SEIKKAILIJA-SOTILAS.

Padasjoen nimismiehentaloon oli vuonna 1597 kuulutettu käräjät vasta joulukuussa, vaikka tavallinen käräjäaika oli jo keväällä. Mutta tänä vuonna olivat Suomessa melkein kaikkialla käräjät, niinkuin veronkannotkin ja muut viralliset toimitukset, myöhästyneet, sillä maassa oli alkuvuodesta vallinnut sota ja levottomuus, riehunut katkera "nuijakapina", jonka jaloista viranomaisten oli ollut paettava pois toimipaikoiltaan linnoihin ja kaupunkeihin ja jonka seurauksia väestö sitten monin paikoin oli piillyt metsiin. Vieläkin tämän sodan mainingit tuntuivat, ja sen peruikseen jättämiä ryöstö- ja muita juttuja oli näissäkin käräjissä paljon käsiteltävinä. Harvoin kuitenkin saatiin syytetyt tuomittaviksi: miehet olivat sodassa kaatuneet tai hävinneet teille tuntemattomille, ja jäljelle jäänyt väestö tiesi kuulusteltaessa tapahtumista yleensä sangen vähän.

Mutta eräs tulossa oleva juttu oli kuitenkin omansa Padasjoen nimismiehentaloon keräytyvää käräjärahvasta erityisesti jännittämään. Kaikki tiesivät, että yksi Hämeen kapinaliikkeiden pääjohtajia, kaikkien tuntema ja kaikkien suosima Simo Piutulainen oli joutunut ruununmiesten käpälälautaan ja että hänet nyt oli tuotu tähän nimismiehentaloon näissä käräjissä tuomittavaksi. Iloinen mies, neuvokas ja kekseliäs, aina aulis muita auttamaan ja pälkähistä päästämään, aina valmis hätääntyneitä rohkaisemaan ja aina liukas itse silmukoista lipsahtamaan, — hän oli nyt nuorissa tuolla saunassa, jonka ovella oli salpa ja pönkkä. Loitompaa katselivat käräjille saapuneet lammasnahkaturkkiset miehet tuota mustaa ovea ja supattivat keskenään:

— Menipähän lopultakin viisas vipuun, miten liekin nyt voutien kierrokseen jäänyt!

— Monesta loukusta se on pelastunut, mahtaneekohan vielä tästä saunasta henkensä pelastaa?

— Pitäisi sitä koettaa autella, mutta kovin valppaina seisovat tuossa pihalla Iivar-herran ryttärit häntä vartioiden…

— Jos Simo itse olisi tällä puolen oven, niin hän kyllä kytketyn miehen saunasta pelastaisi. Mutta meistä muista ei siihen ole…

— Ei. Ja siksi pitkä on Simon syntiluettelo, että hän varmasti on jo tänä iltana hirressä!

— Sääli hilpeää miestä!

Niin synkkäsilmäiset, lyhytturkkiset miehet hiljaa supattivat, alta kulmainsa luimistellen ja vilkuen kiivaan sotaherran Iivar Tavastin jäyhiin ratsumiehiin, jotka vahvasti aseistettuina pihaa vartioivat. Mutta sivummalla myöskin kylän naiset keskenään supattivat samanlaisia säälin sanoja, ja jokunen neitonen pyyhkäisi huivin nurkalla kostunutta silmäänsä muistellen niitä iloja, joita tuo saunaan nyt suljettu Simo oli heillekin pitänyt.

Tuomioherroja odotettiin juuri saapuviksi pappilasta. Simon juttu otetaan kai heti esille, hetki oli täpärä ja vakava. Mutta samassa kuului saunasta, pönkitetyn oven takaa, iloinen laulu. Ahteella odottava käräjärahvas hymähti: vanha luontonsa sillä Simolla vielä tuntuu olevan… laulaapahan, veitikka!… ei se anna käräjäaamunakaan huolten itseään runnella…

