TUOMAS PIISPA. (continued 2)

Ja linnan väki näki hänen hyörivän noissa monissa puuhissaan, ankarana ja varmana, eikä kukaan kysynyt mitään eikä salaakaan toiselleen supattanut, vaikka jokainen tiesi, mikä kova kohtalo nuoren Ohdon, kaikkien lemmikin, oli tavannut, — olihan hänet nähty Tapanin rinnalla tulevan piispan luota ja häviävän… Kaikki tottelivat vain ääneti. Piispa oli itsevaltias linnassaan, ei kukaan saanut rankaisematta hänen tekojaan arvostella, ja siksi ei kukaan ääneensä surrutkaan eikä säälinyt.

Mutta tässä hellittämättömässä toimeliaisuudessaankaan Tuomas ei saanut tajunnastaan karkoitetuksi tuota hiipivää tunnetta, että hän toimii teennäisen kiihkon vallassa, turruttaakseen omantuntonsa salaisen soimuun. Hän tahtoi täysin vallita itseänsä, ja hänen arvostelunsa oli kylmä ja terävä — hän ei muuttanut sanaakaan siitä, minkä hän oli välttämättömäksi harkinnut, hän toimi kuin varmojen käskyjen mukaan. Mutta sittenkin hänen täytyi sanellessaan ja kirjoittaessaan, airuita ja pappeja neuvoessaan ja salkkuja sinetöidessään alinomaa vakuuttaa itselleen, että juuri näin hänen on meneteltävä toteuttaakseen korkeimman tahdon ja hankkiakseen voiton hänen valtakunnalleen maan päällä. Häneltä vaadittiin nyt lujuutta ja varmuutta, — oman tunteen hiljainen nuhde, yksityisen onni ja henki, se kaikki ei saanut tuon kutsumuksen rinnalla painaa mitään; jos hän sen hyväksi rikkoi maallista lakia, rikkoi vaikkapa paavia vastaan, niin luettakoon se hänelle tuomioksi, mutta hänen täytyy viedä asiansa perille. Paavi on erehtynyt… joko hän itse taikka joku hänen rikkiviisas kardinaalinsa, joka on kirjeen sepustanut ja siihen omia tuhmia tuumiaan pannut, jotka koko ristiretken turmelisivat… hänen on velvollisuus se oikaista. Niin hän todisti itselleen ja olikin varma siitä, että hänen itsensä piti johtaa alkava ristiretki; hän ei ollut sitä hetkeäkään epäillyt, ei tuokiotakaan empinyt, mitä hänen tulisi tehdä, siitä hetkestä saakka, jolloin hän ensi kerran paavin bullan luki ja kalpeni…

Mutta vaikka hän näin todisti ja näin oli vakuuttunut, kihosi aina tuon tuostakin kuuma hikikarpalo hänen otsastaan, ja hänen sydämessään tuo jäytävä tunne vain kiihtyi ja kasvoi. Hän ei voinut olla näkemättä edessään Ohdon kuihtuneita kasvoja ja niistä kuvastuvaa surua ja pettymystä… se oli vähäpätöistä, mitätöntä, mutta tuo kuva ei eronnut hänestä. Ja kesken käskyjensä ja puheittensa hän kuuli korvissaan paavin sanat, jotka hän oli väärentänyt… ei, muuttanut, selventänyt kirkon edun vuoksi… Piispa syventyi kaksinkertaisin innoin töihinsä, hän tahtoi heti suorittaa kaikki, hän ei saanut nyt epäillä eikä olla heikko!

Yöhön kului syksyinen ilta, ennen kuin Tuomas oli saanut etäisimpäin viestien viejät, joiden ensiksi tuli lähteä, toimitetuksi matkalle. Heidän lähdettyään oli linnassa kaikki hiljaista, ja piispakin lähti huoneisiinsa levolle päivän ponnistusten perästä. Mutta ennen maata menoaan hän notkisti aina pienessä rukouskappelissaan polvensa jumalanäidin kuvan edessä, ja sinne hän nytkin astui ja rupesi rukoilemaan. Mutta vaikka hän siinä kauan polvillaan makasi ja koetti koota ajatuksensa ja sulattaa mielensä rukoukseen, hän ei saanut pienintäkään rukousta kuiskatuksi huuliltaan. Oli kuin tulppa edessä, hän ei päässyt alkuunkaan, hänen ajatuksensa lensivät väkisin tiehensä, kun hän niitä koetti pakottaa hartauteen, hänen tunteensa olivat kuin kangistuneet ja tylsät, hienointa värettäkään hän ei niihin voinut saada. Hänen mielensä oli liiaksi kiihoittunut, hänen huomionsa hajaantunut noihin moniin hankkeisiin, päätteli hän. Mutta hän lepäsi silti polvillaan koettaen rauhoittaa mielensä ja ponnisti yhä asettaakseen ajatustensa levotonta lentoa. Hän kurotti kätensä jumalanäidin kuvaa kohden eikä tahtonut silmiään siitä pois kääntää, ennenkuin oli saanut iltarukouksensa rukoilluksi.

Mutta kun hän siten silmiään liikuttamatta tuohon kuvaan tähysti, niin sen muoto hänestä vähitellen muuttui. Se kävi surulliseksi ja ankaraksi, sen silmät ikäänkuin verestivät ja näyttivät itkettyneiltä — jumalanäidin kasvot häntä syyttivät ja soimasivat, ne häneltä armon kielsivät… Rukoileva piispa vavahti, hän pelästyi, hänen sydäntään kouristi ja hänen täytyi hypähtää rukousjakkaraltaan. Hän ei tahtonut tuollaisina nähdä jumalanäidin kasvoja, hän pakeni niitä, riensi huoneestaan ulos pihalle, vallille. Hänen oma mielikuvituksensa oli noin kiihoittunut ja loihti kummia kuvia hänen väsyneeseen silmäänsä, hän tahtoi siellä ulkona vilvoittua, rauhoittua, voittaa takaisin tasapainonsa ja entisen valtansa itseensä. Hän nousi vallille ja käveli siellä edestakaisin pimeässä, kylmässä syysyössä, antaen tuulen valtoimenaan valella polttavaa päätään ja kasvojaan.

Mutta sieltä vallilta alas tielle katsellessaan hän näki portin edessä jonkun olennon häämöttävän; se liikkui edes takaisin kuin rauhaton varjo, se oli ihminen, oli varmaankin…

— Kuka siellä? Tuomas huusi pimeään yöhön. Mutta vastausta ei tullut, ei vaikka hän useasti uudisti huutonsa.

Hetkeksi piispan koko huomio kiintyi tuohon salaperäiseen olentoon. Hän laskeutui vallilta pihalle, käveli portille, avasi sen ja astui yksinäisen kulkijan luo. Ohkaisiin puettu nainen siellä käveli edes takaisin portin edustalla, yön pimeästä ja vilusta välittämättä.

— Mitä haet täältä keskellä yötä? kysyi piispa ankarasti.

Nainen pysähtyi, läheni piispaa ensin arasti, juoksi sitten kohti ja tarttui intohimoisesti kaksin käsin hänen käsivarteensa.

— Missä on mieheni, missä on Ohto, missä?

Tuomas peräytyi säpsähtäen askelen taaksepäin ja sopersi, koettaen irroittautua naisesta:

— Miehesi… Ohto…?

— Niin, hän palasi aamulla, mutta hän on poissa. Missä, sano, piispa, missä hän on?

Nainen oli tunkeutunut ihan lähelle Tuomasta ja katsoi häntä aivan vierestä kasvoihin levottomin, toivon ja pelon vaiheilla väreilevin silmin. Tuomas tunsi naisen, muisti hyvin nuo silmät, hän oli sama nainen, joka Ohdon lähtiessä oli tällä samalla paikalla hänen hevostaan suitsista pidellyt ja niin kaihoisat jäähyväiskatseet hänen jälkeensä heittänyt. Piispa katsoi häntä miltei peläten ja peräytyi yhä lähemmäs porttia. Mutta nainen riippui hänessä kiinni, kysyen intohimoisesti:

— Onko hän vielä hengissä, vai onko se totta, sano onko?

— Mikä?

— Että hänet on… on annettu Tapanin käsiin?

Tuomaan täytyi riuhtaista voimaa käyttäen itsensä irti tuosta levottomasta naisesta, jonka katse tuntui tunkeutuvan ihan hänen lävitsensä. Ja hänen täytyi koota koko ankaruutensa ja arvokkuutensa voidakseen tyynesti ja kylmästi lausua:

— Älä kysele sitä, mikä on pyhän kirkon salaisuus. Älä kajoa minuun, mene!

Nopeasti Tuomas vetäytyi portin sisäpuolelle ja sulki sen kiireesti yhä kyselevän, levottomuudessaan läähättävän naisen edessä. Ja hän jäi hetkeksi kuin kangistuneena sen viereen seisomaan. Mutta samassa kuului portin takaa kirkaisu, niin toivoton, niin ytimiin tunkeutuva, että se pani piispan hypähtämään ja juosten pakenemaan linnan sisäpihaan ja sieltä omiin huoneisiinsa. Siellä oli särkynyt jotakin, tuolla portin takana, särkynyt sydän, särkynyt tuskallisesti ja kipeästi, sitä todisti tuo kirkaisu, joka vielä hänen korvissaan soi… Ja hurskaan piispan käsi vapisi, kun hän avasi oven omiin, piispallisiin huoneisiinsa, ja hän teki yön pimeässä kaaren kulkiessaan vuoteelleen pienen rukouskappelinsa ohi, jossa oli pyhän jumalanäidin kuva.

* * * * *

Eräänä aamuna, muutamia päiviä myöhemmin, lähti laiva Aurajoen suulta syksyiselle merelle. Saaristo oli jo viikkoja ollut jäässä ja kaikki laivaliike oli ollut seisauksissa, mutta raju luodemyrsky oli taas äsken repinyt jääpeitteen rikki ja avannut väylät laivain kulkea. Myrsky puhalsi nytkin vinhasti ja kylmästi; perin vastahakoisesti oli laivaväki lähtenyt tälle syyspurjehdukselle jäitten sekaan ärjyvälle selälle, mutta lähteä oli täytynyt, kun itse piispa kutsui kyytiin. Tuomas piispaa näet kuljetti tämä laiva Ahvenanmeren yli Ruotsiin.

Piispa oli, kaikki airuet ja ristiretken saarnaajat matkalle saatuaan, itsekin päättänyt lähteä talven ajaksi kehoittamaan naapurimaiden kansoja suurelle retkelleen, jotta hän voisi olla sitä varmempi, että riittävästi väkeä kevääksi saapuisi Auran suuhun. Hänen levoton mielensä oli ajanut hänet liikkeelle. Pitkä, pimeä, toimeton talvi oli edessä, hän ei voinut jäädä sen ajaksi kädet ristissä istumaan linnaansa, jonka jäiset paadet nyt jo polttelivat hänen jalkojaan. Hänen täytyi saada työskennellä suuren aatteensa hyväksi, sillä hänestä yksin sen toteutuminen nyt riippui, hän yksin, yksin siitä vastuun kantoi.

Niin hän oli sanonut Belgerdille, jättäessään linnansa talveksi hänen huostaansa, ja hän seisoi nyt laivan kannella, selin maihin, ja katseli, kuinka alus viskelehti korkeassa aallokossa. Myrsky oli jäätävän kylmä, merimiehet vyöttivät lammasnahkaturkkinsa kiinteämmin ympärilleen ja nostivat niiden kaulustat pystyyn korvilleen. Mutta Tuomaan mielestä se viima vain suloisesti hiveli hänen hipiäänsä, vilvoitti hänen päätään ja kevensi hänen hengitystään. Hän käveli kannella edestakaisin yksin mietteissään ja pysähtyi aina väliin kaiteen luo katsomaan aaltoihin.

Hän koetti siinä mielessään muistella ja selvittää erästä kuvaa, joka näinä viime päivinä lähtemättömästi oli hänen mielessään pyörinyt: kenen silmät oli neitsyt Maarian kuvalla tuona yönä, jolloin hän turhaan sen edessä oli koettanut rukoilla, kenen olivat nuo silmät, joita pakoon hän oli linnastaan lähtenyt myrskyiselle merelle, kenen? Hän oli ne elävin silmin joskus nähnyt, nähnyt ne aivan äsken, yhtä verestävinä, yhtä toivottomina ja soimaavina…

Yht'äkkiä hän sitten kävelystään pysähtyi, vei käden otsalleen ja lausui itsekseen:

— Niin, hänen ne olivatkin, tuon portin takana kävelevän, leskeksi jääneen naisen silmät!

Hän muisti sen nyt selvästi, hän näki taas edessään tuon epätoivoisen naisen. Mutta sittenkin…? Kuinka hän oli voinut huomata pyhän neitsyen kuvassa tuon katseen, ennenkuin hän naisen portilla tapasi ja hänen silmänsä ilmeen näki…?

Sitä hän jäi miettimään, kävellen yhä edes takaisin laivan kannella, myrskyn vinkuessa purjeissa.

IV.

Talvi oli kulunut, ja tullut oli taas lauhkeahenkinen, heleätaivainen kevät. Lehtipuut Aurajoen rannalla olivat hiirenkorvalla, sen suvisilla ahteilla oli nurmella jo vihanta vivahdus, ja lumipälviä piiloili enää ainoastaan notkoissa ja syvemmissä katvepaikoissa. Itse joki oli äsken luonut jääpeitteensä ja tulvaili nyt kellertävänä merta kohden, huuhtoen korkealta äyräitään ja kuljettaen mukanaan rannalta tempaamiaan puita ja sammalmättäitä. Saariston selillä oli vielä viimeisiin asti pysynyt paikoillaan tummahtava, hauras, päivän polttama jää, mutta nyt oli hieno etelätuuli jo saanut senkin liikkeelle, ja se keinutti nyt halkeilevia telejä yhä kauemmas ulapalle taikka muserteli niitä pirstaleiksi luotojen kivirantoja vastaan.

Auran suistossa oli rakennustyö päättynyt, ja valmiina kellui siellä vesille työnnettyjä aluksia, uutukaisina ja vastatervattuina kimallellen kullalta päivänpaisteessa. Toisia laskettiin juuri parhaillaan telakoilta, ja kauas kajahti miesten riemuisa huuto aina kun uusi solakkakeula, tukipuiden väistyttyä, jyristen luisui alas pyöriviä teloja myöten ja loiskahtaen paiskautui veteen nostattaen kumpaiseltakin kupeeltaan korkean aallon. Hankavitsoja väännettiin ja purjeita käärittiin matalain mastopuiden ympäri, ja alukset olivat valmiit ulapalla kuntoaan osoittamaan.

Mutta tyhjenneiden telakoiden sijoille oli törmälle pystytetty lautavajoja, ja niihin oli piispanlinnan väki kevään kuluessa kerännyt muonaa ja aseita ja muita pitkän retken tarvikkeita. Ratsastavia viestejä lennähteli ehtimiseen edestakaisin linnan ja joensuun väliä, ja kauppasaksoja asettui tavallista aikaisemmin kojuihinsa joensuun "turulle" keräten sinne tavaroitaan. Sillä varrottiinpa tavallista vilkkaampia kevätmarkkinoita, kun sinne nyt oli saapuva paitsi tavallisia saariston venheitä ja sisämaalaisia, jotka tarvitsevat paljon suoloja, rautoja ja rihkamia, vielä koko suuri ristiretkeläisjoukko, jota ensi avovedellä odotettiin.

Vedet olivat auki, ja yhä useammin tähystivät rannalla olijat selälle päin, näkyisikö sieltä jo ristipurjeita tulevan. Pian niitä näkyikin. Aikaisin eräänä aamuna soutivat ensimmäiset ruotsalaiset ristiretkeläislaivat, jotka Ahvenanmaalla olivat odottaneet saaristojäiden lähtöä, Auran suulle, ja soutajat nousivat maihin. Mutta tuskin olivat alukset ankkurinsa pudottaneet, kun jo toisia, korkeampia keuloja, kauempaa matkanneita aluksia, rupesi näkymään saarien lomissa. Ja viikon vierähdettyä oli siten kymmeniä vieraita laivoja kyljikkäin Aurajoen suistossa ja monenkirjava, äänekäs ihmisjoukko kuhisi niiden kohdalla joen molemmilla törmillä. Linnasta ehättäneet papit ja soturit vastaanottivat rannalle saapuvia ristisotilaita ja käskivät heidän leiriytyä siihen, kunnes kaikki olivat koossa ja lähdön hetki ehti. Linnanvanhin, Belgerd-ritari, ratsasti loistavassa haarniskassaan ja tupsupäisessä kypärässään huovijoukon seuraamana alinomaa edestakaisin noiden yhä kasvavien joukkojen keskitse määräten saapuville leiripaikkoja, koettaen tyydyttää kunkin tarpeita ja pitää kuria noissa levottomissa laumoissa.

Rooman paavin kehoitukset ja Suomen piispan monet lähettiläät sekä hänen omat saarnamatkansa olivat siten kasvattaneet runsaita hedelmiä. Viestit, joita oli viety Ruotsin riiteleville ruhtinaille, ritareille ja piispoille, Norjan rannoille, Tanskan saariin ja Saksan pohjoisten jokien suistoihin, olivat saaneet suuria joukkoja liikkeelle kaikista näistä maista. Laivoja oli Auran suussa koolla sekaisin Ruotsin kauppaloista, linnoista, oli Oslosta ja Bergenistä asti, oli Lyypekistä, Ribestä, Juutinniemeltä ja Visbystä, ja monenmalliset olivat nuo vierekkäin kelluvat alukset. Siellä oli pitkiä, solakoita viikinkilaivoja, joiden keula suippeni punakieliseksi lohikäärmeenpääksi, oli leveäkeulaisia, paksumahaisia, litteäpohjaisia hollantilaismallisia purjealuksia, joissa oli umpinaiset kannet ja niiden alla huoneet miesten maata, oli pitkiä sadan miehen kaleereja ja niiden lomissa pieniä yksimastoisia viisihankoja, joilla kumminkin suuria meriä kuljettiin. Mastojen nokissa riippui erimallisia ja -värisiä viirejä ja lippuja, ja ylpeäin ritarien laivojen keulapielissä olivat heidän vaakunakilpensä kuvattuina. Vastatervatut, karkeatekoiset suomalaiset alukset näyttivät ujostelevan pienuuttaan ja kömpelyyttään noiden sirojen maalilaivojen sivulla.

Useimmista laivoista miehistö on jo noussut maihin, ja rautapukuiset ritarit ovat sinne jokiäyräälle telttojaan pystyttäneet, jotavastoin heidän palvelijansa ja aseenkantajansa asuvat taivasalla ja hoitavat laivoissa mukana tuotuja ratsuja. Tavaton on siellä hälinä ja hurina, ihmeellinen on kielten, kansallisuuksien, säätyasteiden ja ammattiluokkain sekoitus. Täällä kävelee piispoja korkeissa hiipoissa ja väljissä vaipoissa, ja heitä nuoremmat papit ja kaniikit nöyrästi palvelevat; tuolla kimaltelee ritarien haarniskoja, kreivit ja jaarlit tervehtivät toisiaan ja heidän nuoret poikansa, jotka ovat tulleet pyhällä retkellä kultakannuksia voittamaan, laukkauttavat kilpaa korskeita ratsujaan; kypäräin sulat huojuvat ja kannukset kilahtavat kärsimättömästi, kun ritarit jokirannalla astuvat lähdön hetkeä odotellen. Eri kielet ja murteet sorahtavat heidän puheistaan; he ovat useat riiteleväin ruhtinaiden ja valtojen edustajia, jotka äsken ovat keskinäisissä kahakoissa miekkojaan mitelleet, mutta joita risti nyt yhteen sovittaa. Munkkeja ja pappeja, eri veljeskuntiin kuuluvia ja eripukuisia, seisoo siellä aseellisten ritarijoukkojen keskessä, ja näiden siloleukaisten hengenmiesten latinalaisin lausein koristettuihin, sieviin puheisiin sekaantuu karskien sotaurhojen kirouksia ja kompasanoja. Eri ritarien huovit ja kilpikouraiset jalkamiehet tekevät tuttavuutta toistensa kanssa, karahtavat yht'äkkiä tappeluun, juovat taas sovinnon maljat ja laulavat käsikaulassa rivoja laulujaan, välittämättä mustien munkkien nuhteista.

