KAKSI KOVAA.
Reading edition
Elokuun helteellään aurinko paistaa porottaa Viipurin mustainveljesten luostarin edustaiselle, hiekkaiselle aukealle, johon jo muutamia kerjäläisiä on kokoontunut odottamaan murkinantähteiden jakoa. Luostarin tukeva, honkainen portti on suljettu ja sen sekä luostarinpihan takaa kuuluu luostarinkirkosta hiljaista messun hyminää. Munkit ovat siellä viileässä kirkossa päivämessuaan pitämässä, muuten on kaikki tuossa valkeassa, kivisessä pyhätössä äänetöntä ja kuin nukahtanutta.
Portin viereisessä kopissa vanha, avopäinen portinvartijaveli torkahtelee hänkin messun huminaa kuunnellessaan. Mutta vähitellen hänen unensa käy levottomaksi. Ulkoa, kaupungilta päin, rupeaa näet kuulumaan ratsujen kavioitten töminää ja teräspaitojen ritinää; sitä kuuluu pian jo luostarinkujalta, se lähenee lähenemistään. Vartijaveli herää täydelleen, pistää luukusta ulos pörröisen päänsä, kurkistelee uteliaana. Aivan oikein, ratsuväkeä sieltä ajaa peitset heiluen, kypärät kiiltäen, suoraan luostariaukealle.
Hän hätääntyy, sulkee nopeasti luukun ja juoksee, kaapunsa helmoja kooten, jo täysvirkkuna laattakivillä lasketun luostaripihan poikki suureen ruokahuoneeseen ja sen kautta kirkon ovelle, kuiskaten siellä lähinnä polvistuneille munkeille vierasjoukon saapumisesta. Mutta samassa on hänen vielä nopeammin juostava portille takaisin. Sillä sen kolkutinta jo kovasti paukutetaan — sisäänpyrkijät näyttävät olevan perin malttamattomia.
Hän raoittaa taas luukkuaan ja huutaa kolkutinta rääkkäävälle ratsumiehelle:
— Ken siellä, mitä asiaa?
— Linnanpäällikkö, Krister Niilonpoika Vaasa, pyrkii luostariin, priorin puheille. Avatkaa heti!
Tupsukypäräinen ratsumies takoo kolkutinta koko ajan, niin että äsken äänetönnä ollut tienoo yhtä mittaa kajahtelee. Haarniskoitu ratsuväki on siellä rivissä luostarin edustalla, josta kerjäläiset säikähtyneinä ovat vetäytyneet kujansuihin, ja sen uhkaavan rivin edessä istuu tasa-astuja-tammansa selässä pieni, sulkahattuinen, liian suurelta näyttävään vaskihaarniskaan pukeutunut äijä, joka yhä kipakasti hätistää kolkuttajaa ja sähisee karkeiden, harmaiden viiksiensä välitse. Se on itse linnanherra, hänet tuntee vartijaveli hyvin, ja hän hätääntyy siitä yhä pahemmin. Sillä hän ei uskalla avata, on kielletty laskemasta aseellisia miehiä luostariin; mutta hän ei uskalla kieltääkään pääsyä noin mahtavalta herralta. Hän odottaa sen vuoksi pappismunkkeja, itseään arvovaltaisempia, siihen avukseen.
Luostarinkirkossa, jonne tuo kiivas koputus on häiritsevänä kaikunut, onkin jo messun ääni vaimennut ja muutamia vanhempia munkkeja kiirehtii nyt ulos ihmetellen, miksi heidän rauhaisaa tyyssijaansa näin häiritään. He neuvottelevat siinä tuokion. Mutta silloin alkaa uusi, yhä raivokkaampi kolkutus, ja karkea, käskevä ääni komentaa ulkoa:
— Avaatteko heti, vai onko meidän lyötävä säpäleiksi tämä portti?
— Odottakaahan tuokio, vastaa munkeista vanhin. — Veljet ovat juuri messussa…
— Sen he saavat keskeyttää. Käskekää priori heti linnanherran puheille!
Viesti oudosta vierailusta oli jo ehtinyt levitä koko veljeskunnan keskuuteen, ja joka taholta kertyi nyt hämmästyneitä, lihavankalpeita munkkeja pihalle. Mitä tämä merkitsee? he kysyivät huolestuneina toisiltaan.