* * * * *

Salpain takana, pimeän saunan savipermannolla, istui köysiin sidottu nuorehko mies, tirkistellen oven raosta pihalla liikkuvaa ja kuiskailevaa joukkoa. Hän tiesi sen alakuloiseksi ja murtuneeksi, ja näitä hyviä tuttaviaan rohkaistakseen hän yht'äkkiä heläytti laulun. Mutta oikeastaan häntä ei nyt sentään laulattanut. Hän ymmärsi hyvin hetken vakavuuden eikä osannut enää mitään pelastusta toivoa. Ja väkijoukon kyljessä, hiukan erillään muista, hän näki yksinäisen naisen, joka oli vetänyt huivin syvälle silmilleen ja jonka ruumis hänen siinä kinoksessa seisoessaan toisinaan hytkähti, ilmeisesti itkusta. Simo tunsi siinä vaimonsa Kuhmoisten Oittelasta, oman, paljon kärsineen, nöyrän Elisansa, jota hän oli paljon laiminlyönyt… ja vaivoin hän sai laulunsa reippaana lopetetuksi. Mustumaan rupesi nyt hänenkin muuten aina rohkea mielensä, eikä hän voinut olla siinä muistelematta elettyä taivaltaan, jonka hän nyt oivalsi päättyvän hamppuköyteen. Hän heittäytyi selälleen kylmälle lattialle ja antoi muistojensa vapaasti liidellä. Mutta kuta kauemmaksi hän palasi elämänsä kirjaviin seikkailuihin, sitä keveämmäksi kävi hänen mielensä. Olihan toki maistettu monet maailman makeatkin, monet oli seikkailut onnella selvitetty, rentonaan oli keinuttu ajan aalloilla, — mitäpä se hänen elämänsä oli ollutkaan muuta kuin iloista taivaita hirsipuuta kohti…

Köysiin sidottu mies muisteli köyhää lapsuuttaan Saimaan rannoilla, mistä hän jo nuorena poikasena oli lähtenyt seikkailemaan, — veri häntä jo silloin ikäänkuin veti maailmalle. Sotaisat oli silloin ajat, aseväeksi otettiin poikasiakin, joille luvattiin kultaa ja kunniaa, — hän otti pestin muutamaan savolaiseen lipulliseen, joka lähti sota- retkelle Karjalaan ja Inkeriin. Reipasta elämää se oli, iloisia sotavuosia, mutta sai siellä sentään kärsiä vilua jos nälkääkin. Kerran hän siihen rehkimiseen kyllästyi, karkasi, pakeni Suomeen, aina Pohjanmaalle asti. Siellä hän muutaman vuoden piiloili, kulki rantalaisten mukana merillä ja sisämaalaisten kanssa hauinpyynnissä, ja paljon hyviä ystäviä hän siellä hankki neuvokkuudellaan ja iloisella luonnollaan.

— Siellä sitä olisi voinut pysyäkin ja henkensä säilyttää, huoahti muistoihinsa uponnut mies. — Mutta olipa liian yksitoikkoista se elämä… veri vaati laajemmas liikkumaan.

Hän palasi takaisin rintamaille, saapui Hämeenlinnaan, antautui siellä linnueen palvelukseen. Mutta liian ankaraa oli taas siellä siihen aikaan, Steen Fincken valppaiden silmäin alla, se rautainen komento, — ennen pitkää hän tästä vanhasta linnapahasesta hävisi kuin tuhka tuuleen. Muina miehinä hän ilmestyi nyt Päijänteen rannoille, jonne hän sittemmin koteutuikin ja jossa hän hempeimmät aikansa vietti, milloin renkinä aateliskartanoissa, milloin vapaana miehenä talonpojissa vieraillen. Kuhmoisten Saksan talossa, jonka isäntä, entinen voutirenki, äsken oli saanut knaappioikeudet, siinä hän kauimmin viipyi, nauratti Kuhmoisten neitosia ja ratsasti isäntänsä asioilla. Tämän palvelukseen hän lopulta antautuikin ratsumieheksi — taas siis sotilaaksi, — sai hyvät pestit ja metsämökin asuttavakseen. Sinne hän eräänä päivänä toi vaimonaan erään Kuhmoisten kukkeimpia kaunottaria — tarttunut oli näet iloinen veitikka lopultakin yhteen naurattamistaan naisista, tuohon törmällä nyt itkevään Elisaansa…

