KILPAILU MARKKINOISTA.

Elettiin joulunaluspäiviä vuonna 1415. Oli varhainen iltapäivä, mutta pystyvalkea palaa roihusi jo niissä Oulunsalon rannikkotalojen pirteissä, jotka olivat kuin kätketyt metsän siimekseen, ettei niitä merelle päin näkyisi. Eräässä suurimpia pirttejä talonväki hääri puhdetöissään takkavalkean ympärillä, mutta pirtin pitkän pöydän ääressä istuskeli siellä muutamia matkamiehiä pärevalkean lepattavassa valossa, hekin siinä puuhakkaina hommaten. He olivat äsken kelkalla vetäneet laivastaan, joka oli jäätynyt saaren suojaan, tynnyrin, ja sen tappia he nyt availivat, talon kipot ja kannut siinä varallaan.

Nämä miehet olivat turkulaisia kauppamiehiä, jotka syyskesällä olivat purjehtineet Oulunsuuhun ja nyt jääneet laivoineen tänne talvehtimaan, asuen majamiehinä rannikon kalastaja-maanviljelijäin luona Oulunsalon suurimmassa pirtissä. He olivat tahallaan jättäytyneet tänne talveksi käydäkseen kauppaa Pohjan pirkkalaisten, lapinkävijäin sekä Pohjanmaan suurten jokien lohenpyytäjäin kanssa, ja hyvin heiltä näihin asti kaupat olivatkin luonnistaneet. Mutta pohjolan pitkä pimeä ja sen avuton yksitoikkoisuus oli pian ruvennut heidän mieltään masentamaan. Eihän siellä ollut valoisaa taikka puolihämärääkään aikaa kuin pari, kolme tuntia vuorokaudessa, jolloin näki liikkua ulkona ja käydä kauppaa ranta-aitassa, mihin he kokosivat ostoksensa ja missä pitivät kauppatavaraansa. Muu osa vuorokautta täytyi virua huonosti valaistussa tuvassa, nukkua sen raheilla nukkumasta päästyäänkin ja sitten koettaa päretulen valossa edes jotakin näperrellä. Se kävi niin pitkäpiimäiseksi, että turkulaiset olivat melkein jo katuneet jäämistään talveksi tähän kaukaiseen, pimeään maanääreen. Mutta lyhentääkseen edes tulossa olevain kirkkopyhäin pitkiä, pimeitä puhteita he olivat nyt vetäneet laivastaan maihin tuon pulleamahaisen, rautavanteisen viinitynnyrinsä, jonka seurassa he tiesivät pitkien iltojen kuluvan hauskemmasti. Näihin tynnyrinavaajaisiin he olivat kutsuneet vieraikseen Oulunsalon papinkin ja lukkarin, ja kun tapit vihdoin oli avattu, rupesi pöydän ympärillä kielenkanta laukeamaan.

Turun kauppamiehet, joita oli kolme, olivat syystalvella käyneet kauppamatkoilla Pohjanmaan toisillakin jokisuilla, Haukiputaalla, Iissä, Simossa, Kemissä ja Torniossa, ja sillä välin pitäneet rihkamakauppaa niissä parissa tavara-aitassa, joita turkulaisilla vanhoilta ajoilta oli siinä Varjakan saaren vastapäisellä rannalla. Nyt he kertoivat vierailleen tuosta äskeisestä kauppamatkastaan ja Tornion markkinoista, joista he olivat tuoneet mukanaan pari hevoskuormaa Lapin antimia, arvokkaita näädän ja majavan nahkoja, — niillä he tiesivät Itämeren kauppapaikoilla olevan vilkkaan kysynnän. Kertoivat siinä näkemistään ja seikkailuistaan yhä virkistyen ja äänekkäämmiksi käyden.

— Siellä Tornion markkinoilla oli väkeä monenlaista, ruotsalaisia, norjalaisia, lappalaisia, vienalaisia, siellä puhua poristiin monilla kielillä ja kauppatavaraakin oli jos minkä näköistä ja nimistä. Se oli kuin Baabelin kaupunki!

