KIRVESKANSAN TULO.

I.

Puunrungosta koverrettu, pieni haapio lipuu äänettömiä salmenvesiä pitkin avartuvalle selälle päin. Päivä on äsken noussut itäisten harjujen takaa ja kultaa nyt komeasti lehteviä rantoja ja tyyniä vesiä, joita ei vielä aamutuuli väreilytä. Haapio mutkailee rannan kaarteiden mukaan, lähenemättä kuitenkaan aivan likelle rantavesakkoja.

Venheessä on kaksi miestä, joiden kasvot ja käsivarret ja alastomat yläruumiit puuntavat vaskenkarvaisilta ja joiden tuuheat, tummat, takkuiset hiukset, korvallisille ja hartioille käpertyneinä, heilahtavat tahdissa melonnan mukaan. Heillä ei ole verhonaan muuta kuin vyöstä riippuvia majavannahkoja keskiruumiin ympärillä, mutta lämpimäkseen he eivät muuta tarvitsekaan. Ilma on näet aamuyöstäkin lauhkea ja aurinko on jo noustessaankin hemaisevan lämmin. Keulassa kyyköttävän vanhemman miehen terävät, vaanivat silmät, jotka ikäänkuin hehkuvat karvaisten, monivakoisten kasvojen syvistä kuopista, pälyilevät alituisesti sieltä tukan alta ympärilleen, ja koko hänen alati liikkuvassa, jäntevässä ruumiissaan on jotakin villieläimen vainuavaa, aina varuillaan olevaa rauhattomuutta. Hänen rehevän rintansa samoinkuin leveät säärilihaksensa peittää hieno, sakea, ruskea karva ja hänen käsivartensa ovat pitkät ja jäntereiset. Hän on oikeastaan julman näköinen olio siinä kyyhöttäessään matalan aluksen pohjalla, polvet pystyssä, varpaat levällään, pitkä luupää keihäs varalla, mutta hänen karvaiset kasvonsa saattavat sittenkin hymähtää hyväntuulisesti ja hilpeästi, kun hän puhuttelee perempänä melovaa, nuorta toveriaan. — Tämä on solakka, kasvoiltaan sileä ja siromuotoinen, jäseniltään hennompi, mutta kuitenkin jäntevä ja vankkatekoinen nuorukainen, jonka käsivarret rasittumatta keveästi liikuttavat kömpelöä, raskasta melariukua, mutta jonka silmät yhtä valppaasti kuin vanhuksen tähyilevät kummallekin puolelle.

Solutaan juuri jyrkänlaisen, lehtevän rannan ohi, josta yht'äkkiä kuin kätköstä sukeltautuu ja avautuu kapeahko lahdensuu, leviten siitä laajemmaksi lahdeksi. Sen kohdalle saavuttaessa melamies hiljentää vähän vetojaan ja hänen katseensa iskeytyy sinne lahden perälle, mistä eräät paaluista lyödyt karsinapadot juoruavat ihmisasunnon läheisyyttä, sekä kääntyvät sitten kysyvinä keulamiehen puoleen. Tämän "Äijän" karkea ja karvainen naama sulaa nyt leveään hymyyn:

— Ei, poika, ei sauvotakaan nyt sinne Lehtolahden miehiä ärsyttämään, vaikka sinne mielesi tekisikin, ehei…

— Ka miksei, kysyi poika vähän pettyneenä. — Onhan pian murkinan aika.

— Ei, syömme toisella rannalla, vakuutti vanhus. — Ilmankin tuon rannan miehet vihaavat meitä, kun tulemme tänne meren puoleen kalanpyyntiin, muka heidän apajoilleen. Viiletetään sievästi ohi, — käy toiste siellä asioillasi, jos haluat ja pääsi kestää.

Ja ohi he lipuivat sen soukan lahdensuun, mutta vielä kotvan senkin jälkeen viipyi nuoren airomiehen katse kuin salaa palaen tuolla lehtevällä rannalla.

Hiljaa laskettiin edelleen väljeneviä vesiä kohden. Pieni haapio oli näet kulussa sisämaasta päin, syvälle pistävien pitkien lahtien ja salmien varrelta avomerelle, Suomenlahdelle, jonka suolainen tuoksu vähitellen rupesi tuntumaan sisämaalaisten sieraimiin. He olivat jo aamuyöllä, ennen päivän valkenemista, lähteneet Kotalahdestaan Luujoen varrelta tälle pitkälle pyyntimatkalle, meren rannalle, jonne seudun eläjät harvoin retkensä ulontivat, ja he olivat nyt lähes puolessa taipalettaan. Maat olivat jo muuttuneet karummiksi ja kallioisiksi, lehtorannat havupuutörmiksi. Selät laajenivat; rannikon muodostivat kallioiset ylänköniemet, jotka lahtien välitse haaraantuivat ulos mereen, siellä täällä joku matalampi saari tai poukamaranta välissään. Vanhempi mies kastoi sormensa veteen ja maistoi sen makua: suolaista! Ulappa oli siis lähellä, oltiin pian tulossa aavalle merelle.

Mutta niemet ja salmet, selät ja saaret, joiden ohi pieni, matala haapio tuossa viiletti, ne olisivat kyllä oudot ja vaikeat tuntea parhaallekin Suomenlahden pohjoisrannikon nykyiselle tuntijalle. Hän ei noita seutuja myöntäisi omiksi rannikoikseen, hän väittäisi vallan vieraita salmia soutavansa. Ja jos hän olisi oikein tarkka maiden ja maisemien tuntija, niin hän väittäisi, että suurin osa sitä rannikkoa, jolla nykyisin on vaurain viljelys ja tihein asutus, on uponnut mereen ja että vain eräitä karuja harjuja, korkeimpia mäkiä ja nummia, on jäänyt kuin luurangoiksi mantereelle tulvineen meren keskelle ja siitä esiin pistämään.

Ja kuitenkaan eivät, pienen haapion soluessa Suomenlahdelle päin, mitkään viljavat rannikot tai laajat lehtomaat olleet vajonneet mereen, ne vain eivät olleet silloin vielä sieltä nousseet. Tuo aika, jolloin Kotalahden vaskenkarvaiset miehet kuin hiipien soutivat äänettömiä vesiä meripyydyksilleen, oli näet noin 4000-5000 vuotta meidän ajasta takanapäin, ja silloin lainehti meri laajalti nykyisen Uudenmaan mantereen kohdalla. Suomenlahdesta pohjoiseen haaraantuvat lahdet ja selät ulottuivat silloin vielä kauas sisämaahan ja peittivät kaikki nykyiset alavat maat. Etelä-Suomen pienemmät ja suuremmat nykyjärvet olivat vain niihin vesireitteihin kuuluvia selkiä, jotka ojentautuivat sisämaan korkeampia vedenjakajia kohti ja joita vuoriset selänteet tai kangasharjut erottivat toisistaan. Suuri Lohjanjärvi ja Hiidenvesi olivat siten vesireittien latvojen kautta vielä yhteydessä avomeren kanssa, ja Porkkalan ja Hangon niemimaat olivat korkeita, jylhiä ulkomeren saaria. Mutta lähempänäkin rannikkoa oli paljon saaria ja saariryhmiä, jotka nyt ovat kaukana mantereella näköalavuorina taikka kylämäkinä. —

Mutta ne päivän paahtamat miehet, jotka 5000 vuotta sitten silloisia salmia pitkin meloivat meripyydyksilleen, eivät aprikoineet luonnon vastaisia mullistuksia, he vain tähyilivät joka lahden suuhun tai niemen taa, näkyisikö sieltä mitään vaaranpaikkaa, liikahtaisiko vihollista muodossa tai toisessa. Mitään varottavaa tai levottomuutta aiheuttavaa ei nyt näkynyt, luonto oli hiljainen ja kuin eloton. Selät ja salmet olivat autiot, ja sitä autiommat olivat kalliorannatkin, kuta lähemmäs meren ulappaa miehet saapuivat. Joskus vain näkyi jonkin kaukaisen salmen poikki hirvipari uivan rannalta toiselle, mutta siksi kaukana, ettei keulamiehen maksanut ojentaa kourassaan olevaa, tukevaa keihästään lennättääkseen sen terävän kärjen uljaan sarvipään kylkiluiden väliin. Väliin taas porskahti rannalla suuri petokala, joka ajeli pakoon pyrähtelevää särkiparvea, taikka rääkäisi lokki haikeasti, tehtyään turhan iskuyrityksen ilmasta vedenkalvoon. Mutta elämä ja kokemus oli opettanut nämä ihmiset varoviksi ja vakoileviksi silloinkin, kun vihollisen, neli- tai kaksijalkaisen, hyökkäys ei ollut odotettavissa.