Siellä syntyi heille poikakin metsämökillä, — ensi kerran oli Simolla elämässään silloin oma, vakinainen koti ja kodin onni. Sitähän olisi voinut jatkuakin. Mutta niihin aikoihin oli taas Suomesta vietävä paljon uutta väkeä Viroon, taistelemaan Juhana-kuninkaan pitkiin sotiin venäläisiä vastaan, ja Saksan ryttärit vaadittiin nyt nekin mukaan. Lähdettävä oli… ja totta puhuen Simo lähtikin taas kernaasti retkeilemään; olipa tuota hiljaista kotielämää jo muutaman vuoden kestänytkin. Mutta sotatiloilla rupesi häntä kohta vaivaamaan kova koti-ikävä… niihin asti tuo outo tunne, ja hän karkasi ennen pitkää jälleen lipullisestaan, palaten kotiin perheensä luo. Mutta kun hänen ei sopinut jäädä Kuhmoisten maille, missä hänet kaikki tunsivat, hän vetäytyi joukkoineen Jämsän metsäkulmille, rakensi metsäsaunan Längelmäen salolle ja eleli siellä jonkin aikaa kuin herran kukkarossa.

Mutta sotilasvärvääjät osasivat vihdoin sinnekin, ja välttääkseen kaikki käräjöimiset ja karkurirangaistukset Simo suostui heidän vaatimukseensa ja otti uuden pestin, kun luvattiin hyvät eväät ja muut ehdot. Runsas palkka, uudet, komeat sotilaspukimet, riittävät muonat, ne houkuttelivat liikkuvaa miestä. Ja vietyään perheensä takaisin Kuhmoisten Oittelaan sekä sille jäähyväiset sanottuaan hän oli taas sotilasosaston mukana matkalla Viron sotatanterille.

Hän joutui nyt Paidelinnaa puolustavaan väkeen, ja siellä elettiin näihin aikoihin rennosti, jopa hurjastikin. Se oli toista kuin Simon ensi retkellä Karjalassa, jossa kotieväitä jyrsittiin eikä palkasta ollut tietoakaan. Täällä oli sotureilla hyvä palkka ja he antoivat sen valtoimenaan mennä olueen ja ulkomaan herkkuihin. Entinen sotilaskuri oli sodan kauan jatkuessa höltynyt ja pitkä soturielämä hurjensi mielet. Mutta eräänä keväänä loppuivat päälliköiltä rahat, uusia ei Ruotsista tullut, eikä ollut siis enää mistä sotureille palkkaa maksaa. Silloin he rupesivat napisemaan, ryhtyivät ottamaan syötävää ja juotavaa omin lupinsa mistä saivat, ja kun tämä ryöstäminen kiellettiin, he joivat vaatteensa ja aseensakin.

Niinpä tapasi Simo Piutulainenkin itsensä eräänä päivänä putipuhtaaksi kynittynä, ja koko se elämä tuntui hänestä tuiki tympeältä. Silloin hän päätti taas karata, mutta se ei ollutkaan nyt niin aivan helppoa tarkasti vartioidusta linnasta ja keskeltä kuumaa sotaa. Saatuaan pari toveria yhtymään tuumaansa hän toteutti sen kuitenkin ovelasti muutamana syysyönä, petettyään sukkelasti sekä omat portinvahdit että vihollisen vartijat. Karkurit saapuivat onnellisesti merenrannikolle, esiintyivät siellä Paidelinnan varusväen muonanhankkijoina ja pakottivat siinä nimessä suomalaisen silakkavenheen viemään itsensä Turkuun.

