NELJÄN HEIMON KUNNAS.

Yötaivaan vilkkuvat tulet himmenivät vähitellen ja sammuivat sikäli kuin itäinen rusotus laajeni ja voimistui. Kevätaamun näin valjetessa yksinäinen, harmaapeskinen lappalainen hiihti autioita hankia pitkin riekonrihmojaan kokemaan ja ynisi hiljalleen hiihtäessään. Myöhään on kevät tullut taas tänä vuonna, sitä hän siinä joikuvin äänin itsekseen hoki, myöhään. Onhan sentään jo pieniä pälvipaikkoja suvisilla rinteillä, ja vesakko rupeaa huurteesta puhdistumaan. Mutta hanki on vielä kova, yöt ovat kylmät…

Näin ynisten yksinäinen lappalainen katseli unisesti, kuinka punainen aamu sarasti tunturin takaa. Jo ehti valo matalan koivumetsän latvoihin, ja tunturin laajalla laella rupesivat kiteet kimaltelemaan. Mutta samalla sattui hänen tihruisiin silmiinsä toinenkin punerrus harvan vesakon keskitse, pienen kunnaan kupeelta. Hän pysähtyi hiihdostaan, lyyhähti matalammaksi pensaan taakse ja tuijotti hämmästyneenä ja säikähtyneenä eteensä. Sillä nuotiohan siellä hiilosti, heittäen hienoa, harmajaa haikuaan vesakkoon. Mikä nuotio siellä on, mikä matkalainen on yöpynyt tänne Inarinjärven pohjoiseen korpeen? Sitä täytyy välttää, sillä mikään ystävä se ei ole. Lappalaisen vihamies on jokainen kulkija, mistä päin hän vain saapuneekin, veronahkojen riistäjä hän on, saame-kansan sortaja hän on, — muita ei täällä kulje.

Ääneti seisoi pieni peskimies kauan pensaan takana tuijottaen tuota kunnaalta kiiltävää, epäilyttävää hiillosta. Mitään liikettä kunnaalta ei kuulunut, koko luonto oli äänetön ja kuollut. Lappalainen ymmärsi, että hänen olisi ollut hiljaa käännettävä suksensa takaisin päin ja palattava hyvän sään aikana pakoon entisiä jälkiään. Mutta uteliaisuus voitti hänet. Olisihan toki katsottava, oliko nuotiopaikka tyhjä ja minne päin vieras on kulkenut. Peskimies hiihti hiljaa kaaressa vesakon läpi kunnaan taakse, läheni äänetönnä kuin henki sen taustaa, jossa oli murrokseen kinostunut nietos, ja kurottautui katsomaan nietoksen takaa. Samalla hän taas kuitenkin nopeasti painautui matalaksi, kätki suksensa lumeen ja kaivautui itsekin hangen alle lymyilemään ja sieltä aina toisinaan leiritulelle kurkistamaan.

Yksinäinen mies seisoi näet laskeutuvan nuotion vieressä, kumarana tuijottaen havuvuoteelle, joka oli tehty siihen tulen kupeelle. Tyhjä ahkio oli vuoteen vieressä, sukset pystyssä kinoksessa, laukku riippui koivun oksalta. Mies, roteva, ilvesturkkinen uros, tuijotti yhä alaspäin, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja murheelliset ja hänen katseensa oli synkkä, — mitähän se siinä noin tuijotti? Uteliaaksi käyneen lappalaisen täytyi kohottautua ylemmäs kinoksen takaa, paremmin nähdäkseen, kurottaa hiukan vain ja varovasti. — Niinpähän oli. Siinä makasi havuvuoteella liikahtamatta ja äännähtämättä toinen ihminen, pienempi, raanuun kääritty olento, — näytti olevan nainen. Ja siihen mies tuijotti. Kumartui yhä alemmas ja kosketti kädellään makaajan kasvoja, kohotti sen käsivartta, joka heti hervottomana retkahti takaisin. Mies polvistui silloin havuille, nosti makaajan pään kämmentensä väliin, piteli sitä siinä kotvasen, laski sen taas hellävaroen alas ja huokasi raskaasti, niin raskaasti, että koko äänetön vesakko tuntui kohahtavan.

Lappalaisesta se rupesi tuntumaan kaamealta, mutta hän ei uskaltanut liikahtaakaan. Sillä niin hurja tuli paloi matkamiehen silmissä, kun hän ne joskus suuntasi tunturille päin, niin synkät, syyttävät ja julmat olivat hänen kalpeat kasvonsa, että se mies varmaankin tuossa mielialassaan olisi heti survaissut kuoliaaksi jokaisen, jonka hän olisi nähnyt siinä itseään vaanivan.

