NELJÄSTOISTA LUKU.

1.

Tänään, eräänä kesän avajaispäivänä, kun on kulunut vasta vajaa vuosi ratkaisevasta keskustelusta kaupunginhotellissa, järjestetään jo uutta kerrosta käyntikuntoon Iivari Takalan paperinjalostustehtaalla.

Tämä oli alkanut viime syyskesällä kaupungin laidalla pienenä kellarikerroksen verstaana, jossa paperi oli leikattu nyrkkipajassa taotulla kulmaraudalla ja sitten tehty käsityönä paperipusseiksi ja kirjekuoriksi.

Mutta kiirettä oli pidettävä. Paperikartellin toiminta oli vielä siksi vakiintumatonta, ettei se toistaiseksi kyennyt tappamaan pienyrittäjiä. Mutta koska tahansa oli oltava valmis tappelemaan eloonjäämisen oikeudesta.

Tämä uhka edessäpäin ja mielessä herpoutumaton työn ilo oli Iivari pannut arvelematta likoon suurimman osan omaisuuttaan ja luottonsa, jonka saamisessa vankkumatta tuki yhä mahtavammaksi noussut Jänkälä.

Jo parin kuukauden kuluttua oli tuotettu ensimmäiset leikkaus- ja stanssauskoneet Saksasta. Nyt oli tehdas ahmaisemassa jo koko kaksikerroksisen rakennuksen, ja täydellistä kirjekuorikonetta järjestettiin sen yläkerroksessa käyttökuntoon.

Jänkälä oli pestannut hänen puolestaan Merthenin kirjekuoriosaston parhaat ammattilaiset alkavan tehtaan mestareiksi ja työntekijäin ydinjoukoksi ja tullut itse tuomaan heidät kaupunkiin.

»No, tässä meitä nyt on… sieviä tyttöjä ja potria poikia, ja me olemme tulleet sitä varten, että nämä tyttölapset jäivät haikailemaan sinun perääsi, jotta… pidäkin meitä hyvänä tai… ei sulle kunnian kukko laula», oli Jänkälä pauhannut. Tytöt olivat tirskuneet ja miehet olivat lyöneet tuttavallisesti kättä.

Samalla kertaa oli Jänkälä kertonut omia kuulumisiaan. Hänen voimalaitoksensa kuparilangat kiersivät pitäjästä pitäjään ympäri koko Merthenin alueen, ja tämän oli täytynyt laskea pahasti omiakin hintojaan.

»Eihän se vielä paljoa, mutta perästä kuuluu enemmän, sano' torventekijä», oli hän hohottanut.

Syksypimeässä oli Krookin nuoriherra juoppohulluna kierrellyt hänen nurkissaan ja sytyttänyt pari lastukkoa tuleen. Olivat lähettäneet herraparan Ruotsiin parantolaan. Eikä siitä sen kummempaa. Patruuna oli jo myötyä miestä. Oli tarjonnut sahansa kaupan. Mutta eipä ollut sovittu hinnoissa. Saa sen vielä konkurssissakin. Ja silloin kupataan suonta taas Merthenistäkin… muutama sarvellinen.

»Ei armoa», hän oli toistanut entiseen tapaansa ja lyönyt reiteensä. »Ja sinä saat… kerran maailmassa pitää lopusta huolen. Mutta teekin se minun elinpäivinäni, tai konkurssiin panen sinut vielä kuolinvuoteellani», hän oli lisännyt, kiemurtaen julmaa arpeansa uhkaavan näköisenä.

Hänen saarnansa oli taas paisumistaan paisunut. Ja se oli päättynyt jälleen ennustuksen ja karkean leikin rajamaille:

»Katso heidän sukujansa! Krookit rehentelivät neljä polvea: kyyppari, kaksi patruunaa ja juoppohullu… Merthenit kaksi kertaa kauemmin. Mutta tämä… Albert herra on jo tukehtumaisillaan omiin nahkoihinsa. Ja siksi, että he ylpeydessään ovat eronneet kansasta, niin ruotsalaisesta kuin suomalaisestakin… Puolikasolentoja! Ei toista eikä toista rotua. Isänmaattomia 'outsidereita'!» oli hän karjahdellut. »Ja jälkeläisiä! Yksi ainoa tytär! Minulla on neljä poikaa ja kaksi tytärtä, ja muija rivakassa kunnossa. Joo, joo… Otapas oppia, poikaseni, siinäkin sortissa…

»Nääpäs, kun tällaisesta tervaskannosta alkaa työntyä vesaa ja sellaisesta visakoivusta kuin sinä… paisua ne rakkaudenpahkat, niin jopas nousi sukukuntaa… tytön puolta ja poikarepsikkaa… kymmenet polvet… sensaakelinmoista sahapukkikarjaa ja patruunaherroja…» Ja puhe oli taas päättynyt leveään naurunremakkaan.

