SEITSEMÄS LUKU.

1.

Selluloosa- ja paperitehtaitten suurin osakkeenomistaja ja johtokunnan puheenjohtaja, kauppaneuvos Albert Merthen, seisoi yksityiskonttorinsa akkunan luona, katsellen hetken tokeille päin, joissa miehet taistelivat kevättulvaa ja vyöryviä jäälohkareita vastaan. Yksi patoluukuista oli murtunut, ja vesimassa, jääsohjo ja toisiaan vastaan törmäilevät lohkareet painuivat uhkaavasti sen vetävää nielua kohti.

Taistelu oli jännittävimmillään. Muutkin luukut uhkasivat murtua. Ne oli vivuttava kiireesti auki. Toinen miesjoukko huusi niitä vintatessaan heijaataan, joka kuului kuin hätähuuto ryskeen alta, ja toinen huhtoi jäälohkareitten kimpussa. Keksit heiluivat, puutangot kumahtelivat ja pitkät varpit vapisivat kuin jättiläiskielet jääröykkiöitä vasten.

Saaren loivaa rantamuuria myöten lipuivat niljakkaat jäätelit, nousten tuontuostakin kuin suuripäiset vetehiset kivivallin ylärajalle saakka.

Ne jytisivät, sälähtelivät, rouhiutuivat ja ulisivat välkähdellen ilkkuvasti tornirakennuksen alakerroksenkin akkunaan.

»Korven voima», urahti herra. Sanojen alta kuulosti halveksuntaa ja hieman hermostunutta katkeruuttakin.

Albert Merthen oli miehuutensa parhaissa voimissa. Suurten tehtaittensa keskellä hän seisoi konttorissaan kuin kapteeni jättiläislaivan komentajasillalla, ohjaten sitä lujin käsin ja kylmin päin kohti etelää, valtamerta.

Mutta jäänlähtöjen ulvonta ja ryske rikkoivat säännöllisesti joka kevät erään tarkasti suljetun patoluukun hänen sydämessään.

Ne muistuttivat hänelle liian paljon suomalaista korpea, johon hän ja hänen isänsä olivat aina suhtautuneet kuin lannistettavaan petoon, mutta joka oli kyennyt silloin tällöin lyömään myöskin vastaiskuja salakavalalla karhunkämmenellään.

Ja ehkä ammottavimman haavan juuri häneen, Albert Mertheniin.

Se oli jo kauan sitten arpeutunut, sillä se oli saatu jo nuorukaisiässä. Mutta se oli saatu eräänä varhaiskeväänä, jäiden lähdön aikaan. Ja siksi se läimehti jälleen juuri nyt, kun suomalainen korvenvoima räiski ja ryski hänen valtiassaarensa ympärillä.

Kauppaneuvos käveli kiivaasti kahden akkunan väliä. Pysähtyi ja tuijotti.

Ovi aukeni hiljaa ja sulkeutui. Kauppaneuvos seisoi selkä oveen päin. Mutta se värähti. Hermot pingoittuivat. Se oli hän… hänen häpeänsä muistuttaja… hänen vaimonsa, Magda Merthen.

»Kuulehan, Albert…» kuului hyväilevän arka ääni.

Niin, siellä selän takana seisoi hänen sukunsa ainoan, korjaamattoman tappion ruumiillistuma. Niin nöyrä ja… kauniskin… ja kuitenkin… Herra puri leukapielensä yhteen, kääntyi jäykkänä:

»Missä on Verna?»

»Insinööri Gavelius satuloi tallinpihalla, niin että ovat kai aikeissa ratsastelemaan», tuli rouvan huulilta epäröivän hymyn mukana.

»Yhdessäkö aikovat?»

»Niinpä kai», rouva sanoi yhä epävarmempana.

»Kai? Se ei riitä. Toivoisin, että pitäisit hänestä parempaa huolta. Hän katoo — ja useimmiten yksin — puoliksi päiviksi, ratsastelee huolimattomassa pojanpuvussaan työläiskujat, Länsikylän mökit ja torpat… Ei välitä asustaan ei arvostaan…»

»Mutta, rakas Albert, sehän on ratsastuspuku, parempi toki kuin että hameisillaan…» yritti kauppaneuvoksetar.

»Tarkoitin», jatkoi herra, »tuota hänen sopimatonta tapaansa käyttää kuluneita risoja. Toin hänelle uudet ratsastussaappaat. Ei, hän jättää ne nurkkaan ja käyttää joitakin… talonpoikaissaappaita… tallirenkien jätteitä, luultavasti…»

»'Nämä ovat paljon mukavammat jalkaan', tapaa Verna sanoa, kun koetan tyrkyttää niitä uusia. Minkäs sille hurjapäälle sitten tekee?» pyrki taas rouva sovittelemaan. Ja hänen silmistään näkyi, että tytär oli saanut kyllä hellien ja ominvalloin kasvaa.

»Hänen äitinsä pitäisi kuitenkin voida häneen enemmän vaikuttaa. Tiedäthän, ettei minulta jää aikaa hänen joka askeltaan seuraamaan.»

Kauppaneuvoksen puhe oli lyhyttä, kohteliastakin. Mutta sanojen alla oli vuoroin kylmää vierautta, vuoroin hermostunutta halveksumista… Varsinkin sanoissa 'työläiskujat', 'mökit', 'torpat', ja 'talonpoikaissaappaat'.

»Niin, mitä sinulla olikaan…?» hän päätti hajamielisesti.

Kauppaneuvoksettaren silmät syvenivät. Hän puristi jostakin esiin kuin viimeisen tarmonsa:

»Albert, isäni on kuolemaisillaan. Sallitko minun lähteä… käymään kotona?»

Kauppaneuvoksen kasvot harmenivat. Istui niska jäykkänä työtuoliinsa.

Rouvan ääni muuttui syyttäväksi:

»En ole päässyt kotona käymään hänen eläissään… Nyt minun täytyy.»

»Kummallista. Niinpä niin, tietenkin… jäidenlähdön aikana», mumisi mies. Siinä oli hänen mielestään kuin jotakin noituutta.

»Siellä ei ole enää ketään asioitakaan järjestämässä. Muistanet kai, että olen isäni ainoa perillinen?» Sanat olivat tyynet ja jäykät, mutta viimeisessä särähti jotakin menneitä asioita muistuttavaa, ivantapaista katkeruutta.

Puolisot katsoivat suoraan toisiansa silmiin. Ei, Albert Merthen ei tällä kertaa jaksanut! Tuskin koskaan oli hänen vaimonsa katse ollut noin taipumaton.

Ehkä… ehkä hän ei ollut koskaan pohjimmaltaan lannistunutkaan? Ei niitä tiedä. Ne ovat sitkeitä sisimmässään… Kuolevatkin kuin… tarkoituksella, juuri keväisin, korven ryskiessä…

Kauppaneuvoksetar seisoi yhä liikkumattomana, kuin jäälohkare purevassa tuulessa. Hän… tavallisesti niin nöyrä ja… lämmin…

Säälintapaista kihosi syvältä miehen sieluun.

»Niin, onhan sinun toki… lähdettävä», hän sanoi asiallisuutta tapailevalla äänellä.