— Mitä se siinä huokailee, ihmetteli kinoksesta kurkkiva lappalainen, jonka jäsenet vapisivat kylmästä ja pelosta. — Mitä siinä kyyköttää, tuskittelee ja ruikuttaa, — mikseivät matkamiehet jo lähde? Vai eikö tuo makaava toveri kykenekään nousemaan havuvuoteeltaan, — onko hän ehkä sairas? Vai kuollutko lie — huih!

Pientä Lapin äijää aivan puistatti. Mutta hän ei sittenkään malttanut olla yhä enemmän kurottautumatta eteenpäin.

— Kuollut se on! Kalman ovat sillä kasvot!

Ilvesturkkinen mies ojentautui vihdoin, heitti raanun syrjään ja nosti hellävaroen kuin sairaan lapsen liikkumattoman, hennon naisen käsivarsilleen. Sen pää retkotti siinä hervotonna, käsivarret vaipuivat kankeina alaspäin. Kotvan mies piteli tuota hentoa ruumista käsivarsillaan, huokasi taas kuin raskas metsä ja kääri sitten hangella vainajan hellästi raanuun. Katseli taas synkästi ympärilleen, karjaisi epätoivoisena kuin aron hukka, niin että äänetön luonto aivan tuntui säpsähtävän, ja lähti sitten astumaan pientä pälvipaikkaa kohden, jonka päivä oli sulattanut kunnaan suviselle rinteelle. Siinä hän rupesi keihässauvallaan jystämään jäätynyttä maata, kaivoi siihen kuoppaa kourillaankin, puski siinä pienen rupeaman, kunnes hauta rupesi rinteelle syntymään.

Lappalainen katseli sitä kaikkea nietoskolostaan harvan vesakon takaa ja mietti taas pakoa. Hän aikoi hiipiä siitä murroksen takaa suksilleen ja niin livistää tiehensä. Mutta hän ei uskaltanut. Kun hän kerran yritti ja risu hänen allaan rasahti, käännähti ilvesturkkimies hautatyöstään kunnaalle päin niin julman ja synkän näköisenä, että lappalainen kuin pistettynä painautui hangen alle ja pysyi siinä kauan liikahtamatta.

Vihdoin oli mies saanut kohtalaisen haudan kaivetuksi routaiseen maahan, ja siihen hän nyt hiljaa laski raanuun käärityn aarteensa. Peitti sen sitten huolellisesti soralla, tasoitti lunta haudalle ja seisoi taas tuokion kumarassa sen kohdalla. Mutta samassa hän ikäänkuin repäisi itsensä irti tuosta haikeasta paikasta, kiirehti takaisin nuotion luo, potkaisi syrjään tyhjän ahkion, jossa hän eilen oli vetänyt tähän sairaan naisensa, ja laski suksensa hangelle. Huomasi samassa koivun oksasta riippuvan laukkunsa, tempaisi sen ja kaivoi siitä kimpaleen jäätynyttä, kuivattua lihaa. Haukkasi sitä kerran, pari, pureskeli kuin väkisin suurta suupalaa ja pisti vihdoin lihajärkäleen vyönsä alle. Mutta laukun, joka tuntui raskaalta ja jossa jotakin kilisi, kun hän sitä heilutti, sen hän vielä juoksutti äsken kaivamalleen ja täyttämälleen haudalle. Jalkopäähän hän jysti tuurallaan vielä sitä varten pienen kolon, heitti laukkunsa kuin lopen kyllästyneenä siihen ja polki soraa ja lunta päälle. Sen tehtyään hän lopullisesti hyppäsi suksilleen ja lähti, taakseen enää katsomatta, vinhaa vauhtia painaltamaan tunturin kuvetta suoraan lounaiseen ilmansuuntaan, Ruijan tuntureille päin, eteni ja häipyi sinne vähitellen.

Silloin uskalsi lappalainen, joka siihen asti yhä oli kuin myyrä piillyt kolossaan, vihdoin nousta hangelle ja lähteä varovasti liikkeelle. Pehmeillä kallokkaillaan hän hiipi pehmoisesti hangen yli nuotiolle, johon hän heitti uusia oksia palamaan, ja ryhtyi sitten, hypellen lämpimikseen tasakäpälässä poistuneen yövuoteella, tarkastamaan nuotion ympärystää. Sitä tehdessään hän ynisi ja jokelti:

— Pois hiihti mies, hautaan jätti naisensa, sinne raanuun kietoi ja soralla peitti. Tuohon se jätti pulkkansakin, jättipähän sen toki saaliiksi Saamen pojalle, hyvän pulkan. Ja hyvän taljan ja vetohihnan — yhyhyy… Tuokion siinä ääneti hiiviskeltyään pieni peskimies jatkoi taas jokellustaan. — Vaimo oli kuollut vennon mieheltä, yöllä kai se noille havuille kuoli, eipä lähtenyt mies enää ruumista vetämään… ai, ai, tänne taipaleelle hautasi… Ja sinne hautasi matkamies laukkunsakin… miksi hautasi laukkunsakin, ja mikä siinä helisi?