Kun Iivari hääri nyt tuossa työläistensä keskellä, joiden joukko oli kuukausi kuukaudelta karttunut, oli kuin ukko Jänkälän rehevä olemus olisi ollut läsnä arpisine naamoineen, ympärillään hiottava, räikeä päivänpaiste. Mutta hänen takanaan, onnellisessa varhaisaamussa, istui polun ja maantien taitteessa… nurmikolla Vikruutin ukko hymisevine huulineen ja parranvarjoineen.

Hän jäi katselemaan akkunasta kohti laitakaupungin autioita kenttiä, joilla kyhjötti muutamia kuihtuneita, mökintapaisia rakennuksia. Pieni liejuinen lampare makasi latteana läikkänä rakennusten välisessä notkelmassa. Se oli kaikki kuin viimeistä jätettä muinaisesta ruohikkorintaisesta järvestä ja kyläyhteiskunnasta. Se toi mieleen kotokylän ja Rosina-muorin. Niin, punertava porraskivi ja… »siipimuurahainen» lähdössä lentoon pientä halkovajaa kohti… ne eivät myöskään hänen sydämestään koskaan kadonneet…

Mutta niiden ja kaikkien onnellisten muistojen yläpuolella oli hänen uuden tulevaisuutensa näky.

Tuon lätäkön hän kuivaisi olemattomiin. Ei! Se tehtäisiin työläisäitien ja lasten leikkikentäksi, jonka keskellä on kirkasvetinen pienoisjärvi uittaa laivoja ja katsella kuvajaistaan. Noiden mökkien paikalle… puhtaat työläisasunnot! Kullekin perheelle omansa, kaksine-kolmine kamareineen, ja pihan puolelle perunamaata ja taikka vihannesviljelystä. Orapihlaja-aita ja koivut tonttimaitten ympärille. Ja omenapuita akkunan alle. Ja tästä, tältä paikalta laajenevat tehdasrakennukset ylpeässä kaaressa kaupungin laitaa. Ne nousevat kuin linnoitukset muuta maailmaa vastaan. Se on heidän kaupunkinsa, työläisten ja hänen… Eikä sinne pistä päätänsä… ei herrat eikä narrit.

Iivari Takalan rohkeudella ei tänäpäivänä ollut rajoja. Nyt… vihdoinkin oli hän onnistuva, tulkoon taisteluita mitä tahansa. Hän oli ottanut oppia entisistä ja oli nyt oma herransa.

Ainakin erään köyhyydestä nousevan miehen pahimmista kirouksista hän tunsi heittäneensä niskoiltaan: kehnon seuran… vouhottelevat narrit ja kavaltelevat lurjukset, joiden kanssa hänen oli täytynyt näihin saakka olla yhteisyrityksissä.

»Narreja ja lurjuksia voit käyttää hyväksesi ja käskeä, kun olet heidän yläpuolellaan, et heidän vertaisenaan», oli hänen nykyinen perusajatuksensa ja koko hänen toimintansa ojennusnuora.

Ja nyt hän on noussut sen varassa jo toiseen kerrokseen. Kohta käy tämä rakennus ahtaaksi.

Täytyy rakentaa oikea tehdasrakennus. Ja sitten… tuo hänen kaupunkinsa!

2.

Iivari on palannut kaupunkiin. Selailee postia konttorissaan.

Hän ei ole enää viime viikkoina tottunut odottamaan rakastetultaan kirjeitä. Mutta se ei ole tehnyt häntä levottomaksi.

