ANNIKKI, PIISPA JA KESTI.

(Kanteletar III, 34, 37.)

Turun harmaaholvisessa tuomiokirkossa, joka vielä tuskin oli puolensadan vuoden ikäinen, oli muutamien vuosien kuluessa vietetty kaksi suurta, komeata kirkollista juhlaa. Vuosisadan vaihteessa v. 1300 Suomen ensimmäisen suomalaissyntyisen piispan, Maunon, toimesta ja johdolla oli suoritettu Unikankareen mäelle, Aurajoen suuhun, vähitellen rakennetun kirkon vihkiminen Suomen hiippakunnan pääkirkoksi, tuomiokirkoksi, ja samalla oli hiippakunnan hallinto, tuomiokapituli, siirretty Räntämäeltä Koroisista, tänne uuden pääkirkon yhteyteen. Ja nyt, pari, kolme vuotta myöhemmin, oli Nousiaisista, Suomen kirkon ensimmäisestä pesäpaikasta, siirretty kirkon suojeluspyhimyksen piispa Henrikin luut Turun tuomiokirkkoon ja kätketty suurilla juhlallisuuksilla sinne vastarakennetun kuorin lattian alle.

Tämä viimeksimainittu kirkkojuhla oli eräänä kevätkesän sunnuntaina äsken päättynyt. Aamusta alkaen oli pyhäkössä pidetty kauniita juhlamessuja, joihin olivat ottaneet osaa uuden tuomiokapitulin kaikki kanungit ja Turun seudun sekä äskenrakennetun Turun linnan papit ynnä niinikään vastaperustetun Turun dominikaaniluostarin pappismunkit. Sen jälkeen oli suoritettu itse hautaustoimitus ja sen päätyttyä pidetty hautamessuja ja veisattu hautavirsiä. Näiden kirkonmenojen jälkeen oli vihdoin juhlayleisö, uuden rantakaupungin ja sen ympäristön väestö samoinkuin papit ja virrenlukijat, lähtenyt kirkosta. Iltapäivä olikin jo käsissä. Mutta vanha Mauno-piispa viipyi vielä kaarevan kuorinsa alttarin eteen polvistuneena, siinä siunaten yksinäisissä rukouksissaan tämän korkean juhlapäivän.

Hän oli jo vanha mies. Vartalo oli kumara, kasvot kokoonpainuneet, harvennut tukka kiersi valkoisena kiehkurana paljasta päälakea. Mutta hänen silmänsä säteilivät nuorteaa, harrasta riemua, kun hän siinä katseli korkeaholvista, vakavanjuhlallista pyhäkköään ja muisteli, mitä tuloksia hänen nuoressa hiippakunnassaan toki jo oli aikaansaatu. Kirkko oli koruton, alkujaan vain suorakaiteen muotoinen kivirakennus, joka oli jaettu nelinurkkaisilla harmaakivipilareilla kolmeen laivaan. Mutta Mauno-piispa oli nyt, vedoten sielunsa autuudesta huolehtivain seurakuntalaisten uhrautuvaisuuteen, saanut kirkon itäpäätyyn rakennetuksi valoisan, kaari-ikkunoilla varustetun kuorin, jonka alttarin edessä hän juuri polvistui. Hiippakunta oli nuori, paljon pakanuutta asui vielä sen rintamaillakin. Mutta uuden kirkon yhteyteen perustettu koulu valmisti nyt jo vuosittain uusia työntekijöitä hänen laajalle työvainiolleen, Rooman paavit suosivat auliisti tätä kaukaisinta etuvartiotaan pohjolassa, ja vuosi vuodelta kristillinen tajunta laajeni ja syventyi maan hitaan kansan joukossa.

— Onhan jo jotakin tehty, virkahti vanha piispa itsekseen, noustessaan vihdoin alttarin edestä kääntyäkseen sakastiin. — Ja työn jatkajia on, kun minusta aika jättää, kun pääsen lepäämään minäkin tuohon alttarin juurelle, Pyhän Henrikin haudan viereen, johon jo leposijan olen itselleni varannut.

