KUUDESTOISTA LUKU.

1.

Iivari Takalan sairashuoneen laattian yli kulkee varpaisillaan hoikkauumainen sairaanhoitajatar. Potilas makaa horroksissa. Hoitajatar asettelee varovasti yöpöydän maljakkoon kimpun ruusuja. Katsahtaa palatessaan vuoteen päätypuolesta nukkuvaa ja pudistaa päätään.

»Kummallinen sairas», hän ajattelee, »haava on parantumaisillaan, mutta mies itse ei halua parantua». Iho on yhä kelmeän harmaa. Nenä ja poskipäät muistuttavat vainajan naamiota. Ja suupielet nytkähtelevät unessakin.

He ovat joskus keskustelleet. Hän on katsonut läheltä potilaansa suurentuneisiin silmiin ja vavahtanut niiden riutunutta katkeruutta. Tällä tavalla on kulunut jo kuukausia. Ketään hän ei ole suostunut ottamaan puheilleen. Ja hänen harvat lauseensa ovat hirvittäviä.

»Parantuako, rakas sisar? Voitteko vakuuttaa, että jokukin tämän elämän lurjuksista kykenee lyömään muualtakin kuin takaa päin? Siinä tapauksessa hävettäisi ehkä vähän vähemmän… jatkaa elämistä», oli hän vastannut hiljan hänen terveydentoivotuksiinsa.

Kun hän oli tuonut sanan, että kaupunki ja koko isänmaa oli vapaa, oli potilas saanut silmiinsä iloisen välkkeen ja noussut ryntäilleen. Mutta sanonut hetken kuluttua entiseen tapaansa:

»Niin, Iisakki Rokan piti kuolla, mutta Kaakon Pentti on heistä suurempi konna. Eivätkä hekään ole vielä mitään hienojen konnien rinnalla.»

»Niin», ajatteli huoahtaen nuori hoitajatar, »hänen sielunsa ei halua elää. Mutta ruumis paranee pakostakin. Se taas ei halua kuolla… Kummallista.»

Potilas havahtui hoitajattaren kadotessa ovesta ja näki tuoreet ruusut. Hän hymähti puolittain vaivautuneesti. Mutta repäisi umpimähkään ruususta pari terälehteä ja pani ne kämmenelleen. Ne olivat Siviä Syrjäseltä. Kaksi uskollista lehtiparkaa… koko maailmassa.

»Ja nekin alusta pitäen, jo umpussaan… haalistuneet mitättömiksi», sairas hymähti ajatusten jatkoksi. »Niillä, jotka ovat uskollisia, ei useinkaan ole rakastamisen voimaa ja kukkeutta, ja ne, joilla sitä on… he eivät tiedä uskollisuudesta mitään. Pirullista järjestystä…»

Siviä neidin kukat olivat ilmestyneet joka päivä hänen pöydälleen, ja jokapäiväisiä olivat myös nämä potilaan päätelmät.

Mutta saman päivän iltapuolella solahti hoitajatar huoneeseen uusi kukkalaite kädessään ja entistä aurinkoisemmin kasvoin.

»Siellä on kaunis, kaunis nainen! Hän pyysi minua rukoilemalla rukoilemaan, että tekisitte tällä kertaa poikkeuksen. Saanhan kutsua hänet, herra Takala, saanhan? Hän on niin siro ja kaunis ja juhlallinen…»

Sairas rypisti kulmallisiaan, mutta otti käteensä käyntikortin ja puristi sen ajatuksissaan kouraansa.

»Sellaisia silmiä en ole nähnyt koskaan… Siniset ja… sinistäkin sinisemmät, kuin kaukaisilta vuorilta huikaisevaa varjoa», jatkoi hoitajatar.

Potilas hymähti ja repäisi kahtia käyntikortin. Mutta ei antanut mitään vastausta.