»Käske Verna oitis luokseni», lisäsi hän rouvan kääntyessä ovelle.

2.

Kauppaneuvos käveli hitaasti parin huoneen kautta 'viktoriaaniseen pyhättöönsä' eli — kuten Verna oli sen ristinyt —, 'pönkkähamekamariin', jossa hän tapasi lepuuttaa hermojaan ja lueskella sukukirjaansa. Nyt jos koskaan hän tunsi tarvitsevansa rauhoittavaa lepoa.

Täällä kamarissa oli sohvan yläpuolella norsunluulle maalattuja pönkkähameisia naistenkuvia pienissä, soikeissa kehyksissään. Suvun äitejä ja tyttäriä.

Erikseen näistä, matalan kirjakaapin yläpuolella, oli kellastunut puupiirros, joka kuvasi suvun suomalaishaaran kantaisää, Joachim Mertheniä, joka ensimmäisenä, jo Suomen sodan jälkeisinä aikoina, oli tullut maahan kirjanpainajana, jostakin… Hollannin ja Saksan rajamailta. Tuuhea, harmaa poskiparta, leuka paljas ja jykevä. Pitkässä terävässä nenässä, joka kivertyi juohevasti ylöspäin, suuressa suussa ja pienissä, terävissä silmissä oli jotakin apinamaista, melkein gorillamaista, jolle kaikelle Verna oli lapsena nauranut katketakseen. Ja vielä enemmän tuolle luonnottoman korkealle ja vähän ryppyreunaiselle silkkistormarille, joka törrötti kuin vanha tuulimylly ukon päässä.

Kolmisen vuosikymmentä myöhemmältä ajalta oli peräisin tehtaitten privilegiokirja, joka riippui kantaisän kuvan alapuolella himmentyneen lasinsa alla. Yhä vielä paistoivat selvinä näkyviin sen ensimmäiset korkeakirjaimiset sanat:

»Hans Kejserliga Majestäts Nådiga Resolution.»

Näiden ympärillä oli muita suvun päämiesten ja poikien kuvia. Oli yksinkertaisia, jykeviä miehiä, joiden pitkät lievetakit oli kuin surunauhoin päärmetty. Oli myöskin keikareita, joilla oli kirjavat tai valkoiset silkkiliivit, leveät takinrinnukset, taidokkaat, suuret rusetit avonaisella paidanrinnuksella ja korvanjuuressa hienot pulisongit — sataluvun puolivälin miehiä. Ja alimpana pari »vuosisadan lopun» miestä kokopartoineen tai täysin sileine kasvoineen.

Polvesta polveen olivat hienostuneet Joachim-patriarkan alkukantaiset piirteet. Leuka oli kaventunut, joskin oli pysynyt varmapiirteisenä ja tarmokkaana. Mutta etenkin oli kuvasta kuvaan tuo juoheasti kiverä nenänvarsi lyhentymistään lyhentynyt. Ensin näytti se parissa polvessa äkkiä tylpistyneen ja saaneen jykevää konkoa yläjuoksulleen. Sitten se oli hienostumistaan hienostunut oikeaksi ylimystöporvarin mallinenäksi… kapeasieraimiseksi, hieman-hieman kaarevaksi, ylimalkaiseksi herrasnenäksi. — Tämä oli ollut kaikki epäilemättä monien Suomen ruotsalaisten aatelis-, virkamies- ja kauppiassukujen muokkaustyötä.

Kauppaneuvos heitti kuviin ylimalkaisen silmäyksen. Jäi tuijottamaan kirjarivejä. Runebergia, Topeliusta, Hellmania ja Geijerstamia, Multatulia, Chateaubriandia, Grillparzeria ja Heineä.

Tuijottaja hymähti vaivautuneesti. Hänen silmänsä olivat lipuneet alemmaksi. Siellä oli melkein risaisissa niteissä Linnankoskea, Leinoa ja Ahoa ja eräitä nimettömän näköisiä runovihkosia.

»Niin Verna-tyttären kaltaista, moneen kertaan ahmittua rihkamaa», ajatteli kauppaneuvos.

Vihdoin hän istahti nojatuoliin. Avasi pöydällä lojuvan sinisenhaalistuneen, silkkipäällyksisen lippaan, josta hän ajatuksettomana silmäili eräitä teatterikuvia: »Kypron prinsessaa», »Kaarle kuninkaan metsästystä», John Forsellea valkeatrikoisine säärineen, madame Rejanea suurine silmineen ja Sarah Bernardia otsatukkineen ja pussihihoineen.

Äkkiä hän vetää viereisestä sifonierista sukukirjan ja alkaa tätä selailla. Avautuu lopulta sivu, jonka yläreunaan on kirjoitettu monikoukeroisin kirjaimin:

Några Svåra År.

Hänen ei tarvitse lukea. Osan siitä luvusta hän osaa ulkoa ja osan — sen raskaimmat tapaukset — hän on itse kokenut ja kärsinyt.

Ne olivat alkaneet 80-luvulta, jolloin hän oli huolehtinut vain raisuista purjehdus- ja jahtiretkistään. Sen alussa oli ruvettu tehtaalla toteuttamaan uutta saksalaista patenttia, Grellinger-systeemiä, jonka avulla kyettiin valmistamaan paperia suoraan puumassasta. Se oli avannut Suomen tehtaille uudet, suunnattomat mahdollisuudet — halpaa raaka-ainetta kasvoi loppumattomiin suomalaisessa korvessa.

Kokeilu oli tosin ollut vaivalloista. Se ja rakennusten laajennustyöt olivat nielleet monia summia. Ja ennestään vakavaraisen tehtaan oli täytynyt turvautua suureen obligatsionilainaan.

Mutta vaikeudet oli läpäisty. Tuotanto moninkertaistui. Vienti Venäjälle kasvoi kasvamistaan. Kultaruplat alkoivat huippia kokonaisina laumoina kuin ryssän jänikset Rajajokea kohti.

Mutta saman vuosikymmenen viidentenä vuotena pani keisarillinen hallitus ankarat tullit Suomesta tuotavalle paperille. Koko Venäjänkauppa oli yhdellä iskulla tuhottu.

Silloin näytti isä Joachim oikeata kantaisä-Joachimin karvaa. Läksi Länsi-Eurooppaan avaamaan uusia markkinoita. Ja silloin oli hän, Albert, tehnyt ensimmäisen ulkomaanmatkansa: Hampuriin, Amsterdamiin, Lontooseen, vieläpä ominpäin Pariisiin, josta palattuaan takaisin Lontooseen hän oli saanut tuhlaustensa vuoksi ukolta siekailemattoman selkäsaunan.

»Oli toki viimeinen sitä lajia», kauppaneuvos myhähti vieläkin keskellä muistojaan.

Tehtiin suuria sopimuksia, aina brittiläisiin siirtomaihin saakka. Palattiin, ja isä Joachim köhähteli ja naurahteli ylenpalttista tyytyväisyyttään.

