YHDESTOISTA LUKU.

1.

Ei ole kulunut vielä kahtakaan kuukautta Iivari Takalan kaupunkiin muutosta, mutta neiti Syrjäsen lemmikkisilmät ovat jo kirkastuneet entiselleen. Itkut ovat kaukana. Pienten kasvojen hipiä on jälleen raikastunut ja rusottaa poskipäillä kainona punerruksena. Ja neitseellisen kapea pitsi sujahtelee taas lomahetkin näppärissä sormissa.

Mutta pienetkin lepohetket ovat entistäänkin harvinaisempia. Hän on nyt arvoltaan kassanhoitaja, ja hänellä on oikeus kirjoittaa per procura, ei siis mitään sen vähempää kuin isäntänsä oikea käsi. Mutta siksipä juuri… Jo kello seitsemältä aamulla hän tulee konttoriin ja suorittaa siivoamistyöt, hoitelee konttorihuoneen etuosaan perustettua pientä teekauppaa, jonka on määrä peittää konttorikulut; pyörähtää jo ostajan kääntyessä takaisin pulpettinsa ääreen kirjeenvaihto- ja kirjanpitohommiin, ottaa puhelimessa tilauksia ja suorittaa omin käsin pienempien lähetysten pakkaustyötkin. Pankkiajan lähestyessä tulee hänen pieni Aili sisarensa myyjättäreksi, ja Siviä neiti juoksee pankkiasioille ja pelastelee tuon tuostakin isäntänsä vaikeista tilanteista, joista tämä, alinomaa kiertäessään kundien luona, ei aina saa tietoakaan, ennenkuin ne jo ovat onnellisesti järjestetyt. Ja niistä kertoessaan katsoo Siviä neiti isäntänsä silmiin kuin hakeakseen näistä auringonpilkkeitä. Hän ei tiedä mitään onnellisempaa kuin olla tuon kalvistuneen miehen pieni uskollinen kotikoira. Eikä hän halua mitään sen parempaa palkkaa kuin ansaita joskus väsähtänyt hymy yksinäisten iltaöittensä hiljaiseksi iloksi.

Olipa Siviä neiti osannut keksiä pieniä temppujakin tuodakseen edes jotakin kodikkuutta herransa elämään. Tällähän ei ollut oikeata asuntoakaan. Heittäytyi aamuöiksi pitkälleen pienen varastohuoneen kapealle vuoteelle, jonka ympärillä oli hyllyillä kangaspakkoja ja monenkarvaisia pahvilaatikoita, laattialla teelaatikoita, kahvisäkkejä ja pakkalaatikoita, vieläpä maanviljelyskoneiden tarveosia jos jonkinkokoisia.

Siviä neiti pyyteli isäntäänsä milloin itsensä milloin sisartensa nimi- ja syntymäpäiville. He istuivat silloin kahden posteljooni Syrjäsen ainoassa kamarissa koreasti somistetun kahvipöydän ääressä. Ja emäntä oli asettanut piirongin kulmalle hienoimmat kirjansa: »Ajatelmia elämästä» ja »Ollos iloinen elosi tiellä». Onnentoivotuskortit taas sijaitsivat akkunan luona pienellä kukkapöydällä, jolta ne otettiin joka kerta katseltaviksi.

Sellaisina iltoina uneen vaipuessaan hän kuvitteli olevansa kihloissa… nuori morsian, jonka pään yllä häämötti ihanasti myrttiseppele ja valkea huntu. Ja sellaisten unien jälkeen tuli hän työhön kaksin verroin ahkerampana.

Niin hän nytkin, ensilumen sataessa kadulle, seisoo pienillä tikapuilla ja järjestelee hyllyjä.

Artturi Toikka levähyttää oven auki ja pinkaisee sisälle kädessä päivän aamulehti.

»Onkos neiti jo nähnyt? Kalle Hoppa on voittanut komian lesken ja lesken sängyn ja lesken putiikin, noin vain… sivumennen reklaamilla. Jeskandeeraa!»

Asiainmeno oli ollut nimittäin sellainen, että Kalle Hoppa, ävertymistään äverryttyään, oli hänkin muuttanut kaupunkiin ja heti ryhtynyt jatkamaan omalaatuista neronuraansa.

