VIII.

Raskaasti humisee metsä, kohisee niin oudon synkästi iltatuulen puhaltaessa. Kuuset taivuttavat oksiaan vastakkain, ikäänkuin tarinoidessaan toisilleen nyökäyttäen, ja lehtipuiden nuoret lehvät lepattavat ja värähtelevät, kuin ikään räpättäen ja lärpätellen vanhempain, vakavampain havupuiden puheitten sekaan. Jokainen puu koko laajassa, rajattomassa metsässä huojuu ja humisee hiljaa, ja siitä kohisee koko metsä, kuin meri myrskyn talttuessa. Vuoroin se kiihtyy ja vuoroin asettuu kuin harras virsi, joka soinnuttuaan intohimoisesti ja juhlallisesti juoksee kappaleen tasaisena ja nöyränä, taas yltyäkseen. Se on laajan korven iltarukousta, metsän iltamessua.

Kapeaa polkua pitkin kävelee humisevan metsän läpi yksinäinen vanhus, hamppuköysi vyöllään, kädessään sauva. Hän kuuntelee kulkiessaan metsän kohinaa ja sen eri säveliä ja koettaa niitä turhaan tutkia ja ymmärtää. Ne ikäänkuin hänelle laulavat, nuo illan kelmetessä tummiksi käyneet korkeat kuuset, laulavat vuoroin levottomasti, nuhtelevasti, vuoroin vienosti, lohduttavasti, — nuo pääsävelet hän kyllä käsittää, ja niiden mukaan hänen mielensä väreilee, tyyntyy ja kiihtyy kuin kirkossa messun sävelistä. On siinä kuritusta ja tuomiota, on siinä pelastusta ja armoa, — kunpa hän vain tarkemmin ymmärtäisi, mikä niistä on voitolla, mitä ne merkitsevät nuo kaukaiset, kuiskivat äänet, mitä Jumala hänelle suuren metsän kautta puhuu! Mutta hän ei sitä ymmärrä, hän ei ole sen arvoinen, että korkeuden käskyt ja tahto hänelle selvästi ilmaistaisiin.

Autio on erämaan kierteinen polku; ei astu ihmistä vastaan, ei aukene peltosarka eikä talon pihamaata kulkijan eteen. Ilta on yöhön vaihtumassa, pitkät varjot pimentävät jo polun ja yhä harmajammaksi käy taivas. Yksinäinen kulkija ei ole edeltäpäin tuuminut, missä hän yösijan saisi, hän ei tiedä, onko ihmisasuntoa läheisyydessä ja jaksaako hän siihen kävellä. Mutta se ei häntä huoleta, sitä hän ei ajattele; hän suree vain sitä, kun ei tiedä, mitä metsä humistessaan hänelle huutaa. Nuo äänet ikäänkuin lähenevät, ne käyvät tuttavallisemmiksi, hän ne erottaa selvästi toisistaan, niillä on kullakin oma merkityksensä ja tarkoituksensa, mutta mikä, sitä hän ei jaksa tulkita. Siksi hän on alakuloinen koettaessaan turhaan jännittää kuulonsa ja tarkkaavaisuutensa. Eikä hän sitä tehdessään muista väsymystään eikä nälkäänsä, hän kävelee vain yhtä mittaa eteenpäin, syvemmäs hämärtyvään metsään.

Mutta silloin hänen jännittyneisiin korviinsa rupeaa kuulumaan toisenkinlaista ääntä, säännöllistä, jatkuvaa töminää. Se on vielä hyvin kaukaista, mutta hän erottaa silti selvästi jalan astuvan askelet. Ne kaikuvat takaapäin ja lähenevät myötään, — ne häntä häiritsevät, hän ei enää voi koko huomiollaan metsän huminaa tarkata, hänen täytyy kuunnella tuon toisen askeleita, joka illan hämärässä samaa salotietä samoaa. Se on ihminen, se on kai joku niitä, joita hän on lähdössä opettamaan ja pelastamaan.

Jo kuuluvat askelet aivan läheltä, ja Tuomas, tuo kumara kulkija, kääntyy taakseen katsomaan tulijaa. Ken on nainen, joka kantaa selässään kontissa pientä lasta ja kiireisin askelin näyttää johonkin päämaaliin ehättävän. Kohta hän on Tuomaan kohdalla, joka hänet nyt selvemmin näkee: vaatteet ovat ryysyiset, kasvot puolittain vanukkeisen tukan peitossa, joka liinan alta valahtaa silmille. Hän ei näytä vanhalta, mutta jotakin raunioista, kulmikasta on silti koko hänen laihassa olemuksessaan, kun hän ruumistaan keinuttaen ja itsekseen hiljaa höpisten kävelee metsäisellä tiellä. Jo on hän — päätään kääntämättä, tervehtimättä — menossa Tuomaan ohi, mutta tämä ei häntä puhuttelematta laske ohitseen; tuosta yksinäisestä vaeltajasta kuvastuu jotakin niin onnetonta ja särkynyttä, että hänen täytyy sitä tiedustella.