Mutta kaksi seuraavaa talvea tuli harvinaisen lumettomia. Täytyi turvautua, jotta myyntisitoumukset kyettäisiin täyttämään, puumassaostoihin toisista, luonnonsuhteiltaan onnellisemmista tehtaista. Tästä kuitenkin tuotantokustannukset nousivat yli laskelmain, eikä sittenkään voitu läheskään kaikkia hankintasopimuksia täyttää. Korvaussummat nousivat tuhottomiin. Tehtaan vakavaraisuuden maine kääntyi lopullisen romahduksen ennusteluksi. Tämän vuoksi ja yleisen kriisitilanteen puristaessa oli enää mahdotonta lisätä jo ennestään rasitettua luottoa.

Isä Joachim säästi yksin perheensä ruoassakin, kiskoi vähennetyltä työläisjoukoltaan melkein veret kynsien alta ja keräsi viimeiseen kauhalliseen saakka syrjäpurojenkin vedet rattaisiinsa. Hän vihasi tuota ehtynyttä korpea. Se oli hänen silmissään kuin laihalonkkainen suomalainen lehmä, joka kyllä osasi ruokaa ammua, mutta lypsää vain veritippoja elättäjälleen. Ja tuon luonnon mukana hän vihasi ja halveksi korven asujaimistoakin, koko suomalaista kansaa.

Kekseliäisyydellään, säälimättömyydellään ja monihaaraisen sukunsa avulla oli kuitenkin Joachim-herra onnistumaisillaan. Entisentapaiset köhähtelyt ja murahtelut katkaisivat jo silloin tällöin sen synkän äänettömyyden, jossa hän oli vihannut, halveksinut ja kamppaillut.

Silloin tuli korvesta itse saatana hänen kimppuunsa. Tietenkin suomalaisen talonpojan jääräpäisessä hahmossa.

Talollinen Jaakko Könni, jonka maihin tehtaan kosket kuuluivat, oli — jo edellisen polven aikana tehdyn vuokrasopimuksen mukaisesti — nostanut tyytyväisin naamoin tehtaan konttorista vuotuiset vuokrasummat. Ja joka kerran hän oli saanut nahkaansa pitkät ryypyt.

Mutta nyt, kun alkoi käydä vuokra-aika umpeen, rupesi talonjussi marisemaan muka vuosivuokran pienuutta. Ja hetken tullen — kieltäytyi uudistamasta kontrahtia. Neuvoteltiin ja ryyppäytettiin miestä.

Eräänä päivänä isä Joachim ja hän, nuoriherra Albert, istuivat isännän seuraksi.

Könnin ukko livahutti konjakkiryypyn, vetäisi pöllysauhun tarjotusta sikarista ja jauhoi omaan kummalliseen tapaansa:

»Äks-ty-ty… minä meinaan tuota, että… Könnin mannaa ei anneta enää ilmaiseksi… äks-ty-ty…»

»Paljollako koroitat?» kysäisee Joachim-herra. »Kertokoon vaikka kahdella, jos osaa… moukka, ei siinä ole vielä sittenkään liikahintaa», herra ajattelee, sytytellen sikariaan.

»Noo, jos sitten tuota… äks-ty-ty… tuo summa kerrattaisiin kolmosella ja sitten… jos pantaisiin nollia perään noin niinkuin vain… äks-ty-ty… yksitellen, eiköpä tuosta tultaisikin… sopusummaan… äks-ty-ty…»

Joachim-ukko alkoi murahdella, sitten pamahteli ja jyrähteli kuin rumpu, minkä piti merkitä suurta naurua.

»Eipä silti, ettei vaikka myötäisikin koko rikkautta… Satatuhatta markkaa. Ei penniäkään alle. Äks-ty-ty… tuota… se kun kävisi herralle halvemmaksikin niinpäin… tuota.» Ja isäntä turahutti koko nenänsä puhtaaksi, vetäen rystysillä saapasvartta pitkin.

»Puhutko tosissasi?» ukko kivahti.

»Ei tässä ole naurun paikka. Puussa ja metsässä te olette, herrat, kettäneet jo talonpoikaa tarpeeksi. Ilmaiseksi olette saaneet koko korven voiman, joka on minun omaani viimeistä rantaniittyä, kivenmukulaa ja häränsilmää myöten… ilmaiseksi, sanon… niin isäni kuin minunkin aikanani. Lisäksi olette mielin valloin niittyjäni upotelleet ja rannat kaikenlaisella töryllänne tärvelleet. Mutta nyt sopii panna mieleen, herra, että sellainen törkypeli on Könnin mailta lopussa.»

»Ja minkä arvoinen olisi nyt sinun hallainen korpitalosi, jollei olisi ollut tehtaitani sen arvoa nostamassa kymmenkertaiseksi? Mitäh, moukka?»

»Siitä olette jo korvauksenne ottaneet… ilmaisista koskista ja ilmaisista metsistä. Ja nyt ollaan… äks-ty-ty… nyt… tuota ollaan vatupassissa. Joopa, joo, Ruohtin herrat, vaakasuorassa vatupassissa. Kauppa kuin kauppa. Niin, jotta… minun reklementtieni mukaan kahdenkymmenen vuoden kontrahti tai satatuhatta kerta kaikkiaan. Laki on puolellani. On tultu reilattua nämä asiat herrassöötinkienkin kanssa, jotta… äks-ty-ty… sopii kärrätä pois koko törky, jos ei sovussa selvitä.» Roiskautti viimeisen tupakkasylkynsä ja läksi.

Sukukirja oli jäänyt pöydälle levälleen. Kauppaneuvos paiskasi sen kiinni, ja käsi jäi nyrkkinä lepäämään sen kannelle.

Sukutarina oli kääntymässä häntä itseänsä kohti. Se alkoi tehdä yhä kipeämpää.

Isä Joachim oli laskenut ja neuvotellut lakimiesten kanssa. Uusi pitkäaikainen sopimus sellaisin vuokraehdoin oli tehtaan tulevaisuuden kannalta mahdotonta. Kosken ostamiseksi oli olemassa vain velkaa ja markkinatiet tukossa. Käräjöimään ei ukko uskaltanut, sillä mielivaltaisesti, perityn tavan mukaan, oli todellakin käytetty rantamaita, sekä varastopaikkoina että patoamalla ja uittoaikoina puuta haaskaamalla. Arvaamattoman suuret korvaussummat saattaisi se moukka riidellä itselleen kaiken lisäksi.

Korpi oli ruvennut vaatimaan palkkaansa ja jurnutti äänettömänä, suostumatta mihinkään sovinnon tekoon.

»No, ka tuota… syksykäräjillä lämmitetään herroille saunat äks-ty-ty… ja ukkosenpuilla», vastasi Jaakko Könni jokaiseen sovitteluyritykseen.

Ja lautamiehet tulivat jo jäidenlähdön kynnyksellä…

Kauppaneuvos nousi ja alkoi kävellä huoneesta huoneeseen. Jostakin keittiön puolelta salin läpi juosten tuli Verna häntä vastaan, harppasi suoraan kynnykseltä ja heittäytyi kaulaan. Märällä saapaspohjallaan tytär tuli polkeneeksi isänsä hienoille kengille. Kauppaneuvos etääntyi ja osoitti tyytymättömän näköisenä tyttärensä saappaita.

»No, noo, pappa parka, älä nyt ole sellainen mamselli», ehätti Verna. »Ja koetapas alkaakin torumista. Vai hankaanko hihallani…?» Ja samassa hän on jo polvistumaisillaan laattialle.