Kun tuo lähettijuttu oli aluksi noin hyvin onnistunut, päätti Simo jatkaa ja käyttää sitä edelleen. Hän kertoi tärkeästä tehtävästään kaikille ihmisille niin tarkasti ja yksityiskohtaisesti, että hän pian — niin hänestä ainakin nyt perästäpäin muistellen tuntui — uskoi sitä itsekin. Lipullisensa edustajana hän päätti mennä itsensä marski Klaus Flemingin luo, joka silloin majaili Turun linnassa, valittamaan maksamatta jääneistä palkoista ja sotaväen nälästä ja puutteesta. Ja sehän kaikki olikin totta, sen tiesi marski ennestäänkin, eikä hän siis airuiden valtakirjoja kysellyt. Hän otti valitukset tiukasti varteen, sadatteli Ruotsin hallituksen saamattomuutta ja huonoa huolenpitoa… sotaväen täytyy ennen kaikkea saada muonansa ja palkkansa, muuten se ei tappele, — niin hän melkein ärjyen vakuutti. Jos se ei saa elantoaan ruunun puolesta muuten, niin ottakoon itse mistä löytää, — se oli Klaus Flemingin elämän oppi, ja hän lähetti Simon tovereineen keräämään talonpojilta muonaa. Menkööt Rautalammen pitäjään, erämaan uuteen asutukseen, sieltä ei liene toistaiseksi vielä ylimääräisiä veroja peritty, sieltä varmaankin jotakin lähtee Virossa olevalle väelle…

— Siinä se vei askel toisensa valheen tielle, mutta eipä siinä enää auttanut takaisin pyörähtää, — niin selvitteli muistojaan nuoriin kytketty vanki saunan savipermannolla maatessaan. - Eikä siinä joudettu ajattelemaan, että nämäkin retket ne vielä edestä löytyvät, kevyesti vain seikkailtiin!

Hänen ajatuksensa seurasivat edelleen eletyn taipaleen vaiherikasta kulkua.

Näin hän oli siis siksi talveksi joutunut kiertämään Rautalammen laajaa erämaanpitäjää, ja sieltä kertyi kaikkinaista muonaa, viljaa, voita, kalaa ja riistaa enemmän kuin marskin valtuutus olisi sallinutkaan. Salomaan miehet tosin murisivat sitä liikaverotusta, ja varsinkin kun heidän vielä täytyi omilla hevosillaan ajaa nuo raskaat kuormat alas rintamaille asti, mutta mikä siinä auttoi. Siellä rintamaan laidassa tuli kuitenkin Simosta ja hänen tovereistaan äkkiä ero. Viimeksimainitut tahtoivat näet ajaa kerätyt saaliit johonkin satamakaupunkiin, sieltä Viroon vietäviksi, mutta Simosta se oli hullu tuuma, — niinkuin olikin. Hän laski saattajat menemään ja rupesi saalista jakamaan.

— Ettepä te pitkään ajattele, niin hän oli sitä tehdessä tovereitaan nuhdellut. — Tulette muonanne kanssa Viroon, pääsette ehkä oman lipullisenne luo, mutta mitä teille silloin tapahtuu…?

— Miehet kiittävät meitä, kun saavat ruokaa…

— Ehkä kiittävät miehet, mutta päälliköt nappaavat teidät karkureina kiinni. Siitä tulee tutkimukset, sotatuomiot kaikista valheista ja vääristä valtuuksista, joudutte kiikkiin, lopuksi ehkä hirsipuuhun…

— No miten sitten olisi meneteltävä?

— Tarvitaan niitä ruokia täällä kotonakin, ei liene liikoja teidänkään perheillänne. Syödään nyt kerran kylläkään mekin…

— Ei sitä uskalla, tuumivat toverit päätään punoen.

— Kun lienette tähän asti uskaltaneet, ei asia siitään pahene, vaikka eväät ominanne pidätte, — niin oli Simo heille vakuuttanut. Ja hänestä itsestään olikin maailman luonnollisin asia, että hän vie keräämänsä muonan saamatta jääneestä palkastaan kotiin Kuhmoisiin. Niin hän tekikin, minne lienevät toiset miehet eväineen huvenneet, heistä ei hän ollut myöhemmin mitään kuullut. Viroon he arvatenkaan eivät joutuneet, sillä Juhana-kuninkaan kuoltua oli tällä välin vihdoinkin saatu välirauha solmituksi ryssän kanssa ja Virosta tuotiin juuri niihin aikoihin joukko toisensa perästä suomalaista väkeä kotimaahan, johon se majoitettiin talonpoikain luo "linnaleiriin". Ja Simo toivoi voivansa siinä yleisessä humussa huomaamatta asettua kotiin palanneena soturina asumaan kotimökkiinsä Kuhmoisten Oittelaan.

