KONTIN TARINA.

Peltoa kynnettäessä Pajujoen rannalla nosti auran terä äsken mullan mukana esille muutamia helähtäviä, vanhoja vaskirahoja. Paikkaa sitten tarkemmin tutkittaessa löydettiin siitä satakunta suurempaa ja pienempää vaskirahaa, jotka ovat 16:nnen sataluvun lopulta ja seuraavan alulta. Rahat olivat, päättäen samasta paikasta löydetyistä tuohenpaloista, aikoinaan kontissa kaivetut maahan…

Tällainen uutinen luettiin eräänä päivänä sanomalehdistä. Lyhyt ja kuivahko uutinen, jommoisia silloin tällöin, milloin mikäkin maan kolkalta, lehtiin ilmestyy, — ne luetaan ja unohdetaan. Ajatuksella ei ole aikaa viipyä mokomassa pikkujutussa pitempään, sotasähkösanomat ja elintarvikehuolet ja muut tärkeämmät päivän uutiset valtaavat huomion. Mutta joskus voi kuitenkin muisti palata takaisin tuollaiseen Pajujoen konttiin, joka kolmattasataa vuotta sitten on maahan kaivettu. Silläkin kontilla on epäilemättä ollut oma tarinansa, se voisi varmaankin kertoa paljon tuollaisen jokivarren edesmenneiden eläjäin pyrkimyksistä ja huolista ja kärsimyksistä, jotka ehkä ovat olleet vakavammat ja raskaammat kuin meidän nykypäivien huolet, vaikkei niistä ole sanomalehtiin laitettu uutisia eikä sähkösanomia…

On kevät. Maa on jo suvirinteiltä sula, mutta vesakko on vielä harmaa. Joki tulvii, siihen laskevat rinteellä lirisevät purot.

Ylitalon Jaakko kyntää peltoaan ylempänä rinteellä. Pysähtyy kynnöksestään ja kuuntelee. Kuka huutaa? Ääni tulee joen takaa, — kas, siellä rannalla seisoo muutamia ihmisiä, naisia ja miehiä, jotka viittilöivät käsillään ja kiljahtelevat… Venettä tuntuvat huutavan yli päästäkseen, — mitä lienevät kulkijoita. Mutta pitäneehän niitä auttaa…

Jaakko sitaisee ohjakset auran kurkeen, laskeupi rantaan, työntää venheensä vesille ja soutaa kutsujia kohti. Ne ovat naapuripitäjän väkeä toiselta jokivarrelta. Ovat tulleet poikkimaisin keväiseltään vetisten soiden yli, ja kiirettä näkyvät pitävän.

— Vainolainen on näet liikkeellä, sitä olemme paossa, he virkkavat ensi sanoikseen Jaakolle, jo ennenkuin tämän venhe rantaan ehtiikään.

— Joko joutuivat teidän kylille?

— Jo joutuivat piikkiniekat, ja puhdasta tekivät. Hädin tuskin ennätimme salolle…

— Minne päin ne sieltä kulkevat, kyseli Jaakko, oman pienen kylänsä kohtaloa ajatellen.

— Joka taholle. Pian niitä on täälläkin… pohjoisiin erämaihin on nyt pakoon painuttava.

Näin vastasi pakolaisjoukon johtajana esiintyvä kyssäniska mies, Lepikon Heikki, jonka Jaakko entuudestaan tunsi, — heillä oli aikoinaan ollut keskenään riitaa sydänmaan kalavesistä. Mutta nyt niitä vanhoja riitoja ei joudettu muistamaan, hätä oli yhteinen kaikilla. Joen yli soudettaessa pakolaiset kertoivat tarkemmin ryssäläisten ratsuväkijoukkojen äkillisestä ilmestymisestä heidän jokivarrelleen, jossa palavain talojen savut rupesivat vainolaisten retkiä osoittamaan ja josta väki oli surmattu tai vangiksi raastettu. Ja kun Jaakko venheensä kotirantaan laski, oli hän jo selvillä siitä, että pakosalle oli hänenkin kiireellä lähdettävä joukkoineen kotitalostaan, ennenkuin vieras sinne saapui ja kävi surmantöitään tekemään.