Sellaista hoki pieni äijä yöhavuja penkoessaan ja hyppeli toisinaan tasakäpälässä lämpimikseen, lyöden käsivartensa peskiään vastaan.

— Uskaltaisikohan saame-poika katsoa tuota hautaa, kaivaa sitä vähän — ei, ei uskalla, sieltä voisi kalma vastaan kurkistaa, ei uskalla. Mutta ehkä sittenkin pikkuisen… edes sitä laukkua, jonka matkamies lopulta hautaan heitti — siinä jotakin kilisi… Sitä täytyy sentään vähän tutkia, pikaisesti vain…

Hiljaa sipsutti heinäkenkä hankea myöten takaisin haudalle, vesakon reunaan. Empi siinä vieläkin, katseli pelokkaana ympärilleen joka taholle, katseli ylös tunturillekin, jonka valkoista hankea aurinko nyt kimallutti. Silloin hän taaskin lysähti matalaksi, painautui pelästyneenä pensaiden peittoon. Sillä hän näki siellä ylhäällä tunturin laella liikettä: pororoikka sieltä laukkoi, lasketti pyrynä rinnettä tänne alaspäin. Huih, sitä vauhtia! Mikä noidan päivä nyt onkaan! — Lappalainen kiirehti henkensä hädässä suksiensa luo. Mutta hän ei uskaltanut enää lähteä pakoon hiihtämään… porot laukkoivat niin huimasti myötärinnettä… hän pistäysi piiloon äskeiseen koloonsa, kaivautui sinne murroksen taakse äskeistäkin syvemmälle. Siinä hän aikoi ääneti odottaa, kunnes tunturilta tulijat ovat laskettaneet ohi.

Mutta nämäpä eivät ajaneetkaan ohi. He olivat hekin nähneet nuotion hehkuvan pienellä vesakkokunnaalla ja tahtoivat kai tutkia, mitä tulia se oli. Tuiskuna siihen kunnaalle tulla tupsahtivat, pysäyttivät poronsa ja päästivät ne siihen jäkälää kaivamaan.

Heitä oli kolme miestä, kaikki muhkeissa turkeissa ja kirjavissa villavöissä, mutta poroja oli kuusi, joista kolme veti kuormitettuja ahkioita. Miesten puheista lappalainen ymmärsi heti, että he olivat Keminsuun miehiä, jotka palasivat Jäämeren rannalta, perimästä merilappalaisilta veronahkojaan. Jämeitä miehiä olivat, yksi vanha, tanakka pirkkalaisisäntä johtajana, toiset kaksi nuorempia. He tutkivat nyt vuorostaan nuotiopaikan, kääntelivät hylättyä ahkiota ja keskustelivat sitä tehdessään, kuka tästä on mahtanut kulkea ja minne.

— Idästä päin se on tullut, ahkiota se on perässään vetänyt, päätteli toinen nuoremmista miehistä jälkiä tarkastettuaan. — Eikä se ahkio ole ollut tyhjä, — katso tuota vakoa!

— Vienasta päin on siis tultu, totesi vanhin miehistä, leveänaamainen, poskipartainen jässäkkä, jatkaen: — Mutta yksinäinen hiihtäjä on tästä eteenpäin lähtenyt, jätettyään ahkionsa tuohon.

— Mihinkä se on sitten kuormansa pannut, uteli toinen nuoremmista miehistä — ei ole ahkiossa enää muuta kuin porontalja pohjalla. — Olisiko selässään vienyt? Mutta ahkiossa näyttää ihminen istuneen, — näet, miten on talja painunut.

Miehet katselivat kysyvinä toisiaan, tutkivat nuotion ympärystän uudelleen, tutkivat hankeen painuneita jälkiäkin. Lappalaisen sydän läplätti hangen alla, murroksen takana: mitähän jos Pohjanmaan miehet noin nuuskiessaan seuraavat hänenkin heinäkenkäisiä, kepeitä jälkiään ja keksivät hänet kolostaan, — ne ovat muutenkin niin ankaroita nuo kemiläiset! Mutta miehet lähtivät toki seuraamaan niitä jälkiä, jotka veivät vesakon laitaan, pälvirinteelle, ja siihen he pysähtyivät:

— Tähän on jotakin kaivettu ja kuopattu.

— Niin on, katsotaanpa!…

Kallokkaillaan kuopivat Kemin miehet löysää lunta ja soraa haudalta, sauvoillaan sysivät sitten syvemmältä. Jo tuntuu pehmoista vastaan, tuntuu kangasta, — siihen on jotakin kääritty. Nuori mies kumartuu, vetää raanun esille, kääntää sen raolleen ja hätkähtää:

— Siinä on vainaja!

— Näytä, todella, — naisen on ruumis!

— Nuoret kasvot, karjalainen huntu-huivi!