Onnekseen hän sen aluksi tekikin, ja herroiksi se kevät- ja kesäkausi siellä elettiin. Syötiin erämaan eväitä, paistettiin kystä ja rasvaista, ja elämä oli kuin silkkiä. Huolta ei ollut mitään eikä puutetta mistään. Kisailtiin pitäjän nuorten kanssa, autettiin puutteessa olevia, nauratettiin kylän naisia ja kehuttiin kylän pojille sodan kuulumisia, sekaisin totta ja keksittyä.

Mutta kesää pitemmälle ei niitä makeanleivän päiviä taaskaan kestänyt. Ruunun ratsuvoutien ja muitten "munsterikirjurien" kuuloon oli sillä välin tullut, että se "suuri vekkuli Simo Piutulainen" — tällaisen lempinimen oli hän silloin jo saavuttanut —, joka oli karannut Virosta, eleli komeasti kotimökillään ja söi komppanialleen keräämiään muonia. Simon korviin tuli taas tieto, että häntä aiottiin tulla Oittelaan tervehtimään… kiinni pistämään, tutkittavaksi viemään Turun linnaan. Sinne ei Simo millään ehdolla tahtonut joutua — hänet saattoi siellä tuntea marski ja muutkin — eikä hän sen vuoksi jäänyt aiottua vierailua odottamaan. Eräänä syyspäivänä hän livisti kotimökistään liukkaasti muille markkinoille, vieraili kotvan naapuripitäjissä ja koetti pysyä siellä tuntemattomana. Mutta hänet tunnettiin pian täälläkin terävästä kielestään ja leikillisestä luonteestaan, eikä veitikan lopulta, talvikauden näin piiloiltuaan, auttanut muu kuin paeta yhä pohjoisemmas, kunnes hän lopulta taas päätyi Pohjanmaalle asti, missä hänellä oli vanhat, varmat tuttavansa ja vanhat, varmat lymypaikkansa, Kiinni joutumisen hätää ei enää ollut.

Mutta siellä Pohjanmaan lakeuksilla hän tapasi nyt kylissä liikkuessaan vanhat tuttavansa myrtyneinä ja kiihtyneessä mielentilassa, ja tämä mieliala, viha ruunun miehiä ja sotaväen mielivaltaa vastaan, siellä yhä terästyi, kuta enemmän aika kului. Oli näet syntynyt kova riita Pohjanmaan talonpoikain ja ruunun voutien sekä ryttärien välillä, jotka viimeksimainitut vaativat ja veivät talonpojilta veroja, joita nämä pitivät laittomina, sekä vastoin nimenomaisia sopimuksia majoittivat talonpoikain luo ja elätettäviksi hurjia huovejaan ja nihtejään. Asema kiristyi kiristymistään, ja ennen pitkää ruvettiin Pohjanmaalla hankkimaan kovaa kovaa vastaan — hiomaan sekä hampaita että keihäitä. Simon omiin oloihin tämä mieliala ei huonosti soveltunut, ja hän kuuntelikin alun pitäen halusta tuttavainsa talonpoikain ärtyneitä neuvotteluja ja vihaisia päätöksiä, — päätöksiä itse, omalla miesvoimalla, vapauttaa maakuntansa noista väestöä kiusaavista ja kiskovista huoveista ja erinimisistä veroherroista.