Kynnös siinä suvirannan pellolla oli hänen jätettävä kesken…

Sotaa oli kestänyt monta vuotta. Vihollinen oli jo edellisenä kesänä samonnut Suomeen, hävittänyt sen eteläisemmät osat ja jäänyt sinne talvikaudeksi mellastamaan. Pakolaisia oli jo syksyllä liikkunut, mutta talvikaudeksi huhut vihollisten tunkeutumisesta sisämaahan olivat sentään vaimenneet. Täällä sydänmaan laidassa oli sen vuoksi väki elänyt ennallaan kotikylissään, joskin alituisen pelon ja huolen alaisena, mutta yhä toivoen, että vihollisen eteneminen oli lopultakin saatu seisahdutetuksi. Kevään tullen oli käyty tavallisiin toukotöihin käsiksi.

Mutta heti kevään tultua olikin venäläinen, lukumäärältään lisääntyneenä, taas lähtenyt maata laajemmin valloittamaan, eivätkä Suomea puolustavat, harvalukuiset sotajoukot olleet sitä jaksaneet pidättää. Tuhon lähenemisestä oli jo jäänlähdön aikaan jokunen viesti saapunut Pajujoellekin, mielten levottomuus oli ollut yleinen, mutta pian oli kaikki taas ollut rauhallista. Kunnes nyt nämä pakolaiset yht'äkkiä saapuivat kertomaan peloittavat tuhouutisensa kesyttömäin kasakkajoukkojen tulosta.

Kynnös kesken, karja ulos ometasta, perhe pakoretkelle…

Jaakko hyöri toimekkaana ja hätäytymättä tuvassaan ja pihallaan, naisten ja lasten ulistessa ja saamattomina edes takaisin juostessa. Hän puuhasi vielä illan suussa pakoon lähtevälle joukolle välttämättömät eväät ja pyyntikalut mukaan, sälytti kuorman äsken auran edestä päästämänsä, ainoan hevosensa selkään ja nosti taakan jokaisen perheensä jäsenen hartioille; sitten hän saatteli heidät naapuripitäjän pakolaisten matkassa metsän rintaan. Mutta itse palasi hän vesakosta vielä aitalleen, sanoi ottavansa sieltä selkäänsä jyväsäkin, jonka hän oli talven yli siemeneksi säästänyt… käskien toisten jo kiirehtiä taipaleelle. Sillä eihän tiedä, millä hetkellä piikkimiehet jokivarrelle ryntäävät…

Mutta Jaakko ei siten palatessaan ajatellut ainoastaan viljasäkkiään. Yksin jäätyään hän nosti hinkalon pohjalaudan ja veti sen alta kolosta esille pienen, jykeän tuohikontin, jota hän siellä kaikilta kätkössä oli tallentanut. Siinä oli hänen aarteensa, hänen vuosien varrella vähin erin kokoon haalimansa säästörahat, jotka hän oli ansainnut myymällä lintuja ja riistannahkoja ja jotka hän aina visusti oli aittaansa kätkenyt. Kylällä oli kyllä huhuna, että Jaakko oli salarikas, mutta kukaan ei tiennyt, missä hän aarrettansa säilytti.

— Tässä ne ovat… raskas kontti… ihanasti se nostaessa kilahtaa! Mutta tätä ei auta ruveta salolle kantamaan… eikä sitä voi tännekään jättää… vainolainen polttaa ehkä aitan ja sinne aarteenkin… parempaan koloon se on peitettävä!

Varoskellen Jaakko silmäilee aina ovelta, näkyykö vesakon rinnassa katselijaa… ei näy ketään, jo ovat pakolaiset salolle painumassa. Hän hakee puolijuoksua ometasta lapion ja kiirehtii kontteineen sen pellon ylälaitaan, jota hän päivällä oli ollut kyntämässä. Irroittaa turpeen kankaasta, kaivaa vähän koloa maahan — ei malta kuitenkaan kovin syvälle kaivaa — ja heittää konttinsa pienen haudan pohjalle. Peittää sen viipymättä, asettaa huolellisesti turpeen päälle, nostaa vielä ison kiven painoksi ja merkiksi — siellä on aarre tallessa!

Tuokion kuluttua on Jaakko, jyväsäkki selässään, jo samoamassa vesakkoon. Juuri vesakon laidassa hän tapaa Lepikon Heikin ja silmäilee tätä tuokion arasti ja epäluuloisesti. Mutta lähellä on siinä hänen omakin joukkonsa, sitä kiirehtii kodistaan paennut mies nyt saattamaan salolle piiloon odotettavilta vierailta.