Mutta näiden säännöllisten joukkojen lomissa, jotka ovat eri ritarien karaistuneita sotilaita, kiertelee ja kuhisee siellä kaikenlaista epämääräistä väkeä, joka ei näytä sotilasammattia eikä kuria paljon tuntevan ja jota seikkailuinto tai halu saada synnit anteeksi tai voitonpyynti ja ryöstönhimo taikka muu vietti on vetänyt ristiretkelle mukaan. Siellä on resuisiin turkinturveloihin puettuja kerjäläisiä, joilla ei ole aseita eikä eväitä ja jotka kiiluvin silmin pyörivät täysinäisten eväsarkkujensa päällä istuvain, leveähihaisten, villalakkisten porvarien ympärillä, jotka ovat rauhallisen ja hyvinvoivan näköisiä ja jotka käärivät villaraanuja jalkojensa ympäri ja leikkelevät siankyljystä makeain vehnäkyrsäin päälle. Nämä ryhdittömät ristisoturit ovat muitta mutkitta lähteneet laivoihin mukaan — kaikki ovat kutsutut! — heillä ei ole aseita eivätkä he osaa niitä käyttää, pääasia heille on, että ovat matkassa. Toisia taas on joukossa, jotka ovat aseissa ihan leukaa myöten ja joiden puolittain julmat, puolittain arat kasvojenpiirteet osoittavat, että he kyllä niitä käyttääkin osaavat. He ovat viettäneet elämänsä isomman osan merirosvoina luotojen takaa kauppalaivoja ja haaksirikkoutuvia väijyen taikka ovat maantien varsilla yön aikana keventäneet matkustajain liikoja tavaroita — nyt he ovat lähteneet vaihteen vuoksi ristiretkelle, mutta eivät tunnusta ketään isännäkseen eikä ritarikseen. Ja sivummalla näistä kaikista, metsän rinnassa, linnan ratsumiesten vartioimina, piiloilee pakolla käännytettyjä ja pakolla retkelle ajettuja suomalaisia pakanoita, jotka eivät vihaa mitään muuta niin kuin sitä ristiä, jonka puolesta heidän nyt on lähdettävä taistelemaan. He ovat puetut poronnahkaisiin turkkeihin taikka valkoisiin, solkivöisiin mekkoihin, ja aseina heillä on karkea karhunkeihäs, jolle kirkaspeitsiset, miekkavöiset soturit ilkkuvat ja nauravat.

Mutta muuten vallitsee vastaiseksi hyvä sopu ja iloinen mieli noissa sekaseuraisissa, kirjavissa joukoissa; yhteinen päämäärä heitä yhdistää. He pysähtyvät toisiaan puhuttelemaan, ja elleivät he toistensa puhetta ymmärrä, nyökyttävät he päätään ja taputtavat toisiaan olalle, tarkastelevat toistensa aseita ja koristeita ja hierovat vaihtokauppaa tavaroillaan. Mutta yksi yhteinen merkki noilla monipäisillä laumoilla kumminkin on: ristin merkki on heillä kaikilla rintansa päällä, kenellä karkeasta palttinasta ommeltuna turkkiin tai mekkoon, kenellä taas hohtavalla hopealla kirjailtuna haarniskapaitaan taikka valkoisella silkillä samettitakkiin neulottuna.

Niin viettävät ristiretkeläiset iloisia viikkoja Auran suussa, ja aina tuon tuostakin saapuu vielä uusi laiva entisten jatkoksi; telttarivi joen äyräällä venyy yhä pitemmäksi. Mutta nyt ei ole enää muutamiin päiviin uusia laivoja tullut eikä niitä ole odotettavissakaan, — kevät on jo pitkälle ehtinyt. Silloin nuo hajanaiset joukot rupeavat käymään kärsimättömiksi ja levottomiksi.

— Miksei jo lähdetä retkelle? kysyvät ritarit vihaisina.

— Miksi tämän puron rannalla kesäkausi viivytään?

— Missä retken johtaja, kuka hän on, missä hän vitkastelee?

Sellaisia kysymyksiä satelee jo taajasti ristiretkeilijäin leiripaikalla; aluksi ne ovat hiljaisia ja sävyisiä, mutta pian ne rupeavat käymään teräviksi, kovaäänisiksi, uhkaaviksi. Kuluu päivä, eikä leirissä enää puhutakaan muusta kuin: missä on paavin määräämä johtaja, minkälainen mies se oikeastaan on, onko kukaan häntä nähnyt, miksi se suotta vitkastelee?

Linnanvanhin Belgerd kulkee kylmäverisen ja tyynen näköisenä napisevain, ilkkuvain joukkojen läpi ja koettaa heitä rauhoittaa. Hän ilmoittelee joka taholle, että Suomen piispa Tuomas, paavin määräämä johtaja, kyllä saapuu korkeaa tehtäväänsä täyttämään; hän tietää hetken, milloin ristiretkelle on lähdettävä, hän eikä kukaan muu. Hän on tehtäväänsä valmistautumassa, on rukouksien kautta keskusteluissa jumalanäidin kanssa, häntä ei saa häiritä.

Se rauhoittaa joukot joksikin ajaksi — johtajan hurskaus ja hartaus tehoaa ristin sotureihin — ja linnanvanhin saa hiukan henkilomaa. Mutta sydämessään hän sadattelee tuota viipymistä, sillä hän tietää nurinan pian alkavan alusta. Niin se alkaakin, ja kohta Belgerdin on vaikea pitää levottomia laumoja kurissa.

Hän tietää piispan olinpaikan ja on jo lähettänyt pari kiireellistä viestiä kutsumaan hänet ristiarmeijaan, mutta nämä airuet ovat palanneet ilmoittaen, että he eivät ole päässeet piispan puheille. Tuskastuneena Belgerd nousee itse vihdoin ratsunsa selkään ja ajaa jokiahdetta ylöspäin kappaleen, kunnes kääntyy metsätielle, joka vie saarnaajaveljesten majaan.

Siellä viipyy retken johtaja, Tuomas piispa, siellä hän paastoten ja rukoillen valmistautuu suureen tehtäväänsä. Sinne hän on lähtenyt jo ennen ristiretkeläisten saapumista, — miksei hän sieltä jo palaa?

* * * * *

Viimeisellä jääkelillä oli Tuomas palannut Ahvenanmaan yli pohjoisiin maihin tekemältään retkeltä, joissa hän oli saarnannut ristiarmeijan kokoon. Hän oli sitten tarkoin ja tarmokkaasti kotona viimeistellyt retken kaikkia valmistuksia, laivoja, eväitä, aseita, miehiä. Mutta kun kaikki oli valmiina ja laivaliikkeen alkamista vain odotettiin, silloin hän oli taas yksin ratsastanut metsän kätkössä olevaan erakkojen majaan, siellä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa itseään henkisesti varustaakseen, — siellä hän oli aina ennenkin saanut mieleensä sopusoinnun ja rauhan. Mutta salaisesti huolissaan ja pelokkaana hän oli nyt tähän luostariinsa lähtenyt. Hänen täytyi saada sieluunsa varmuutta ja rauhaa, hänen täytyi käydä nämä käräjät itsensä kanssa, tehdä jumalanäidille tili teoistaan ja aikeistaan, paljastaa hänelle rikoksensa ja syntinsä ja saada armoa ja lohdutusta, — hän vapisi ajatellessaan, että hänen ilman sitä olisi lähdettävä elämänsä suurinta työtä suorittamaan. Paeta hän ei enää pyhyyttä voinut, hänen täytyi suoraan sen eteen astua ja sen armoille heittäytyä, ainoastaan siten hän saattoi luottaa sen apuun. Mutta vaikea hänen oli tällä kertaa tilille käydä, hänen askelensa laahustivat, kun hän hiipi luostarin pihan poikki kuin salaa yksinäiseen koppiinsa ketään tervehtimättä. Sillä hän tiesi ankaran taistelun nyt olevan edessään, ankaramman kuin taistotantereella, mutta se oli taisteltava. Jospa hän olisi ollut edes voitosta varma, mutta hän epäili, epäili voimiaan, — epäili, saisiko hän sieluunsa rauhan.

Maatessaan kauan polvillaan jumalanäidin kuvan edessä hän koetti kohdistaa koko sielunsa ehyeltään ja vilpittömästi yhteen ainoaan rukoukseen. Siihen hän tahtoi sulattaa itsensä, siihen panna kaiken itsekkyytensä ja kaiken hartautensa, keventää raskaan taakkansa, epäilyksensä ja epävarmuutensa ja jättää sen jumalanäidin syliin. Hän rukoili:

— Jos olen arvoton tätä pyhää retkeä johtamaan, jos on mielessäni vilppiä ja itsekkyyttä tahraamassa tekojani ja aivoituksiani, silloin sinkauta ajoissa minuun rangaistuksesi, rutista minut, pyyhi minut pois palvelijoittesi joukosta, sillä silloin olen arvoton sinun puolestasi taistelemaan. Minkä olen tehnyt ja rikkonut, sen olen tahtonut tehdä kirkon kunniaksi ja voitoksi — ilmaise, onko se sinulle otollista. Armosi on suuri, vikani anna minulle anteeksi, vahvista minua, tue minua, sinun kunniasi, kirkon vallan ja voiman vuoksi…

Näin hän rukoili uudelleen ja uudelleen maaten rukousjakkarallaan polvillaan aamusta iltaan, ja hän koetti antaa koko sydämensä pyhälle neitsyelle siinä rukouksessaan. Mutta hän ei uskaltanut kohottaa kasvojaan jumalanäidin kuvan puoleen, hän piti ne aina vain maahan luotuina. Hän ei ollut siitä yöstä asti, jolloin hän linnansa pienen kappelin rukousjakkaralta pakeni, voinut nostetuin silmin tuota kuvaa katsellen rukoilla, sillä pyhän neitsyen kasvoissa oli aina ollut jotakin, mikä hänet tyrehdytti ja jähmetytti, joka sykähdytti hänen ajatuksensa ja katkaisi hänen rukouksensa, niin ettei hän siihen enää voinut vajota. Äitijumalan lempeät silmät näyttivät hänestä aina itkettyneiltä, surullisilta, syyttäviltä, — ne olivat aina vain tuon linnanportilla itkevän yksinäisen naisen silmät.

Hänen oma syyllisyytensä, oma itsekkyytensä häntä jumalanäidin silmistä soimaa, sen hän tunsi, ja hän vapisi epäilyksestä, rukoillen, että se hänelle anteeksi suotaisiin hänen vilpittömän tarkoituksensa takia. Mutta hän ei uskaltanut vielä uskoa, että hän sen olisi anteeksi saanut, ja siksi hän ei rohjennut nostaa katsettaan kuvan puoleen. Hän toivoi yhä armoa ja puhdistusta, toivoi taas saavansa nähdä neitsyt Maarian silmissä entisen, lauhkean ilmeen, — silloin hän tietäisi, että hän olisi armon saanut, silloin hän vahvistuneena voisi suureen työhönsä ryhtyä. Näin hän epäili, toivoi ja rukoili, kasvot yhä alaspäin käännettyinä.

Päivä kului iltaan ja yöhön, ja ruokaa, juomaa maistamatta Tuomas lepäsi entisellään jakkarallaan. Hänen jalkansa olivat silloin jo tunnottomat ja turrat ja koko ruumis oli kuin täynnänsä neulan kärkiä, ja hänen sielunsakin yritti jo uupua siihen lakkaamattomaan kamppailuun, jota niin kauan ja niin kiihkeästi oli kestänyt, — hän ei jaksanut enempää. Silloin hän luuli nöyrtyneensä tarpeeksi, kärsineensä ja parannusta tehneensä kylliksi, ja koko epätoivonsa ja tuskaisen kiihkonsa hartaudella hän arasti ja verkalleen kohotti katseensa maasta tuota pyhää kuvaa kohden. Hän ei ensiksi nähnyt mitään, himmeä oli kevätyön valaistus puolipimeässä huoneessa ja hänen silmänsä olivat vettyneet ja heikontuneet kovassa ponnistuksessa. Mutta hän katsoi ja tuijotti sitä kiihkeämmin, hän koetti tunkea läpi sen harson, joka hänen katseensa peitti, hän pinnisti siihen kaiken sielunsa ja ruumiinsa tarmon; hänen kaulansa ja vartalonsa venyi yhä pitemmäksi, hänen polvensa hellittivät jakkarasta, hän kohosi yhä ylemmäksi nähdäkseen, sillä hän pelkäsi, että pyhä neitsyt nyt kokonaan tahtoi kätkeä kasvonsa häneltä. Katse terästyi, ja vähitellen rupesi hänen tuijottavaan silmäänsä kuvastumaan seinällä olevan pyhän kuvan kasvojen himmeitä ääriviivoja. Yhä hartaammin rukoili silloin kiihtynyt mies, ja hän kohotti kätensä suonenvedontapaisesti, toivon ja pelon risteillessä hänen mielessään. Ja kuva hänen edessään selveni selvenemistään, hän näki jo päätä kiertävän kullatun jumaluuden kiehkuran, näki kapeat ja valkoiset kasvot ja näki silmätkin… Mutta hän ei vielä nähnyt noiden silmäin ilmettä, ja juuri se ilme hänen täytyi nähdä, saadakseen armonsa… tai tuomionsa. Hän kurottihe yhä ylemmäksi, hän kohotti kasvonsa ihan seinällä olevan kuvan tasalle nähdäkseen ne lähemmältä ja syvemmältä… Mutta silloin rupesi hänestä jännitys laukeamaan, hänen kaulansa ja vartalonsa kutistui, pää painui alas ja hervotonna hän retkahti jakkaralle…

Hän oli jo nähnyt noissa silmissä asuvan ilmeen, ne olivat häneen tähystäneet, olivat surreet ja syyttäneet, — itkevän naisen verestävät, epätoivoiset silmät.

Hänen rukouksensa oli ollut turha, armoa ei ollut hänelle jumaluus suonut. Sen hän käsitti, muuta ei.

Kauan hän siten murtuneena lattialla makasi, ja hänen ajatuksensa olivat kuin hyytyneet. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi tehtävä, sen hän vain tiesi, että neitsyt Maaria oli hänet luotaan sysännyt ja että hänen täytyi pyhän kuvan edestä poistua. Kuin humaltunut hän siitä nousikin ja hoiperteli ulos, mutta sielläkin viileä maa tuntui polttavan hänen paljaita jalkojaan. Ja suuressa hädässään hän juoksi erakkojen rakennuksen toiseen päähän, astui läähättäen siihen pieneen koppiin, missä Pietari Kaukovalta nukkui laverillaan, ja tarttui kuin hukkuva hänen käteensä.

Pieni, laiha mies heräsi unestaan, tunsi piispan pitelevän kädestään ja ymmärsi kohta syyn hänen tuloonsa ja hänen mielensä tilan. Tyynin, rauhallisin äänin hän virkkoi:

— Sielussasi ei ole rauhaa, Tuomas?

Ihmisen ääni ikäänkuin virvoitti hätääntyneen tajuntaan. Tuomas pyyhkäisi hikeä otsaltaan, istui laverin laidalle ja vastasi:

— En saa armoa, Pietari, pyhä neitsyt ei tahdo minua kuulla.

— Et ole rukoillut nöyrin sydämin.

— Olen laskenut itseni semmoisena kuin olen, kaikkine rikoksineni, jumalanäidin helmaan.

— Mutta salaat sittenkin jotakin. Sydäntäsi painaa tunnustamatta jäänyt synti, se sinua ahdistaa, ei pyhä neitsyt.

Tuomas väänsi käsiään vastatessaan:

— Rikokseni ovat monet ja hirmuiset, Pietari. Mutta ne olen tehnyt kirkon hyväksi ja kunniaksi; ja jos olen sillä kuoleman ansainnut, tahdon siitä itse kärsiä, kunhan kirkon valta ja kunnia ei kärsi.

Pietari nousi verkalleen vuoteeltaan, puki ylleen karkean viitan ja asettui sitten laverin eteen seisomaan, katsellen tutkivasti siinä istuvaa murtunutta miestä. Ja hän kysyi melkein ankaralla äänellä:

— En tunne rikoksiasi, en tahdokaan tuntea. Mutta etkö itsesi vuoksi, omaksi kunniaksesi ole mitään tehnyt tai pyytänyt?

Tuomas viipyi kauan ennenkuin vastasi:

— Mikä olisi minun kunniani, olenhan kirkon palvelija. Sen asioita ajan, sen etuja valvon, — niin, se on totta, yksinomaan sen — omasta itsekkyydestäni olen juuri rukoillut jumalanäitiä minua vapauttamaan.

Mutta tämä vastaus ei tyydyttänyt pientä teräväsilmäistä miestä. Hän seisoi yhä liikahtamatta piispan edessä ja puhui verkalleen:

— Sinä olet lähdössä pyhää ristiretkeä johtamaan, suurta yritystä kirkon puolesta.

Tuomas huoahti raskaasti:

— Niin, sitä varten tarvitsen nyt juuri sieluuni vahvistusta, luottamusta kutsumukseeni…

Pietari Kaukovallan katse muuttui yhä ankarammaksi, kun hän Tuomas piispaa tarkasti, ja hän virkkoi päättävästi:

— Mutta et saa jumalanäidin siunausta. — Tuomas, luovu pois tämän pyhän retken johdosta, sinun työsi, sinun mielesi ei ole Jumalalle otollinen, siksi hän ei sinun rukouksiasi tahdo kuulla. Luovu pois nöyryydessä ja jätä johto toiselle.

Mutta tämä vakava kehoitus sai taas intohimon leimahtamaan Tuomas piispan särkyneessä silmässä, veri nousi hänen harmaille kasvoilleen, ja hän huudahti täyteläästä rinnasta:

— Sitä en voi, sitä en saa! En saa tuhota tätä retkeä, johon kristikunta vihdoinkin on ryhtynyt kirkon vallan laajentamiseksi, en saa ajatella itseäni enkä omaa hätääni, en saa kesken väistyä pois. — Ei, Pietari, sinä et tiedä, mihin minua neuvot. Kuka johtaisi ristiretken voittoon, kenelle sen uskoisin? Nuo riitelevät ritarit ja jaarlit kääntäisivät aseensa toisiaan vastaan, vuodattaisivat turhaan kirkon vihollisia vastaan vihityn veren. Ja vaikkapa he pysyisivätkin koossa, he eivät osaisi johtaa retkeä sinne, mistä Rooman kirkkoa pahin vaara uhkaa, — retki menisi mitättömiin, minä en saa sitä sieluni ahdistuksessakaan uhrata. Pitkäin ponnistusten, suurten vaivain tuloksena olen nyt kirkon kunniaksi saanut ristin soturit kokoon, nyt olen vihdoinkin valmis pyhän Pietarin nimessä lähtemään heitä voittoon viemään, — miksi riistäisi juuri nyt ja juuri minulta jumalanäiti tehtäväni levittää omaa kunniaansa maan päällä. Ei, luopumaan hän ei minua vaadi, muuten hän minua kurittaa, — minä en voi luopua.