Ennen pitkää oli Simo, herkkä ja hanakka mies, sydäntään myöten talonpoikain juonessa mukana; olipa hän pian paras mies kokouksissa kirkonmäillä ja neuvotteluissa pirttien pimennoissa. Hän oli kyllä itse entinen "ryttäri" ja jokin vuosi sittenhän hän vielä itse oli ollut talonpojilta linnaveroja ja liikaveroja perimässä, mutta se ei estänyt hänen herkkää luontoaan nyt talonpoikain asiaan ihan tosissaan innostumasta. Ja talonpojat puolestaan luottivat häneen, vanhaan, hyvään tuttavaansa ja pitivät onnenaan, että saivat mukaansa tuon entisen neuvokkaan sotilaan, joka ne sotaisetkin temput tunsi ja saattoi heitä asian tullen aseellisissakin yrityksissä johtaa. Taas vei askel toiseen, ja Simolla oli sen syksyä työtä ja touhua tarpeeksi.

Niin alkoi sitten Pohjanmaalla talonpoikain aseellinen liike, "nuijasota", joksi ruunun herrat sen liikkeen piankin pilkaten nimittivät. Voudit ja huovit ajettiin verissä päin pois Kyröstä ja Ilmajoelta, ja ensi voitostaan hurmaantuneet talonpojat vannoivat marssivansa Turkuun asti. Mutta nostattaakseen muitakin maakuntia samaan liikkeeseen he lähettivät lähettiläitä maan eri osiin, ja Simo Piutulainen sai toimekseen herättää jalkeille Hämeen hitaat miehet, koska hän ne paikkakunnat parhaiten tunsi. Halki Suomen hän hiihti nyt näille asioille kotoisiin Päijänteen pitäjiin, ja toimekkaana hän siellä häärikin helppoa kylvöään tehden kylästä kylään, keskuspaikkanaan kuitenkin Kuhmoisten Oittela, jossa hänen pieni perheensä yhä asui. Verot olivat kaikkien maakuntain talonpojille tavattoman raskaat, sotaväen majoitus ja kuljetus Hämeessäkin sietämätöntä, — herkästi siis kuuntelivat hämäläisetkin Simon puheita ja houkuttelevia lupauksia, ja monet heistä olivat pian valmiit yhtymään pohjalaisten juoneen. Eivätkä he malttaneet jäädä odottamaan Pohjanmaalta tulevaa vyöryä, he nousivat jo omin päin suksille, ajoivat voudit ja huovit matkoihinsa, anastivat ruunun aittoihin kootut veroviljat, voit ja riistat, ja jakoivat ne keskenään. Eikä Simo suinkaan siinäkään jaossa osattomaksi jäänyt, — taas elettiin herroiksi Oittelassa muutamia talvisia viikkoja, ja maailma näytti makeasti hymyilevän.

— Hohoi, huoahti saunaan teljetty mies, nousten taas istumaan ja silmäillen raukeasti oven raosta pihalle, mihin jo korkeita saanirekiä oli kerääntynyt, — käräjäherrat näkyvät siis jo saapuneen! — Se oli lyhyt unelma, kaunis uni, joka päättyi katkeraan heräämiseen!

Eipä siltä, ettei Simo olisi osaltaan asioita ovelasti järjestänyt. Hämäläiset hereille saatuaan hän riensi takaisin pohjoiseen päin ja ohjasi sieltä erään osaston nuijajoukkoa, erämaan sapettuneita miehiä, Päijänteen länsipitäjiin, joissa nuoret miehet nyt sankkana, innostuneena parvena tähän kapinajoukkoon kylä kylältä liittyivät. Oli aikomus rynnätä suoraan Hämeenlinnaan, jonne kansannousua pelästyneet aateliset perheineen olivat joulun tienoissa paenneet suuressa hädässä ja jossa silloin oli niukasti puolustusväkeä, rynnätä Hämeenlinnaan ja puskea sieltä edelleen yhtä pohtia Turkuun. — Simo oli innokkaasti ja sitkeästi ajanut juuri tätä suurta, rohkeaa tuumaa. Mutta toisia silloin etsikkohetkellä jänisti, he viehättyivät autioiksi jätettyjä herrastaloja ryöstämään ja yhä uusia talonpoikaisjoukkoja mukaansa herättämään, ja siihen livahti tärkeä ja täperä hetki. Meni joulu ja uusivuosi, tammikuutakin kului pitkälle. Ruunun miehet ehtivät sillä välin kokoontua ja varustautua, ja niin talonpojat joutuivat veriseen selkäsaunaansa Padasjoen Nyystölässä… Huih, se oli kaamea päivä!