Ei kuitenkaan auttanut Pajujoen eläjiä sekään, että he ajoissa pakenivat kodistaan pohjoiselle salolle ja lymyilivät sinne kyhäämissään piilopirteissä. Vainolainen, joka pian saapui tällekin joelle ja poltti autioksi hylätyn kylän, tapasi metsässä lehmän jäljet ja osui niitä myöten kyläläisten pakosaunoille. Ryösti, riehui, tappoi ja teurasti. Harvat pääsivät hengissä sen kynsistä, — miehiset miehet vietiin köysiin kytkettyinä vangeiksi. Tällaisessa parvessa sai Ylitalon Jaakkokin kahlehdittuna kulkea kauas vihollisten pääleireille, kauas sieltäkin vielä vieraille maille. Ruoska selässä, nälkä vatsassa, marssia näin kauas kolkkoon Venäjän orjuuteen…!

Koti, perhe, tupa ja tanhua, ne olivat pian kaikki hämärään häipyvää, kaihoisaa muistoa miehelle, joka vieraan ikeen alla raskaasti raatoi, joka väsyneenä illalla retkahti pitkälleen, herätäkseen aamuvarhaisella pajarinrengin säälimättömään potkuun. Siinä taittui voimakas varsi, murtui luja terveys, musteni mieli, raukesi toivo. Synkkä tylsyys hämärsi vähitellen ajatukset ja muistot; tunteet turtuivat, sydän hyytyi. Siihen vaimeni vähitellen voimakas koti-ikäväkin ja omaisten kaipuu, — eloton oli orjan katse, sielukin sammui vähitellen raskaiden raadantavuosien kuluessa. Mutta vaikka Jaakon mieli näin vaipui matalaksi ja hänen tajuntansakin sumeni, kyti sorretun sydämen pohjalla kuitenkin vielä pieni kipinä, arka ajatuksen tynkä, heikko toivon säde.

Siellä syvällä piili kaikesta huolimatta särjetyn onnen kaunis muisto, joka usein unissa kävi hänelle eläväksi. Kaukainen joenranta, jonka koivikkoahteella oli matala, harmaa kotitalo… Vai onko se siellä enää, niin hätkähti usein unestaan herännyt orja. Autio lie jo ranta, talo poltettu pois kauan sitten, pensastunut, metsistynyt peltoaukea. Mutta ehkä siellä sittenkin on vielä jotakin jäljellä, ehkä sauna rannassa… ehkä paja palolla… ehkä on kotijoella vielä omaisista joku, joka uutta mökkiä raunioiden viereen rakentaa…

— On siellä ainakin jotakin jäljellä, on varmasti…!

Se ajatus vankiraukkaa läpi kärsimysvuosien lohdutti ja piti elinvoimaa vireillä. Kontti aarteineen on ainakin vielä tallella hiekkahaudassaan turpeen alla rantapellon kupeella, merkkinään iso kivi, jota ei kukaan muu tiedä. Sen alla ovat rakkaat, kilahtavat vaskirahat, sieltä ne vielä löytyvät, kun tai jos kätkön tuntija kerran pääsee palaamaan Pajujoelle… Vanha, rakas kontti kaivautuu esille, ja sen sisällöllä voi maailman murjoma mies, vaikka vanhanakin ja raihnaisena, taas aloittaa katkaistun elämänsä uudelleen, taas ruveta asumaan hävitettyä taloaan ja viettää rauhassa elämänsä illan…

— Sitä aarretta ei toki saanut julma vainolainen riistetyksi… siinä vielä elää onnen siemen…!

Väsymykseen nääntymäisillään oleva vanki nukahti uudelleen, rauhan tunne rikotussa sydämessään.

Vuodet kuluivat, raskaat orjan vuodet. Sotaa jatkui yhä jatkumistaan, uusia vankijoukkoja kulki ohi, kertoen kotimaan perinpohjaisesta hävityksestä ja kaiken elämän sammumisesta Suomessa. Ei näyttänyt kurjuuden aika koskaan loppuvan, ei valkenevan synkästä yöstä milloinkaan aamu.

