VIIDESTOISTA LUKU.

1.

Tietenkin oli Artturi Toikan lopullinen rikkaus ja onni läheisessä suhteessa suuriin maailmantapahtumiin.

Ensiksikin oli täytynyt syttyä maailmansodan, joka tarjosi hänen agenttuurilleen sata kertaa moninaisemmat mahdollisuudet kuin kitsas ja laiska, nerollisia temppuja halveksiva rauhanaika.

Hänen mielilauseensa olikin näihin aikoihin:

»No jaa, onhan sitä ajeerattu ja jupileerattu, mutta nyt sitä kulasseerataan. Ja se on herrojen muotia se!»

Sitäpaitsi oli Ford Motor Companyn T-mallin täytynyt levitä Suomeen saakka, ennenkuin hän oli saattanut nousta sille vastuunalaiselle valtaistuimelle, jolla hän tänäkin hetkenä istuu, ajaessaan illankajoisella valtatiellä oman autonsa ohjauspyörässä.

Hän ei nyt kerta kaikkiaan ollut voinut sietää, että suurliikkeiden matkustajat olivat ruvenneet hyräyttelemään hänen kievarinkaakkinsa ohi komeilla autoillaan.

Tällä kertaa herra Toikka on paluumatkalla maaseudulta. Ja hänellä on kiire, sillä hän aikoo ennättää vielä tänä iltana suuriin juhliin, joihin Kalle Hoppa on kutsunut kaupungin koko liikemiesmaailman ja tietenkin hänet… Artturi Toikan.

Mutta ajelijan ajatukset pysyivät kiinni äskeisen matkan vaiheissa. Se oli ollut ensimmäinen autolla tehty varsinainen kauppamatka. Ja se oli ollut ihmeellinen!

Sanoa noin vain sivumennen, kauppatuttavien ihmetellessä: »Ihankos se Toikka omalla autollaan?» sanoa rauhallisella äänellä:

»Se nyt on sillä tavalla, ettei nykypäivien liikemies jouda enää kievarikyydillä kitkuttamaan. O-on, onhan se käypä mööpeli…»

Hevoskaakki kammersi vastaan ylämäessä.

»Voi, sun peeveli!» Oli melkein punastuttaa. Ikäänkuin hän itse, se entinen Artturi poika, olisi istunut tuolla koninrattailla ja kurkannut taakseen naama suuttumukseen asti ärtyneenä pelkästä kateudesta. »Eikö tässä nyt koskaan pääse irti siitä… entisestä itsestään!» Hän totesi taas jos kuinkakin monetta kertaa elämässään kärsivä ilme kasvoillaan.

Hänen täytyi kaunisäänisellä hyräilyllä ikään kuin tuhota menneen mitättömyydenaikansa muistotkin. Eikä hän enää vahingossakaan lauleskellut sellaisia hassutuksia kuin »Reilingit reilaan» tai muita kevytmielisyyksiä.

»Ja nuoren miehen elämä on silkkipumpulia…» oli menneistä lempilauluista ainoa, jonka hän tällä matkalla oli katsonut moraalilleen sopivaksi. Ja se se oli nytkin sujahtanut säveliksi. Mutta miten ollakaan… Parhaillaan sitä hyräillessään hän töksähytti äkkiä jalkansa jarruun. Ei sopinut… enää sekään!

Herra Jumala! Hänhän oli kihloissa. Sehän oli ollut koko loistavan matkan kummallisin tapaus… Ja auton syytä sekin… tietenkin!

Metsänrinnasta heittyivät somasti varjot tien yli. Ja hän muisteli kihlaantumistaan, josta hän ei oikein vieläkään tietänyt, iloitako vai surra.

Oli istuttu kauppias Piimin puotikamarissa ja tehty kauppoja. Olipa vähin maisteltukin. Ja tytär oli tullut tuomaan kahvia.