Näin jutteli nuorin turkulaisista, Hannu Villikainen, joka nyt ensi kerran oli näillä Pohjanmaan kauppamatkoilla ja johon Tornion markkinat olivat tehneet peräti valtavan vaikutuksen. Mutta toinen turkulainen, vanhin joukosta, Juho Rengonpoika, joka jo ennen nuorena miehenä oli näillä matkoilla käynyt, ehätti siihen mahtipontisena selittämään:

— Eikä ne Tornion markkinat nyt kuitenkaan olleet mitään siihen verraten, mitä ennen, tässä pari-, kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin näillä markkinoilla vuosittain ja joukolla käytiin Turusta, niinkuin muuten Tukholmastakin, Räävelistä ja Lyypekistä asti. Ja silloin siellä vasta liikettä surisi, silloin siellä vasta oli oikea kieltensekoitus! Mitäs nyt, kun ei sinne vuosikymmeniin ole laivoilla etelästä päin kukaan kulkenut, — nykyiset markkinat ovat kääpiöitä entisiin verraten!

— Olipa siellä sentään ääntä ja mölinää nytkin, ihan hirvitti väliin, ja liukkaat olivat siellä puukotkin tupesta livahtamaan, kertoi kolmas kauppasaksoista, lyhyenläntä, kalpeahko mies, Heikki Spit, jota Tornion markkinain rähinänsekainen, usein tappeluihin kärjistynyt elämöiminen ja eri kauppa-ainesten välinen kiivas kilpailu oli vallan järkyttänyt. — Muistattehan nekin karjalaiset nahanostajat, jotka meitä haukkuivat, kun muka olimme tulleet heidän apajoilleen.

— Miksi heidän? tiedusteli pitäjän pappi, joka suurella halulla yhä uudelleen kallisteli viinikannua. — Liehän siellä valta kaikilla käydä kauppaa?

— Onpa tietenkin, vakuutti Rengonpoika, joka hyvin muisti entisen ajan kauppatavat, jolloin siellä yhteisestä sopimuksesta vallitsi ankarat, kaikkea väkivaltaa ehkäisevät kauppasäännöt. — Mutta nyt viime vuosikymmeninä vienalaiset ja muut karjalaiset ovat saaneet melkein yksin ostella pirkkalaisilta nahkoja; he ovat määränneet hinnat mielensä mukaan, ja nyt heitä tietysti harmitti, kun me olimme saapuneet kilpailemaan. Mutta minkäpä he meille mahtoivat, vaikka ostelimmekin nahat pois heidän nenänsä edestä. Ei haukku haavaa tee!

— Mutta kovasti he uhkailivat kostavansa, ja ihanhan ne siinä lähdön aikana kuormillamme häärivät, kertoi Heikki. — Siunailinpa, kun me vihdoin kierää jäätä myöten pääsimme ajamaan Torniosta pois ja saimme kuormat tänne aittoihimme.

— Hyvinhän sieltä päästiin ja olisi päästy, vaikka olisivat mitä yrittäneetkin, kehui Villikainen. — Ja täällä ne nyt ovat meidän aitoissa monen jokivarren nahkakiihtelykset, lohitynnyrit ja voisaavit hyvässä tallessa, lujat lukot aittain ovilla.

— Ja jahka tässä vielä talvikausi käydään kauppoja, myödään suolat loppuun ja ostellaan yhä uusia nahkakuormia, niin on meillä keväällä täysi, kallis lasti täältä Turkuun vietäväksi. Väleen meiltä täällä tämä talvi kuluu!

Näin pitkän matkan miehet, joita jo ikävä oli ruvennut voittamaan, nyt viinikannun ääressä rohkaisivat omiaan ja toistensa mieliä, kallistellen kippoja kirkon miesten kanssa ja tarjoten aina väliin kulauksen talon miehillekin, joille tuo outo juoma makealta maistuikin. Nopeasti sujahtivat iltapäivän tunnit, eikä sentään viinitynnyriä tarvinnut vielä edes kallistella, — ihan virtanaan siitä juoksi, kun tappia avattiin, ruskeata, kihauttelevaa ilolientä.