Miehet pysäyttävät kaivamisensa ja seisovat siinä kotvan hämmästyneinä, katsellen vuoroin kuolleen naisen kasvoja, vuoroin toisiaan. Vanhinkin heistä on nyt ilmeisesti ymmällä, ei hänkään osaa heti tätä arvoitusta selittää.

— Peittäkäähän hauta, hän virkkoi vihdoin.

— Mitä mieron matkalaisia lienevätkin olleet, hullun hommilta heidän kulkunsa tuntuu. Lähdepäs Vienasta asti naisen kanssa kahden tähän korpeen!

— Tappoikohan mies vaimonsa täällä nuotiolla? kyseli järkytettynä toinen nuoremmista miehistä, kun he jälleen olivat palanneet tulen ääreen, jota he taas muutamilla varvuilla virkistivät.

— Tappoiko mies vai tappoiko tauti, sitä ei voi tietää, selitti vanhus, siinä havuilla hetkisen levätessään. — Leikin retki se ei ole ainakaan ollut nuorelle naiselle, häneltä saattoivat siinä voimatkin pettää, joten hän ehkä lopuksi tähän yönuotiolle kepertyi. Mutta mitä miehiä se kulkija on ollut? Eivät ole nämä meidän miesten töitä, pirkkalaiset eivät ota naisia retkilleen!

— Ei, karjalainen kaupustelija tuo hiihtäjä mieluumminkin on voinut olla, ellei olisi ollut Ruijan miehiä.

— Kumpia hyvänsä, päätteli vanhus lopuksi, — houkkion matkaa se on ollut joka tapauksessa!

Palan siinä nuotion ääressä haukattuaan Kemin miehet hankkiutuivat jo hetken kuluttua matkaansa jatkamaan. Lappalainenkin huoahti jo helpotuksesta hankeen kaivamassaan kolossa, sillä hänen raajansa olivat pahasti kontettuneet siinä kylmässä kätköpaikassa kyyköttäessään. Onneksipa eivät Kemin miehet olleet hänen lymypaikkaansa löytäneet, nyt hänkin vihdoin pian pääsee suksilleen…

Mutta vieläkään ei Lapin äijä saanut nousta piilopaikastaan, siihen hänen täytyi yhä jäädä kykkimään. Sillä juuri kun pirkkalaiset olivat saaneet kunnostetuksi poronsa jatkomatkaa varten ja olivat lähdössä nuotion luota, veti tämän loimu taas uudet hiihtäjät luokseen. Vesakon läpi nousi kunnaan itäiseltä kupeelta kaksi suksimiestä, jotka seurasivat ahkionvetäjän jälkiä, ja kemiläiset pysähtyivät nyt, ajohihnat kourassa, näitä uusia tulokkaita odottamaan. Täytyihän näet ottaa heistä ja heidän retkistään selko.

Poromiehet huomattuaan vieraat pysähtyivät hiukan säikähtyneinä kappaleen matkan päähän — molemmat joukkueet ilmeisesti ällistyivät toisensa näillä kaukaisilla Lapin aavikoilla tavatessaan. Kotvaan aikaan ei siinä puhuttu mitään, ei puolelta eikä toiselta. Lappalaisraukasta se äänettömyys oli kaikkein kaameinta, hän kyyhötti siellä hangen alla sydän kurkussa ja tuskin uskalsi hengittääkään. Mutta uteliaana hän kuitenkin kuunteli, kun kunnaalla vihdoin virisi keskustelu molempain retkikuntain välillä, sitä uteliaampana, kun se keskustelu koski hänenkin heimonsa, Saamen kansan, oloja ja kohtaloita.

— Millä asioilla sitä täällä kuljetaan? kysyi järein äänin kemiläisten vanha, tanakka johtaja ja astui uhkaavin elein askelen saapuvia vastaan.

— Omillapa asioilla hiihtelemme, vastasi viimeksi saapuneista toinen, eikä hänen äänensä sävy ollut sen ystävällisempi kuin kemiläisenkään.

— Mitä asioita ne ovat, nämä maat ovat meidän veromaita, tiukkasi harmaaparta Kemin mies yhä karkeammalla äänensävyllä ja kirvestä kupeeltaan tapaillen.

— Eräitä karkulaisia vain haemme, hiihtäjä vastasi nyt jo sävyisämmin pehmeällä, karjalaisella murteellaan.

— Oletteko nähneet niitä, jotka edellämme ovat kulkeneet näitä samoja latuja?

Kemiläinen viittasi tovereitaan vaikenemaan eikä ruvennut vieraille suoraan vastaamaan. Hän teki heille äkkipäisen vastakysymyksen:

— Vienasta astiko ne karkasivat, sillä sen puolen väkeä tunnutte te olevan?

— Kannanlahdesta, kotikylästämme pakolaiset karkasivat, liverteli karjalaisista toinen, laihansitkeä liuhuparta, toisen, vielä melkein poikaiässä olevan, sieltä taempaa alta kulmainsa vieraita luimistellessa. — Oletteko heitä nähneet, tästä ne ovat ohi hiihtäneet, olemme heidän jälkiään seuranneet.