Mauno-piispa astui askelen sakastiin päin. Mutta silloin juuri loi aurinko ylimmän kaari-ikkunan kautta säteensä Neitsyt Maarian alttarille, valaisten sen yht'äkkiä kirkkaaksi, — muuten olikin kirkko jo paksussa hämärässä. Ja piispa näki silloin ihmeekseen erään naisen vielä polvistuneena Jumalanäidin kuvan edessä. Hän oli nuori neitonen, jonka vaaleat kutrit loistivat kullalta auringon säteissä, mutta hänen kasvonsa olivat itkettyneet, ja hänen silmistään, jotka liikahtamatta tähtäsivät Jumalanäidin veistettyyn kuvaan, huokui syvää hätää ja tuskaa.

Mauno pysähtyi ja katsoi säälien nuorta tyttöä. Siinä on ahdistamassa jokin ankara sydämensuru, päätteli hän, siinä tarvitaan lohdutusta. Hän laskeutui kuorista kirkkoon rukoilevan neitosen luo.

Lähemmäs tullen tunsi hän jo naisen: sehän oli Annikki, hänen oma rippilapsensa, Turusen tytär rantakorttelista, turkulaisen kalakauppiaan esikoinen. Hänet oli Mauno kastanut parikymmentä vuotta sitten, silloin vielä ollessaan Koroisten piispalan apupappina. Hän tunsi hyvin tytön isän ja äidin: toimeliasta, hurskasta väkeä. Nyt on siis jo sydämensuruja tuollakin herttaisella lapsella!

— Mitä itket, Annikki, hän lausui ystävällisesti, mitä Jumalanäidille valitat?

Neito käänsi melkein säikähtyneenä kosteat kasvonsa puhuttelijaan päin, kumarsi nöyrästi päänsä, kun piispan tunsi, mutta vaikeni.

— Älä arkaile, Annikki, kerro vapaasti sydämes huolet vanhalle rippi-isällesi; ehkä voin sinua lohduttaa. Sulhassurujako itket; onko sinulla sellaisia?

— Niin, sulhoni minut hylkäsi…

— Hylkäsi! Kuka oli sulhosi?

Tyttö arkaili kotvasen, mutta vastasi sitten vapaasti:

— Hannus, Saksan kesti…

— Mitä, oletko antautunut kestien kanssa lemmenkauppoihin, ai, ai!… Ja hullusti kävi, — niin on käynyt jo monelle tytölle. Eikö isäsi kieltänyt, äitisi varoittanut?

— Kielsivät, varoittivat…

— Mutta et totellut heitä, tottelit omaa mieltäsi?

Tyttö tyrskähti uuteen itkuun; katumus ja häpeä ja tuska tempasivat hänet valtoihinsa. Vanha piispa laski silloin kätensä hänen vaaleille kutreilleen ja virkkoi:

— Tulehan sakastiin, Annikki, astu rippituoliin, kevennä siellä pieni sydämesi. Tahdotko, lapseni?

— Tahdon, isä…

Siellä sakastissa, pienen alttarin etisellä rukousjakkaralla, nuori Annikki kertoi nyt itkun tyrskyn sumentamin äänin vanhalle rippi-isälleen sydämensä suuren hädän. Hän oli kiintynyt komeaan saksalaiseen merimieheen, joka oli häntä omakseen pyytänyt ja hänelle aviovalat vannonut.

— Milloin hänet tapasit ja missä?

— Viime kesänä, eräänä iltana isäni ranta-aitan laiturilla.

Siinä Auran suussa oli tyttö huuhdellut pesuvaatteitaan ja katsellut purjelaivoja, joita joella tuli ja meni. Tuli silloin siihen siro, punapurjeinen alus, laski kauniissa kaaressa jokisuulta viereisen laiturin alle, ja aluksen perämies tervehti häntä silloin heti iloisesti ja reippaasti. Mies ohjasi avopäin purttaan lauhkeassa tuulessa, hänen ruskea tukkansa hulmusi vallattomasti ja hänen huulillaan oli hilpeä hymy, — hetihän oli Annikki häneen mieltynyt. Ja tuokion kuluttua, aluksensa rantasiltaan kiinnitettyään, vieras tuli häntä aitanlaiturille puhuttelemaan, — Annikki ymmärsi hänen puheensa, sillä hän oli jo lapsena isänsä tuvassa oppinut hiukan siellä majailevien saksankestien kieltä. Ja se hymyhuulinen meren mies tuli sen jälkeen useamminkin häntä aittalaiturille puhuttelemaan. Hän pystytti myymäkojunsa viereiselle törmälle, kaupitteli siinä Saksasta tuomiaan rihkamia, ja usein kävi Annikkikin hänen kauniita kauppatavaroitaan katsomassa. Ja ennen pitkää kesti rupesi pyytelemään Annikkia omakseen, vannoi vakaiset valat ja lupasi jäädä ainiaaksi Turkuun hänen, vaimonsa, luo.

