KOLMAS LUKU.

1.

Avautui silloin Veentaan Iivarille ihmeellinen elämä.

Omin silmin ja Vikruutin ukon opastuksella paljastui vähitellen hänen näkyvilleen suuri taistelu, jota käytiin sitkeänä kamppailuna korpikylistä suuriin kauppa- ja teollisuuskeskuksiin saakka.

Suomalaiskansan pojat ja miehet hyökkäsivät ensi kerran kokonaisena kansanvaelluksena koreuden ja mammonan pääpaikkoihin, saalistaakseen hekin osansa Suomen kamaran ja kansan työn tuottamista rikkauksista, jotka vieras verinen kapitalistiluokka yhä piti hallussaan ylpeät konkonenät sojossa suomalaisrahvasta vastaan.

Tosin jo miespolven ajan kansasta syntyneet suomalaiset miehet olivat maaseudulle levittäytyneet kauppamiehinä pieniin kyliin, joskuspa kaupunkeihinkin.

Mutta vasta nyt, uuden vuosisadan hyökätessä esiin, tunkeutuivat suomalaiskansan raatajat, onnenonkijat, saalistajat, kekseliäät neropatit ja todelliset taistelunmiehet kaikilta puolilta kohti suurten tehdasalueitten koneitten kohinaa. Alkoivat hääriä komeitten liikehuoneistojen portaissa ja seisoskella kultapankkien eteisissä.

Oli kuin olisi jostakin loistanut jokaisen silmään maan keskeltä kohoava Mammonan vuori, jota kohti hamuili silmät kiiluvana köyhyyttä ja vääryyttä kokenut, mutta myös tietämättömyyden ja laiskuuden pankolla oljennellut Suomen kansa.

Niinä kolmena vuotena, joina Iivari Vikruutin ukon rinnalla ansaitsi leipäpalan itselleen ja äidilleen, hän näki kaikesta tästä vain osan. Mutta hän oli kokeva tuon taistelun vaihe vaiheelta. Ja nyt jo sen hän aavisti.

Yhä seurasivat häntä haaveelliset näyt kullasta ja marmoripalatseista. Häntä hurmasi maanteiden rohkea elämä. Tuli tuttavia kokonainen maailma. Jos jonkinnäköistä ihmistä… tavallista kansaa, puotipoikia, oikeita puukhollareita, pikkukauppiaita ja kammottavia konkurssihaaskoja, jotka ajelivat pitäjissä ostelemassa polkuhintaan vararikkopesiä, joutui tapaamaan päivästä päivään.

Pysähtyivät keskellä taipaletta, tupakkaa ostamaan, monenlaiset Artturi Toikat, jotka pyörillä ajelivat ja rahaa tienasivat koijarikonsteillaan. Ja ne pojat ne vasta arvossa nousivat.

Eräänä kesäisenä poutapäivänä ajeli vastaan Artturi poika jo kestikievarikyydillä. Ja rattaitten perälle oli köytetty monihelainen, suuri kauppamatkustajan kapsäkki.

Oli perustanut kaupunkiin oman välitysliikkeen. Eikä myynyt enää vain postikortteja ja valokuvasuurennuksia, vaan myös hiusneuloista, nauhoista, guttaperkakammoista ja karamelleistä aina kravatteihin ja huopatossuihin asti. Ja arkun laitaan oli maalattu:

ARTHUR TOIKKA AKENTTUURI

Ei ollut ylpistynyt. Pysäytti ja tarjosi Vikruutille tupakat.

»Joo, joo, Pollella pääsee ja akenttuurilla tienataan», vastasi vaeltajien ihmettelyyn. »Nyt on tämä poika ruuvittari ja heiluu päivästä päivään kuin tärpäntikkeli… Mitenkä trotsii kinttukauppa?»

»Siinä kävelee», ukko tokaisi.

»Juosta sen pitää, sano' Kaakon Nikki», huijasi Toikka ja löi kyytipojan ruoskalla konia selkään.

Sinne katosi.

Iivari tuijotti jälkeen ja tunsi pientä noloutta. Oli kuin joku olisi ihitellyt heille tätä vaivalloista patikoimista yletön taakka selässä.