Tapaus oli todellakin harvinainen. Maalliset mahtimiehet pitivät yleensä sotaoloissakin luostarin rauhaa ja koskemattomuutta pyhänä, he tahtoivat säilyttää hyvät välit näiden hurskaiden veljeskuntain kanssa, joiden vaikutus väestöön oli hyvin suuri. Olipa Viipurin linnan nykyinen isäntä Krister Niilonpoikakin, vaikka hän olikin tuittupäinen ja äreä herra ja vaikkei hän kitsastelijana juuri koskaan antanut saarnaajaveljille mitään lahjoja, sentään näihin asti ollut kaupunkinsa luostarin rauhaa ja oikeuksia loukkaamatta. Mikäs nyt? Tosin hänellä aina oli ollut mustainveljesten tarmokkaan ja itsetietoisen esimiehen, Clemensin, kanssa pientä riitaa milloin kalavesistä, milloin laidunmaista, mutta että linnan äijä näin saapuisi aseväkineen luostaria säikyttämään, se oli toki aivan käsittämätöntä.
— Portti auki, heti paikalla! komennettiin sieltä ulkoa yhä, ja se särähtävä, vihainen ääni tunnettiin nyt itse linnanherran karjunnaksi.
— Avataan, avataan, vastaavat munkit, jotka eivät muutakaan neuvoa enää tienneet. — Mutta ainoastaan aseettomina saapuville…
— Me tulemme miten tahdomme, vastasi linnanherra, temmaten portin, jonka edestä salpa vihdoin oli vedetty syrjään, selälleen ja työntyen kahden haarniskamiehen seuraamana sisään. Hän astui kalisevin sääryksin ja kilahtavin kannuksin luostarinpihan poikki ällistyneinä seisovain munkkien keskitse ja tiukkasi edelleen:
— Missä on priorinne, hakekaa hänet heti esille!
— Tänne astukaa, refektorioon, vastasi saattava munkki ja ohjasi karskin herran luostarin suureen, viileään ruokailuhuoneeseen, joka samalla oli kokous- ja vastaanottohuoneena. Siinä puolihämärässä, holvikattoisessa huoneessa tapasivat nyt toisensa mustainveljien priori, Clemens Lauritsanpoika, korkea, uljasryhtinen, lujapiirteinen prelaatti, ja pieni, teräväliikkeinen linnanherra, joka kypäränsä riisuttuaan siinä paljasti vanhat, kuihtuneet, karkeasänkiset kasvot ja kiukkuisasti vilkuvat, verestävät silmät. Tämä viimeksimainittu kävi nyt heti, enemmittä tervehdyksittä, luostarinpäällikölle puhumaan ärtyisin äänin:
— Linnasta on tänne paennut vanki, sen tiedän varmasti, mutta te ette ole lähettini vaatimuksesta huolimatta luovuttanut häntä meille takaisin. Tätä karkuria olen nyt itse saapunut noutamaan, — toimittakaa hänet heti käsiini!
Tyynikasvoinen, arvokasryhtinen priori vastasi siihen kohteliaasti, mutta varmasti:
— Tiedätte hyvin, jalo herra, että ne, jotka ovat luostariin saapuneet suojaa hakemaan, ovat siellä Jumalanäidin turvassa.
— Tiedän mitä tiedän, mutta sinä älä nyt siinä temppuile äläkä viisastele, minä en ole nyt sillä tuulella. Mies, joka linnasta karkasi, on vakooja, on pahantekijä, minun täytyy saada häntä tutkia. Te olette kätkeneet hänet tänne, toimita mies heti esille, muuten…
Linnanherra teki vihaisen, terävän liikkeen käsivarrellaan ja astui pari askelta lattialla haarniskoitaan helistellen. Mutta hän keskeytti sentään uhkaavan lauseensa ikäänkuin antaakseen luostarinpäällikölle aikaa harkita asemaansa ja nöyrtyä; ja hän pysähtyi sitten verestävin silmin tirkistämään edessään seisovaa, mustakaapuista miestä.