Mutta Kemin mies kyseli edelleen topakkana:

— Oliko niitä pakolaisia mies ja vaimo?

— Niin oli. Se riivattu Ruijan mierolainen ryösti näet minulta tyttäreni, kotitalosta vei, tämän nuoren miehen morsiamen vei…

— Liekö oikein väkisin vienyt, vai seurasiko tyttö vikisemättä mukana, epäili Kemin mies vanhoilta kokemuksiltaan.

— Ka, ahkiossa, se on tuossa tytärtäni vetänyt, näette jäljistä. Ja tähän kai he ovat viimeksi yöpyneet.

Karjalaiset uskalsivat jo hiihtää lähemmäksi nuotiota. Siinä oli vielä tyhjä poronpulkka, sitä he jännitetyin mielin kävivät tutkimaan, udellen vilkkaasti:

— Siinähän on meiltä viety ahkio ja porontalja, miksi ne sen tähän jättivät? Ja minne päin ne täältä hiihtivät? Hä?

Varsinkin nuorempi karjalainen näytti olevan kovin malttamaton saadakseen tarpeelliset tiedot pakolaisten matkasta ja lähteäkseen heitä edelleen tavoittamaan. Mutta Kemin mies tahtoi ennen kaikkea tutkia, mitä väkeä pakolaiset olivat olleet, mitä varten he tänne tuntureille olivat paenneet ja millä asioilla nämä takaa-ajajat oikein liikkuvat. Hänellä näytti siinä kohden olevan omat epäilyksensä, ja hän kyseli yhä:

— Sanot Ruijan miehen ryöstäneen tyttäresi. Mikä kulkija se sitten siellä teidän puolessanne oli ja miksi hän tänne pakeni?

Vanhempi karjalainen nousi nyt suksiltaan, astui nuotion ääreen lämmittelemään ja kävi siinä rauhan ja tarinan miehenä juttuaan juurta jaksain selittämään:

Se oli Norjan miehiä Jäämeren rannalta, Haloogalannista sanoi olevansa. Niitä oli vuosi sitten tullut joukko laivalla Vienan suuhun, jonka kaupungissa olivat kauppoja tehneet. Olivat retkeilleet jokivarrellekin, ja toiset heistä olivat siellä ruvenneet rosvojoukkona ryöstelemään jokirannan vauraita taloja ja niiden vanhoja kauppavaroja, hopeata ja vaskea. Siitä tietysti vienalaiset suuttuivat ja kävivät, sill'aikaa kun toiset miehet metsäsisseinä sisämaassa partioivat, heidän laivansa kimppuun. Sille tuli nyt kiire lähtö merelle, eivätkä ryöstäjät ehtineetkään laivaansa mukaan. Mihin heistä toiset lienevät huvenneet, sitä eivät kannanlahtelaiset tietäneet, mutta tämä yksi Ruijan mies oli pikkuvenheellä paennut Valkeanmeren lahdesta lahteen, kunnes lopuksi syyspuoleen kulkeusi Kannanlahden pohjoisimpaan kärkeen, sikäläiseen karjalaiskylään.

— Ja jäi sinne?

— Jäi talveksi. Emme hänen kolttosiaan silloin tunteneet, ja mihinkäpä se siitä silloin olisi enää päässytkään. Annoimme hänen asua tuvassamme, se oli hyvänahkainen ja iloluontoinen mies, roteva työssä, kätevä venheenrakentaja. Siellä hän venhettä veisti ja naisia nauratti, kunnes sitten nyt keväällä teki ilkityönsä ja livisti…

— Ja vei tyttären talosta mukaansa, ihmetteli kemiläinen jo melkein säälivänä.

— Marjan vei, lapseni, toisen miehen kihlatun naisen!

— Lähtivät yhdessä hiihtämään talonväen tietämättä, niinkö?

— Niin, keväthangelle olivat eräänä aamuna lähteneet, emme sitä heti paoksi ymmärtäneetkään. Ahkioon olivat kasanneet hynttyynsä, ja Ruijan miehellä oli selässään laukku, jota hän aina piti mukanaan, — siinä kai olivat hänen Vienan saaliinsa!

— Niin menivät ja — te perässä? utelivat kemiläiset, juttuun yhä innostuen.

— Perässä lähdettiin naapurin pojan kanssa, kun pako paoksi älyttiin, mutta vasta seuraavana aamuna me jouduimme taipaleelle. Toivoimme heidät silti tapaavamme, eivätkä he kaukana enää saata ollakaan — eihän nainen kovin rutosti jaksa hiihtää, ja raskasta on toisaalta toista ihmistä ahkiossa vetää. Tässä ne nyt kai ovat yötä olleet, vai onko tämä nuotio teidän?