Silloin, ilon parhaimmilleen yletessä, naapurin poika hiihti pihaan ja ryntäsi pirttiin kertomaan, että alhaalta rannasta, metsän takaa, kuului liikettä ja kohinaa aivan turkulaisten kauppa-aittain seutuvilta.

— Hä, vieraitako aitoillamme! — Äkkiä hypähtivät Turun miehet pöydän äärestä pystyyn ja kiirehtivät pihalle kuuntelemaan. Aivan oikein, sieltä kuului aittarannasta ryskettä ja ääniä. Siellä oli varmasti miehiä luvattomilla asioilla. Kuin tulessa turkulaiset viskasivat turkit ylleen ja naapukat päähänsä, kiskaisivat kirveet vyölleen ja lähtivät synkästi kiroten juoksemaan rantaan päin. Ja viinistä vilkastuneet talon miehetkin seurasivat heitä. Mutta kirkon edustajat, pappi ja lukkari, tyhjensivät visusti pöydälle jääneet kipot ja kannut kurkkuihinsa ja lähtivät sitten hiipimään pois kirkolle päin; pieni puinen pyhättö sijaitsi mantereen puoleisella kankaalla. Samaa vauhtia he pakenivat vielä sieltäkin edemmäs sydänmaille päin.

* * * * *

Itämerellä ja sen lahdilla oli näihin aikoihin kaikki rauhallinen kauppaliike kauan ollut mahdotonta. Turvatonta oli ollut liikkua vesillä, ja rannatkin olivat ylen rauhattomat. Sillä yhtenä tuloksena Itämeren maissa vallitsevista hallitsijariidoista ja muista sisäisistä taisteluista oli näille vesille syntynyt kokonainen rikollinen ammattikunta, puoliuskonnollinen, puolivaltiollinen merirosvojen veljeskunta — vitaaliveljekset —, jotka aseistettuina meriä kyntäen ryöstivät kaikki tapaamansa kauppa-alukset ja tappoivat niiden kuljettajat, olivatpa ne minkä maan väkeä tahansa. Samat merisissit pakkoverottivat myöskin rannikkoja, joiden eri pohjukkoihin, jopa linnoihin ja kaupunkeihinkin, he äkkiä pesiytyivät, ja pitivät niin monet maat kauan kauhun ja pelon vallassa. Niinpä olivat he aika-ajoin isännöineet mistään esivallasta välittämättä yksin Suomen Turussakin. Käskynhaltija, Knut Bonpoika Griip, oli näet lopulta turvautunut heihin kuten ainakin väkevämpäänsä, päästäen kaikkinaiset saksalaiset ryöväriritarit, vendiläiset merisissit ja tanskalaiset sotilasluopiot linnain isänniksi. Suomen pääkaupungista oli näin joksikin ajaksi tullut Itämeren rosvojen keskuspaikka ja se joutui aivan eristetyksi muusta lainalaisesta maailmasta. Sen koko kauppa tyrehtyi, jopa niin, että hansalaiset kauppasaksat, Turun porvariston johtava pääaines, sieltä pakenivat pois paremmille markkinoille. Kaikki siveelliset käsitteet olivat menneet nurin Turun suomalaisiltakin kauppiailta. Mikäli he eivät olleet ruvenneet merirosvoiksi, olivat heiltä niissä oloissa menneet hampaat naulaan; sisämaankauppakin oli tavaravarastojen puutteessa loppunut, ja siellä sisämaassa oli ihmisillä hätä, mistä saada suolaa ja rautaa ja muuta tarvetavaraa.

