TUOMAS PIISPA.

I.

Heleänä ja kirkkaana kajahtaa talvi-illan tyyneyteen saarnaajaveljesten majasta iltakellon rauhallinen ääni. Hengähtämättä sitä kuuntelee laaja, lumipeitteinen metsä, jonka korkeiden petäjäin latvoihin tuo sointuva soitto vähitellen vaimenee ja sammuu. Metsäntakaiseen tasankoon, joen partaalle, ulontuu ainoastaan hyminänä kaukainen kaiku.

Mutta kun soitto paaluaidan sisäpuolella harvenee ja kuolee pois, silloin aukenee toisista rakennuksista erillään olevan korkeamman suojan ovi ja siitä astuu ulos kymmenkunta pitkiin, harmaisiin vaippoihin pukeutunutta miestä. He pysähtyvät kukin vielä tuokioksi lumiselle pihalle, kääntyvät kirkkoon päin, josta juuri ovat tulleet, ja kumartuvat vielä kerran sen harjalle nostetun ristin edessä. Sitten he verkalleen, hiljaisin askelin kulkevat peräkkäin kinoksien väliin luotua käytävää pitkin pitempään, matalampaan hirsirakennukseen ja hupenevat sen vinkuvilla vitsasaranoilla kääntyvästä uksesta sisään.

Mutta toisten jäljessä astuu iltamessun päätyttyä kirkosta pieni, hintelo mies, jonka väljä vaippa kävellessä kinosta laahustaa. Häntä odottaa käytävän suulla muita pitempi, näöltään muita vanhempikin mies. Tämä virkkaa viimeksi tulijalle:

— Tule vielä hetkeksi koppiini, Pietari.

Iltarukouksen suoritettuaan pienen erakkomajan eläjät laskeutuvat levolle tupaan, aidoitettuihin, yksinäisiin koppeihinsa. Mutta rakennuksen toisessa päässä olevassa huoneessa palaa saviastiassa vielä kauan käryävä hylkeenrasva valaisten hämärästi tuon pienen, muista syrjässä olevan erakkohuoneen, jonka toisella seinällä on makuulavitsa ja toisella pöytä, jolla suuri kirja on levällään. Mutta huoneen perällä on pimennossa seinään kiinnitetty Neitsyt Maarian karkeatekoinen puukuva, jonka kasvot ovat valkoisiksi ja silmät sinisiksi maalatut.

— Huomennako siis lähdet takaisin maailmaan? virkkaa piisin pankolle istahtaen pienempi, hento mies, Pietariksi mainittu. Hänen kasvonsa ovat kapeat ja laihat, silmät palavat kuin syvissä kuopissa ja ääni, kirkas kuin hopea, heläjää hartautta ja lämpöä. Tutkivasti, kaihomielen sekaisella hellyydellä hän katselee tuota kookkaampaa miestä, joka on vuodelaudalle istahtanut.

— Elämä kutsuu minua taas taisteluihinsa, vastaa tämä. — Seurakunta tarvitsee kaitsijansa ja kalpansa.

Hän on roteva mies, kookas, harteva; jokainen piirre, jokainen liike kertoo tarmoa ja voimaa. Silmät ovat harmaat ja terävät kuin teräksiset, ja nenälläkin on kotkan käyrä, iskevä muoto. Iho on mustapintainen, posket ja leuan peittää karkea parransänki, joka on musta niinkuin tukkakin; ainoastaan siellä täällä näkyvä harmaa kajastus tekee tuon pystyn pään vielä arvokkaammaksi. Ääretöntä intohimoa ja taittumatonta tahdonlujuutta näyttävät nuo luisevat kasvot sisältävän ja samoin koko vartalokin, joka on suora ja jäntevä ja jonka koko asennosta kuvastuu päättäväisyyttä ja ydintä. Hän on jo vanha mies, mutta selvästi näkee, että hänessä on vielä heikontumatonta miehuutta ja toimintavoimaa.

Se on Suomen piispa Tuomas.

— Sinä olet nyt ruumiillisesti paastonnut ja sielusi ravinnut, virkkaa taas nuorempi mies tyynesti, mutta hiukan epäilystäkin väreilee samalla hänen äänessään. Tämä mies, Pietari, Pietari Kaukovalta, on Tuomas piispan ystävä ja avustaja suomalaisten pakanain käännyttämisessä. Hän on Tuomaan rakennuttaman erakkomajan, vielä vihkimättömän harmaidenveljesten luostarin idun päämies, ja hänen luonaan, täällä saarnaajaveljesten hiljaisessa seurassa, piispa on nyt muutamia viikkoja syrjässä maailmasta levännyt monista maallisista toimistaan, viettäen rukouksissa ja hartaudenharjoituksissa munkin elämää.

— Paljon ei anna velvollisuuteni aikaa minulle uhrata oman sieluni hoitamiseen, — vastaa Tuomas melkein huoahtaen, — se ei salli minun, niinkuin teidän, antautua siihen kokonaan, kaikkine ajatuksineni. Mutta minulle on kumminkin tarpeellista taistelujeni lomissa edes hetken näin hiljaisuudessa ja nöyryydessä valmistautua suuriin tehtäviin ja rukoilla sisällistä rauhaa ja puhdistusta.

Hän risti kätensä nöyrästi, melkein surullisesti. Mutta Pietari kyseli yhä:

— Nyt olet siis taas sieluusi täyden rauhan saanut ja puhdistautunut alkavia toimiasi varten?

Hänen äänessään oli aina vain jotakin tutkivaa, jotakin epäselvää, hän ikäänkuin väkisin tahtoi kaivaa esiin ystävänsä sisimpiä sielunväreitä. Lavitsalla istuva kookas mies nojasi hetkeksi kasvojaan kämmeniinsä, ikäänkuin punniten ja taistellen. Ja entistä hiljaisempi, säveämpi oli hänen äänensä, kun hän virkkoi:

— Täyden rauhan, — niin, täyden varmuuden. — Hetken vaiettuaan hän jatkoi vilkkaammin: — En tiedä, ymmärrätkö minua oikein. Minuthan on asetettu aina taistelevan, yhä edemmäs laajentuvan ja aseissa lakkaamatta olevan kirkon päämieheksi tässä maassa. Minun täytyy aina vain sotia, hyökätä, voittaa ja kukistaa, minä en saa ajatella rauhaa ympäristössäni enkä pysyvää sisällistäkään rauhaa, se häiriytyy toimissani myötään. Ajatusteni ja toimieni täytyy herkeämättä tarkoittaa sitä, miten parhaiten edistän ja palvelen korkeata kirkkoa, miten hyödytän Rooman pyhää istuinta ja laajennan hänen katolisen valtakuntansa mahtia maailmassa — en saa paeta ristiriitoja, joita siinä sivussa voi sielussani syntyä. Mutta jos pyrkimyksissäni saavutan varmuuden ja voiton, niin onhan se samalla sielunikin rauha ja voitto. Ymmärrätkö: yksityinen onneni ja rauhani saa väistyä korkean kutsumukseni tieltä.

Pietari hymähti ystävällisesti.

— Minä ymmärrän mitä tarkoitat. Kun onnistut suunnitelmissasi ja aseellisissa yrityksissäsi, kun vain laajennat kirkon valtaa ja mahtavuutta, silloin on sielusikin sopusoinnussa, — sen täytyy niin olla?

— Niin, juuri niin, mitä muuta minulta vaadit, Pietari? Silloinhan tiedän itseni äitijumalalle otolliseksi. Katso, mitä taisteluillani ja ponnistuksillani jo olen pyhän kirkon aseena ja sen hyväksi saanut aikaan. Pimeimmässä pakanuudessa vaeltanut kansa on nyt kahdessakymmenessä vuodessa taipunut tunnustamaan ristiä ja kirkon valtaa, — sellaista alttiutta kirkko minulta vaatii, siten se käskee minun korkeinta palvella — eikö niin?

Taas oli Pietari käynyt vakavakatseiseksi.

— Niin, jos aina voit olla täysin vakuuttunut siitä, että noudatat korkeimman tahtoa etkä koskaan omaasi.

Tuomas innostui.

— Minun täytyy olla, muutenhan en voisi toimia mitään. Ja kuinka siunaisi Jumala työni, ellei se olisi hänen tahtonsa mukaista. Nyt, katso tuloksia, katso nuorta, kukoistavaa, myötäänsä laajenevaa kirkkoamme…

Innostuksissaan piispa oli noussut vuoteeltaan ja käveli huoneessa edestakaisin. Mutta hänen silmänsä kohtasivat jälleen Pietarin katseen ja hän pysähtyi, ja hänen äänensä vaipui taas hiljaisemmaksi, kun hän jatkoi:

— Itselleni en sitä kunniaksi lue, olenhan vain halpa ase. Mutta itsehän olet vaikuttanut mukana näinä vuosina ja tiedät, millainen kirkon kasvitarha oli tässä jäisessä maassa, kun Rooman isä minut kaukaisesta kotimaastani ohjasi pohjolaan ja vihdoin lähetti minut tänne Suomeen istutuksiaan hoitamaan. Kristinusko oli istutettu tänne, mutta minkä verran se oli juurtunut ja versonut? Olet itse minulle monesti kertonut, kuinka täällä kävi Henrikki piispan kuoleman jälkeen. Pakanat olivat kastetut uuteen uskoon, mutta se usko ei heissä kestänyt, miekka herposi hoitajan kädestä, kastetut pesivät pois vesikasteensa, kaatoivat ristit ja kohottivat uuteen kunniaan vanhat uhrikarsikkonsa. Ennen pitkää koko taimitarha oli kuihtunut pois, ja sen viimeisiä istutuksia pakanat kiskoivat väkivoimin irti maasta. Täällä oli silloinkin olevinaan piispoja ja pappeja, mutta mitä he toimittivat? Yhden piispan pakanalliset karjalaiset merirosvot veivät vankina mukaansa ja toisen aikana nuo muka käännytetyt suomalaiset purjehtivat meren yli Ruotsiin, mistä heille uusi oppi oli tuotu, polttivat siellä kylät ja kaupungit, tappoivat Upsalan piispan, tahtoivat kitkeä ristin pois sieltäkin. Sellainen oli Suomen kristitty seurakunta, sellaisessa kunnossa kirkon valta tässä maassa, eikä kukaan enää tahtonut lähteä tänne ristiä saarnaamaan. Silloin valitsi pyhä isä minut, munkin halvoista halvimman, tämän seurakunnan paimeneksi, ja käski minun juurruttaa ristin syvemmälle maahan, käski käännyttyä koko tämän kansan. Sitä olen nyt koettanut tehdä, se on korkea kutsumukseni, ja sitä on menestyksellä siunattu. Sillä missä ovat nyt pakanain uhrilehdot? Kirkkoja niiden tiloilla kohoaa ja ristejä, joita käännytetty kansa nöyränä kumartaa, eikä kukaan enää täällä rannikolla eikä Hämeen kansan joukossa uskalla olla ristin oppia tunnustamatta.

Tuomas oli näin viitannut pitkän toimintansa tuloksiin osoittaakseen, että hän töissään ja riennoissaan oli totellut korkeinta tahtoa. Mutta Pietari ei voinut seurata hänen innostustaan. Hän virkkoi hiljaa huoahtaen:

— Se on totta, Tuomas, kukaan ei uskalla. Sinun kätesi on kova, miekkasi terävä.

— Sen täytyy niin olla. Syvältä täytyy miekan purra, että se ajaa pelkoa käännytettyihin.

— Pelkoa, Pietari matki, — pelkoa, mutta ei luottamusta. Tämä kansa ei rakasta sinua enemmän kuin edeltäjiäsikään, eikä levittämääsi uskoa — sillä miekalla levitetty oppi ei ole rauhan oppia, sitä kansa ehkä pelkää, mutta varmasti se sitä vihaa.

Nyt Tuomas vuorostaan hymähti, varmana, melkein ilkkuvana. Sillä Pietari kosketteli taas tuota samaa kysymystä, josta he niin usein olivat väitelleet ja jossa Tuomas aina oli päässyt voitolle. Hän oli näet todistanut päivän selväksi, että pakotta ei pakanoita koskaan saada ristiin suostumaan ja että hänen edeltäjäinsä puute ja virhe oli ollut juuri se, että heillä ei ollut tarpeellista, pysyvää aseellista voimaa tukemassa käännytystyötään. Hän ei nyt siitä ryhtynyt väittelemään, virkkoi vain varmana:

— Tämä kansa ei nyt enää uskalla vihatakaan, se tottelee vain ja taipuu ja tottuu tottelevaisuuteensa, kun sitä näin rautakourin pidellään. Jyhkeä linnani Räntämäellä ja sen haarniskoihin puetut ratsumiehet tukahduttavat kyllä kaiken vastahakoisuuden, jos sitä jossakin näkyy, ja vihankin, jos sitä rupeaa kytemään. Miekalla täytyy tie raivata, sitä saat sitten sinä ja harmaat veljemme kulkea ja valloitella vähitellen sydämiä, — sitä vartenhan olemme tämän pienen veljeskunnan perustaneet tänne erämaahan ja kasvattaneet täällä maan omia poikia saarnamiehiksi.

Pietari istui ääneti tuijottaen lattiaan. Mutta Tuomas tahtoi saada hänet kerrankin oikein vakuuttumaan ja jatkoi sen vuoksi vielä:

— Ei, Pietari, älä koeta kylvää epäilystä työhöni, se vain heikentäisi tarmoni, ja sitä kirkko tarvitsee. Sillä vastahan olemme alulla. En halveksi sinun osuuttasi tässä käännytystyössä, mutta sen tuloksia emme nyt ehdi ruveta odottamaan; aikamme on lyhyt ja työtä on paljon. Minä kuljen sen vuoksi edellä ja raivaan raakaa erämaata, kaadan kasken, jota sinun sitten on viljeltävä, — tule sinä lempeä mies jäljessä, kylvin vakka käsivarrella, täydennä, syvennä työni.

Ja lauhkeampana nyt pieni, teräväkatseinen mies kääntyikin piispaan päin:

— Niin, tunnenhan jyrkän suunnitelmasi; ja jos et sinä tunnekaan, kuinka vaikeaa on voittaa sydämiä ristin puolelle silloin, kun risti on pystytetty verellä kostutettuun maahan, niin samaahan työmme sittenkin tarkoittaa, — kirkon olkoon kunnia, jos epäilykseni ovat turhat. — Nyt lähdet siis taas pukeutumaan sotisopaan?

Tuomas, joka oli astellut edes takaisin pienen koppinsa permannolla, istahti taas laverilleen ja virkkoi:

— Kevät joutuu, toiminnan aika on jälleen käsissä. Ja nyt minulla on paljon suoritettavana; vanhuus lähestyy, täytyy joutua, muuten se tapaa minut kesken töitteni, kutsumukseni täyttämiseen on vielä paljon matkaa. Kirkon valta on nyt tosin täällä Suomen rannikolla luja ja koko Hämekin sitä jo tottelee, joskin vastahakoisesti. Mutta Karjala, — se tekee työmme täällä aina epävarmaksi, sen levottomat pojat ovat sotaisia ja hurjia. Se on nyt lannistettava sekin, risti on juurrutettava sinne, — tämä tehtävä se minua nyt kiirehtii.

Pietari istui ja kuunteli värähtämättömin kasvoin ja virkkoi miltei välinpitämättömästi:

— Laajat ovat hankkeesi, Tuomas.

— Eivät ne saa rajoittua vielä siihenkään, Karjala ei vielä mittaani täytä. Sillä pakanuutta on vielä Karjalankin takana, Rooman kirkolla on siellä pahimmat ja vaarallisimmat vastustajansa, — kauemmin en saa nyt luonanne viipyä. Mutta minä tarvitsen ehkä pian sinutkin ja koko veljeskunnan avukseni muualla kuin täällä, — siksi sinut pyysinkin puheilleni. Kiirehdi työtäsi tämän kansan keskuudessa mikäli voit, kylvä mitä ehdit, suuremmat toimet meitä odottavat toisaalla. Me emme saa levätä ennen kuin koko tämä pohjoinen maailma lumisen asutuksensa viimeisiä ääriä myöten on saatu ristiä ja Rooman kirkkoa tunnustamaan.

Tämä tuumien uhitteleva laajuus ei näyttänyt Pietaria miellyttävän. Hän kysyi terävästi:

— Silloinko vasta kunnianhimosi on tyydytetty?

Tuomas hytkähti tuota terävää kysymystä.

— Enhän hae omaa kunniaani, vastasi hän, — ainoastaan kirkon kunniaa ja mahtavuutta, sehän minut käskee toimimaan. Rooman isän ja hänen istuimensa hyväksi on kaikki tehtävä, itselleni en pyydä mitään!

Pietari nousi nyt uunin pankolta, jossa hän liikahtamatta oli istunut, ja vielä entistä syvempi tuli näytti hänen silmissään palavan. Hän astui suoraan Tuomaan eteen, laski molemmat käsivartensa hänen hartioilleen ja katsoi häntä hartaasti, melkein hellästi silmiin.

— Onko se niin, hän lausui verkalleen. — Oletko siitä itse aivan varma?

— Epäiletkö sitäkin, Pietari? kysyi Tuomas loukkaantuneena.

Pietari ei vastannut kysymykseen suoraan.

— Sinusta paisuu sitä mahtavampi kirkkoruhtinas, kuta mahtavammaksi kirkon vallan täällä laajennat, hän virkkoi vakavasti. — Sinä hallitset nyt jo valloittamiasi maita ja kansoja itsevaltiaana ruhtinaana, kuuntelematta ketään, tottelematta ketään muuta kuin Rooman paavia; sinä olet yksinvaltias tässä maassa.

— Rooman isän puolesta, ehätti Tuomas vastaamaan. — Se on totta. Ketä muuta minun täällä olisi toteltava?

Pietarin ei tarvinnut laajemmin ruveta selittämään, miten Suomen kirkon asema oli muuttunut ja käynyt aivan itsenäiseksi sen jälkeen kuin Tuomas oli piispaksi nimitetty. Hän vain lyhyesti siihen viittasi:

— Eerikki kuningas, hän, joka tänne ensiksi ristinopin toi, hän oli Ruotsin kuningas.

— Niin oli, Ruotsin kuningas. — Vilkastuen Tuomas puuttui taas puheeseen. — Mutta jaksoivatko Eerikin jälkeiset Ruotsin kuninkaat täällä pysyttää ristin oppia ja Rooman kirkon arvoa? Eivät. Se kukistui, se Eerikin työ, mutta minun ei ole lupa omaa työtäni samoille jäljille jättää. Nuo Ruotsin kilpailevat ruhtinaat taistelevat siellä keskenään, vaanien toistensa valtaa ja vuodattaen toistensa verta, — kirkko on heikko ja avuton heidän omassakin valtakunnassaan. Heillä ei ole voimaa eikä halua hoitaa tätä merentakaista kirkon taimitarhaa. Meidän täytyy sen vuoksi luoda tänne pysyväisempi, vankempi valta, ja kenetpä me sen yliherraksi tunnustaisimme, ellemme Rooman mahtavaa isää. Hänelle minä täällä vallan luon ja hänelle sen myöskin säilytän.

— Ja itse sitä hänen nimessään hallitset?