Mutta Pietari Kaukovallan hennot kasvonpiirteet jäykistyivät Tuomaan puhuessa ankariksi ja koviksi, ja hänen heleä äänensä kaikui kumealta, kun hän vakavan innokkaana puhui:

— Älä tingi Jumalan kanssa, ihminen, älä tunkeudu hänen aikeitaan arvostelemaan äläkä arvaamaan, nöyrry, alistu hänen tahtoonsa, kun hän sen sinulle ilmaisee. Etkö huomaa, paatunut mies, että kiusaat Jumalaa! Olivatpa syntisi kuinka suuret tahansa, ne voisit saada anteeksi, jos ne kaikki vilpittömästi, mitään salaamatta, tunnustat, peräydyt itseviisaudestasi, tottelet ja alistut. Mutta sitä et ole tehnyt, — miksi siis käännyt minun puoleeni? Mene, rukoile ja nöyrry, karsi pois kaikki karsta, kaikki itsekkyys ja oma viisaus sydämestäsi, silloin saat sieluusi varmuuden, jota kaipaat, saat armon, jos se sinulle suodaan, taikka voit napisematta, Jumalan selvää viisautta totellen luopua hänen asioitaan ajamasta. Mutta ellet voi paljastaa koko sydäntäsi, silloin, Tuomas, pakene, väisty ajoissa. Mene yksinäisyyteen, tutki itseäsi, — minä en voi sinua vapauttaa enkä tuomita, — mutta älä jätä taisteluasi puoliväliin, sillä kokonaisena sinut Jumala tahtoo, taikka ei ollenkaan, — mene!

Aamukello soi luostarin kirkosta, veljet astuivat pihan yli verkalleen aamumessuunsa. Mutta Tuomas piispa asteli yksin kumarana ja lannistuneena omaan yksinäiseen kompiinsa jatkamaan vaikeata, toivotonta taisteluaan. Hän sulki ovensa, kielsi vartijaa päästämästä ketään puheilleen, hän tahtoi nyt siellä yksinäisyydessään todellakin taistella loppuun asti, vaikka sitä taistelua kestäisi kuinka kauan, tutkia itsensä pohjaa myöten, paljastaa kaikki salatut himonsa, voittaa armon taikka suistua taisteluunsa…

Kului viikko, kului kaksi, eikä piispa palannut kopistaan; ovi pysyi kiinni, hän ei näyttäytynyt kenellekään. Veljet eivät olisi tienneet, oliko hän elävä vai kuollut, ellei sieltä joskus olisi humissut itsensäkurittajan ruoskan vinkuvaa vihmomista ja kaikunut tuskaisia huokauksia. Ratsastavat airuet, jotka häntä tulivat ristiretken leiriin hakemaan, palautettiin portilta takaisin, eikä Pietari antanut hänelle tietoa niiden käynnistäkään. Siellä sisällä kesti aina vain hiljaista, mutta kovaa taistelua, eikä sitä saanut kukaan keskeyttää, ennenkuin se oli lopussa.

Mutta kokonaan Tuomas ei kumminkaan umpinaisessa kopissaankaan eikä rukouksiinsa ja kamppailuihinsa uponneena ollessaan voinut eristäytyä ulkomaailmasta. Hän ei voinut estää tuulen henkäystä eikä päivän sädettä tunkeutumasta suljetun oven raosta kertomaan, että kevät oli kesäksi muuttumassa. Lintunen, joka katon harjalla aamuvirttään visersi, tuntui laulavan siitä, kuinka meri oli jo sula laivojen kulkea, ja joka kerta kun luostarinkello soi iltarukoukseen, se muistutti hänelle, että taas on päivä mennyt, aika rientää, lähdön hetki kiirehtii… Ja samalla kasvoi hätä ja tuska yksin rukoilevan sydämessä. Sillä aina vain oli jumalanäidin kasvoilla sama soimaava ilme, silmissä onnettoman naisen taittunut katse.

Tuomaan äänettömyydessä terästynyt korva kuuli portilta asti, miten saapuneita viestintuojia sieltä palautettiin takaisin, ja hän kuuli kavion kopseen taas häipyvän etäisyyteen. Mutta hän hillitsi väkisin halunsa, kuritti lihaansa kahta kovemmin, taisteli kahta kiihkeämmin. Hän taisteli siitä, pitikö hänen nyt, kun pyhä neitsyt häneltä yhäti armonsa kielsi, käskeä ristiretkeläisiä valitsemaan itselleen uuden johtajan ja itse luopua pois ja hautautua koppiinsa. Mutta hän toivoi vielä eikä mitään käskyä lähettänyt, rukoili vain.

Mutta eräänä päivänä, keskellä tulista taisteluaan, hän kuuli pihalta selvästi tutun äänen, joka sai hänet pysähtymään rukouksestaan. Siellä hänen linnanvanhimpansa ja asetoverinsa Belgerd puhutteli jyrisevin soturiäänin veljiä. Piispa kuuli kannuksen vihaisesti kilahtavan ja soturin karjaisevan kieltelijöille:

— Täällä hän on ja täältä hänen nyt täytyy löytyä, vaikkapa minun pitäisi repiä hirret salvoksestanne. Sillä nyt hän ei enää saa viipyä!

Silloin Tuomasta ei enää mikään taistelu, mikään epäilys taikka sielun tuska voinut pidättää kopissaan. Hän kiskaisi salvan syrjään, työnsi ovensa auki ja syöksyi avopäin, yläruumis paljaana ja ruoskan jäljiltä verisenä pihalle huovipäällikkönsä luo:

— Joko… joko kiirehtii lähdön hetki? hän kysyi läähättäen.

Linnanvanhin ei voinut heti vastata, hän jäi ällistyneenä katsomaan piispan asua ja muuttunutta muotoa. Hänen tukkansa ja partansa, joiden mustuuteen vielä talvella ainoastaan harmaa kajastus oli vanhuuden ennettä kylvänyt, hohtivat nyt lumivalkoisilta, kasvojen luut olivat terävät ja iho kalman harmahtava, ja hoikennut, laihtunut vartalo teki hänet vielä pitemmän näköiseksi kuin ennen. Piirteet suunpielissä olivat käyneet entistään syvemmiksi; hän oli ikäänkuin kovettunut, kuivettunut, nahka näytti kuorena peittävän luisen rungon. Linnanvanhin jäi hetkeksi sanattomana tuota väleen tapahtunutta muutosta katsomaan.

Mutta piispa uudisti kärsimättömänä kysymyksensä:

— Joko ristiretkeläiset ovat matkalle valmiit?

— He ovat odottaneet jo kauan, he käyvät levottomiksi ja napisevat ja kysyvät, missä ja miksi johtaja viipyy. Toiset uhkaavat kohta palata kotiinsa. En voi heitä kauemmin hillitä enää, — meidän on riennettävä leiriin.

Tuomaan silmät paloivat kuin syvällä hehkuva hiillos tuota kuullessaan, ja hän virkkoi, äänen innosta vavahtaessa:

— Minä tulen… tulen heti.

Hän korjasi viitan hartioilleen, sitoi vyön uumilleen, peitti päänsä ja istui seuraavassa tuokiossa jo satulassa. Sieltä hän antoi käskyn Pietarille, että tämän piti veljien kera myös saapua laivaston luo mukaan lähtemään — pitemmälti hän ei erakkojen päämiestä puhutellut. Sillä samassa he jo Belgerd-ritarin kanssa ajoivat portista ulos ja kiirehtivät hyvää ravia linnaan päin. Tuomas ei vierustoveriltaan kysynyt mitään enempää, ei puhunut hänelle sanaakaan itsestään eikä retkestä, hänen terävät, luisevat kasvonsa eivät värähtäneetkään. Taistelu oli tauonnut, mutta se oli ollut niin ankara, että kului aikaa, ennenkuin mies siitä toipui edessään olevia asioita ajattelemaan.

Lyhyesti ja tyynesti Tuomas antoi linnassa määräykset sen vartioimisesta ja hoidosta poissaolonsa aikana ja lähti sitten pukeutumaan. Hänen ajettuaan pois luostarissa kasvaneen pitkän sänkiparran kesyttyi se villiytymisen piirre, joka hänen kasvoillaan oli asunut; ja kun hän pukeutui komeaan piispanpukuunsa, ripusti kultavitjaisen ristin kaulaansa ja otti käteensä johtajanviirinsä, pitkään sauvaan kiinnitetyn kultaisen ristin, hän oli jälleen valtiaan, mutta samalla hurskaan, hengellisen valtiaan näköinen. Täydessä loistossaan hän ratsasti nyt viipymättä huovijoukon etunenässä levottomana odottavaan leiriin. Jo etäältä hän näki nuo pitkät telttarivit ja tuon tuhatpäisen, kuhisevan, kirjavan lauman, joka rantaäyräällä liikkui. Ristiretkeläiset näkivät myös johtajansa vihdoinkin saapuvan, ja he asettuivat riveihin häntä vastaanottamaan. Miehestä mieheen oli levinnyt tieto, että paavin määräämä johtaja-piispa oli viikkoja paastoten viettänyt hiljaisissa keskusteluissa äitijumalan kanssa, siten toimeensa valmistautuakseen ja korkeimman suojeluksen retkelle saavuttaakseen. Ja kun he nyt näkivät hänen läpikuultavat, laihat kasvonsa, hänen muita korkeamman vartalonsa ja hänen luiset kätensä, jotka ristiä korkealle kohottivat, niin he näkivät edessään ikäänkuin ihmismuotoon asettuneena retkensä pyhän tarkoituksen ja ymmärsivät nyt hänen viipymisensäkin. Ja hiljainen kuiske kävi pitkin pitkiä rivejä:

— Hän on pyhän neitsyen uskottu ja valittu!

— Hän on johtajamme, hän meidät voittoon vie!

Ylpeät ritarit, joista monet olivat lukemattomia kertoja sotajoukkoja komentaneet, he olivat sitä ennen melkein loukkaantuneina ja halveksien ajatelleet, että joku tuntematon, vähäpätöinen pappi tai piispa, josta he tuskin olivat kuulleet puhuttavankaan, tulisi olemaan heidän päämiehensä ja käskijänsä. Mutta kun he nyt näkivät Tuomaan edessään mustan ratsunsa selässä, niin hurskaan ja samalla voimakkaan näköisenä, niin he kernaasti ja nöyrinä asettuivat hänen komentoonsa, valmiina hänen käskyjään tottelemaan. He asettivat joukkonsa järjestykseen, valmiina marssimaan, — useimmat näet luulivat, että tästä se nyt vihdoinkin retki alkaa suoraan sisämaahan päin, pakanoita vastaan. Kauan olikin oltu lähtövalmiina ja vitkasteltu, nyt vain odotettiin johtajan lopullista käskyä.

Tuomas piispa ratsasti seurueineen ääneti noiden moniväristen ja -pukuisten joukkojen ohi, tarkastaen yksitellen eri ryhmiä, kohotti sitten ristinsä korkealle ja komensi yli kentän kaikuvin äänin:

— Eteenpäin, pyhän Pietarin nimessä!

Itse hän ratsasti edellä ja koko ristijoukko seurasi perässä, kukin ritari huoviensa ja jalkamiehiensä ympäröimänä. Noille hajanaisille, järjestymättömille ristiretkeläisille, jotka armeijaan olivat liittyneet, oli niillekin hankittu aseet ja päälliköt, ja nekin näyttivät nyt säännölliseltä sotaväeltä marssiessaan siinä toisten joukossa. Mutta kauan sitä marssia ei nyt kestänyt. Kun tuo suuri armeija oli saapunut lehtoon, jossa Henrikki piispa ensi kerran lähteen vedellä kastoi pakanallisia suomalaisia, ja jolla lähteellä jo oli kristittyjen kesken pyhän maine, Tuomas seisahdutti ratsunsa, pysähdytti joukkonsa ja antoi sen ryhmittyä lähteen ympärille. Itse hän kostutti ristin pyhässä vedessä, pystytti sen sitten kunnaalle, johon toiset piispat ja papit hänen ympärilleen kerääntyivät, paljasti päänsä ja siunasi Rooman paavin puolesta ja nimessä hänen edustajanaan ja valtuutettunaan ristijoukkonsa, vihkien sen suureen tehtäväänsä siunatun veden partaalla. Hän sulki alkavan retken jumalanäidin huomaan ja anoi sille hänen suojelustaan ja apuaan.

Ja paljain päin koko ristijoukko otti siunauksen vastaan. Kaikkien katseet olivat kääntyneet Tuomaaseen päin, joka siinä heidän kaikkien puolestansa rukoili. Ja kun ne näkivät johtajansa valkoisen tukan liehuvan tuulessa ja kuulivat hänen hartaan äänensä, niin he olivat varmat, että jumalanäiti oli heidät suojelukseensa ottanut. Mutta Tuomas silmäili ylängöltään tuota hänen ympärillään nöyränä ja alttiina seisovaa sotajoukkoa, joka laajalti peitti lakeuden, ja hänen puserruksissa ollut rintansa paisui taas ja hän tunsi kasvavaa rohkeutta povessaan. Miksi hän oli ratsastanut tällaisen joukon johtajana epäilys mielessään, miksi vavahteli vieläkin arkana sydän? Siksikö, että hän vihki tuon ristijoukon toimeensa olematta siihen valtuutettu, siksikö, että hän petoksella ajoi sen johtajana…? Ei, hän tunsi nyt mielessään, että hänelle sittenkin oli annettu siunaajan lahjat ja oikeus, ja hän eikä kukaan muu oli tämän armeijan oikea johtaja, sen tunsi hän ja jokainen noista sotureista selvästi sydämessään. Ja kun koko ristiarmeija polvistui hänen kehoituksestaan vastaanottamaan hänen siunauksensa ja hän levitti kätensä sen ylitse, kävi ikäänkuin pyhä väre hänen ruumiinsa läpi, täyttäen hänet varmuudella ja voimalla. Hän oli taas voimakas kirkon ruhtinas, jumalanäidin valittu ase, soturi ja pappi. Ja hänen silmäänsä tuli entinen käskijän kiilto ja hänen jäntereensä paisuivat ja elpyivät, — epäilys väistyi ja häipyi pois.

Papit pirskottivat ristisotureita lähteen vihityllä vedellä ja Tuomas ojensi vielä kerran kätensä kuin viimeiseksi voiteluksi heidän ylitseen. Mutta sitten hän komensi polvistuneet nousemaan pystyyn ja käski ristijoukon palata takaisin laivoihin. Kysyvinä ja hämmästyen ritarit ja papit kuuntelivat tätä käskyä; he eivät sitä ymmärtäneet, he olivat luulleet retken jo alkaneen. Mutta kyselemättä ja nurisematta he kaikki seurasivat johtajaansa. Rantaan palattuaan kaikki asettuivat laivoihinsa, joilla olivat tulleet, sälyttivät niihin taas hevosensa, telttansa ja tavaransa, niinkuin tullessaankin; mutta suomalaiset keihäsmiehet, linnan huovit ja papit ja saarnaajat sijoitettiin niihin uusiin laivoihin, jotka piispa oli Auran suussa rakennuttanut. Ja kun kaikki vihdoin oli järjestyksessä, kuului taas johtaja-piispan kaikuva komento:

— Pyhän Pietarin nimessä, seuratkaa minua!

Toinen toisensa perästä irroittautuivat nuo monenmuotoiset alukset, suuret ja pienet, rannasta ja ankkuripaikoiltaan, ja koko sotajoukko seurasi Tuomas piispan laivaa, eikä kukaan kysellyt eikä napissut. Soutajat asettuivat airoihin, ja hiljaa lähti mahtava laivasto lipumaan joen suulta merelle päin. Mutta laivasta laivaan kajahti ristiretkeläisten tunnushuuto:

— Pyhän Pietarin nimessä!

Kevätkesän päivä oli tyyni ja kirkas, nuori lehti helotti kirkkaana rannan lehtipuissa ja vaalea vihanta loisti törmiltä, joiden välitse suuri laivasto verkalleen kulki. Etumaisena kulki korkea, uusi alus, jonka mastossa kullattu risti kimalteli päivänpaisteessa. Se oli johtajapiispan laiva, ja sen perässä seisoi perämiehen vieressä pitkänä ja suorana Suomen kirkon päämies, katsellen taaksepäin ylpeyttä ja varmuutta sykkivin sydämin tuota pitkää, mahtavaa laivajonoa, joka häntä seurasi niinkuin kesytetty jättiläiskäärme… joka häneen sokeasti luotti, joka hänen pienintä vihjaustaan totteli ja jonka hän oli vievä taisteluun ja voittoon. Poissa oli nyt kokonaan rinnan kalvava tuska, poissa epäilys ja epävarmuus. Hän oli sittenkin voittanut, vaikka luuli tappioin taistelustaan lähtevänsä. Tässä, tässä oli selvänä äitijumalan laupias anteeksianto, hänen armonsa merkki, hänen korkea tahtonsa: kuka taisi tätä voimaa vastustaa!

Ja Tuomas kääntyi riemua säihkyvin silmin takanaan seisovan, pienen, syväkatseisen miehen puoleen ja lausui onnellisena ja varmana:

— Minä olen turhaan epäillyt, Pietari, suotta heikkoudellani Jumalaa kiusannut. Neitsyt Maaria ei ole retkeään hylännyt, ei minua arvottomana luotaan sysännyt, hän on meille kaikille ja minulle etupäässä armonsa osoittanut — katso! Hän on vain tahtonut kestävyyttäni koetella, tahtonut kärsimyksillä sieluni puhdistaa ja valmistaa — katso, hänen armonsa on voimakas ja suuri!

V.

Pysähtelemättä ja levähtelemättä suuri ristilaivasto souti Itämerta pitkin, ja kun tuuli myötäisenä puhalsi, nostettiin purjeet avuksi. Kun yhdet soutajat airoissa väsyivät, laskettiin heidät makaamaan, ja aina oli vereksiä, levänneitä miehiä heidän tiloilleen hankojen ääreen istumaan. Laajalta humisi ulappa keulojen kohinasta ja airojen loiskeesta.

Ja vielä rannattomalla merelläkin kasvoi ristijoukon laivasto. Lyypekkiläiset ja gotlantilaiset kauppalaivat, jotka nytkin, vastoin paavin kieltoa, heti ensi sulalla olivat vanhaan tapaansa kiirehtineet viemään kauppatavaroitaan Suomenlahden rannikoille, Nevan ja Laatokan pakanoille ja Suureen Novgorodiin asti, ne nyt koettivat, tavattoman ristilaivaston nähtyään, paeta sen reitiltä ja näkyvistä pois; mutta Tuomas piispa, joka itselleen lepoa suomatta valppaana seisoi tähystyspaikallaan, lähetti kohta nopeimpia aluksiaan ottamaan kiinni noita luvattomia kaupankulkijoita. Ne tuotiin johtajalaivan kylkeen ja niiden miehistöt vietiin vangittuina piispan eteen. Tämä jätti silloin heidän valittavakseen kaksi vaihtopuolta: joko he yhtyvät ristijoukkoon ja antavat laivansa ja tavaransa retken tarpeisiin, jolloin heille suodaan armo ja ristisoturin edut; taikka heidät upotetaan laivoineen meren syvyyteen, koska ovat paavin kiellon rikkoneet. Kaikki tietysti suostuivat edelliseen vaihtopuoleen, neuloivat ristit merimiespuserojensa rinnoille ja liittyivät näöltään nöyrinä ja alttiina, joskin sydämessään kiroten, soutamaan ristiarmeijan riveissä.

Ylvistyvin mielin näki Tuomas, joka korkealta paikaltaan laivastonsa kulkua tarkasti, ristijoukkonsa näin yhä kasvavan, — hän piti kaikkia näitä enteitä jumalanäidin suosion ja huolenpidon merkkeinä.