Silla neiti oli sitonut hoikalle varrelleen kuultavaksi tärkätyn pikkuruisen esiliinan. Ja oli muutenkin saanut ikäänkuin nuorekasta punaa poskipäilleen.

»Onpas arvannut tuokin», muisti hän ajatelleensa, »tulevan näitä parempia herroja… Ja siinä se nyt törröttää kuin perhosensiipi aidanseipäässä», hän oli kaiken lisäksi itsekseen häijyillyt. Sillä hän oli muistanut siihenastisia tapaamisia, jolloin neidin vyötäisillä olivat olleet mitkä arkiryysyt kulloinkin.

Ääneen hän oli sanonut:

»No jaa… kuinkas se Zilla neiti on voinut?» Noin vain… välinpitämättömästi, kuten ainakin kysyy arvokas herra pahaiselta tyttörievulta.

Artturi Toikka voisi vannoa tälläkin hetkellä, ettei hän ollut hautonut mitään kosimisaikeita.

Mutta olipas tullut sittenkin juhlan loppunumeroksi, keskellä yötä, autoretki tyttären kanssa.

Muistelija pinnistää taas aivojaan. Varsinaisia kosimissanojaan hän ei muista. Mutta joka tapauksessa oli aamulla tietänyt Piinun ukko ja koko talo, että he olivat menneet kihloihin automatkalla. Ja siinä se oli ollut! »Siunausta vaan nuorille», isäukko oli hokenut moneen kertaan.

Lähdettyään oli sulhaspoika ajanut lauluttomana pitkät matkat. Varsinkin hänen morsiamensa poikkinaiset etuhampaat olivat häirinneet hänen tunnelmaansa.

Mutta Artturi Toikan luonnolla ei kyetty olemaan kauan murheellisia. Jo penikulmat taaksepäin, eräässä mäentöyryssä, hän oli saanut loistavan ajatuksen:

»Mutta… onhan sillä rahaa. Niillähän sitä teetättää… tekohampaat vaikka platinasta ja kullasta…»

Ja kun hän nyt taas oli kerrannut tuon tapauksen muistissaan ja päätynyt uudestaan tähän lohduttavaan tosiasiaan, tunsi hän todella olevansa rehellinen ja vakaa sulhasmies. Eikä oikean laulun löytämisestä ollut enää mitään vaivaa.

»Ja Hämeen valkotukkainen, tuo sinisilmä neitonen…»

hän lauloi hartaalla äänellä lähetessään kaupunkia.

Sen äärimmäisellä laidalla sijaitsi Iivari Takalan tehdasalue. Työläisasuntojen ryhmät, varastohuoneet ja kolmikerroksinen tehdasrakennus muodostivat komean uudiskylän, jonka teillä käyskeli kansaa melkein kuin kaupungin kaduilla.

Mutta Artturi Toikka jatkoi yhä jaloa lauluaan.

»Mitäpäs tässä… tutun miehen valtakuntaa», hän ajatteli tuntien taas pitkästä aikaa itsensä melkein tasavertaiseksi tehtailija Takalan kanssa.

2.

Kalle Hopan kristallikruunuissa on tuhottoman paljon sähkövaloja. Koko huoneisto on räjähtäneillään räikeästä valopaljoudesta. Eikä ihmekään. Sähkövalo ja reklaami ovat hänen mielestään kaiken nerouden vertauskuvia. Reklaamimestarina hän on kietaissut itsellensä rikkautta. Mutta hän on tänä hetkenä myös kaupungin upeimman kino-teatterin omistaja. Ihmisjoukot seisovat jonoissa sen sähkölamppusarjojen alla, jotka palavat kaikissa sateenkaaren väreissä. Ne juoksevat hänen paperikauppansa lukemattomissa osastoissa, koska ne ovat kirjavanaan räikeitä värejä ja sokaisevaa sähköä. Ihmisille pitää antaa koreutta ja prameutta. Eikä hän hiota minkään muun menestymiseen afäärielämässä.