Mutta kun tämä ei mitään vastannut, kiukkuääninen linnanherra jatkoi:
— Asia on vakava, emme ole tulleet tänne turhia odottamaan. Linnan viereisestä luostarista ei saa tulla linnalle vihamielisten petturien eikä karkurien pesää.
— Tämä on rukousten ja rauhan pesä, vastasi siihen priori hiukan ääntään kohottaen, — aseellisten uhkausten täytyy jäädä näiden muurien ulkopuolelle. Täällä lähestytään Jumalaa nöyrtynein ja alistuvin mielin…
Krister-herra tunsi pistoksen ja kivahti:
— Rukoiltakoon täällä kuinka nöyrästi tahansa, minun asiani on nyt toisenlainen. Kautta Maarian, ellei vakoojaa tuossa tuokiossa tuoda eteeni, etsivät mieheni täällä joka sopen, ja sitten vien kuin vienkin ilkimyksen täältä mukanani — no, löytyykö se linnan karkuri?
Mutta Clemens Lauritsanpoika vastasi rauhallisena ja arvokkaana:
— Tänne tulee maailman murjomia ja maailmaa paenneita usein; emme kysy, mistä he tulevat ja mitä ovat paenneet, emme sitäkään, ovatko he jonkin rikoksenkin tehneet, jos he todellisessa hädässä ja nöyryydessä Jumalanäitiä lähestyvät. — En tiedä enkä tahdo tietää, ketä meiltä vaadit, ketään hätääntynyttä emme täältä luovuta.
— Tiedät hyvin, sähähti Krister Niilonpoika, asettuen suoraan priorin eteen, — tiedät asian, älä teeskentele! Tiedät, että se karannut mies on viholliseni, Kaarlo Knuutinpojan vakooja, joka on puettukin hänen väreihinsä, ja hän on sitäpaitsi röyhkeä suunsoittaja, joka on rangaistuksensa ansainnut — nyt älä, priori, enää kiemurtele, tunnet asian aivan tarpeeksi hyvin.
Clemens-munkki kohotti tuuheat kulmakarvansa hämmästyneen näköisenä ja virkkoi:
— Kaarlo Knuutinpoika Bonden väkeäkö ajat takaa! Mutta jos sellainen mies on luostaristamme pyytänyt turvaa, on meillä kahta suurempi syy olla häntä luovuttamatta, sillä teidän maallisten ylimysten keskinäisiin riitoihin emme tosiaankaan tahdo puuttua. Kaarlo-herrahan rupeaisi meitä siitä vainoamaan, ja hän on mahtava mies, joka näihin asti on osoittanut suopeutta ja anteliaisuutta köyhälle veljeskunnallemme.
Nämä maassa vallitseviin valtiollisiin oloihin viittaavat sananvaihdot olivat ilmeisesti jo kiihdyttäneet mieliä molemmin puolin. Herruudesta Suomessa ja nimenomaan Viipurin linnan isännyydestä näet kiistelivät ja taistelivat näihin aikoihin katkerasti nuo kaksi valtakunnan mahtavaa miestä, Ruotsin sotamarski ja äskeinen valtionhoitaja, nuori Kaarlo Knuutinpoika Bonde, ja Ruotsin entinen valtioneuvos ja drotseti, vanha Krister Niilonpoika, joka oli Vaasan vaikutusvaltaista sukua. Jälkimmäinen, joka pitkän ikänsä oli ollut maan johtavia ylimyksiä, oli nyt muutamia vuosia sitten syösty entisestä mahtiasemastaan Ruotsissa ja heitetty tänne Suomen kaukaiseen kolkkaan, kuin maanpakoon. Ja hän vihasi siitä syystä silmittömästi tuota pahinta kilpailijaansa, nuorta onnensuosikkia, kiittämätöntä kiipijää, Kaarlo Knuutinpoikaa. Ja olipa hänellä vihaansa syytäkin. Sillä Ruotsin ylimysten keskinäisessä, kiihkeässä kilpailussa tämä hänen entinen oppipoikansa oli päässyt joka suhteessa hänestä voitolle, päässyt pelkän ruumiillisen komeutensa ja esiintymisvarmuutensa vuoksi, päässyt Ruotsin valtionhoitajaksi, milteipä kuninkaaksi. Ja hänen, Krister Niilonpojan, joka ennen oli ollut vertaisistaan ensimmäinen, hänen oli nyt vanhana miehenä täytynyt luopua valta-asemastaan ja syrjäytyä tänne, — Viipurin linna oli näet hänelle silloin läänitykseksi, ikäänkuin armopalaksi, annettu. Tuo nöyryytys oli tietysti näinä vuosina hänen mieltään kirvellyt ja kiduttanut. Olihan tosin sittemmin Kaarlo Knuutinpoikakin saanut luopua valtionhoitajan toimestaan, kun Ruotsin keskenään kateelliset ylimykset taas olivat kutsuneet tanskalaisen miehen (Kristofferin) kuninkaakseen. Mutta Kaarlo Knuutinpoika oli silloin saanut aivan toisenlaiset hyvittäjäiset, saanut läänityksekseen koko Suomen, jonne hänetkin siten oli lähetetty, siinä joukossa, merkillistä kyllä, Viipurin linnalääninkin, joka aikaisemmin oli annettu Krister Niilonpojalle. Hän, Bonde, asui nyt Turussa ja piti sen linnassa komeaa hovia, mutta hän vaati itselleen yhä Viipuriakin, ja siitähän se viime katkeruus ja kahnaus olikin sukeutunut.