Mutta viimeisenä pitkässä laivajonossa souti suuri, raskas, tervattu alus, jonka hangoissa suomalaiset mekkomiehet hikoilivat. Sen perässä, perämiehen vieressä, seisoi myös kookasvartaloinen mies, mutta sulkaniekassa kypärässä, ja hän myöskin lakkaamatta tähysteli edellään liukuvaa suurta laivastoa ja sen kirjavaa miehistöä. Mutta hänen otsansa oli synkkä ja päätänsä hän pudisteli, kun kauppalaiva näin ristilaivastoon yhdistettiin. Se oli Belgerd-ritari, vanha, arpinaama sodanpäämies. Hän oli jo Auran suussa ristijoukkoa kurissa pitäessään puistellut päätään: joukko on suuri, laumaa on paljon, mutta se ei ole sotajoukkoa, se on karjalauma, joka taluttajaansa seuraa, yksi halusta, toinen pakosta, — siihen on vaarallista taistelussa luottaa!

Vasta kaukana meren selällä Tuomas kutsui laivojen päälliköt, ritarit ja piispat, luokseen ja ilmoitti heille, että ristiretki suunnataan nyt Suurta Novgorodia vastaan; nyt mennään Rooman kirkon vaarallisinta vihollista ruhjomaan.

— Se on jumalanäidin tahto, hän on tällaisen voiman meille koonnut masentaakseen vihollisemme ja laskeakseen armonsa alaisiksi kaikki nämä pohjoiset maat. Hänelle kunnia ja kiitos!

Näin puhui innostunut piispa ja viittasi rohkein kädenliikkein ympärillä olevaan laivastoon. Ja kaikki päälliköt tervehtivät riemuiten tätä uutista ja vastasivat:

— Hänelle olkoon kiitos ja kunnia. Sinua seuraamme taisteluun ja voittoon.

Ja kun kaikki taas olivat laivoihinsa asettuneet ja jono jälleen lähti liikkeelle, tempoivat airot entistä voimakkaammin, sillä päällikköjen innostus levisi pian soutajiinkin, ja laivasta laivaan kaikui huuto:

— Taisteluun ja voittoon pyhän Pietarin nimessä!

Mutta viimeisessä laivassa seisoi perämiehen vieressä yhä vain yhtä synkkänä kypäräpäinen mies, punoi päätään ja sopersi hiljaa itsekseen:

— Annapa että tämä joukko olisi kaikki meidän omia linnan ratsumiehiä. Silloin huutaisin minäkin!

Kun suuri ristilaivasto vihdoin läheni Vironmaan rantaa ja laski Tanskanlinnan satamaa kohden, silloin lennähti sieltä linnaa nyt hallussaan pitäväin kalparitarien hätäytyneitä airuita ulos selälle asti tuomaan laivastoon lahjoja ja ystävyydentakeita ja kysymään, mitä Suomen mahtava piispa heiltä tahtoi. Mutta Tuomas piispa ei heidän kysymyksiinsä vastannut, hän tahtoi kerrankin nöyryyttää nuo ylpeät ritarit, jotka häntä usein olivat pöyhkeillen ja vieroen kohdelleet, — hän määräsi vain laivansa soutamaan maihin. Ja levähdyttäessään laivastoaan muutamia päiviä siellä tanskalaisten rakentaman linnan satamassa hän lähetti viestejä kutsumaan Riiasta itse kalparitarien suurmestarin puheilleen antaakseen hänelle, kuin heikommalleen ainakin, käskyjään.

Siellä tapasivat nyt Räävelin linnassa pohjoismaiden molemmat mahtavat, sotaisat kirkkoruhtinaat, katolisen kirkon tärkeät etuvartijat, toisensa. He olivat ennen usein lähettiläiden ja kirjeiden kautta olleet toistensa kanssa tekemisissä, nyt he ensi kerran toisensa silmästä silmään näkivät. Mutta ritarikunnan suurmestari, joka ennen oli Suomen sotaista piispaa pitänyt tungettelijana omalla alueellaan ja joka häntä sen vuoksi usein oli syrjin karein kohdellut, hän astui nyt juhla-asussaan, valkoisessa viitassa, jonka rinnustan poikki punainen miekka oli neulottu, pää kumarassa, jalokivin koristettu hiippa kädessään, voimakkaamman kilpailijansa eteen ja lausui hänelle alamaiset ja kohteliaat tervehdyksensä:

— Tule millä asioilla tuletkin, tarmokas veljeni Suomesta, minä tiedän retkesi kirkon etua ja kunniaa tarkoittavan ja olen valmis sinua kannattamaan. Jos liittoa tahdot rakentaa, tuossa käteni, jos apujoukkoja tarvitset, käske, niitä saat.

Mutta Tuomas piispa seisoi jäykkänä ja kylmänä ristinsauva kädessään loistavien ritarien ja hengenmiesten ympäröimänä eikä näyttänyt pitävän suurmestarin nöyrtymistä, — hänen, joka vielä vuosi sitten kieltäytyi Tuomaan silloin pyytämästä liitosta — muuna kuin luonnollisimpana asiana. Ja käskijän varmuus oli hänen puheessaan:

— Meillä on joukkoja kylliksi, niitä risti ympärillemme kokoaa, emmekä nyt muita liittojakaan tarvitse. Mutta yksi vaatimus meillä kumminkin teille on.

— Ilmaise se, onhan asiamme yhteinen, vastasi suurmestari kasvavalla levottomuudella.

Kylmällä äänellä Tuomas jatkoi:

— Te olette äsken tehneet rauhan Suuren Novgorodin kanssa. Se on nyt purettava.

— Olemme tehneet rauhan voidaksemme sitä voimakkaammin masentaa vihollisemme, täkäläiset pakanat, suurmestari selitti.

— Tuo rauha on Rooman kirkolle häpeäksi, — teidän vihollisianne ovat kaikki kirkon viholliset. Teidän on kohta valmistauduttava tekemään retki tasavallan alueelle.

Mutta suurmestari koetti vieläkin vastustella:

— Se on sotaisa valta, se voi pian käydä meitä väkevämmäksi.

— Me olemme väkevämmät kuin se, ja väkevämmät kuin te molemmat yhteensä. Mutta pyhä neitsyt, jonka käskyjä noudatan, on meitä kaikkia voimakkaampi, meidän on hänen tahtoonsa alistuttava. Hän käskee,— te tottelette.

Suurmestari jäi äänettömäksi, kumarsi ja — totteli. Hän oli oivaltanut Suomen piispan suuren ja rohkean suunnitelman ja hän antautui välikappaleeksi sen toteuttamiseen, vaikka kade ja pelko kalvoikin hänen mieltään. Sillä hän tiesi, että Tuomas liikkui Rooman paavin valtuuksin ja hänen julistamansa ristiretken voimalla. Ja valmiina noudattamaan piispan käskyjä hän kyseli nyt ainoastaan lähempiä ohjeita ja aikamääräyksiä, sitoutuen ritareineen tekemään hyökkäyksen Novgorodin alueelle.

Pitkään ei tätä yhtymistä kestänyt, ennenkuin molemmat kirkkoruhtinaat erosivat. Suurmestari läksi keräämään kokoon hajallaan taistelevia kalparitareitaan, mutta Suomen piispa palasi seurueineen laivastoonsa lähteäkseen taas suurella ristijoukollaan soutamaan eteenpäin, Suomenlahden eteläistä rannikkoa pitkin itää kohden.

— Hän tottelee, hän pelkää, Tuomas virkkoi Belgerd-ritarille, kun he palasivat rantaan laivastonsa luo, joka täytti koko sataman. — Kuka uskaltaisikaan tätä suurta joukkoamme vastustaa.

Mutta Belgerd vastasi paljon vähemmän innostuneena:

— Niin, kun se joukko vain itse oman suuruutensa kestäisi!

— Se kestää, huudahti Tuomas, — sitä yhdistää uskon into ja ristin voima, siksi, Belgerd, se on voittamaton. Älä epäile, sillä sitenhän ristiämme pilkkaat.

Arpikasvoinen ritari ei epäilyksiään enää puhunutkaan, mutta vakavana hän ratsasti huoviensa luo suureen tervattuun alukseensa. Mutta piispa nousi rohkeana ja varmana korkeaan komentajanlaivaansa.

Verkalleen katkesi taival suuren laivaston soutaessa itään päin. Mutta rannikon asukkaihin levisi pian tieto tuon tavattoman sotajoukon tulosta, ja se ajoi heihin pelkoa ja kauhistusta. Nopeasti lennähtivät hätääntyneet viestit kylästä kylään, heimosta heimoon, eteenpäin pitkin rannikkoa ja syvälle sisämaahankin. Ja kun ristilaivasto saapui Narvajoen suuhun, kylät ja kauppapaikat olivat siellä jo autioina, pakanalliset vatjalaiset ja heidän joukkoonsa asettuneet kreikkalaisuskoiset kristityt olivat kaikki paenneet metsäin ja järvien taakse. Huolestuneena Belgerd riensi tätä tietoa piispalle ilmoittamaan.

— Novgorod saa tiedon tulostamme, se ehtii varustautua vastarintaan, lausui hän.

— Sen parempi, piispa vastasi hymyillen, — sittenpä sen yhdellä iskulla kukistamme, jos se vastaamme astuu. Mutta laskemme kumminkin vakoojia maihin tarkemmin tiedustelemaan vihollistemme toimia.

Eteenpäin solui laivasto, mutta hidasta oli sen kulku, vaikka lepohetkiä lyhennettiinkin, sillä pitkäksi ja väsyttäväksi kävi soutaminen. Rupesipa väliin kuulumaan napinan ääniäkin ristijoukosta. Nuo retkelle lähteneet, mukavuuteen tottuneet porvarit taikka tyhjäntoimittajat taikka levottomat seikkailijat kyllästyivät pian rasittavaan airojen kiskomiseen ja pitkälliseksi venyvän matkan vaivoihin ja toisia rupesi peloittamaan, kuta kauemmas painuttiin tuntemattomaan itään… Mutta pelkällä katseellaan tai puolella sanalla Tuomas masensi nurkujain vastahakoisuuden ja innostutti heidät kiirehtimään yhä eteenpäin. Jos sattui matkalla myrsky, joka hajoitti laivat aavalle merelle, kokosi hän ne taas yhteen, ja ehyenä hän siten johti suuren laivastonsa Suomenlahden halki sen matalarantaiseen kärkeen, — hänen tahtonsa voima oli luja ja hän valoi haluttomimpiinkin intoaan, luottamustaan ja uskoaan.

Väsyneinä ristiretkeläiset saapuivat siten eräänä päivänä Nevajoen suuhun, soutivat vielä kappaleen matkaa jokea ylöspäin ja laskivat maihin sen eteläiselle rannalle. Merimatkaan kyllästyneet ristiretkeläiset kiirehtivät heti kärsimättöminä maihin ja rupesivat hajaantumaan inkeriläisten autioiksi jättämiin kyliin, mikä saalista ryöstämään, mikä matkan vaivoista lepäämään. Mutta samassa kajahtivat torvet kutsuen retkeläiset koolle rantaäyräälle. Siellä piti johtajapiispa maallenousun johdosta rukouksen, vihkien pyhäksi sen hetken, jolloin ristijoukko oli astunut vihollisen maalle, sinne ristin valtaa istuttamaan. "Tästä alkaa retkemme, tämä on ensimmäinen paikka, jonka nyt Rooman kirkon alaiseksi julistamme, tästä on meidän suotu lähteä vihollisiamme vastaan ja voittaa ja masentaa heidät, — siunattu olkoon tämä paikka!"

Ja taas johtajan rohkeus ja into siirtyi ristin sotureihin, jotka hartaina notkistivat polvensa. Leiri pystytettiin siihen rannalle. Mutta vihollista, jota vastaan heidän nyt olisi ollut taisteluun käytävä, ei näkynyt missään. Ei kuulunut Suuren Novgorodin sotilaita, ja rannikon asukkaat taas, inkeriläiset, vatjalaiset ja karjalaiset, olivat kauhuissaan paenneet suurta ristiarmeijaa kauas sisämaahan.

Monta päivää sitten oli kylästä kylään, suusta suuhun lennähtänyt viesti: "Suomen piispa tulee!" Se oli peloittavan voimakkaasti kaikkiin vaikuttanut; Suomen piispan voitokkaasta väestä ja leppymättömästä ankaruudesta olivat nämä heimot jo kauan kuulleet kerrottavan; retkillään Suomeen karjalaiset ja vatjalaiset ja Novgorodin nuoret miehet olivat usein saaneet itse tuntea hänen voitokkaan kätensä kouristuksia, — hän tuli nyt kurittajana ja kostajana heidän luokseen, heidän ei tehnyt mieli hänen tielleen jäädä. Hän tuli mukanaan yliluonnollisen suuri väki, tuli ristinsä suojassa, jossa mahtava haltia asui, — vähältä hyytyivät veret pakoon kiirehtiväin pakanain suonissa.

Näin kertoivat laivastoon palanneet vakoojat, ja he kertoivat pelon ja vavistuksen vallitsevan jo kaukana sisämaassakin, Novgorodin ruhtinasten omissa kylissä ja kaupungeissa. Joukoittain pakeni väkeä Novgorodin kauppaylimysten paaluaidan suojaan, mutta sieltäkään pakolaiset eivät voineet toivoa aivan paljoa turvaa eikä apua. Sillä tuo äsken vielä niin mahtava ja sotakuntoinen tasavalta oli nyt ahdistuksessa ja tuskassa ja nöyryytyksessä, — tatarilaiset olivat äsken lyöneet sen sotajoukot ja vieneet vangeikseen sen parhaat ylimykset ja hävittäneet ja polttaneet sen linnat ja kaupungit. Ja samat julmat tatarilaiset nyt edelleenkin pitivät hallussaan sen maita ja kiskoivat niistä veroja ja imivät veriheitoksi sen masennetun kansan. Sen laajalta kuuluisa, aikoinaan mahtava ruhtinas Jaroslav oli viime vuosinaan hallinnut pelkkiä raunioita ja raatoja; nyt oli hänkin poissa kansaansa turvaamasta, ja hänen heikentynyt valtansa oli nyt nuoren ruhtinaan Aleksanterin käsissä, joka vailla sotaväkeä ja liittolaisia turhaan koetti maataan torjua mongolilaisten rasituksilta. Eikä tämäkään nuori, kokematon ruhtinas nyt ollut kotonaankaan, Aleksanteri Jaroslavinpoika oli lähtenyt viettämään häitään Polotskin ruhtinaan tyttären kanssa, ja suuri Novgorod oli ilman päätä.

Niin kertoivat viestintuojat ja riemu täytti ristiretkeläisten mielet. Jumalanäiti näin on heikontanut ristin soturien viholliset ja laskenut heidät masentuneina ristijoukon jalkoihin, — niin huudahtivat piispat, ja papit ja ritarit syleilivät voitonvarmoina toisiaan. Mutta Tuomas piispa puhui innostuneena ylimystensä keskessä:

— Kirves on laskettu tuomitun puun juurelle. Kiirehtikäämme kaatamaan se kumoon, meille on se tehtävä uskottu Pietarin istuimen ja pyhän neitsyen nimessä!

Mutta samalla hänen mielensä valtasi miltei sääli tuota avutonta nuorta ruhtinasta kohtaan. Ja hän lähetti lähettiläitä hänen luokseen ilmoittamaan tulostaan ja kehoittamaan häntä niskoittelematta antautumaan ristijoukon armoille.

— Älä korota kättäsi tätä vihittyä joukkoa vastaan, sillä voimasi eivät kumminkaan riitä sitä voittamaan, niin käski Tuomas lähettilästensä tervehtiä nuorta ruhtinasta. — Tule aseettomana luoksemme ja kumarra pääsi Rooman paaville, niin saat sinä ja kansasi elää, ja me ajamme pakanalliset tatarilaisetkin maastasi pois. Mutta jos vastarintaa yrität, täyttävät laumamme lännestä maasi samalla tavoin kuin tataarit idästä.

Rohkea voitonvarmuus vallitsi koko ristijoukossa, kärsimättömiä oltiin vain sen johdosta, ettei tavattu vihollista, joka olisi saatu kukistaa ja masentaa. Tuomas piispan täytyi vielä retkeillä laivastoineen eteenpäin; hän päätti ensiksi valloittaa Laatokan kaupungin, joka oli vihollisten tärkein linnoitus lännessä, ja sieltä tunkeutua itse maan sydämeen, Suureen Novgorodiin. Mutta sitä varten täytyi joukon ensiksi saada levätä.

Siinä levättäessä Nevan suussa Tuomaan eteen tuotiin eräänä päivänä kaksi nuorta miestä, jotka olivat hiipineet metsässä ristileirin läheisyydessä ja koettaneet vakoilla ja urkkia tietoja ristijoukon suuruudesta ja sen varustuksista, siitä vihollisille ilmoittaakseen. Heidät tuotiin köytettyinä käsistään ja jaloistaan, jotta johtajapiispa heille määräisi vakoojan palkan.

Mutta Tuomas käski irroittaa kahleet, joilla miehet olivat köytetyt, antoi heidän irrallaan kulkea ja virkkoi heille:

— Menkää vapaasti, kulkekaa läpi leirimme ja soturijoukkojemme, katselkaa, tutkikaa! Ja palatkaa niiden luo, jotka teidät lähettivät, kertomaan mitä olette nähneet, ja kertokaa, että tätä suurta sotajoukkoa suojelee vihitty risti.

Miehet menivät. Mutta heidän poistuttuaan tuotiin taas johtajapiispan telttaan karjalainen pakana, joka oli otettu kiinni siitä syystä, että hän oli kertonut nähneensä näyn, että ristijoukko sittenkin joutuisi tappiolle. Hän oli kuoleman ansainnut, innokkaat vangitsijat arvelivat, kun oli epäillyt ristiretken menestymistä ja ennustanut sen vihollisille voittoa.

Mutta Tuomas kutsui ystävällisesti vangitun pakanan eteensä, — hän tahtoi osoittaa, että uskoa ristin voittavaan voimaan ei saanut mikään järkyttää, ja halusi siitä syystä tarkemmin tiedustella, mihin mies ennustuksensa perusti. Hänen eteensä astui silloin kumara, kaljupää ukko, jonka kasvot olivat ryppyiset ja keltaiset ja jonka leuka puhuessa vapisi. Mutta silmät olivat vilkkaat ja terävät, melkein uhittelevan varmat.

— Sinä kuulut ennustaneen, että alkavassa taistelussa voitto lankeaisi, ei ristin pyhälle sotajoukolle, vaan vihollisillemme, lausui Tuomas, istuen koko piispallisessa komeudessaan vangitun edessä. — Mistä sen päätät?

Silloin tutiseva ukko vastasi arkailematta ja terävästi:

— Sen olen nähnyt.

— Missä olet nähnyt ja mitä? Kerro!