Oli perustanut pelikorttien, unikirjojen, jännitysromaanien, »seuranäytelmien» ja »kansallisten laulukirjojen» kustannusliikkeen sekä pystyttänyt paperi- ja kirjakaupan, jossa oli myös erikoinen antikvaarinen osasto.

Liekö ollut sattuma vai nerollinen näkemys, joka tapauksessa oli hän avannut liikkeensä kadunkulmassa, jonka vastapäätä sijaitsi leskirouva Toivaisen pieni, mutta vakavarainen paperitarpeiden kauppa.

Ensi päivästä lähtien Kalle Hoppa oli aloittanut säälimättömän kilpailun. Aamulehdessä seisoi kuvallinen ilmoitus, joka pian teki uuden kauppiaan päivän sankariksi. Siihen oli kuvattu pyylevä naisihminen — reikäleipä kaulassa ja viereen nöyrännäköinen mies, joka kurkotti rouvasihmisen täysinäistä leipää. Alla oli teksti: »Kalle Hoppa on saapunut.»

Seuraavassa reklaamissa oli samat hahmot, mutta mies oli jo lohkaissut loven rouvasihmisen leveään leipään. Eikä alla ollut muuta kuin Kalle Hopan nimi ja liikkeen osoite. Mutta koko kaupunki oli jo käsittänyt asian. Se nauroi. Seuroissa ei puhuttu muusta kuin lesken ja sukkelan kauppiaan kilpailusta. Kaduilla naurettiin, rouva Toivaisen akkunan alla naureskeltiin. Ja Kalle Hopan puotiin virtasi uteliasta väkeä.

Reklaamit jatkuivat. Pala palalta soukkeni rouva paran leipä. Lopulta ei hänellä ollut enää kuin pieni kannikka kädessä.

Toivaisen rouva oli pakahtua harmista. Hän kävi kilpailijansa luona uhkaamassa kanteella kunnianloukkauksesta. Mutta Kalle Hoppa kumarteli kohteliaasti ja näytteli liikettänsä. Rouva poistui epätietoisena. Mitäpäs siinä kanteetkaan auttoivat. Hänen nimiänsä ei ollut mainittu, eikä se kuva ollut edes hänen näköisensä.

Mutta jollakin tavoin hän tahtoi kostaa. Painatti hänkin reklaamin. Siinä oli yläkulmassa puhdas siropiirroksinen sydän, jonka alla luettiin: »Parhaat lemmenkortit saadaan Alma Toivaisen tunnetusta ja tunnustetusta liikkeestä.» Ja alakulmassa oli kuva äijänkäppyrästä, joka katseli toivottomasti taivasta kohti.

Mutta jäikös Kalle Hoppa vastauksen velkaa. Seuraavassa ilmoituksessa oli taas miehen ja vaimoihmisen kuva. Ja nainen tarjosi miehenkuvalle, jonka alla seisoi 'Kalle Hoppa', herttaisesti hymyillen siropiirroksista sydäntä.

Rouva Toivainen oli suuttunut yli äyräittensä. Hän oli tuoksahtanut suoraan kilpailijansa puotiin ja toraillut ankaralla äänellä, kunnes oli pillahtanut vainotun leskivaimon haikeaan ja hellyttävään itkuun.

Tämä kohtaus oli nyt ollut viikon verran maukkaana puheenaiheena kaupungissa. Ja nyt… kaikkien ihmeeksi ja Artturi Toikan suureksi iloksi, juuri tämän päivän aamulehdessä on kihlausilmoitus: Alma Toivainen ja Kalle Hoppa.

»No, nyt siitä vasta patruuna paisuu», touhusi Toikka Siviä neidille. »Saattepas nähdä, sanokaa minun sanoneeni, että Kalle Hoppa istuu kohta vaikka… teatterin johtokunnassa, sillä se poika ymmärtää sekä taiteet että lesket, ja nyt sillä on, millä kirjoittaa poikkipäin, kun tarvitaan… sanokaa mun sanoneeni», heitti hän vielä kääntyessään ovelle.