— Olenhan hänen uskottu aseensa. Jos pyhä isä tahtoisi minua käyttää aseenaan ainoan autuaaksitekevän uskon levittämisessä vaikkapa samalla tavalla kuin piispa Albertia, joka Riiassa perusti ristin puolesta taistelevan veljeskunnan, olen antautuva hänen välikappaleekseen viimeiseen hengenvetooni asti, — en saa kieltäytyä mistään! Mutta mitään niin suurta en toki usko voivani toimittaa. Ja vaikkapa voisinkin, niin itse tahdon vaipua vähäpätöisyyteeni, olla pelkkä harmaaveli, niinkuin olin ennen piispaksi tulemistani, — kunhan vain kirkon valta vahvistuu ja sen kunnia ja mahti ulotetaan kaikkiin maailman ääriin. Ei, Pietari, en pyydä itselleni palkaksi muuta kuin hamppuköyden, millä vyötän kerjäläisvaippani, — kun pyhä neitsyt käskee, sidon sen heti vyölleni ja luovun kaikesta, kaikesta!

Pieni munkki seisoi yhä rotevan piispan edessä pidellen käsiään hänen hartioillaan, jotka, vaikka piispa istui, ulottuivat miltei hänen matalan rintansa kohdalle. Hän oli terävästi ja tutkivasti, kuin ankara rippi-isä ainakin, katsonut Tuomaan puhuessa häntä silmiin, oli koettanut tutkia hänen salaisimmat ajatuksensa, tunkeutua hänen sydämensä sisimpään pohjaan. Ja värähtämätöntä vilpittömyyttä ja vakavuutta hän oli luullut lukevansa niistä kasvoista, joita hän näin tähysti. Silloin hänen syvällä kiiluvat silmänsä riemusta kirkastuivat, ja ikäänkuin siunaten hän juhlallisesti lausui:

— Siis mene täältä rauhan majasta takaisin maailmaan, riennä suuriin toimiisi ja vie täältä sielussasi sisällinen rauha mukanasi. Tee työtäsi omalla alallasi, koska uskosi ja vakaumuksesi on niin luja, me kiertävinä saarnaajina sitä hiljaisuudessa parsimme, yhteinenhän päämäärämme on. Mutta palatkaamme vaikeilta retkiltämme aina tänne saamaan vahvistusta ja rohkeutta, palaa sinäkin, jos maailmalla rauhasi särkyisi, tänne rukoilemaan Neitsyt Maarialta nöyrää mieltä ja sielullesi eheyttä.

Hento, teräväkatseinen mies kokosi harmaan vaippansa liepeet ja lähti, vielä jäähyväisiksi piispalle päätään nyökäyttäen. Yö olikin jo kulunut myöhäiseksi. Äänetöntä oli kaikki, tyynen talviyön rauha peitti sankan, jylhän metsän ja sen keskessä piiloilevan pienen erakkojen majan. Rauha, täydellinen rauha täytti vanhan piispankin mielen hänen istuessaan siinä nyt yksin kovalla laverillaan, yhä vielä äskeisen keskustelun synnyttämän, varman ja sopusointuisen mielialan vallassa. Hän oli nyt valmistanut itsensä, nyt oli toiminta taas alkava. Vuosittain oli hänellä tapana tulla paaston aikana muutamiksi viikoiksi vanhaa, rakasta munkkielämää viettämään siihen pieneen luostarintapaiseen laitokseen, jonka hän oli perustanut metsään lähelle Aurajoen suuta. Oli niin virkistävää saada sotamelskeistä ja hallintohuolista syrjässä viettää hetkinen itseään varten, syventyä asioihin, miettiä, lukea rauhassa pyhiä kirjoja ja harjoittaa hartautta, sitten sitä vahvistuneempana ja tarmokkaampana taas töihin puuttuakseen. Ja hän tunsikin nyt taas, kun se lepoaika oli mennyt, uutta varmuutta, jäntevyyttä ja turvallisuutta mielessään, — hän sitä tarvitsikin, sillä koko hänen tarmoaan nyt kysyttiin.

Hetken vielä istuttuaan pöydän edessä, suurta kirjaansa lukien, Tuomas nousi, polvistui jumalanäidin kuvan eteen ja rukoili siinä kauan. Hän tahtoi paljastaa pyhälle neitsyelle sydämensä ja sen sisäiset aikomukset ja tarkoitukset, esittää, kuinka ne tarkoittivat yksinomaan Jumalan valtakuntaa ja sen kunniaa ja suuruutta, ja hän rukoili niille entistä kannatusta ja siunausta. Valtoimenaan, kaikkine tuumineen ja tunteineen tahtoi hän heittäytyä äitijumalan helmaan. Ja vahvistuneena, levollisena hän nousi ja meni laverilleen maata. Kohta hän nukkuikin.

Unessa hänen mielikuvansa yhä kävivät samaan suuntaan kuin valvoessa: kirkon vallan laajentuminen pohjolassa, Karjalan sotaisen heimon kukistaminen, ristin pystyttäminen lumisten tunturien äärimmäiselle harjalle — ne tuumat hänen mielessään yhä nukkuessakin kiertelivät. Ja hän oli istuvinaan korskean, mustan ratsunsa selässä johtaen sotajoukkoaan Pohjan pakanoita vastaan. Maltitonna hän itse ajoi edellä pitkin lumen peittämää kangasta, tuskitellen, että toiset häntä niin hitaasti seurasivat; eihän tällä tavoin koskaan ehditä päämaaliin, niin hän valitteli, ja ajoi yksin edelle. Pietari Kaukovalta häntä vielä seurasi, mutta hänkin tapansa mukaan hakaltaen ja epäillen ja varoittaen… ja jo jättäytyy hänkin jäljelle. Mutta Tuomas ajaa edelleen yksin yhä pimenevää pohjolaa kohden; hänen täytyy ehtiä sen sydämeen, hänen täytyy nousta sen valtaistuimelle…

Jo aukenee sakean, pimeän metsän keskestä ihana, vihanta, lämmin lakeikko, ja sen takalistolla on kukkia ja köynnöksiä kasvavalla mäellä komea, valoisa linna, jonka harja pilviä hipoo. Sinne hän suoraan ajaa, ja sen edustalla lukuisat valkopukuiset ritarit häntä kumartaen tervehtivät ja saattavat hänet suureen linnansaliin, jonka seiniltä ja orsilta säteilee hopea ja kulta. He ohjaavat hänet kohdastaan ylös valtaistuimelle, jonka juurella seisoo loistava parvi hengellisiä ja maallisia ruhtinaita, piispoja, ritareita ja käännytettyjä pakanapäälliköitä, kaikilla rinnassaan valkoinen risti ja otsalla nöyryyden merkki.

Ja Tuomaasta tämä kaikki on aivan luonnostaan lankeavaa, hänelle kuuluvaa: noin valoisaa, noin rikasta, noin korkeaa hän on tavoitellutkin, ja voittajana, ruhtinaana hän nyt valtiaan istuimella istuu. Ja hänen päähänsä tuodaan kultainen kruunu ja käteen hohtava valtikka, ja sillä hän viittaa palvelijoita eteensä, antaakseen heille käskyjään. He palvelevat häntä kaikki, hiljaa ja nöyrästi, eikä ainoastaan ihmiset, vaan myöskin puut, pilvet ja kalliot, jotka takalistolla välkkyvät. Hän on voittanut tämän taivaan, loistavan, ikuisen taivaan, ja siksi häntä kaikki luonnossa tottelee.

Mutta alempana pilarien lomissa, ikäänkuin linnan eteisessä, seisoo samettipukuisten, hopeahelyisten herrain ja rouvain takana köyhä, ryysyihin puettu nainen, sylissään pieni lapsi. Sieltä eteisestä, ikäänkuin naisen ympäriltä, tulvaa kirkas valovirta, joka häikäisee kaikkien silmiä ja vetää puoleensa Tuomaankin katseen. Hän huomaa naisen, kutsuu hänet eteensä.

— Kuka olet sinä ja mitä tahdot? kysyy Tuomas, katsellen paheksuen naisen huonoa asua.

Mutta nainen ei vastaa. Hänen kasvonsa ovat kalpeat ja surullisen näköiset, ja hän kääntää, valtaistuimen luo tullessaan, päänsä poispäin. Mutta valo liekitsee hänen päänsä ympärillä ja lapsen pään ympärillä, ja sydän säpsähtää Tuomaan povessa. Sillä sehän on pyhä neitsyt, tuo köyhä nainen, joka ryysyissä hänen edessään seisoo ja kasvonsa hänestä kääntää.

— Äiti Jumalan, valtaistuimella istuja huoahtaa hiljaa, — miksi ryysyissä linnaani saavut? Mistä minua nuhtelet, millä olen tahtosi rikkonut?

— Olet unohtanut jotakin voittaessasi, vastaa nainen yhä poispäin kääntyneenä.

— Mitä, pyhä neitsyt, mitä?

— Sinua kaikki kumartavat, mutta rintaasi et saa rauhaa. Ja sinä tiedät, miksi et saa.

— Miksi, en tiedä sitä, sano…

— Siksi, että itsekkyyttä piilee sydämesi pohjalla, vaikka koetat minultakin kätkeä sen. Tätä loistoa, tätä valtikkaa olet tavoitellut, itseäsi olet palvellut, kirkon ja minut olet syrjäyttänyt…

Tuomaan päätä huimasi, hän ei sitä syytöstä todeksi tunnustanut, hän tahtoi kieltää sen, kieltää jyrkästi ja hän huudahti:

— Ei, se ei ole totta, et olekaan Jumalan äiti sinä; sillä häntä, juuri häntä minä palvelen.

Ja hän ojensi kätensä, viitatakseen valtikallaan palvelijoilleen, että veisivät ryysyisen naisen pois. Mutta samassa tämä käänsi tuokioksi kasvonsa Tuomaan puoleen, loi häneen yhden ainoan silmäyksen, ja valtikka putosi käskijän kädestä. Sillä hän oli nähnyt naisen silmät; ne olivat niin suuret ja kauniit, mutta niiden kirkkaus oli kyynelten peittämä, niin lempeät ja armaat, mutta niiden lempeyden verhosi syvä suru. Kerran vain hän oli katsahtanut Tuomaaseen, mutta murtuneena tämä painoi päänsä alas, ja poissa oli mielen uhka ja jäykkyys, ja kruunu vieri maahan hänen päästään ja istuin horjui hänen allaan. Seuraavassa tuokiossa ryysyinen nainen oli poistunut, ja samalla sammui kirkas valo, kuulumattomiin katosi kiiltävä linna ja kylmä pimeys peitti yksinäisen, avuttomaksi hylätyn miehen. Ääretön tuska täytti Tuomaan sydämen; hän tahtoi huutaa armoa, hän tahtoi juosta nöyränä ryysyisen naisen luo ja heittäytyä hänen jalkoihinsa, mutta hän ei nähnyt enää ketään, ei muuta kuin aution tyhjyyden ja pimeyden…

Tuomas piispa herää laverillaan ja kuumat hikikarpalot pursuvat hänen otsaltaan. Hän koettaa repiä silmiään auemmas, nähdäkseen vielä äskeistä loistoa, hän terästää korvansa, kuullakseen vielä äskeisiä ääniä, mutta hänen ympärillään on kaikki pimeää ja äänetöntä, ja se hiljaisuus on raskas ja syvä; ainoastaan hänen sielussaan raivoaa äänekäs hätä. Viskautuen hän juoksee vuoteeltaan ja painautuu taas polvilleen jumalanäidin kuvan eteen.

— Mitä tahdot minulle ilmoittaa, Neitsyt Maaria, huudahtaa hän ääneensä, — mitä minulta vaadit? Olenko sittenkin pettänyt itseni ja sinut, eikö olekaan aikeeni vilpitön ja puhdas, eikö ole kirkon kunnia korkein päämääräni? Liha, liha, vietteletkö minut sittenkin tahraamaan kaiken pyhyyden, vietkö syntisine pyyteinesi minut iankaikkiseen kadotukseen ja työni kiroukseen ja tuomioon?

Ja hän nousee pimeässä komerossaan, viskaa karkean vaipan päältään, ottaa ruoskan vuoteensa alta ja suomii sillä alastomia hartioitaan ja jäseniään, lyö hädistyneen miehen voimalla, siten ruumistaan rankaisemalla lieventääkseen sielunsa pohjatonta tuskaa. Hän ruoskii itseään, kunnes kirvelevä iho verestää ja jäsenet vähitellen herpautuvat ja hän voimatonna vaipuu pyhän neitsyen kuvan eteen. Siinä hän vielä nyyhkien rukoilee, ja vedet virtaavat silmistä miehisen miehen.

Ja rukoillessaan hän koettaa rehellisesti tutkiskella, mistä se itsekkyyden ja oman kunnian siemen olisi kotoisin, josta pyhä äiti häntä varoitti ja jota hän ei nyt uskaltanut kieltää. Ei hän ollut sitä tuntenut, kun hän kotimaassaan, kaukana Skotlannissa, meni luostariin köyhäksi munkiksi, tietäen, ettei hän, aviottomana syntyneenä, halveksittuna lehtolapsena, kelpaa edes halvimmaksi opettajaksi seurakuntaan. Mutta Rooman isä oli hänet kumminkin kutsunut aseekseen ja hänet korkeaan luottamukseen valinnut, — siitäkö hyvyydestä palkaksi oli itsekkyyden intohimo hänen sydämeensä salaa hiipinyt ja vietellyt hänet korkeimman nimessä omaa kunniaansa ajattelemaan…?

Hartaasti hän rukoilee:

— Kitke se pois, opasta minut oikeaan, anna minulle voimaa hallita salaa hiipivät himoni, taikka kaada minut armollasi maahan, jos olen arvoton aseeksesi. Sinun käsiisi antaudun; jos minulle apusi suot, salli minun jatkaa työtäni sinun kunniaksesi, mutta anna minulle merkki armostasi, niinkuin annoit ennen…

Taas ruoskii itseään yksinäinen mies ja rukoilee armon merkkiä. Hän on monesti ennen, näin sielunsa hädässä ollessaan, samoin tehnyt, ja silloin hänestä on näyttänyt, kuin jumalanäidin kuvan maalatut kasvot ja silmät olisivat saaneet ikäänkuin elävän, lempeän loisteen. Sitä laupeata valoa hän nytkin hartaasti rukoillen odottaa todistukseksi siitä, että hän vielä pyhän neitsyen armoa nauttii.

Ja katso! Säde sarastavaa kevättalven päivää tunkeutuu laen räppänästä erakon koppiin ja luo kalpean heijastuksen myöskin sille pimeälle seinälle, jossa jumalanäidin kuva on. Uupuneen rukoilijan silmissä näyttävät neitsyen kasvot kirkastuvan ja sulavan lempeämmiksi, — sen silmissä on laupeutta ja armoa. Ja rukoilijan tuskaan uupunut sielu löytää siitä lohdutusta ja lievitystä, ja hän kiittää nöyryydessä Neitsyt Maariaa tästä uudesta armosta, jonka hän on osakseen saanut.

Yö oli kulunut, kun yksinäinen rukoilija kalpeana ja verestävin silmin pyhän kuvan edestä vihdoin nousi. Hän avasi oven selälleen ja hengitti aamun raikasta ilmaa. Keväinen päivä oli valjennut, aurinko teki nousuaan, hänen oli aika lähteä taipaleelle, lepomajastaan pois taistelevaan maailmaan. Mutta se uhmaileva varmuus, joka hänet vielä illalla täytti hänen puhuessaan suurista aikeistaan ja suunnitelmistaan, se oli nyt poissa, ja melkein viivähdellen ja arastellen hän, pukeuduttuaan ja vyön uumilleen sidottuaan, hiipi kopistaan ulos. — Ankara oli ollut varoitus, jonka hän unissaan oli saanut. Mitähän jos hän jäisikin tänne unohdettuna erakkona hoitamaan sielunsa puhtautta ja luopuisi kaikesta muusta, — sellainen epäilys hänessä heräsi, ja hän katseli kaihoten rauhan miesten nukkuvaa majaa, josta hän oli lähdössä. Mutta hän torjui pois sen heikkouden: hänelle oli korkea toimi uskottu, hän oli asetettu taistelevan kirkon eturinnan soturiksi, hänen täytyi itseään muistamatta täyttää tehtävänsä, täyttää se loppuun saakka.

Hän käveli talliin, haki sieltä ratsunsa, satuloitsi sen ja talutti portille. Mutta hän ei noussut nyt tuon uljaan mustan juoksijansa selkään; halki kinoksien hän verkalleen käveli, taluttaen hevostaan ohjaksista pitkin kuperaa keväistä polkua, jossa jalka usein livetti. Hän ikäänkuin arkaili satulaan nousta, se hänestä liiaksi muistutti tuota äskeistä unta, tuota loistavaa ratsastusta suuruuteen ja valtaan. Nöyränä, halpana hän tahtoi matkansa kulkea ja itselleen kunniaa ja mukavuutta pyytämättä suorittaa tehtävänsä niinkuin korkeuden palvelija ainakin.

Siksi hän nyt jalan hiljalleen astui metsäpolkua pitkin. Ja niin ankarat, niin vakavat olivat hänen kasvojensa piirteet hänen kävellessään, että ne näyttivät kuin kiveen veistetyiltä, ja hänen silmänsä palo oli niin hehkuva, kuin hän olisi koettanut lävistää taivaanrannan, johon hän tähysteli. Taistelun maininkeja riehui hänen rinnassaan, eikä hänen mielensä tahtonut täysin rauhoittua, vaikka hän kuinka usein olisi itselleen todistanut, että hänen velvollisuutensa kutsui häntä Jumalan valtakuntaa levittämään ja ettei hän siihen työhön käydessään saanut mitään empiä eikä mitään arastella.

Pitkäksi venyi tänään matka metsän halki, jonka korkeiden puiden lomitse aurinko vähitellen nousi paistamaan tielle, kullattuaan ensin ylimmät latvat. Vihdoin harveni metsä, päivän kilo pisti kulkijan silmiin, laaja, lumipeitteinen aavikko oli helakan valkoisena edessä. Sen keskitse kaareili joen jääpeitteinen uoma tummahtavana vyönä, ja joen toiselta rannalta taas siinsi matalarakennuksinen, harmaa kylä, josta savu aamun tyynessä melkein kohtisuoraan taivasta kohden nousi. Mutta vielä etäämpää, joen suistosta, jossa oli rivittäin tavara-aittoja ja suojuksia virran kummallakin kaltaalla, sieltä näkyi jo tänä aikaisena aamuhetkenä virkeää liikettä ja toimeliaisuutta.

Tuomas pysähtyi tuokioksi sitä katsomaan; se vaikutti vilkastuttavasti hänen mieleensä. Siellä kilkkavat kirveet ja ritisevät sahanterät, kun aluksia korjataan merikuntoon pian alkavaa purjehduskautta varten; toisia, vanhoja, tervataan ja tihennetään, toisia, uusia telakkapuilla veistetään, — se kajahti miellyttävältä piispan korvaan. Sillä tuollaista toimeliaisuutta hän suosi, ja hän ajatteli, että vielä useammat kirveet siellä pian kalskavat, kunhan hänen asiansa sille kannalle ehtivät. Ja hänen sitä ajatellessaan veri lähti taas nopeammin kiertämään suonissa valvoneen miehen, jäsenet tuntuivat vetreytyvän ja raskas pää keveni ja selkeni. Niin suuret tehtävät ovat nyt edessä, ajatteli hän, aika kiirehtii, se vaatii häneltä niin paljon tointa ja tarmoa, miksi hän vitkastelee? Ja kahta reippaampaa ja joutuisampaa oli nyt hänen kävelynsä, kun hän jälleen rupesi taluttamaan ratsuaan jokiahdetta pitkin.

Hän astui pysähtymättä kylän ohi. Pihoilta kuului halkojen hakkuuta, naiset juoksivat siellä puuhissaan tuvan ja ometan väliä ja miehet juottivat kaivolla hevosiaan ajoon lähtiessään. Elämää, työtä! Ja hänkö yksin, jolta enin tointa kysyttiin, hänkö epäili ja vitkasteli hatarain unennäköjen takia — ei, hentojen haaveiden aika oli nyt taas päättynyt ja käsissä oli vakava työrupeama. Vaivoin malttoi piispa enää kylän ohi ehdittyään maassa pysyä, hän silmäili jo kaivaten satulaansa ja koetti jalustimien solkia, mutta vielä hillitsi hän kiihkonsa, astui jalan.