»Yrittävät tietenkin kaikkensa häntä vangitakseen ja saattaakseen… unohtamaan», oli hän naurahtanut onnellisena. »Vielä muutama viikko ja hän kutsuu minut noutamaan tai tulee itse, äkkiä, keskellä yötä, kuten kerran… pimeimmässä syksyssä…»

Hän vavahtaa ilosta. Sittenkin… kirje häneltä! Pääkaupungin leima? No, niin… mitäpäs siinä…

Kirjekuori murtuu. Hieno paperi kahahtelee. Alkusanat… 'Herra Takala'!

Lukija tuntee jaloista asti nousevan jotakin kylmää. Veri pakenee. Musta verho häivähtää silmien editse. Ne näkevät taas. Tavattoman kirkkaasti. Kirjaimet ovat kuin liikahtaneet paperista irti: Ne seisovat tuossa… olemattomalla pinnalla, liikkumattoman selkeinä. Ne työntyvät hänen tajuntaansa itsestään, melkeinpä ilman lukemista, sana sanalta, järkkymättömässä sarjassa.

»Olen lähdössä ulkomaille unohtaakseni sen häpeän, että olen kokemattomuudessani luottanut Teihin rehellisenä miehenä. Muutama päivä sitten on vihdoinkin minun silmäni avattu. Ja ne ovat nähneet epärehellisen onnenonkijan kasvot. Liian raskasta olisi kuvata tuota onnettomuuden hetkeä. Katson vain velvollisuudekseni ilmoittaa, että me kuulumme kahteen vastakkaiseen maailmaan, joita ei voi enää koskaan yhdistää mikään voimamaailmassa.

Verna Merthen.

P.S. Toivon ettette yritä minua lähestyä minkään syyn tai selittelemishalun varjolla.

Epärehellisestä teosta ei puhdista mikään, vaikka olisikin pelastunut siitä ulkonaista rangaistusta kärsimästä.»

Iskun saanut mies haparoi hetken pimeässä. Mutta aivoihin keräytyi nopeasti selvä kuva tapahtumasta ja sen aikaansaajista. Thure Gavelius… Tuure Kunnar! Hänen vahingoniloiset kasvonsa työntyivät pimeydestä häntä vastaan. Niin, juuri hän!

Iivarin ajatukset pysähtyivät ihmettelemään, kuinka helposti murskataan ihmisen elämä. Ei muuta kuin ovela kertomus, satakunta sanaa, joista yhdeksänkymmentäyhdeksän on valhetta, ja elämästä tietämättömän sydän kauhistuu omaa rakastettuansa…

Hän ei tarvinnut edes päätelmiä. Hän näki näkemällä miten kaikki oli tapahtunut. Tuossa oli juonittelun näyttämö, ja hän itse oli täällä… ulkopuolella, katsomossa.

»Mutta siellähän on pelissä koko minun elämäni… rehellinen nimeni ja rakastettuni!» heräsi äkkiä hänessä tarmokas tahto.

Taas sotkeutuivat hänen ajatuksensa. Kumpi niistä… nimestä ja rakkaudesta, oli suurempi puoli? Vai olivatko ne toisistaan erottamattomat? Ei, ei! Jossakin syrjässä, autiossa huoneessa makasi hänen rakastettunsa sairaana ja kuolevana omasta syystään… Se oli jotakin epätodellista, tällä hetkellä käsittämätöntä. Hän ei jaksanut mennä edes katsomaan. »Sinä heikkouskoinen», vaikeroi vain syytöksenä hänen sydämessään.

Mutta tuossa, hänen edessänsä, kasvoista kasvoihin, oli hänen parjaajansa. Se oli ehdottoman todellista. Elävä konna! Kullakin olkoon oikeus kieltää toiselta rakkautensa. Mutta kenelläkään ei ole oikeutta… leikkiä toisen rehellisellä maineella… ei ole. Ja yhtä vähän… on kenelläkään oikeus edes ajatella rehellistä ihmistä kunniattomaksi. Niin, ei hänelläkään! Ja kaikkein vähimmän hänellä, jonka rakkaus ei ole parjausta parempi…

Iivari veti esiin kellonsa äkkinäisellä liikkeellä. Ooh, yöjunaan oli vielä aikaa. Sellaista ajanmäärää tuntui mahdottomalta kestää. Mutta sen alitse oli kuljettava vaikka konttaamalla, laahaten ja polvet verillä. Valhe oli tuhottava.

3.