— Ja sinä, tuhma tyttö, uskoit ja suostuit! nuhteli rippi-isä lempeästi.

— En suostunut heti, vastasi tyttö. — Kielsin ja pakenin äitini luo. Mutta kesti tuli uudelleen, enkä pian enää jaksanut kestää oman sydämeni vetoa. Hannus osti eräältä lähtevältä kestiltä pienen tuvan mäenrinteeltä luostarin muurin alta, muutti siihen tavaroineen asumaan ja kutsui minuakin luonaan käymään. Kerran meninkin, oli jo syyspuoli käsissä.

— Menit, vaikkei hän sinua vihille vienyt, — lupasiko äitisi?

— En kysynyt silloin enää, vereni vain veti. Ja siellä kesti avasi minulle arkkunsa, näytteli siitä minulle kauneimpia kankaitaan ja hienoimpia hepeleitään. Antoi minulle hohtavanvalkoisen palttinapaidan ja kirjatun, verkaisen hameen ja sitoi vaskihelaisen vyön vyötäreilleni sekä punaiset umpikengät jalkoihini. Hän vielä kultaiset vitjat kaulaani pujotti, — omakseni tarjosi kaikki, kun vain hänen naisekseen rupean.

— Ja silloin sinä suostuit?

— En suostunut silloinkaan vielä. Juoksin kotiin. Mutta en voinut jättää kaunista verkahamettani enkä luopua helavyöstäni enkä umpikengistä. Palasin hänen luokseen ja kuuntelin hänen valojaan ja jäin…

— Jäit koko talveksi, et totellut äitisi kieltoa! Mitä hän nyt sanoo?

Kyynelet sulkivat taas immen kurkun, vain vaivoin hän sai valitetuksi:

— En voi mennä enää ikinä isäni majaan enkä äitini armoille; he minut kirosivat. Yksin olen, orpo ja hylätty…

— Milloin se Hannus sinut hylkäsi?

— Eilen läksi, hyvästittä karkasi.

— Talven vain vietti täällä sinun kanssasi, kavala mies, huoahti piispa.

— Talven yhdessä asuimme. Hyvä hän oli ja hellä minulle, syvästi häntä rakastin ja lemmellä hän minua piteli. Mutta kun kevät tuli ja vedet aukesivat, rupesin oivaltamaan, että jokin kipu häntä poltteli, jokin voima veti häntä luotani pois. Hän haki entiset laivamiehensä, reilasi aluksensa ja kantoi sinne arkkunsa ja tavaransa, — puhui vain pienestä kauppamatkasta. Mutta hän valehteli; sain pian tiedon toisilta kesteiltä, että hän aikoikin hylätä minut ja jäädä ainiaaksi kaukaiseen kotimaahansa. Koetin kyllä pidätellä miestäni, hyväilin, halailin, leivoin hänelle kystä ja rasvaista, neuloin hänelle pehmoiset patjat… Ei apua, kipu häntä poltteli. Ja niin karkasi eilen, nosti purjeet, viiletti selälle…

— Kestin tapa, totesi piispa. — Ja tuossa rukoilit nyt Pyhältä Neitsyeltä hänen paluutaan, niinkö?

— Niin, rukoilin Jumalanäidin apua, että hän kääntäisi Hannuksen mielen ja kääntäisi hänen haahtensa vielä kotiin päin. Taikka, ellei se käänny, että hän nostaisi kovan myrskyn, joka ajaisi laivan takaisin Auran suulle ja Turun satamaan, taikka…

— Pieni hupakko, toruili rippi-isä. — Tyhmä tyttö, joka rukoilet Jumalanäidiltä pieniä maallisia mielitekojasi… rukoilet Häntä kääntämään tuulen, nostamaan myrskyn! Pyhä Neitsyt vaatii vakavaa mieltä, syvää nöyrtymistä, hän antaa apunsa vain sielun suuressa hädässä.