Simo ei ollut läsnä tässä julmassa verilöylyssä, hän oli silloin Asikkalassa uusia nuijamiehiä nostattamassa ja kuuli sinne tuon ankaran tuloksen. Mutta siihen Nyystölän löylyyn se oikeastaan kuitenkin katkesi hänenkin taipaleensa. Sen jälkeen hän sai näet paeta ja piiloilla paikasta toiseen kuin ajettu hirvi, — häntä ajoivat nyt sekä huovit, jotka hänessä näkivät sotilaskarkurin ja vaarallisen kapinanjohtajan, että myöskin jo talonpojat, jotka häntä onnettomuudestaan soimasivat ja syyttivät petturiksi, — turvaa ei ollut enää missään. Kerran hän jo olikin satimessa: oli kesällä käynyt öiseltään Kuhmoisten Oittelassa perhettään tervehtimässä — viimeisen kerran hän silloin omaisensa tapasikin — ja sieltä palatessaan hän joutui naapurikylässä levätessään voutirenkien kahleisiin, nuoriin, niinkuin nyt… Mutta silloin vielä ystävät ehtivät katkaisemaan nuorat ja hän pääsi livahtamaan ovesta ja sukeltamaan metsään, jossa muitakin pakolaisia lymyili. Vielä kerran näytti hänelle silloin elämä valkenevan. Ruotsista oli näet Kaarlo herttua, talonpoikain ystävä, juuri saapunut Suomeen kukistamaan Klaus Flemingin hirmuvaltaa, ja Simo pyrki nyt heti tästä tiedon saatuaan syyspimeitä metsiä myöten hänen joukkoihinsa liittymään. Mutta hän ei ehtinyt perille. Iivar Tavastin huovit, joita oli hänen jäljillensä pantu, tapasivat hänet taipaleelta, ja nyt ei päässyt enää kukaan ystävä hänen köysiään katkaisemaan.

— Eikä pääse enää, huoahti vanki, taas tirkistellen pihaan, jossa Tavastin huovit jo olivat asettuneet kehään saunan ympärille, ikäänkuin saalistaan hakemaan. — Se elämäni on nyt eletty, se on ollut alusta asti matkaa hirsipuuhun, mutta piru vie, ikävää ja yksitoikkoista matkaa se ei ollut…

Käräjät pidettiin Padasjoen nimismiehentalossa. Kaikki ne kolttoset, retket ja juonet, joita Simo oli saunan permannolla käräjäin alkua odotellen muistellut kirjavan taipaleensa varrelta, ne tuotiin siellä nyt paljon räikeämmässä muodossa, raskaina syytöksinä, esille häntä vastaan ja kirjoitettiin tuomiokirjaan, josta jälkimaailma sitten on päässyt tutustumaan Simo Piutulaisen seikkailurikkaisiin elämänvaiheisiin. Tuomio langetettiin ja pantiin heti täytäntöön muille varoitukseksi.

Käräjäin loppuun asti riippui iloisen veitikan venytetty ruumis männikkömäelle rakennetussa hirsipuussa joen anteella, ja kauhun vavistus valtasi käräjärahvaan, hilpeän miehen monet ystävät, kun heidän sen männikön ohi kulkevaa tietä pitkin oli laskeuduttava joelle. Sitten otettiin ruumis alas sekä kuopattiin mäkeen hirsipuun alle, ja yhden miespolven muisti paikkakunnan rahvas, että tuossa lepää se suuri rikollinen, sotilaskarkuri ja ruunun ryöstäjä, joka eläessään kuitenkin oli ollut sydämellinen, rattoisa mies, neuvokas ja kaikille avulias veitikka.

Seuraava miespolvi ei enää hautapaikkaa eikä Simo Piutulaista muistanut, hänen nimensä ja elostelunsa säilyi vain tuomiokirjoissa.