin. Ah, miksi annoin hänelle puukon käteen, — miksen pistänyt kimoa itse! Miksi hourailin ja haaveilin sodassa! Karjalainen leperteli niin pehmeästi ja pyysi niin luottavasti jalkaansa vapaaksi, — en muistanut asemaa silloin hänen kannaltaan. Hänen täytyi tietysti, kun kerran vanki oli, ajatella vain vapauttaan, ajatella, miten välttyisi joutumasta Viipurin tyrmään ja pelastua häpeästä, — hänen täytyi tietysti käyttää saamaansa tilaisuutta paetakseen. Mutta hänen pelastumisensa ehto oli minun kuolemani, hänen täytyi minut tappaa, kun en minä tappanut häntä! Kysymyksessähän oli minun henkeni taikka hänen, — kumpi sen ensiksi toiselta riisti, se sai jäädä elämään…

— Sitä en ymmärtänyt haaveillessani ihmisyydestä. Nyt sen ymmärrän…

Näitä hiljaisia käräjiä nuori turkulainen poika kävi riutuvassa mielessään kaukana Karjalan syksyisessä vesakossa, välillä taas horroksiin vaipuen. Kun hän siitä jälleen tuokioksi virkosi, hän muisti taistelun Juustilan joella, muisti hurjasti hyökkäävät toverinsa, muisti oman huiman ajonsa kirjavalehtiseen metsään… Ne toverit eivät häntä nyt tiedä kaivata, eivät toki tiedä nauraa sillekään, että hän itse meni surman silmukkaan ja ojensi surmaajalle puukon…

Rintaa repi ja raateli — hän koetti vielä kerran kiukuissaan kohottautua, nousta kyynärpäilleen. Se liike vihlaisi pahasti hänen kylkeään, mutta hän näki samalla siinä vieressään kaatuneen hevosen hervottoman pään, josta silmät muljottivat valkeina ja elottomina… huih, häntä puistatti, nehän olivat kuolleen silmät! Kuolleen —, kohta on siis hänkin tässä yhtä hervoton ja eloton ja mulkosilmäinen…

Hänen jalkansa tempoivat taas epätoivoisina, hän ponnisteli vielä kerran kohotakseen, mutta hänen ruumiinsa tärähti ja vaipui voimatonna alas sammaleen. Ja siinä nyt Pentti Aaronpoika makasi enää tempomatta ja itseään soimaamatta. Miksipä tempoa ja rasittaa revittyä ruumista, hänen oli nyt kerta kaikkiaan alistuttava sodan lakiin, joka kuului: surmaa tai kuole! Pentti oli itse valintansa tehnyt, siitä hän oli nyt saanut tuomionsa…

Tuuli humahti taas kerran vesakossa, pani haavan lehdet lepattamaan. Mutta sitä ei enää kuullut sammalelle kaatunut mies, hän lepäsi jo lopullisessa rauhassa.