— Mutta hätäni on suuri, nyyhkytti hylätty impi. — Olen onneton orpo, hylätty, häväisty, kaikki minua pilkkaavat kestin portoksi, ihmisiltä en saa armoa. Ellei minua Jumalanäiti auta, niin minä onneton menehdyn. Eikö hän voi minua auttaa?

Piispa katsoi ihmetellen ja säälien kärsivää lasta. Hän oivalsi Annikin hädän suuremmaksi kuin minkä tämä, hento impi, jaksoi kantaa, ja hän kysyi itseltään, miksei Pyhä Neitsyt voisi tällaisenkin hätääntyneen rukousta kuulla. Ja hän virkkoi kotvasen kuluttua:

— Rukoilkaamme yhdessä, rukoilkaamme hartaasti, ehkä Jumalanäiti tahtoo kuulla lapsellista pyyntöäsi ja sen täyttää. Ehkä hän tahtoo tavalla tai toisella osoittaa sinulle armoansa, lähettää sinulle sulhosi takaisin, taikka sinua muuten lohduttaa ja vahvistaa. Ave Maria, gratia piena…

* * * * *

Kun Mauno-piispa hetkistä myöhemmin astui ulos sakastista, oli hänen mielensä iloinen, sillä hän oli nähnyt rauhallisen, luottavan ilmeen leviävän Annikin äsken tuskan raatelemille, suloisille kasvoille, hän oli laskenut luotaan lohdutetun lapsen. Sakastin edustalla odotti häntä itseään uskollinen ratsunihti, joka nöyrästi auttoi vanhan piispan sävyisän tasa-astuja-tamman satulaan. Nihdin katseesta näki piispa, että tämä oli jo pitkästynyt odottamiseen, mutta hän ei sittenkään vielä kiirehtinyt ajamaan suoraan kotiinsa Koroisiin, jossa Suomen piispan asunto yhä vielä oli, kun ei Turkuun ollut ehditty suunniteltua piispanlinnaa vielä rakentaa piispanpellon laitaan. Hän päinvastoin pysähtyi vielä tuokioksi tuomiokirkkoa kiertävän muurin ja sen holvatun porttiaukean edustalle, jonka päällisessä huoneessa portin vahdilla oli asuntonsa. Laskeva päivä kirkasti vielä helakaksi kirkon länsipäässä, portin päällä olevan jykevän, neliskulmaisen, laajapohjaisen tornin, jonka tasaisella laella vartijat pitivät vahtia. Uusi tuomiokirkko oli näet samalla linnoitus: se oli ylt'yleensä korkealla muurilla ympäröity peruskallion reunoja myöten, ja sen tapuli oli samalla linnantorni, — kirkko oli näin varustettu pakanallisten suomalaisten taikka kaukaisten novgorodilaisten mahdollisten hyökkäysten varalta. Jokitörmällä, kirkkomäeltä alaspäin, oli pitkä rivi säännöttömästi rakennettuja puupirttejä, suurempia ja pienempiä, joissa, samoinkuin Vartiovuoren rinteellä, Turun porvarit, kotimaiset ja saksalaiset, asuivat, ja törmän alapuolella taas olivat heidän ranta-aittansa, joiden ääressä vielä nyt illansuussakin kuhisi liikettä. Hirsinen silta oli rakennettu joen yli, kirkosta kappaleen jokisuuhun päin, ja siitä kulki liike Turun äsken rakennettuun pieneen, yksitorniseen saarilinnaan, jossa Ruotsin hallitusherrat pitivät komeaa komentoa. Tätä nousevaa, nuorta hiippakuntakaupunkiaan katseli vanha piispa nyt ratsunsa selästä iloisin, toiveikkain mielin. Mutta hänen katseensa seurasivat kuitenkin koko ajan erikoisesti ja tarkkaavasti sitä hentoa naista, joka rantakatua myöten kevein askelin riensi luostarinrinnettä kohti, — sinne yksinäiseen kestin mökkiin käveli näet Annikki nyt lohdutetuin, toivovin mielin. Suuren juhlapäivän kauniista muistoista oli kärsivälle immelle hankkimansa lohdutus piispasta ihanin. Vasta kun neitonen oli hävinnyt turvekattoisten tupien taa, käänsi vanhus säveän ratsunsa joen yläjuoksua kohden, ratsastaakseen vihdoinkin kotiinsa Koroisiin.