Valvoneena, jäsenet tyhjinä seisoo Iivari Takala vielä puoleksi autiolla satamalaiturilla. Hän on käynyt matkatoimistossa ottamassa selvää matkustajista. Juliana ja Verna Merthen. He matkustavat tänään.

Hänen on tullut parempi olla. Ennätti ajoissa. Kaikki voi olla vielä pelastettavissa.

Tässä oli varminta odottaa. »Tuossa he astuvat ajoneuvoista», Iivari kuvittelee. Verna kääntyy kohti tullihuonetta. Siinä hän astuu esiin ja sanoo: »Tämä kirje on valhetta.» Se on se avain, jonka voimalla hän astuu rakastettunsa sairaskammioon, avaa sen ikkunat ja jää seisomaan hänen vuoteensa ääreen. Sääli, voitontunne ja pisara kostoa ovat yöllä sekoittuneet hänen vereensä.

»Sinä heikkouskoinen», hän näkee itsensä toistamassa rakastetulleen, joka itkee ilosta ja häpeästä.

Keikaroivat näyttelijät ja esikoisteoksensa julkaisseet kirjailijat alkavat saapua. Kuuluisa laulajatar tulee rakastajineen, jolla on paljon hommaa matkatavaroista.

»Kreivitär ja lakeija», hymähtää Iivari puoliksi tiedottomasti.

Liikemiehet saapuvat lähinnä lähtöaikaa. Liikkuvat tottuneesti ja kiirehtimättä.

»Jospa he myöhästyisivät! Tai… Verna on muuttanut aikeitaan?» tulee hätäisenä toivona odottajan mieleen. Tässä seisoskeleminen alkaa tuntua alentavalta. Minuutit käyvät yhä ärsyttävämmiksi. Eikö tämä toisten ovilla odotteleminen koskaan lopu hänen elämästään?

Kysymys kiertää haikeana mielessä.

Kahdet ajoneuvot! Edellisissä istuu kaksi naista. Astuvat alas. Verna ei vielä huomaa odottajaa. Nyt hän kääntyy! Ja Iivari astuu askelen eteenpäin. Mutta toisella askelella hän nauliutuu paikalleen. Sillä Vernan kasvoilta ja koko olemuksesta havahtuu ääretön suuttumus. Harmin pilvi häivähtää ensi hetkessä yli kasvojen. Se katoo samassa. Ja sijalle tulee jäätävä jäykkyys, joka näyttää uuvuttavan hänen ruumiinsakin. Hän ei liikahdakaan eikä horjahda. Silmät vain tuijottavat yhtä ainoata ilmettä: »Vieläkö tännekin! Eikö heillä ole edes sen vertaa kunniantuntoa, että pysyisivät loitolla… omassa häpeässään?»

Iivari saa ajatuksen, että Verna kaatuu pyörtyneenä maahan, jos häntä vielä askelenkin lähestyy. Hänen äskeinen oikeudentuntonsa vaatimus on lakannut kuulumasta. Mitä hän oli tahtonut, tuntui nyt toivottomasti lakastuneelta. Vain uuvuttava tuska kaiken mahdottomuudesta oli jäänyt jäljelle. Se painoi joka puolelta eikä päästänyt eteenpäin eikä pakenemaan.

Takimmaisista ajoneuvoista kiirehti insinööri Gavelius kohti naisia. Näytti ottavan neiti Mertheniä käsivarresta. Tämä kääntyi tulijan puoleen kuin… pelastettuna.

»Hyvin on kaikki. Parasta paremmin!» heräsi ylpeä ajatus Iivarissa. Hän läksi. Kulki heidän ohitseen, keneenkään katsomatta. Hänet oli puistattanut hereille inhoittava muisto, joka oli taas, yht'äkkiä, tullut eläväksi.

»Parasta paremmin…» hän toisteli kulkiessaan poispäin. »Nilla Mäenpäät kylänpojan kainalossa ja 'laukkuryssät' maantielle, Merthenin tyttäret… Tuure Kunnarien käsivarressa ja… 'kavaltajat' katuojaan.»

Tässä kaikessa ei Iivari Takala nähnyt enää oikeastaan mitään kummallista.

Elämä oli jo kyllin monta kertaa ollut hänelle väärinpelaaja alhaisinta lajia.