»Taitaisi olla meidänkin aika hankkia paremmat värkit ja päästä suuremmille markkinoille.»

»Ei me, poika, herroiksi keplotella eikä kaakilla ajeta, me vain kävelemme ja sitten pannaan pystyyn sellainen kauppa, ettei Toikka muuta kuin portinpielessä pokkuroi. Kas, näin ikään…»

Ja ukko teki hullunkurisia kumarruksia.

Iivari hörähti nauramaan.

Kerran syyskelillä ajoivat kaupungista entistä kotiseutua kohti upeat kääsit, joissa istuivat koulusta lomalle ajelevat Tuure Kunnar ja sahanpatruunan Allan.

Sininen, hopealyyrainen lyseolaislakki oli nuorilla herroilla päässä.

Eivät olleet tuntevinaan. Eivät päätänsä kunahuttaneet. Eikä Iivari sanaakaan sanonut. Mutta hän tuijotti pitkän tovin herraspoikien jälkeen. Katkerahko itkunilme ja kaukainen, äärettömän hämärä kostonajatus paistoivat riutuneina hänen kasvoiltaan. Mutta nuokin olennot tuntuivat olevan jossakin ehdottomasti erillään hänestä, tyhjän tilan takana, jonka tuolle puolelle ei kannattanut iloita eikä kadehtia, ei rakastaa eikä vihata.

Jo toisena kulkurikesänään hän oli saanut itseensä tällaisen kummallisen tunnelman kaikkiin muihin olentoihin paitsi äitiinsä ja Vikruutin ukkoon nähden.

Se oli keräytynyt vähitellen tajunnan pohjalle mökeistä, taloista ja kartanoista. He möivät ja laskivat leikkiä tuvissa ja pihamailla elävien ihmisten kanssa. Ja nuo ihmiset monesti heidänkin kanssaan. Mutta keskenään he puhuivat aivan toisin kuin hänelle ja Vikruutin ukolle. Heissä, kulkukauppiaissa, vaikka he olivat rehellisiä, tavallisia ihmisiä, oli muiden mielestä sittenkin jotakin epäiltävää, kuin olisivat olleet mustalaista tai jotakin muuta vierasta rotua.

Iivari piti vaatteensa puhtaina ja saappaat kunnossa, etteivät vain likaisuutta tai rentunnäköisyyttä olisi karttaneet. Tämä ei auttanut mitään. Laskivat yhä leikkinsä kuin tyhjän takaa tai yht’äkkiä, varsinkin kahdenkesken joutuessaan, vaikenivat kammahtaen.

»Mikähän onneton parka tuokin lienee», sanoivat jonkun silmät.

»Lie jos jotakin tehnyt… tihutöitä», uhosi toisen katse.

»Varastelevat sivuammatikseen», pisti kolmannella.

Aluksi tuo kaikki oli ollut Iivarille tuskallista. Mutta vähitellen hän oli alkanut siihen tottua.

Hänhän oli noussut jo melkein nuorukaiseksi. Pihamailla vilkuilivat tytöt häneen tietävän näköisinä. Olivat olevinaan välinpitämättömiä lähemmäksi tultuaan. Mutta Iivari rupesi aavistelemaan, että kulkuripoikaan ne naisihmiset taisivat vasta ahvattuja olla. Ja nuoret veret heilahtelivat hänessäkin iloisena läikäyksenä sinne tänne, sekä jäseviin piikoihin että hoikkiin tyttäriin.

Tämä tällainenkin alkoi vähitellen kuulua ikäänkuin kaupantekoon. Eikä sillä paljon ihmeempää tarkoitettukaan. Nuo kaikki heilahtavat helmat, vilhuvat silmät ja ohuen nutun alla vilpoisessa hämärässä kuumottelevat rinnat, nuokin olivat hänelle, tulevalle ja lähtevälle, kiellettyä elämää. Ei sitä osannut lähestyä…

2.

Mutta kerran he poikkesivat tienvarren torppaan juomista saamaan. Katsahtivat hämärään porstuaan. Tuli porstuan perältä maitokamarin ovesta viilikehloa kantava tyttö. Lähestyy ovenpuolen valojuovaa hidastaen käyntiään.