»Hän näytti niin surulliselta ja pyysi minua kädestä pitäen: 'Pyytäkää, rukoilkaa, hyvä neiti! Minun täytyy saada hänet tavata…’»

Potilaan kurkusta tuli lyhyt naurahduksentapainen. Mutta pian hän nousi ryntäilleen ja sanoi melkein uhkaavasti:

»Tulkoon… hakekaa.»

2.

»Oi, käsitättehän», jatkoi Verna Merthen pitkää selitystään, »mitä minä ymmärsin silloin liikeasioista ja… kavalluksista. Tuo… herrasmies sanoi, että sellaisiin ovat useat syyllisiä, mutta yksi tehdään syntipukiksi, ja osoitti teidän nimeänne uutisessa… Ja minun oma isäni… hän nyökkäsi myöntävästi. Niin, minä katsoin häneen hätäisin silmin ja vaativasti, ja hän… hän nyökkäsi uudelleen, ehdottomasti ja vakuuttavasti. Enkä minä voinut muuta kuin uskoa häneen, johon olen luottanut koko elämäni rehellisimpänä kaikista olennoista… Käsitättehän? Voi, älkää vaietko enää, sanokaa…»

Sairas oli maannut silmäluomet veltosti kiinni ja naurahti väsyneesti, kuin kaiken turhuutta valittaen.

»Sitten kun… naimisiin mentyäni näin hänet muutamassa viikossa ei ainoastaan mitättömäksi vaan myöskin… kehnoksi olennoksi…»

»Vanha juttu», Takala hymähti avaamatta silmiään.

»Niin lienee… Mutta minä ryhdyin ottamaan selvää väärästä syytöksestäni. Ja siihenhän ei paljoa tarvittu. Kirjoitin teille kirjeen itseäni häveten ja suuressa tuskassa, mutta myöskin onnellisena. Lähdin hänen luotaan, karkasin kotiini. Ja odotin teidän vastaustanne. Mutta sitä ei tullut…»

»Katsokaas, minä olin löytänyt uuden rakkauden», mies sanoi puoliksi itsekseen.

Verna Merthen loi silmänsä maahan, ja hänen kutistuneet hartiansa näyttivät odottavan vielä julmempaa iskua.

Omasta lauseestaan oli Takala ikäänkuin havahtunut. Hän alkoi uudessa, kiihkeämmässä sävyssä.

»Niin, olin mennyt vertaisten! pariin ja antanut heille koko sydämeni. Me rakensimme tehdasta, omaa yhteiskuntaamme, me panimme käyntiin koneen toisensa jälkeen ja rakensimme pieniä kotejamme, joiden jokaisen järjestämisessä olin omin käsin mukana. Eikä mikään eikä kukaan saanut riistää minulta ajatustakaan uuden ja ainoan rakkauteni kustannuksella. Uskoni ihmisiin alkoi palata, se tuli takaisin kohisemalla, ikäänkuin elämäni joet olisivat virranneet ylöspäin entisiä uomiaan, nuoruuteni lähteille saakka.

»Minä en ollut enää kenenkään kerjäläinen enkä halunnut ottaa vastaan armahduskirjeitä itseäni kehnommilta. Elämän osattomimmat äpärät olivat mielestäni suuremman rakkauden arvoiset kuin yksikään, kauneinkaan… teidän maailmastanne, kunnes…»

Verna oli ottanut hänen kädestään, eikä sairaalla ollut voimaa sitä vetää pois. Hän jatkoi väsähtyneenä:

»… Kunnes sekin rakkaus vuoti maahan puukon uurnaa pitkin, selästä, keuhkojen läpi, sydämen ohitse… kylkiluihin saakka. Ja viimeinenkin uskoni retkahti suulleen, verilätäkköön… Eikä sitä saanut aikaan vain eräs renttu tai sekapäinen joukko, vaan rakkain suojattini, jonka olin aikonut ottaa pojakseni, kuten kerran Vikruutin ukko oli ottanut minut.»