— Ei, pakolaistenne nuotio se on. Me tähän vasta äsken saavuimme.

— Sitten eivät karkurit ole kaukana, intoili nyt nuorempi karjalaisista. — Jäljille vain ja liukkaasti!

— Ei niin kiirettä, kielteli kemiläispäällikkö vakavana ja päättäväisenä. — Katsokaahan, tästä ei ole eteenpäin hiihtänyt kuin yksi henkilö, ja sen ahkio on tuossa.

Karjalan miehet katsoivat, tutkivat nuotiolta luoteeseen päin poistuvia jälkiä ja totesivat kemiläisen huomautuksen oikeaksi. He tuijottivat toisiaan, tuijottivat kemiläisiä, ja vanhempi heistä virkkoi vihdoin:

— Onko siis Ruijan mies lähtenyt tytärtäni selässään kantamaan, ja miksi?

— Ei kysellä enää, kiivaili karjalaispoika kärsimättömänä. — Lähdetään, otetaan itse asiasta selko.

Mutta Kemin urho astui hänen hankea hiovain suksiensa eteen, puisteli kieltävästi päätään ja virkkoi:

— Ei miehet, asia on pahemmalla kannalla kuin luulettekaan. — Ja vanhemmalle karjalaisista hän puhui: — Tahdotko tietää, missä tyttäresi on?

Karjalaispoika yhä kiukutteli ja kiivaili:

— Miksi pidätät meitä, mies, otamme itse heti selon siitä, missä Marja on!

Mutta Kemin ukko ei pojan tiuskinnasta välittänyt. Hän astui Kannanlahden liuhupartaisen isännän viereen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja puhui:

— Tahdotko nähdä tyttäresi, hä? No, hyvä, tule siis tänne!

Ja hän talutti hämmästyneen karjalaisen vesakon rintaan, pälvipaikalle, pysähtyi siihen haudan ääreen ja virkkoi juhlallisesti:

— Kaiva tuosta!

Mutta nuorukainen sähisi ja intti:

— Mitä ilveilet, mies, ymmärräthän, että meillä on kiire!

— Kaiva, toisti kemiläinen. — Siitä saatte nähdä, mihin teillä on kiire!

Vanhempi mies oli jo pahaa aavistaen ruvennut kaivamaan lumista soraa, nuoremman yhä vain siinä vihaisena luimistellessa, varmana, että Pohjanmaan miehet tekivät heistä vain pilkkaa. Nämä olivat kuitenkin kasvoiltaan peräti totiset ja heidän äänensäkin soi vakavalta ja vaativalta. Liuhuparta kaivoi sen vuoksi suksisauvallaan jo moneen kertaan kuovittua maata, ja pian sieltä soran seasta pilkahtikin esille kipene kirjavaa raanua. Mies hytkähti, kävi sulin kourin kuoppaan käsiksi.

— Meidän raanu, totisesti! Marjan peite.

— Miksi se siellä on, uteli nyt nuorempikin, käyden hänkin vihdoin hautaa paljastamaan. — Mitä, mitä siihen on kääritty?

Mutta vastausta hän ei saanut eikä enää tarvinnutkaan. Sillä isä kehitti samassa raanun auki, ja kalpeina, sanattomina Karjalan miehet jäivät katsomaan sitä, minkä he raanusta löysivät. Ja Kemin miehet seisoivat yhtä äänettöminä ja vakavina siinä vieressä heidän surunsa ja suuttumuksensa todistajina.

— Marja surmattu, sopersi vanhempi karjalainen vihdoin. — Miksi, kuka tappoi lapsiraukan?

— Sanohan, miksi hänet on surmattu ja tähän haudattu, huudahti samassa kalpea, kiihtynyt karjalaispoikakin, tarttuen kuin hätääntyneenä Kemin uroon ranteeseen. — Sanokaa, kuka sen teki?

Mutta vainajan isä virkkoi lannistuneena, särkyvällä äänellä:

— Se on Ruijan miehen työtä, kyllä sen oivallan. Mutta miksi? Oliko täällä tappelu, mitä täällä tapahtui, kertokaa!

Hän oli aivan rukoilevana kääntynyt kemiläisten päällikön puoleen. Ja tämä nyt vastaili verkalleen:

— Emme tiedä, onko täällä tapeltu ja onko tyttärenne surmattu, emmekä sitä usko. Tämän haudan löysimme äsken ikään, kun tutkimme edellämme käyneiden jälkiä ja ihmettelimme, mitä täällä on kaivettu.

— Karkurit olivat siis jo poissa teidän tullessanne, virkahti karjalaisisäntä, jolle asiain meno nyt vasta rupesi selviämään. — Nuotio oli autio?

— Toinen on siinä edessämme, toinen oli poissa, oikaisi Kemin mies, — sen jäljet näkyvät tuossa viittaavan tuntureille ja merelle päin.