»Älähän nyt, älähän nyt…» isä hätäilee.

Verna riepoittaa hänet istumaan ja paukauttaa suoraa päätä:

»Pappa, mitä merkitsee äpärä? Se on suomalainen sana, mutta Thure ei suostunut selittämään…»

»Missä olet sen kuullut?» kysyi isä ankarasti.

»No, ka… Thurelta. Äsken tuolla… puhuimme siitä Länsikylän nuoresta kauppiaasta, jolla on hartiat kuin karhulla…»

»Ooho», hämmästeli kauppaneuvos.

»… ja Thure sanoi hävyttömällä äänellä: Hän ä så'n skålknalle och landstrykare och… äpärä… Mitä se merkitsee? Sano… Jotakin häijyä varmaan, sillä Thure on aina ilkeä, varsinkin suomalaisille, ja sitä minä en siedä.»

»Kas, kas, älä nyt innostu, rakas, enpä ole sattunut kuulemaan… sellaista sanaa. Niillä kun on niitä niin kummallisia…»

»Otan siitä kyllä selvän!» sinkautti tytär ja nousi lähteäkseen. Huudahti ovelta jäähyväiset ja katosi.

Ja siinä olivat kauppaneuvoksen ojennusyritykset, nyt kuten ennenkin. Hän ihaili tyttärensä kauneutta. Tämä oli hänen elämässään ainoa, jota hän saattoi rakastaa täysin sydämin. Tytär kaikesta huolimatta hänen vertansa, Mertheneitä. Ja niinpä oli hän ollut jälleen heikko.

Sitäpaitsi oli tuo 'äpärä' hätkähdyttänyt hänet. Hän uumosi siinä — ties mistä syystä — jotakin kaukaista vaaraa tyttärelleen. Ja se oli kaiken lisäksi sattunut hänen ajatuksiensa ratkaisevimpaan vaiheeseen ja ajoi nyt kuin kirvelevä isku hänet taas siihen jäidenlähdön aikaan, jolloin hänet oli uhrattu suvun pelastamiseksi.

Niin, kevättalvi oli kulumistaan kulunut.

He seisovat noilla samoilla tokeilla, jotka yhä saivat turhaan odottaa jää- ja vesimassain rynnistystä. Silloin… äkkiä, kuin luonnottoman paineen räjähtäessä, ärjähtää isä kummallisen käskyn:

»Mene ja nai sen tytär.» Käänsi selkänsä ja käveli poispäin. Palasi vielä pari askelta: »Mene ratsain. Se on moukkien mielestä komeata.» Murahti ja meni.

Seuraavana päivänä, kun poika asettui vastarintaan, hän lisäsi synkkänä:

»Parempi häpeä, joka menee vuosien mukana ohi, kuin konkurssi, joka tappaa koko suvun.» Ja lopuksi jyrähti kiusatun sielun hirvittävällä voimalla:

»Tottele!»

Valvottuja öitä, jotka olivat täynnä kirvelevää häpeää ja tolkutonta raivoa, ja niitä levottomia päiviä, joina hän ratsuilleen lanasi niityt ja kaatoi sen kavioihin lahonneet aidat, hän ei vielä tänäkään hetkenä jaksanut muistella pohjia myöten. Hän ikäänkuin hyppäytti hevosensa yli mustan kuilun ja antoi lopputapahtumain palautua silmäinsä eteen.

Uusimmassa ratsupuvussaan hän ratsasti eräänä iltapäivänä Könnin pihamaalle. Astui taloon ja ryhtyi isännän kanssa muka sovinnonhieromisiin. Mutta samalla katsasteli tytärtä, joka ei osannut puhua sanaakaan, mutta joka ei kyennyt pakoonkaan pyrkimään, kun nuoriherra pois lähtiessään sai silmiin katsotuksi ja leuan alta sipaistuksi. Jäi ovelle katselemaan ja kauniisti katselikin. Nuori herra olisi jo melkein innostunut leikkiin omasta takaa, jollei sillä olisi ollut nimenä tuo… typerältä kuulostava Leena.

Mutta kirkonkirjoissa oli se sentään Magdaleena, ja Albert-herra palasi taloon harva se päivä. Ja mitäs osasi tyttö parka hienolle herralle?

Kauppaneuvos naurahti kesken kaiken melkein huvitettuna.

Rakastui heleästi punastuvaa korvannipukkaa myöten eikä puhunut sanaakaan. Mutta hymyili ja huoahteli sitä enemmän.

Ei ollut aikaa menettää. Albert-herra kysyi tyttöä isännältä, säädyllisesti ja kohteliain sanoin.

»Herrojen temppuja», kivahti Könni, »ulos talosta, nulikka, ja keileesti tai… äks-ty-ty…» Ja käsi haparoi uunin nurkasta makkarahalkoa.

Albert kalpeni ja läksi. Mutta nyt oli taistelu muuttunut uudeksi. Tähän saakka hän oli suorittanut uhritehtäväänsä sisimmässään häpeä. Kokematonta tyttöä, jolta hoivaava äiti oli varhain kuollut, yksin kasvanutta raukkaa… tätä hän oli metsästänyt teeskennellyn rakkauden myrkkypalalla. Ooh… hän oli tietänyt sen häpeälliseksi. Se ei ollut sopinut hänen verelleen. Mutta nyt… häntä, nuorinta Mertheneistä, oli tuo talonjussi sanonut nulikaksi.

»Satans bondfolk», oli hän ähkäissyt pihalla painaessaan kannukset Trollen kupeisiin.

Ja nyt, nyt oli tämä seikkailua, siekailematonta ja hurjaa.

Hän tunsi melkein rakastavansa — ja yhtä monin hetkin halveksivansa — tuota viatonta tyttöä, joka oli uhri, kuten hän itsekin. Joka tapauksessa oli hän liekeissä, oli se sitten koston tai valloittamisen himoa.

»Niin, niin», hymyili raukea ajatus muistelijan mielessä, »miten vähän ajatellaankaan nuorena ratsun selässä… Hulmuavaa harjaa, kuumien kupeitten tuskaa ja vapisemista, tuulen soittoa ja ruoskan viuhinaa… on silloin elämä.»

Jo seuraavana yönä hän oli Magdaleenan kamarinakkunan alla. Ei kuulunut pitkään aikaan hiiskahdustakaan. Nuoriherra alkoi raivostua. Vihdoin hänestä tuntui, että joku nousi vuoteesta ja istahti jonnekin. Hän kiersi porstuan oven taakse ja kuiskasi: »Magdaleena…» Läheltä ovea kuului hätäinen huoahdus, kun joku koettaisi pidättää hengitystäänkin. »Tietenkin se vain huokailee… ei osaa puhua, ei liikahtaa, tuo… Könnin tytär…» Tuli ajatus potkaista hajalleen tuo ovi, häväistä, tehdä skandaali… Pääsisi jatkamasta. Kuului pieni niiskutuksen tapainen. Jotakin itkettävää alkoi kiertää odottajankin kurkussa. Hän koputti hätäisesti rystysillään. He olivat kuin yhteisessä hädässä. Hänen täytyi, täytyi…

Samassa hän tuntee, että kamarin sisäpuolellakin nousee sydämen hätä korkeimmilleen. On kuin siellä ojennettaisiin käsiä suuressa tuskassa, painettaisiin ne rintaa vasten ja sitten… neuvottomille huulille, jotka ovat parahtamaisillaan.