Annikki, Turusen tyttö, laskeutui kestin hylkäämässä majassa rauhallisesti yksinäiselle vuoteelleen ja nukkui heti. Jumalanäiti oli toivolla voidellut hänen sydämensä raadellut haavat ja keventänyt hänen kiviraskaan mielensä, ja hän uskoi maata mennessään varmasti, että aamulla on ihme tapahtunut, hänen rakastettunsa palaa varmasti takaisin.

Ja katso, kun hän aamulla pistihe ulos yksinäisen mökkinsä pihalle, silloin puhalsi jo navakka, lounainen myrsky, joka kohisi rinteellä kasvavassa kuusikossa ja taivutti syvälle koivujen latvat. Annikki kiirehti takaisin tupaansa, pukeutui kauniiseen verkahameeseensa, punakenkiinsä ja helavyöhönsä ja riensi alas rantaan. Hänen mielensä ailahti: Jumalanäiti on siis todella kuullut hänen rukouksensa ja lähettänyt tämän lounaismyrskyn ajamaan Hannuksen haahden Auran suuhun takaisin. Rannassa löi mereltä kuohuva laineikko pärskeitään korkealle yli aittalaiturien ja retuutti pahasti ankkuriin kytkettyjä venheitä, ja kalastajat ja kestit pelastelivat siellä suurella kiireellä irtautuneita haapioitaan ja kastuvia kauppatavaroitaan. Ja kauempana, Auran suun saareen rakennetun linnan ja sen vastapäisen Korpolaisvuoren takana meri kohisi uhkaavana, vaimentaen kaikki muut äänet.

Annikin sydän vavahti, ja kalpeaksi kävi taas hänen poskensa. Rajuilma oli hirmuinen, kestikö sitä Hannuksen haaksi? Hänen jalkansa livetti märällä laiturilla, hänen sydämensä tuntui käpristyvän: hän muisti näet eilen Jumalanäitiä kirkossa rukoillessaan anelleensa, että ellei myrsky toisi Hannusta takaisin, ellei hänen sydämensä heltyisi, niin ruhjokoon silloin myrsky koko aluksen ja hukuttakoon sen miehineen, ohjaajineen! Se olkoon pettäjän palkka, — muita naisia hän älköön enää mielistelkö, — niin oli tyttö uhmaillut synkissä mietteissään —, kostakoon meri silloin hänen puolestaan valansa syöjälle! Näin oli hän rukoillut, mutta tästä rukouksestaan hän ei ollut ripittävälle piispalle mitään maininnut; sisimmässään hän sitä pelkäsi ja häpesi. Onko nyt Jumalanäiti häntä rangaistakseen nostattanut tällaisen hirmumyrskyn, joka tuhoaa kaikki? Neitosen sydäntä kouristi uusi sielun hätä. Hän lankesi polvilleen märälle aitanlaiturille ja rukoili taas, rukoili kauan ja hartaasti ja katuvaisin mielin, että Jumalanäiti ei häntä näin rankaisisi, vaan hänen erehdyksestään huolimatta pelastaisi merihädästä Hannuksen ja hänen haahtensa ja toisi ne Turkuun takaisin.

Mereltä palasi alus toisensa perästä, kalavenheitä, kauppahaaksia, jotka henkensä hädässä pyrkivät Aurajokeen myrskyä pakoon. Mikä palasi revityin purjein, mikä katkennein mastoin, ja palaajat kertoivat, että toisia aluksia oli jo ulapalla särkynyt kareihin ja vajonnut aaltoihin. Annikki väänteli hentoja käsiään noita viestejä kuunnellessaan. Hän kulki tuskallisena uloimmille laiturinreunoille asti, missä pärske hänet valtoinaan kasteli, paremmin ulohtaalle nähdäkseen… Ja siellä hän ääneensä rukoili, huusi myrskyn sekaan Jumalanäidin armoa ja apua.