Ukko astui silloin askelen lähemmäs ja kertoi nopeasti ja selvästi:

— Kalastamassa olin meren rannalla Nevan suussa sinä päivänä, jolloin suuren laivastonne näin saapuvan mereltä päin. Soudin kiireesti pakoon merelliseen saareen, piilousin rannan pajukkoon ja makasin siinä liikahtamatta, kunnes viimeinen laivanne oli kulkenut ohi. Mutta silloin olikin jo ilta, ja nousin soutaakseni kotiini, ennenkuin sumu sakeammin laskeutuisi merelle. Mutta en ehtinyt vielä venheelleni, kun jo taas näin aluksen mereltä saapuvan. Se oli yksinäinen pienehkö alus, ja hämärästi se ensiksi silmiini kuulsi. Mutta silloin tapahtui ihme. Päivä oli jo laskenut, mutta vähitellen levisi merelle valo kirkkaampi kuin auringon valo kirkastaen loistavaksi selän ja rannat. Ja se valo näytti lähtevän saapuvasta aluksesta, joka lipui äänettömästi aaltojen yli. Sitä soutivat utumaisiin, läpikuultaviin vaatteisiin puetut miehet, joiden airot eivät veteen koskeneet. Mutta korkealla peräistuimella istui kaksi nuorta miestä, joilla oli iltaruskonpunaiset vaatteet yllään ja joiden kasvot olivat ihmeteltävän kauniit. Heidän päänsä ja otsansa ympäriltä näytti lähtevän se sädeloisto, joka luonnon kirkkaaksi valaisi ja jota ei sietänyt silmin katsoa. Minä lankesin maahan sen kirkkauden edessä ja peitin kasvoni kosteaan nurmeen ja ymmärsin, että venheessä kulkijat olivat mahtavia haltioita. Mutta siinä maatessani kuulin äänen venheestä lausuvan: "Rientäkäämme, antakaamme voitto Aleksanteri Jaroslavinpojalle, sillä hänen sydämensä on puhdas." Nämä miehet taistelevat Novgorodin ruhtinaan puolella; heitä kavahda sinä, sillä he sinut voittavat.

Kumaran, mutta teräväkatseisen ukon vilkas kertomus, jota hän rohkein kädenliikkein säesti, teki syvän vaikutuksen piispan ympärillä seisoviin, sillä he ajattelivat, että ne olivat olleet kirkon pyhiä nuo, jotka vanhalle pakanalle näyttäytyivät. Ja siksi haarniskaanpuetut soturit katselivat kammoten kaljupäistä ukkoa. Mutta rauhallisena, pilkallinen hymy huulillaan Tuomas piispa laski kätensä ukon kumarille hartioille, pudisti häntä leikillisesti ja lausui:

— Lähde nyt mies parka ja kiirehdi kertomaan juttuasi niille kaikille, jotka sitä uskoa tahtovat ja sinulle siitä aterian antavat. Olet säikähtänyt joukkomme mahtavuutta ja pelästyneenä maatessasi nähnyt unia. Mutta kerro samalla, että me emme tarvitsekaan avuksemme tuntemattomia haltioita, meillä on apunamme ja suojanamme itse jumalanäiti ja hänen pyhä ristinsä, ja sen merkin suojassa me voitamme. Häntä sinunkin on opittava tuntemaan ja palvelemaan.

Varmuus ja tyyneys, jolla hurskas piispa tätä puhui, tarttui pian kaikkiin teltassa olijoihin, ja ivaten he saattoivat ukon ulos. Mutta kun Tuomas jäi yksin telttaansa, katosi kohta tuo tyynen varmuuden ilme hänen kasvoiltaan ja hän jäi kalvava epäilys sydämessään miettimään pakanan kertomaa ilmestystä.

Muuan sana varsinkin oli kumaran ukon kertomuksesta pistänyt syvälle hänen sydämeensä, vaikka hän tahtonsa voimalla oli mielenliikutuksensa salannut… "Voitto Novgorodin ruhtinaalle, koska hänellä on puhdas sydän", niin oli ukko sanonut — puhdas sydän… sen ansiolla luvattiin hänelle voitto ja pyhien suosio…! Kuka on tuo Aleksanteri, minkälainen on hänen sydämensä, onko se puhtaampi ja otollisempi Jumalalle kuin hänen, Tuomas piispan, hänen, joka on Jumalan valtakunnan voitoksi ja kunniaksi ponnistanut ja uhrannut enemmän kuin ihmisinnolta voi vaatia…? Puhdas sydän… eikö hänen oma sydämensä sitten ole puhdas ja vilpitön… eikö se ole sittenkään vilpitön ja kuonasta vapaa…?

Ukko höperö höpisi omia uniaan, niitä ei maksa ajatella, muu tärkeämpi vaatii nyt johtajapiispan huomion, — siten koetti Tuomas karkoittaa noita mietteitä mielestään. Mutta ne palasivat… Mistä ilmestyi moinen näky pakanalliselle kalastajalle, jolle kirkon pyhät ovat tuntemattomat? Ja mistä tiesi hän Novgorodin ruhtinaan mielen, miksei ääni sanonut, että Tuomas piispan sydän on puhdas…? Mitä… kulkiko hän, kirkon ristiretken johtaja, sittenkin vilppi sydämessään ja petti itsensä ja korkean jumaluuden… oliko itsekkyyttä sittenkin hänen aikeissaan ja ponnistuksissaan, joilla hän yksinomaan kirkkoa luuli palvelevansa…? Oliko petosta tämä kaikki, jota hän oli luullut jumalanäidin avuksi ja armon merkiksi, retken suuruus ja voima, sen tähänastinen onni ja menestys, hänen oma tarmonsa ja intonsa, jolla hän kaikkia hallitsi ja innostutti… oliko se teennäistä intoa, oman mielen kiihoitusta ja petosta, jota jumalanäiti ei ollut vaikuttanut…?

Näissä mietteissään Tuomas piispa oli lyyhistynyt kokoon istuimellaan ja tuijotti eteensä hämärään telttaan käsiään tuskitellen vääntäen. Mutta hän hypähti siitä kohta pystyyn ja käveli ulos.

Ei, tämähän on kaiken pyhyyden pilkkaa, tämä epäilys on vihollisen viettelystä, pirun, joka kastamattoman pakanan muodossa oli hänen eteensä ilmestynyt epäuskon koukkujaan virittämään…

— Pois, saatana! hän huudahti ääneensä yksin telttansa ovella seisoessaan, ja hän katui nyt mielessään, ettei ollut sittenkin antanut kuolemalla rangaista tuota kiusaajan petollisten ennustusten kertojaa. Ja hälventääkseen kokonaan nuo syntiset ajatuksensa hän rupesi kohta puuhaamaan laivastoaan taas matkalle, — hän tahtoi joutua todistamaan itselleen, joukolleen ja pakanoille, että hän liikkui jumalanäidin voimalla, toteuttaen hänen tahtoaan ja käskyjään.

Mutta epäilyksen siemen oli sittenkin jäänyt itämään Tuomas piispan mieleen, joka muuten koko matkan oli ollut niin varma ja ehyen innostuksen valtaama. Ja kun jo laivasto taas oli kulussa Nevajokea ylöspäin ja hän seisoi korkealla paikallaan perämiehen vieressä komentajanlaivassa, josta hän kaikille näkyi, vielä silloin pulpahti aina väliin kuin pahan omantunnon syvästä lähteestä levoton kysymys:

— Mistä päätti outo kalaukko, että minun sydämeni ei ole puhdas?

Laivasto souti leveää kymiä ylöspäin vihantain, lepikkometsää kasvavain, matalain rantain välitse. Ilta oli käsissä, aurinko teki laskuaan, mutta piispa oli määrännyt laivastonsa yötä myöten kulkemaan, öisin oli vilpoisempi soutaa näin kesäsydännä tuulettomalla joella. Ääneti liikkui laivasto, äänettömiä olivat rannatkin, jotka päivän laskettua tummilta kuvastuivat. Niitä katsellen Tuomas seisoi kaiteeseen nojaten ja latoi vielä kerran mielessään eteensä suuren suunnitelmansa, jota hän oli lähdössä toteuttamaan, tarkasti kaikki mahdollisuudet, joita saattoi tapahtua, ja hänen mielensä tyyntyi tyyntymistään sitä tehdessään. Heikko, palasiin pilkottu on se vihollinen, jota hän nyt kulkee masentamaan, se on pelkästä pelosta jo masentunut. Sen vastarinnan, jos se sitä koettaakin, täytyy kaatua tämän ristivoiman edestä, suistua sen painon alle. Ja sitten… sitten ryhdytään maltillisesti ja voimakkaasti työtä täydentämään. Kaikki suomalaiset heimot ovat silloin kuin apajassa hänen valtansa keskessä, ne kulkevat kuin juhdat hänen ohjaksissaan, ja niitä ohjaksia hän itse pitelee väkevällä kädellään. Hän rajoittaa valtansa siitä, mistä sopivaksi katsoo, ja vieras vaikutus suljetaan niiden rajojen sisäpuolelta. Näihin maihin ja kansoihin vahvistetaan heti Rooman kirkon vaikutus ja luja maallinen hallinto ja rautakourilla sitä ylläpidetään! Nuotta on nyt potkettu, se on vain vedettävä venheeseen! Tuomas piispa näki jo silmäinsä edessä suuren valtakunnan, jonka hän Pohjan perille oli luova. Sen viimeisiä ääriä ei nähnytkään, ne loittonivat jäisten tunturien taa. Siinä oli monta kansaa ja rotua, mutta se pysyi lujasti koossa, kun vankka tahto sitä hallitsi ja kirkon siunaus sitä vahvisti. Se oli kirkollinen valtakunta, suurempi ja voimakkaampi kuin se valta, jonka Albert piispa Riiassa perusti, ja pysyvämpi kuin se. Ja sen kaikilta ääriltä juoksevat johtolangat Aurajoen suulle siihen pieneen kivilinnaan, jonka ympärille valtakunnan keskus ja sydän kasvaa. Kirkon nimessä ja puolesta hän sitä hallitsee, ja kun hän kerran päänsä lepoon laskee, silloin määrätköön paavi hänelle seuraajan. Mutta tunnustuksensa on Rooman isä hänelle antava siitä, mitä hän on kirkon hyväksi tehnyt, ja elinvoimainen valtakunta on kantava perustajansa nimen kaukaiseen tulevaisuuteen…

Näin lentelivät Tuomas piispan ajatukset yön hiljaisuudessa laivain soutaessa matalain rantain ohi yhä vain itään päin. Sieltä idästä rupesi vihdoin sarastamaan päivä, ja silloin vasta Tuomas siirtyi kaiteen äärestä pois, lausuen itsekseen:

— Se rakennus ei ole löyhälle hiekalle rakennettu. Tämän ristin voimalla sen pystytän ja samalla voimalla sen säilytänkin.

Hän kääriytyi viittaansa, veti vaipan päänsä yli ja heittäytyi kovalle laivankannelle nukkumaan.

Verkalleen soutivat laivat vastavirtaa ylöspäin; kun Tuomas unestaan heräsi, oltiin yhä vain Nevan matalain rantain välissä. Ja Laatokan kaupunkiin päästäkseen laivaston oli vielä soudettava suurta, aavaa ja myrskyistä sisämerta monet päivämatkat, ja vasta sitten voitiin maitse lähteä matkan päämäärää, Suurta Novgorodia vastaan, tuota kullattujen kirkonkupujen rikasta kaupunkia vastaan, jonka kuva hänen mielessään häämötti. Rutommin hän olisi tahtonut ehtiä iskemään suuren iskunsa ja toteuttamaan suuret tuumansa. Mutta matka venyi pitkäksi, usein täytyi laivaston maissakin käydä, levähtämässä ja tietoja hankkimassa. Tuomas piispa oli pannut ratsujoukon Belgerd-ritarin johdolla maitse kulkemaan, puhdistamaan rannan vihollisista ja julistamaan valtansa alaisiksi sen varrella asuvat heimot, ja tämän joukon kanssa oli yhteys säilytettävä. Siitä syystä laskettiin eräänäkin aamuna maihin Nevan eteläiselle rannalle siihen, missä pieni Inkerijoki Nevaan laskee, ja Tuomas nousi seurueineen maihin tavatakseen vakoojiaan ja ratsumiehiään.

Paljon viestintuojia siihen nyt saapuikin, yksi toisensa perästä. Edessäpäin olleita vakoojia palasi ilmoittamaan, että Laatokan linnoitettu kaupunki, jonne ristiarmeija nyt matkansa suuntasi, oli autio ja tyhjä. Asukkaat olivat paenneet sen muurien sisäpuolelta, ja sen tornit oli vartioväki jättänyt tyhjiksi. Siellä ei ollut siis ristiarmeijalla paljoa tekemistä, ja Tuomas piispa rupesi miettimään, että ehkä olisi joutuisinta ja parasta suunnata retki suoraan poikkimaisin Novgorodia kohti. Silloin saapui Belgerd-ritari ratsumiehineen tuomaan hänelle odottamattomia uutisia ja ratkaisemaan hänen päätöksensä.

Ratsuväki oli matkallaan tavannut aseellisia vihollisjoukkoja ja tuimasti taistellen saanut raivata niiden läpi itselleen tien Inkerijoelle. Aseellisia vihollisia on siis olemassa, ne seuraavat sisämaasta ristilaivaston kulkua ja yrittävät vastarintaa, — se oli Tuomas piispasta melkein uskomatonta. Ja se ratkaisi yht'äkkiä hänen päätöksensä. Hän huudahti iloisesti:

— Sitä parempi. Silloin nousemme heti maihin, ruhjomme nämä viholliset ja kuljemme suoraan Suureen Novgorodiin. Jumalanäiti näin ajaa vihollisemme suoraan meidän aseittemme eteen. Nyt ristiarmeija maihin!

Miehistö rupesi kohta astumaan maihin, telttoja pystytettiin pitkin törmää jokien yhtymäpaikkaan ja tavarat ja muonat kannettiin niihin. Mutta juuri kun Tuomas piispa iloisena katseli tätä työtä, uusi viestintuoja karautti leiripaikalle ja ajoi suoraan Tuomas piispan eteen.

— Suuren Novgorodin ja Laatokan soturit on koottu yhteen ja tämä sotajoukko on tulossa ristiarmeijaa vastaan, — niin kertoi hengästynyt airut, joka Novgorodiin oli vienyt piispan terveiset ja sieltä nyt palasi.

Ällistyneinä ritarit ja piispat kuuntelivat tätä aivan odottamatonta viestiä; he eivät olleet uskoneet novgorodilaisten voivan saada mitään sotajoukkoa kokoon, hyvä jos voisivat omaa kaupunkiaan koettaa puolustaa. Ja epäillen Tuomas kysyi:

— Kuka sen sotajoukon on koonnut?

— Novgorodin nuori ruhtinas, Aleksanteri Jaroslavinpoika.

Tuomas hytkähti, — taas tuo sama nimi, Aleksanteri, hän, jonka sydän on puhdas… Mutta yhä epäillen hän kysyi:

— Hänkö, joka on Polotskissa häitään viettämässä?

— Hän on tiedon retkestämme saatuaan keskeyttänyt kaikki hääjuhlat ja rientänyt maataan puolustamaan. Hän on nostanut kansansa aseisiin ja rientää nyt meitä vastaan.

Tuomas vaikeni hetkeksi. Häntä hämmästytti tuo uutinen, että lannistetun vihollisen taholla vielä saattoi löytyä sellaista innostusta ja voimaa, joka noin lyhyessä ajassa puhaltaisi sotajoukkoja kokoon hävitetyistä ja kukistetusta maasta. Hänen oli vaikea käsittää tuon nuoren ruhtinaan olevan niin uhittelevan, että hän astuisi suurta ristiarmeijaa vastaan, ja hän uteli edelleen airuelta:

— Etkö vienyt hänelle tervehdystäni?

— Vein, sanasta sanaan sen hänelle kerroin. Mutta nuori ruhtinas vastasi minulle tyynesti ja varmasti: "Minä saavun aseissa piispaanne vastaan, joka minun maahani on tunkeutunut. Ja vaikka hänellä olisi mukanaan joukkoa lukuisammin kuin lehtiä on keväisessä koivumetsässä, niin luotan siihen, että Jumala auttaa oikeutta eikä väkivaltaa. Sano se hänelle." Ja silloin oli hän jo matkalla joukkoineen meitä vastaan.

Tuomas oli käynyt vakavaksi kasvoiltaan ja vastasi innostuneesti ja juhlallisesti:

— Hän tulkoon, hän ei tiedä ketä vastaan hän taisteluun käy. Jumala, jonka nimen hän lausuu, tahtoo tuoda hänet eteemme, nöyryyttääkseen hänet jalkaimme juurelle, — meidän ei tarvitse pelätä mitään, sillä me kuljemme ristin suojassa.

Ja kääntyen ympärillään seisovain ritarien ja piispojen puoleen hän jatkoi:

— Jumalanäiti tahtoo jouduttaa retkemme onnistumista, siitä häntä kiittäkäämme! Kiirehtikäämme vain ristin joukkoja maihin, ja sitten kaikki levolle. Aamulla aikaisin lähdemme liikkeelle vihollistamme hakemaan, hänet kukistaaksemme yhdellä iskulla.

Vilkas liike ja hyörinä vallitsi nyt ristiretkeläisten leiripaikalla Nevajoen rannalla — aamulla oli lähdettävä liikkeelle vihollista vastaan, se tieto levisi nopeasti koko suureen sotajoukkoon. Eri ryhmät vastaanottivat tiedon erilaisin tuntein; toiset se täytti riemulla ja rohkealla mielellä, — he olivat todellisia ristiretkeläisiä, joita retken menestyminen ja Rooman kirkon voitto innostutti. Mutta toiset kuuntelivat taistelun sanomaa hiljaisesti peläten taikka vilpillisin mielin, sillä he olivat ainoastaan hauskuudekseen tai pakosta retkelle lähteneet, sen tarkoitus ei heitä lämmittänyt ja he ajattelivat ainoastaan omaa pelastumistaan.

Mutta ennen iltaa saapui ristileiriin vieläkin uusia tietoja lähenevästä vihollisesta. Sitä ei ristijoukon tarvinnut lähteä hakemaan, se saapui jo rientomarsseissa yhä likemmäs Nevajoen rantaa, suoraan ristijoukon leiriä kohden. Novgorodin nuori ruhtinas oli tulisella innolla kerännyt lippunsa alle ne aseelliset joukot, mitä hän ehti saada kokoon omasta kaupungistaan ja Laatokan linnasta ja liittolaistensa karjalaisten heimojen keskuudesta, ja läheni nyt tuon pienen, mutta uskollisen sotajoukkonsa kanssa, — ennenkuin huominen päivä oli puolessa, hän saattoi jo olla ristijoukon kimpussa. Niin vakoojat kertoivat. Ja yhä äänekkäämpää hälinää nämä tiedot herättivät ristijoukossa.

Mutta Tuomas piispa komensi kaikki levolle, ja ennen pitkää ristiretkeläiset makasivatkin teltoissaan ja nuotiotuliensa äärillä pitkin Inkerijoen luisua pengertä. Mutta korkeassa piispanteltassa, jonka harjalta kullattu risti kohosi, ritarit ja hengelliset ylimykset pitivät Tuomas piispan johdolla sotaneuvottelua, ja sen päätyttyä he lankesivat polvilleen, ja Tuomas piispa kiitti hartaassa rukouksessa pyhää neitsyttä siitä, että hän oli onnellisesti johtanut ristin joukot niin pitkälle, että ne nyt saivat käydä Rooman kirkon vihollisia kukistamaan. Mutta ritarien ja piispain poistuttua Tuomas tarttui vielä Pietari Kaukovallan käsivarteen ja vei hänet seurassaan ulos törmälle, kerran vielä katsomaan siellä lepäävää sotajoukkoaan. Hän oli tyyni ja varma, voittoa hän ei epäillyt tuota joukkoaan katsellessaan, mutta hänen mieltään kalvoi eräs kysymys, josta hänen teki mielensä Pietarille puhua ja saada selvyyttä. He kävelivät ääneti alas veden partaalle asti, ja siellä Tuomas lausui:

— Yhtä seikkaa en ymmärrä, Pietari. Mikä voima on voinut innostuttaa vihollisemme näin lyhyessä ajassa nousemaan meitä vastaan, meitä, jotka kirkon siunauksin ja ristin suojassa liikumme. Mistä se voima on kotoisin?

Pietari aavisti, mitä mietteitä ja epäilyksiä piispan mielessä liikkui. Hän vastasi vastakysymyksin:

— Mikä voima kannustaa meitä, mikä sinua toimissasi?