Harvoin uskaltautuivat sisälahtien eläjät tänne ulkomeren henkeen; heidän vaistonsa oli neuvonut heitä karttamaan merta. Jo lapsille olivat vanhemmat aina opettaneet, että siitä, missä makea vesi rupesi maistumaan suolaiselta, ei ollut hyvä enää mennä ulommas, siellä yhdyttävät kulkijan pian rajumyrskyt tai suurlaineet, joita pienet, haavasta koverretut, latteapohjaiset ruuhet eivät kestä. He olivatkin sen vuoksi yleensä kohdistaneet elinkeinonsa, pyyntiretkensä, sisämaahan päin niiden kapeiden vesien varrelta, joiden ääressä heillä oli kotakuntansa; siellä heillä oli erämaansa ja kalajärvensä. Mutta joskus sentään houkutteli meri rohkeampia miehiä luokseen: se oli antavampi, satoisampi kuin salojärvet, ja saaliit olivat siellä suuremmat ja jalommat. Viime aikoma oli joku perhekunta järkiään siirtänyt majapaikkansa sisämaasta johonkin lahdenpohjaan lähemmäs merta, ja sen miehet taas katselivat nyt karsaasti niitä, jotka heidän lahtensa ohitse ulapoille pyrkivät. Taistelu ruoasta veti näin sittenkin sisämaalaisia uhmaamaan kaikkia meren vaaroja — koko heidän elämänsä olikin vain taistelua ruoasta.

Mutta tuo kiilusilmäinen keihäsmies, Kotalahden Äijä, jolla oli vanhuuden syvät vaot partaisilla kasvoillaan, tavoitteli sittenkin tällä kaukomatkallaan jotain muutakin kuin saaliin pyydystämistä. Hän varoi ja vainusi mereltä jotakin, mistä hän tahtoi saada selon, jotakin uutta ja outoa vihollista, jota hän ei tuntenut eikä käsittänyt ja joka hänestä juuri sen vuoksi oli sitä pelättävämpi. Siksi hänen silmänsä nytkin sitä terävämpinä pälyivät, kuta lähemmäs aavikkoa tultiin.

Tuon tuostakin hän maisteli vettä: siinä oli yhä kirpeämpi suolan maku. Eräässä kaislikkorantaisessa poukamassa, korkean kalliotörmän alla, hän käski toverinsa vihdoin laskea maihin, vetäisi ruuhensa pensaikon peittoon ja teki kitkaamalla tulen, sill'aikaa kun nuorukainen kallion kielekkeeltä onki muutamia syömäkaloja. Mutta kun ne oli paistettu ja syöty, ei vanhus vielä heti kiirehtinyt ruuhelleen. Hän lähti, poika perässään, kapuamaan ryteikköistä ja kallioista rinnettä myöten ylös vaaran laelle. Keveästi, kuin kauriin juoksu, kävi retki jyrkkää vastamaata. Miehillä oli kovat, käsnettyneet jalkapohjat, kuin sarvettuneet anturat lujaluisten jalkojensa alla, ja varpaiden kynnetkin olivat niin koviksi ja teräviksi käpristyneet, että kiipeäjät selvisivät niiden avulla jyrkänteistäkin. Tuokion kuluttua he olivat vaaran laella, josta näkyi väyliä ja maisemia loitolti. Ahnaasti tarkasti isä haarautuvia vesireittejä joka suunnalle, mutta poika uteli oudoksuen:

— Mitä vaanit, isä, näiltä autioilta meriväyliltä? Pelkäätkö sieltä jonkun vihollisen kulkevan?

— Sitä pelkään, sitä vaanin, myönteli isä.

— Ja mikä se on? Merikäärmekö vai vesihiisi?

— Ei se ole käärme, mutta mikä se on, sitä en vielä tiedä. Jotakin suurta ja peloittavaa se varmasti on.

— Mistä sen tiedät, oletko hirviön nähnyt?

— Olen nähnyt, mutta etäältä, en käsittänyt silloin mikä se oli.

Ja äijä kertoi nyt mitä hän oli nähnyt edellisellä meriretkellään, jolloin hän oli yksin melonut näitä salmia. Erästä selkää katkaistessaan hän oli juuri näillä samoilla vesillä yht'äkkiä nähnyt oudon, suuren ilmiön nopeasti viilettävän muutaman merenpuoleisen salmensuun poikki. Se oli kuin korkea ruuhi, mutta ainakin kymmenen kertaa tavallista ruuhta suurempi, ja sitä ei melottu, vaan sen laidoilla oli kuin kiiltävät evät, jotka velloivat vettä ja vetivät hirviötä perässään. Ja aluksessa liikkui ihmisiä, sen oli vanhus kauhukseen ehtinyt nähdä samalla kuin hän nopeasti huopasi haapionsa lähimpään kaislikkoon. Tuokion kuluttua oli ilmiö kadonnut niemen taa, mutta sen kuva oli syvälle syöpynyt luonnonlapsen mieleen.

Nyt ei näkynyt salmivesillä mitään outoja hirviöitä, mutta vanhus ei ollut, vaaralta laskeutuessaankaan, sittenkään rauhoittunut. Se otus saattoi taas sukeltautua esiin missä tahansa…

— Mitä luulet siinä olevan, isä? uteli poika. — Haltioita, meren väkeä?

— Niin, jotakin outoa merikansaa, vihollisia joka tapauksessa, jotka pyrkivät meidän asuinmaillemme ja apajoillemme…

Pieni haapio kulki edelleen. Ennen pitkää puhalsi selältä väkevä merenhenkäys ja ulapalta vierivät loivat laineet rupesivat keinuttamaan pientä alusta, vaikk'ei nyt sanottavaa tuulta tuntunutkaan. Työlästä oli siinä meloa, mutta olikin jo ääressä se lahti, johon Kotalahden Äijä oli karsinapatonsa kyhännyt ja josta heidän nyt oli saaliinsa koettava. Komeita, kookkaita merikaloja siitä vanhus nostikin haapioonsa, ja toisesta poukamasta hän lappoi niitä vielä saman mokoman.

Mutta isäukko, joka nyt oli melaan tarttunut, huopasi siitäkin yhä selemmäs, sivuutti saaren, jonka takaa jo näkyi avomeren laidaton ulappa ja missä mainingit kohoilivat yhä kookkaampina.

— Eikö jo palata Kotalahteen päin, poika kysyi hiukan ihmeissään laidatonta avaruutta tähystellen.

— Ei vielä. Käydään nyt kerran vähän aavalla merellä ja katsotaan, mitä siellä liikkuu.