Siitä oli johtunut tämäkin Krister-herran kipakka ratsastus Viipurin mustainveljesten luo eräänä elokuun päivänä 1441. Vanha Vaasan herra ei tahtonut luopua linnastaan, johon hän nyt oli pesiintynyt ja eläytynyt, ei millään hinnalla, eikä varsinkaan luovuttaa sitä tuolle röyhkeilevälle Bonde-nulikalle. Ei ikinä mielisuosiolla — tulkoon ottamaan, jos saa! Kaarlo Knuutinpoika oli jo alkukesästä lähettänyt valtuutettunsa vaatimaan Viipuria Krister-herralta, mutta Krister oli silloin lähettänyt asiamiehen tyhjin toimin takaisin. Ja kun Bonde Turusta nyt oli lähettänyt samalle, säädyttömälle asialle toisen airuensa, joka oli esittänyt uhkauksilla höystetyn vaatimuksensa koppavin sanoin, oli Krister kiukustuneena pistänyt miehen tyrmään, mistä tämä sittemmin oli päässyt pakenemaan luostariin. Mutta ylimysten välit olivat tästä kaikesta kiristyneet yhä pahemmiksi.
Tämä ajan suuri ja kiivas kiistakysymys Suomessa ei tietenkään ollut pysynyt vieraana Viipurin luostari-isillekään, niin paljon kuin nämä koettivatkin välttyä valtiollisiin asioihin sotkeutumasta. Clemens-priorikin oli asemasta hyvin selvillä, ja vaikka hän hengen miehenä ei tahtonut pitää kummankaan ylimyksen puolta, oli hän kaikessa hiljaisuudessa, niinkuin muuten useimmat Suomessa, reippaan ja hilpeän Kaarlo Knuutinpojan suosija. Sitä Krister-herra aavisteli. Hän tiesi, että hänellä itsellään ei ollut paljon ystäviä. Ärtyisyydellään ja karuudellaan hän oli vieroittanut useimmat aatelisetkin puoleltaan ja rahvaan hän oli veronkiskonnallaan suututtanut. Mutta hän ei ollut ystävyydestä välittänytkään, hän vain tahtoi, että häntä pelättäisiin, ja hänen toiveensa olikin toteutunut. Peloittamalla äreä herra koetti nytkin vaikuttaa mustainveljesten prioriin, mutta siinä heitä nyt sattui kaksi kovaa vastakkain. Clemens Lauritsanpoika ei tosin nytkään tahtonut väistyä puolueettomuuskannaltaan, eikä hän voinut olla itsekseen myöntämättä, että vanhaa Vaasan herraa oli aika kohtuuttomasti kohdeltu, kun häneltä tahdottiin riistää läänityksensä ja linnansa, johon hän oli niin kiinni kasvanut. Mutta luostariveljeskunnan oikeuksista ja tehtävästään hätääntyneiden suojelijana hän ei kuitenkaan tahtonut hiventäkään väistyä. Kun sen vuoksi Krister-herra yhä kiihtyneenä syytteli häntä juonittelijaksi maallista esivaltaa vastaan ja Bonden kätyriksi, vastasi Clemens aina vain rauhallisesti:
— En puutu maallisen esivallan asioihin enkä ylimysten valtakiistoihin. Minun työalani ja valtakuntani ovat toisenlaatuisia. Mutta siitä, mihin luostarin esimiehenä ja kirkon edustajana olen velvollinen, siitä en voi perääntyä.