— Senhän tiedät, miksi kysyt. Ristin voima, into levittää Jumalan valtakuntaa ja hänen pyhän kirkkonsa oppia maan päällä, hartaus, rakkaus, — tämä voima on saanut suuret, vihityt joukkomme kokoon. Mutta voiko sama voima valaa intoa vihollisiimmekin?

— Sama voima, — hartaus, rakkaus. Kummalla sitä on välittömämmin, vilpittömämmin, sen puolella on väkevyys. — Kenellä meistä on nyt rakkaus ja hartaus vahvempi ja suurempi ja vilpittömämpi?

— Pietari, älä epäile uskomme lujuutta, älä rakkauttamme ristiin. Mutta mikä rakkaus voi innostaa vihollistamme?

— Se on ehkä toisenlainen rakkaus, rakkaus kotia, perhettä, maata kohtaan, — se voi olla voimakas sekin.

Tuomas jäi tuokioksi mietteissään seisomaan. Hän ei ollut laskujaan tehdessään eikä kaikkia mahdollisuuksia arvostellessaan osannut panna tuolle voimalle kylliksi arvoa. Se oli hänelle, joka synnyinmaastaan oli jo lapsena lähtenyt, joka ei ollut kotia eikä perhettä koskaan tuntenut, vaan joka yksinäisenä kulkijana oli ikänsä maailmassa elänyt, yhtä ainoata tarkoitusta, kirkon valtaa palvellen, — se oli hänelle outo tunne, outo voima. Hän ei voinut siihen voimaan uskoa vieläkään eikä sen tenhoa ymmärtää. Ja sen vuoksi hän lausui:

— Mutta se voima on heikompi, toisasteinen, maallinen voima, se ei ristin voimalle riitä.

Mutta Pietari vastasi:

— Sitä me emme tiedä. Se riippuu siitä, kumpaan voimaan hartaammin, puhtaammin uskomme, se riippuu omien sielujemme alttiudesta.

Mutta Tuomas pudisti päätään: yksi voima vain oli hänestä suuri ja väkevä. Ja enempää puhumatta mietteisiinsä vaipuneet miehet nousivat taas törmälle, mennäkseen hekin telttaansa nukkumaan.

VI.

Sakea, kostea, öinen sumu peitti vielä joen ja sen alavat vesakkorannat kylmään, harmaaseen huntuunsa; ainoastaan törmän laella, mistä havumetsä alkoi, hälventeli päivännousu hienoksittain noita hiljaa ja nopeasti pakenevia, mutta yhtä nopeasti ja äänettömästi taas nousevia utupilviä.

Tuomas piispa astui ulos teltastaan, joka oli korkeimmalla jokiäyräällä. Vielä ei ollut nousun aika, mutta hän oli lyhyen, levottoman ja herkän unensa kesken ollut kuulevinaan jotakin etäistä liikettä ja kopinaa ja — vaikka hän arveli, että se oli ollut unta — hän oli pukeutunut ja lähtenyt ulos lepäävää leiriään katsomaan. Hän tähysti nyt eteensä luisua rinnettä kohden, mutta ei nähnyt mitään. Kaikki oli sumun peitossa; ainoastaan väliin sen liepeistä pilkisti jonkin nuotion sammuva hiillos taikka jonkun ritarin teltan korkeampi kannatinriuku, joka pistihe sumusta ylös kirkkaaseen ilmaan. Äänetöntä oli leirissä kaikki, ristiretkeläiset nukkuivat, vielä oli yö.

Tuomas käveli kierroksen telttansa ympäri ja katseli, kuinka ylhäällä pilvissä valot ja värit vaihtelivat, kun metsän takaa sarastava päivä niihin loi ensi säteitään. Pian ulottui säde jo puidenkin korkeimpiin latvoihin. Mutta sumu ei silti haihtunut; se taisteli vastaan, vyöryi eteenpäin, nousi ja laskeutui ja loihti luontoon kummallisia, liikkuvia kuvioita ja öisiä haamuja. Mutta se väistyi kumminkin, joskin huomaamatta, väkisinkin selkeni luonto ja ikäänkuin kasvoi esiin sumuvaipastaan. Mutta tuossa luonnossa oli vielä outo, kelmeä, sinenpunertava väritys, se näytti katselijasta kaukaiselta, jähmettyneeltä, aivan kuin kuolleelta, ja noiden töröttäväin puiden ja mäkien lomissa tuntui tuhansia valkoisia, liehuvia hengettäriä karkeloivan. Aamuaurinko näin luonnossa leikki; noustessaan kylmänä ja kelmeänä se heitti metsän läpi säteitään sumuaaltojen joukkoon ja ajeli niitä edessään. — Tuomasta melkein puistatti tuota katsellessaan, — niin kylmää, niin tunteetonta nyt oli luonto, se tuntui hyydyttävän mielen, jonka olisi pitänyt pysyä lämpimänä, ja epämääräinen vavistus tuntui hänen sydämessään. Hän kävi rukousnauhaansa käsiksi karkoittaakseen pois pahat aaveet ja pahat ajatukset.

Siitä hän muisti, että alkanut päivä oli sunnuntai, ja kohta hänen mieleensä lennähti epäilevä kysymys: oliko se hänelle onnen vai turmion enne, mitä tarkoitti jumalanäiti, kun taistelupäiväksi asetti lepopäivän? Mutta tuota ajatustaan hän ei ehtinyt loppuun kehittää, sillä hänen aina valpas itsearvostelunsa tarttui kohta siihen kiinni ja kysyi: miksi hän kiinnittää huomionsa moisiin ulkonaisiin seikkoihin, luonnon väritykseen ja viikon päivään, pelkääkö hän, epäileekö hän, epäileekö hän vielä voittopäivän aamuna taisteluun käydessään? Ja mitä? — Jumalanäidin apuako ja armoa, johon koko retki rakentuu ja joka on sen siunaus ja turva…? Miksi hän tuntee vavistusta sydämessään… vapiseeko hän todellakin… eikö hän olekaan valmis ja mahdollinen ristin sotajoukkoa johtamaan voittoon ja kunniaan…?

Hän seisoi siinä kotvan aikaa yksin mäellä katse maahan luotuna ja koetti tutkia ja tunnustella, olisiko se innostus ja varmuus, joka hänet oli saanut tätä ristiretkeä puuhaamaan ja tuonut hänet merien yli ja häntä ylläpitänyt, olisiko se sittenkin ollut teennäistä vain, kiihkoisen mielen kuvittelua, omatekoista hartautta…? Mutta sillä välin aurinko ja aamutuuli jo ajoivat usvan kokonaan pois alangoltakin ja joen uomasta, ja kirkkaana aamutuoreudessaan oli siinä hänen edessään, kun hän katseensa nosti, lehtevä ranta ja nurmipenger, ja valoisana päilyi virran pinta. Laajana levisi hänen eteensä ristijoukon suuri leiri; hän ravisti kylmän väreet pois ruumiistaan, samalla ikäänkuin puistaen pois pahat aavistuksetkin, tarttui miekkansa kahvaan ja virkkoi itsekseen:

— Ei, öinen kylmä vain minua puistatti, sydämeni ei toki vapise. Mitä epäilisinkään, miksi epäilisin? Onhan pyhä neitsyt meitä tänne asti armollaan auttanut. Miksi hän nyt sen meiltä kieltäisi? Hänelle olkoon pyhitetty tämä miekkani, jolla tänään ristijoukon johdatan voittoon, — hänen olkoon tämä päivä!

Askeleita kuului sivulta päin; ja kääntyessään sinne Tuomas näki huovipäällikön Belgerdin täydessä sotapuvussa kiireesti astuvan hänen luokseen. Mutta kiiltävän kypärän alla olivat hänen kasvonsa kalpeat ja huolestuneen näköiset, ja levottomasti hän loi katseensa piispaan. Tuomas huomasi jonkin seikan huolettavan linnanvanhinta ja virkkoi juuri siksi, häntä rohkaistakseen, iloisesti ja reippaasti:

— Päivä nousee, Belgerd, on jo aika herättää leiri. Tänäänhän on sinun päiväsi, vanha sotaurho, taistelun päivä. Nyt olkoon mielemme reipas ja riemukas!

Mutta kun huovien päällikkö ei tähän tervehdykseen sittenkään samalla tavalla vastannut, piispa huudahti hänelle melkein ivallisesti:

— Pelkäätkö juuri tänään, vai miksi arpesi punoittavat, — mikä masentaa mielesi?

— Pelkoa en tunne, vastasi ritari vakavasti ja suuttumatta, — mutta huonoin entein alkaa meille taistelun päivä. Ristijoukossa olleet suomalaiset, kaikki muut paitsi linnan ratsumiehet, ovat yön aikana karanneet sumun keskeen, ja meillä ei ole nyt aikaa ajaa heitä takaa.

Vakaviksi kävivät Tuomaankin kasvot, ja epäillen hän huudahti:

— Karanneet, kristityt ristin soturitko karanneet? Ja minne, — vihollisen kitaanko?

Mutta Belgerdillä oli hyvin luonnolliset selitykset näihin kysymyksiin:

— He ovat pakosta ristin mekkoihinsa ommelleet. Ja heidän heimolaisiaan, karjalaisia, piilee näissä metsissä, niitä on novgorodilaisten joukoissakin, näiden luo he kai ovat paenneet, ehkä taistelevat vielä tänään meitä vastaan.

Mutta Tuomas ei antanut mielensä tuosta uutisesta lannistua. Rohkaisevasti hän sysäsi syrjään pahat enteet:

— No, sittenpähän he taas ennen iltaa ovat meidän käsissämme taikka lepäävät tantereella palkkansa saaneina. Koska he olivat uskottomia ristin sotureita, niin älkäämme heitä kaivatko, onhan parempi, että petolliset ainekset eroavat ajoissa joukostamme. Ja onhan meillä väkeä ilman noita pilkanalaisia mekkomiehiäkin. Katso leiriämme, me emme heitä tarvitse.

Ritari puisti päätään:

— Onhan meillä väkeä, mutta…

— Mutta mitä?

— Mutta noihin mekkomiehiin olin sittenkin luottanut enemmän kuin ristijoukon moniin muihin osastoihin.

Tuomas tunsi tuon epäilyksen, mutta ei ollut sitä ymmärtävinään.

— Mitä, hän virkkoi, — ennustatko vielä muidenkin pakenevan! Et ole vielä oikealla taistelutuulellasi, mutta usko minua, pian taas lämpenet, kun tästä vihollisen kimppuun päästään. Mutta kiirehtikäämme jo retkelle heti, ettei nyt enää ainakaan kukaan pakoon ehdi. Anna torvien soida, jalkeille ristin sotajoukko!

Belgerd kääntyi lähteäkseen, mutta Tuomas huomasi hänen katseestaan, ettei hän vieläkään ollut läheskään rauhallinen. Ja hänestä taistelu kumminkin niin paljon riippui. Vahvistaakseen luottamusta hänen mielessään piispa virkkoi sen vuoksi vielä:

— Sinä pelkäät suomalaisten paon vaikuttavan pahaa muuhun ristijoukkoon. Mutta sitä älä ajattele, minun mukanani se joukko innostuu. Tämähän on meidän suuri päivämme, senhän olemme jo kauan tienneet. Katso omaa miekkaasi, se on kirkolle vihitty niinkuin minunkin; kuinka monesti oletkaan sen avulla kukistanut monta vertaa vahvemman vihollisen. Ja nyt on ylivoima meidän puolellamme, — miksei silloin miekkasi purisi!

Nyt leimahti salama haarniskoidun soturin silmässä, ja palavaa intohimoa soi hänen äänestään, kun hän virkkoi:

— Minun miekkani puree kyllä tänään niinkuin ennenkin, ja samoin tekevät huovieni aseet. Ja sinun miekkasi ja tarmosi säteilee yli kaikkien, Tuomas, sen tiedän. Mutta minä soisin, että me saisimme tämän taistelun pelkin omin väkinemme suorittaa, — se voisi kaatua, mutta ei paeta. Tämä suuri ristiarmeija sitävastoin —, Tuomas, anna minulle anteeksi epäilykseni, mutta minä en siihen luota.

Tuota epäilystä Tuomas ei koettanutkaan enää kumota, hän vain virkkoi:

— Sen voima on siinä, että se taistelee uskon puolesta. Mutta älä luota siihen, älä luota mihinkään muuhun kuin ristin voimaan, siihen luotan minä. Olen tottunut taisteluissa tätä miekkaani heiluttamaan ja sillä väkeäni johtamaan, ja minun on vaikea pysyä ottelusta syrjässä. Mutta minä tahdon, uskoni lujuutta todistaakseni, jättää miekkani tuppeen ja ainoastaan rukouksin taistelua johtaa, — neitsyt Maariahan on puolellamme, häneen minä turvaudun. Häneen luota sinäkin Belgerd, niin olet varma kuin minä.

Niin varmaa uskoa säteili piispan sanoista, että epäilys hälveten häipyi haarniskoidun soturin mielestä ja hän luottavasti tarttui piispan käteen.

— Me tarvitsemme tänään paljon jumalanäidin apua, Tuomas, virkkoi hän. — Mutta hän sitä meille antanee. Sinun uskosi on vahva, siihen tahdon minäkin luottaa.

Hän poistui, ja pian kajahtivat torvet herättäen leirin syvästä aamu-unestaan. Kylmissään ja kankeina soturit nousivat verkalleen kostealta nurmelta sammuneiden nuotioiden äärestä ja rupesivat unisina ja haluttomina vetreyttämään kontettuneita raajojaan. Mutta ritarit ratsastivat nuotiolta nuotiolle, kiirehtivät joukkojaan nopeasti aterioimaan, aseistautumaan ja asettumaan riveihin. Belgerd hyöri ylinnä kaikista, joudutti, järjesti; hän oli nyt jo kärsimätön päästäkseen taisteluun, ratkaisuun. Mutta päivä oli silti jo ehtinyt nousta korkealle puiden latvain yläpuolelle, ennenkuin ristijoukko seisoi valmiina marssiin lähteäkseen.

Mutta Tuomas oli jäänyt telttansa edustalle miettimään lupausta, jonka hän, vahvistaakseen huovipäällikkönsä luottamusta, oli hänelle tehnyt. Hän oli sen tehnyt enempää ajattelematta, mutta nyt hänestä tuntui, että hänen oli velvollisuus se täyttää: antaa miekkansa levätä ja rukoilla jumalanäidiltä voittoa. Olihan hän itse vakuuttunut ja olihan hän aina vakuuttanut kaikille muille, että äitijumalan käsi retkeä johtaa ja että hänen apunsa sille voiton takaa. Hänen oli vastuu koko retkestä, hänen hartaudestaan, hänen alttiudestaan riippui pyhän neitsyen apu, — hänen täytyi nyt henkensä voimalla osoittaa, että voimakkain ja suurin rakkaus oli sittenkin rakkaus ristiin. Melkein kaivaten hän katsoi rakasta miekkaansa, jota kohottamalla hän oli vienyt väkensä niin moneen voittoon ja jonka hän nyt toimettomuuteen uhrasi. Mutta harras rukous on sittenkin sitäkin väkevämpi, — hänen täytyy päästä taistelun kestäessä jumalanäidin välittömään läheisyyteen ja hänet sielunsa koko voimalla apuun taivuttaa, hän ei saa sitä taistelua paeta.

Mutta ristiarmeija odotti jo jokiahteella johtajapiispan lähtökäskyä. Tämä silloin tempasi telttansa harjalta suuren kullatun ristin, nousi ratsunsa selkään ja ajoi suorana ja varmana joukkonsa etunenässä. Toiset piispat ja papit kokoontuivat siihen hänen ympärilleen, ja kullatut rintaristit ja hiipan helyt hohtivat päivän paisteessa. Heidän jäljessään ajoivat haarniskoidut ritarit, joiden hevosetkin säteilivät kiilloitettua terästä ja joiden peitset taittoivat puitten oksia. Muu kirjava ristiarmeija seurasi näitä, enimmät jalan, toiset intoa hehkuen, toiset empivinä ja kalpeina. Mutta jälkijoukkona, vartijana, ratsasti Belgerd harmaine huoveineen sulkien epäileviltä peräytymisen tien. Ainoastaan pieni vartioväki jäi laivojen luo rannalle.

Rohkaisten soivat torvet ristijoukon edessä, ja papit ja munkit veisasivat hartaita virsiä, varmoina siitä, että heidän työnsä, voitettujen pakanain ja muiden Rooman kirkon vihollisten kastaminen, oli alkava ennen illan tuloa. Mutta tuskin oli siten puolen rupeamaa kuljettu, kun edelle lähetetyt tiedustelijat palasivat kertoen, että vihollisten joukko läheni jo koiran haukunnan matkan päässä. Silloin Tuomas käski ristijoukon pysähtyä aukealle ylängölle ja asettua taisteluasentoon. Mutta itse hän pystytti ristinsä ylängöltä kohoavalle kunnaalle, josta se näkyi laajalle kaikille tahoille, astui maahan ja käski joukkonsa polvistua. Korkein ja kaikuvin äänin hän rukoili ja lausui lopuksi:

— Taistelumme on pyhä, Rooman isä on luvannut jokaiselle, joka täällä ristin merkillä taistelee, synnit anteeksi niinkuin Pyhän maan retkeläisille, ja ken taistelussa kaatuu, sillä on edessään taivaan riemu ja autuus. Ilolla astumme siis nyt vihollista vastaan — pyhän Pietarin nimessä!

Tuomas piispa koetti näin rohkaista retkeläisiään ja samalla itseäänkin, sillä hän tunsi itsensä heikoksi juuri nyt, jolloin hän olisi tarvinnut kaiken voimansa. Hänen sotarukouksensa oli hänestä kaikunut ontolta ja jättänyt hänet kylmäksi, ja hän pelkäsi, ettei hän ollut, niinkuin aina ennen, voinut innostuttaa sotureitaan. Jotakin särkynyttä oli hänen sydämessään, — hän tunsi sen nyt selvästi, kun hän oikeaa innostuksen tulta odotti, hän ei voinut sitä kieltää. Ja kauhulla hän ajatteli raskasta osaansa alkavassa taistelussa, pyrkiä rukouksella jumalanäidin luo ja hartaudellaan voittaa hänen armonsa, — hän epäili jo sielunsa tarmoa ja olisi mieluummin tahtonut miekalla otella.

Mutta taistelu alkoi jo. Notkon vesakosta rupesi kankaalle singahtelemaan vihollisten teräsnuolia, ja heidän ratsumiehiään vilahteli vastaisen ahon rinteellä. Ristijoukko lähti tunnussanaansa huutaen laskeutumaan alangolle, karkoittaakseen sieltä vihollisen, ja ennen pitkää oli koko sotajoukko uponnut vesakon peittoon. Sieltä nyt torvet soivat ja sotahuutoja kaikui, sieltä kuului aseiden kalsketta ja käsikähmään käyneiden kirahduksia, — taistelu oli tuima heti alusta.

Tuomas piispa siirsi ristinsä vielä ylemmäs kunnaan huipulle, mutta hänen käsivartensa vapisi ristiä kantaessaan. Siihen kokoontuivat hänen ympärilleen ristin juurelle piispat ja papit ja munkit, jotka eivät aseita kantaneet, ja kaikki he siinä polvistuneina ääneensä rukouksiaan lukivat. Mutta Tuomas piispa kohotti silmänsä taivasta kohden ja kokosi sielunsa kaiken voiman karkoittaakseen epäilyksensä ja saadakseen mieleensä todellisen hartauden. Hän tahtoi pyyhkäistä ympäriltään pois kaiken muun maailman ja mistään muusta tietämättä ja välittämättä eristyä, sulautua henkensä hartauteen; siksi hän ei tahtonut laskea taivaalle suunnattua katsettaan alas, ennen kuin hän oli jumalanäidin läheisyyteen päässyt, ei hellittänyt rukouksestaan, ennen kuin pyhä neitsyt antaisi merkin osoitukseksi, että hän on sen kuullut ja että hän tahtoo ristin sotajoukolle antaa voiton. Luottavina ja kunnioittaen toiset hengen miehet katselivat tuota noin kiihkeästi rukoilevaa johtajapiispaansa.