He loittonivat korkean, mereen pitkälle pistävän kallioniemen jyrkkärantaista kuvetta myöten yhä kauemmas. Niemi päättyi korkeaan, kaljuun kallioriuttaan, joka näkyi kauas sisämaahankin ja jonka kolmella puolella meri lainehti vapaana ja väljänä. Siinä pysähtyi vanhus vihdoin, veti ruuhensa muutamaan kallion rakoon ja kapusi taas tähystelemään riutan laelle, jossa kasvoi vain muutamia tasalatvaisia, mataloita kalliopetäjiä. Niiden juurelle miehet kyyhähtivät tuota aavaa ja aution näköistä, mutta kuitenkin salaperäistä ja mieltä omituisesti kiehtovaa merta tähyämään.

Nuori sisämaan lapsi näki nyt ensi kerran avomeren, ja sen näkeminen häntä hiukan puistatti, — hän painautui yhä tiukemmin kiven kamaraa vastaan. Se oli hänestä, tuo vesierämaa, jossa laajat mainingit hyrskyivät rantasärkkiä vastaan, niin luotaansysäävä ja ounas, ettei hän ymmärtänyt, miten sen äärellä voisi asua ja miten siellä mikään elävä olento viihtyisi. Mutta isä, jonka silmät yhä rauhattomina pälyivät, viittasi kelopuuhun, joka myrskyssä ajelehti särkkäin juurella, ja kertoi, että joskus oli maihin ajautunut sellaisiakin malkoja, joita oli oudolla aseella ja outoon malliin veistetty, — siellä laidattoman ulapan takana saattoi olla maita ja elämää sielläkin, — mene, tiedä mitä!

Näitä kertoessaan Äijä vaikeni yht'äkkiä, tarrautui voimakkain ottein poikansa ranteeseen ja viittasi itäiselle taivaanrannalle, viittasi sinne vavahtavin käsin kauan ja sanaa puhumatta. Jo näki nyt poikakin jotakin outoa, korkeaa ja liikkuvaa nousevan esiin tuolta etäisyyden hämärästä, kuin merestä kasvaen. Kieltämättä se oli kookas alus, joka läheni sieltä maininkien lomitse, — ennen pitkää hän näki aironlappeiden välähtelevän päivänpaisteessa. Ja niitä airopareja oli ilmeisesti monta, — monta miestä täytyi olla niitä liikuttamassa.

— Tuollainenko se oli, isä, jonka näit silloin salmen suussa?

— Hirviö oli samanlainen, mutta tämä tuntuu vielä suuremmalta — katso tuota korkeaa kokkaa!

— Olisiko näitä aluksia siis täällä useampia, puhui nuorukainen selvästi pelästyneenä.

— Mene tiedä, vanhus vastasi vakavana. — Mutta katso, katso, se laskee maihin!

Alus, joka etäältä kulkien jo oli ehtinyt sen riutan ohi, missä miehet vahdissa kykkivät, läheni nyt muuatta niistä korkearantaisista saarista, joita oli niemen edustalla, ja rupesi ilmeisesti laskemaan siinä maihin. Pian nousikin jo miehiä saaren kalliorannalle: kookkaita, varreltaan ryhdikkäitä, pitkiä miehiä, ainakin vaaksan verran Kotalahden soutajia pitempiä, ylt'yleensä nahkaisiin puettuina ja olalla kiiltävä, kaareva kirves. Riutan laella lymyilevät alkuasukkaat saattoivat melkein mies mieheltä heitä tarkastaa: tukka ja parta niillä oli vaalea, lanteilla leveä vyö, kiiltokirves jokaisen olalla, ja käynti oli miehillä kuin aallokon mukaan keinuvaa.

Jotakin erityistä hommaa näytti tuolla merikansalla olevan siinä saaren rannalla. Miesjoukko kantoi aluksesta rannalle jonkin pitkulaisen esineen, joka oli kuin hirventaljalla peitetty; he nostivat kantoriu'ut olkapäilleen ja lähtivät siten taakkoineen nousemaan saaren harjulle, toisten alusmiesten heitä sinne seuratessa. Ehdittyään saaren korkeimmalle kunnaalle miehet kaivoivat maahan kolon ja upottivat taakkansa siihen sekä peittivät sen kivillä. Sitä tehdessään he keräsivät vaaralle risunuotion ja iskivät siihen tulen, joka heidän poistuessaan jäi saaren laelle palamaan.

Liikkumattomina ja matalina kyyhöttivät isä ja poika mäntyjen alla kallion raossa, katsellen outojen miesten outoa menoa ja heidän laskeutumistaan takaisin suureen alukseensa, jonka "eviin" he taas kävivät käsiksi. Tällaisia miehiä ei Kotalahden Äijä ollut koskaan nähnyt, vaikka hän elämänsä varrella oli pyyntiretkillään kulkenut mantereen rantaa aika laajalti ja moniakin kotakuntia nähnyt. Ne ovat merentakaista väkeä, muuta hän ei voinut päättää, mutta mitä ne nyt täältä hakevat, minne ovat kulussa?

Alushirviö läheni mantereen rannikkoa; näytti jo siltä, kuin se olisi aikonut soutaa juuri siihen lahteen, jonka perukoista Kotalahden miehet äsken olivat haapiollaan saapuneet, mutta se kiersi kuitenkin toisen, läntisemmän niemen ja häipyi sen kallioiden taa. Mantereen puolelle he siis kuitenkin pyrkivät…

Vanhuksen silmät kiiluivat hehkuvampina kuin ennen. Hänen pitkien käsivarsiensa lihakset pullistuivat ja hänen karvaiset kasvonsa olivat kamalat nähdä, kun hän hampaittensa välistä sokelsi:

— Ne pyrkivät sisämaahan, meidän pyyntimaillemme… tulevat varmasti sinne jonakin päivänä ja iskevät…!

— Mutta emmekö voi iskeä vastaan, virkahti nuorukainen ja heilutti kivipäistä katajanuijaansa, jonka hän oli ottanut venheestä mukaansa.

— Kunpa meissä olisi siihen miestä!

— Ja mitä menoa ne tuolla saarella pitivät, minkä ne maahan kätkivät?

— Juuri niin, siitä on meidän otettava selko ennenkuin palaamme. Kiireesti saareen!

Ketterästi kuin oravat hyppivät paljaskinttuiset miehet kalliolta kalliolle vuorelta laskeutuessaan, ja nopeasti kiiti heidän pieni aluksensa ennen pitkää maininkien halki selälliseen saareen. Nuotion paikalle ehdittyään ukko kävi kiireesti hajoittamaan merikansan äsken luoman kivipeiton, ja lyhyessä ajassa he saivatkin vasta luodun haudan toisen pään auki. Siinä makasi taljojen välissä miehen ruumis, — roteva, vaaleapartainen uros, jäsenet jäykkinä, sammunein silmin. Hän oli nähtävästi taipaleella kuollut, ja hänen toverinsa olivat näin hänet tänne saareen kuopanneet. Kammahtaen vetäytyivät haudan avaajat tämän oudonnäköisen, outopukuisen vainajan äärestä. Mutta Äijä palasi sittenkin vielä ruumiin luo, tempasi haudasta sileäksihiotun, kauniin kaarevan, varsisilmäisen kivikirveen, joka oli sinne vainajan viereen asetettu, ja vei sen saaliinaan. Siihen aseeseen hänen mielensä oli enin kiintynyt, sen hän tahtoi omistaa.

Hetkeä myöhemmin pieni haapio oli taas palaamassa hyrskyävältä mereltä kapenevia, vihantarantaisia salmivesiä kohden.

Tällä paluumatkalla poikkesi haapio siihen lehtorantaisen niemen suojelemaan lahteen, jonka suulta nuori meloja menomatkalla oli niin tiukkaan tuijottanut syvemmäs lahdenpohjaan ja jota he Lehtolahdeksi sanoivat. Vanha perämies oli näet, näkemistään järkytettynä, päättänyt viedä varoittavan sanan tälle uloimpana meren puolella elelevälle asutukselle, joka siten oli enin alttiina mereltä saapuville vihamielisille vierailijoille. Mutta epäillen ja arkaillen hän tälle asialleen souti.