Tämä pari-, kolmekymmentä vuotta kestänyt onneton aika oli nyt vihdoinkin, ainakin toistaiseksi, päättynyt. Unionikuningatar Margaretan tarmokkaat ponnistukset järjestettyjen olojen palauttamiseksi hänen kolmeen valtakuntaansa olivat näet vihdoin kantaneet hedelmiä, ja hänen toimekkaat käskynhaltijansa olivat 1400-luvun ensi vuosikymmenellä vähin erin puhdistaneet Suomen rannikot merirosvoista. Varsinkin oli Klaus Lydekinpoika Djekn, joka Margaretan lukuun näihin aikoihin varsin itsenäisesti isännöi Turussa, lujalla kädellä ja tekemällä järkeviä rauhansopimuksia Suomen ja hansakaupunkien välillä avustanut järjestettyjen olojen palauttamista. Niin oli Turun kauppakin vähitellen, joskin hyvin hitaasti, taas päässyt elpymään. Sieltä ruvettiin jälleen tekemään kauppamatkoja Rääveliin, jopa uskaltausi taas lyypekkiläinen hansa-alus Turkuun asti, ja silloinhan turkulaisilla jälleen oli vietävää sisämaahankin.

Silloin välähti eräiden Turun porvarien päähän ajatus koettaa saada uuteen vireeseen kauppaliike myöskin Peräpohjolaan. Se oli ennen ollut heille hyvin hyötyisää liikettä. Sikäläisten suurten jokien ranta-asukkaille oli Turusta laivoilla viety rautaa, suolaa, viljaa, aseita ja muuta tarvekalua, ja heiltä oli sieltä vastikkeeksi vaihdettu eläinten nahkoja, joita sikäläiset lapinkävijät, Pohjan "pirkkalaiset", toivat veroalamaisiltaan laajasta lapinkorvesta, sekä lohta, jota rantalaiset pyysivät kalarikkaista joistaan. Tämä kauppa oli edellä kuvattuina turvattomuuden vuosina sitten kokonaan pysähtynyt, sillä nimenomaan Pohjanlahti oli ollut vitaaliveljesten hallussa, jotka herrastelivat Suomen puolella m.m. Korsholman linnassa ja Ruotsin puolella useissa merikaupungeissa. Merenkulku oli näin ollut aivan tukossa. Nyt sekin oli auennut, taikka ainakin toivottiin merirosvojen sieltäkin vihdoin poistuneen. Ja silloin päätti kolme Turun porvaria uskaltautua tuolle pitkälle matkalle kuin löytöretkelle.

Heistä oli vanhin, Juho Rengonpoika, kuten sanottu, jo ennen nuorempana ollut tällaisella kaupparetkellä muiden turkulaisten matkassa, ja hän se nyt lähti johtajaksi ja oppaaksi. Toinen, Heikki Spit, pani likoon laivansa, jonka hän jollakin salaperäisellä tavalla oli saanut Turusta lähteviltä merirosvoilta takaisin siepatuksi, mutta oman henkensä alttiiksipanemista hän kauan empi, kunnes vihdoin ahneus voitti ja hänkin lähti mukaan. Kolmanneksi liittyi matkaan nuori ja reipas Hannu Villikainen, jota tälle retkelle veti yhtä paljon seikkailunhalu kuin hyvän ansion toivo. Nämä kolme miestä hankkivat laivaansa kauppalastin, ottivat hyötytavarain lisäksi mukaansa kankaitakin ja koristuksia ja muuta houkuttelevaa rihkamaa, sillä he aikoivat viipyä talven yli Pohjanmaalla ja käydä sikäläisillä talvimarkkinoilla onneaan koettamassa.