Metsään painui taas tie, ja siellä ehätti hän yksinäisen kulkijan, nuoren naisen, joka ripein askelin hänkin ja iloisesti laulellen vakka kädessä asteli samaan suuntaan kuin piispa.

— Minne matka noin iloisella kulkijalla? — kysyi piispa kohdalle ehdittyään.

— Linnaan on matka, nainen vastasi.

— Vai linnaan. Kenelle sinulla sinne on asiaa?

— Onpa asiaa, kun mieheni on siellä. Hän on eilen palannut partioretkeltä ja nyt kiirehdin häntä tapaamaan.

— Kuka on miehesi?

— Ohto.

— Joka kasteessa sai nimen Otto. Mutta olkoon Ohto!

Linna, partioretki, Ohto — liian eläviä mielikuvia virkosi vanhan piispan mieleen, hän ei voinut enää pidättää haluaan ehtiä pian sinne linnaan, toimintansa paikoille, eikä hän välittänyt sitä pidättää — miksi hän oikeastaan tuhlasikin aikaansa astumiseen! Ketterästi kuin nuorukainen hän viskautui satulaan ja kiinnitti ohjakset tottuneella kädellä. Ja virmasti voimakas ratsu, joka nyt vasta sekin tunsi varsinaisen toimensa alkaneen, läksi kiidättämään tuttua taakkaansa metsän halki ja sitten joen jäätä pitkin. Nyt tunsi ratsastajakin olevansa oikeassa asemassaan; hän nytkyi notkeasti hevosen juoksun mukaan, rinta pullistui, sieraimet laajenivat ja jäseniin tuntui tulevan terästä. Hän antoi vankan mustansa valtoimenaan ravata ja kiiti niin ohi asuttujen ja metsäisten rantojen, jotka kuin vilahdellen sivulle jäivät. Ilma oli niin raikas ja puhdas, aamu niin terve ja kirkas, — nyt hän sen huomasi, — ja kuta enemmän hän ratsastuksesta lämpeni, sitä selvempänä hohti pää, sitä vapaammin liiti ajatus, kooten yhteen monet erillään lepattaneet langat. Suuri tehtävä, laaja ohjelma oli taas eheänä, varmana ja tarkkapiirteisenä hänen edessään, eikä sitä enää himmentänyt epäilyksen muistokaan. — Elämään, toimintaan!

Taas vaihtui uusia kuvia ratsastajan eteen. Siinä oli jyrkällä törmällä korkea rakennus, torni katolla, risti tornin huipussa — Rantamäen kirkko, jonka hän itse siihen piispanistuimensa viereen oli rakentanut. Sen kupeella olivat rannalla piispan ja tuomioherrain ja kaniikkien asuinrakennukset, — mataloita, pieniä tupia ne olivat, mutta ne herättivät silti hänessä ylpeyttä ja iloa, sillä kristikunnan ahjona ja keskustana tässä kaukaisessa maassa ne siinä olivat, siihen hän oli sijoittanut Suomen kirkon sydämen. — Tuomas ajoi ylös törmälle. Siellä oli kaikki vielä äänetöntä. Piispa itse ei ole kotona, harvoin hän tässä piispantalossa kotona onkaan, linnassa hän asuu, — ja tuomioherrat ja kaniikit, ne laiskurit, ne tietysti tapansa mukaan nukkuvat pitkälle aamuun asti… Ratsastajan kulmakarvat rypistyivät ja hän pidätti jo hieman hevostaan tuumien poiketa sisään herättämään nukkuvaa tuomiokapituliaan. Mutta taas laski hän ohjakset valloilleen ja karautti ohi kirkon ja pappilain, — hänellä ei ollut nyt aikaa sellaiseen pieneen kotikuriin, suuremmat hankkeet häntä kiirehtivät korkeampiin tehtäviin.

Mutta nyt jo näkyikin hänen matkansa päämäärä tuolta etäältä, siintäen jyhkeänä korkealta kunnaalta, ja hän kiirehti, metsästä esiin ratsastaessaan, yhä heponsa hyvää vauhtia. Yksinäisen, jyrkkärinteisen ja tasalakisen kallion laella lähellä Aurajoen rantaa oli vankka, harmaakivinen linna, jonka mantereenpuoleisesta päästä ylpeänä kohosi paksu, pyöreä torni, näkyen kauas yli metsänkin ja halliten laajalti ympäristöään. Ulommas kallion ympäri oli suurista kivistä rakennettu muuri, jonka päällä vielä oli hirsisalvos; muurin keskellä oleva raskas, hirsistä salvettu portti oli kiinni, ja muuria kiertävän kaivoksen yli vievä laskusilta oli pystyyn nostettu. Umpinaiset olivat linnan seinät, jotka kohosivat pystyyn jyrkältä kalliolta, sisältä ei näkynyt mitään; ainoastaan tornin laella edestakaisin asteleva vartija kuvastui jo kaukaa selvästi kevätaamun kirkasta taivasta vastaan.

Sitä kohden kiirehti yksinäinen ratsastaja, ja hänen rintansa paisui ja silmänsä kiilsi sitä lähestyessään. Sillä tämä oli se luja turvapaikka, jonka hän oli rakennuttanut valloittamansa maan ja siihen kylvämänsä uuden uskon selkärangaksi ja josta hän hallitsi alistettua kansaa ja kuritti uppiniskaisia pakanoita. Sieltä hän oli retkensä ja käännytystyönsä menestyksellisesti johtanut ja sieltä pitäen hän aikoi nytkin yhä laajenevat tuumansa toteuttaa.

Huuruava ratsu pysähtyi nostosillan eteen, joka samassa jo vitjoillaan ritisten laskeusikin tulijan sisään päästä, — vartijat olivat jo etäältä tunteneet tulijan linnan ankaraksi isännäksi. Piispa karautti avatusta portista sisään, viskausi satulasta ja heitti hevosensa siihen palvelijain hoidettavaksi. Terävän, tarkastavan katseen hän loi ympärilleen, ja kaikki pihalla olijat tervehtivät häntä paljastaen päänsä. Mutta sanaakaan puhumatta Tuomas nousi portaita sisäpihaan ja kiirehti suoraan omaan erikoiseen piispanrakennukseensa. Siellä hän nopeasti kiskaisi vyön uumiltaan, riisui pois karkean, harmaan kauhtanansa, heitti lammasnahkaisen lakkinsa naulaan — sen puvun aika oli nyt ohi. Peseydyttyään ja ajeltuaan pois luostarissa vapaasti kasvaneen karkean parransänkensä rupesi hän, kasvoiltaan nuortuneena, pukeutumaan. Hän heitti ylleen näädännahkoilla rikkaasti reunustetun, mustan, väljän piispantakkinsa, jonka sametti valahti pehmoisiin, kauniisiin laskoksiin, pujotti kaulaansa paksut vitjat, joista suuri kultaristi riippui, ja sovitti päähänsä korkean, ristiotsaisen, hopealla runsaasti kirjaillun hiippansa. Mutta jalkoihinsa hän veti leveävartiset, kilisevillä kannuksilla varustetut sotilassaappaat, ja vyölleen, piispan vaippansa alle, hän vyötti raskaan miekan.

Sitä tehdessään hänen pitkä, uljas vartalonsa ikäänkuin vieläkin oikesi ja kasvoi, hänen kasvoilleen levisi itsetietoisen hallitsijan mahtava, juhlallinen ilme, ja hänen silmiinsä asettui tottelevaisuutta vaativan käskijän varma katse. Samalla hänen mielensäkin tuntui pukeutuvan uuteen asuun, siihen tuli uutta pontta ja varmuutta. Ja vartalo suorana ja pää pystyssä, ryhdiltään arvokkaana ja kasvoiltaan vakavana, hän astui verkkaisin askelin huoneistaan ja käveli linnan suureen arkitupaan.

Hän oli taas Suomen piispa Tuomas, soturi ja pappi.

II.

Suuri oli piispanlinnan yhteinen arkitupa: pituutta kymmenen syltä ja leveyttä melkein saman verran. Keskessä oli mahtava kiviuuni, jonka avonaisessa, korkeassa pesässä miehenmittaiset honkapölkyt palaa roihusivat valaisten tuon väljän, muuten umpinaisen suojan. Tuvan seinämiä kiersi ympäriinsä kiintonaiseksi rakennettu rahi, joka oli tehty kahtia halkaistuista jättiläispetäjistä, ja samasta rakennusaineesta veistetty pöytä ulottui tuvan perällä melkein seinästä seinään. Vieri viereensä oli seinäin naulapuille ripustettu aseita, teräsjousia ja leveihin puuhuotriin pistettyjä miekkoja, keihäitä ja viiniä, kypäriä ja kilpiä. Satuloita ja ratsusaappaita oli penkkien alla ja pitkin lattioita, ja niitä miehistä toiset siellä korjailivat ja voitelivat, toisten hioessa aseitaan ja solkivöitään kiillottaessa. Sotaista joukkoa kuhisi joka kolkassa. Toiset, retkiltä palanneet miehet, nukkuivat raskaasti kuorsaten pitkin raheja, toiset taas sonnustautuivat retkille lähtemään. Äänekästä surinaa ja raskaiden askelten astuntaa kaikui lakkaamatta tuossa suuressa tuvassa, ja miesten puheisiin ja huutoihin sekautui naisten kimeämpi ääni, he kun siellä karsinassa taikinaa alustivat ja olutta panivat ja hoitivat liedellä suuressa padassa kiehuvaa aamukeittoa taikka sulloivat evästä suuriin kontteihin.

Mutta äkkiä vaikeni hälinä ja huuto tuvassa, kun piispan pitkä vartalo ilmestyi ovelle ja hänen hiippansa hopea ja ristinsä kulta välähti pystyvalkean hohteessa. Naiset vetäytyivät uunin luo ääneti askaroimaan ja miehet antoivat työaseensa levätä ja tervehtivät kunnioittaen isäntäänsä. Mutta pöydän takaa nousi haarniskaan puettu, roteva soturi, joka oli pöydälle laskenut raskaan, sulkaniekan kypäränsä ja jonka hikisessä tukassa vielä oli sen jäljiltä syvä vako, nousi ja astui kannukset kalisten piispaa vastaan ja tervehti häntä tuttavallisesti ja iloisesti, niin että sydämellinen hymy kirkasti hänen ruskeat, arpiset kasvonsa.

Tuomas oli pysähtynyt keskelle lattiaa ja loi pikaisen katseen ympärilleen. Hän teki tupaan astuttuaan heti saman havainnon, minkä hän jo pihalla yhdellä silmäyksellä oli tehnyt. Siellä olivat toiset juottaneet hikisiä ratsujaan, toiset satuloineet tallista vasta talutettuja kiiltokarvoja; täällä nyt toiset riisuivat märkiä vaatteitaan orsille kuivamaan ja toiset pukeutuivat sotatamineihinsa. Jotakin harvinaisempaa ja tärkeämpää oli tapahtunut, sen hän heti älysi. Ja sen vuoksi hän kohta, muitta tervehdyksittä, kysyi vastaansa astuvalta haarniskoidulta mieheltä:

— No, Belgerd, mitä on tapahtunut?

— Paljon, Tuomas, vastasi soturi kaikuvalla äänellä. — Hämäläiset ovat taas nousseet aseisiin.

Tuomas kohautti hieman hartioitaan ja istahti tyynesti rahille.

— Mutta sehän toki ei ole mitään harvinaista, he nousevat ja kukistuvat vähän väliä. Oletteko jo riistäneet heiltä aseet pois?

— Kapinaa kestää vielä, ja se on tällä kertaa tavallista vaarallisempaa laatua, soturi vastasi varsin vakavana. — Hämäläiset ovat nyt aivan miehissä liikkeellä, mutta he eivät kapinoi edes yksin, karjalaisia on mukana niissä lukuisissa parvissa, jotka ovat meidän rintamaillemme hyökänneet.

Tämä tieto sai Tuomaan vilkastumaan.

— Vai karjalaisia, oletko siitä varma?

— Ei ole siitä epäilystä. Noita pitkiä, valkomekkoisia suksimiehiä on retkeillyt täällä rannikolla asti ja retkeilee yhä, olemme heidät hyvinkin tunteneet.

Levollisena, joskin vakavana ja miettiväisenä, Tuomas kuunteli näitä poissaolonsa aikana sattuneita tapauksia. Hänen kasvojensa ilmeestä ei saattanut huomata, että nuo uutiset puhjenneesta vaarallisesta kapinasta olisivat häntä huolettaneet taikka suututtaneet, päinvastoin vilahti toisinaan melkein kuin jonkinlaisia tyytyväisyyden väreitä hänen silmissään. Roteva soturi, joka näitä kertoi ja joka ei suinkaan arastellut kahakoita eikä partioretkiä, katseli ihmetellen tuota piispan tyyneyttä, se häntä melkein loukkasi, ja sen vuoksi hän, tuokion vaiti oltuaan, lisäsi:

— Viimeksi tänään palasin miesjoukon kanssa kapinoitsijoita ahdistamasta. Ne miehet eivät ole tottumattomia pikkukahakoihin, he voivat todistaa, mitä laatua tämä kapina on.

Silloin Tuomas äkkiä tempautui irti mietteistään, hymähti ystävällisemmin ja virkkoi:

— Uskon sinua täydelleen, Belgerd. Vai uskaltaa Häme vieläkin kerran nostaa päätään! Kerrohan lähemmin, miten kapina alkoi ja miten sitä on jatkunut.

Belgerd, linnanvanhin, joka oli piispan aseväen päällikkö ja hänen linnansa hoitaja, kuvasi nyt lyhyin, reippain piirtein, miten linnaan ensiksi rupesi kuulumaan hätääntyneitä viestejä Hämeestä. Sinne lähetettyjä verottajia ja saarnamiehiä, jotka olivat suksilla paenneet aseisiin nousseiden käsistä, saapui henkensä hädässä sisämaasta, ja he kertoivat kaikki, että hämäläiset koko laajalla asuma-alueellaan olivat yhteen aikaan ja yht'äkkiä hyökänneet kaikkien heidän kyliinsä asettuneiden vieraiden kimppuun, kurikoineet kuoliaiksi toisia ja toisia upottaneet avantoihin, — säälittä ja armotta, kenet vain olivat käsiinsä saaneet. He olivat jälleen pakanuuteensa luopuneet, ja hurjistuneina he olivat silponeet pappeja ja käärineet heitä olkiin ja sytyttäneet nämä elävät lyhteet palamaan ja ilkkuneet rovioiden ympärillä. Kasteessaan pysyneiden naapuriensa pirtteihin tunkeutuen hurjat joukot kaatoivat talon harjalle pystytetyt ristit, ja silloin useimmat kastetut heitä mielisuosiolla seurasivat vanhoihin pyhiin lehtoihin, joissa he kohta uhrasivat pakanallisille hengille, siten rististä luopuen; ja he huuhtoivat pyhillä lähteillään kasteensa pois ja yhtyivät aseellisiin joukkoihin. Mutta jos ken kastetuista ei sitä tahtonut tehdä, niin hänet pakotettiin juoksemaan uhripuiden ympärillä, kunnes hän väsymyksestä hengetönnä vaipui maahan. Ja kristittyjen kastettuja lapsia he ryöstivät näiden kotoa ja veivät velhojensa noiduttaviksi. Yleensä he tällä kertaa esiintyivät tavattoman vimmaisesti, ikäänkuin äärimmilleen ponnistaen voimansa ja vihansa, vapautuakseen ristin ikeestä. Kaikki Hämeen asekuntoiset miehet kokoontuivat sitten sotaisiin partiojoukkoihin, ja he kutsuivat karjalaisia suksimiehiä avukseen. Ja kotikylänsä ensiksi kristityistä puhdistettuaan he lähtivät hiihtämään rannikolle päin, polttaen ja ryöstäen jokaisen talon, jonka harjalla he ristinmerkin tunsivat. Ja monet rannikollakin luopuivat kasteestaan ja uhrasivat pakanain seurassa vanhoissa karsikoissaan; toiset sen tekivät pelosta ja pakosta, toiset halulla ja ilolla.

Yhä vain hievahtamattomin kasvoin piispa kuunteli tätä kertomusta. Linnanpäällikön vaiettua hän virkkoi kuin itsekseen:

— Niinpä niin, ne karjalaiset tekevät työmme täällä aina epävarmaksi. Ja karjalaisten takana on taas muita.

Mutta käännähtäen Belgerdin puoleen hän kysyi sitten äkkiä:

— Entä te, mitä teitte kapinoiville hämäläisille?

— Minä lähdin tietysti ratsuväen kanssa heti heitä vastaan, hain heitä mistä luulin löytäväni. Mutta sepä tässä taistelussa onkin kirottua: ota kiinni kärppä kiven kolosta! He retkeilivät pienissä parvissa, hiihtivät milloin edessämme, milloin takanamme; toisia heistä tunkeutui pohjoiseen Ulvilaan saakka, toisia kierteli etelämpää rannikolle. Muutamia parvia ajoin takaisin, mutta minun täytyi palata tänne linnaan, kun sain viestejä, että toiset sill'aikaa jo sitä uhkailivat.

— Tätäkö linnaa, — oletko päästäsi vialla?

— Tästä ovat pakanat hiihtäneet parin neljänneksen päästä, ja kirkolle lahjoitetuista kartanoista ovat he karjan ryöstäneet.

Jo näytti piispakin suutahtavan tuota kuullessaan, ja hiukan kärsimättömästi hän virkahti:

— Entä sitten?

— Sen jälkeen olemme joka päivä pienemmin partiojoukoin ajaneet kapinoitsijoita takaa, mutta väkemme uupuu, se ei riitä, en tiedä, miten saamme tämän kapinan kukistetuksi.

Mutta piispa hymähti puolittain pilkallisesti ja taputti haarniskoitua ystäväänsä olalle:

— Niin vähiin ei toki voimamme uupune, sinä vanha sotakarhu! Kapina on tietysti tyyten tukahdutettava, — emmehän me ennen kahakoita karttaneet.

Puna nousi soturin poskille ja miekka helähti, kun hän sen kahvaan tarttui.

— En karta kahakoita, kun vain saisin avoimessa ottelussa tapella. Mutta metsää myöten hiipivää vihollista vastaan, jota en saa käsiini, on tukalaa taistella. Ja pahinta kaikesta on se, ettei tiedä, missä kaikkialla vihollisia on.

— Mitä tarkoitat?

— Tämä kristitty rannikon kansa näyttää salaa suosivan vihollista, se auttaa sitä, missä uskaltaa ja voi, — tähän kristittyyn seurakuntaan ei ole paljon luottamista…

Tuomas nousi ja katkaisi kädenliikkeellä linnanvanhimman kuvauksen. Tuo viittaus linnan lähimmän väestön epäluotettavuuteen tuntui hänestä moitteelta häntä itseään vastaan: hän ei muka ollut juurruttanut ristin oppia siihen kyllin syvälle. Tuota valitusta hän ei tahtonut kuulla, — kansa pysyi kyllä tottelevaisena, kunhan sitä pidettiin tarpeellisessa kurissa. Hän astui pari kierrosta hyvin kiihkeänä lattian poikki, pysähtyi sitten Belgerdin eteen ja virkkoi vihaisin äänin:

— Te olette väärästä päästä käyneet tätä kapinaa kukistamaan, liian lempeästi, liian pehmeästi, siinä koko vika. Teidän ei pidä lähteä vihollista metsistä hakemaan, vaan heidän omista kylistään ja kodeistaan. Siellä talot tuleen ja uppiniskaiset seipääseen! — ei saa säästää ketään, joka ei kohta taivu ristiä kumartamaan. Silloin kyllä palaavat miehet partioista, — se keino tepsii, — ankaruus, julmuus on ainoa, mikä heihin pystyy, mutta se pystyykin varmasti.