Mutta vaikka hän tahtoi aistimensa kuolettaa, kaikui kumminkin taistelun pauhu laaksosta hänen korviinsa; hän kuuli ristisoturien tunnussanat, mutta kuuli myös vihollisen vieraat huudot. Ja nämä jälkimmäiset hänestä jo lähempää remahtivat. Se oli toki kaikki vielä kaukaista humua, se ei hänen rukoustaan häirinnyt, hän ei tahtonutkaan tietää, mitä laaksossa tapahtui. Mutta se humina kiihtyi ja selveni, ja yht'äkkiä rupesi nelistäväin hevosten raskasta kavion kopsetta kaikumaan hänen korviinsa ja hänen täytyi sitä levottomana kuunnella, tietämättä mitä se merkitsi. Sillä katsettaan hän ei taivaalta siirtänyt.

Vihollisen ratsuväki sieltä karautti huimaa vauhtia vastaisen ahon rinnettä alaspäin notkoon. Ristin sotureista se näytti lentävän heitä vastaan, ja sen etupäässä kiiti kimon selässä valkopukuinen ritari, jonka kohotettu miekka säteili päivän paisteessa. Hän ryntäsi suoraan ristijoukon jalkaväkeä vastaan vinhalla voimallaan, ja kirkuen pakenivat hänen edestään vesakossa lymyilevät jousimiehet, jotka sieltä matkan päästä olivat vihollista ammuskelleet. Hätäinen ja meluava hämminki syntyi sen harjanteen rinteellä, jonka kunnaalla Tuomas rukoili, ja nyt kuului selvästi pelästyneitä huutoja:

— Se on Novgorodin ruhtinas, hänen säilänsä palaa!

Ja kunnaalla rukoilevat papit ja munkit hypähtivät säikähtyneinä pystyyn keskeltä rukoustaan ja juoksivat pakoon harjun taakse.

Mutta Tuomas kurotti katseensa yhä korkeammas ja terästi sen yhä tulisemmin kirkasta taivasta kohti, ja käsiään väännellen hän rukoili pyhää neitsyttä oman kunniansa ja kirkon onnen vuoksi taltuttamaan vihollisen vimman ja ajamaan sen alas ristin juurelta. Päivä paahteli kuumasti hänen paljastettua päätään, se hohti suoraan hänen kasvoilleen, jotka hehkuivat, ja hänen ylöspäin tähdättyihin silmiinsä, jotka se sokaisi, mutta hän ei sitä tuntenut, sillä hänen sielunsa täytti jo polttava epäilys.

Ristiretkeläisten vasen siipi, jossa jalkaisin verkkaan ja varovasti olivat kulkeneet nuo soturin ammattiin antautuneet porvarit ja kalastajat ja laiskurit ja maantiesankarit, se oli vastustelematta väistynyt vihollisen ensi hyökkäystä, jonka ruhtinas oli tähän vitkastelevaan laumaan suunnannut. Ristijoukon ritarit ratsumiehineen olivat jo omalla tahollaan ehättäneet edemmäs notkoon. Mutta samassa palasi Belgerd-ritari ratsumiehineen takaisin ja hyökkäsi sivulta vihollisen kylkeen, pakottaen sen pysähtymään ja peräytymään. Taas kaikuivat rohkeampina ristisoturien huudot, ja koko heidän rintamansa läksi jälleen voitokkaasti kulkemaan eteenpäin, ajaen vihollista metsän läpi aholle. Ja paenneet piispat ja papit palasivat kohta kunnaalle takaisin, kertoen, että ristin liput liehuvat voitokkaina vihollisten keskellä.

— Sulle kunnia ja kiitos, pyhä neitsyt, kun meille apusi annat; minä tiesin, että et omiasi hylkää ja että meidät voittoon johdat…

Niin kiitti jo kunnaalla polvistuva piispa ja hänen ylöspäin käännetyt silmänsä säteilivät taas toivoa. Ja hän lisäsi kuiskaten:

— Sinä olet minulle armosi suonut, sinä pidät minua sittenkin palvelijasi arvoisena.

Mutta sotamelske ei tauonnut, ei loitonnutkaan kauas. Notkon takana kohoavalle harjulle ristin soturit eivät päässeet. Siellä kokosi nuori, valkopukuinen ruhtinas hehkuvin innoin joukkojaan, lensi kimonsa selässä salamana kukkulalta kukkulalle; hän oli yht'aikaa kaikkialla, järjesti joukkonsa joka taholla, valoi väkeensä intoa ja rohkeutta, ja taas hänen säilänsä välkkyi taisteluun käyvän joukon etunenässä. Kahakkaa jatkui, taistelu aaltoili eteenpäin ja taaksepäin. Ristijoukon raskaat, teräspukuiset ratsumiehet olivat innokkaiden ritarien johdolla, karkoittaen vihollisten jousimiehiä, ajaneet alavalle suolle, jossa heidän hevosensa uppoilivat, korskuivat ja ponnistivat ja jossa he turhaan pitkillä peitsillään hosuivat ilmaa, vihollisten haavoittaessa heidän ratsujaan teräsnuolillaan ja heittokeihäillään. He eivät siten ehtineet kuumimmassa miekkataistelussa oleville avuksi. Heistä toiset kaatuivat sinne, toiset nousivat satulasta jalan taistelemaan, ja yksin kaksin palasivat muut vähitellen kovemmalle maalle ja ratsastivat edestakaisin notkoa pitkin, ennenkuin tappelun tuoksinaan osuivat. Päivä paahtoi kuumasti laaksoon, jonne ei tuulen henkäystä ulottunut, ja se uuvutti väleen taistelevat; miehiä kaatui joukoittain molemmilta puolin. Valkopukuisen ruhtinaan sotajoukko oli pienempi, ristilaumain hyökätessä joka taholta se taipui niiden painon alle, peräytyi ja tempasi korskuvan kimonkin mukanaan näreikköön. Mutta tuskin olivat ristin soturit hikeä otsaltaan pyyhkien ehtineet metsän rintaan, kun tuo kaikkialle ehtivä, tulena välkkyvä säilä taas näkyi urhean kantajoukon keskessä, joka näreiköstä ryntäsi ja kiilana iski ristijoukon sakeimpaan, mutta enin epäjärjestyksessä olevaan laumaan ja taas repi sen auki. Ja taas kajahti pelästynyt huuto:

— Palava säilä saapuu, se polttaa meidät tulellaan!

Veri vuoti virtana, väsymys, velttous, toivoton säikähdys valtasi kirjavan lauman, se väistyi, läksi hurjassa paossa juoksemaan takaisin notkon halki ja rinnettä ylöspäin, vetäen mukanaan nekin, jotka olisivat tahtoneet lujina seisoa ryntäävää vihollista vastassa.

Yli tantereen kaikui jyrisevänä Belgerd-ritarin raivostunut ääni, kun hän ratsumiehineen koetti ehättää pakenevien edelle ja huusi näitä pysähtymään. He koettivat paljastetuin miekoin asettua juoksevain eteen, he kehoittivat, he uhkasivat, mutta pakenevia oli mahdoton pidättää. Belgerd käski miestensä hakata maahan etummaiset pakenijat, siten pysäyttääkseen toiset, ja tuima ottelu syntyi siten ristirintaisten itsensä kesken sillä harjanteella, jonka laella piispa rukoili; jäljempää syöksyvät polkivat jalkoihinsa edessä olevat, jotka koettivat väistää huovien miekkoja. Mutta heidän takaansa taas kuului notkosta nuoren ruhtinaan soinnukas, voitonvarma ääni, kun hän miehiään kiirehti pakenevain kintereille.

Tuomas piispa kuuli sotamelun lähenevän, hän kuuli juoksusta hengästyneiden ristisoturien hätäiset huudot ja huovien turhat uhkaukset, ja siinä hän polvillaan lepäsi mahtamatta mitään, kykenemättä palauttamaan pakoon väistyviä, lepäsi siinä koettaen koota sinkoilevia ajatuksiaan ehyeen rukoukseen. Hän rukoili jo ääneensä, vaimentaakseen siten korvistaan taistelun humun, hän terästi katseensa yhä kiinteämmin taivaalle, kuin sieltä apua odottaen, hän tahtoi puristaa sydämen rinnastaan sulkeakseen sen rukoukseensa ja heittääkseen sen panttilahjana jumalanäidin eteen, taivuttaakseen häntä armoon ja apuun. Hän huusi niin, että hänen äänensä kuului yli taistelun melun.

— Älä heitä meitä armosi tarhasta ulos, vahvista vielä ristisi soturien mielet, anna voimaa heidän aseilleen, sinä sen voit tehdä. Suista vihollisten varmuus, kun he ylinnä uhmailevat, katkaise heidän voittokulkunsa, — sinulla, sinulla yksin on siihen voimaa. Lainaa meille armosi, vahvista meitä, ei meidän vuoksemme, jos emme aseiksesi kelpaa, vaan oman kirkkosi vuoksi, oman kunniasi vuoksi, — auta ristiäsi, auta!

Mutta melu vain läheni, pakenevia joukkoja ryntäsi hänen kunnaansa ohitse, ja hän tunsi viiman huovien hurjasta ajosta, kun he yhä ylemmäs aholle etenivät pakenevia pysäyttämään. Ja vihollisten voitonhuudot repivät yhä lähempää hänen korviaan, joita hän koetti käsillään tukkia. Hänen päätänsä poltti ja hänen silmänsä verestivät, mutta hän tuijotti yhä taivaalle ja huusi kuivuvasta kurkustaan, karjui toivottoman vimmalla:

— Minun on syyni ja syntini, että näin annat pyhän vihasi ristin joukkoa rangaista, minun, yksin minun. Minä olen pyhyytesi häväissyt, petollisin sydämin olen tahtonut edustajasi olla, vilpillä olen korkeutesi merkkejä kantanut, äiti jumalan, minä olen armosi meiltä riistänyt. Kurita, rankaise minua, yksin olen vikapää kaikkeen, ruhjo minut, syökse minut kadotuksen syvyyteen, sen olen ansainnut. Mutta pelasta sinulle vihkiytynyt joukko, sille suo armosi, suo vieläkin voitto… armo!

Hänen äänensä katkesi, silmät näyttivät pullistuvan päästä, kun hän ponnisteli, ja hänen vartalonsa tutisi väsyneillä polvilla kuin tuulessa rannan ruoko. Mutta hänen äänensä kuulivat kunnaan juurelle hyökkäävät viholliset, ja he pysähtyivät kummissaan katsomaan tuota ristin alla huutavaa miestä, joka yksin äänellään vaimensi taistelun melun. Ja ristin sotureitakin se ääni kutsui esiin näreiköstä, jonne he kankaan yli paeten jo olivat huvenneet.

Toiset pakenevista olivat kyllä pysähtymättä juosseet hurjassa sekasorrossa eteenpäin metsän läpi laivoja kohden. Mutta toisen osan Belgerd ratsumiehineen oli toki saanut metsän rinnassa seisautetuksi ja käännetyksi takaisinpäin, ja hän johti sitä nyt vihollista vastaan, joka jo rinteelle nousi. Haarniskoituja ritareita, jotka olivat ajaneet takaa yksinäisiä vihollisparvia, yhtyi nyt myös hänen joukkoonsa, ja niiden avulla hän ojensi taas rintaman ryntäävää vihollista vastaan ja teki tuiman hyökkäyksen sen harvenneeseen kantajoukkoon. Uusi, entistä hurjempi ja verisempi ottelu syttyi nyt sillä ylängöllä, jossa ristijoukko ennen taistelun alkua oli voitonvarmana sotarukouksensa pitänyt. Uljaasti taistelivat rautapukuiset ritarit, ja todellinen taistelun kiihko sai nyt muutkin ristinsoturit valtoihinsa. He näkivät kultaisen ristinsä vielä kohoavan pystyssä kunnaalla ja hurskaan johtajapiispansa sen juurella hartaasti rukoilevan, ja he uskoivat vielä sen merkin suojassa sittenkin voittavansa. Yhteisin innoin he uudelleen ja uudelleen ryntäsivät vihollista vastaan. Mutta heidän joukkonsa oli pienentynyt, se ei jaksanut enää niinkuin äsken mieslukunsa painolla työntää edestään vihollista, jota väsymätön ruhtinas taidollaan johti ja innollaan elähdytti. Hänen valkoinen pukunsa punoitti jo verisenä, hänen sulkaniekka hattunsa oli isketty hänen päästään, joten vaaleat kiharat valtoimenaan hulmusivat, ja hän kiiti nyt ruskean ratsun selässä, kun ritarin peitsi oli hänen kimonsa lävistänyt. Mutta hänen silmänsä hehkui uhkuvaa nuoruutta, ja voiton uskoa ja taittumatonta intoa kertoivat hänen virmat liikkeensä, — sitä intoa oli niin paljon, että hän sillä aina uudelleen joukkonsa sytytti, kun hän rintaman edessä säiläänsä heilutti ja huusi:

— Muistakaa kotianne ja lapsianne, muistakaa Suurta Novgorodia!

Tuon riehuvan taistelun vieressä mäen nyppylällä Tuomas piispa oli aina vain polvillaan, ja hänen silmänsä tähystivät taivaan merkkiä. Monesti oli vihollisparvi yrittänyt riistää hänen vierestään pystytetyn ristin, mutta kurkoitettu käsivarsi ei ollut ulottunut kukkulan laelle. Monesti Tuomas itse oli tahtonut miekkaansa käyden rientää joukkoaan ottelussa johtamaan, mutta hän oli voittanut sen halunsa ja rukoillut. Toiset piispat ja papit olivat jo paenneet uhkaavia miekkoja ja kehoittaneet Tuomasta lähtemään mukaansa. Mutta hän ei heitä kuunnellut, hän tahtoi rukoilla, mutta hän tunsi kauhuin, kuinka hänen päänsä kävi raskaaksi ja kuinka hän horjui ja yritti kaatua, ja hän kutsui hätääntyneenä kaniikkeja tuekseen. Mutta nuoret apulaispapitkin olivat jo poissa, ainoastaan Pietari Kaukovalta seisoi vielä hänen vieressään, liikahtamatta seuraten hänen raskasta taisteluaan, ja tämä hento mies nyt asettui kookasta piispaa tukemaan. Piispan ääni oli jo kokonaan sortunut, mutta kähein kurkuin hän yhä rukoili taivaalta voiton merkkiä, — hän ei tahtonut katsettaan taivaalta hellittää ennenkuin hän sen armon merkin oli nähnyt. Aurinko teki jo laskuaan, solui verkalleen taivaanrantaa kohden; mutta vielä toivoi rukoileva piispa, että ennen kuin se oli vaipunut metsän taa, taivas oli antanut armonsa.

Ylimmät latvat peittivät jo päivän heleän pyörän. Silloin kuului hätääntynyt kirkaisu taistelutantereelta, ristiretkeläisten joukosta. Belgerd-ritari, joka ristijoukkoa oli johtanut ja ratsumiehineen koossa pitänyt, kaatui ratsunsa selästä ja sortui taistelevain jalkoihin. Nyt valtasi toivoton kauhu hänen urheat huovinsakin, ja heidän iskevät miekkansa hervahtivat alas. Mennyt oli viimeinen toivo, — he käänsivät väsyneet ratsunsa metsään päin, ja taas suhahti pakeneva lauma piispan ohi ja sen jäljessä voittoisa vihollinen.

Samassa aurinko vaipui metsän taa, ja epätoivon huokaus kohosi Tuomas piispan särkyneestä rinnasta. Hänen päänsä retkahti hervotonna ja raskaana alas, silmästä sammui viimeinen toivo, ja hänen ruumiinsa vaipui lannistuneena ja murtuneena kokoon Pietari Kaukovallan syliin.

— Sinä olet siis hylännyt meidät, Jumala, sinä olet vanhurskas etkä pilkkaajillesi armoasi suo, — niin läähätti kaatunut piispa. — Itse johdat valtakuntasi kaikkitietäväisyydelläsi, mikä olinkaan minä, että yritin sinun tahtoasi määräämään, — sinä olet sen minulle kuolemaksi lukenut.

Taistelu oli vetäytynyt vähän etemmäs kunnaan taa metsään, — taistelua kesti näet sittenkin vielä. Siellä metsän rinnassa oli pakenevain huovien joukkoon yht'äkkiä kuin taivaasta pudonneena lennähtänyt heidän rakas päällikkönsä, Belgerd-ritari, — hän oli kaatunut, mutta ryöminyt haavoittuneena esiin kuolleen hevosensa alta ja riensi nyt vieraan ratsun selässä vielä kerran tuulen viimana urhojaan johtamaan. Ja uusi rohkeus, uusi hurjuus oli siitä syttynyt tähän pienoiseen joukkoon, se syöksyi toivottoman koston synkässä kiihkossa vielä kerran vihollista vastaan, ja niin raivoisa oli ryntäys, että nuoren, voittavan ruhtinaan oli vielä kerran pakko peräytyä kankaalle. Siellä, ihan piispan kunnaan juurella, jossa risti kuulsi yhä pystyssä, riehui viimeinen taistelu; ristin viimeiset ritarit hyökkäsivät sitä kohden pelastamaan edes tämän värinsä vihollisen käsiin joutumasta.

Verta vuotavana, aukinainen haava kaulantiessä, raivasi Belgerd huoveineen itselleen tietä väistyväin vihollisjoukkojen läpi ristiä kohden, eikä häntä nyt mikään voima voinut pidättää. Harju oli ennen pitkää taas kerran ristin soturien hallussa, peräytymään syösty vihollinen kokosi voimiaan sen jo hämärtyvällä rinteellä. Raskaasti hengittivät väsyneet, ristirintaiset ratsumiehet harjulla, heidän väsyneet ratsunsa vapisivat, he eivät jaksaneet enempää, vihollinen sai pysähtyä ja kokoontua. Mutta kunnaalla, ristin juuressa, Tuomas piispa kohotti vielä kerran rauenneen katseensa illan kelmenevää taivasta kohden ja kuiskasi arasti toivoen:

— Annatko meille sittenkin armosi, onko se niin äärettömän avara? Oletko meitä vain koetellut, onko sieluni tuska voinut kuoleman synnin sovittaa… vieläkö suot meille voiton…?

Mutta silloin ratsasti hänen luokseen kalpeana ja satulassaan horjuen Belgerd-ritari. Verta oli jo vuotanut liiaksi, hän putosi hevosensa selästä ristin juurelle ja huoahti hiljaa, katkaisten piispan toivovan rukouksen:

— Ei Tuomas, voittoon eivät riittäneet voimamme… ei minun miekkani eikä sinun rukouksesi. Paljon, paljon enemmän me olisimme tarvinneet jumalanäidin apua ja armoa — me olemme suotta taistelleet…

Hän vaipui ristin juurelle, ja kankein, lasinkarvaisin silmin tuijotti piispa kaatunutta ystäväänsä, voimatta enempää rukoilla. Hän vain katsoi ja vapisi. Sillä kuolleen toverinsa rauenneessa silmässä näki hän jotakin, mikä hänet jähmetytti ja hänen tunteensa turrutti, — hän näki tuon syyttävän, murheellisen katseen, jota hän koko päivän oli hartaitten rukoustensa aikana peläten ja vavisten odottanut, jota hän ei ollut koskaan voinut väistää eikä paeta. Ja hänen sydämestään puhkesi ääni:

— Se on jumalanäidin vastaus!