»Magdaleena», kuiskaa jälleen nuorukainen, ääni kiihkeänä todellisesta, palavasta kaipuusta.

Silloin kuuluu kamarin ympäri kiertäviä askeleita, pysähtyvät ja vihdoin… riennähtävät ovelle. Kädet avaavat lukkoa niin hätiköiden, että ne sekaantuvat hetkeksi jonnekin. »Odota, odota», soinnahtaa kärsimättömästi huohottava ääni. Laskemattoman lyhyt hetki täyttä hiljaisuutta… Ovi vaipuu vetävästi sisäänpäin. Kynnyksen takana ovat itkettyneet silmät, mutta huulet onnellisesta naurusta avoimina, pää antautuvasti taaksepäin horjahtaneena, olkapäät, käsivarret, koko vartalo vastaanottavina.

Leena Könni tuli rakkautensa uhriksi suku-uhrin suorittajalle.

Tässä hetkessä viipyi kauppaneuvos kauan. Ja kireät kasvot olivat sulaneet hetkeksi kokonaan.

Niin, mitä sitten? — Taas tuli hänelle kiire päästä muistojensa päähän. — Pelkkää häpeällistä peliä, inhoittavaa, konnamaista kiristämistä…

Kun Leena-tytär oli ilmoittanut isälleen olevansa raskaana ja isä Joachim oli 'suostunut' antamaan pojalleen naimaluvan, jos kosket tulisivat pesään tyttären myötäjäisinä, oli Jaakko Könni tyytynyt nyökytellen, kuin halvattuna kaikkeen mitä vaadittiin. Mutta häitten jälkeen ei hän käynyt kertaakaan Merthenien talossa. Ei edes Joachim-herran kuolinvuoteella, vaikka tämä oli lähettänyt sanan kolmeen kertaan. Mutta eipä ollut Magda Mertheniäkään päästetty käymään syntymäkodissaan. Kummallakaan puolella ei ollut voitu unohtaa, ei tähän päivään saakka.

»Hyvä kuitenkin, että… päästin hänet lähtemään.» Hän tunsi tyynnyttävää helpotusta sekä tuosta jalomielisyydestään että Könnin ukon kuolemasta ja näiden nuoruudenmuistojensa kertakaikkisesta ja lopullisesta — kuten hänestä jälleen tuntui — voittamisesta ja unhoon painamisesta.

2.

Oli kyllin taisteltavaa vielä eteenkin päin. Merthenin tehtaat olivat yhä johtavassa asemassa maan paperiteollisuudessa. Mutta kaikki sarakkeet eivät kirjanpitäjän kirjoissa kuitenkaan olleet yhtä loistavia. Monenlaiset nousukkaat, myöhempäin polvien Könnit ja Kannot, tuollaiset Leppäset ja Löppöset olivat alkaneet häiritä kauppaneuvoksen mielenrauhaa. Tehtaitten osakkeita oli jokunen määrä joutunut suomalaisten käsiin. Yksinpä kaikenlaiset kulkukauppiaat olivat alkaneet perustella kauppoja ja kilpailla… hänen kanssaan.

Tämä viimeinen suututtava ajatus ikäänkuin muistutti häntä jostakin. Hän riensi konttoriinsa ja käski puhelimella kaupanhoitajansa puheilleen.

Tuskin hän oli laskenut kädestään kuulotorven, kun puhelin alkoi soida. Kuului patruuna Krookin suuttumuksesta läkähtyvää karjuntaa:

»Tietääkös veli… jah… höh… Donnerwetter. Siinä sitä ollaan. Tjam-tjam-mmh… tämä Jänkälä. Keisari Konsta ensimmäinen… hö-hö-hö… varastanut, rosvonnut… parhaat mieheni omalle rö-rö-rö-rötökselleen. Paremman kohtelun ja palkan muka. Sanoivat… ottaessaan litviikin… ro-ro-roistot. Ja minulle ei jää kohta muuta kuin luikkumiehet ja repsikkapojat, vastatulleet maantienlipparit, lentojätkät ja kaikki maailmanrannan rentut… Jah… höh? Mitäs sanot?»

Kauppaneuvos koetti tyynnyttää muutamalla sanalla kiivastunutta patruunaa.

»Helppo sinun on sieltä yläjuoksulta saarnata järkeä. Mutta täällä…helvettiä. Oikeata suomalaisten noitain häkäsaunaa… Sitä ei kestä perkelekään. Tästä tulee ko-kho-khom-konkurssi…» Ja taas hän yski ja kakoi, läkähtymäisillään.

Kauppaneuvos naurahteli.

»Höm…» möyhähti patruuna vastaan. »Oho-ho-homaan nilkkaasi sattuu… ha-ha-ka-likka. Hmmh. Aikoo rakentaa kuulema — ties millä rahoilla — voimalaitoksen ja ruveta kilpailemaan Merthenien kanssa… Hjo-hoh? Mitäh?»

»Pikku seikka meille. Emme ole tarkoittaneetkaan sähkölaitostamme tuskin muuta kuin omaa tarvetta varten», kauppaneuvos sanoi kuivasti.

»Jaa-hah… ne-nee… mutta se-se-seh… piru on yksissä juonissa sinun kilpailijasi, sen maankiertäjän kanssa. Milläs se muuten rakentaisi omaa kaupparakennusta ja… ja-jajah…»

»Hyvä veli, ei ole syytä puhua kilpailusta jonkun… nurkkakauppiaan ja… No, niin, tuo tehtaankauppa on meillä vain hyväntekeväisyyslaitos, niin sanoakseni… omaa työväkeä varten…» Kauppaneuvos oli aikonut katkaista keskustelun ylpeällä viittauksella, mutta hermostui vasten tahtoaan loppusanoissa.

»Älä, älä… khä-khä-häh… älä sinä ylpistele turhia. Sinua puree tuo saatana tällä kertaa vasta ky-khy-kyljestä ja selästä ja minulle ä-hä-härhentelee vasten naamaa, ärhentelee kiertää ja petkuttaa, tuo… entinen renkini, tuo mustakyntinen viiluri ja kattilanpaikkuri… oikea korpisaatana…» Patruunan ajatuksenjuoksu alkoi hukkua kokonaan haukkumasanojen tulvaan. Kauppaneuvos kuuntelee vain puolella korvalla, katsellen ikkunasta. Ja kun hän näkee kaupanhoitajan saapuvan siltaa pitkin salkku kainalossa, lopettaa hän lyhyesti keskustelun.

»Kevätkuukausien myyntisummat ja vastaavat numerot edelliseltä vuodelta», käskee herra.

Nuorehko, neekerinnäköinen kaupanhoitaja, jota sanottiin Pertteli-herran hovinarriksi, koska hän oli Krookin nuorenherran välttämätön vitsiniekka tämän jahti- ja purjehdusretkillä, vilkui ja luimisteli syrjittäin kuin karkumatkalta tuotu koira isäntänsä edessä.