Ja vihdoinkin: jo vilahti linnanselältä tuttu punainen purje, joka näytti kuppelehtivan aaltojen hyrskeessä. Se on Hannuksen laiva, huudahti tyttö ääneensä, hypähti laiturilta rannalle ja juoksi sitä pitkin lähemmäs joensuuta kohden. Itse on isäntä perässä, ohjaa varmana lujalla kädellä alustaan hyrskyjen halki, laskee komeassa kaaressa laiturin suojaan. Kovettuneet ovat sen kasvojenpiirteet entisestään, silmä on tavallista tuikeampi ja terävämpi — hän on suorittanut vaikean purjehduksen, — mutta hilpeä hymy huulillaan ja reippain elein hän astuu ennen pitkää Annikin eteen, kuin ei mitään olisi tapahtunut.

— Tulit takaisin, kiitos Jumalan, huokaa tyttö ahdistuksesta vapautuneena.

— Tulinpa tietenkin Annini luo, kuinka en olisi tullut, ei minua vihurit niele, kehui ylväs meriurho ja seurasi tuokion kuluttua, aluksensa turvaan saatuaan, naistaan heidän yhteiseen mökkiinsä. — Pelkäsitkö jo, etten palaisi?

— Pelkäsin… kun karkaamalla läksit…

— Meren miehellä on omat menonsa, mutta aina se matkansa tietää ja kotiinsa löytää, ylvästeli Hannus.

— Ja nyt jäätkin kotiin?

— Jään tänne Annini luo. Kyynelet pois nyt, pulmuseni, ja silmä kirkkaaksi kuin ennenkin!

Ja taas vallitsi onni kestin pienessä tuvassa luostarinmäen rinteellä. Hannus kävi kauppaa turulla ja Annikki hääri iloisena taloustöissään, keitti kystä ja makeaa kestilleen, joka häntä kaskuillaan nauratti ja lauluillaan huvitti. Herjat kielet, jotka jo olivat kestin hylättyä porttoa pilkanneet, vaikenivat, ja kesä kului kepeästi syyspuoleen.

Mutta pieni epäilyksen oka oli sittenkin jäänyt pistämään Annikin herkkään mieleen. Kesti ei tahtonut nytkään lähteä vihille, löi vain aina leikiksi sen asian. Ja joka aamu, ennen töittensä alkamista, hän käveli aluksellaan, ja silloin aina vilhui hänen silmistään omituista levottomuutta ja kaihoa. Annikki tunsi vaistomaisesti, että kesti yhä salaa kaipasi jotakin; mies oli olevinaan iloinen, mutta ei ollut todellisuudessa täysin tyytyväinen — jonnekin hänen ikävänsä paloi. Annikin silmä pälyi valppaana ja terävänä; hän lisäsi hellyytensä kaksinkertaiseksi, hänen naurunsa helähteli Hannuksen ratoksi, mutta hänen mieltään kalvoi epäilyksen mato. Usein hän öillä valvoi Hannuksen vieressä, kuunteli tämän levotonta hengitystä ja kyseli itseltään, mitä se kaihoaa.

Eräänäkin yönä hän siten valvoen makasi ja tarkkasi vuodetoverinsa rauhatonta kääntelehtimistä. Siitä se sentään asettui, mutta silloin Annikki kuuli hänen unissaan huokaavan ja haastelevan. Kesti puhui lapsilleen, kotona Saksassa oleville, joita hän lempinimillä mairitteli, puhui saksalaiselle vaimolleen, Margareetalleen, jota hän kullakseen kutsui… Annikki kuunteli sitä hengitystään pidellen; hänet valtasi uusi tuska ja hätä, entistään kirvelevämpi, valtasi outo viha…

Niin on siis asia! Kesti on häntä koko ajan pettänyt, valehdellessaan lempeään ja tekohyväilyjään jaellessaan. Sen nyt Annikki selvästi oivalsi; hän oivalsi, että miehellä on kotona Saksassa vaimo ja perhe, joita hän salaa ikävöi, joita yksin hän rakastaa ja joiden luo hän tahtoo palata. Ja Annikki tunsi, että sinne se palaa, ei auta mikään, se jättää hänet, Annin, jos ei tänään, niin huomenna, vartioipa häntä kuinka valppaasti tahansa… Siksi nukkuvat keulamiehet laivassa, jonne Hannus joka aamu kävelee ja jonne hän kerää ruokavaroja, siksi hän joka ilta haistelee tuulia ja tarkkailee taivaan merkkejä. Siksipä oli Annikki väliin todennut jotakin väkinäistä hänen äänessään, kun hän kujerteli lemmenlaulujaan… mies pettää, hän valehtelee joka hengenvedollaan ja valmistelee pakoa!