Tuvassa olevat miehet kuuntelivat ääneti piispan nuhteita, — he eivät mielestään olleet niitä ansainneet. Mutta Tuomas oli nyt innostunut ja suuttunut, ja hän kysäisi terävästi:

— Oletteko saaneet vankeja?

— Eilen ratsumiehet toivat kymmenkunnan pakanaa mukanaan, vastasi linnanvanhin.

— Hyvä. Kun nyt lähdette liikkeelle, otatte vangit mukaan. Ja ensi paikassa, missä pakanoita tapaatte, teette vangeista lopun…

Tuomas teki kädellään leikkaavan liikkeen ja vaikeni hetkeksi ikäänkuin hengähtämään, — hän huomasi, että miehet eivät häntä täydellisesti hyväksyneet. Ja selittääkseen tarkoituksensa hän jatkoi rauhallisemmin:

— Kapina on kukistettava, meidän on osoitettava luopioille rankaisevaa voimaamme, heidän täytyy meitä pelätä. Meidät on asetettu tänne pyhän kirkon rajavartioina taivuttamaan kaikki kansa ristin oppiin ja ankaruudella ja pakolla kukistamaan ja masentamaan kaikki, jotka yrittävät siitä luopua. Siksipä, jos täällä rannikollakin joku kastetuista luopuu uskostaan taikka salaakaan juonittelee pakanain liitossa, hänet on otettava kiinni ja tuotava tänne linnaan, jossa Tapani hänestä kyllä huolen pitää, — he tietävät jo, mitä se komento merkitsee!

Taas oli piispa kiihtynyt puhumaan jyrisevällä äänellä, niin että suuri pirtti kajahti ja nukkujatkin nousivat unissaan raheiltaan. Ja hän lausui lopuksi:

— Me emme saa olla pehmeitä, silloin kyllä voimamme riittää — ymmärrättekö?

Mutta arpikasvoinen linnan vanhin ei innostunut piispan puheista; hänellä oli jo kokemusta noista molemminpuolisista julmuuksista ja hän tunsi, että noiden alituisten kapinoiden syy oli syvemmällä. Hän vastasi välinpitämättömästi:

— Kyllä, jos tuo sittenkään lopulta tepsinee.

Tuomas katsoi häntä terävästi ja pitkään. Hän oivalsi kyllä, mitä arkaa kohtaa kokenut soturi tarkoitti, — uusi oppi ei ottanut juurtuakseen kansaan. Mutta hän tahtoi ymmärtää hänet toisin ja kääntää huomion laajemmalle. Hän istahti taas, virkkoi:

— Niin, olet oikeassa, Belgerd, nämä retket hämäläisiä vastaan ovat lopultakin kaikki tehottomia ja hyödyttömiä, niin kauan kuin Karjala on kukistamatta. Niin kauan nousevat hämäläiset, vaikka kuinka usein heidät kukistaisimme, aina uudelleen karjalaisten avulla kapinaan, särkevät ristit, hirttävät papit ja uhkaavat seurakuntamme sydäntä. Mutta ole huoletta, kauan he eivät sitä enää tee, siitä me nyt ryhdymme huolta pitämään. Meidän täytyy vihdoinkin saada kirkon valta varmaksi tässä maassa, ja siksi täällä nyt taas alkaakin toisenlainen toiminnan aika, repäisevä aika, Belgerd. Hämeen saatamme kyllä ikipäiviksi rauhalliseksi ja Karjalan myöskin.

Mutta Belgerd rypisti vieläkin epäilevästi silmäkulmiaan, virkahtaen:

— Kunpa vain emme olisi siihen liian vähäväkiset.

Kuuliko sen Tuomas vai eikö hän siitä välittänyt, ainakaan hän ei siihen vastannut, vaan kysäisi yht'äkkiä:

— Kuka lähtee tänään johtamaan partioretkeä vihollista vastaan?

— Ohto.

— Hyvä. Kutsu hänet puheilleni, ennenkuin hän lähtee. — Ja nyt toisiin asioihin. Ovatko lähettiläämme palanneet Riiasta ja Roomasta?

— Ovat. Salkut ovat avaamatta.

— Oikein, tuo ne tänne.

Tuomas viittasi eräälle naispalvelijalle ja käski sytyttää useampia tuohuksia siihen pöydän päähän, johon hän, hänelle kuuluvalle kunniapaikalle, istahti. Tuokion kuluttua linnanvanhin toi tupaan useita suuria, kankeita nahkakääröjä, jotka olivat visusti sidotut ja sinetöidyt. Pikaisin silmäyksin piispa tarkasti noita matkalla kuluneita salkkuja, joihin kankeat pergamentit olivat kätketyt, ja erotti niitä toisistaan. Siinä oli kirjeitä Ruotsista ja Lyypekistä, tavallisia piispainvälisiä asiakirjeitä… ne hän laski syrjään. Mutta joukossa oli kaksi salkkua, joita hän pitempään katseli ja jotka hän jätti eteensä. Hän viittasi vieressään seisoville sotureille, että he saavat mennä askareihinsa, ja ryhtyi sitten kirjeitä avaamaan.

Toinen niistä oli tullut Vironmaalta, ja siinä oli kalparitarien suurmestarin sinetti, joka kuvasi paljastettua miekkaa. Jotenkin välinpitämättömästi Tuomas mursi tämän sinetin, kehitti paperin auki ja rupesi silmäilemään noita sirosti piirustettuja rivejä. Ja ivansekainen hymy leikki hänen huulillaan. Sillä niin sirosti oli siinä lauseetkin pyöristetty, paljon imartelua, paljon koreita sanoja, mutta sittenkin: sisältö oli melkein tyhjää lörpötystä vain. Tuomasta se suututtikin hymyn sekaan, ja hän puheli itsekseen tuota kirjettä lukiessaan:

— Tiesinhän sen… se vanha kettu… pyörittää ja silittää ja kiertää siinä luikertelevassa pyöreydessään itse asiat aivan syrjään, — se on juuri hänen tapaistaan!

Tuomas oli pyytänyt noilta hengellisiltä ritareilta apua taistelussaan pakanallisten suomalaisten käännyttämiseksi ja oli sitä tehdessään viitannut erääseen paavin käskykirjeeseen, jossa tämä kehoitti saksalaisia ja kalparitareita kannattamaan käännytystyötä Suomessa. Sen lisäksi Tuomas oli ehdottanut, että he, kalparitarien suurmestari ja hän, perustaisivat varsinaisen liiton taistellakseen yhdessä ja kukistaakseen kaikki pakanat ja kaikki muutkin, jotka vastustivat Rooman kirkon levenemistä Itämeren partaalla, jossa ritarikunta toimi Viron ja Tuomas piispa Suomen puoleisella rannikolla. Mutta Riian vanha, viisas pääpiispa kiersi ja kielsi kohteliaimmassa muodossa sekä liiton että avun… hänellä oli muka yllin kyllin huolta omista asioistaan ja monista vihollisistaan… hän ei voinut tällä kertaa laajentaa toimintaansa muualle… toivoi, että hänen "miehevä ja voimakas veljensä Suomessa" on suoriutuva vaikeasta tehtävästään kirkon kunniaksi ja voitoksi…

— Niinpä niin, hän pelkää minua, pelkää vaikutustani paavin luona, pelkää kasvavaa valtaani Itämeren äärellä. Hyvä, kiertele ja epäile sinä vielä vastaiseksi, ehkäpä saat sitten varmuutta, jota et odottanutkaan. Ehkäpä tämä toinen salkku jo antaakin enemmän vauhtia!

Jännityksen kasvaessa ja ilmeisesti uteliaana, mutta samalla tyynesti ja kunnioittaen Tuomas kävi tuohon toiseen salkkuun käsiksi. Se oli suljettu suurella, vahvalla vahasinetillä, jossa Pietarin istuimen tunnettavat merkit, ristiinpannut avaimet, olivat kuvattuina, ja hartaasti Tuomas kumarsi päänsä, ennenkuin sen pyhän sinetin mursi. Mutta hänen avattuaan kirjeen hänen silmänsä liukuivat nopeasti pitkin paperikäärön rivejä, ja henkeään pidätellen hän luki sen päästä päähän.

Viimeisellä avovedellä Tuomas oli lähettänyt sanoman Roomaan, kirkon korkealle ruhtinaalle, anoen häneltä apua ja kannatusta taistelussaan Suomen kirkon vihollisia vastaan. Hän oli pyytänyt paavia, toimekasta ja tarmokasta Gregorius IX:tä, kehoittamaan pohjoismaiden kansoja ristiretkelle hämäläisiä ja heidän pakanallisia liittolaisiaan vastaan, koska muuten maahan juurrutettu kirkko ei koskaan päässyt varmasti ja rehevästi kukoistamaan. Hän oli kertonut ponnistuksistaan ja menestyksestään Rooman kirkon levittämisessä, ja hän oli toivonut myöntävää vastausta, — olihan hänen työllään ja nimellään jo siksi vaikutusta paavin luona.

Mutta tämä nyt saapunut paavin kirje, bulla, kumosi kerrassaan hänen hartaimman toivonsa. Se oli kyllä hyväntahtoinen, siinä oli tunnustusta ja kehoitusta, mutta ristiretkeä paavi ei kumminkaan käskenyt panna toimeen, ja siksi se vastaus oli pilassa. Kirjeen alkupuolella Tuomaan kasvot olivat jo iloisiksi kirkastuneet, mutta pian toivon ja pettymyksen pilvet hänen otsallaan vuorotellen risteilivät, ja kun hän loppuun pääsi, harmin puna levisi hänen kasvoilleen. Hän antoi käärön itsekseen räiskähtäen kiertyä kokoon, viskasi sen vihaisesti syrjään, muistamatta, että sen alla oli kirkon päämiehen oma nimikirjoitus, ja huudahti harmistuneena:

— Sitäkö vain, — kauppakielto eikä mitään muuta, siinä koko paavin apu Suomen kirkolle! Se on mitätöntä, — uutta paavia kehutaan voiman mieheksi, mutta tämä on pehmeyttä! — Uudestaan hän otti kirjeen käteensä, luki sen varmuuden vuoksi toistamiseen ja sopotti: — Sellaisella vakavuudella käsketään — mitä? Käsketään kristittyjä kansoja, gotlantilaisia ja lyypekkiläisiä ja muita, olemaan käymättä kauppaa pakanain ja heidän liittolaistensa kanssa, kielletään myymästä näille hevosia ja aseita. Kyllä kai ne karjalaiset ja novgorodilaiset siitä välittävät, — mitä eivät saa ostaa, sen he ryöstävät! Ja Lyypekin saksoilleko ja Gotlannin merirosvoille olisi siitä apua, hekö luopuisivat kaupastaan, joka on heidän elinkeinonsa, tuollaisen kirjeen käskystä — ei koskaan! Pitkät ovat täällä rannikot, Visbyn merimiehet osaavat salaa kulkea — siitä ei tule mitään!

Synkkänä Tuomas istui pöydän päässä, avasi vieläkin käärön ja heitti sen jälleen pöydälle, ja ääneensä hän taas huudahti:

— Ja mitä se meidän asiaamme auttaisi, vaikka saksat luopuisivatkin kaupankäynnistään, — ei pakanuus siitä häviä eikä sellaisin avuin toteudu minun suuri suunnitelmani!

Hän oli kiihkossaan noussut lattialle kävelemään, mutta tuo huudahdus pani hänet yht'äkkiä pysähtymään, hän säpsähti omia ajatuksiaan… Mitä… omia asioitaanko hän siis sittenkin ajoi, omaa suunnitelmaansako tavoitteli…? Mutta hän rauhoittui samassa. Ei, kirkon etuahan hän tietysti tarkoitti, Rooman istuimen suurinta hyötyä… mutta paavi on liian kaukana, hän ei tunne näitä oloja eikä ymmärrä täkäläisen kirkon tarpeita. Täällä karjalaiset yllyttävät hämäläisiä kirkkoamme vastaan, karjalaisten takana on muita yllyttäjiä, kaikki on levotonta, kirkon taimitarha alituisessa vaarassa, — siinä ei auta kauppakielto, ei totta tosiaan!

Tuomas nojasi hetkeksi päänsä kämmeneensä, mutta kämmen kouristui pian nyrkiksi, hän heristi sitä ilmassa ja karjaisi, niin että tupa kaikui ja siinä hyörineet palkkapiiat pelästyneinä pakenivat:

— Ei sittenkään! Täällä kurottavat pakanat saastaiset kätensä itse kirkon tiluksiin ja uhkaavat sen sydäntä, ja minun käteni ovat sidotut, paavi kieltää auttavan sanansa! Ei, se ei kelpaa, siihen ei saa suuri tuumani raueta, täältä täytyy löytyä terästä, ellei sitä ole Roomassa, ja täältä sitä löytyy!

Vankat jäntereet piispan kasvoissa olivat koviksi pingoittuneet, sieraimet paisuivat, lihakset käsivarsissa pullistuivat ja koura puristi miekan kahvaa. Niin seisoi hän kauan aikaa yhdessä kohden pöydän päässä, ja tulta iski vihainen silmä. Synkkä äänettömyys vallitsi suuressa tuvassa. Miehet olivat yksi toisensa perästä poistuneet pihalle, ja arkoina naiset lymyilivät oviloukossa katsellen piispaa, jonka suuttumuksen syitä he eivät voineet ymmärtää. He tiesivät kaikki, että leikki oli kaukana Tuomas piispan tuossa mielentilassa ollessa, — vaivainen oli se, johon hänen kiukkunsa vasama silloin kohdistui!

Mutta Tuomas koputti pöytään, ja kun naiset arkoina ovensuusta lähestyivät, hän käski:

— Kutsukaa linnan vanhin tänne!

Hän oli tuossa seisoessaan jo pääpiirteissään viitoittanut itselleen tien, jonka kautta hän sittenkin aikoi pyrkiä laajaa hankettaan toteuttamaan. Ja suunnitelmansa rakennettuaan hän aina rauhoittui ja kävi sitä tarmokkaasti ja johdonmukaisesti toteuttamaan. Kun Belgerd saapui, oli hän taas tyyni ja kylmä ja virkkoi rauhallisesti:

— Ohto ei lähde nyt kapinallisia vastaan partioihin, minä tarvitsen hänet muuhun. Tämä hämäläisten kukistaminen on muuten pieni asia, siitä kyllä selviämme, kunhan muut vaikeudet voittaisimme. Anna miesten nyt tänään levätä!

Kiireesti hän kokosi kirjeet salkkuihinsa, otti ne kainaloonsa virkkaen:

— Odottakaa, Ohto ja sinä, käskyjäni täällä kotosalla.

Hän lähti takaisin omiin piispanhuoneisiinsa, joissa hänen oli tapana miettiä ja suunnitella hankkeitaan ja harjoittaa kirjallisia töitään, — enimmän aikansa hän muuten vietti linnueen seurassa suuressa arkituvassa ottaen osaa väkensä askareihin ja aterioihin. Hänen yksityisen työhuoneensa vieressä, jossa hänellä oli pieni rukouskappeli, oli toinen suurempi huone, jota hän sanoi kirjastokseen. Siellä oli pitkillä pöydillä suuria, paksuja, vitjoilla seiniin kiinnitettyjä, lautakantisia kirjoja, pyhimystaruja, tunnustuskirjoja ja muita katolisen kirkon pääkirjoja, jotka hän itse oli muualta, luostarista ja piispoilta lainaamistaan kappaleista itselleen kopioittanut, ja jotka olivat hänen aarteensa ja ylpeytensä. Sitä kopioimistyötä jatkoi lakkaamatta Tuomaan toimesta ja hänen kustannuksellaan kolme nuorta diakonia, joista yksi aina vuoron perään ääneensä harvakseen saneli jotakin pyhää kirjaa, toisten piirustaessa sanoja paperille. Siten niistä saatiin kaksi uutta kappaletta. Käryävät rasvalamput paloivat siitä syystä aamusta iltaan tässä huoneessa, jossa kalpeat nuorukaiset ilottomia päiviään viettivät, — ainakin piispan kotona ollessa kirjurit työskentelivät ahkerasti. Niinpä sieltä nytkin kuului tuota yhtämittaista yksitoikkoista sanelua ja hanhensulan hiljaista rapinaa karkeaa paperia vastaan, kun Tuomas viereisessä huoneessa työpöytänsä ääressä istui. Mutta hän nousi pian ja astui saliin kirjurien luo, jotka heti keskeyttivät työnsä ja nousivat kumartaen piispaa tervehtimään.

— Voitte hetkeksi panna syrjään kopiokirjanne, virkkoi tämä, — minulla on nyt teille muuta, kiireellisempää työtä. Valmistautukaa kirjoittamaan saneluni mukaan.

Mutta hän ei ryhtynyt heti sanelemaan, hän palasi vielä omaan työhuoneeseensa ja jäi siellä miettiväisenä yhteen kohti seisomaan, — hänen aivonsa tekivät työtä. Hän ajatteli rutosti ja terävästi, kaavaili varmoin piirtein aikeensa ja ohjelmansa tarkoiksi ja ulonti ne kauas eteenpäin, hän punnitsi kaikki yksityisseikatkin ankaralla ja kylmällä arvostelullaan, eikä hän sitten tehtyjä päätöksiään enää muuttanut. Niin hän oli nytkin ajatuksissaan jo vetänyt vastaisten toimiensa ääriviivat, ja hänellä oli selvillä, mitä hänen tuli tehdä, selvillä sekin, mitä hän aikoi kirjureilleen sanoa. Mutta sittenkin hän vielä viipyi, seisoen yhdessä kohdin työpöytänsä vieressä.

Oli siinä hänen laajassa suunnitelmassaan eräs pieni seikka, josta hän ei vielä ollut oikein varma… se kiusasi häntä. Hän kyllä saattoi käsittää ja todistaa, että se oli ehdoton välttämättömyys, jonka hän aikoi tehdä… hän ei saanut olla sitä tekemättä… mutta hän tunsi sittenkin sydämessään jotakin kalvavaa tunnetta, — hän epäili ja empi juuri nyt, jolloin hänen olisi pitänyt tarmolla toimia. Tuo epäilys oli ehkä kotoisin Pietari Kaukovallan varoittavista tutkimuksista ja hänen turhantarkasta herkkyydestään, — sellainen ei sovi miehelle, jonka täytyy suuria toimittaa… mutta miksi se häntä sitten painosti tuo epäilys, miksei hän voinut siitä vapautua…?

Tuomas repäisi itsensä vihdoin väkisin irti mietteistään, astui nopeasti pieneen rukouskopperoonsa ja laskeutui siellä polvilleen. Hänen täytyi päästä varmuuteen, saada siunaus toimilleen, ja sitä hän nyt jumalanäidiltä rukoili. Mutta hän tunsi itse, että hänen rukouksensa, joka lähti tapausten kiihoittamasta ja laajain suunnitelmain risteilemästä mielestä, ei ollut nyt kotoisin syvältä sydämestä, se oli ulkoinen ja kylmä, — hän ei yleensä täällä linnassaan, toimiensa keskellä, voinut antautua rukoukseensa niin välittömästi eikä hartaasti kuin erakkojen hiljaisessa majassa. Eikä hän sitä vahvistustakaan saanut, minkä siellä. Hänen huulensa vain kuiskailivat:

— Sinun vuoksesi, kirkon vuoksi sen teen, jos se itsekkyydeltä näyttääkin. Sinähän minua johdat, pyhä neitsyt, suo nytkin siunauksesi aikeilleni ja toimilleni…

Ja ikäänkuin velvollisuutensa täyttäneenä hän nousi, kokosi paperinsa ja astui päättäväisesti kirjurien huoneeseen, asettuen heitä vastapäätä pöydän ääreen sanelemaan kirjeitään. Nuoret papit odottivat syvässä äänettömyydessä, sulat valmiiksi teroitettuina.