»Mitä?» kauppaneuvos sanoi katseltuaan numeroita. »Laskua, kuukausi kuukaudelta, ja tänä keväänä? Narrinpeliä! Ettekö osaa ammattianne, mies?»

Lasse Snöre selittää ja selittää. Tuon Iivari Takalan täytyi myödä pelkällä tappiolla, ainakin kaikki kuranttitavara. Mutta se oli vasta piru miehekseen…

»Millä hän sitten kestää? Me ostamme suuremmin parttioin, laskemme hyväksemme kassa-alennukset… Hän ostaa epäilemättä raskaalla luotolla. Ja te, te ette kykene häntä nujertamaan. Selittäkää.»

»Osh… tuo kulkukoira! Juoksee iltakaudet työläismurjut ja Länsikylän torpat ja talot. Näyttelee ja tarjoo, hekottaa ja horisee tyttöjen ja akkojen kanssa… osh… Alensimme hintoja moneen kertaan. Mies oli kuukahtamaisillaan. Mutta alkoi tukkukaupan tuon kylän talollisille. Ja välittää nyt heille suurin porttioin väkirehuja ja lannoitusaineita. Miten jatkaa kilpailua? Satans bodpojke — anteeksi herra kauppaneuvos — hän on nyt tukkukauppias ja meillä on vähittäiskauppa…»

»Vai sellainen poika!» huudahti kauppaneuvos. »Niin, niin, sellaisia ne ovat, toinen toistaan sisukkaampia, nousukkaita», hän mumisi taas ikäänkuin häveten äskeistä ihastunutta huudahdustaan. »Hyvä, lähettäkää tänne prokuristi Zinck ja soittakaa herra Takalalle, että kävisi puheillani… liikeasioissa. Menkää.» —

»Tahdon nähdä sen… äpärän», mutisi hän itsekseen, noustessaan torninsa toiseen kerrokseen, jota sanottiin Galleriaksi, koska sen salihuoneessa ja kamarissa säilytettiin suvun taulukokoelmia, joita varsinkin kauppaneuvos intohimoisena kokoojana oli paljon laajentanut.

Salihuone oli vain keveästi kalustettu: toisella sivulla pieni pöytä tuoleineen, joiden päällys oli sinistä, hieman haalistunutta verkaa ja sirokaarteiset puuosat valkoista ja kultaa. Kevyt korituolikalusto oli eräässä nurkassa ja omalla seinällään yksinäisenä harvinaisuutena vanhanaikainen spinetti, jota ei enää vuosikymmeniin ollut kukaan soittanut.

Tällä kertaa ei kauppaneuvos kiinnittänyt huomiota maalauksiin. Hän kulki suoraan akkunan luo ja otti seinällä riippuvan kiikarin kotelostaan. Todellakin. Tuon »kulkukoiran» uusi kaupparakennus oli noussut jo harjaan saakka. Ikkunain yläkamaraan asti näkyivät keltahirsiset seinät. Puodin puoli lienee jo pantu kuntoon sisältäkin päin, koska oven yläpuolelle oli naulattu uusi kilpikin:

Sekatavarakauppa Iivari Takala

Kauppaneuvos hymähti. Kirjaimet olivat mustat ja kankeat, ja tuo I… ja T… kuin kömpelö seiväs ja korkea risti…

Eteläpuolen ikkunasta hän tarkasteli Jänkälän sahan aluetta. Niin, siellä toinen! Kaksi lautatapulia oli tullut lisää talven kuluessa. Uusi räikeänpunainen höyläämö näytti olevan jo täydellä käynnissä ja joitakin perustuksia juntattiin saharakennuksen toiselle puolelle. Krookin puolella maalattiin telakalla Bertil-herran huvimoottoria.

»Hm… todellakin, meitä taidetaan ruveta saartamaan», hymähti kauppaneuvos.

Hänen olkapäittensä asennossa oli jotakin raukeaa. Mutta hetken kuluttua hän nauroi äänetöntä naurua: »Eivät taida tietää nuo… Takalat ja Jänkälät, että korvenlaidasta… uudisrakennuksilta on pitkä matka… valtaistuimille.»

3.

Niin, hän ei ollut enää Veentaan Iivari. Hän oli kauppias Takala.

Jo edellisenä kevättalvena oli kuollut Rosina-muori, joka kuolinvuoteellaan oli hypistellyt poikansa uuden verkapuvun rinnuspieltä ja mustaa silkkikravattia ja sanonut: »Hienoksi herraksi olet käynyt, poikani… ihankuin rinssiksi…» Ja värittömät huulet olivat olleet ilosta höpöllään kuin pienellä lapsella.

Yksin oli poika seisonut hänen pienen hautansa hiekalla.

»Siipi-muu-ra-hainen», hän oli hokenut särkyneellä äänellä. Ja yksin hän oli sieltä kylän läpi palannut. Mutta kesällä oli hän tullut sinne uudestaan ja pystyttänyt kummulle metallisen ristin, jonka hopeanväriseen laattaan oli kirjoitettu:

Rosina Takala. Hurskas vaimo.

Samalla matkalla hän oli haudannut Käpy-vainaan entisen kotomökkinsä pihanlaitaan pihlajan alle, sillä aljo oli keväällä ja kesällä surkastumistaan surkastunut, lakannut syömästä, tullut laikoittain karvattomaksi ja lopulta kuolleeksi raadoksi. »Seh-seh. Käpy-poika», oli hän hyvästellyt kultaisen aljonsa ja samalla haudannut koko lapsuutensa elämän.

Ja nyt, tuolla Länsikylän hautausmaalla, oli jo pieni kivipatsas Vikruutin ukonkin haudalla. He olivat kaikki hänet jättäneet.

Ukon silmät olivat kaiheutumistaan kaiheutuneet. Koko viimeisen kesänsä hän oli istuskellut puodissa silakkatynnyrin ja nuuskapöntön kupeessa ja hokenut Iivarille: »Tunnetkos, poika, sieraimissasi petäjäkankaitten pihkan hajua? Ne, ne vasta olivat matkoja.» Syksyn oli ukko virunut peräkamarissaan kasvot kelmeinä ja sammaltuneina. »Äläpäs mitä, äläpäs mitä, puukhollari, palatsi tästä nousee, rutkasti nouseekin, ja marmoriportaitten alla on itse Vikruutin ukko sammaltuneena maakivenä. Neh, neh… alimmainen astinlauta vain, herra tirehtööri ja pelkästä suomalaisesta vierinkivestä lohkaistu, mutta katselepas… tuolloin tällöin… illankajossa… silkkaa kuparia ja kultaa, Rosinanpoika.»

Sellaisiin puheisiin oli kuollut Vikruutin ukko ja jättänyt Iivarille, ottopojalleen, kaikki säästönsä, jotka olivat suuremmat kuin perillinen oli osannut aavistaakaan.

Iivari oli orvompi kuin koskaan ennen. Mutta hän oli tullut mieheksi, joka ponnisti »astinlaudaltaan» sumeilematta ylöspäin eikä aikonut luopua yhdestäkään jalansijasta toisten hyväksi. Kenellepä hän olisi enää hyväntyön velkaa. Hänen hyväntekijänsä olivat jo kaikki elämästä erinneet.