Vuoteella liikahtamatta makaavan tytön rintaa raateli muikea mustankipu ja synkeä viha, yhä yltyvä viha; hän oli siitä kivusta aivan parahtaa, mutta hän hillitsi itsensä. Sillä hän kuuli kestin taas vieressään huokaavan ja unissaan sopertavan:

— Tulen, Gretchen, tulen luoksesi pian. Laivani halkoo jo meren laineita ja etelän ranta huokuu vastaani lämpöä…

Silloin valtasi immen, joka itsensä jo hylätyksi ymmärsi, sokea, katkera vimma ja häväistyksen häpeä. Hän näki jo miehensä puristavan voimakkaissa käsivarsissaan toista naista, eikä hän sitä sietänyt. Ei, hän kohottausi mielettömänä vuoteeltaan, tapaili kädellään pimeää seinää, jossa roikkui Hannuksen hopeapäinen tikari, tempasi sen tupesta ja syöksi kylmän teräksen kavalan kestin kylkiluiden väliin.

* * * * *

Turusen tytön kamala rikos herätti kauhua koko pienessä kaupungissa. Sen väestö hirmustui ja vaati murhaajalle ankarinta rangaistusta. Asia tuli pian esivallan tietoon. Sen edustajana isännöi näihin aikoihin Turun uudessa linnassa ruotsalainen valtaherra Lyder de Kyren, ja tämä lähetti pian huovinsa vangitsemaan murhaajattaren luostarinmäen rinteeltä. Annikki suljettiin linnan valottomaan tyrmään odottamaan tuomiotaan.

Mutta asia tuli myöskin kirkollisen esivallan tietoon, ja vanha Mauno-piispa, joka ei voinut ymmärtää suojattinsa epätoivon tekoa, vaati häntä kuulusteltavakseen. Tuomiovalta oli näihin aikoihin vielä suurelta osalta hengellisen esivallan käsissä, ja Turun linnanherra luovutti kernaasti tuon nuoren tytön, jota hän ei pitänyt täysimielisenä, kirkollisen esivallan käsiteltäväksi ja tuomittavaksi.

Niin tuotiin Annikki, Turusen tyttö, eräänä päivänä piikkimiesten välissä Turun tuomiokirkon sakastiin, jossa tuomiokapituli, piispa ja neljä kanunkia, oli koolla tapahtunutta rikosta käsitelläkseen. Vanha piispa oli vallan murtunut, niin syvästi oli tuo hänen rippilapsensa kamala teko häneen koskenut, eikä hänen ollut helppo tuntea edessään seisovaa repaleista, pitkästä itkusta melkein sokaistunutta, harmajankalpeaa naista Turusen suloiseksi Annikiksi.

Hän kuulusteli Annia kauan, koetti pyrkiä hänen raiteiltaan horjahtaneen sielunsa pohjalle. Sitä hän varsinkin yhä uudelleen tiedusteli, kuinka tyttö oli voinut, Jumalanäidin selvästi osoitettua hänelle armonsa, ryhtyä tuohon julmaan tekoonsa. Heidän yhteinen rukouksensahan oli kuultu, sulho oli kuin ihmeen kautta palannut, niiksi, miksi ryhtyi Anni häntä surmaamaan?

Tyttö vastasi yksinkertaisesti, tekoaan kaunistamatta:

— Minä rakastin häntä, en voinut häntä luovuttaa toiselle. Olisi ehkä ollut parempi, jos hän olisi jo ensi yrityksellään mennyt, vaikka se minusta niin vaikeata silloin olikin. Sillä silloin en tiennyt, että hän minut petti ajatuksillaan ja töillään, — nyt sen tiesin. Tiesin, että hänellä oli toinen nainen, minua rakkaampi, tiesin, että hän joka tapauksessa hylkää minut. Sitä ei sydämeni kestänyt, yksi on menneen kaikki, tuntui minusta, lempeni ja hätäni voittivat minut. Siksi tein rikoksen.