Taas kimmahti nuori Karjalan poika. Hän oli juuri nostanut kangistuneen vainajan haudasta ja laskenut sen hangelle, jossa sitä vieraat nyt tarkemmin tarkastivat. Siitä hän hypähti seuralaisensa viereen:

— Niille jäljille nyt lähdemme, tule!

Mutta Kemin mies esteli yhä.

— Mitäpä sinne enää hiihdätte, johan ryöstetyn naisen tapasitte.

— Tahdomme tavata sen miehen, joka naisemme tappoi!

— Mieskö lie tappanut vai tauti, tutkikaa se asia kotonanne. Mutta eteenpäin älkää menkö!

Nuoren karjalaisen mielessä oli viha ja suru sillä välin yltymistään yltynyt. Hänen poskilihaksensa pullistuivat, hänen silmänsä verestivät ja hän karjaisi särähtävin äänin:

— Nyt kostamaan, älkää meitä estelkö! Rankaisematta ei roisto saa päästä tunturien taakse!

Mutta hänen toverinsa virkahti alakuloisesti:

— Hän voi jo olla tunturin takana, tuskin häntä enää tapaamme…

— Tapaamme varmasti, minä hiihdän sinne vaikka yksin ja nitistän hänet…

— Siis yrittäkäämme!

He nousivat jo suksilleen ja tekivät lähtöä lounasta kohden. Mutta Kemin mies astui nyt komentavana isäntänä heitä estämään:

— Parasta on, että tästä palaatte koreasti kotipuoltanne kohden. Emme jätä teitä tänne lapinkorpeamme risteilemään.

— Hä? kivahti silloin karjalainen. — Oletko ruijalaisen murhaajan kanssa samassa juonessa? Vai miksi asetut meidän tiellemme?

— En rakasta ruijalaisia, olivatpa murhaajia taikka ei, vastasi kemiläinen rauhallisesti, — mutta en luota teihinkään. Täällä ovat lappalaiset meidän veronmaksajiamme, he kuuluvat yksin meille. Mutta sekä te karjalaiset että ruijalaiset olette aina pyrkineet tänne veronahkoja kantamaan, kun vain on silmä välttänyt. Voitte sen tempun tehdä nytkin, vaikka olette olevinanne muilla asioilla. Siksi emme jätä teitä tänne kiertelemään, emmekä suvaitse teitä täällä vastakaan, siksi kääntäkää suksenne sievästi päivännousun puolelle!

Kemin ukko jyräytti näitä nuhteitaan ankarin äänin, jota ei ollut hyvä vastustaa. Karjalan miehet karahtivat punaisiksi kasvoiltaan sekä oikaisivat jo selkänsä hekin, ja vanhempi heistä vastasi:

— Yhtä hyvä oikeus meillä on verottaa Inarin lappalaisia kuin teilläkin, maat ovat yhteisiä Jäämerelle asti. Tämäkin kunnas on kolmen heimon kunnas. Ja nahankantoon mekin tänne vielä tulemme…

— Sepä nähtäneen, tuletteko, uhmaili ukko.

— Mutta tällä kertaa emme välitä lappalaisista emmekä heidän veronahoistaan, myönteli liuhuparta jo nöyrempänä. — Nyt ajamme, kuten tiedätte, toista saalista. Siksi tieltä pois!

Mutta kemiläinen veti nyt sotakirveen vyöstään ja hänen toverinsa tekivät samoin, asettuen karjalaisten tielle. Ja ukko julisti:

— Tästä ette hiihdä eteenpäin, siitä me vastaamme. Te painutte tuonne äskeisille jäljillenne, ja pysytte siellä, muuten täällä tulee uusia vainajia. Hä, joko älyätte, valitkaa pian!

Karjalaiset nieleskelivät kiukkuaan, ymmärtäen, että heidän oli toivotonta yrittää ylivoimaa vastaan. Vanhempi virkkoikin:

— Teitä on kolme miestä, meitä vain kaksi. Mutta muistatte tekonne…

— Muistamme kyllä, kunhan vain tästä palaatte, uhmaili ukko. — Vai tekeekö mieli nuoren miehen tapella?

Yrmymielisenä katseli ympärilleen karjalaispoika, joka hänkin jo oli sivaltanut kirveen käteensä. Hänen olisi tulisesti tehnyt mieli päästä morsiantaan kostamaan, mutta alistuipa hänkin sentään lopulta vanhemman neuvoon. Kuin avutonna hän silmäili nyt hangella makaavaa vainajaa. Mutta hänen toverinsa toi siihen ryöstetyn ahkion, nosti vainajan taljalle ja peitti sen siihen raanulla. Nuoremmalta hän vain kysyi:

— Otitko haudasta kaikki, mitä siellä oli?

— Kaikki, pulkassa se on.