Harvakseen ja selvästi Tuomas piispa saneli latinalaiset lauseensa, pitkät ja mutkalliset, saneli sana sanalta, kertaakaan hakaltamatta, sanaakaan muuttamatta. Enemmän hän viime vuosikymmeninä tosin oli työskennellyt miekalla kuin latinalaisin lauserakentein, mutta munkkien kieli taipui silti vielä notkeasti hänen suussaan, ja hänen ajatuksensa olivat selvät ja valmiiksi lauseiksi hiotut. Lause lauseelta kirjurit saivat hänelle lukea ääneen, mitä olivat kirjoittaneet.

Tämä ensimmäinen kirje, jota laadittiin näin useampia kappaleita, oli menevä piispoille, hengellisille ruhtinaille ja maallisille hallituksille kaikissa pohjoismaissa. Suomen piispa ilmoitti heille — ruotsalaisille, norjalaisille, tanskalaisille, saksalaisille ja riikalaisille —, että paavi oli kieltänyt kaiken kaupankäynnin pakanain ja Suuren Novgorodin kanssa ja vaati heitä tarkoin tätä kieltoa tottelemaan, kirkon vihan ja kirouksen uhalla. Ja kirjeen loppuun hän saneli vielä pienen lisäyksen, että tätä paavin toimenpidettä on pidettävä väliaikaisena, valmistavana, kunnes suurempi, kaikkien pohjoismaiden kristittyjen yhteinen yritys saadaan toimeen näiden pimeydessä vaeltavain pakanain liittämiseksi sen ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan, jota he nyt vielä vastustavat ja pilkkaavat. Tämän kirjeen valmistuttua Tuomas lähetti kirjureistaan kaksi pois lepäämään ja piti luonaan heistä ainoastaan vanhimman ja taitavimman, johon hän täydellisesti luotti. Ja tälle hän nyt rupesi sanelemaan Roomaan paaville menevää kirjettä.

Voimakkaasti ja räikein värein hän kuvasi siinä aluksi hämäläisten uusimman kapinan; hän kertoi, kuinka suuri ja sotaisa Karjalan heimo yllyttää jo kastettuja hämäläisiä alituisiin kapinoihin Rooman kirkkoa vastaan ja kuinka Suuren Novgorodin ylimykset, jotka ovat omistaneet paavin tunnustamattoman bysanttilaisen opin, kannattavat ja kiihoittavat näitä pakanoita, siten jos mahdollista tunkeakseen Rooman kirkon pois koko pohjoismaista ja valmistaakseen tilaa omain pappiensa käännytystyölle. Hän kuvasi Suomen kristityn seurakunnan hädän ja pulan äärettömän tukalaksi, kuvasi, kuinka vuosikymmeniä sitten käännytettyjä maakuntia oli noiden hyökkäysten johdosta palautettu taikka palaamaisillaan pakanuuteen ja kuinka siten, ellei tarmokkaaseen toimeen pian ryhdytä, vuosisataisen työn tulos ristin ja Rooman opin hyväksi Suomen laajassa maassa kohta on purettu. Oman tilansa, kirkon soturien ja pappien aseman, hän kuvasi — samaan tapaan kuin Belgerd äsken — miltei toivottomaksi, sotaväen riittämättömäksi, varat siintyviksi, linnan pakanain hätyyttämäksi. Tätä kirkolle häpeällistä taantumista ei enää voida ehkäistä muuten kuin yleisellä, suurella ristiretkellä, jolla vastarinnan ahjo olisi sammutettava. Jos mieli oikean opin säilyä näillä pohjoisilla rajoilla, on paavin kehoitettava pohjoismaiden kansoja ristiretkelle ja otettava se retki korkeaan suojelukseensa.

Siinä oli kirjeen ydin, ja sen hän oli tarmolla ja vakuuttavasti esittänyt. Mutta siihen piti nyt vielä tulla vähän lisää, ja hän viivähti hetkisen loppua mielessään muovaellessaan, — sanottava kyllä oli selvillä, mutta muoto nyt ensi kerran rasasi, ajatus ei kestänyt koossa. Mutta hän pakotti sen kokoon, ja tuskin kirjuri oli ehtinyt teroittaa sulkansa, kun Tuomas taas jatkoi ja entistä terävämmin ja kaikuvammin äänin saneli:

"Ja jotta tämä toimenpide pyhän kirkon hyväksi olisi kyllin tehokas ja hedelmällinen, on välttämätöntä, että tämän ristiretken johto uskotaan jollekin sellaiselle kirkon palvelijalle, joka tuntee nämä seudut ja niiden tarpeet ja jolla on voimaa ja alttiutta antautuakseen koko sielullaan tähän yritykseen. Se, joka tätä pyytää, Suomen piispa Tuomas, on halvin pyhän kirkon palvelijoista, mutta hän uskaltaa silti sielunsa koko hartaudella uskoa, että pyhä neitsyt tahtoisi antaa hänelle nöyrän ja alttiin mielen lisäksi tarpeellisen voiman ja tarmon, menestyksellisesti suorittaakseen tämän retken Rooman kirkon kunniaksi, laajennukseksi ja voitoksi, jos korkea istuin hänelle sen tärkeän tehtävän uskoisi."

Hän lopetti, antoi kirjurilleen merkin poistua ja jättäytyi yksin kirjettään lukemaan. Hänen mielensä, jonka pohjalla yhä oli piillyt hiljainen levottomuus, rauhoittui siitä rauhoittumistaan, ja kun hän oli lukenut kirjeensä, täyden tyytyväisyyden ilme hyytyi hänen kasvoilleen: hänet itsensäkin vakuutti tuo kirjeen tyyni varmuus ja sen vilpitön kirkon edun harrastus, siinä ei ole mitään liikaa, se on tekevä tehtävänsä Roomassa… Ja itse hän piirsi nimensä kirjeiden alle, laski ne kokoon, lukitsi ne piispansinetillään ja kätki nahkaisiin koteloihin.

Toiminnan aika oli nyt alkanut. Se oli alkanut vaikeammin ja verkkaisemmin kuin piispa oli ajatellut, mutta nyt toki Tuomas luuli hankkeilleen lujan pohjan laskeneensa. Päivä oli jo iltapuoleen kulunut, kun Tuomas näistä kirjetöistään herkesi ja taas reippaana astui suureen arkitupaan.

Siellä linnanväki hiljaa liikkui ja kuiskaili levottomana odottaen, mitähän tuo suuttunut piispa nyt aikoi ja mitä hän määräisi. Mutta hän oli nyt kokonaan toisen näköinen kuin äsken, iloisena hän astui Belgerdin luo. Tämän rinnalla seisoi siellä nyt solakka, kirkasotsainen, avokatseinen mies, noin viidenkolmatta ikäinen. Se oli Ohto, jonka piispa oli kutsunut puheilleen, ja hänen puoleensa nyt Tuomas ensiksi kääntyikin. Tuo nuori, pirteännäköinen mies oli syntyjään suomalainen ja oli kuin piispanlinnan ottolapsi. Hänen isoisänsä oli piispa Henrikki kastanut Kupittaalla, ja kastettu hänen isänsäkin oli, vaikka hän sitten, kun kirkon valta ja vaikutus heikkeni, oli unohtanut uuden uskonsa ja partioinut pakanain riveissä ja ristin vastustajana kaatunut. Mutta noina melskeisinä aikoina, jolloin hämäläiset sisämaasta hävittivät rannikkoseutuja ja kristityt soturit kasteestaan luopuneina ahdistelivat ja yleinen epävarmuus vallitsi maassa, silloin hänen äitinsä oli kerran paennut poikansa kera äsken rakennettuun piispanlinnaan ja hakenut sieltä turvaa. Sitä hän saikin ja sinne hän kuoli; mutta poika oli linnassa kasvanut ja ylennyt, sen ajatustapoihin tottunut ja sen ilmakehästä vaikutelmansa imenyt. Siten hän ei koskaan ollut tullut käsittäneeksi, että hän taisteli omaa heimoaan, isänsä surmaajia vastaan, — usko yksin ystävät ja viholliset sekä yhdisti että erotti, muita siteitä ei tunnettu. Linnassa Ohto oli elänyt huovien seurassa, hoitanut sotahepoja, kuullut aseiden kalsketta, ja siten pienuudestaan pitäen sotaisiin harrastuksiin tottunut ja mieltynyt. Mutta hän oli kasvanut myöskin itse piispan silmien edessä ja pappien opastuksessa ja saanut heidän toimestaan oppia yhtä ja toista muutakin. Monilla retkillä Ohto oli ollut Tuomaan mukana, joka nuorukaiseen oli erityisesti mieltynyt ja hänestä vastaista linnansa päällikköä valmisti. Jo aivan nuorena Ohto oli siten käynyt Vironkin maalla, kun Tuomas sinne lähetti ratsuväkeä silloin hädässä olevain miekan ritarien avuksi, ja siellä hän oli saanut oppia ritaritapoja ja vieraita kieliä sekä maailmaa vähän avarammalti tuntemaan, — siksi Tuomas pani häneen sitä suuremman arvon.

Häneen juuri kiinnitti toimistaan innostunut piispa nytkin ensiksi silmänsä tupaan astuessaan ja lausui:

— En laskenut sinua, Ohto, tänään hämäläisiä vastaan partioimaan. Tahdotko sen sijaan lähteä paljon pitemmälle ja vaikeammalle retkelle?

— Minne vain käskette, isä, vastasi nuorukainen hilpeästi.

— Sen tiedän. Mutta minä lähetän sinut nyt yksin pitkälle matkalle, jossa voi olla paljonkin vaaroja ja esteitä, mutta jonka sittenkin täytyy onnistua, kuuletko, täytyy.

— Parastani koettaa tahdon, nuorukainen lausui edelleen säikähtymättä.

— Sinun täytyy matkustaa Roomaan asti, — oletko heti valmis satulaan nousemaan?

Empimättä vastasi Ohto:

— Olen.

Mutta samassa hän punastui, laski alas katseensa ja lisäsi ujosti:

— Hetken kumminkin pyytäisin… jäähyväisiä varten.

Piispa hymähti ystävällisesti. Hän muisti tuon yksin iloisesti laulavan naisen, jonka hän linnaan tullessaan aamulla oli taipaleella tavannut. Ja hän taputti Ohtoa olalle vastaten hyväntahtoisesti:

— Sen saat, käy nuorikkoasi syleilemässä. Kuinka kauan olet jo ollut naimisissa?

— Kolme viikkoa vasta, isä.

— Ja senkin ajan enimmäkseen partioretkillä, — niin, levotonta se on sotamiehen rakkauskin. Mutta jos tämän retken nyt onnellisesti suoritat, hankin sulle oman talon, jossa sitten voit pitempiä loma-aikoja rauhallisemmin viettää. No niin, kiirehdi nyt naisesi luo! — Näin tuttavalliseen tapaan keskusteli piispa väliin hyvällä tuulella ollessaan miestensä kanssa, ja siksi he hänestä hänen tuimuudestaan huolimatta pitivätkin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän oli taas vakava ja käskevä lausuessaan tuvasta rientävälle Ohdolle: — Joudu sitten luokseni, niin saat lähemmät määräykset.

Nuoren ratsumiehen piti viedä tuo äsken laadittu kirje pyhälle isälle, ja matkallaan Roomaan hänen tuli jättää toisetkin kirjeet määräpaikkaansa. Mutta vastauksen Roomasta saatuaan hänen piti heti lähteä kotimatkalle ja mitä kiireimmin rientää takaisin Tuomaan luo, poikkeamatta mihinkään, viipymättä missään. Laukussaan olevia kirjeitä hänen tuli vaalia kuin silmäteräänsä ja niistä hengellään vastata. Tarpeelliset suositukset ja matkatarpeet hän sai mukaansa ja vihityn miekan vyölleen, — se oli hänen siunauksensa.

Ennen iltaa nuorukainen istui jo satulassa. Tuomas oli, viimeiset ohjeet hänelle annettuaan, noussut linnan torniin, yhäti hautoen mielessään suuria tuumiaan. Sitä tehdessään hän katseli tuon tärkeän airuensa lähtöä. Ohto oli jo portin ulkopuolella, laskusillan luona, istui satulassa valmiina karauttamaan pitkälle retkelleen. Mutta vielä ei ratsu päässyt ravaamaan, sen ohjaksia piteli hento naiskäsi, ja toinen käsi kurottui kaivaten ja kaihoisasti nuorukaista kohden. Piispa tunsi tuon nuoren naisen, jota hän aamulla oli puhutellut; nyt katseli hän kauan tuota hoikkaista, ratsastajan puoleen kurottuvaa olentoa, ja hän saattoi selvästi nähdä nuo ylöspäin suuntautuneet suuret silmät, jotka eivät ratsastajasta hetkeksikään hievahtaneet. Niissä näytti palavan niin sanomattoman syvää tunnetta ja alttiutta, niistä hehkui sellainen kiihko ja voima, että Tuomas sitä melkein kadehtien katseli… Siinä on puhtainta hartautta, — onkohan sillä vertoja…? Tuomas muisti, kuinka hän kirjeessään paaville oli kehunut omaa lämpöään ja hartauttaan kirkkoa kohtaan, mutta oliko se noin voimakasta, noin puhdasta, — oliko se edes todella vilpitöntä? — Oli, tunsihan hän sitä rinnassaan, rakkautta se oli sekin, palava rakkaus hänen toimiaan kannusti, eikä mikään muu… Mikä olisi niin sytyttänyt hänen intohimonsa, hänen vihansa, hänen toimintahalunsa, ellei tulinen rakkaus ristiä kohtaan, jota hän oli pantu palvelemaan. Se oli samaa, syvää tunnetta, joka tuon nuoren naisenkin silmissä säteili — niin hän itselleen todisti…

Mutta hänen sitä ääneti miettiessä nuori ratsastaja oli jo hellävaroen, mutta puoleksi väkisin, irroittautunut pitelijänsä kahleista, ajanut laskusillan yli ja nyökytti nyt sieltä vielä päätään jäähyväisiksi. Kaipausta kertoivat hänenkin nuoret kasvonsa, ja vaikea hänen nyt näytti olevan painaa kannuksia ratsunsa kylkeen. Mutta yksin jäi nainen sillalle seisomaan, katsellen loittonevaa ratsastajaa, joka pian metsän kätköön hupeni. Ja kun hän vihdoin käänsi katseensa pois autiolta tieltä, näki sen taas Tuomas, ja taas hän sitä melkein säikähti. Sillä niin puhdasta ja niin syvää intohimoa paloi tuossa kaipauksen katseessa, että hänen sittenkin täytyi itselleen tunnustaa: ei, sellaista ei hänen oma hartautensa ole, tuollainen voima voisi hänet voittaa…

Yksinäinen nainen lähti verkkaisin askelin, pää alaspäin vaipuneena, kävelemään kylään päin, isänsä kotiin. Mutta linnan tornissa seisoi kookas vanhus vielä kauan tähystellen kohti kaukaista taivaanrantaa, jossa luminen aavikko vähitellen rupesi tummenemaan kevätpäivän vienosti hämärtyessä.

Äänettömiä käräjiä hän kävi siellä itsensä kanssa, koettaen tutkia, mikä oli syynä hivuttavaan epäilykseen, joka nyt eri muodoin yhä uudelleen syntyi hänen mielessään. Mitä hänen aikeissaan ja pyrinnöissään oli sellaista, mikä ei ollut vilpitöntä ja puhdasta ja mikä häiritsi hänen mielensä hartauden? Sitäkö hän epäili itsekkyydeksi, että hän itseään oli paaville ristiretken johtajaksi suositellut, — ei, se oli välttämättömyys, se oli koko hänen hankkeittensa ydin ja side, ilman sitä koko yritys oli väljillä vesillä, turha… Vai huolettiko häntä se, että hän oli paaville liioitellut, — ei, sillä kirkon hyväksi hän sen oli tehnyt, ristin istutusten vahvistamiseksi… Tarkoittivathan kaikki hänen ajatuksensa ja toimensa kirkon etua…

Tuomas rupesi vihdoin laskeutumaan alas tornista. Ehkä hän oli väsynyt… uneton oli ollut viime yö, uuvuttavia päivän mielenliikutukset… virkistävä uni kai oli rauhoittava hänen mielensä… Mutta tornista ulos tullessaan ja lähtiessään pihan yli omiin huoneisiinsa nukkumaan hän pysähtyi… Ei, lepoa hän ei tarvinnut, ei vuodetta, se tuntui hänestä vastenmieliseltä, ei uneen tuuditusta… Työtä, ponnistuksia hän tarvitsi, sitä hänen levoton verensä ikävöi, hänen toiminnanhalunsa täytyi saada purkautua esiin, hänen täytyi päästä lämpenemään, hiostumaan, rasittumaan, täytyi saada ratsastaa, komentaa, huutaa ja väsyä, — sitten iän kyllä tunsi mielensä tyytyväiseksi. Pois vetelä heikkous ja joutavat epäilykset, ne ovat taakkana toiminnan miehellä…!

Hän oli pysähtynyt keskelle pihaa ja seisoi siinä tuokion. Sitten hän käveli tallirakennuksen edustalle, jossa huovit laittoivat ilta-apetta hevosilleen, ja komensi heidät äkkiä kovalla äänellä ulos sekä käski heidän valmistautua ratsastuskuntoon. Itse hän meni talliin omaa ratsuaan satuloimaan.

— Jää sinä, Belgerd, tällä kertaa kotiin linnaa vartioimaan, hän lausui ulos rientäneelle huovien päällikölle, — minä lähden miesten kanssa hämäläisiä vastaan. Tahdon itse tavata kapinoitsijat.

Linnanvanhin hämmästyi ja kysyi:

— Nytkö yötä vasten?

— Mitäpä sillä on väliä, ehkä tapaamme vielä kapinoitsijat makaamassa. Väleen vain ratsaille, miehet!

Kohta järjestyi linnanpihalle puolensataa haarniskoitua huovia, ja Tuomas ratsasti riviltä riville tarkastaen joukkonsa. Siinä oli kaikenlaista kansallisuutta, ruotsalaisia, saksalaisia, suomalaisia sekaisin, — ne oli Tuomas kaikista ilmansuunnista linnueeseensa palkannut, valinnut vain parhaita sotureita. Heitä ei yhdistänyt toisiinsa muu kuin yhteinen kunnioitus ja rakkaus isäntäänsä, voimakasta sotilaspiispaa, ja hänen linnanvanhintaan kohtaan. Mutta mielihyvin Tuomas tuota joukkoaan katseli: se oli kelpo väkeä, siinä vallitsi luja kuri ja hyvä järjestys, ja jokainen totteli sokeasti ja empimättä päällikkönsä käskyä. Kilpaillen siitä, kuka mukaan pääsisi, miehet kiirehtivät nytkin öiselle retkelle, iloisina saadessaan seurata tuota voimakasta johtajaansa, joka kookkaana siinä istui, piispan viitassa, mutta soturin miekka vyöllään, rotevan ratsunsa selässä.

— Portti auki! komensi Tuomas ja ratsasti joukkonsa etunenässä ulos aavikolle, kääntäen hevosensa sisämaahan vievälle tielle.

III.