Parhaillaan hän sitoo uudessa puodissaan kravattia paidan rinnukselle ja pudistelee vähän jauhoja housuistaan, sillä hän on lähdössä kauppaneuvos Merthenille… liikeasioissa. Hymähtelee vähän kuin ilkamoiden, sillä hän arvaa, mitä ne »liikeasiat» koskevat. »Ei meitä petetä, komersrootit», uhittelee mielessään.

Tienvarrella, tuulimyllyn kohdalla, ratsastavat käymäjalkaa Verna neiti ja hänen kavaljeerinsa. Iivarin reipas tahti kätkee ja sotkeutuu. Hän on tuntenut tuon herraskeikaleen. Tuure Kunnar, jota hän oli uittanut myllyruuhessa läksiäisikseen kotokylästä. Lyseo oli jäänyt herralta kesken. Oli opiskellut, kuulema, jossakin saksmannien korkeakoulussa ja nyt oli lomalla, harjoittelemassa, muka insinööriksi…

Tuota herrasnulikkaa oli hänen mahdotonta sietää. Sen kasvoissakin oli hänen mielestään jotakin ennenaikojaan ränsistynyttä, hipiällä kuin lievää madonsyömää, olkoonkin nenänvarsi ylpeä ja otsanpuoleltaan kuin joku ritarinpoika kuvakirjoissa.

»Ei tuollaisilla hepsakehtivilla polvilla ainakaan pitkälle potkita tässä maailmassa, vaikka oltaisiinkin itse Mertheneille suvunsukua», puuskahteli vihamielinen tunne Iivarin sydänkuopassa.

He pysähtyivät. Kävelijä oli poiketa tiepuoleen, mutta jäi seisomaan paikalleen, sillä häntä hävetti pakoonkin putkahtaminen.

He näyttivät ilakoivan ja väittelevän keskenään. Se ikäänkuin sattui Iivariin. Verna neidin nauraessa tuon »keljuilevan herraspojan» seurassa ei hän tahtonut häntä katsoa silmiin. Ei kyennyt paljastamatta vihanpitoaan ja… Niin, oliko tämä mustasukkaisuutta? Kysymys välähti pakostakin aivoissa. Mutta samassa hän nauroi sen mahdottomuutta.

Ei, hänen oli vain niin kummallisen vaikeata kohdata neiti Mertheniä luonnollisesti ja vapaasti. Hänen edessään nousi käsi takinreunaan tavallistakin kömpelömmin, ja jos neiti pysäytti hänet tiellä, jäi käsivarsi avuttomasti koukkuun, eikä hän tietänyt miten päin sitä asetella. Osasipa se sellainen karvastella. Kyläläisten kanssa hän osasi laskea sekä laatupuheet että loikurit. Heidän parissaan tuskin enää muistikaan kulkuriaikojensa ihmisvihoja, sillä 'kulkurisälli', 'laukkuryssä' ja 'äpärä' näyttivät hukkuneen ihmisten mielestä, mikäli heitä kaikkia täälläpäin tiesivätkään. Mutta… Verna Merthen! Hänen edessään takoivat ne jälleen jonnekin takaraivoon. Suonet alkoivat pakottaa. Käsivarsi jäykistyi ja huulet pureksivat sanoja kuin kiven palasia.

Vain kerran, viime juhannuskokolla, kun neiti itse oli pyytänyt tanssiin, hän oli unohtanut tuon mieltä hiukaisevan välimatkan. Kokon loimo ja tanssi tehtaantyttöjen ja talontyttärien kanssa oli jo ennakolta päihdyttänyt hänen verensä. Hän ei ajatellut mitään. Otti ja tanssitti. Silloin… hän olisi vienyt häntä vaikka koholla ympäri kuumottavan kokon. Heidän katseensa oli palannut silmästä silmään. Hänen kasvonsa olivat olleet varjossa ja tulenloimossa vuorotellen. Ne olivat välkähdelleet naurua kuin kerran sillankorvalla ja taas uhanneet kulmien alta, tutkimattomista pohjavesistä. Mutta vähitellen ne olivat käyneet kuin ajatuksettoman totisiksi, katsoneet ja katsoneet… Ja hän oli tanssittanut joka nivel ja jäsen norjana… kuin ihananpaahteista maantietä pitkin… korpimailla, sokaisevassa helteessä.

Tanssin päätyttyä neiti Merthen oli jättänyt kuin väsyneenä kätensä hänen käsivarrelleen ja sanonut hengästyneenä, huulilla nauraen, mutta silmät totisina: »Teillä on vasta käsivarret… kuin karhulla. — Hyvät kädet… turvalliset kädet…» oli hän lisännyt puoleksi itsekseen.

Iivari oli pysähdellyt ja jatkanut matkaa. He seisauttelivat yhä ratsujaan. Hän tunsi käyvänsä naurettavaksi, riipaisihe irti epäröinnistään- ja alkoi kävellä rennoin askelin. Mutta lähetessään hän pakostakin taas tunsi, kuinka jalat liikkuivat luonnottoman kankeasti.

»Ahaa… herra Takala! Nytpä minä saan sen sittenkin kuulla…»

Thure Gavelius näytti kieltävän seuralaistaan jatkamasta. Mutta Verna neiti touhusi kuin kavaljeerinsa kiusalla: »Tämä herra on ilkimys tai… tyhmä! Hän ei osaa selittää mitä merkitsee äpärä. Te sen varmaan tiedätte, herra kauppias. Sanokaa! Hän on pitänyt minua mokomallakin tempulla narrinaan… Sanottehan?…»

Hänen huulillaan näytti olevan vieläkin sanoja. Mutta ne sulkeutuivat äkkiä, sillä Iivarin hahmo oli muuttunut. Hän oli viemässä lakkia päähänsä. Se pysähtyi koukistuneeseen käteen. Äsken Vernan iloisesta äänestä kirkastuneet kasvot kävivät harmaan elottomiksi. Oli kuin joku tunnoton käsi olisi heittänyt niille tappavaa myrkkyä. Hän seisoi kuin patsas. Lakkia pitelevä käsi törrötti luonnottomassa asennossaan.

Verna Merthen oudostui, pelästyi ja alkoi hätääntyä. Thure Gavelius oli karauttamaisillaan pakoon.

Mutta hermot alkoivat elää kasvoissa. Huulet tottelivat. Äkkinäisellä tempauksella löi Iivari lakin syvälle päähän. Kädet työntyivät röyhkeästi taskuihin. Ja sanat alkoivat viiltää kuin kylmä puukko.

»Satunpa tietämään tuon sanan. Se merkitsee 'horpojke', neiti Merthen.»

Verna neiti vavahti. Hän tunsi antaneensa kuolettavan iskun. Hevosen liinaharja hämärsi hänen silmissään.

»Niin, hyvä neiti», Iivari jatkoi yhä karkeammin, »horpojke! Huorpoika, sanovat suomalaiset. — Tämän herran olisi pitänyt se sana muistaa, sillä hän on senvuoksi saanut räpiköidä mylly ruuhessa kuin… sammakko. Hyvästi.»