Nuo alkuasukkaiden eri perhekunnat, kotakunnat, jotka hajallaan ja harvassa asuivat sisämaahan ulottuvien vesistöjen varsilla harjoittaen metsästystä ja kalastusta, olivat yleensä kahnaavissa, vieroksuvissa suhteissa toisiinsa. Oli alituiseen kiistoja pyyntimaista ja apajista, löydetyistä majavapuroista ja ryöstetyistä naisista, ja usein syntyi takamailla erämiesten kesken verisiä tappeluita, joissa kivipää nuijia huimasti heiluteltiin ja jotka sitten aina aiheuttivat kostoja. Kyrmyssä niskoin, vaanivin silmin miehet sen vuoksi toisiansa luimistelivat, kun milloin maissa tai vesillä toisensa tapasivat, — mieluummin he toisiaan ja toistensa kotakuntia välttivät ja kiersivät. Mutta väliin sentään, jos rajutulvat näyttivät koko asutukselle hätää tai jokin kauempaa tullut sotainen heimo teki ryöstöretken heidän mailleen tai jos eri kotakuntien miehiä tarvittiin häätämään kaikkia uhkaavaa susilaumaa, väliin olivat silloin lähikyläin muuten yrmeät miehet antaneet varoitussanoja toisilleen tai toisiltaan apua pyytäneet. Mutta kun hetken hätä oli ohi, kyrmistyivät kyläkunnat taas karsaiksi ja kateellisiksi toisilleen.

Kotalahden vanhus arveli merikansan ilmaantumisen heidän lahtiinsa sellaiseksi ilmiöksi, josta oli varoitussana naapureille annettava ja jonka vaaran torjumisesta yhteisesti olisi tuumittava. Hän tiesi kyllä, että juuri häntä, perhekuntansa päämiestä, lehtolahtelaiset erityisesti vihasivat, sillä monet jutkut hän oli heille tehnyt ja nyt viimeksi vielä ruvennut heidän merikalaansa pyytämään. Mutta Äijä voitti sentään epäilyksensä, siksi karmivasti oli häneen vaikuttanut oudon merikansan ja sen alushirviön näkeminen.

Lehtolahtelaiset olivat kotitöissään pienen haapion laskiessa iltapuolella päivää heidän valkamaansa. Miehet hioivat rannalla karkeita kiviaseitaan, joita he nahkasäikeillä sitoivat puuvarsiin, naiset perkasivat kaloja taikka kuroivat ylempänä törmällä luuneuloilla ja suonirihmoilla nahkaverhoja kokoon. Kulmainsa alta he katselivat haapiota, jonka pohjalla saaliskalat olivat, miehiä tuskin olivat näkevinäänkään. Vaikeata oli isä-vieraan aluksi saada tarinaa sen verran vireille, että pääsi kertomaan tärkeätä uutistaan suuresta alushirviöstä ja sen oudosta kirveskansasta, joka nyt uhkaillen läheni. Miehet jatkoivat vain töitään ja kuuntelivat ukon puhetta epäillen kuin satua, siihen suurempaa huomiota kiinnittämättä. Jokunen vain melkein ivaten naurahti, että kummapa kun he eivät ole sellaisia kulkijoita kohdanneet, ja kaikki nähtävästi vainusivat vanhuksen jutun takaa jotakin juonta tai jutkua… yrittiköhän tuo peloittelemaan lehtolahtelaisia, etteivät enää uskaltaisi merikalaan lähteä! Ja kun vieras todistuskappaleenaan näytteli heille sotakirvestä, joka oli outojen vierasten aseita, niin he kyllä sitä uteliaina ja hämmästellen katselivat — itse eivät he olisi voineet sellaista mitenkään valmistaa! — mutta he epäilivät siinäkin jotakin kepposta. Äijässä oli velhon vikaa, mistä lie saanut käsiinsä salaman, jonka ukkonen on maahan iskenyt… Lopultakin, kun vieras vakavissaan esitti, että olisi varokeinoihin ryhdyttävä, asetettava vartioita salmien suihin ja huolehdittava sananviennistä kotarannalta toiselle, kohta kun kirvesniekka vihollinen ilmestyisi, silloin rannan miehet vain torjuen ja yksikantaan vastailivat:

— Katsotaanhan nyt, tuleeko sieltä mitään outoja aluksia ja kirvesväkeä. Ja tehän liikutte siellä merellä päin siksi usein, että omalle väellenne toki ajoissa tiedon saanette.

— Ja jos jotakin kirvesväkeä mereltä päin pelkäätte, niin pysykää siellä sisämaassa omien salmienne suojassa.

— Ja kalastakaa omilta apajoiltanne…

Vierailija oivalsi, ettei hän voinut saada aikaan mitään yhteistointa näiden epäuskoisten naapuriensa kanssa. Ja hän huomasi samalla parhaaksi lähteä pois naapurirannalta niin pian kuin mahdollista, hyvän sään aikana.

Mutta hänen poikansa, nuori meloja, oli sillä välin edennyt ylemmäs törmälle, missä naiset savipatojensa ääressä häärivät, — sieltä oli jo tavan takaa kuulunut pientä naurun kikatusta ja pistopuhetta. Poika oli jo ennen — sen isäkin tiesi — iskenyt silmänsä muutamaan tämän kotakunnan neitoseen, jonka hän oli pari kertaa tavannut yhteisillä marjamailla, ja mielistellyt sitä omakseen, — siksipä hänellä tänäänkin oli ollut niin hyvä halu tähän Lehtolahteen. Eikä tyttökään häntä, kahden vastakkain sattuessa, ollut vieronut. Mutta nyt, kun muita naisia ja nuorisoa oli saapuvilla, tyttökin oli pilkallinen ja pisteliäs eikä näyttänyt huolivan Luujoen kosijasta. Poika kertoi nuorisolle näkemistään peloittavista miehistä ja lupasi tulla korjaamaan omansa, kun nämä ryöstäen hyökkäävät Lehtolahteen. Mutta naiset eivät hekään uskoneet koko juttua, hekin vain veistelivät:

— Sinua emme jääne silloin pelastajaksemme odottamaan, pelasta vain oma nahkasi!

— Entäpä kun tulen ja kainalooni kaappaisen… yritti poika vielä.

— Sinäkö, muka! uhmaili tyttö.

— Niin minä, kas näin…

Ja äkkiliikkeellä hyppäsi poika kuin orava nuotion ja patojen yli tytön viereen, kieraisi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, viskasi hänet selkäänsä ja lähti juoksemaan. Kirkaisivat silloin kotanaiset ja joku nuorempi mies juoksi jo kohti nuijaansa heristäen. Mutta notkeana ja liukkaana kuin ankerias tyttö luiskahti kantajansa käsistä ja karkasi rantalepikkoon, sieltä uhmaten ja ilkkuen:

— Saitkos saaliin — tulepas ja ota!

— Tulenkin vielä kerran, poika vuorostaan uhmasi tulistuneena. Mutta samalla häntä lähenivät jo kylän nuoret miehet uhkaillen ja verestävin silmin, — tappelu näytti olevan syntymässä.

Silloin isä huusi ahteelta rauhallisesti ja vakavasti poikaansa luokseen ja komensi käskevästi:

— Joudu veneelle, meidän on tästä lähdettävä matkaa jatkamaan.

Kiireesti he asettuivat haapioonsa ja lähtivät solumaan lahdelle, törmän nuorten miesten keräytyessä siihen kiukkuisina ja uhkaavina ja heitellessä sadatuksia ja pikkukiviä heidän peräänsä.