— Ja siihenkö kuuluu niiden kätkeminen, jotka esivaltaa vastaan vehkeilevät, kysyi Krister-herra muka pisteliäästi. — Te suojelette täällä rikoksentekijöitä, kapinanvalmistajia ja vakoojia, — sellaista ei tosiaan kukaan linnanpäällikkö voi suvaita. Hänen täytyy silloin käyttää sitä valtaa, mikä hänellä on — ymmärrättekö?
— En, sellaista uhkausta en voi enkä tahdo ymmärtää, priori vastasi kylmästi.
— Hä? sähisi Krister, jo äärimmilleen ärtyneenä. — Tuo karkuri pilkkasi minua omien soturieni läsnä ollessa. Hä? Kieltäydytkö todella mielisuosiolla luovuttamasta häntä minulle — hä?
Vanhuksen äänessä oli jo pingoitettua terästä, ja varpailleen nousten hän heristi laihoja nyrkkejänsä pitkänhuiskean priorin nenän edessä. Tämä ymmärsi, että tässä on nyt vakava paikka, että jousi alkaa olla äärimmilleen jännittynyt — ärtynyt äijä voi minä hetkenä tahansa iskeä tai ryhtyä muuhun väkivaltaan. Mutta hän säilytti sittenkin malttinsa ja arvokkuutensa vastatessaan:
— Luostarinsäännöt ja kanooninen laki estävät meitä täältä luovuttamasta viheliäisintä kerjäläistäkään, joka kerran on rauhanmajaamme turvautunut. Jos etsimänne mies on täällä avunanojain joukossa, on hän täällä Jumalanäidin suojassa, jonka halpoja palvelijoita me vain olemme, — voi sitä, joka yrittäisi luostarin rauhaa ja turvaoikeutta loukata! Minä en tunne karkurinne mahdollisen rikoksen määrää enkä laatua enkä ole edes oikeutettu sitä tutkimaan…
— Mutta minä olen, — sähähti äijä ilkkuen, mutta samalla jo vallan päättäväisenä. — Vielä kerran: tuotteko sen Bonden kätyrin heti paikalla tähän eteemme?
— Olen jo monesti vastannut, virkkoi Clemens, ristien kädet rinnalleen merkiksi siitä, ettei hän muuta voi.
Linnanherra antoi silloin merkin miehilleen: heidän tuli edetä väkisin luostarin asuinkammioihin, jotka olivat kirkkoa ympäröivän muurin kupeella. Mutta hän pidättäytyi vielä. Hän ymmärsi hyvin sen teon kantavuuden, johon hän näin oli ryhtymäisillään. Luostarin pyhyyttä loukkaamalla hän saisi varmasti vastaansa maan koko papiston piispaa myöten ja kaikki uskonnollisesti hartaat ihmiset, joita oli hänen omassa linnueessaankin. Ehkäpä tapaus kerrottaisiin aina Roomaan asti, ehkä paavi singauttaisi häneen kirouksensa salaman, ja sellaista iskua on vaikea kestää. Vielä kerran hän tahtoi sen vuoksi yrittää peloituksen voimalla vaikuttaa itsepäiseen prioriin:
— Isä Clemens, te olette ymmärtäväinen mies, te käsitätte varmasti, että tällaisissa tapauksissa on pakko tinkiä tavanmukaisista kanoonisista ja muistakin kaavoista ja säännöistä. Te käsitätte, että asemani ja arvoni ei salli minun laskea käsistäni pilkkaajaa ja viholliseni vakoojaa — minun arvovaltani linnan komentajana ja alustalaisteni isäntänä siitä kärsisi. Teidän täytyy käsittää tämä tilanne. Luostarin rauhaa en tahtoisi häiritä, olen uskollinen kirkon poika minäkin, mutta jos te yhä niskoittelette, minun on pakko toimia miekkani vastuulla — olen ennen kaikkea soturi. Isä Clemens, vielä voitte, kutsumalla karkurin eteeni, välttää sen, mikä muuten on välttämätöntä!