— Siis lähdemme kotiin…

Ja enempää puhumatta karjalainen pujotti ahkionhihnan olkapäälleen, astui suksilleen ja lähti seuralaisineen, jääville hyvästiä sanomatta, myötämaata hiihtämään äskeisiä latujaan. Mutta kunnaan juurelle hän vielä pysähtyi ja huusi siitä:

— Tällä kertaa te Kemin miehet meitä nyt komennatte, mutta vielä me tapaamme toisemme! Varokaa silloin, ettei teillä ole täältä samanlaisia viemisiä kuin meillä nyt.

— Varokaa vain itse meidän veromaitamme, huusi Kemin ukko äreänä vastaan. — Täältä ette koskaan kunnialla palaa!

Kemiläiset katselivat vielä kotvan silmä kovana poistuvia kilpailijoitaan, jotka pienenemistään pienenivät ja häipyivät vihdoin itäisen tunturin rinteelle. Vasta todettuaan, että he todella lähtivät eivätkä yrittäneet palata, kemiläiset käänsivät poronsa eteläiseen suuntaan, istahtivat pulkkiinsa ja lähtivät ajamaan nuotiokunnaalta.

Heidän äänensä kaikui vielä hetkisen vesakosta, mutta sitten kaikki oli taas hiljaista. Silloin lappalainen vihdoin ryömi esille kolostaan ja nousi kuin aave hangelle tähystelemään. Hän oli vilusta kankea ja vihainen. Siinä oli hänen koko aamurupeama pitänyt kykkiä ja pelätä, ja mitä hän oli siitä hyötynyt? Veivät ahkionkin, tyhjensivät haudan! Pieni peskiniekka heristi hentoja käsivarsiaan, pui kuivia nyrkkejään etelää ja itää ja lounasta kohden ja purki ynisevin äänin kiukkuaan:

— Vai kolmen heimon kunnas — on täällä vielä neljäskin! On Saamen heimo, joka on näiden tunturien ja aapojen oikea omistaja. Te muut olette täällä vain verosusia, ryöstäjiä!

Nuotio oli jo sammumassa, vain vähän lämpöä huokui enää sen hiilloksesta, jonka ääressä lappalainen taas hetkisen hyppi. Hän potki vihoissaan vuodehavuja, levitti hankeen viimeisiä, käryäviä kekäleitä, potki kiukussaan soraa auki jääneeseen hautakuoppaan. Enin harmitti häntä näet se, että Karjalan miehet olivat, kuten hän luuli, tyhjentäneet haudan kokonaan, vieneet sieltä sen laukunkin, jossa hän oli kuullut jotakin kilahtavan. Mutta samalla hän oli mielessään iloinen siitä, etteivät vainolaiset ei toinen eikä toinen, toki olleet häntä kolostaan keksineet — ne olisivat ehkä hänet siihen paikkaan tappaneet, niinkuin uhkasivat tappaa toisensa.

— Pahat miehet, mistä vain tullevatkin, ynisi lappalainen nostaessaan suksiaan hangen alta. — Veronahkoja ryöstävät lappalaiselta, ja jos et kaikkia anna, niin lyövät… lyövät julmasti!…

Vielä kerran ympärilleen arasti luimistellen pieni Lapin äijä nousi vihdoin hänkin suksilleen ja lähti jatkamaan rihmahiihtoaan, joka häneltä aamulla oli keskeytynyt. Eikä neljän heimon kunnaalta, jossa hanki nyt oli niin moninkertaisesti poljettu, enää kuulunut ääntä eikä liikettä.

* * * * *

Mutta viisisataa vuotta myöhemmin Inarin pohjoiskulman suomalaisen uudisasukkaan lapio kilahti selvään metalliin, kun hän kotikunnaansa suviselle rinteelle raivasi pientä perunamaata. Ja kun hän kaivoi syvemmälle ja laajemmalle, tuli sieltä esille mustuneita vaskisiruja, arabialaisia ja novgorodilaisia hopearahoja, ruostuneita, hopeahelyisiä kaulakoristeita ja kummannäköisiä, muinaisaikaisia aseita. Hän poimi ne sieltä yksitellen, nosti haudasta vanhan laukun riekaleitakin ja keräsi ne kaikki tupaansa, lähettääkseen ne sitten postiautolla, joka uutta valtatietä myöten nyt kulki hänen kotikunnaansa ohitse, maan pääkaupunkiin, museotavaraksi. Hän ihmetteli noita koruja ja rahoja käännellessään, mitenkähän ne olivatkaan joutuneet siihen aution lapintunturin rinteelle, sorakankaalle, mitkä kulkijat ne siihen muinoin olivat upottaneet ja unohtaneet. On mahtanut olla liikettä, joskin toisenlaista, silloin ennen vanhaankin näillä raukoilla rajoilla, on ehkä noillakin ruostuneilla rahoilla ja koruilla ollut oma tarinansa… Siitäpä ne nyt kertokoot minkä voivat katsojille muinaisten muistojen museoissa!