Vakavana ja valppaana ympärilleen vilkuen huopasi ukko tarmokkaasti, lisäten yhä pienen haapionsa vauhtia, eivätkä he puhuneet sanaakaan. Vanhus oli päättänyt kiirehtiä kotiin Luujoen rannalle ja ryhtyä toimiin vartioidakseen ainakin omaa kotakuntaansa, ettei se sortuisi vieraiden tungettelijain jalkoihin. Sillä siitä hän oli varma, että sotaisat vieraat ennemmin tai myöhemmin hyökkäävät näiden sisämaahan vetäväin vesistöjen hajallisten asutusten kimppuun.

II.

Luujoen suussa, suurehkon selän partaalla, vartioivat Kotalahden miehet suvunvanhimpansa, Äijän, johdolla mereltä päin saapuvia vierailijoita. Ylempänä laajeni joki taas avaraksi suvannoksi, jonka varrella Kotalahti oli, ja siellä olivat tämän perhekunnan elin- ja asuinpaikat, joita Äijä tahtoi varjella oudon merikansan ryöstettäviksi joutumasta. Syyspuoli kesää oli jo käsissä, ja selällä kävi korkea, vaahtoharjainen kare. Mutta mitään kulkijoita siellä ei näkynyt.

Suvun nuoremmat miehet hiljakseen epäilivät, oliko mitään vainolaisia mereltäpäin enää pelättävissä, eihän noita ollut kesäkauteen näkynyt, ei kuulunut. Mutta teräväsilmäinen vanhus piti päänsä ja vartioi edelleen valppaasti. Hänellä oli aavistuksensa, oli kuin tunto luissaan, että vielä hän sen alushirviön tänä kesänä kolmanteen kertaan näkee, ja siksi hän ei luopunut vartiopaikaltaan.

Vartijat tähystellessään selälle kuulivat yht'äkkiä ryskettä metsästä ja kapsahtivat heti pystyyn sekä pensaikkoon kuin pelästyneet peurat ahman loikatessa. Mutta mikään ahma tai muu peto ei nyt metsästä loikannut, sieltä juoksi vain joen partaalle nääntymiinsä asti väsynyt mies, joka rentonaan heittäytyi rantakiville mahalleen ahnaasti juomaan vettä.

Vartiomiehet tunsivat hänet heti erääksi Lehtolahden mieheksi, yhdeksi niistä, joiden kanssa kesällä oli ollut syntyä tappelu, ja astuivat uteliaina esiin vesakosta. Vieraan tulo ja esiintyminen oli outoa ja yllättävää, ja Äijä astui heti maahan tupertuneen viereen kysyen melkein kiihkoisasti:

— No, joko saapuivat vainolaiset lahteenne, koska pakoon juokset, joko tuli tuho kotakunnallenne?

— Jo tuli, vastasi juossut läähättäen, — tuho tuli!

— Enkö teitä ajoissa varoittanut, enkö neuvonut vahtia pitämään, kerskui Äijä ylväänä ja miltei vahingoniloisena. — Ette uskoneet!

— Emme olleet sitä itse nähneet.

— Mutta minäpä olen nähnyt kahdesti. Tänä aamunako se hyökkäsi?

— Päivän noustessa. Heräsimme rytäkkään, hirmuinen alus oli törmän alla, törmällä juoksi outoja miehiä, käsissään kiiltävät vasamakirveet…

— Tämmöiset, eikö niin, äijä intoili ja näytti mustasta kivestä hiottua reikäkirvestään, jota hän nyt kantoi aina mukanaan. — Ettekö ryhtyneet vastarintaan?

— Joku ennätti tarttua nuijaansa, mutta hänet iski heti vainolaisen vasama. Useimmat yrittivät pakoon.

Hiukan henkäistyään ja haukattuaan palan kuivaa kalaa vartiomiesten eväistä pakolaismies kertoi tarkemmin tuosta tavattomasta tuhon rytäkästä, joka oli hänen heimoaan kohdannut. Naiset olivat parkuen hyökänneet kodistaan, kantaen rääkyviä lapsiaan, ja miehet olivat todella yrittäneet heitä asein puolustaa. Mutta vainolainen oli, vaikk'ei ollutkaan kovin mieslukuinen, kuitenkin aivan ylivoimainen; se oli masentanut vastarinnan, tappanut miehet ja kytkenyt vangitsemansa naiset — mikäli pakoon päässeet olivat ennättäneet nähdä. Heitä oli näet muutamia ennättänyt livistää lehtoon ja painua korpeen, mutta he olivat siellä hajaantuneet toisistaan, kun nuo pitkäkoipiset vainolaiset vasamiaan heilutellen ja ryteikössä ryskyen olivat ajaneet, heitä takaa. Saloa henkensä hädässä samoillessaan yksinäinen pakolainen oli vihdoin joutunut tänne…

— Ja sinnekö jäi vainolainen sota-aluksineen teidän kotarannallenne? uteli Äijä.

— Sinne meistä jäi, minne sitten lie painunut.

— Hakee se vielä toisetkin asutuslahdet, tänne se pyrkii pesiytymään!

Huoahtaen sen nyt toisetkin todennäköiseksi totesivat. Mutta vanhus tiukkasi vielä vihollisten käsistä paenneelta mieheltä:

— Kuulitko heidän puhuvan, ymmärsitkö heidän kieltään?

— Kuulin heidän huutaa polittavan toisilleen, sanaakaan en ymmärtänyt, vastasi mies vieläkin kauhistuneena.

— Vennon vierasta väkeä, meiltä vievät he nyt hyvät pyyntimaat ja apajat…

Niin murahteli Äijä synkkänä hahmoltaan. Hän oivalsi jo, etteivät näiden kalarantain miehet olisi kyenneet vastustamaan eikä karkoittamaan noita sotaisia merivieraita, vaikkapa he yhdessäkin olisivat heitä vastaan käyneet taisteluun. Noita suuria sota-aluksia saattoi jo liikkua täällä useampiakin ja ne saattoivat hyökätä mihin sisälahteen tahansa. Niiden miehet olivat paremmin aseistetut ja sodankäyntiin tottuneemmat kuin hajallaan elävät kota-asukkaat, jotka olivat tottuneet taistelemaan vain metsän eläviä ja joskus — toisiaan vastaan.

Kahta valppaammin vartioitsi nyt Kotalahden Äijä omaa jokisuutaan. Hänen poikansa kävi Lehtolahden miehen kanssa poikkimaisin vakoilemassa tämän hävitettyä kotiseutua — nuorukaisella oli mieli jos mahdollista vielä ryöstää edes mielityttönsä vainolaisten käsistä, ja siksi hän käärmeenä hiipi tuon vanhan asutuspaikan lähettyville. Mutta mitään elon merkkiä ei siellä nyt näkynyt, ei ystävää eikä vihollista, se oli kuin kuollut ranta. Ja tyhjin toimin täytyi vakoojain palata omaa jokisuutaan vartioimaan.

Niinpä eräänä päivänä toteutui se, mitä Äijä aina oli aavistanut ja hokenut: hän sai kolmannen kerran nähdä vieraan alushirviön kotoisilla vesillään. Se tuli soutaen selän takaa, hävisi muutaman niemen siimekseen, mutta puikahti sen kärjestä taas esiin suurena, korkeana ja peloittavana, suuntautuen miltei suoraan sitä poukamaa kohti, johon Luujoki laski. Silloin tuli vartiomiehille kiire kotarannalleen, jonka kohtalon hetken he nyt ymmärsivät tulleen.