Clemens Lauritsanpoika olikin täysin selvillä aseman jännittyneisyydestä. Hän älysi, että vanha linnanherra siinä taisteli arvovaltansa puolesta, sen pelon ja kunnioituksen säilyttämiseksi, jonka hän ankaruudellaan oli ympäristöönsä iskenyt. Alkuaan lienee Krister-herraa ehkä pahimmin kismittänyt se, että Kaarlo Bonden airut oli liian tarkoin saanut nähdä, kuinka heikoissa varustuksissa hänellä Viipurin linna yhä oli, kuinka helppo se olisi valloittaa. Ahneudessaan vanha saituri ei ollut viime vuosina uhrannut paljon mitään varoja linnansa korjaamiseen eikä linnueen vahvistamiseen, hän oli vain kerännyt arkkuihinsa kaikki verorahat. Siksi hän ei tahtonut laskea Kaarlo Knuutinpojan ovelaa airutta takaisin siitä herralleen kertomaan, siksi hän hänet vaati käsiinsä. Mutta nyt tämä kiista oli kärjistynyt etupäässä kunnianarkuuskysymykseksi, sen isä Clemens selvästi oivalsi. Ja oivalsi myös, että hänellä itselläänkin oli siinä arvoasemansa kysymyksessä, tehtävänsä puolustaa luostarinsa oikeuksia ja loukkaamattomuutta — hänen oli yhtä vaikea peräytyä sanoistaan kuin Krister-herran. Siksi tämä taistelu oli taisteltava loppuun asti, siksi hän yhä tyynenä pysyen virkkoi ärhentävälle herralle:
— Minulla ei ole mitään enempää sanottavana.
— Vai ei tosiaankaan, sävähti siihen vihainen äijä. — Ja kuitenkin te tiedätte, että kun minä vain viittaan miehilleni, he heti ryhtyvät kätköjänne penkomaan, ja lisää miehiä tulee tarvittaessa tuolta ulkoa!
— Ne eivät vastoin tahtoani tunkeudu luostariimme, vastasi Clemens-isä yhä kylmänä, mutta kasvoiltaan jo entistä kalpeampana. — Niiden täytyisi kulkea minun ja näiden hurskasten isäin ruumiiden yli, ja sitä eivät jumalaapelkääväiset soturit tee, jospa te jumalaton niitä siihen käskisittekin.
— Mieheni tottelevat minua kaikessa, sen näette heti, uhkasi äijä käsi miekankahvassa.
— Pelaatte korkeata peliä, Krister-herra, julisti luostarinpriori nyt syvällä rinta-äänellä. — Luostarin häpäiseminen ei tuottaisi teille maallistakaan kunniaa eikä voimaa, mutta ajatelkaa kuolematonta sieluannekin!
— Tiedän mitä ajattelen, ärähti siihen linnan äijä ja astui miestensä luo, jotka häntä refektorioon olivat seuranneet, lausuen heille terävästi pari sanaa. Sitten hän kääntyi taas priorin puoleen. Tämä oli jo keskustelun alussa asettunut sen oven eteen, joka vei ruokahuoneesta luostarin sisäsuojiin ja jonka kahden puolen joukko pappismunkkeja oli säikähtyneinä ja rukousnauhaansa hypistellen seurannut kipakkaa keskustelua. Kristerin astuessa siihen, ikäänkuin työntääkseen hänet syrjään, priori levitti kätensä oven suojaksi, oikaisi rotevan ruumiinsa ja huudahti voimakkaasti:
— Tästä ei kulje kukaan minun luvattani. Jumalanäidin nimessä kiroan teidät, jos ryhdytte väkivaltaan hänen suojelemaansa luostaria kohtaan, haudassa ja haudan takanakaan ette silloin saa rauhaa. Perääntykää, onnettomat!
— Edestä pois! karjui siihen Krister vuorostaan yhtä äänekkäästi, ja suuri luostarihuone tuntui melkein hätääntyneenä kajahduttavan näitä outoja huutoja. — Miehet, raivatkaa mustakaavut pois! Tie auki!