— Kadutko nyt edes julmaa tekoasi?

— Kadun, isä, olen valmis kuolemaan… Ei ole minulla enää mitään jäljellä.

Kanungit keskustelivat tuomiopöydän ääressä äänekkäästi eivätkä antaneet arvoa tytön sielullisille selitykselle. Hän on nukkujan murhannut, henki on maksettava hengestä, sen vaatii inhimillinen ja jumalallinen oikeus. Mutta vanha piispa istui pöydän päässä ääneti kumaraisena ja kuihtuneena ja punnitsi epätoivoon ajetun, hylätyn immen tekoa. Hän polvistui taas pienen alttarinsa ääreen rukoilemaan Jumalanäidiltä valaistusta ja viisautta, hän tutki Pyhän Neitsyen lempeitä kasvoja, ja niistä hän luki laupeutta ja armonantoa kovaosaista horjahtanutta kohtaan. Piispa kamppaili sydämessään kauan, mutta kun hän vihdoin alttarin äärestä nousi, oli hän jälleen rauhallinen ja varma. Hän ei julistanut kuolemantuomiota, vaikka hänen kanunkinsa sitä vaativat. Annin rakkaus oli ollut liian suuri; koettelemus hänelle, hennolle naiselle, oli ollut liian raskas, hän saakoon nyt elämäntyöllään sovittaa rikoksensa. Niin julisti vanha piispa, jolla oli tuomiovalta. Hän määräsi Turusen Annikin joka päivä koko ikänsä varrella tekemään katumusta ja parannusta Turun tuomiokirkossa neitsyt Maarian alttarin edessä, jossa hän murjotun tytön oli ensi kerran tavannut. Joka aamu oli Annin saavuttava kirkkoon rukoilemaan, ja sen tehtyään hänen oli joka aamu lakaistava puhtaaksi tuomiokirkon lattia, — elämänsä loppuun asti.

Kanungit ja Turun kansa arvelivat kunnianarvoisan piispansa jo liiaksi vanhentuneen ja mieleltään pehmentyneen, kun hän noin lempeästi oli rangaissut kuolemanrikoksen. Mutta vanha piispa ratsasti kotiinsa Koroisiin keventynein mielin, rukoillen vain Jumalanäitiä, että jos hän oli lempeässä tuomiossaan erehtynyt, niin Pyhä Neitsyt rangaiskoon häntä, hän ei ollut muuta voinut.

Muutaman vuoden perästä vanha Mauno-piispa kuoli. Vuodet kuluivat ja vuosikymmenet, monet piispat seurasivat häntä Suomen hiippakunnan esipappeina, Turun tuomiokirkko laajeni ja kaunistui heidän aikanaan. Mutta aina vain vuosien kuluessa, joka aamu, kesät talvet, tuiskulla ja poudalla, saapui Annikki, Turusen tyttö, joka kestivainajan mökissä yhä asuen elätti itseään kalanperkuulla, tuomiokirkkoon ennenkuin kukaan muu, ja rukoili siellä kauan ja hartaasti. Sitten hän lakaisi huolellisesti kirkon lattian, ja kaikki kirkon isännät ja palvelijat tiesivät, että se oli hänen oikeutensa ja velvollisuutensa.

Mutta kirkosta lähtiessään hän istahti usein poutaisina kesäpäivinä holvatun portin edustaiselle porraskivelle, jossa hän hyräili elämänsä kaihoisaa surunvirttä ja johon ohikulkijat usein pysähtyivät häntä kuuntelemaan. Varsinkin Turun nuorille neitosille hän lauloi vielä vanhana ja tutisevana, varoittaen heitä vapisevalla äänellään liian kuumista lemmenleikeistä ja varsinkin vieraista kosijoista:

Älkäätte, tytöt typerät, Niinkuin minä, typerä tyttö, Kestin reistoihin ruvetko, Kauppamiesten kainaloihin. Älkäätte Turun neidot, Vastakasvavat kanaset, Uskoko uron sanoja, Meren miehen vannonnoita: Pettävi kesti sanansa, Mies valski valansa syöpi.