Vistottavaa oli ollut heidän matkansa autioiden merien poikki, joissa ei pienintäkään purjetta näkynyt, ei kalastajavenhettä, ei savua vehmaimmissakaan saarissa. Se oli kuin "kuollut meri", jonka autioiden saarten takaa vain saattoi odottaa ryöstäjän mustapurjeisen aluksen pistäytyvän esiin, ja monesti Spitin Heikin oli tehnyt mieli pyörtää takaisin keskeltä taivalta, mutta hänen toverinsa olivat kuitenkin aina saaneet hänet taivutetuksi jatkamaan matkaa. Niin tultiin vihdoin Pohjanlahden pohjukkaan ja yritettiin sen vanhaan kauppapaikkaan, Oulunjoen suuhun. Mutta suisto oli nyt autio ja tyhjä; nähtävästi oli sen asujamisto jo vuosia sitten rannikonryöstäjiä paeten jättänyt markkinapaikkansa Turkassa autioksi, vetäytyen ylemmäs jokivarrelle koskien taa. Ei löytynyt vanhaa kauppapaikkaa enää Iijoen suustakaan, ja turkulaiset aprikoivat jo, pitäneekö heidän väestöä tapaamatta ja tyhjin toimin lähteä paluumatkalle. Jo he lähtivätkin, mutta sillä matkalla he tapasivat sentään eräitä silakanpyytäjiä selältä ja kuulivat heiltä, että Oulunsaloon, Varjakan saaren kohdalle, oli taas syntynyt uusi asutus ja pieni kauppapaikkakin. He purjehtivat siis sinne, laskivat ankkurin saaren ja mantereen väliseen kapeaan, syvään salmeen ja läksivät maihin eläjiä hakemaan. Niitä he löysivätkin matalan lahden pohjasta, rantametsän takaa, ja sinne Oulunsalon pikkukylään he silloin asettuivat, sieltä käsin laajempia kaupparetkiä tehdäkseen.

Ja hyvinhän olivat heidän suunnitelmansa lähteneet toteutumaan. He olivat käyneet, paitsi Torniossa, kauppamatkoilla sisämaassakin, jokien varsilla, josta löysivät vauraan asutuksen. Tämä ilolla vaihtoi itselleen turkulaisilta suolaa ja viljaa nahkakiihtelyksiin ja lohitynnyreihin. Siten turkulaiset olivat jättäytyneet talveksi Peräpohjaan kauppaa tekemään, ja hyvin toivein he nyt ajattelivat ensikesäisiä suuria voittojaan. Mutta silloin…

* * * * *

Turkulaiset juoksivat minkä koivista lähti ranta-aitoilleen, nuori Hannu ensimmäisenä kirvestään uhkaavasti heilutellen ja pieni Heikki viimeisenä kylän miesten joukossa, — aina sitä varovammin, kuta lähemmäs aittoja hän joutui. Sillä sieltä kuului nyt yhä selvemmin rymyä ja outojen miesten ääniä, — Heikkiä rupesi pahasti peloittamaan. Eikä toistenkaan turkulaisten auttanut juosta tietään loppuun asti. Sillä kun Hannu ensimmäisenä saapui ranta-aukealle ja siitä kalpean kuutamon valossa näki vieraitten miesten aukimurretuilla aitoilla ahertavan, ja kun hän siitä heille karjaisi:

— Pois vorot aittojamme rosvoamasta! — silloin olivat aittain tyhjentäjät rauhallisesti, mutta vakavasti huutaneet kieltelijälle vastaan:

— Älkää tulko lähemmäs, jos teille henki lie kallis! Täällä nyt me olemme isäntinä.

— Aitat ovat meidän ja tavarat, karjui siihen perille rientävä Juho Rengonpoika, yhä kohti työntyen. — Rosvoille annamme rosvon palkan!

Mutta pilkkanauru kajahti aitoilta vastaan:

— Tulkaa antamaan!

Juhonkin täytyi silloin pysähtyä. Sillä kymmenkunta keihäsmiestä läksi aittain luota juoksemaan turkulaisia kohti, asettuen siten suojelemaan toisia, jotka yhä aitoista vyöryttivät lohitynnyreitä ja kantoivat porokelkkoihinsa nahkakiihtelyksiä, noita turkulaisten kalliita kauppavoittoja. Ja keihäsmiehistä puhui muuan päättävästi, joskin ivallisesti karjalaisella murteellaan:

— Luulitte hyvänkin apajan vetäneenne, kun tulitte Tornioon meidän kauppavesillemme, missä teitä ei ole ennen nähty. Ne nahat ja arvokalat, joita te sieltä ja muilta jokivarsilta itsellenne keplottelitte, ne ovatkin meidän oikeutettua kauppatavaraamme, ja näin me nyt otamme omamme takaisin, — perikää hinta sitten mistä saatte! Älkääkä tulko toiste enää näille meidän markkinoille.