Jousi oli rapsahtamaisillaan. Krister itse tapaili jo priorin käsivartta, viskatakseen hänet syrjään pihtipielestä, ja haarniskapukuiset soturit seurasivat kauhistuneina, mutta tottelemaan tottuneina, hänen kintereillään. Heidän mulkoilevat silmänsä näyttivät hätääntyneinä kysyvän, täytyisikö heidän todella käydä käsiksi näihin pyhiin miehiin, mutta Krister-herran ankara katse hallitsi heitä. Silmänräpäyksen empivät vielä väkivaltaan ryhtyjät, priori seisoi kuin jähmettynyt patsas siinä heidän edessään, katse ulko-oven päällä olevaan ristiinnaulitun kuvaan kiinnitettynä, ja toiset pappismunkit hymisivät hänen rinnallaan hiljaa rukouksiaan. Sana ja miekka seisoivat vielä tuokion vastakkain tuossa äänettömässä tuvassa — kumpi niistä oli voittava?
Silloin reväistiin äkkiä ristiinnaulitun kuvan alla oleva ulko-ovi auki ja kaksi linnan huovia työntyi hätääntyneenä ja kiirehtien sisään.
— Karkuri on taas paennut, ilmoitti samalla toinen huoveista linnanherralle. — Hän soutaa jo tuolla kaukana selällä.
Priori laski ne sanat kuultuaan kuin helpotuksesta huoahtaen kohotetut käsivartensa alas, risti kätensä hartaasti ja virkkoi hiljakseen:
— Jumalanäidin ihme, hän tahtoi pelastaa pyhättömme, hänelle kiitos! — Ja suu ammollaan seisovalle linnanherralle hän nyt nuhdellen puhui: — Sinä kuulet, karkurisi ei ole täällä luostarissa, turhaan sinä sitä häpäisemään ryhdyt.
Jo sai Krister-herrakin taas ääntä hetkeksi kouristuneeseen kurkkuunsa:
— Te juonittelijat, te laskitte hänet täältä tahallanne pakoon, kyllä sen ymmärrän. Mutta iloksenne sitä ette ole tehneet. — Samassa hän kuitenkin käännähti ympäri ja karjaisi pakosanoman tuoneille huoveille vihaisena: — Ette vartioineet luostaria tarkoin, päästitte roiston pakoon! Onko häntä nyt edes lähdetty ajamaan takaa?
— On kyllä, vastasi säikähtänyt huovi. — Mutta hänellä on melkoinen etumatka, hän voi päästä maihin piiloutumaan.
— Te vaivaiset kuhnustelijat, hirtän teidät kaikki näiden mustavaippaisten rinnalle! — Ulos, hälyttämään koko linnan väki!
Kalpea priori oli polvistunut Jumalanäidin kuvan eteen, ja toiset munkit ryhmittyivät nyt siihen hänen ympärilleen rukoilemaan. Heihin enää katsettakaan heittämättä äärimmilleen kiihtynyt linnanherra kiirehti ulos, vielä ovelta uhkauksiaan singoten polvistuneille munkeille. Siellä ulkona hänellä oli kuitenkin jo vastassaan toisia viestejä, jotka tempasivat hänen ajatuksensa ja toimintansa aivan toisaalle. Linnaan oli näet saapunut sanoma, että Kaarlo Knuutinpoika oli jo sotaväkineen Turusta marssimassa Viipuriin päin, ja linna oli nyt siis kiireellä varustettava piirityksen varalta.
Mutta kiitosmessuja kaikui koko päivän Viipurin mustainveljesten kirkossa tuon vältetyn häväistyksen johdosta, siellä julistettiin kunniaa ja ylistystä Jumalanäidille hänen osoittamansa armon ja avun johdosta. Ja koko kaupunkiin, koko maakuntaan levisi nopeasti tieto, että Jumalanäiti oli tehnyt luostarissa ihmeen. Hän oli vahvistanut prioria kestämään vaikean taistelun ja sillä välin kenenkään näkemättä ohjannut luostarin turvaan paenneen, kovasti ahdistetun vangin pakoon ja vapauteen.