Hän tunsi kättään hyväiltävän. Kuumat huulet hengittivät siihen kuin salaa suudellakseen. Mutta katkeruus ja tilinteon täytymys olivat liian voimakkaita. Ne eivät sietäneet hellää kosketusta. Sairas veti kätensä pois ja lisäsi:

»Niin, mitähän arvelisitte Natsarealaisen tunteneen, jos hänen Johanneksensa olisi ollut usuttamassa Juudasta tekoon? Minä luulen juuri sen itselleni tapahtuneen… Pitäisikö minun siis teidän mielestänne vielä johonkin uskoa?» hän iski lopuksi sairaalloisen ärtyneesti.

»Olette oikeassa», rouva vastasi, »te olette aina ollut liian rehellinen ja puhdas…»

Sairas keskeytti vähäksyvällä naurulla.

»Erehdys, hyvä rouva, olen kyllä koettanut itseäni tahrata. Yhteen aikaan yritin pitää rakastajattariakin. Niin, niin, turha kainostella… Eikä niissä kai ollut sen ihmeempää vikaa. Ne vain kyllästyttivät. Koetin tulla myöskin oikeaksi liikemieheksi keksimällä kavalia koiruuksia ja pääsinkin melkein konkurssihaaskaksi. Parhailta tovereiltani ostin näiden hädässä polkuhintaan koneet ja varastot. Mutta siitäkin löi Jänkälä olalleni ja karjui: 'Oikein tehty! Sotapäällikön täytyy menettää myöskin kaatuneita.' Enkä onnistunut tahrata mainettani, vaikk'ei halua puuttunut. No niin, hyvä rouva, te, joka olette aina ollut niin perin arka siitä… mertheniläisestä rehellisyydestänne… eikö tämä teitä kauhista?»

Verna Merthen ei kuunnellut viimeisten sanojen ivaa. Hän sanoi yksinkertaisesti:

»Minä olen aina teitä rakastanut…»

Takalan täytyi ponnistamalla ponnistaa itsensä irti noista hiljaisista sanoista. Hänen äänensä jyrkkeni melkein luonnottomaksi.

»Luultavastikin tuota aikaisempaa, tähänastista hounaa! Mutta teidän täytyy tietää, että jos minua huvittaa jatkaa tätä elämää, olen tekevä itseni jotakuinkin tuon teidän muistettavan kirjeenne arvoiseksi. Luultavasti en kykene pikkusummien kavaltajaksi. Mutta ulvomaan minä kykenen uudella tavalla susien kanssa, tulevat ne sitten alaluokasta tai teidän puoleltanne. Ja siitä saatte olla varma, etten säästä hampaitani pureutuessani vihamiesteni kurkkuun, vaikka olisi kysymyksessä teidän oma isänne, jota te rakastatte, kuten tyttären tulee…»

»Oi, näkisittepä minun isäni», Verna alkoi rukoilevalla äänellä. »Hän rikkoi minua vastaan, mutta hän teki sen rakkaudesta… Sen on hän viime aikoina yllinkyllin osoittanut. Jokaisessa sanassaan ja hyväilyssään hän on ollut minulle entistäänkin hellempi. Minun onnettomuuteni ovat häntä painaneet enemmän kuin muut huolet yhteensä. Ja hänen hiuksensa ovat harmaantumistaan harmaantuneet… Niin, ja… hän sai uhrata paljon, ennenkuin tuo ihminen päästi minut vapaaksi ilman… skandaalia. Ja sittenkin hän sanoi: 'Vaikka minun täytyisi ostaa sinut vapaaksi painollasi kultaa, teen sen, sillä se on vähintä, mitä velvollisuuteni minulta vaatii.' Ette usko miten rehellisesti ja jalosti hän on pyrkinyt sovittamaan tuota… sukuylpeytensä tuottamaa onnettomuutta…»

»Ihmisparat», Takala sanoi väsyneesti. Mutta jatkoi kiihkeän tinkimättömästi: »He ovat rehellisiä ja uhraavat uhraamistaan, päästäkseen olemasta rehellisiä kaikkein vaikeimmassa.»