Iivari näkee solakan jalkapöydän astuvan valoon. Ohut sinisenkirjava helma kuultaa läpi. Hame on monien kesäpyykkien kuluttama, huolettomasti sitaistu vyötärölle. Sen poimuissa on hämärää lämpöä. Ja nyt… tyttö seisoo kokonaan valossa. Kasvot ovat auringossa paahtuneet. Mutta niissä ei ole mitään punakkuutta. Ne ovat vain himmeät. Ja päivässä vaalistuneet hiukset näyttävät sitäkin valkoisemmilta.

Tyttö astuu kynnyksen yli porraskivelle. Hän hymyilee vierastavasti.

Iivarin tajun läpi häivähtää kuva kotomökin porraskivestä, joka oli päivänpunertava kuin tuo tuossa… Hän jää katsomaan tyttöä silmiin.

Jalkaansa ontuva karitsa on pihanurmella nuorasta keppiin sidottuna ja nyhjäisee nyt Iivarin polvitaivetta.

Samassa on tyttö kadonnut aittaan ja tuo tullessaan matkalaisille tuopillisen sinttupiimää.

Odottelee miesten juodessa. Iivari katselee taas tuopin reunan yli hänen silmiään. Ne vetävät puoleensa. Mutta niistä on vaikea saada selvää.

Kenties vaikka olisivat tavalliset hätäräsilmät. Luomet ovat jollakin tavalla sairaat, kuumeiset, silmäripset kosteat ja kuin toisiinsa sekaantuneet. Mutta tämänkö tähden juuri niissä on ihmeellistä houkutusta, jotakin sihertävää salasyntisyyttä, mikä viettelee Iivarin katselemaan hänen vyötäröänsä, josta näkyy valkeata paitaa liian lyhyen puseron alta?

Tyttö ottaa Iivarin kädestä tyhjän tuopin.

Tuossa ne ovat ihan lähellä, katsovat alhaalta ylöspäin… Paljonkos Iivari niistä ymmärsi. Mutta ne olivat lakanneet sihertämästä. Ja niihin oli kerääntynyt kuin taian voimasta kaikki se ihanuus, mikä tytössä oli muualla huolettomassa epäjärjestyksessä.

Iivari oli nähnyt pihamailla ja aitovierillä lukemattomia tyttöjen silmiä. Niitä oli ollut tyhjiä, oli ollut hailakan lempeitä tai kuin täysinäisiä, ruskeita petäjänkäpyjä, iloisia tinanappeja tai tähtimäisiä, elottomia koreuksia. Näissä oli kaskimaiden sauhua, hiilakansinistä ilmaa ja näkymätöntä tulta.

Vai olisivatko nuo pehmeät silmät olleet vain muinaisten savupirttien uudestisyntynyttä kauneutta?

Iivari ei sellaisia osannut kysellä. Mutta hän tunsi kipeänä riipaisuna, että nuo silmät eivät häneltä unohtuisi vielä kymmenenkään penikulman päästä.

Ei puhuttu koko aikana montakaan sanaa. Miehet painuivat suurempiin asumuksiin kauppoja tekemään. Ja Iivari, joka jo ajat sitten oli ottanut melkein koko myönnin haltuunsa, oli tänä päivänä reippaalla päällä. Hän määräsi hinnat, alensi, alensi taas ja työnsi kouraan muka melkein ilmaiseksi. Lahjoitti tytöille hiusneuloja, silkkinauhanpätkiä ja pyöreitä peltiselkäisiä peilejä. Mutta joka talosta jäi voitolle. Niin oli hullulla tuulella, etteivät osanneet olla ostamatta, vaikka olisivat olleet saivarpäisiä kitupiikkejä.

Ja ukko hyvitteli kujilla:

»Pohatta tulee Vikruutin pojasta… oikea narinkkajuutalainen…»

»Myön vaikka oikean silmämunani, jos saan tuohon kouraan kokonsa kultaa», Iivari rehenteli.

Illan tullen kierrätti Iivari ukon aamuiseen mökkiin yöpuuta hakemaan.

3.