— Hyvää iltaa, yksinäinen kulkija, hän lausuu ystävällisesti naiselle ja kiirehtii askeleitaan pysyäkseen tämän tasalla. Nainen ei näytä ensiksi hänestä välittävän, hänen päänsä heilahtaa vain hiukan sivulle eikä hän kuljeksivaa munkkia paljon huomaakaan. Tuomaan täytyy uudistaa tervehdyksensä:

— Hyvää iltaa. Mihin näin yksin yötä vasten kuljet, vaimo?

Silloin nainen käännähtää päin Tuomaaseen, katsoo häntä pitkään huivinsa alta ja rupeaa hirnahdellen nauramaan. Hän istahtaa tien viereen mättäälle, ottaa lapsen syliinsä, keinuttaa sitä polvellaan ja nauraa yhä. Tuo nauru tuntuu Tuomaasta kamalalta, ja omituinen rauhattomuus valtaa hänen mielensä.

— Miksi naurat? hän kysyy.

Silloin nainen hypähtää pystyyn, astuu Tuomaan luo ja katsoo häntä aivan vierestä silmiin.

— Siksi, kun tuttavan tapasin. Sinähän sen tiedät, missä tämän lapsen isä on, se lapsi ei ole lehdosta löytynyt, vaan vihkimisen jälkeen se on tehty.

Väristys kävi Tuomaan ruumiin läpi, kun nainen häntä lähenee ja noin silmästä silmään katsoo. Hänessä herää muisto, aluksi hämärä ja epäselvä, mutta haikea ja syyttävä muisto, joka sitten vähitellen selvenee ja kasvaa, niin että hän näkee kokonaisen sarjan kuvia edessään. Nuo kuvat ovat hänelle liiankin tutut, ne ovat lakkaamatta asuneet hänen mielessään unissa ja valveilla ja syöneet hänen sielunsa rauhaa, hän on niitä koettanut peittää ja haudata, paeta ja voittaa, mutta ne ovat hänessä pysyneet ja eläneet silloinkin, kun hän on luullut ne karkoittaneensa, ja heikentymättömän voimakkaina ne ovat häntä vaivanneet, soimanneet ja kurittaneet tähän hetkeen asti. Ja nyt hän näkee ilmi elävänä edessään tuon iloisen nuorikon, joka tulla keppelehtää laulaen vasta vihittyä miestään tervehtimään, — tuon saman naisen, surevan, taittuneen raukan, joka tuskasta syksy-yöhön kirkaisee, kun kuulee miehensä kohtalon, nuo samat silmät, suuret, surevat, epätoivoiset ja syyttävät, ne ovat hänelle kamalan tutut, ja nyt hän ne tuossa taas näkee raunioisen, hirnahtavan naisen päässä. Hän on monesti hiljaisissa mietteissään säikähtänyt ajatusta, että hänen täytyisi tavata tuo nainen, jonka elämänonnen hän itsekkäistä syistä oli armotta taittanut, ja hän säpsähtää nytkin ensiksi sitä tapaamista. Mutta samalla hänestä tuntuu, että se on välttämättömyys, se tuntuu hänestä helpottavaltakin, — olihan hänen kumminkin kerran sekin kestettävä, kärsittävä sekin katumus. Ja hän virkkaa hiljaisesti, melkein hellästi:

— Sinäkö, onneton nainen!

Mutta nainen viskaa kiireesti lapsen takaisin konttiinsa, hypähtää pystyyn mättäältä ja huudahtaa intohimoisesti Tuomaalle, hänen rinnalleen asettuen:

— Tule!

— Minne? Mihin käy matkasi?

— Tule ja katso! — Taas helähtää ontto nauru naisen kutistuneesta rinnasta, hän astuu pari askelta eteenpäin, mutta pysähtyy taas, kun Tuomas viipyy, ja virkkaa: — Miksi viivyt, etkö jo lähde? Vai eikö meillä olekaan yhteinen matka?

Melkein vaistomaisesti totellen Tuomas rupeaa naisen jäljessä kävelemään tietä eteenpäin. Ja hän vastaa:

— Ehkä on. Minä olen menossa saarnaamaan ristin oppia, rauhan oppia kansalle.