Turkulaisilta oli sisu haljeta tuota ryöstäjän koppavuutta kuullessaan, ja Rengonpoika karjui ja haukkui vastaan, niin että hänen äänensä kävi käheäksi. Mutta samaan aikaan hänen täytyi pidättää Hannua hyökkäämästä kirveineen ylivoimaa vastaan. Karjalaiset eivät näet heidän huudoistaan välittäneet, yhä ilkkuivat vain, eivätkä rannalle saapuneet Oulunsalon talonpojatkaan uskaltaneet lähteä turkulaisille avuksi ryöstäjiä vastaan. He pelkäsivät talojaan, kiihtynyt vainolainen saattoi tulla ja sytyttää ne tuleen. He kyllä hekin sieltä etäältä moittivat Karjalan miehiä väkivallanteosta, näkyivätpä näitä tuntevankin ja nuhtelivat:

— Kuinka sinäkin Kaipainen, joka ennen olet täällä rehtimiehenä liikkunut, nyt käyt toisen tavaraan käsiksi? Ja sinäkin Miikulainen, ennen maksoitte toki nahoista ja lohista talia ja suoloja…

— Teille maksamme vastakin, vastasivat karjalaiset talttuneemmin, — mutta nämä turkulaiset tulivat luvatta meidän markkinoillemme…

Sen verran nämä oululaisten miesten nuhteet kuitenkin näkyivät ryöstäjiin vaikuttaneen, että he nyt herkesivät aittoja enempää tyhjentämästä. Köytettyään kuormansa he lähtivät vain rauhallisesti taluttamaan pororaitoaan Oulun jokisuuta kohti, josta heidän vanha kauppatiensä vei poikkimaisin heidän omille mailleen.

Tämän lähdön nähdessään turkulaiset yrittivät vielä yllyttää kylänmiehiä ajamaan poistuvia voroja takaa, lupasivatpa hyvät palkkiotkin, mutta talonpojat pysyivät paikoillaan. He eivät tahtoneet ryhtyä ilmitappeluun karjalaisten kanssa, jotka he tiesivät pahoiksi kostamaan, ja he älysivät voimansa joka tapauksessa liian heikoksi. Pororaito sai siten estämättä lähteä kalliine kuormineen Turun miesten vimmatusta vihasta ja kiljunnasta huolimatta. Tekivätpä karjalaiset keihäsmiehet vielä lopuksi ja kaiken varalta uuden hyökkäyksenkin jo itkun äänellä rääkyviä turkulaisia vastaan, peitoten heitä keihäsvarsillaan selkään ja ajaen heidät seuralaisineen metsään. Sitten he hiihtivät nopeasti raitonsa luo jälkijoukkona poistuvaa kuormastoa vartioidakseen.

Tuo viimeinen, kovakourainen hyökkäys vaikutti, että Spitin Heikki, joka hänkin oli saanut kolauksen selkäänsä, juoksi kertaakaan hengähtämättä takaisin kylään. Siellä hän viipymättä ryhtyi erään isäntämiehen kanssa kauppoihin, osti tältä hevosen ja reslan ja läksi päätä pahkaa, tovereitaan rannasta odottamatta, ajamaan täyttä ravia etelään päin. Hän uumosi, ettei tämä ottelu edes siihen selkäsaunaan pääty, ja päätti sen vuoksi pelastaa ainakin oman henkensä, jättäen laivansa ja toverinsa vainolaisille alttiiksi.

Juho Rengonpoika ja Hannu Villikainen sitävastoin yhä rannalla metsän reunassa karjuivat ja kiroilivat, syyhyttäen vielä kauan selkiään, mutta voimatta yöhön poistuville ryöstäjille mitään. Sen todettuaan he vihdoin vihan vaahto suupielissään kävivät kuutamon kalpeassa valossa tutkimaan aukimurrettuja ja ryöstettyjä aittojaan. Heidät valtasi uusi kiukku joka askelella todetessaan, kuinka paljon karjalaisvorot olivat vieneet heidän vaivalla koottuja, kallisarvoisia nahkojaan ja lujasti vannehdittuja lohitynnyreitään. Mutta totesivatpa he sentään jo samalla, että oli niiltä roistoilta kuitenkin jäänyt siinä kiireessä tavaroita viemättäkin; toinen aitta toki oli melkein koskematon. Ja laivaan, joka oli jäätyneenä siinä vieressä Varjakan salmessa ja jossa heillä vielä oli melkoisesti vaihtoesineiksi tuomiaan Turun tavaroita, rosvot eivät onneksi olleet yrittäneetkään.