Verna ei näyttänyt heti käsittävän lauseen sisäistä tarkoitusta ja jäi katsomaan epätietoisen kysyvänä.

Sairaan ilmeet jyrkkenivät. Tuolla naisella ei sittenkään näyttänyt olevan voimaa… muuta kuin latelemaan huulilla joitain viehkeyksiä, joita hän sanoi rakkaudeksi. Juuriltaan hän oli yhä kiinni jossakin toisessa maaperässä, sen ennakkoluuloissa ja rakkauksissa ja kurkoitteli ajankulukseen, jälleen… virkistäväksi vaihteluksi… sinisen sinisiä kukkiaan yli muurin… tälle puolen… Mutta tällä kertaa ei Iivari Takalan sydämessä ollut enää varaa tavoitella muutamia terälehtiä, jotka lakastuvat päivässä ja kahdessa… Hän tunsi tämän kipeästi, melkein raivostuttavasti, ja hänen äänensä ärtyi karkeaksi:

»Koettakaa se ymmärtää, hyvä rouva. Joka tapauksessa… olen näinä aikoina… Iisakki Rokan ansiosta… ennättänyt jonkin verran ajatella. Ja olen tullut siihen, että ne 'välimatkat', joita ihmiset tähän saakka ovat eteeni levitelleet, ne määrään ja asetan tästä alkaen minä itse. Eikä niiden yli liihoitella pelkin sanoin, vaan… luopumalla kaikesta siitä, mikä on tyhjän tilan tuolla puolen… Niinpä olisi teillekin onnellisinta tarkastella hieman sukupuutanne, eikö sen ylpeillä oksilla sattuisi olemaan yhtään maahan karistettavaa toukansyömää lehteä tai hedelmää tai kokonaista oksaa…» Sairas oli hengästynyt. Rinnasta alkoi pistää. Hän painoi nyrkkinsä hetkeksi kylkiluita vasten ja jatkoi taas:

»Kuten näette, tuo entinen houna on saanut hieman selvää järkeä ja sitä mukaa myös rehellisyyttä itseänsä kohtaan. Minä en kestä enää tappioita! Ymmärrättekö? Enkä minä luota siihen rakkauteen, joka ei ainoastaan langennut ensimmäisestä koettelemuksesta, vaan tärveli itsensä ensimmäisessä sylissä, joka sattui olemaan lähettyvillä…»

Sanat olivat tulleet särkevinä. Verna Merthen oli noussut hitaasti ja siirtynyt ovea kohti. Täällä hän kääntyi. Silmäripset olivat kosteat. Hartiat näyttivät uupuneilta, ja kädet riippuivat hervottomina kuituina.

»Lienette oikeassa», hän sanoi surullisena. »Tulin tänne todellakin luopuakseni kaikesta muusta kuin rakkaudesta… Niin, olin valmis lähtemään tästä sairashuoneesta teidän rinnallanne… teidän luoksenne… Nyt kuitenkin tunnen, etten kykene kesyttämään teissä raivoavaa petoa…» Olkapäät nousivat hitaasti. Painunut rinta kohosi pitkään hengitykseen. Ja viimeiset sanat uhkuivat hiljaisina sisäistä ylpeyttä:

»No hyvä. Jaksan ehkä odottaa siellä… sukupuussa maahan varisemista tai… jotakin vieläkin murheellisempaa… Enhän ole sittenkään rakastanut ketään muuta…»

Sairas jäi tuijottamaan sulkeutuneeseen oveen. Hän oli loppuun saakka väsynyt, eikä hän jaksanut tuntea mitään muuta kuin määrätöntä halua hukkua unettomaan uneen.

Mutta vielä seuraavina päivinä, kun hän sana sanalta punnitsi lausumiansa ajatuksia, ei hän kyennyt yhtäkään niistä katumaan. »Rehellinen itselleen… se se juuri onkin… tuo peto toisia kohtaan…» hän päätteli hitaasti itsekseen.