Aitan matalalla kuistilla istui Iivari tytön kanssa. Olivat jo tutuksi tulemaisillaan. Puolikas aurinkoa paistaa selän takaa.

Ukko polttelee torpan kynnyspuulla. Isäntä ja emäntä ovat jo yötiloillaan.

Sairas karitsa kiertää pientä liekaansa, pysähtyy, pitelee toista etujalkaansa koholla ja määkäisee nuoren emäntänsä edessä.

Iivari puhuu rentoja asioita, sellaisia, ettei ole ennen osannutkaan. Hän ei voi olla remahtamatta nauramaan, kun kuulee, että tyttöä sanotaan Nillaksi eli Kunillaksi.

Nilla kikahtelee Iivarille, kukertaa kukerruksiaan pitkän sarjan ja liikahuttelee välillä huuliaan niin lipovasti kuin aikoisi latkia maitoa pienestä kupista.

Hänen silmissään ei ole enää hiilakasta sineä. Ne ovat kuin tummat haavat, vailla väriä. Poski hivelee Iivarin rintapieltä. Katseen upottavasta syvänteestä näkee poika estelemättä mitä haluaa. On kuin näkisi tyhjän kautta omat tuntemattomimmatkin halunsa… Vai onko hän itse, tuo kuuma ja hervoton torpantytär, siellä silmän pohjalla alastomana makaamassa, kipeän pehmeät silmät kuin unisella kissalla? Ja tuo hengityskin korvanjuuressa… kuin hyväilyä hyrräävällä mirrillä…

Ontuva karitsa nuhjaa otsaluutansa Nillan polveen.

Se liikahtaa pehmeästi.

Iivarin sekoavat ajatukset ja suuri käsi liikkuvat tytön kainalossa ja hartioilla. Luisevat sormet rusentavat ärsyttävää olkapäätä. Tekee mieli rouhaista se olemattomiin.

Tukahduttava äänettömyys tulee jostakin. Saamattomuuden häpeä alkaa takoa Iivarin ohimoissa. Aitan ovi on lengollaan. Ja poika tuntee näkemättäkin sen mustan oviaukon selkänsä takana.

Nillan silmät siristyvät kiusoitteleviksi viiruiksi. Hän ei enää kujerra, ei naura. Hänessä on jotakin pientä, pyöreää, köllöttelevää matoa… kuin kiiltomato kesäyössä… houkutteleva ja lähipitäin kammottava.

Iivari on tolkuttoman arka. Kurja, mitätön mato kiiltomadon fosforiloisteessa.

Nilla hamuilee karitsaa leuasta. Tarttuu sen etulavan alta. Eläin ja tyttö tappelevat keskenään. Ja kohta makaa karitsa sylissä.

Iivari tuntee vapautuvansa äskeisestä painajaisesta. Hän alkaa tukistella karitsaa villoista. Puristaa sitä niskasta. Röhähtää nauramaan.

Vetää rennosti tyttöä toisella kädellä vyötäröiltä ja tökkää elukkaa toisella kupeeseen. Käy yhä kovakouraisemmaksi. Eläin reutoo, potkii. Potkaisee lopulta takajalallaan raivokkaasti.

Pieni kavio repäisee Nillan ohuen hameen pitkälti halki. Ja karitsa retkahtaa maahan.

Tytön silmät säikähtyvät. Mutta hän ei osaa mitään. Hän ei halua kaikkea osata. Silmälaudat sulkeutuvat. Kulmien alla on vain huikaiseva tummuus. Suu huohottaa avoimena.

Iivari on kiertänyt pitkät kätensä kainaloihin ja jalkoihin. Hän, laukunkantaja, hänkö ei jaksaisi nostaa! Jalkajäntereet ponnistavat. Tyttö makaa hänen käsivarsillaan. Aitan ovi nielee heidät. Hyrisevä hiljaisuus pihamaalla. Ovi painuu lonksahtaen kiinni.

Vikruutin ukko haroo hetken leuanaluspartaansa. Kopauttaa piippunsa kynnyspuuhun. Kömpii tuvan puolelle.

Aitta jää yksin mäenrinteelle. Sen pääty ui kesäyön valossa kuin leikki laivan iloinen keula.