Läähättäen ja kiukkuisin mielin Rengonpoika ja Villikainen palasivat vihdoin majapirttiinsä, jossa illanvietto äsken niin hauskasti oli aloitettu, mutta josta heidän kolmas toverinsa nyt oli hävinnyt. Siellä heille äskeisen ilon asemesta tuli murheen ja suuttumuksen yö ja tuli surullinen juhlanvietto. Mutta he eivät kuitenkaan laskeneet luontoaan kokonaan lamaantumaan. Viinitynnyri lohdutti heitä aluksi. Ja kun päivät taas rupesivat pohjolassa pitenemään, silloin valkeni vähitellen heidänkin vihanmusta sisunsa ja he ryhtyivät taas rannikkoväestön kanssa jatkamaan kaupantekoa jäljelläolevilla vaihtotavaroillaan. Hiljalleen he siten saivat kerätyksi melkoisen tavaralastin laivaansa, jolla he keväällä, heti jäiden lähdettyä, kävivät kahteen pekkaan purjehtimaan takaisin kotoista Turkua kohden.

* * * * *

Siellä Turussa Spitin Heikki oli jo, talvikelillä palattuaan, nostanut aikamoisen hälytyksen "venäläisten" rauhan vallitessa tekemästä väkivaltaisesta, aseellisesta hyökkäyksestä Ruotsin kuninkaan alamaisia vastaan ja heidän ilkeästä ryöstöstään. Hän oli heti hälyttänyt Turun ylimmät viranomaiset liikkeelle, käskynhaltijan ja piispankin, ja nämä mahtimiehet olivat jo ryhtyneet toimenpiteisiin tehdäkseen Novgorodiin valituksen "venäläisten päällikköjen Kaifaksen ja Mikaelin ilki- ja väkivallanteosta", — tällaisiksi olivat asiakirjoissa muuttuneet karjalaisten Kaipaisen ja Miikulaisen nimet. Oikein lähetystöt pantiin nyt matkalle Novgorodiin, ja siitä sukeusi pitkä, valtiollinen juttu. Novgorodin esivalta ei tietenkään saanut taikka ei sanonut saaneensa mitään selkoa Kaifaasta eikä Mikaelista, ja vaaditut vahingonkorvaukset lienevät siten myös jääneet saamatta, — Juho ja Heikki ja Hannu saivat kärsiä sen vahingon niinkuin selkäsaunankin nahoissaan. Mutta sen verran nuo Turun viranomaisten ankarat valitukset ja uhkaavat vaatimukset kuitenkin vaikuttivat, että Novgorodin suuriruhtinas pyhästi lupasi vastata siitä, etteivät hänen alamaisensa vastaisuudessa enää häiritse kaupparauhaa eikä turkulaisten kauppaoikeutta Peräpohjolassa. Tämä olikin Turun porvariston kannalta tärkeintä, sillä se ei millään ehdolla tahtonut menettää tuota tuottoisaa Pohjanmaan-kauppaansa, jota se päinvastoin nyt rupesi uudelleen viljelemään.

Jo muutaman vuoden perästä Juho Rengonpoika ja Hannu Villikainen lähtivät uudelle kaupparetkelle Pohjanmaalle. Mutta he eivät nyt lähteneetkään sinne kahden eivätkä yhdellä ainoalla laivalla. He innostivat useita Turun porvareita, useita laivakuntia, mukaansa, jotta heissä olisi miehen vastusta, jos joskus taas kinaa syntyisi markkinakilpailijain kanssa. Mutta Heikki Spit ei tällä kertaa enää halunnut lähteä Pohjanmaanretkelle, hän oli ensimmäisestä matkastaan saanut kyllänsä ja hoiti nyt mieluummin kotosalla muita hommiaan.