VIIDES LUKU.
Reading edition
Lokakuu satoi viikkokautista vihmaa, ja jos piti päivän pari seesteistä, sitä roimempia rankkasateita löi sen jälkeen maahan. Kylätiet olivat täynnä lätäköltä ja liejua.
Iivari tarpoi kyläkujia synkeänä ja sanattomana.
Elokuisen aamuyön jälkeen oli välimatka hänen ja ihmisten välillä laventunut silmän kantamattomaksi. Sisimmässään hän ei enää koettanutkaan sopeutua ihmisiin, vaikka olikin laskevinaan leikkiä kaupanteossa.
Jos tytöt häneen vilhuivat aitansolasta tai karjatarhan aidan takaa, pakkautui samassa mieleen: Kieltäisivät kuitenkin ihmisten edessä. Saattoi viitata kädellään tai laskea houkuttelevan pilan kaupan alkajaisiksi. Mutta sinne saivat jäädä, kun vain olivat ostaneet.
Iivari huomasi pian, että niille saattoi teeskennellä iloista mieltä ja valehdella ummet ja lammet yhtähyvin kuin olla todella ystävällinen ja rehellinen.
Hän oppi ovelasti kiskomaan. Mitä kylmempänä pysyi sisimmässään, sitä helpommin lankesivat ansaan. Ei muuta kuin nauraa: huulilla kulkuripojan reimaa naurua ja sydämessä ilkkuvan katkeraa.
»Moukat», hän toisteli Vikruutin ukolle, »eivät näe nenäänsä pitemmälle. Nähnevätkö edes harakankiveä omassa sydämessään.»
»Me kun, nääs, ollaan sellaisia komeljanttareita, ettei meistä saa selvää muu kuin taivasten tekijä», ukko naurahti.
»Ja tuollaiset ovat sitten, mukamas, niitä ‘oikeita' ihmisiä!»
»Äläs mitä. Olinpa kerran, vuosia sitten, kun eivät olleet vielä silmäni kaiheutuneet, oikeassa suuren kaupungin teatterissa. Ja komeljanttarit leikailivat sellaista näytöstä, että muka valloittivat kokonaisen linnan. Ja oli siellä myös ihmeen ihana ruhtinaan tytär, joka oli rakastunut suureen sankariin. Ja sitten se tyttö parka kuoli sen rakkautensa tähden.
»Eikä sen vähemmällä vaatteella kuin kuninkaan omalla sotalipulla peitettiin kauniin neidon kalvistuneet kasvot.
»Herahtipa mokomasta pelistä pari kyynelmarjaa silmänurkkaan. Uskoin olevani ikäänkuin paremmassa maailmassa.
»Mutta kun se ruhtinaantytär sitten tuli niiaamaan suu muikeassa naurussa ja sen tulen vietävän kipunoita heitellen joka puolelle silmäkulmistaan, hörähtelin itsekseni: Jopas pettivät aikamiestä kuin silmänkääntäjät ja pakanat? Eivätkä ne olleet mielestäni oikeita ihmisiä koko leikarit. Eivätkä, kuulema, ole muidenkaan ihmisten mielestä.
»Mutta samaa sorttia ollaan mekin näiden kyläläismoukkien silmissä. Ja kuuluupa siihen joukkoon muitakin luojanluomia. Mustalaiset ja muutkin markkinasankarit, kaupunkien pihoissa soittelevat posetiivarit, viuluniekat ja torvenpuhaltajat, karhuntanssittajat, miekannielijät ja nuorallatanssijat, kiertelevät nokikolarit, satulamaakarit ja lentojätkät. Niin että… onpa meitä tässä joukkoa… Ei muuta kuin leikailemme ihmisten narrina. Mutta eivätpä huomaakaan, kun jo itse narreina nauravat tai… itkevät, ihan kuin minä sille ruhtinaan tyttären leikailulle.
»Niin että… parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa.»
Tällä tavalla kautta rantain koetti ukko lohduttaa Iivaria, jonka mielenmuutoksen syyt hän kyllä oli jo aikoja ymmärtänyt.
»Hyvä. Mutta maksaa saavat sekä naurut että itkut», Iivari jatkoi. »Kyllä meilläkin osataan olla kamasaksoja. Ja kanttinauhasta silkkinauhan hinta, kirjavasta pumpuliliinasta silkkiliinan hinta.
Ja valhetta kaupan alle ja kaupan päälle, jotta korvat soivat. En välitä mistään muusta kuin rahasta.»
»Ja rahalla kun saa vaikka 'oikean' ihmisen arvot ja kunniat. Äläs mitä, äläs mitä…» ukko myötäili.
»Ja me perustamme seisovan kaupan, sekatavarakaupan. Juoskoot sitten vuorostaan. Me vain seisomme tiskin takana ja juoksutamme…»
He loikoilivat tällöin tyhjässä pirtissä penkillä, kummallakin nuttu tyynynä niskan alla ja päät vastakkain. Ukko kääntäytyi istualleen, ikäänkuin aikoen sanoa jotakin ratkaisevaa.
Mutta samassa hän alkoi kyhniä korvallistaan, sanoen marisevalla äänellä:
»Entäpäs ne rahat… ei riitä pennoset puotikaupan ostoon…»
Iivari kavahti hänkin istumaan ja kivahti suoraa päätä:
»Sisulla pääsee ja luottoa saa! Kaupan panen joka tapauksessa pystyyn, vaikka paljaista kämmenistäni.»
Iivari nousi rennosti ja alkoi panna laukkua matkakuntoon.
»Kappas vaan poikaa…» hyrähteli ukko nyhjätessään saapasta jalkaansa.
Ja Käpy-orava ravisteli häkkiä etukäpälillään.