Nainen viilettää jo kappaleen edellä ja hihittää sieltä:

— Ristin ja rauhan… ka niin, tule! Täällähän sitä on kirkkoväkeä koolla, sinne olen matkalla minäkin. Mutta kiireemmin… ei, ei sieltä, tule tästä, tästä suoraan…

Edellä rientävä nainen poikkeaa polulta metsän sisään, ja kun ei Tuomas häntä heti sinne seuraa, hän pysähtyy kärsimättömänä odottamaan. Ja hän tarttuu Tuomaan kädestä kiinni ja taluttaa häntä, vetäen puolijuoksua eteenpäin metsän läpi puhumatta enää mitään. Ilta on jo käynyt pimeäksi, tiheässä metsässä ei voi nähdä askelta eteensä, siellä ei voi väistää puita eikä kantoja. Mutta eteenpäin kiitää vain kiihkomielinen nainen, kontti heiluu kahta puolta kolahdellen oksiin, ja hän vetää perässään väsymyksestä hoipertelevaa, risuihin kompastelevaa ja puihin töksähtelevää vanhusta. Yli kannokkojen ja louhikkojen, läpi murrosten ja tiheäin pensaikkojen, poikki veteläin soiden ja kivikkoisten ahojen siinä riennetään, levähtämättä, huoahtamatta, eteenpäin vain. Vanhan piispan jalka livettää keväisissä rapakoissa, vaipan liepeet sekaantuvat katajikkoihin ja repeilevät, hän kompastelee alinomaa juuriin ja oksiin, sillä hän ei ehdi edes sauvallaan koetella, mihin hän astuu — nainen vain vetää häntä väkisin, kiskoo yli karahkojen, hypittää suomättäitä myöten eikä hän saata pysähtyä. Hänen päätään polttaa, hänen rintansa korisee, kiihtynyt yskä panee hänet käheästi rykimään ja on tukehduttaa hengenkäynnin kokonaan siinä huimassa vauhdissa, mutta hän ei saa seisahtua, tutisevat jäsenet eivät ennätä hervahtaa, hänen täytyy seurata taluttajaansa.

Vihdoin nainen toki pysähtyy erään mäen rinteelle, hellittää munkin kädestä ja antaa hänen istahtaa mättäälle huohottamaan. Hänen omakin henkensä läähättää, ja vaivoin hän saa käheästi kuiskatuksi:

— Katso, siinä on kansa, käy saarnaamaan!

Tuomas kohottaa kuuman päänsä ja luo väsyneen katseen eteensä naisen viittaamaan suuntaan. Hän ei huomaa ensiksi muuta kuin puitten lomitse häilyvää tulen hohdetta, jonka editse esineitä liikkuu ja häämöttää. Mutta vähitellen, kun silmä tottuu valoon, kuva käy selvemmäksi ja tarkkapiirteisemmäksi. Siinä on mäkien ympäröimässä laaksossa pieni aavikko metsän kätkössä. Korkea nuotio roihuaa keskellä kenttää, ja sen ympärillä häärii valkopukuisia miehiä, jotka loihtuja lukien ja taikoja tehden paistavat vartaissa uhrieläinten lihoja. Mutta ulompana kedolla liehuu taaja ihmisjoukko: toiset haltioissaan riehuvat ja sopattavat loitsulukuja, toiset laulavat syrjemmässä vanhoja uhrilaulujaan. Sekavaa sohinaa ja salaperäistä humua kuuluu kohisten laaksosta mäelle, jonka rinteellä läähättävä munkki istuu ja verestävin silmin tuijottaa eteensä, katsoen kastamansa kristityn seurakunnan ja sen lähimmän kantajoukon pakanallista uhrijuhlaa vanhassa uhrilehdossa. Hän näkee, kuinka loitsijat uhrituleen heittävät ristejä, joita ovat repineet alas kristittyjen talojen harjoilta, ja näkee naisten kantavan kastettuja lapsiaan uhripappien luo, jotka taikojaan lukien niitä pyhien puiden lehvillä kylvettävät. Hän ei puhu mitään, katselee vain.

Mutta hurjasilmäinen nainen, joka hänet on tuonut tätä näytelmää näkemään ja joka huohottaen, mutta leveä, pilkallinen vahingonilo huulillaan hänen vieressään seisoo, hän päästää taas hirnahtavan naurun ja kuiskaisee:

— Katso, piispa, seurakuntaasi, katso!