Mutta alkoi samassa hyräillä mielilauluaan:

»Ja nuoren miehen elämä on silkkipumpulia…»

2.

Elämä antaa meille sittenkin aina siivet.

Jos se toiset, pilviä tavoitelleet, murskaa, antaa se sijaan toiset, tosin aluksi laahaavasti lentävät, mutta kauaksi kantavat.

Niiden varassa me liikumme kummallisina kaksoisolentoina.

Me lennämme yli maallisten maisemain, kuten ennenkin. Mutta me näemme puut ja pensaat, kukat, laaksot, eläimet ja ihmiset entistä selkeämmin kuultavassa, läpitunkevassa valossa. Me viistämme vettä, etenemme yli ulapoiden, kuten ennenkin. Mutta vedet avautuvat allamme uudennäköisinä, syvänsinisinä ja pohjattomassa rauhassaan ylhäisinä.

Ja parhaimpina hetkinämme me silloin näemme läpi näkymättömänkin… jonnekin, jonka jotkut ovat ristineet Ikuisuuden rannaksi.

Samalla tavalla, kaksoisolentona, oli elänyt viime ajat Iivari Takalakin.

Hän järjesteli asioitansa, tapasi ihmisiä, kävi kauppaa ja teki sopimuksia, kuten ennenkin. Olivatpa vapaahetket hänelle entistäkin harvinaisempia.

Mutta hänellä ei ollut samanlaista sisäistä kiirettä kuin aikaisemmin. Hän ei välittänyt enää välimatkoista ja näki ihmiset tuossa… edessään, alapuolellaan… selkeästi ja rauhallisin aivoin.

Tämän vuoksi juuri oli hänen toimintansa entistä määrätietoisempaa. Hän oli jo hankkinut nuoren matkustajan palvelukseensa, etupäässä maaseutua varten. Omalle osalleen hän oli ottanut suurimmat kaupungeista. Taas hän näki ratansa nousevan linjasuoraa viivaa loivasti ylöspäin. Ulkonaisesti näytti äskeinen tappio yhä mitättömältä.

Tämä yksitoikkoisia ratakiskoja ja maanteitä haarautuva ja leviävä liike ei ollut kuitenkaan hänen lopullista valtakuntaansa. Sen tiet olivat jo kaikkien kuluttamia. Kerran hän tiesi löytävänsä oman alueensa, joka oli omin käsin vallattava ensimmäisestä peruskivestä alkaen ja rakennettava kerros kerrokselta… sellainen rakennus, joka kestää.

Mutta nyt hänellä ei ollut kiirettä. Oli toistaiseksi etupäässä tarkasteltava ympärilleen.

Pieniä ja suurempia suomalaisia yrityksiä oli nousemassa kaupungin joka kolkassa. Eräs suutarinverstas oli jo laajentunut kenkätehtaaksi, ja toisia oli parhaillaan nousemassa. Entiset karvarimestarit alkoivat muodostella yhtiöitä luodakseen parkkitiinuistaan oikeita nahkatehtaita. Korjauspajat pyrkivät laajenemaan konepajoiksi. Ja monenkarvaisia pikkuyhtiöitä nousi, vaurastuakseen tai kaatuakseen, miten milloinkin. Varsinkin juuri muotiin tulleet eläväin kuvain yhtiöt näyttivät muodostuvan keskeymättä pyöriviksi rahamyllyiksi.

Mutta Iivari Takalalla ei ollut kiirettä. Hän antoi rahan kasaantua. Ja odotti. Hän tunsi viikko viikolta kykenevänsä erottamaan ihmiset toisistaan yhä selkeämmin. Ja juuri siksi, ettei hän kiinnittänyt heihin muuta kuin aivonsa.

Hän itse oli jossakin… poissa. Katseli kauas uneliaan hämärälle rannalle, jossa ei kukaan häntä odottanut, mutta joka kuitenkin oli hänen todellisinta elämäänsä.

Tänä iltana kauppias Takala on tullut kotiin vasta lähellä puoltayötä. Pöydällä palaa enää pieni viheriävarjosteinen työlamppu. Koko muu huone on pimeässä. Suuret ulkoikkunat ovat puoliväliin himmennettyä lasia. Yksinäinen katulamppu heittää valonsa jonnekin ohi, katua pitkin. Häntä, istujaa, ei näe kukaan.