Mutta kerran vihdoinkin rupesi kaukaiseen karkoituspaikkaan saapumaan tietoja tulossa olevasta rauhasta; saapuipa lopulta sanoma kauan kaivatun rauhan teostakin. Orjan toivo virkosi. Mutta sitä toivottua sotavankien vapauttamista ei vieläkään kuulunut. Vieraan maan kaukaisiin kyliin kuljetetut vangit olivat unohtuneet, niistä ei ollut kenelläkään selvää tietoa, ne saivat rauhanteon jälkeenkin jäädä entiselleen raatamaan. Yksi ja toinen silloin karkasi samotakseen suuressa kurjuudessa ja alituisille vaaroille alttiina kaukaista kotimaataan kohti. Niin pakeni eräänä yönä Jaakkokin pajarinsa talosta ja lähti samoilemaan outoja erämaita, ajattelematta muuta kuin kaukaista kotiaan, jonne hän taas yhä kiihkeämmin ikävöi. Surma vaani häntä joka yöpymispaikassa, jokaisessa teidenristeyksessä, mutta siitä hän ei enää välittänyt: yksi menneen kaikki!

— Jos en saa kuljetuksi kotijoelleni, jos en pääse aarrettani hakemaan, niin joudanpa tänne kuolla!

Niin hän tarpoi paljain jaloin, resuisin rievuin, viikosta viikkoon vieraan maan vieraita teitä, kerjäten almua henkensä pitimeksi, käveli eteenpäin selkä kumarassa, leuoillaan harmaja parta…

Vihdoin ehti paennut vanki, jolta jo monesti oli viimeinen toivo rauennut, kotoisille maille ja kiirehti kulkuaan, kuta lähemmäs hän joutui rakkaan Pajujokensa rantoja. Pakolaisia palaili muitakin, mutta Jaakko karttoi heidän seuraansa. Yksin hän tahtoi tulla kotiahteelleen, kenenkään näkemättä tahtoi hän käydä entisen rantapeltonsa kupeelta sulin käsin repimään turvetta ja kaivamaan maata, — sitten alkaa elämä taas!

Eräänä kesäaamuna laskeusi hän jokivarren polkua alaspäin sinne, missä kotikylä ennen oli sijainnut. Tuskin kantoivat jalat kumaraa vanhusta, polvitaipeet pyrkivät pettämään väsymyksestä ja mielenliikutuksesta… Tuolta jo kumottaa kotirannan tuttu, korkea koivikko… vielä joen polvi, ja sitten on mies oman talonsa tutulla paikalla…

— Nouseeko sieltä näreikön takaa hienoa savua?… Niin, nousee ihan Ylitalon kohdalta. Onko joku omaisistani todellakin asettunut vanhalle talonpaikalle…?

Väsyneet askelet käyvät entistään nopeammiksi, veri kohisee korviin, harmaja parta tutisee, silmä vesistä hämärtyy.

— Onhan siellä jo mökkipahanen ahon laidassa, — elämä on siis todella pantu alulle! Sen on kai oma poikani, isän kahlevuosina jo mieheksi kasvaneena, pystyttänyt vanhalle talonpaikalle uuden elämän pohjaksi…

Jaakko viilettää pensastumaan päässeen rantaniityn poikki ja saapuu entiseen venhevalkamaan. Siellä huuhtoo hursteja outo nainen. Siltä Jaakko, nopeasti luokse astuen, käy ensi uutisia utelemaan. Hän kohta kuulee, ettei hänen omaa perhettään enää näillä mailla eläkään…

— Kuka on siis tähän mökin kyhännyt?

— Lepikon Heikki siinä nyt joukkoineen asuu.

— Toisen maalla?

— Eipä ole täällä vuosikymmeniin eläjiä käynyt, ei tiedä kukaan varmasti, kenen ovat maat. Vanhoja peltopaikkoja ottaa nyt viljeltäväkseen kuka kerkeää.

— Miksei se Heikki asu omassa pitäjässään, omalla maallaan?

— Sen ovat taas muut vieneet hänen poissa ollessaan…

Suuttumus ja mielenmasennus valtasi väsyneen miehen. Hervotonna hän retkahti rantakivelle istumaan, vieraalta akalta enempää kyselemättä. Siihenkö katkesikin kaunis unelma?