He jäivät. Ja hän tunsi, että hänen kielensä ei ollut ainoastaan viiltänyt, se oli myös repinyt kuin tylsä saha. Hetken hän nautti tästä selkein aivoin. Mutta sitten… ääretön, kuuma suuttumus hukutti hänet pyörryttävään häkään.

»Hyvät kädet, turvalliset kädet…» hän hähätti jätkytellen. »Oikein, karhun kourat ja karvainen rinta. Se kestää kyllä lirkutella, mamselli parka…»

Hän nauraa sisimmässään hohottavaa naurua. Tuolla hän hönttää korvessa kuolasuisena karhunpenikkana. Yhyttää nälästä ja pelosta vinkuen vanhan marraskarhun, jolla on karvattomat nivuset, mutta ryntäillä takkukarvainen turkki ja leuan alla pikimusta parta kuin taistelussa revitty haava. He hönttäävät yhdessä muurahaispesät ja lehmikarjat. Ja syövät mitä saavat, ihmisten takaa-ajamina, kauhistuttavina peikkoina…

»Hyvä! Saivat meidät tänne markkinoille. Vanha karhu on kuollut. Mutta penikka elää! Elää ja repii… Puree kuin orava, kiertää kuin kettu ja lyö kuin peto. Aika tulee, aika tulee… te koreat rotuhiehot… aika tulee…»

Hän näki enemmän kuin muisti tai ajatteli. Merthenien sillankorvalla hän katseli hetken jäälohkareitten vyörymistä. Virrasta nouseva pakkasenhenki teki hyvää päälle…

4

»Te olette siis, herra kauppias, ryhtynyt pelaamaan leikkipeliä kanssani…» alkoi kauppaneuvos kuivahkon leikillisesti.

»Vain kilpailla tietääkseni.»

»Luullakseni… tässä tapauksessa… hieman korkealentoinen sana», kauppaneuvos kiersi ironisen hienosti.

»Siinä tapauksessa on se vähintäin koninleikkiä, herra kauppaneuvos.»

Tuli hetkisen vaitioloa.

»Kuinka kauan te aiotte tätä 'koninleikkiä' jatkaa?»

»No ainakin ensimmäiseen konkurssiini saakka», Iivari leikkasi yhä hävyttömämmin.

Albert Merthen alkoi tuntea jo jotakin suuttumusta, mutta hän peitti sen asialliselta näyttävään kysymykseen:

»Mistä te saatte rahaa?»

»Petkuttamalla ja varastamalla», Iivari läimähytti.

Kauppaneuvos löi kädellään tuolin käsinojaan ja rypisteli kulmallisiaan.

»Niin, se olisi kai teidän mieleisenne vastaus», jatkoi nuorukainen.

Isäntä naurahteli hieman väkinäisesti: »Osaattepa te olla julkea, nuorimies.»

»Metsä vastaa, niinkuin sinne huudetaan.»

Kauppaneuvos ei näyttänyt ymmärtävän. Mutta hän näki, että nyt oli iskettävä pääasiaan.

»Sanokaapa minulle suoraan, herra Takala, millä keinolla te olette onnistunut houkuttelemaan tehtaitteni työläiset ostajiksenne.»

»Teidän kaupanhoitajanne suosiollisella avulla», Iivari tokaisi.

Herra näytti hämmästyneeltä vasten tahtoaankin.

»Niin», Iivari jatkoi, »hän puhuu kuin porsas ostajainsa kieltä ja seisoo kuin apteekinmamselli tiskin takana nenä nyrpällään. Te, sanalla sanoen, kohtelette suomalaista kansaa yhä vieläkin moukkina, kuten kävi päinsä vielä viime vuosisadalla, mutta ei enää.»

»Ohoh… olipa se 'paljastus'.»

»… jota kaupanhoitajanne ei kyllä pysty käyttämään hyväkseen, sillä hän kykenee vain patruunanpoikien ryyppytoveriksi ja hovinarriksi ja on liian usein ärtypäällä kohmelosta.»

Kauppaneuvos nauroi melkein hereästi. Mutta sisimmässään hänen täytyi tunnustaa tuo arvostelu päteväksi.

»No, hyvä, minä ostan varastonne käypään hintaan ja otan teidät kaupanhoitajakseni. Mitä arvelette?»

»Kauppaneuvos arvelee, että vihollisen tappaa parhaiten tekemällä hänet rengikseen.»

»No, jaa», venytteli Merthen, »se voi olla toinen puoli asiasta, mutta vasta toinen… Katsokaa tuonne, tuota Jänkälää. Patruuna Krook teki hänet ylimmäksi työnjohtajakseen ja sai hänestä kolmen vuoden kuluttua säälimättömän kilpailijan. Minä en yleensä ole suomalaisia virkailijoikseni ottanut… korkeintaan alemmiksi työnjohtajiksi. Mutta oikeudentuntoni sanoo, että… todellinen kyky on palkkansa ansainnut ja… ensipolvessahan ei sentään tulla paperitehtailijaksi», hän iski lopuksi ylpeän suorasukaisesti.

»Selvää kieltä. Mutta yhtä suoraan sanon minäkin, että minä sovin yhtä vähän rengiksi kuin kauppaneuvos Merthen.»

Kauppaneuvos nousi ja alkoi kiertää huonetta. Jos tuollaisen röyhkeyden sanoja olisi ollut suunnilleenkin hänen säätyänsä, olisi hän heitättänyt miehen ulos talostaan. Mutta nyt häntä alkoi huvittaa yhä enemmän tuo kylmäverinen lurjus. Hän heitti kuin viimeisiksi sanoikseen pöydän takaa: »No, ja… millä ehdoilla olette valmis luopumaan tuosta niinsanotusta kilpailustanne?»

»Suostun sopimaan kuranttitavaraan nähden määrätyistä minimihinnoista, jos te luovutatte minulle käärepaperin, paperipussien ja muiden jalostustuotteittenne agentuurin. Rajoitan myyntini tämän ja rajapitäjien sekatavarakauppiaille.»

Nyt unohti kauppaneuvos osan arvokkuudestaan. Hän nauroi täyttä kurkkua.

»Juuri niin. Luottoa en pyydä enempää kuin muutkaan paikallisagentit. Pankistani saatte selville maksukykyni.»

Kun herra ei vastannut, tuli loppuheittona:

»Miten haluatte. Teidän kauppanne seisoo turhan vuoksi tyhjillään. Minulla ei ole mitään halua luopua kilpailusta ilman vastaavaa etua. Jos suostutte kauppaan on hyöty molemminpuolinen. Jos ette, on muitakin paperitehtaita. Hyvästi.»

Ja hän oli kadonnut.

Kauppaneuvos oli lakannut nauramasta. Oli vähältä, ettei hän ollut ruvennut pitämään tuosta röyhkeilijästä.

Asuinhuoneisiin johtavilla portailla seisoi Verna neiti Iivarin palatessa konttorinovesta.

»Lie odottelemassa… pillerimaakarin Tuure Kunnaria… Onneksi olkoon…» kiersi pahanilkinen ajatus Iivarin mielessä. Nosti sivulleen katsomatta lakkiaan. Ei edes nähnyt, että Verna neiti laskeutui kiirehtien portaat ja lähestyi vielä käytävälläkin pari epäröivää askelta, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin puhuttavaa.