Hän katselee ajatuksettomana käsiään. Ne ovat ohentuneet ja liikahtelevat luontevammin kuin ennen. Laukunkantajan kämmenet ovat siliytyneet ja kädenselän paksut suonet ohentuneet. Hän hymähtää… Mitäpä niillä enää tekisikään…

Kalvistuneilla kasvoillakaan ei läimähtele enää tuo kuriton verentulva, joka oli aina niin tolkuttomasti paljastanut hänen sydämensä juuri silloin, kun se olisi ollut salattava… kaikilta.

Ennenkaikkea häneltä, häneltä…

Istuja sipaisee hiuksiaan ja nousee aikaillen, epätietoisena, mennäkö jo levolle vai jäädäkö. Hän kulkee jo varastohuoneen ovelle. Huomaa vasta, että pöytälamppu on väännettävä sammuksiin. Palaa ja ojentaa kättään yli pöydän… Se pysähtyy.

Ulko-ovelta on kuulunut kiireinen kolkutus. Himmeän oviakkunan takaa näkyy hämärän hämärä varjo. Se käy mustemmaksi, painautuu aivan ovea vasten. Ja taas kolkutus yhä kiihkeämpänä.

Iivari menee ovelle. Hän on nähnyt. Hän tuntee tuon kolkutuksen… eräästä yöllisestä tapauksesta. Mutta hän ei usko mitään… on mahdotonta ajatellakaan…

Lukko aukenee. Ovi vetäistään puoliksi auki, ja sisään pujahtaa Verna Merthen, kasvot kosteasta lumesta märkänä, päällystakilla suuria, vielä sulamattomia hiutalekimppuja.

Iivari peräytyy ovelta. Tuulimylly-vuoren tapaukset lennähtävät takaisin juuri tähän hetkeen ja tähän huoneeseen. Jotakin kuitenkin on toisin… Mitä kaikkea onkaan saattanut tapahtua ihmeellistä tai hirvittävää?

Verna lähestyy kuin muinoinkin… rientäessään vastaan metsäpolulla. Silmät loistavat kosteista kasvoista. Kädet ojentuvat kuin pitkän pitkää ikävää valittaen, kohoavat… kiertyäkseen hellittämättömään syleilyyn…

Iivarikin on liikahduttanut käsiänsä. Mutta ne eivät enää pysähdykään epätietoisina. Nyt on tapahtumaisillaan enemmän kuin koskaan ennen… hän tuntee sen. Hän on kuin paareilta heräämässä.

Ja samassa hän on tukahtua Vernan käsivarsien rajusta syleilystä. Ne eivät enää vain koskettaneet, hänen huulensa eivät enää vain hyväillen hengähtäneet. Kädet puristuivat lujaan, ruumis painautui herpautuen häntä vasten, ja huulet hukkuivat mittaamattomaan suudelmaan…

Heräämisensä sanomattomassa riemussa Iivari kiersi tuon kummallisen, itkevän ja nauravan olennon käsivarrelleen ja vei takahuoneeseen kovan ja kapean vuoteensa laidalle. Taivutti hänen päänsä kasvojensa alle. Katsoi ja katsoi… omana omaisuutenaan. Suuteli suutelemistaan kuin eksynyttä lintua. Syleili uudestaan ja uudestaan kuin surmaisi saalistaan pitkän pitkäin vaivojen jälkeen. Nuo huulet, nuo silmät, tuo ujosti ylpeä kaula ja hengittävä rinta, nuo suuret kyynelet poskilla ja hyväilevät sormet ja väsyneet käsivarret… ne ovat olleet hänen omiansa aina… Ne ovat tähän saakka nukkuneet valekuolleen unta lasisessa arkussa ja nyt… ties mistä syystä… samantekevää… ne ovat rikkoneet lasiarkut, ajaneet pakoon painajaiset rinnalta ja suutelevat, itkevät, nauravat, värisevät ja syleilevät, kuten olisivat jo sata vuotta tätä hetkeä odottaneet… noidutussa arkussaan…