Monta retkeä Tuomas piispa ja hänen miehensä tekivät tänä keväänä ja kesänä hämäläisten maahan, ja vähitellen he siten taas kukistivat talvella nousseen kapinan ja masensivat vapauteensa pyrkivän kansan. Karjalan nuoret miehet, joille retki rannikolle oli ollut seikkailua ja saaliinpyyntiä, he hiihtivät jo kevään viimeisellä suksikelillä takaisin metsien taakse omille rannoilleen, kun näkivät vastarinnan voimistuvan. He veivät laukuissaan tuliaisina vaimoilleen ryöstettyjä hopeoita ja vaatteita, ollen satoonsa tyytyväiset, ja jättivät hämäläiset yksin kestämään huovien hyökkäyksiä ja kärsimään kapinan seurauksia. Hämäläisten partiojoukot hajaantuivat vihollista väistäen eri tahoille, ja kaksin ja kolmin miehet vihdoin palasivat kevätkesällä soitten ja kankaitten yli kukin kotikyliinsä, hakien asuntojaan kotijärviensä liepeiltä. Mutta mustuneita raunioita ja tallattuja halmeita löysivät useimmat entisten talojensa paikoilta, ja eläviä he eivät löytäneet muita kuin raunioilla ulvovat koiransa. Vasta myöhemmin heidän henkiin jääneet omaisensa vähitellen ja arkaillen piilopirteistään entisille asumuksilleen palailivat ja rupesivat uusia talonkehiä rakentamaan.

Kristinuskon levittäjän kostava koura oli kapinoivain ja rististä luopuneiden hämäläisten kylissä käynyt, kirkon soturit olivat piispansa johdolla ankarasti rangaisseet heidän vapaudenhalunsa. Ja vielä pitkin kesää linnan huovit retkeilivät hämäläisten kylissä pitäen tutkimuksia ja käräjiä, rangaisten aseisiin tarttuneita, eikä heidän tuomioistaan kukaan vähemmällä päässyt, kuin että vannoi ristiä uskollisesti puolustavansa ja sille uppiniskaisen selkänsä koukisti.

Kapina oli siten kukistettu. Ei kukaan enää linnan ratsumiehiä vastaan asettaan ojentanut, kun Tuomas piispa sydänkesällä vielä itse suuren seurueen, pappien ja sotaväen kanssa teki retken voitettujen hämäläisten kyliin, vahvistaakseen voittonsa, pystyttääkseen entiselleen kaadetut ristit ja ajaakseen kunnioitusta ja pelkoa tuohon vastahakoisesti alistuvaan heimoon. Hämäläiset notkistivat taas kerran polvensa ristin ja sen voittoisan edustajan edessä ja kuuntelivat nöyrinä määräyksiä, joita heille annettiin.

Oli lämpöinen, tuuleton kesäilta. Tuomas piispa oli seurueineen kiertomatkallaan Hämeessä pysähtynyt suuren järven rannalle, korkealle törmälle, pystyttänyt telttansa siihen ja lepäillyt siinä muutamia päiviä. Hän oli kutsunut kaikki seudun asukkaat kokoon ja antanut heidän siihen törmän laelle korkean kuusikon rintaan rakentaa pienen puukirkon, jonka harjalle nyt äsken mahtava hirsiristi oli pystytetty. Tottelevaisina asukkaat olivat saapuneet tähän pakolliseen työhön. Järven rannalla Tuomas oli antanut pappiensa kastaa sekä pakanat että kasteestaan luopuneet, ja vasta valmistuneessa kirkossa hän oli sen jälkeen itse pitänyt juhlallisen jumalanpalveluksen ja puhunut hämäläisille ankaroita varoituksen sanoja, peloittaen heitä vielä kovemmalla kurituksella, jos he vielä kerran rististä luopuisivat. Nöyrtyneinä, masennettuina hämäläiset nyt seisoivat aseettomina alempana törmän rinteellä yhdessä ryhmässä, mutta linnan ratsumiehet olivat asettuneet ylemmäs rinteelle, josta he voitettuja pilkkasivat ja nauroivat. Mutta Tuomas itse seisoi seurueensa keskellä törmän laella, katsellen voitettuja laumoja, jotka siinä paljain päin kasteen jäljiltä kuivailivat tuuheita hiuksiaan ja loivat arkoja silmäyksiä hänen aseväkeensä.

Hänen piti tänään lähteä seurueineen paluumatkalle kotiin, ja tässä rannalla hän oli tahtonut jättää vielä viimeisen pysyvän muiston vallastaan kastettujen mieliin. Tuomas tunsi mielensä rauhalliseksi ja varmaksi; lujalla tarmollaan hän oli taas kukistanut tämän kapinan, joka oli ollut muita vaarallisempi ja pahempi — tuossa oli voitettu kansa hänen edessään. Muut olivat epäilleet, hän ei ollut empinyt. Seurasihan menestys hänen retkiään ja yrityksiään silloinkin, kun kaikki näytti toivottomalta; hänen tuli vain aina luottaa omaan lujaan tahtoonsa ja toimia sen mukaan, — onni astui hänen jälkiään. Miksi hän siis väliin itsekin epäili, miksi hän vieläkin oli heikko?

Taas rehahti pilkkanauru törmällä istuvain huovien joukosta — joku oli siellä keksinyt uuden ivanimen voitetuille — ja alempana seisovat hämäläiset painautuivat yhä enemmän yhteen veden ääreen, niinkuin arat, säikähtyneet lampaat. Mutta Tuomas kääntyi vieressään seisovan linnan vanhimman puoleen ja virkkoi:

— No, Belgerd, sinähän pelkäsit, että me olisimme liian vähäväkisiä tätä kapinaa kukistamaan. Onko nyt enää koko Hämeen maassa yhtään miestä, jonka tekisi mieli jännittää joustaan kirkon soturia tai pappia vastaan?

— Ei ole tällä hetkellä, — vastasi haarniskoitu soturi, — ja kenties ei ole muutamaan vuoteenkaan vielä. Kapina on nyt lopussa. Mutta silti en usko, että noiden märkätukkaisten mekkomiesten mielissä liikkuu pelkkää katumusta ja nöyryyttä, ainakaan he eivät tunne kiitollisuutta mielissään meitä kohtaan siitä tavasta, jolla he taas ovat kirkon helmaan saatetut.

Piispa naurahti.

— Ehkä eivät tunne, mutta he kumartavat ristiä, ja se on pääasia. — Mutta Tuomaan piirteet jäykistyivät taas, ja hän lisäsi: — Niin, en usko minäkään, että me vielä mitään pysyväistä olemme luoneet. Hämäläisillä on liian levottomia naapureita, jotta he jaksaisivat kauan uskollisina pysyä.

Linnan vanhin vilkastui.

— Se on totta. Meidän olisi ulonnettava retkemme Karjalan heimoihin saakka ja saatava ne yhtä taipuvaisiksi. Mutta siihen ei väkemme riitä, — olin oikeassa sittenkin, me olemme liian vähäväkiset.

Piispa ei vastannut siihen mitään. Hän katseli miettiväisenä kauas tuon tyynen, kirkkaan selän yli autioita, kallioisia, metsäisiä rantoja, joissa asutuksen jälkiäkään ei näkynyt — harvassa lymyilivät talot lahtien pohjukoissa —, ja noita jyrkkiä vuorenharjanteitä, joita siinti toinen toisensa takaa —, se oli autiota, köyhää, karua maailmaa. Jossakin kaukana, noiden äärettömäin, tiettömäin erämaiden takana, siellä missä lienevät karjalaisten yhtä autiot rannat, yhtä harvat ja vaivaiset kylät, oli oikeastaan toivotonta tällaisia seutuja vuoden vuotensa perästä valloitella. Mutta Tuomaan tähystävä katse liiti vieläkin kauemmas: näiden erämaiden takana oli sittenkin vielä toisia maita, toinen asutus, suurempi, rikkaampi, ja sinne kaukaisuuteen hänen mielensä paloi, siellä hän olisi tahtonut voittaa suurempia voittoja ja masentaa mahtavampia kansoja. Kun piispa pysyi ääneti, Belgerd jatkoi tuokion kuluttua:

— Mutta jotakin me toki voisimme tehdä näiden seutujen säilyttämiseksi ja rauhoittamiseksi ja noiden alituisten kapinain asettamiseksi; ja se meidän olisi tehtävä, jos mielimme valtamme täällä pysyväiseksi saada.

Tuomas käännähti vilkkaasti sodanpäämiehen puoleen. Olisikohan tässä nyt herännyt sama ajatus, joka Tuomaan mielessä jo niin kauan oli kytenyt ja välttämättömyydeksi kypsynyt? Hän virkkoi:

— Jotakin, nimittäin mitä?

— Olisi jätettävä tänne varusväkeä, tietysti, aseistettu joukko pitämään hämäläisiä kurissa, muuten he taas pian pesevät kasteveden pois päälaeltaan. Tänne on törmälle kirkko rakennettu; olisi pantava hämäläiset työhön rakentamaan tuohon viereen linnoitusta, jossa meillä olisi vahva vartiopaikka ja joka aina pitäisi yllä tarpeellista pelkoa ja kuria ympäristössään.

Pettyneenä Tuomas oli kääntynyt järvelle katselemaan, ja hän kuunteli tuota ehdotusta varsin välinpitämättömänä. Uusi ei näyttänyt hänelle tuokaan ajatus olevan, hän oli sitä aikoinaan paljonkin miettinyt, mutta hän oli sen hylännyt. Lyhyesti hän vastasi:

— Se on tarpeetonta.

— Tarpeetonta, — miten niin, jos meiltä vain väkeä riittäisi? kysyi Belgerd kummissaan.

Tuomas käveli muutaman askelen edemmäs törmälle vähän syrjään muista, istahti kivelle ja viittasi linnanvanhimman luokseen.

— Tarpeetonta siksi, että meillä ei ole syytä hukata miehiämme ja voimiamme näiden laajojen erämaiden puolustamiseen taikka linnoittamiseen, nämä metsäläiset me kyllä saamme sekä rauhallisiksi että uskollisiksi toisellakin, paljon mukavammalla tavalla. Tämä Hämeen kukistaminen, niin työlästä kuin se on ollutkin, on meille oikeastaan hyödytöntä ajanviettoa muita suurempia hankkeita valmistaessamme. Me voisimme sen huoletta jättää sikseen, ja kunhan saamme tähän väestöön sen verran kammoa isketyksi, että verottajamme ja saarnamiehemme voivat täällä vaaratta kulkea, niin on kaikki hyvin. Tämänkesäiseen retkeemme voimme siten olla täysin tyytyväisiä, tarkoituksemme olemme sillä nyt saavuttaneet ja kaikin voimme huoletta palata kotiin.

Linnan vanhin, piispan uskottu mies ja vilpitön ystävä, ei voinut tätä kantaa hyväksyä, hän ei sitä ymmärtänyt, hän pudisti epäilevästi päätään. Tiesihän hän kyllä yhtä ja toista piispan laajemmista tuumista, hänen aikeestaan saada suuri ristiretki toimeen, olihan hän kuullut Tuomaan ikävöiden odottavan kotiin Ohtoa, joka oli tuova paavin luvan ja käskyn, mutta hän ei käsittänyt, että Tuomas tähän retkeen kaiken toivonsa rakensi. Hämeen rauhoitus oli hänestä joka tapauksessa ensiksi suoritettava, kukistettakoon sitten Karjala, jos riittävästi ristilaumoja saadaan kokoon. Mutta hänen noita epäillen miettiessään Tuomas jatkoi:

— Älkäämme hätäilkö, älkäämme kiirehtikö tapausten edelle; me tarvitsemme pian kaiken väkemme ja kaiken huomiomme toisilla tahoilla, — odottakaamme!

Belgerd luuli ymmärtävänsä.

— Niin, me siis odotamme paavin vastausta. Mutta joskin saadaan ristiretki toimeen Karjalaan, olisihan valmis varusväki Hämeessä silti tarpeen.

Tuomas istui hetkisen ääneti punniten mielessään, olisiko hänen uskotulle taistelutoverilleen tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin ilmaistava aikeitaan. Näihin asti hän oli pitänyt nuo laajat suunnitelmansa visusti omana salaisuutenaan, ja niin hän aikoi ne pitää edelleenkin. Mutta valaistakseen vanhalle ystävälleen puheitaan hän tahtoi toki hiukan opastaa häntä tolalle. Hän lausui harvakseen:

— Emmehän saa ajatella ainoastaan näitä hämäläisiä, emme myöskään ainoastaan karjalaisia, — jos heidät voitammekin, emme ole vielä kaadettavamme puun juuria tavanneet. Ellemme iske juurta poikki, kasvaa siitä aina uusia kapinan vesoja, myötään uusia vaaroja kirkolle. Tiennethän, mikä voima siellä karjalaisten ja hämäläisten takana lietsoo vihaa kirkkoamme vastaan.

Uusia näköaloja välähti yht'äkkiä soturin mieleen. Hän rupesi aavistamaan piispan aikeita. Mutta hän ei vielä voinut uskoa aavistustensa osuneen oikeaan, niin arveluttavilta tuntuivat hänestä sellaiset tuumat. Ja vitkastellen hän virkkoi:

— Minä luulin ristiretken tarkoittavan pakanoita eikä kristittyjä…

— Kirkon vihollisia yleensä se tarkoittaa, meidän ei tarvitse emmekä me voi niitä etukäteen erikseen nimitellä. Mutta isku on suunnattava siihen, missä se parhaiten tepsii, meidän on puristettava kaikki nämä suomalaiset Pakanaheimot valtamme väliin, saarrettava ne joka taholta ja liitettävä Rooman kirkkoon niin, etteivät ne vaikutuksestamme mihinkään pääse. Kun sen teemme, silloin on Häme rauhallinen ja Karjalan käännyttämiseen tarvitsemme ainoastaan viisikymmentä huovia ja kymmenen pappia. Jumala on meille valinnut otollisen hetken, ja meidän on sitä käytettävä hänen valtansa vahvistamiseksi maan päällä.

Linnanvanhin huomasi aavistuksensa tosiksi, ja hän arvosteli nyt hiljaa mielessään noiden hänelle uusien, avarain tuumain toteuttamisen mahdollisuutta, aina sekaan pudistellen päätään. Tuomaskin istui ääneti, mutta hänen ajatuksensa kehittivät ja vatvoivat yhä uudelleen tuota suunnitelmaa, jonka hän jo niin usein oli selväksi rakentanut. Hän oli tiedustelijainsa ja muiden kulkijain kautta tarkoin seurannut ajan merkkejä ja tunsi sen vuoksi hyvin, kuinka ahtaalla ja heikkona ja palasiin pilkottuna oli tuolla kaukaisessa idässä karjalaisten takana se valta, johon hän aikoi iskunsa tähdätä, kuinka mongolien hurja sotilaskansa piti varjagien suurta valtakuntaa raskaissa kahleissa. Vielä rehenteli Suuri Novgorod vanhan mahtinsa varassa, sen ruhtinaat pelkäsivät ja vaanivat Rooman kirkon kasvavaa valtaa ja sen nuoret miehet tekivät vieläkin usein hyökkäyksiä sen rajaseutuja kohtaan, yllyttäen liittolaisinaan olevia pakanoita, virolaisia ja karjalaisia, paavin käännyttäjäin kimppuun. Siten olivat kalparitarit Virossa pakanoita vastaan taistellessaan aina saaneet samalla taistella novgorodilaisia vastaan, ja Karjalassa olisi esillä sama peli, sen tiesi Tuomas. Mutta nyt tarvittiin vain voimakas sysäys lännestä päin itse tuota idästä uhattua valtaa vastaan, — se oli riittävä masentamaan sen mahdin ja lopettamaan sen vaikutuksen pakanain joukossa. Se sysäys oli nyt annettava. Ja sitten… niin, sitten olisi paljon tehtävää, — kunhan vain nyt saisi jalansijan toiminnalleen. Ja hän puhkesi ääneen huudahtamaan:

— Kunhan nyt vain se Ohto palaisi, kunhan hän vain palaisi pian! Siihen asti ovat kätemme kytketyt, siihen asti olemme todellakin liian vähäväkiset.

Belgerd pysyi ääneti, hän ei tietysti ollut voinut seurata Tuomaan ajatuksenjuoksua. Mutta hän näki, mikä kiivas tuli taas oli syttynyt piispan silmiin, ja tiesi, ettei maksanut vaivaa koettaa sitä tulta sammutella. Eikä hän tahtonutkaan sitä sammuttaa. Hän oli jo niin usein nähnyt piispan ryhtyvän rohkeihin tekoihin ja innostuksellaan ja tarmollaan niitä ajavan, — hänen oli itsensä aina lopuksi täytynyt innostua mukaan ja piispan miekkana toteuttaa hänen hankkeensa. Nyt hän ymmärsi, miksi Tuomas piti Hämeen kukistamista toisarvoisena ja miksi hän lykkäsi Karjalan valloituksen tuonnemmaksi. Ja vaikka häntä vielä pyörrytti piispan aikeiden avaruus, oli hän tottunut alistumaan hänen tarmokkaaseen tahtoonsa.

Mutta Tuomas nousi pystyyn, viittasi innostuneena kaukaiseen avaruuteen ja puhui kaikkien kuultavaksi:

— Meidän on perustettava tänne suuri, voimakas kirkollinen valtakunta, johon kuuluvat hämäläiset, karjalaiset, inkerikot ja lappalaiset ja minkä nimellisiä nuo kansat lienevätkin, kaikki ne ovat koottavat ja sulatettavat yhteen, ja sen uuden vallan vastustajat ovat lyötävät maahan, sillä se on oleva ristin valta!

Pappeja ja sotureita oli kerääntynyt piispan ympärille hänen näin huudahtaessaan. Heille nyt Tuomas virkkoi:

— Mutta kiirehtikäämme siihen työhömme valmistautumaan, täällä on jo kaikki valmista.

Hän oli käynyt malttamattomaksi, hän ikävöi jo noihin laajempiin toimiinsa. Siksi käski hän seurueensa heti hankkiutumaan paluumatkalle. Kiireesti koottiin ja sälytettiin tavarat kuormahevosten selkään, ratsuja talutettiin esiin, ja soturit ja papit nousivat satulaan. Tuomas ajoi vielä kierroksen rantaäyrästä pitkin, jossa yhteen sulloutuneet hämäläiset ääneti katsellen seisoivat, ja kehoitti heitä vielä viimeisen kerran uskollisuuteen, muuten oli ristin voima heidät musertava ja polttava.

— Sillä risti voittaa aina, huudahti hän.

Ällistyneinä ja äänettöminä hämäläiset jäivät rantaäyräälle katsomaan, kuinka tuo loistava seurue verkalleen lähti solumaan törmältä länteen päin metsänrintaa kohden ja vähitellen sinne painautui ja hupeni. He olivat vielä aivan typerryksissään näistä viimeisistä tapauksista, heitä oli ajettu kokoon kuin karjaa, heitä oli pantu työhön, heitä oli kastettu, ja koko ajan olivat he saaneet tuntea tuon merkillisen ristin vallan heltymätöntä kovuutta. Heidän yrityksensä vapautua sen painosta oli taas mennyt mitättömiin, kahta raskaammin oli rankaiseva ies heidän päälleen laskettu, eivätkä nämä verilöylystä henkiin jääneet tähteet tienneet, mikä kohtalo heitä odotti. Nyt hupeni vieras lauma heidän törmältään, — he sitä tuskin uskalsivat uskoa. He nousivat ylemmäs törmälle, paremmin nähdäkseen kurittajain todellakin poistuvan, ja seisoivat siinä ääneti, vuoroin katsellen tuonne metsänrintaan, jonne ratsastajat olivat painuneet, vuoroin ristiharjaista kirkkoa, jonka he olivat jälkeensä jättäneet, eivätkä he oikein tienneet, olivatko he nyt vapaita vai orjia. Mutta he hengittivät kumminkin jo vapaammin, valloittaja poistui todellakin — mitäs kirkosta, jonka se törmälle jätti. Heidän ei kumminkaan tehnyt mieli ruveta sitäkään alas repimään, sen harjalla rehenteli risti, tuo vaarallinen merkki, joka heille niin paljon kärsimystä oli tuottanut, — siihen he eivät tahtoneet koskea, he pelkäsivät sen sisällistä voimaa, siinä oli suuri taikavoima, siinä asui mahtava ja julma haltia.