Siinä oli koivikkoahteella puolenkymmentä koverrettua haapiota rannalle vedettyinä ja niiden edustaisella törmällä oli yhtä monta valkama-aukeaa, missä kunkin kotakunnan väet valmistivat pyydyksiään ja aseitaan ja minne oli kertynyt törkykasoja kaloja rannalla perattaessa ja syötäessä. Niistä tuoksahti kirpeä lemu, ja nämä ranta-aukeat etupäässä ilmaisivatkin asutuspaikan. Sillä itse kodat olivat metsän peitossa hiukan ylempänä männikössä, mistä lähemmäs tultaessa tuprusi puiden välitse savua — siellä paloi miltei ikuinen tuli tai hiillos. Kodat olivat rinteelle pystyyn nostetuista riu'uista kyhätyt ja taljoilla peitetyt, olivat siksi korkeita, että keskikohdalla mies mahtui seisomaan. Keskellä kotaa olivat kiuaskivet, lattia oli saveen kovaksi poljettu, mutta multimukset seinän vierellä olivat taljoilla peitetyt asukkaiden makuulavoiksi. Siellä naiset ja lapset häärivät, siellä kiehui matalassa savipadassa kala- tai liharokka ja sinne miehetkin, pyyntimatkoilta palattuaan, menivät nukkumaan lämpimään, kuin karhut pesäänsä. Mutta kotien edustallakin paloi nuotioita, joiden ääressä perheet aterioivat ja askaroivat.

Vartiopaikaltaan palatessaan vanhus katseli mielihaikealla tuttua ja rakasta kotarantaansa, jossa hänen sukunsa miespolvia oli rauhassa raataen elänyt ja jonka se oli kodikseen tuntenut. Nyt se siis oli hylättävä. Melkein käheällä äänellä hän huusi kotijoukolleen:

— Nyt kiireellä aseet ja eväät kokoon, kontteihin mitä kerjetään, nyt on tästä heti painuttava salolle! Lapset nahkoihin ja selkään…!

Kotakansa ymmärsi kohta, mistä oli kysymys, siksi usein oli kesän varrella ollut puhetta uhkaavasta vihollisvaarasta. Joku penäsi kuitenkin vielä:

— Eikö tänne sitten koskaan enää palata…?

— Tuskin palataan. Kaukana erämailla tehdään uudet kodat.

Niin läksi sen rannan vanha kotakunta painumaan poluttomalle salolle. Syyspäivä paistoi kelmeästi korkeiden puitten lomitse, joiden alla tuo avuton, puolialaston joukko murrosten ja ryteikköjen lomitse pitkänä jonona pujottelihe pohjoista korpea kohden, kantaen sinne vähiä säästöeväitään, vuodetaljojaan ja tarvetavaroitaan. Se painoi yhteen pohteeseen pitkälle, samosi levähtämättä aamuyöhön asti, jättääkseen vainolaisen niin kauas selkänsä taakse kuin mahdollista ja eksyttääkseen sen jäljiltään. Autioksi jäi kotaranta. Viimeisinä viipyivät siellä muutamat nuoret miehet, jotka sauvoivat haapionsa vähän ylemmäs jokivartta ja kätkivät ne siellä pensaisiin, — siltä varalta, että sittenkin vielä joskus palattaisiin. Itse kotapaikalla sammutteli Äijä viimeisenä nuotioita, ettei saapuva vihollinen voisi arvata, milloin väki on kylänsä jättänyt, ja ehätti sitten joukkoaan johtamaan.

Samoin kuin Lehtolahden ja Kotasuvannon rannoilla tapahtui melkein kaikissa niissä siimeisissä lahdissa ja sisämaahan ylevien vesistöjen poukamissa, missä Suomenlahden rannikon silloisilla asukkailla oli ollut alkeelliset asumuksensa. Uudet tulokkaat, joita alkuväestö osaksi kutsui merikansaksi, osaksi heidän aseittensa takia kirveskansaksi, ajoivat sellaisen pelon ja kammon koko tuohon vanhempaan, alkeellisemmissa oloissa elävään väestöön, että se vastarintaa yrittämättä jätti kotansa ja apajansa ja väistyi pohjoisiin erämaihin, vedenjakajain taa, jonne meren latvavedet eivät ulottuneet. Jotkut sisukkaammat miehet jäivät tosin vielä ajaksi lähikorpiin uusille tulokkaille kiusaa tekemään. He väijyivät siellä heidän retkiään jyrkkärantaisten salmien rinteillä, joilta he vyöryttivät suuria kiviä alas heidän suuria aluksiaan kohti, he hiipivät pensaikoissa vieraiden leiritulien ympärillä ja lähettivät sieltä salaa kiviteräisen nuolen jonkin vihaamansa halliparran hartioihin, he virittivät metsätulen tuulen päälle ahteella, minne uudet tulokkaat olivat käyneet majapaikkojaan pystyttämään, polttaakseen ne siitä pois. Mutta tämä kiusanteko ei uusia tulokkaita karkoittanut näiltä mailta. He rakensivat majansa vain vähän ylemmäs mäkien harjuille, joita he vartioivat, ja lähtivät toisinaan noita hiipiviä salasissejä kuin villipetoja metsästämään, kostaen julmasti saadessaan niistä jonkun kynsiinsä.

Vähitellen siten sekin sisukas salataistelu asettui. Vanhat asukkaat olivat hävinneet entisiltä asuinmailtaan ja perustaneet uudet kotakunnat kauas sisäjärvien ja jokien rannoille, sinne satoisille, koskemattomille riistamaille, missä uudet majavat rakentelivat taidokkaita pesiään ja uudet peuralaumat tarpoivat soita. Siellä oli heillä nyt soraharjujen rinteillä uudet kotakylänsä ja uudet ranta-aukeansa, jotka heille pian kävivät yhtä rakkaiksi kuin vanhat, hylätyt.

III.

Mutta kokonaan eivät heiltä kuitenkaan vanhat kotarannat eivätkä vanhat vesireitit ja apajat unohtuneet. Sinne veti vielä usein vuosien perästä entisten eläjäin mieli, ja aina toisinaan hiipi joku mieskunta vanhoja alkuasukkaita pyyntiretkellään noille entisille elinmaille, hakien sieltä jonkin kätketyn aseen tai unohtuneen, mutta kaihotuksi käyneen haltia-kiven.

Niinpä lähti entisen Kotalahden Äijä eräänä kesänä muutamain miestensä kanssa käymään entisillä asuinmaillaan. Hän tunsi jo ikänsä lähenevän loppuaan — jopa olikin yli kymmenen talvea kulunut siitä, kun he olivat Kotalahdesta pakoon lähteneet — ja hän halusi vielä kerran ennen kuolemaansa nähdä nuoruutensa mielimaat ja isiensä pyhät lehdot. Varoskellen hän hiipi vanhaa, tuttua jokiahdetta alaspäin, löysi vielä pensaikosta suvun kätketyt, jo puolilahot haapiot ja laskeutui yhä varovammin kotarinnettä kohti tutkiakseen, oliko sinne vainolainen pesiytynyt.

Ei ollut. Autio oli rinne, vesoittunut, nurmettunut. Ja nokikärkisistä kodista olivat jo kannatinmalot lahonneet ja suistuneet maahan, pedot jo näkyivät niistä toisia pitäneen pesäpaikkoinaan. Oli kai siellä vieraskin käynyt, koska oli kaatanut karsikkopuut kalmistosta, minne suvun vainajain tuhka oli kätketty, mutta oli mennyt tiehensä, kun ei asutusta tavannut.

Mutta toisten vanhain kotapaikkain tienoilla tapasi Äijän joukko, varovasti edelleen metsiä hiipien, uuden kirveskansan asumuksia ja kyliä. Ne olivat korkeammilla rinteillä ja kodat olivat siellä suuremmat ja mahtavammat kuin alkukansan pienet pyöreäpohjaiset pystykodat. Suurin kylä heillä nähtävästi oli juuri sen Lehtolahden varrella, jonka kotakunnan he ensimmäiseksi olivat tältä rannikolta hävittäneet, ja sen lähettyvillä, matalina maassa ryömien, Äijän joukko kauimmin viipyikin, tutkien uteliaana tunkeilijakansan oloa ja menoja.