»Tiedän… nyt sen tiedän», Verna huoahtaa. Hän tahtoo puhua. Hänen huulillaan näyttää värisevän tuhansien malttamattomien sanojen hurma. Hän kavahtaa istumaan. Hänen täytyy saada tunnustaa jokainen ajatuksensa. Ne olivat nyt sekaisin. Mutta ne täytyy tunnustaa. Ja hän noppasi kuin liian innokas vyyhdenkerijä umpimähkään langanpään. Se sujui vyyhdestä oikkuillen, katkesi ja alkoi taas juosta, jälleen katketakseen. Mutta hän ei herennyt. Hän oli tullut selvittämään omaa sydäntään, joka nyt vasta… hänelle itselleenkin oli tullut maailman tärkeimmäksi ihmeeksi.

Niin, he olivat uskaltaneet nauraa hänen rakastettuaan. He olivat häväisseet hänet pilkkalaululla. Ja silloin… Hätäinen, itkettävä sääli oli ottanut hänet valtoihinsa. Niin yksinäisenä ja surullisena hän oli nähnyt rakastettunsa. Ja sitten… kuin suloisesti vuotava haava oli avautunut hänen rintaansa. Päivät ja tunnit olivat käyneet sietämättömiksi. Sillä hän olisi tahtonut juoksemalla juosta hänen luokseen, vaikka mittaamattomaan korpeen ja antaa hänelle koko itsensä, jotta tietäisivät nuo… hienot kavaljeerit, että hän, Iivari, oli voittaja, voimakkaampi kuin kukaan muu, ja että he yhdessä nauraisivat heille kaikille…

Sellaista oli rakkaus. Ja nyt hän tiesi sen rakkaudeksi.

Hän oli nauranut ja tanssinut heidän juhlissaan. Mutta koko ajan hän oli vain ajatellut keinoja, miten päästä rakastettunsa luokse. Ja vihdoin… kuten monet kerrat tyttönä, hän oli pujahtanut akkunasta puutarhaan, juossut lokaista tietä pitkin suuressa hädässä ja sitten… asemalle.

Tuon kaiken ja tuhat muuta seikkaa hän oli ennättänyt kertoa. Lause lauseelta hänen oli tullut yhä parempi olla. Ihan kuin hän olisi vapauttanut itsensäkin, pelastaessaan rakastettunsa suuresta murheesta. Ja nyt hän nauroi lapsellisen onnellisena.

Mutta hetket olivat kuluneet laskemattoman nopeasti. Hänen täytyi ennättää varhaisimmalla aamujunalla kotiin, jotta ei kukaan huomaisi hänen poissa-oloaan. Hänen täytyi… Mutta vielä jäähyväissuudelmiin hän valoi onnentunnustuksiaan, sillä hän oli saanut ensi kerran elämässään puhua tuosta kummallisesta ihmeestä, jota sanotaan rakkaudeksi.

Kun Iivari hetken kuluttua palasi asemalta ja heittäytyi vuoteelleen, oli tuo täyteen ahdettu varastohuone hänestä onnellisen hauska. Hän tuijotti kattoon. Kahvisäkit ympärillä nyhjöttivät kuin uniset vartijat. Puoliksi kuivaneet laatikkolaudat seinävieriltä ja hyllyiltä kangaspakat lemusivat kodikkaasti. Unta ei tullut. Vastapäisestä karkeasta tiiliseinästä alkaa jo aurinko taittaa säteitään. Pahvilaatikoitten värikkäät tehtaanleimat valaistuvat kirpeän punaisiksi kukiksi ja kiiltävät koneosat ja teräsrattaat makaavat loistavin kyljin, kuin olisivat laattialle pudonneita kattokruunuja. Tämä on kaikki huvittavaa sekamelskaa suuren juhlan jälkeen. Merthenin ainoa tytär ja Iivari Takala ovat pitäneet ensimmäisen juhlansa. Se oli tullut ja kiitänyt hänen ohitseen kuin epätodellinen uni. Mutta hän ei enää epäile oikeuttaan omistaa ja rakastaa.