Päivä oli hävinnyt metsän taa, ja sen punakin jo kelmeni taivaalta. Hämärän peitossa oli kangas, kunnaalta ei enää voinut nähdä, mitä siellä tapahtui. Mutta vielä kuului taistelun kohinaa, ratsumiehiä kiiti ristin ohi, ja niistä yksi, nuori novgorodilainen ylimys, sysäsi piispan vieressä kohoavan ristin kumoon; romahtaen se kaatui kalliolle ja särkyi pirstaleiksi. Silloin nousi maasta, pirstaleiden alta, murtunut piispa pystyyn, katsoi kauhuissaan pyhän viirinsä säpäleitä ja huudahti:

— Neitsyt Maaria, armoasi et voinut minulle suoda, ristisi asiaa en saanut ajaa. Mutta suonet minun toki kaatua ristisi kupeelle.

Hän sivalsi miekan tupestaan, hyökätäkseen kankaalle, jossa vielä taistelua jatkui, ja hurja nautinto valtasi hänen mielensä. Hän näki sieltä häämöttävän sen valkopukuisen ratsumiehen, joka oli hänet voittanut ja masentanut, jonka sydän siis oli puhtaampi kuin hänen ja mieli hartaampi, — tuolla hän liehui, hänen kanssaan tahtoi hän nyt mitellä miekkaansa, jolla hän ei ollut päivällä taistella saanut. Kasvoillaan kamala riemu hän kohotti kalpansa yhtyäkseen niihin linnan ratsumiesten ja rautapukuisten ritarien viimeisiin tähteisiin, jotka vihollisten saartamina vielä illan pimeässä kankaalla taistelivat ja mieluummin tahtoivat kaatua kuin antautua. Mutta hän ei ehtinyt vielä askelta astua, kun hento käsi päättävästi tarttui hänen miekkaa kohottavaan kouraansa ja pysäytti hänet juoksustaan. Se oli Pietari Kaukovallan käsi, ja hän kuuli pienen munkin nuhdellen huudahtavan:

— Tuomas, sinä ylvästelet vieläkin ja kapinoit. Alistu, mies, vihdoinkin Jumalan tahdon edessä, masenna itsekäs luontosi, joka korkeinta vastaan uhmailee, nöyrry kerrankin… seuraa minua!

Kohotettu miekka putosi kilahtaen maahan, ja ojennettu käsivarsi laskeutui alas ja sen jännitys laukesi verkalleen. Raivosta yltynyt luonto lamautui, ja kuin lapsi isäänsä seurasi kookas, mahtava piispa pientä munkkia kunnaalta alas pimeään metsään. Hän hoki vain hiljaa itsekseen:

— Niin, minä olen Jumalaa vastaan uhmaillut, — siksi en voinut saada armoa…

Ja kostean, pimeän, öisen metsän läpi vaelsi nyt murtunut mies heikkoon munkkiin nojaten vaivalloisesti ja läähättäen Nevan rantaa kohden, vaelsi samaa tietä, jota myöten suuri, voimakas Suomen piispa aamulla oli mahtavaa ristijoukkoaan vihollista vastaan johtanut, silloin ajaen uljaan ratsunsa selässä ja kullattua ristiä korkealla kantaen. Nyt kompasteli jalka kiviin ja mättäisiin, maa oli kuoppainen ja rosoinen, pensaikot sakeat ja murrokset korkeat, eivätkä hänen lauenneet jäntereensä enää tahtoneet häntä kannattaa.

Päivän kestänyt ottelu päättyi nyt taistelutantereella pian. Viimeiset harjanteella kamppailevat ristin soturit kaatuivat toinen toisensa perästä, kunnes viimeisen kädestä kirposi kalpa. Novgorodin nuori ruhtinas ratsasti silloin voittajana yli taistelutantereen iloiten voitostaan ja kiittäen urhokasta väkeään. Mutta niin uupuneet, niin raukeat päivän rasituksista olivat voittajankin joukot, että ne ilman nuotioita, ilman vartioita laskeutuivat taistelutantereen takaisen ahon kupeelle maata ja hervahtivat uneen. Kukaan ei ajatellutkaan ajaa takaa pakenevia ristiretkeläisiä, voitetutkin saivat rauhassa huoahtaa pakosalla metsän kätkössä taikka laivojensa luona rannalla. Taistelu oli tauonnut, ainoastaan kuolevain ja haavoittuneiden valitushuudot kaikuivat notkoista ja harjanteilta kesäisen metsän hiljaisuuteen.

Aamun valjetessa ja jo yöpimeällä kävivät voitettujen tähteet keräämässä taistelutantereelta vainajiaan, eikä kukaan heitä ehkäissyt. Uskolliset aseenkantajat hakivat kaatuneita ritareitaan, ratsumiehet ottivat mukaansa päällikköjensä ruumiit, ja kaksi ristiretkeläisten laivaa täyttyi siten kaatuneiden ritarien ja päällikköjen ruumiilla. Toiset ristiretkeläiset, jotka jo kestävästä taistelusta olivat paenneet rantaan ja nousseet laivoihin, soutivat jo yön selässä Nevan virtaa alaspäin, ja laivoja läksi siten yksitellen toinen toisensa perästä pyrkimään pois tältä turmion rannalta ja koko onnettomalta retkeltä. Toisiin laivoihin vielä aamun valjetessa kannettiin haavoittuneita ja vainajia — leiriä ei ehditty pelastaa — ja vähitellen nämä viimeisetkin kiirehtivät irtautumaan maista ja harvennein soutajavoimin ponnistamaan joelle. Ennen kuin aurinko oli ehtinyt kuivaamaan yöseltään kostean vesakkorannan Inkerijoen suussa, oli ristiretkeläisten laaja leiripaikka jo autio ja tyhjä.

Silloin saapui siihen voittajain riemuava joukko nuoren, uljaan ruhtinaansa johdolla, ja se pysähtyi tuokioksi törmälle katsomaan ristiretkeläisten viimeisten alusten ankaroita ponnistuksia päästä pakosalle. Mutta kun viimeinen laiva oli näköpiiristä hävinnyt, silloin asettuivat novgorodilaiset viettämään iloista juhlaa Nevan partaalle suuren voittonsa kunniaksi. Ylivoimallaan uhkaava vihollinen oli kukistettu ja karkoitettu, pelastettu oli Suuri Novgorod, säilytetty isien usko ja turvassa kodit ja perheet, — siinä olikin riemun syytä. Paenneiden ristin ritarien hyvin varustetut teltat ja muona-arkut tyhjennettiin ja jaettiin miesten kesken, ja hilpeät, nuoret novgorodilaiset ylimykset pukeutuivat piispain ja ritarien koristuksiin ja kalleuksiin, samettivaippoihin ja hopeavöihin, ja heidän viiniankkurinsa lisäsivät pian juhlan äänekästä iloa. Mutta ylinnä kaikissa riemuhuudoissa ja voittolauluissa kaikui sen nuoren ruhtinaan nimi, joka innollaan ja tarmollaan oli heille voiton hankkinut, hänelle annettiin nyt jo Nevan voittajan kunnianimi.

VII.

Hajalleen viskeltyinä, erillään toisistaan ja toisistaan tietämättä suuren ristijoukon tähteet soutavat taas Suomenlahden aavaa selkää pitkin, palaten tappiosta ja häpeästä. Särjetty on risti, tahrattu maine. Ensimmäisellä levähdysrannalla he ovat haudanneet ritarien ja päällikköjen ruumiit, ja he hoitelevat aluksien pohjilla hourivia haavoittuneitaan, siten ilman johtajia meriä harhaillen. Luonto tuntuu syksyiseltä, pilvessä on taivas, sydänkesän aika on kulunut ja syyspuolen vinhat tuulet puhaltavat ulapoilla. Yksinäinen laiva, joka heikontuneine soutajakuntineen vastaiseen kamppailee, näkee väliin kaukaisella taivaanrannalla toisen, samaan suuntaan ponnistavan aluksen ja jättäytyy sitä odottamaan saadakseen tietoja toisten vaiheista ja kuullakseen, onko johtajapiispa käskenyt ristiretkeläisten tähteiden vielä johonkin kokoontua. Verkalleen ja vaivalloisesti siihen saapuu toinen laiva, ja siitä tehdään juuri samat kysymykset. Ei kukaan tiedä, mihin retken johtaja on joutunut, hänen tahtonsa tarmo ei ole enää vaikeuksia voittamassa eikä ponnistuksiin innostamassa, kukaan ei ole antanut mitään määräyksiä, ei kukaan pidä ristiretken jäännöksiä koossa. Ristin sotajoukko on hajallaan. Kauempaa tulleet laivueet päättävät sen vuoksi palata kukin kotiinsa, Ruotsiin, Norjaan ja Tanskan saariin, ja he vaihtavat aseillaan ja varustuksillaan saaristojen asukkailta välttämättömimpiä muonavaroja sinne päästäkseen.

Mutta Suomesta kotoisin olevat laivat pyrkivät takaisin Aurajoen suulle, mistä juhlallinen retkikunta pari kuukautta sitten oli merelle lähtenyt, ja vähitellen sinne alus toisensa perästä palaakin. Kaikki kyselevät piispaa, mutta kukaan ei ole häntä nähnyt eikä kukaan tiedä, missä hän on ja mitä hän aikoo. Peläten ja kauhistuen rantamaan kristityt ja piispanlinnaan jätetyt vartiomiehet kuulevat kertomuksia ristijoukon perinpohjaisesta tappiosta ja hurjasta paosta, linnanvanhimman kuolemasta, kaatuneiden suuresta lukumäärästä ja johtajapiispan katoamisesta yön pimeässä kumotun ristinsä juurelta. He siunaavat itsensä ja kysyvät huolissaan, mitä tästä nyt on tuleva. Mutta rantaan kerääntyneet suomalaiset mekkoniekat talonpojat kuuntelevat noita surun viestejä silmiään räpäyttämättä ja värähtämättömin kasvoin, heidän sisässään vain kasvaa salainen toivo. Ja kun heille kerrotaan, että retkelle pakolla viedyt suomalaiset olivat taistelun edellä karanneet karjalaisten metsiin, silloin välähtää salaa mekkomiesten silmä, eivätkä he voi olla toisilleen hiljaa kuiskailematta.

Yhä useampia laivoja palaa Aurajoen suulle, mutta ei palaa Tuomas piispa. Väsyneet saapujat ovat kaikki yhtä neuvottomia ja tietämättömiä. Vihdoin eräänä päivänä mereltä päin soutaa vieläkin pieni viisihanka-alus, jonka airoissa istuu munkkeja ja kaniikkeja. Soutajain vähäväkisyyden takia se on matkalla kauimmin viipynyt, ja uupuneina laskeutuvat airot, kun se nyt saapuu rantaan.

Silloin nousee sen pohjalta kaksi harmaakauhtanaista munkkia, joista toinen, pienempi, taluttaa maihin toista, pitkää, mutta kumaraa ja kokoonpainunutta miestä. Rannalla olijat katsovat näitä saapuvia ja katsovat kysellen toisiaan. Hennon miehen he heti tuntevat, se on Pietari, Pietari Kaukovalta, erakkomajan lempeä saarnamies, mutta toinen, — onko se hän, onko mahdollista…?

— Onko se entinen, voimakas, suoraselkäinen piispamme, tuo kutistunut, hoiperteleva äijä?

— Tuossako olisi ristiretken mahtava johtaja? Hän se on, hän siinä kulkee katse maahan luotuna harmaanveljen karkeassa puvussa. Pitkän, valkoisen parran keskellä ovat harmajat kasvot ikäänkuin uponneet, ja sauvaan nojaa vapiseva käsi. Puhuttelematta ketään, tervehtimättä ketään hän kävelee Pietarin rinnalla jokivartta pitkin Räntämäelle päin.

Mutta sittenkin rannalla olevain soturien ja pappien mieli piispan paluun johdosta rauhoittuu ja rohkaistuu. Hän on lannistunut nyt, murtunut tappiostaan ja rasituksistaan, mutta hän on palannut, hän on vielä sittenkin Suomen piispa Tuomas, jonka nero ja voima aina on vaikeammatkin tappiot korjannut. Hän on nyt väsynyt ja sairas, mutta anna hänen levätä ja kostua, niin pian hän taas valaa uutta elämää ja toimintaa masennetun kirkkonsa keskuuteen. Kenties hän panee uuden, vielä mahtavamman ristiretken toimeen kostaakseen tappionsa; toimetonna hän ei ainakaan voi elää, — niin, varmaankin täällä taas pian ryhdytään uusiin valmistuksiin ja varustuksiin. Piispa elää!

Ja kun Tuomas on saatettu linnan suureen arkitupaan, ja hän siellä taas istuu tutun väkensä keskuudessa, silloin nuo hänen ystävissään kyteneet mietteet ja toiveet pian puhkeavat sanoihin ja kysymyksiin.

— Kostetaan kai pian Suuri Novgorod?

— Kuritetaan kai petolliset pakanat?

— Milloin ryhdytään uutta ristiretkeä valmistamaan?

Niin kyselevät miehet ensiksi toisiltaan keskenään supatellen, ja pian näitä kysymyksiä ehtii Tuomas piispankin kuuluville. Mutta hän ei niistä innostu, niinkuin aina ennen, ei rohkaise väkeään, mutta ei niistä myöskään närkästy. Kumarana hän rahilla istuu, kädet ristissä polvillaan, eikä hän kohota katsettaan maasta, kun hän hiljaisesti vastaa:

— Ei ole minusta enää kirkon kostajaksi, en kykene enää johtamaan tietä ristin puolesta taisteluun, en ole sen arvoinen.

Suruissaan ja ihmetellen sitä kuuntelevat linnan soturit ja sinne kokoontuneet papit ja tuomioherrat; kovin syvältä näkyy tappio koskeneen voimakkaan piispan sydämeen. Neuvottomina ja epäillen, tokko nyt Tuomas piispa tuolla puheella sittenkään saattaa totta tarkoittaa, he ryhmittyvät hänen ympärilleen ja kysyvät edelleen:

— Ettekö aio meitä johtaa, eikö taistelua ja käännytystyötä Suomessa enää jatketakaan? Mitä siis teemme?

Mutta piispa vastaa:

— Palatkaa kukin töihinne hiljaisuudessa tehtäviänne suorittamaan. Pyhä kirkko löytää kyllä itselleen kostajan ja kurittajan, kun se sellaisen tarvitsee, se valitsee itse hetkensä ja aseensa, — tyytykäämme, nöyrtykäämme, odottakaamme! Tutkimattomat ovat meille korkeuden tiet, älkäämme niitä omin päin lähtekö kulkemaan. Salattu on meiltä Jumalan tahto ja tarkoitus; mitä olisimme me ihmiset, että me oman viisautemme mukaan rupeaisimme hänen asioitaan ajamaan ja hänen nimessään toimimaan. Asettukaamme, odottakaamme hänen käskyjään!

Soturit ja papit jäävät siihen ääneti seisomaan. Outoa on heidän kuulla tällaisia sanoja tuon itsevaltiaan ja yksin määräävän piispan suusta, hänen, joka on aina toiminut ja käskenyt kirkon korkeana edustajana ja sen täysin valtuuksin. He eivät tätä ymmärrä, mutta he eivät tahdo kysellä enempää.

Arkituvan suurelle pöydälle katetaan ateria, ja kunniasijalle pöydän päähän valmistetaan tavan mukaan piispalle paikka. Mutta hän ei mene nyt siihen istumaan, hän nousee, käskee pappien pitää suru- ja katumusmessuja hänenkin puolestaan ja kävelee sitten pihan yli yksin omiin huoneisiinsa. Mutta hän ei siellä nyt pukeudukaan piispanpukuunsa eikä vyöttäydy miekkaansa. Ja asiamiehet, jotka saapuvat häneltä moninaista kysymään linnan hoidosta ja seurakunnan asioista, hän lähettää pois. Kirjurit tuovat hänelle kasan kirjeitä ja odottavat kirjaston ovella hänen määräyksiään, — piispan kotiin palattua heidän sulkansa on ennen aina saanut rajusti heilua. Mutta nyt ei piispa avaa noita sinetöityjä salkkuja eikä vaivaa kirjureita pitkillä sanelemisilla; he saavat mennä. Hiljaista ja toimetonta on nyt linnassa kaikki kuin vainajan vuoteen ääressä.

Mutta illan tullessa piispa kutsuu vanhimman linnan huoveista puheilleen, jättää hänelle linnan avaimet ja käskee hänen päällikkönä vartioida linnaa. Sitten käskettää hän luokseen tuomiokapitulin vanhimman diakonin, antaa hänelle kirkon kirjat ja sinetit ja määrää hänet hoitamaan seurakuntaa siksi kunnes toisin asetetaan. Ja vihdoin hän kutsuu Pietarin, joka on seurannut häntä linnaan, puheilleen. — No, mitä aiot nyt? kysyy teräväsilmäinen munkki hetkisen äänettömyyden jälkeen.

— Minä seuraan sinua, Tuomas vastaa hiljaisesti. — Lähtekäämme!

Satuloitu ratsu tuodaan piispalle, kun kuullaan hänen taas tapansa mukaan aikovan lähteä saarnaajaveljesten majaan rukoilemaan. Mutta hän käskee viedä sen pois; jalkaisin, halpana, nöyränä veljenä hän tahtoo nyt veljesten piiriin astua, halvimpana kaikista, suurimpana syntisenä, jolla on enin katumista ja enin anteeksi anottavaa.

Syksy oli käsissä. Se muuttui talveksi, ja talvikin kului. Ja harmaittenveljesten hiljaisessa, suljetussa seurassa, syrjässä maailmasta ja sen intohimoista, tietämättä tapahtumista ja välittämättä niistä, eli Tuomas tämän talven halvimman munkin tavoin. Hän teki töitä niinkuin he, loi lunta, kantoi vettä, pilkkoi halkoja kuin nuorin uusikko ja seurasi tarkoin veljeskunnan sääntöjä totellen esimiehen käskyjä. Hän paastosi pitempään kuin muut, viipyi messussa vielä toisten lähdettyä ja rukoili usein yöt läpi yksinäisessä kopissaan. Ja hän näytti tottuvan ja tyytyvän tähän elämäänsä nöyryydessä ja hartaudentöissä.

Veljeskunnan päämies, Pietari Kaukovalta, seurasi ääneti Tuomas piispan mielen rauhoittumista ja hänen tottumistaan erakkoelämään. Mutta se ei häntä tyydyttänyt, hän kävi huolestuneen näköiseksi, ja eräänä kevätpäivänä hän astui Tuomaan koppiin.

— Sinä viihdyt kauan luonamme tällä kertaa, Tuomas, sanoi hän.

— Niin, minä odotan täällä jumalanäidin ja hänen maallisen edustajansa käskyjä. Odotan nöyryydessä, en tahdo itse toimia.

— Mitä siis odotat?

— Hänen rangaistustaan taikka hänen armoaan, mitä hän tahtoo minulle suoda.

Mutta pienen munkin katse tarkasti häntä heltiämättä, ja kun Tuomas ei mitään enempää virkkanut, hän kysyi vielä:

— Miksi odotat, miksi et tee tehtävääsi?

— En tiedä, mitä pyhä neitsyt minulta vaatii, vastasi Tuomas.

— Etkö tiedä, Pietari kysyi verkkaisesti. — Minulle olet sydämesi paljastanut, mutta oletko ilmaissut Rooman isälle sen rikolliset aikomukset ja teot? — Sinä olet vielä Suomen piispa. Tahdotko pysyä sinä, vai tahdotko olla katuvainen parannuksentekijä? Valitse!