Mutta noilta autioilta, harvametsäisiltä järven rannan harjanteilta, joita Tuomas piispa oli katsellut ja pitänyt tyhjinä ja toivottomina, sieltä tähystivät paksujen petäjäin takaa alinomaa terävät, intohimoiset silmät ristijoukon elkeitä tuolla ruohoisella törmällä. Asutuksen seuduilta paenneet pakanalliset velhot ja uhripapit seurasivat sieltä kirvelevän vihaisina voimakkaan voittajan liikkeitä. He purivat hammastaan nähdessään ristiharjan kohoavan törmälle ja heristivät nyrkkejään, kun Hämeen miehet ja naiset laskeutuivat järven rannalle ristikaulaisten pappien valeltaviksi. Kiukku kiehui heidän sisässään, kun he tunsivat heikkoutensa ja kun heidän väkevimmät luotelukunsa turhaan tuuleen hupenivat.

Mutta kun nyt ristinsoturit ja papit taas ratsujensa selkään nousivat ja kun viimeiset peitsenkärjet katosivat notkoon kaukaisen hiekkaharjun taakse, silloin heidän silmänsä taas rohkeampina välähtivät, ja he rupesivat vuoren louhikkorinnettä alaspäin laskeutumaan. He katsoivat nyt hetkensä taas tulleen palata alas kyliin ja kansan keskuuteen ja aloittaa alusta vaikutuksensa vanhoissa pyhissä karsikoissa noitatempuin ja luoteluvuin.

Pitkin päivämarssein Tuomas piispa ratsasti seurueineen länttä kohden, rannikolle päin. Mukavuutta rakastavat tuomioherrat jaksoivat vaivoin seurata, he eivät ymmärtäneet tätä tarpeetonta kiirettä ja nurkuivat keskenään, kun heidät kesken uniensa ja aterian sulamatta ajettiin satulaan. Mutta ääneensä he eivät uskaltaneet napista, kiltisti he hoippuivat hevostensa selässä noilla epätasaisilla suo- ja kangasmailla. Piispalla oli kiire, hänellä oli aina kiire, mutta nyt enemmän kuin ennen, sillä hän ajatteli siinä ratsastaessaan, että kenties jo toiset, suuremmat toimet häntä kotona kaipaavat, kenties on Ohto palannut ja paavin käskykirje odottaa toteuttajaansa…

Saavuttiin vihdoin metsätaipaleilta asutuille maille, ja ennen pitkää linnan mahtava torni kumotti lehdon yli Aurajoen rannalta. Ensimmäisenä oli piispa laskusillan luona, ja ennenkuin kiirehtivä vartija sai raskaan portin palaavalle retkikunnalle avatuksi, hän jo huusi tälle jyrisevin, levottomin äänin:

— Onko Ohto palannut?

Vartija vapisi sen katseen tuimuutta, jonka piispa häneen loi, ja sai vaivoin vastanneeksi:

— Ei ole palannut vielä.

Vielä siis täytyi aikeistaan innostuneen piispan hillitä jännittynyt mielensä ja taltuttaa toiminnanhalunsa, vielä täytyi hänen odottaa. Ja välinpitämättömänä hän linnaan ehdittyään kyseli, kuuluiko muuta merkillisempää.

Ei kuulunut muuta, kuin että vähän uppiniskaisuuden oireita oli rannikon kastetussa väestössä taas näkynyt. Kansa ei saapunut säännöllisesti kirkkoihin, avioliittoja solmittiin ilman kirkon vihkimystä, ja vanhoissa kielletyissä lehdoissa oli salaa kuhissut maan ja veden haltioita palvelevia kristittyjä. Paikkakunnan papit olivat noista merkeistä hyvin huolissaan ja valittivat surkeasti, että metsäteitä hiipivät velhot tekivät tyhjäksi heidän työnsä ja kylvönsä.

Mutta Tuomas piispaa nuo uutiset eivät paljoa huolettaneet, hän nuhteli pilkallisesti ruikuttavia pappeja ja nauroi heidän hätääntynyttä voimattomuuttaan.

— Miksi ette ole paremmin saarnanneet ja ristin oppia tiukemmin heidän pakanallisiin päihinsä iskeneet? kysyi hän. Ja kun papit rupesivat selittämään, että pakolla kastetut vihaavat uutta uskoa eivätkä siihen sydämestään tahdo taipua, hän tiuskasi:

— Mutta he pelkäävät sitä ja minua, ja se onkin pääasia. Hyvin vähällä lähtevät heistä nuo luopumisen oireet, kun heitä oikein kohdellaan. Minä teen taas pian retken heidän kyliinsä, ja saatte nähdä, kuinka nöyriä ja hartaita kristittyjä he ovat.

Eikä piispa itselleen pitkää lepoaikaa suonutkaan. Pappejaan rauhoittaakseen, mutta etupäässä viihdyttääkseen oman mielensä kärsimättömyyttä, odottaessaan airuttaan Roomasta takaisin, Tuomas lähti tarkastusmatkalle hiippakuntaansa. Yksin hän lähti mustalla ratsullaan, ainoastaan nuoren diakonin otti mukaansa apulaisekseen, — hän tahtoi osoittaa, että hän hallitsi tuota kansaa ja että se oli hänelle kuuliainen. Syyskesän sade juoksi virtanaan, kun hän metsätaipaleelle ehti, pehmeä polku pudotteli ratsua ja märät oksat pieksivät ratsastajain kasvoja. Mutta siitä ei piispa välittänyt, se ikäänkuin vilvoitti häntä, ja hän ajoi edelleen kylästä kylään laajassa hiippakunnassaan.

Jo etäältä kyläin väet hyvin tunsivat tulijan piispaksi; hän oli ennenkin odottamatta heidän luokseen ilmestynyt ja heidän taloissaan vieraillut. Mutta se ei iloinnut hänen tulostaan, tuo väestö, se ei rakastanut häntä. Hän oli aina tullut kansan luo kylmänä, jyrkkänä, ankarana käskijänä, ja jotakin uutta rasitusta oli sille aina jäänyt hänen käyntinsä muistoksi. Milloin hän oli ottanut veroja, milloin vienyt miehiä linnaan päivätöihin, milloin toisia jokisuulle laivoja veistämään; milloin taas antanut määräyksiä pidettävistä paastoista ja kirkossa vietettävistä pyhistä. Kansa oli totellut, oli maksanut verot, tehnyt päivätyöt, oli saapunut sunnuntaisin kirkolle ja tuonut vielä tullessaan näädännahkoja tai kapahaukia piispalle antimiksi ja lepyttäjäisiksi, — se pelkäsi häntä ja hänen huovejaan, mutta vihasi samalla salaa. Ja samalla kun se vihasi häntä, se vihasi hänen oppiaankin.

"Mitähän se nyt taas vaatii", tuumivat talon miehet pihalla nähdessään piispan mustan ratsun ajavan kujan suulle, mutta he valmistautuivat silti kohta häntä kunnioittaen vastaanottamaan. Hän kutsui kylän väet koolle, tutki ja nuhteli ja kyseli kultakin erikseen hänen perheolojaan. Ja jos kenellä oli kastamaton lapsi, sen hän heti tuotatti diakoninsa kastettavaksi, ja jos ken oli omin päin haudannut omaisensa vihkimättömään maahan, sen hän kohta ajoi kaivamaan vainajan maasta ja viemään sen kirkolle haudattavaksi. Ja kansa taipui ja totteli napisematta, — linna oli liian lähellä.

Mutta kun piispa lopuksi kussakin kylässä ilmoitti tärkeimmän asiansa, silloin monen mekkomiehen koura salaa nyrkiksi puristui, silloin kuului väliin miesjoukosta hiljaista suhinaa, joka kertoi mielten napisevan ja kuohuvan. Vastenmielisesti kansa oli ottanut maksaakseen linnaan veroja: vapaa mies ei ollut ennen vastoin tahtoaan tottunut maksamaan toiselle mitään, eikä hänen käsityksensä mukaan kukaan ollut oikeutettu häneltä mitään ottamaan, — ken mitä väkisin vei, se ryösti. Raskaalta nyt tuntui, kun omalla työllä koottuja tavaroita täytyi joka kesä ja talvi toiselle luovuttaa, — mutta kansa oli maksanut verot. Vielä raskaammalta tuntui vapaasta miehestä, kun hänen täytyi niinkuin orjan lähteä toisen työhön raatamaan, — mutta päivätyötkin olivat kumminkin tehdyt. Mutta nyt, — nyt vaati piispa heiltä kaikkein raskainta: hän kutsui heidät, rauhan töissä kasvaneet miehet, sotamiehiksi, käski miehen talosta määräaikana olemaan valmiina saapumaan ristiretkelle kirkon vihollisia vastaan. Se oli jo melkein liikaa. He olivat tottuneet sotia käymään ainoastaan omia ja heimonsa vihollisia vastaan, omasta halustaan ja omasta vihastaan, ei toisen käskystä. Nyt täytyisi aseistautua ristinlinnan pakolliseen sotapalvelukseen!

Mutta he eivät vastustaneet tätäkään käskyä, ääneen nurisematta he sitä kuuntelivat, — tuon linnan ratsumiehet saattoivat köysissä noutaa sen, joka ei mielisuosiolla tullut. Mutta he kirosivat synkästi sydämessään, ja he vihasivat tuota linnaa ja sen piispaa, sen uskoa ja sen ristiä monta vertaa katkerammin kuin ennen.

Tuomas piispa ratsasti siten kylästä kylään, ja muistoksi hänen tältä käynniltään jäi kaikkialle käsky, että kun linnasta viesti saapuu, silloin tulee miesten heti lähteä liikkeelle, jousi ja keihäs mukanaan. Hän lupasi lähteville synnit anteeksi ja iankaikkisen autuuden, mutta hän huomasi kyllä, että lupaus jätti heidät yhtä kylmiksi, he eivät ymmärtäneet sen autuutta eivätkä siitä välittäneet. Ja hän näki kyllä salaisen kiukun heidän silmissään, mutta se ei häntä surettanut: heidän rakkauttaan hän ei nyt ehtinyt voittaa, no, hän ei sitä tarvinnutkaan, ainoastaan heidän alistumistaan ja tottelevaisuuttaan. Kunhan kaikki nämä pohjoiset heimot saadaan alistetuksi kirkon valtaan ja vaikutukseen, silloin juurtuu kyllä uusi uskokin vähitellen, — niin ajatteli Tuomas kylästä ratsastaessaan. Vihatkoot, kunhan pelkäävät!

Mutta salokyliä kierrellessään ja metsätaipaleita ratsastaessaan hänellä oli aina vain mielessään se suuri ristiretki, jota hän koko sielullaan harrasti ja joka hänet täytti toivolla ja innolla. Sitähän hän täälläkin erämaan kylissä valmisteli, eikä hän enää sen toimeensaamista epäillyt.

— Kunhan vain se Ohto palaisi! — se kärsimätön huokaus pääsi yhä useammin hänen huuliltaan, kun hän yötään makasi talonpoikain tuvissa taikka ratsunsa selästä kankaalta päivän laskua katseli. Ja kun hänen kiertomatkansa läheni loppuaan ja hän taas kääntyi kotiinsa päin, hän kävi yhä maltittomammaksi. Hän kiirehti usein ratsuaan niin, että nuori apupappi, joka häntä koetti seurata, jäi kauas jälkeen ja piispan vihdoin täytyi pysähtyä häntä odottamaan. Kylissäkään hän ei enää viipynyt kuin pistäytymällä, ja viimeisten, linnaa lähimpänä olevain ohi hän kiidätti yhtä neliä. Ja niin saapui hän eräänä päivänä Aurajoen suistoon, josta ei enää ollut kuin kappale jokiahdetta kotiin piispanlinnaan.

Mutta täällä jokisuulla hän sittenkin viehättyi vielä hetkisen viivähtämään. Niin virkeä toiminta vallitsi siellä joen molemmilla rannoilla, että hänen mielensä siitä riemastui, sillä hän tiesi noiden telineillään ahertavain muurahaisten, noiden lukuisain kirvesmiesten osaltaan myös valmistavan samaa ristiretkeä, joka oli hänen hankkeittensa päämäärä. Siellä näet rakennettiin Tuomas piispan toimesta ja käskystä laivoja ristiretken tarpeisiin; työtä oli herkeämättä tehty keväästä asti, ja aluksen kehä kohosi siellä jo kehän vieressä, pitkä, suippo keula pistihe toisensa sivuitse rannan äyräältä joelle päin. Toisia aluksia, leveitä ja kantavia, oli jo valmiina, toisten emäpuita vasta veistettiin ja kaaria painettiin kuin luotavain eläväin luurangoiksi.

— Laivastoni valmistuu! — lausui piispa itsekseen tuota veistämöä katsellessaan, — kenties vielä tänä syksynä ehdittäisiin vihollisen maahan, niin, varmaankin ehdittäisiin, — jos se Ohto vain palaisi! Heti saisin ruveta toteuttamaan suurta työtäni kirkon voitoksi ja kunniaksi, ei kuluisi hukkaan kallis aika… Kunpa hän vain palaisi…!

Tuomas hytkähti noissa mietteissään.

— Kenties hän on jo palannut, hän virkahti yht'äkkiä ääneensä, — kenties hän on jo linnassa ja me vain vitkastelemme täällä!

Nuori diakoni luuli piispan häntä puhutelleen.

— Kuka linnassa? kysyi hän kummissaan.

Mutta hän ei saanut vastausta. Tuo syttynyt toive oli elähdyttävänä tunteena vallannut piispan kokonaan, ja hän oli yht'äkkiä painanut kannuksensa ratsun kylkiin ja kiiti jo huimaa vauhtia kaukana jokialueelta. Harvoin tarvitsi piispan virman mustan maistaa kannusta, mutta nyt teräspyörät koko matkan sen kylkiä kutkuttivat, ja märkänä, vaahtoavana se pysähtyi ennen pitkää piispanlinnan suljetulle portille.

Taaskaan ei uninen vartija ehtinyt saada porttia kuin raolleen avatuksi, kun piispa jo hänelle kärsimättömin, uhkaavin äänin teki tuon saman kysymyksen:

— Onko Ohto jo palannut?

Ja taaskaan säikähtynyt avaaja ei voinut vastata muuta kuin mitä edellisellä kerrallakin:

— Ei ole palannut vielä.

Jälleen raukesi toivon kiilto piispan silmästä, ja, vaikka kapinoiden, jännittyneen mielen täytyi talttua. Tuomas käveli äänetönnä omiin huoneisiinsa ja oleskeli enimmäkseen siellä, istuen pitkät syyspäivät lampun valossa suurten kirjainsa yli kumartuneena. Mutta usein silmä eksyi pois noista siroista kirjaimista, se tähysteli intohimoisena tyhjään pimeyteen, ja mieli liiteli kaukana, kaukana noista pyhimystaruista, jotka kertoivat hurskasten miesten vilpittömästä vaelluksesta ja taisteluista viettelijää vastaan… Milloin piispa kävi arkituvassa tai linnan pihalla, hän oli vuoroin ärtyinen ja kiivas, vuoroin katuva ja hellä. Hän koetti hillitä intoaan. Mutta illan suussa, kun hämärä rupesi peittämään luonnon ja hän oli väsynyt tuohon jäytävään odotukseen, silloin kiipesi hän aina linnan torniin, astui vartijan luo ja kysyi:

— Eikö näy ratsastajaa tulevan metsän reunasta?

Ja aina oli vastaus sama:

— Ei näy ketään.

Syksy kului. Lehti varisi puista ja linnaa ympäröivä metsä tummeni ja siirtyi ikäänkuin etäämmälle; sade pieksi linnan muureja, vallihaudat tulvivat ja myrsky ulvoi tornin ympärillä. Ja kun sade ja myrsky väliin aamusella taukosi, oli linnaa ympäröivä vallihauta jäässä ja tie oli routainen ja kova. Taas oli suvi mennyt eikä ristiretkestä tullut mitään. Epäilys yritti toisinaan tunkeutua Tuomaan tulista intoa sammuttamaan ja toivottomuus pyrki hänen lujaa varmuuttaan samentamaan.

Silloin, eräänä syysaamuna, vartija ryntäsi tornista pitkin harppauksin alas ja juoksi piispalle ilmoittamaan, että jo näkyy ratsastaja routaisella tiellä… hän ei sitä tunne, mutta kiire sillä on linnaan. Tuomas kiirehti heti alas portille, juoksi avopäin, väljä vaippa tuulessa hulmuten. Ja samassa kun portti aukeni, ajoikin sen eteen jo ryysyinen, likainen, kalvakka ja kuihtunut mies, joka melkein putosi hevosen selästä, kun tämä pihalle pysähtyi. Hämmästyneinä sitä katselivat linnan miehet; he eivät tunteneet hevosta eivätkä ratsastajaa, ja pettymys valtasi taas hetkeksi Tuomaankin mielen. Mutta hän astui lähemmäs, tunsi… se oli sittenkin Ohto, oli vihdoinkin Ohto, vaikka oli vaikea tuntea tuota kalpeata, laihtunutta miestä siksi reippaaksi nuorukaiseksi, joka eräänä kevätpäivänä verevänä ja notkeana linnasta ajoi. Vaatteet olivat repaleina, iho pilkisti purkautuneista saumoista esiin pistävän syyskylmän purtavaksi, varpaat paistoivat rikkinäisten kenkien teristä ja kuiva yskä tukehdutti hänen äänensä, kun hän vastaantulijoita yritti tervehtiä.

Mutta se oli Ohto, hän oli hengissä, hän oli vihdoinkin palannut, se oli pääasia. Piispa talutti omin käsin riutuneen nuorukaisen käsivarresta linnan lämpöiseen tupaan, komensi hänelle juotavaksi kuumaa olutta ja haki lämpöisiä taljoja hänen väriseviä raajojaan peittämään. Ja kärsimätönnä hän kyseli retken tuloksia. Väsynyt airut jaksoi vaivoin yskänsä välihetkinä kertoa hänelle matkansa käheällä äänellään.

Hän oli kyllä ajoissa päässyt Roomasta kotiin päin lähtemään, ja yötä päivää hän oli pohjoiseen päin matkaa tehnyt. Mutta Vironmaalla, jossa hän odotti tilaisuutta Suomeen päästäkseen, kalparitarit olivat hänet pidättäneet ja epäiltävänä kulkijana hänet vankityrmään sulkeneet, vaikka hän ilmoitti olevansa Tuomas piispan airut. Pitkiä viikkoja olivat häntä tornissa pitäneet, kunnes hän vihdoin eräänä yönä vartijan nukkuessa pääsi pakenemaan. Mutta se oli myrskyinen yö, ei kukaan lähtenyt häntä meren yli saattamaan, eikä hän uskaltanut siellä kauemmin odottaa. Silloin hän lähti ajamaan itäänpäin, kiertämään vatjalaisten, inkerikkojen ja karjalaisten pakanallisten heimojen asuma-alojen kautta Suomeen. Se oli tuiki tuskallinen, vaivalloinen ja pitkällinen matka; monta kertaa hän oli ollut aivan uupua syyssateista liuonneisiin, tiettömiin metsämaihin, monesti hän oli myös heittämäisillään henkensä pakanain käsissä, jotka häntä vihasivat, kun hän oli piispan huovi, ja riistivät häneltä hevosen ja vaatteet ja aikoivat hänet haltioilleen uhrata. Jalan hän oli sitten saanut kahlata laidattomia suomaita, kunnes taas laitumelta hevosen tapasi ja ilman satulaa, vitsasuitsin, pääsi Hämeen metsien halki ajamaan kotiinsa…

— Mutta paavin kirjeen olen koko ajan povellani säilyttänyt… se on tässä.