Mutta tuokion kuluttua Jaakko jo taas ajatteli, että onhan toki oikeus ja laki jälleen maassa, saahan sen avulla anastajalta tilansa takaisin, kun kerran omistaja on kotikonnulleen ehtinyt. Ja onhan täällä toki Jaakolla muutakin omaa kuin kova maankamara, onhan vähän irtonaisempaakin, jolla voi päästä elämisen alkuun. Onhan se aarrekontti maahan kaivettuna… varmassa tallessa vainolaisilta ja naapurikylän tungettelijoilta…

Uuden innon elähdyttämänä nousi kumaraselkä harmaaparta rantakiveltä ja käveli entistä pientä peltosarkaansa kohti. Rantaketo oli paksun pajukon peitossa — Jaakon vettynyt silmä koetti turhaan tähystää pajukon halki ja hänen hengityksensä läähätti raskaasti väsymyksestä ja jännityksestä. Onko merkkikivi vielä paikoillaan saran yläpuolisella kankaalla, onko koskematta aarrepaikka…?

— Oudoltapa näyttää sarka…

Uusi tungettelija on taas kyntänyt auki ja kylvänyt rukiiseen hänen vanhan sarkansa… Mutta onko Heikki sitä ylälaidasta laajentanut — vai miten tuo vesakon rinta tuntuu kuin entistään etäämmältä…?

Jo on Jaakko peltoaukean reunalla, jo viilettää rukiin laitaa myöten ylöspäin. Rinta huohottaa, polvitaipeet pettävät taas…

— Onko se kyntänyt auki minun aarrepaikkanikin…? Oliko sillä sittenkin aitta-asiastani vihiä… se oli jäänyt kykkimään metsän reunaan, kun minä jyväsäkki selässä joukkoni jäljessä salolle päin juoksin…? Missä on merkkikivi?

Jaakon silmiä sumensi. Hän ei nähnyt turpeelle vyöryttämäänsä suurta kiveä, ei turvetta… rukiin laihohan kasvoi siinä, missä kiven piti hänen muistojensa mukaan olla.

— Aarrepaikka kynnetty auki, kallis kontti siis löydetty, ryöstetty… Kaikki toivo poissa…

Jännitykseensä menehtymäisillään oleva mies horjahti, vaipui pientarelle, läähätti ja valitti hiljaa. Mustunut oli maailma hänelle, kaikki kauniit unelmat olivat pettäneet. Sillä hän ei voinut ymmärtää muuta, kuin että viekas tungettelija oli hakenut ja löytänyt hänen rakkaan aarteensa, jota hän ei ollut kyllin syvälle kaivanut, vienyt hänen elämänsä viimeisen ylläpitäjän. Ja sitä iskua hän ei kestänyt…

Eikä ollut Jaakolla enää voimia nousta peltoa kaivamaan, saadakseen varmuuden aarteensa katoamisesta.

Hänellä oli jo mielestään siitä varmuus, liian kova ja julma varmuus…

Hän makasi pientarella, jaksamatta kättään liikuttaa, jaksamatta enää ajatellakaan. Maailma häipyi hänen raukeasta silmästään, hän vaipui yhä syvemmäs maata vasten, vaipui kuin syvälle maan alle…

Siitä hänet talon uusi eläjä löysi kuolleena.

Eikä kuitenkaan ollut Lepikon Heikin tylsän puuauran terä nostanut esille Pajujoen Jaakon kallista konttia. Tämä oli läpi vainovuosien säilynyt entisessä haudassaan, mistä Jaakko sen olisi voinut löytää, jos hänellä olisi ollut malttia ja voimia ruveta sitä kaivamaan. Mutta rääkkääntynyt vanhus taittui ennen kuin voimat sen verran palasivat, ja kontti-aarre jäi piiloonsa peltomullan ja rukiin juurien alle.

Jaakko oli ainoa, joka sen kätköpaikan tunsi, — hänen kuoltuaan sitä ei tuntenut kukaan. Hän vei kalliin salaisuutensa mukanaan hautaansa, joka hänelle näin aukeni kohta kun hän vihdoinkin oli, sanomattomat kärsimykset kestettyään, saapunut raskaina vuosina niin hartaasti ikävöimälle, rakkaalle kotikonnulleen.

Vasta kaksisataa vuotta myöhemmin nosti silloin syvemmälle tunkevan auran terä esille Jaakon kilahtavat säästörahat ja hänen maatuneen konttinsa riekaleet. Ja Pajujoen pakolaisvangin säästörahat, jotka pitkän orjuusajan olivat hänen toivonsa säilyttäneet ja hänet hengissä pitäneet, ne siirrettiin museoon kylmän jälkipolven katseltaviksi.