Heillä oli majat, alushirsille pystytetyt, korkeammat ja tilavammat kuin alkukansalla — heillä olikin hyvät kirveet, — mutta metsästyksestä ja kalastuksesta hekin näkyivät elävän. Mutta eri perhekunnat eivät olleet siellä niin vieraat ja vihamieliset toisilleen kuin Äijän oman heimon kotakunnat, ne näkyivät kulkevan yhdessä pyyntimatkoilla ja kalaretkillä ja jakoivat sitten saaliin keskenään. Tuotahan Äijä oli itsekin usein haikaillut, mutta hän ei ollut saanut omassa joukossaan sitä toteutetuksi; kukin kulki siellä omia teitään, toisten kanssa vain alituisesti kiistellen. Täällä nyt joku joukosta näytti aina käskevän, toiset sitten tottelivat…

Mutta eräät merkit Äijän katajikosta tähysteleviä miehiä vielä enemmän oudostuttivat. Jo kohta he olivat koosta ja eleistä olleet tuntevinaan eräitä kirveskansan kylässä liikkuvia naisia oman heimonsa naisiksi. Ryömittyään lähemmäs eräänä hämärtyvänä iltana he kuulivat rinteeltä puhetta ja tunsivat nyt seivästi oman kielensä. Lapsia, jotka ahteella liikkuivat, puhuteltiin alkukansan kielellä. Ja vielä merkillisempää oli pensaikossa vaanivista vakoilijoista se, että he kuulivat noiden vierasrotuisten miestenkin, noiden kookkaiden, vaaleapartaisten urosten, haastelevan naistensa kanssa samaa alkuasukasten kieltä. Katajapensaassa kyyhöttävän Äijän kurttuinen naama vetäytyi silloin leveään, ilkkuvaan, vahingoniloiseen hymyyn. Hän puristi taas, niinkuin silloin kerran meririutan laella, vieressään kykkivän poikansa rannetta ja kuiskasi hiljaa tämän korvaan:

— Kuuletko, poikani, kuuletko, he puhuvat meidän kieltämme!

— Kuulen isä, vastasi poika. — Kuinka he ovat sen oppineet?

— He ovat ryöstäneet vaimoikseen meidän heimomme tyttäriä ja opetelleet heidän puhetapansa ja ehkä muutkin tapansa, — katso, lapset puhuvat ja jokeltavat tuossa kuin meidän omilla ahteilla! Ne lapset ovat siis meidän heimoa…!

Nuorempi mies ei oikein ymmärtänyt, miksi tuo havainto hänen ikäloppua isäänsä niin erikoisesti riemastutti. Ehkä hän toivoi siten ajan oloon siedettävämpäin, parempain välien vakaantuvan uusien tulokkaiden ja alkuväestön välillä, ehkä hän uskoi omain kotakuntainsa taas vähitellen voivan siirtyä takaisin rannikolleen, joka ei enää olisi heille vihamielinen. Siitä lähtien, kun ensimmäinen alushirviö oli nähty näillä rannoilla, oli Äijän silmässä ja mielessä aina näihin asti asunut vain koston poltto. Hän oli vain miettinyt, miten myrkyttää tunkeilijain vesilähteet karvailla juurilla tai kerätä erä vuorien kyitä heidän asuinharjuilleen. Nyt hänen karvaiset kasvonsa myhäilivät sitä leppeämmin, kuta kauemmin hän katajikosta katseli vieraiden tulokkaiden elämää ja puuhia. Ja hän kuului siinä itsekseen hokevan:

— Ne ovat itse itselleen kostaneet. Heilutelkoot vain ylpeästi kiiltäviä kaarikirveitään ja rakentakoot vain kotansa korkeammiksi kuin me, — meihin he kuitenkin sulavat!

Mutta tuokion kuluttua hän, ikäänkuin havahtuen, pojalleen virkkoi:

— Nyt voimme tästä jo lähteä kykkimästä.

— Poisko, kysyi poika ihmeissään. — Eikö sytytetäkään metsää palamaan, eikö ryöstetä pois heiltä oman heimomme naisia?

— Olkoot siellä, kun kerran ovat ruvenneet olemaan. Hyvä on, niinkuin on.

Mutta tässä asiassa ei nuorempi mies ollut aivan isänsä kannalla. Hänessä nuo heidän äskeiset havaintonsa olivat virittäneet uusia mietteitä ja uusia toiveita. Nuo oman heimon naiset voitaisiin ehkä vapauttaa, jos heille saisi sanan suihkatuksi. Ja olipa hän keksinyt vieläkin muutamia outoja menoja vakoilemansa kyläkunnan elämäntavoissa. Hän tahtoi välttämättä hiipiä vielä kappaleen lähemmäs kirvesmiesten asumuksia, ottaakseen parista mieltään vellovasta asiasta selon.

Mitä olivat nuo pälvet, joita he olivat avanneet lehtoon kotakuntansa liepeille? Siellä näytti kasvavan ja iltatuulessa nuokkuvan jotakin outoa, kellertävää kasvia — sellaista ei siellä ennen ollut. Ja mikä oli tuo kitinä, joka kuului lähimmän kodan edustalta, kuin olisi kiviä vastakkain kihnattu? Hän ryömi lähemmäs ja keksikin kihnauksen syyn: nainen seisoi siellä kallion kupeella ja lykkäili käsiensä ja hartioittensa voimalla suurenlaista kiveä tasaista kalliota pitkin, kihnasi, lykkäsi herkeämättä ja tiputti aina joskus joitakin siemeniä kuin kivien väliin. Ja kivikitkan tuotteena keräsi hän sillä välin tuohiseensa valkeaa pölyä…

Ei tiennyt alkukansan vakoilija, että meriväki oli tullessaan tuonut Suomen rannalle ensimmäiset viljansiemenet, kylvänyt niitä valtaamaansa multaan, jossa nyt ensi tähkät nuokkuivat, ja että se oli pannut ryöstämänsä alkukansan naiset tuohon hieromaan käsikiveä kalliota vastaan ja siten hoitelemaan peräti alkeellista, ensimmäistä jauhinkiveä: Hän ei ymmärtänyt, niinkuin he, vielä viljan makua. Hänen silmänsä tähyilivät vain kiinteästi siihen yksinäiseen naiseen, joka tuossa hänen edessään veti ja hieroi vinkuvaa laakakiveä. Mutta veri kuumeni hänen suonissaan. Sillä nuo kasvot hän tunsi nuoruutensa ajoilta, tunsi nuo silmät, jotka ennen aina iloisina nauroivat. Nyt ne olivat surun sameat, murhetta ja ikävää kertoivat naisen vieläkin hempeät kasvot ja alakuloista masennusta oli koko hänen olemuksessaan, kun hän siinä yksin illan suussa kieritti raskasta, karkeaa kiveä.

Vanhat vaistot, nuoruuden verevät vaistot, virkosivat silloin kätkössään kyyhöttävässä miehessä. Hän näki saaliin, usein tavoittelemansa, aina livistäneen, tuossa juuri edessään; hänessä heräsi ryöstön himo, ja se kasvoi tuossa tuokiossa ylivoimaiseksi, kiehtovaksi kiihkoksi. Kaikki isän varovaiset neuvot häipyivät yht'äkkiä hänen mielestään, hän ei muistanut enää olinpaikkaansa eikä seuralaisiaankaan. Hänen jäntereensä vain kuin itsestään jännittyivät, hän kyyhötti tuokion pensaan takana puolikumarassa kuin viritetty jousi ja ampaisi sitten yhdellä huimalla hypyllä kuin nälkäinen ilves kodan eteen, naisen viereen. Tämä parkaisi kerran säikähtyneenä, vaan ei ehtinyt liikahtaa, kun mies jo kietaisi hänet kainaloonsa ja kirmasi vesaikkoon.