Tuomas lyyhistyy yhä pienemmäksi, yhä kumarammaksi mättäällään, kuta kauemmin hän katselee. Mutta hänen silmiään rupeaa vihdoin hämärtämään, on aivan kuin vesi olisi noussut tuota tuijottavaa katsetta himmentämään, ja hänen äänensä kaikuu pehmoiselta kuin itkevän lapsen, kun hän vihdoin hiljaa kuin itsekseen virkkaa:

— Minä näen, minä näen elämäni työn. Kiitos Jumalani, nyt minä ymmärrän, mitä olet minulle tahtonut sanoa. Nyt oivallan, minkä arvoista työni on ollut alusta loppuun ja millaiset ovat ansioni. Se on kaikki ollut turhaa, hyödytöntä kaikki, ne ovat pakanoita nuo, niinkuin olivat tänne tullessani, minä en ole valtakuntasi hyväksi tehnyt mitään…

Hän vaikeni hetkeksi, ja äänen vilpittömään nöyryyteen sekaantuu syvää surua ja hartautta, kun hän jatkaa huokaustaan:

— Heitä älä tuomitse, Jumala, siitä, että ovat sinusta luopuneet, minä, minä olen syypää siihen. Minä olen vain itseäni ajatellut, en sinua enkä heitä, alusta asti on vilppiä ollut aikeissani ja toimissani, oman kunnian ja suuruuden himoa, heitä olen kiusannut, sinua olen koettanut pettää, — sinun on tuomio!

Ja hän käännähtää vielä hänen rinnallaan seisovan ja ääneti kuuntelevan naisen puoleen ja virkkaa vähän kovemmin:

— Vaimo, kiitän sinua, kun minut tänne toit ja petokseni paljastit. Sinä olet palkinnut pahan hyvällä.

Vaimo katsoo häntä kummastellen, ilkkuva ilme on vähitellen hänen kasvoiltaan sulanut pois, uhka ja kosto väistyy hetkeksi hänen kiiluvista silmistään. Hän näyttää epäröivän, katuiko tuo todella, oliko Tuomas piispa noin nöyrä… Mutta taas hän rämäyttää tuon käheän naurunsa ja lähtee täyttä juoksua porhaltamaan rinnettä alaspäin suoraan uhritulta kohden. Tuomas näkee hänen tunkeutuvan väkijoukon läpi, ottavan lapsen kontistaan ja ojentavan tulen ääressä häärivälle, valkopukuiselle poppamiehelle — Ohdon lapsen.

Mutta hän ei näekään enää muuta. Hän on horjahtanut mättäältä alas ja makaa nyt siinä kostealla maalla, pussi päänsä alla, sauva rinnallaan, kasvot käännettyinä taivasta kohden. Siinä tuntuu hänestä niin hyvältä olla, niin pehmeältä ja vilpoiselta, niin tyynnyttävällä ja rauhalliselta. Yön viileä henki sivelee hänen polttavaa hipiäänsä ja lieventää rinnan raskaan painon. Hän ei kuule enää laaksosta kohisevia ääniä, ei näe enää tulen levotonta liehuntaa, hiljainen metsä on vain hänen ympärillään, ja siinä tuntuu kaikki nyt kerrankin niin intohimottomalta, että hän oikein nauttien vaipuu yhä syvemmälle sen rauhaan. Ainoastaan tuota metsän tuttua huminaa hän vielä kuulee, nyt hän jo sen säveletkin ymmärtää, ja autuas hymy leviää hänen kasvoilleen. Sillä hän kuulee pyhän neitsyen puhuttelevan itseään metsän huminasta ja näkee hänen kapeat, valkoiset kasvonsa taivaan kelmeiden puitteiden lomassa. Ja niin laupiaat, niin armosta täyteläiset, niin lohdutusta säteilevät ovat nyt nuo kasvot, — samat kirkkaat ja lempeät kasvot, jommoisiksi hän ne muistaa viattoman nuoruutensa ajoilta, jolloin ei oman kunnian himo eikä itsekkään mielen likainen karsta ollut niitä himmentänyt eikä muuttanut. Sellaisina armon tähtinä hän nyt näkee puitten latvojen lomitse kelmeältä taivaalta nuo armaat silmät, ne loistavat kirkkaampina ja lempeämpinä kuin koskaan ennen. Ja hänen niitä katsellessaan tuskan kahleet katkeilevat hänen rinnastaan, heltiävät pingoituksestaan toinen toisensa perästä, ja hänen henkensä tuntuu vapautuvan, keventyvän, nuortuvan… Ja hän ymmärtää, että nyt on pyhä neitsyt saapunut kantamaan hairahtuneen palvelijansa kärsimyksistä pois armonsa hellään helmaan.