Väsynyt mies ojensi piispalle nahkaisen salkun, ja sen tehtyään hän ikäänkuin keventyneenä huokasi ja silmät hänen kuihtuneissa kasvoissaan säteilivät riemua, — hän oli tehtävänsä täyttänyt. Silloin hän vaipui hervotonna vällyjen väliin rahille makaamaan, — tuo kertominenkin oli ollut niin rasittavaa, tuvan lämpö niin suloisesti uuvutti. Ja mieli tuntui niin levolliselta, nyt oli niin ihanaa, niin rauhallista maata.

— Hyvin olet asiasi toimittanut, suotta en ole sinuun luottanut, Ohto, virkkoi piispa taputtaen lepäävän airuensa kuumaa päätä. — Lepää nyt ja voimistu suurista rasituksistasi, vielä sinusta mies tulee, ja palkkiosi olen kyllä pitänyt muistissani.

Piispa oli jo käynyt käsiksi paavin sinettiin, jota hän melkein vapisevin käsin rupesi murtamaan. Mutta hän päätti avata tuon kirjeen yksinäisyydessä, peittääkseen mielenliikutuksensa, ja hän kiirehti sen vuoksi omiin huoneisiinsa, puristaen lujasti kallista salkkua rintaansa vastaan. Linnan koko väestö tiesi, miten äärettömän jännittyneenä tätä airuetta ja tätä kirjettä oli odotettu, ja syvä äänettömyys vallitsi sen vuoksi piispan poistuttua koko linnassa; odotettiin häneltä tietoja. Sen äänettömyyden vallitessa vaipui väsynyt airut sikeään uneen lämpöisten sudennahkain peitossa.

Mutta tuskin hän oli tuokion saanut nauttia virkistävää unta, kun jo pitkäkoipinen kirjuri juoksi alas piispan huoneista, herätti hänet hartioista ravistaen ja kutsui hänet heti piispan puheille. Vaikka uupumus ja uni painoi pään niin raskaaksi, että sitä tuskin nostaa jaksoi, Ohto nousi kumminkin viipymättä ja kernaasti ja käveli kankein jaloin, mutta mieli keveänä pihan yli piispan luo.

Tämä seisoi kalpeana, tukka pörröttäen pöytänsä ääressä ja tuijotti liikkumattomana auki kehitettyyn pergamenttikääröön. Hänen katseessaan oli outo palo kuin pedon kiiluvassa silmässä, ja kun hän sen airueen iski, näytti siitä vihaa suitsuavan. Ja kuiva, soinnuton oli hänen äänensä, kun hän kysyi:

— Tunnetko, mitä tämä paavin bulla sisältää?

Nuorukainen katseli kysyvästi piispaa, jonka tyytymättömyyttä ja vihaa hän ei voinut ymmärtää, kun tiesi tuoneensa hyvän, myöntävän vastauksen. Ja hän vastasi arkailematta:

— Sen pääsisällöstä on minulle selkoa tehty siltä varalta, että kirje olisi matkalla joutunut hukkaan.

Vihan ilme piispan silmässä näytti vastauksen johdosta yhä kiihtyvän. Hän kysyi uudelleen ja kovemmalla äänellä:

— Tunnetko sen, tunnetko kaikki… se on onnettomuutesi, sano!

Nuori airut, joka äsken oli niin monet uhat ja vaarat vapisematta kestänyt, vavahti nyt piispan tylysti kiiltävää katsetta ja hänen ärjyvää ääntään. Aremmin hän vastasi:

— En tiedä tunnenko kaikkea. Minulle vain ilmoitettiin paavin suostuneen pyydettyyn ristiretkeen sekä kehoittaneen kansoja sille lähtemään, luvaten lähteville syntien anteet.

Helpotuksen huokaus kohosi Tuomaan rinnasta; hän astui askelta lähemmäs Ohtoa, taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja virkkoi heltynein, riemastunein äänin:

— Niin, Rooman korkea isä on hartaan pyyntömme täyttänyt, se on meille kaikille suuri ilon sanoma. Sinulle on kirjeen sisällys oikein kerrottu.

Mutta musta varjo ei poistunut vielä Tuomaan otsalta eikä outo kiilto hänen silmistään, ja hänen äänensä oli taas synkkä, kun hän tuokion mietittyään jatkoi:

— Sinulle siis ei luettu koko bullaa, ei sen yksityiskohtia kerrottu. Vai sanottiinko, ketä vastaan retki on määrätty tehtäväksi?

— Sanottiin, hämäläisiä vastaan, vastasi Ohto avomielisesti ja reippaasti.

Tuomas kiivastui ja tiuskasi:

— Ja muita kirkon vihollisia vastaan, se on kyllä sinulle ilmoitettu sekin, vaikka et muista. Eikö olekin?

Ohto vaikeni. Mutta tumma puna rupesi ohimoilta päin laskeutumaan piispan silmien ympärille ja hänen äsken niin kalpeille kasvoilleen, ja hän kysyi edelleen kiivaasti yhä kiihtyvämmin:

— Entä puhuttiinko sinulle mitään siitä, kenet paavi on määrännyt ristiretken johtajaksi?

Jo rupesi Ohto aavistamaan pahaa. Hän ei tosin käsittänyt tämän tiedustelun tarkoitusta, mutta häntä peloitti puhua kaikkea, mitä kardinaali Roomassa hänelle kirjeen antaessaan oli sen sisällöstä kertonut. Mutta piispa itse oli opettanut pysymään totuudessa, häneltä hän ainakaan ei voinut totuutta salata. Eikä hän voinut muuta, kuin avonaisin katsein, joskin arkaillen vastata:

— Kyllä… vähän.

— Kenet siis, kenet… sano välemmin!

Piispa pidätti läähättävää hengitystään odottaessaan Ohdon vastausta, joka viipyi. Ja melkein tuskallisesti hän kiljaisi:

— Onneton mies, miksi et vastaa? Kenet…?

Harvakseen lähtivät sanat Ohdon suusta:

— Ei mainittu nimeä… retken johtajaksi sanottiin tulevan sen ruhtinaan tai ritarin, jonka Riian suurmestari siihen valitsee.

Pergamentti rutistui Tuomaan kädessä. Hän hypähti nyrkki ojennettuna airuttaan vastaan, hänen kasvonsa hehkuivat tummanpunaisina, ja kotvaan aikaan hän ei saanut sanaa suustaan. Kiukku ja harmi, jonka synnytti vuosikautisten laajain valmistusten myttyyn meneminen, pitkässä odotuksessa vatvotun sielun hartaimman toivon pettäminen, se nyt valtoimenaan liekitsi hänen hehkuvilta kasvoiltaan ja hänen verestävistä silmistään, ja kun vihdoin ääni kurkusta lähti, niin hän karjui puhuessaan:

— Sinä valehtelet, petturi, olet Riian ritarien lahjoma, kavala kyy, jota olen povellani elättänyt… Rooman papit eivät ole sinulle tuollaista kertoneet. Muistele tarkemmin, muista, ketä palvelet. Paavi on määrännyt minut, minut eikä ketään muuta suuren ristiretken johtajaksi, — niinhän sanotaan bullassa, minut, Tuomaan, Suomen piispan. Tunnusta minulle, niinhän on sinulle Roomassa ilmoitettu ja käsketty kaikille julistaa, niinhän, puhu, kurja mies, puhu…!

Mutta Ohto oli ääneti. Hänen sydämensä vapisi niin, ettei hän voinutkaan puhua. Hän käsitti jo asian täydelleen, oivalsi piispan tulisen vihan syyn, oivalsi oman vaaransa. Hillitön, rajaton intohimo leiskui jo valloillaan. Usein hän oli nähnyt kiihkoisan piispan tulistuvan ja raivostuvan, mutta koskaan hän ei ollut näin raivonnut, hänen vihallaan ei nyt ollut ääriä, ja hän itse oli tuon vihan esineeksi joutunut, — tuon riehuvan vimman edessä tunsi hän mielensä ja ajatuksensa kokonaan typertyvän. Mutta jos hän olisi voinutkin, hän ei tahtonut vastata. Hän tiesi itse, mitä hänelle oli ilmoitettu, ja tiesi piispan tuntevan kirjeen sisällyksen: jos hän nyt olisi kieltänytkin totuuden, olisi piispa tiennyt hänen valehtelevan, — mitä se olisi auttanut? Molemmissa tapauksissa hän oli tuon vimmaisen vihan uhri. Hän seisoi siinä ääneti, tuijotti vain tylsästi eteensä.

Mutta Tuomas piispan rinnassa kävi korkeana myrsky, ja katkonaisin lausein hän hätäisesti puhui:

— Olet ainoa mies, joka voit todistaa… minua vastaan… taikka minun puolestani… Sinun täytyy itsesi uskoa… uskoa hievahtamatta, että paavi on minut määrännyt ristiretken johtajaksi… Uskotko sen… todistatko sen…?

Mutta Ohto vaikeni yhä. Tuska pingoitti Tuomas-piispan jäntereitä, hän astui airuensa viereen, puhui yhtä mittaa, kuiskaili melkein rukoilevin äänin:

— Kirkon voiton, suuren retkemme menestymisen vuoksi, Rooman pyhän istuimen kunniaksi sinun täytyy se todistaa, ei minun vuokseni. Ymmärräthän, kirkolle tärkeä retkemme ei saa jäädä sattuman varaan, sillä täytyy olla varma ja tarmokas johtaja… tapahtunut erehdys on korjattava, paavin omaksi eduksi se on tehtävä, ymmärräthän… Mutta ei, sinä et sitä ymmärrä…

Katseen puhdas, iloinen kirkkaus, joka nuoren airuen silmässä väsymyksestä ja ruumiin riutumisesta huolimatta näihin asti entisellään oli loistanut, se nyt ikäänkuin taittui ja sammui, ja hän katsoi eteensä raukeasti. Mutta tuo raukea katse todisti ääretöntä pettymystä, kärsimystä ja surua, ja vihdoin sen samensi kokonaan kuuma kyynel, — piispa näki sen ja ymmärsi sen lähteen. Ohto ei ollut kuullut eikä käsittänyt kaikkea, mitä piispa nyt hänelle puhui, hänen mielensä täytti vain yksi ainoa katkera tunne, ja sen painon alla hän ikäänkuin lutistui kokoon: se suuruuden, jalouden kunnioitus, jota hän aina oli tuntenut kasvattajaansa piispaa kohtaan ja joka häntä vaikealla retkellään oli kannustanut äärimmäisiin ponnistuksiin, se oli nyt kerralla särkynyt; hän oli tottunut katsomaan piispaan kuin oikeuden jumalaan… nyt hän ei voinut katsettaan nostaa hänen puoleensa. Hänestä tuntui, kuin kaikki hänessä olisi särkynyt ja sortunut ja kuin jokin rutistava kärsimysten taakka, johon matkan kaikki vaivat eivät olleet verrattavissakaan, olisi laskeutunut hänen sydämeensä. Hän koetti ääneensä itkeä, helpottaakseen tuota painoa, hän koetti vihdoin avata suunsa lausuakseen edes jotakin, mutta hänen kurkkunsa kouristui kokoon, siitä ei lähtenyt kuin kuiva, repivä rykäys.

Piispa katseli ammottavin silmin tuota edessään kokoon kyykistyvää nuorukaista ja käsitti kaikki, mitä hänen povessaan liikkui, hän saattoi seurata jokaista hänen tunteensa värähdystä. Ja silloin hätä tuokioksi täytti hänen mielensä, hänen rinnastaan yritti tuska kuohahtaa yli. Hän oli rakastanut tuota puhdasmielistä nuorta miestä, joka oli hänelle uskollinen kuin koira, hän rakasti häntä vieläkin kuin omaa poikaansa… Mutta onneton nuorukainen, hän tiesi totuuden, tuon totuuden, jota ei kukaan saanut tuntea, ei ainakaan ennenkuin toimeenpantava ristiretki oli loppuun suoritettu ja kaikki oli unohtunut voiton loistoon… hän tiesi sen eikä voinut sitä kieltää, — siksi hänen täytyi nyt kuolla. Noin nuorena, ilman omaa syytään… ja hän seisoo tuossa vielä ryysyissä, jotka ovat syntyneet, kun hän piispan palveluksessa on sanomattomia vaivoja kärsinyt… Mutta hän ei tahdo todistaa toisin kuin tietää… ja jos hän sen lupaisikin, häneen ei voisi luottaa… hän on luonnon lapsi, hän olisi aina vaarana retkelle, aina uhkana, — hänen täytyy kadota…

Vielä avasi Tuomas suunsa kehoittaakseen Ohtoa henkensä pelastamiseksi edes unohtamaan iäksi kaikki, mitä tiesi paavin bullan sisällöstä. Mutta hän katkaisi aloitetun sanansa… Se on hyödytöntä, myöhäistä… tapahtukoon, minkä täytyy tapahtua! Pois sääli ja armo ja pehmeys, kun kirkon etu ja kunnia vaatii rautaista kovuutta, tässä sisältäisi epäilys ja heikkous turmion idun…

Tuomaan äsken niin kiihoittuneet ja vihasta hehkuvat kasvot kertoivat nyt hetkisen kovaa sielun ponnistusta. Mutta kauaksi hän ei sen valtaan antautunut. Varmoin, päättävin askelin hän astui ovelle, avasi sen ja jyrisevin, värähtämättömin äänin huusi:

— Tapani, tänne!

Ohto hypähti sen huudon kuullessaan, hänen väsyneet polvensa notkahtivat, ja hänen täytyi nojautua pöytää vastaan. Sillä hän tiesi hyvin, mitä tuo käsky merkitsi: tyrmää, josta ei kukaan ollut palannut. Ja samassa tuokiossa, kun hän sen käsitti, välähti kiireisiä, mutta voimakkaita kuvia hänen mielessään. Hän muisti nuoren vaimonsa, jota hän ei vielä retkensä jälkeen ollut tavannut ja joka häntä kaihoten odotti, muisti sen uneksitun kotoisen onnensa, joka hänen mieltänsä oli rohkaissut ja hänen elinvoimaansa virkistänyt pitkän taipaleen vaikeissa rasituksissa. Niin elävänä tuo kuva nyt hänen mieleensä palasi… pitikö sen nyt jo särkyä… hän kohotti jo kätensä piispan puoleen ikäänkuin rukoillakseen armoa. Mutta hän ei saanut nytkään sanaa huuliltaan, ja hänen kätensä hervahtivat alas. Hänen päätään huimasi, sanomaton katkeruus tukahdutti hänet… tämä oli siis hänen palkintonsa, hänen kohtalonsa. Ja kuin jostakin kaukaisesta sielun kätköstä, jota hän ei ollut ennen tiennyt olevankaan, vilahti hänen eteensä toinen kuva, hänen isänsä hämärä muisto, tuon isän, joka oli ristiä vastaan taistellessaan kaatunut, — hän itse oli taistellut sen puolesta…! Hänen ajatuksensa sekautui, pysähtyi, hän käsitti vain, että kaikki oli rikki, kaikki autiota, mennyttä…

Mutta mahtava piispa seisoi hänen edessään liikahtamattomana, värähtämättömin kasvoin, kuin jääpatsaaksi jähmettyneenä. Hänenkin tunteensa olivat kuin turtuneet. Hän oli seisovinaan siinä ankarana, kylmänä, heikontumattomana kirkon miekkana, joka ei saanut heltyä, hän kuvitteli voittaneensa itsensä kovassa taistelussa, oman yksityisen rakkautensa, säälinsä ja suosionsa, voittaneensa sen kirkon edun vuoksi. Mutta hän tunsi samalla hämärästi sisemmällä itsessään, että hän olikin joutunut tappiolle taistelussa itseään vastaan, hän tunsi varmuutensa murtuvan ja horjuvan, vaikka hän seisoikin siinä kovana kuin rauta. Mutta noita liiteleviä tunteita hän ei laskenut esille, hän painoi ne tahtonsa tarmolla alas.

Tapani, tyrmän vartija, mustapartainen silmäpuoli mies, astui sisään ja käveli suoraan Ohtoon päin, ojentaen suuren, tummanruskean kouransa häntä kohden. Pysähtyi hän kumminkin vielä, ennenkuin nuorukaiseen tarttui, ja käänsi päänsä katsoakseen ainoalla silmällään kysyvästi piispaa.

Tämä virkkoi lyhyesti ja kylmästi:

— Niin, hän vastustelee minua, hän niskoittelee…

Muuta ei tarvittu, ruskea koura tarttui Ohdon olkapäähän. Ja nuorukainen käveli sanaa puhumatta pyövelin rinnalla ulos, tietäen astuvansa viimeisiä askeleitaan.

Mutta Tuomas istahti pöytänsä ääreen työtä tekemään, näöltään aivan rauhallisena ja tyynenä. Hän painautui syvälle noihin tärkeihin askareihinsa, joiden hetkeä hän niin kauan ja niin kärsimättömänä oli odottanut, hän tahtoi unohtaa kaikki pienet sivukohtaukset noiden Suomen ja koko pohjoismaiden katoliselle kirkolle niin suuriarvoisten toimien vuoksi, joita hänen nyt vihdoinkin oli ryhdyttävä toteuttamaan ja jotka vaativat koko hänen huomionsa ja hänen ajatuksensa. Ensiksi hänen oli nyt paavin bullan johdosta lähetettävä kiireiset viestit kaikille pohjoismaiden ruhtinaille, piispoille ja lääninherroille, että he valmistautuisivat ensi avovedellä saapumaan Aurajoen suuhun, paavin käskystä lähteäkseen ristiretkelle Rooman kirkon vihollisia vastaan, hänen, Suomen piispan johdolla. Nyt oli herätyshuuto huudettava, ja se oli tehtävä tarpeellisella voimalla. Siksi hän nyt kirjoitutti kirjureillaan otteet paavin bullasta, lähettääkseen niitä joka taholle. Mutta sanellessaan tuota korkean istuimen kirjettä hän sitä hiukan muutti, muutamia sanoja vain. Nuo pienet muutokset olivat kirkon edun ja retken menestymisen vuoksi välttämättömät, — hän ei sitä epäillyt, hänen äänensä ei vavissut, kun hän jätti pois Riian piispan nimen ja pani omansa sen sijalle, se oli välttämättömyys. Tätä päivää kauan odottaneen innoin hän teki työtä: saneli kirjeitä ja kirjoitti itse, hankki airuita, neuvoi heitä ja lähetti heitä kiireesti matkalle noita tärkeitä viestejä kiidättämään, toimitti oman tuomiokapitulinsa pappeja viipymättä matkalle eri maihin ristiretkeä saarnaamaan kansojen sekaan, laati heille suositukset ja matkakaavat, ajatteli itse kaikkea ja muisti kaikki ja uhmaili toimeliaisuudessaan. Ja kaiken hän teki tyynesti, varmasti, harkitusti ja tarkasti, niinkuin ainakin tottunut, empimätön käskijä, eikä mikään epäilys eikä katumus hetkeäkään häirinnyt hänen työtään. Nyt on kiirehdittävä, nyt toimittava, niin hoki hän itsekseen, liian kauan onkin saatu odottaa ja toimetonna virua.