Syntyi ryskettä metsässä. Isä, joka loitompaa huolestuneena oli seurannut poikansa eleitä, karmaisi nyt hänen perässään kankaalle, ja muut seuralaiset samoin. Mutta naisen parkaisu ja metsän ryske havahdutti samassa tuokiossa ahteella ahertavat miehetkin, ja he sukelsivat heti vinhaa vauhtia, sotakirveet koholla, pakenevain jälkeen. Hirmuinen hälinä ja kilpajuoksu virisi äsken äänettömässä, ryteikköisessä metsässä, miesten päätä pahkaa puskiessa sen halki iltayön hämärässä. Ryöstäjä hellitti pian hartioiltaan taakan, joka hänen liikkeitään hidasti, mutta tarttui naisen ranteeseen, ja vikisemättä tämä nyt pelastajansa perässä porhalsikin syvemmäs saloon, juoksi takaa-ajajia pakoon yhtä suurella innolla kuin koskaan ryöstäjänsä.

Kun ensi kerran henkäistiin hurjan juoksun lomassa, kertoi vapautettu nainen pakolla joutuneensa uusien tulokkaiden orjuuteen. Eivät ne uudet miehet heitä sentään rääkänneet, usein hyvästikin pitelivät, ja monet olot, asumukset ja ruoat heillä oli paremmat kuin alkuasukkailla. Heidän siemenistä keittämänsä huttu oli hyvää syödä, heidän kotansa olivat lämpimämmät kuin alkukansan, joiden elintavat he muuten olivat omaksuneet — ja olivathan he ryöstämäinsä naisten kielenkin oppineet. Mutta sittenkin olivat orjanaiset usein kaihonneet oman heimonsa luo, usein olisivat he karanneetkin, jos vain olisivat voineet ja tienneet minne paeta.

— Mutta jatkakaamme pakoa, he seuraavat perässä, varoitti pakolaisnainen pelästyneenä ja vavisten.

— Eihän heitä enää kuulu, lohdutteli Äijä, jonka vankoille jäntereille tuo hurja juoksu oli ollut liikaa ponnistusta ja jonka rinta yhtenään pahasti läähätti.

— He seuraavat meitä kuitenkin, he vainuavat jälkemme, hoki vapautettu orjatar jalkaansa juoksuun hioen. — He ovat nopeita ja viekkaita eivätkä koskaan salli, että heidän asumuksillaan kostamatta käydään.

Oikeassa oli nainen, sillä kun pakenijat taas jatkoivat rientävää vaellustaan, kuului kotvan kuluttua verrattain läheltä takaa-ajajain toisiaan kutsuvia huutoja ja ryteikön ryskettä, niinkuin heidän ollessaan ison riistan ajossa. Alkuasukkaat sukeltelivat notkeina kuin kärpät tiheikköjen alitse ja louhikkojen läpi, mutta vaikka ajajain aina toisinaan täytyi tehdä kierroksia, he olivat pian taas heidän kintereillään.

Vaistomaisesti pakenijat painuivat yön pimeässä Kotalahden jokisuun vanhoille, tutuille maille, missä Äijä tunsi joka kiveliön ja murroksen. Niiden lomitse hän pujottelihe pahasti huohottaen, ja jo jäivätkin taas vainolaiset kuulumattomiin. Mutta vaikka vanhuksen rinta jo vaivalloisesti korisi ja jäntereet pyrkivät pettämään, hän ei enää pysähtynyt, vaan painoi edelleen joen vartta, kunnes ehdittiin tutulle kaalamolle. Siinä hän syöksyi virtaan, vetäen toiset perässään, kahlasi viistoon vesistön poikki, kunnes saapui pieneen saareen, jossa kasvoi suuria tammia. Voimansa viimeisilleen pingoittaen vanhus heittäytyi tammen oksalle ja kapusi siitä oksa oksalta ylöspäin tasapäisen, lehtevän latvan suojaan, jossa oli tilaa heille kaikille ääneti piiloilla. Edemmäs Äijä ei näet jaksanut paeta; hän tunsi jo voimansa pettävän kokonaan ja retkahtikin pian hervotonna puun rungon varaan, sitä suonenvedontapaisesti käsivarsillaan syleillen ja puristaen. Lopussa olivat jo toistenkin pakolaisten voimat, henkeään pidätellen he vain kohtaloaan odottivat. Mutta ukko oli arvannut oikein: takaa-ajajat olivat lopultakin jäljiltä eksyneet. He porhalsivat kyllä hekin kaalamosta joen yli, vaan painuivat kauas sen vastaiselle rannalle, ja vasta aamuyöstä he kuuluivat sieltä tyhjin toimin palailevan omille mailleen.

Jännitys laukesi pakolaisten joukossa vähitellen, mutta vasta päivän korkealle noustua he uskalsivat laskeutua piilopuustaan ja kahlata joen senpuoleiselle rannalle, jossa Kotalahti oli. Mutta vanhus oli silloin jo niin nääntynyt, että häntä oli pakko kainaloista tukien auttaa törmälle, ja siellä hän heti heittäytyi pitkälleen, verkkaisesti puhuen:

— Tähän nyt kuolen, poikani, sen tunnen. — Kanna minut tästä Kotalahden vanhalle kalmistokankaalle, polta vaivaiset luuni ja kuoppaa ne sinne, vanhain vainajain vierelle. Itse rientäkää te uuteen kotiinne sisämaahan, uusille asuinpaikoillenne, ja siellä pysykää merikansaa enää ärsyttämättä. Jos he sinne joskus tulevat, taikka te muuten joudutte heidän lähettyvilleen, silloin he ovat jo ehkä sovinnollisemmat… ovat silloin ehkä samaa heimoa kuin me…

Taas kirkasti hieno hymy nääntyneen, elinvoimansa loppuun kuluttaneen vanhuksen kuihtuneita, raunioisia, harmaapartaisia kasvoja. Hän kääntyi pensaaseen päin ja jäi siihen ääneti makaamaan kuin haavoitettu eläin, joka oli löytänyt kätketyn, suojaisen, rauhallisen siimeksen, mihin sen mielestä on hyvä kuolla.

Toiset pakolaiset olivat tehneet tulen paistaakseen siinä virrasta silmustamansa hauen — heitä vaivasi öisen vaelluksen ja jännityksen jälkeen nyt hirmuinen nälkä. Kerran kääntyi vanhus vielä nuotion puoleen, viittasi poikansa luokseen ja virkahti, vieressään olevaa, ulkosaaren haudasta kerran ryöstämäänsä kaunista kirvestä näyttäen:

— Pane tämä tuhkani viereen sorakuoppaan. Jos kirvesmiehet tai muut sen joskus sieltä kaivavat, ihmetelkööt, miten se on sinne joutunut…

— Sen teen, isä…

Ukko yskäisi taas kuin särähtäen ja vaipui pensaaseen päin, leppoisa hymy raunioituneilla kasvoillaan.

Mutta kun nälkäiset retkeläiset olivat kalansa varrastaneet ja syöneet ja taas kääntyivät Äijää katsomaan, silloin oli hänestä jo henki lähtenyt. He nostivat silloin vainajan lehtipaareille, kantoivat Kotalahden rannalle, johon vielä kerran virittivät tulen, ja kätkivät sen rinteelle hänen hiiltyneet luunsa ja hänelle rakkaaksi käyneen kaarikirveen. Itse he, Äijän neuvoa totellen, riensivät uusille asumuksilleen sisämaahan, välttyäkseen joutumasta uudelleen kirveskansan metsästettäviksi ja jatkaakseen siellä entistä elämistään.