Mutta isännänhuoneessa on amerikkalaisissa kirjahyllyissä lasiseinien takana suuret joukot antikvaarista kirjallisuutta. Kuluneita, hienoja nidoksia, laajaselkäisiä harvinaisuuksia ja vanhan kirjapainotaidon mestaritöitä.

Se on kaikki hänen nuoruudenaikansa rakkautta romaanien ihmeellisiin tarinoihin. Ikäänkuin hänen sydämensä, joka ei kuulu kenellekään toiselle. Mutta tämä hänen taiteilijaverensä, joka kaupassa loisti reklaamin huutavissa väreissä, se oli aina himoinnut myös jotakin arvokkaampaa… henkistä maineikkuutta, joka vastaisi hänen nuorukaisaikansa »puhdasta hengenjanoa», kuten hänellä oli tapana sanoa.

Ja tänään, tänä iltana hän juhli sen saavuttamista. Hänet oli kerta kaikkiaan valittu kaupungin teatterin johtokunnan jäseneksi. Tämän vuoksi hän liikkuu vieraittensa joukossa pieni nenä loistaen leveällä naamallaan. Ja kun hän seisahtaa keskelle laattiaa, ovat hänen väärät säärensä tanassa kuin ennenmuinoin juhlakentällä ravintolapöydän takana. Tosin on hänen vatsansa siitä ajasta ikäänkuin vieraantunut hänen muusta olemuksestaan. Mutta yhtä kärsivällisen ylpeä on hänen taiteilijasielunsa.

Erikoisen kohteliaasti hän käväisee keskustelemassa teatterilaisten joukossa, jossa teatterinjohtaja Sarvas, nuori kirjallinen maisteri, katselee pystynokkaisena ympärilleen. Näyttelijättärien ensisankarina näyttää olevan eräs komeannäköinen mies, jolla on kiharat viikset ja pujoparta, rohkeasti nouseva otsa ja avonaisissa silmissä yhtähyvin naistenvalloittajaa kuin reipasta urheilijaa. Hän on kaupungin verkatehtaan toimitusjohtaja Janne Kyöstilä, joka on alkanut juoksupojasta ja noussut aste asteelta vaikutusvaltaiseksi herraksi.

Naiset näyttävät ihastuneilta hänen leikinlaskuunsa.

Mutta Artturi Toikka elehtii nokkelana iloisen ryhmän ja viinipöydän väliä ja keksii sujuvia kohteliaisuuksia ojennellessaan tuolien takaa maljoja näyttelijättärille.

Herrainhuoneessa istuu keskeisimpänä Konsta Jänkälä peikonnaamoineen, ja hänen äänensä on kuin kallion räjäyttelemistä verrattuna toisten tasaiseen keskusteluun.

Hiljaisella äänellä sanoo sanottavansa nahkatehtailija Aaro Kaikari, joka tuskin lainkaan on muuttanut entistä karvarimestarin hahmoaan. Ruskea kokoparta lepää paksuna rinnalla. Ja vaatteet ovat yksinkertaisuudessaan jollakin tavalla vanhanaikaiset. Enimmäkseen hän vetelee vain partaansa, kun Jalo Laaksonen, kenkätehtailija, väittelee kireällä äänellään.

Keskustelu liikkuu yltyvässä lakkoilussa ja viikolta yhä uhkaavammissa kapinaliikkeissä.

Mutta rouva Hoppa liehuu valtavana, silkissä kahisten ja suurimumpulaista kaulaketjuansa lakkaamatta sormeillen rouvasväen puolella, jossa rouva Kaikari, pieni ja pirteä nainen, juoruilee kerkeimmällä kielellään.

Syrjässä, herrasmuotisen rouva Laaksosen takana, istuu yksin Siviä Syrjänen yhä tyttömäisessä leningissään. Sali on luonnottoman kirkas, mutta hänen ympärillään on luopumaton varjo. Hänessä on nuoruus katkennut kesken ja nyt palaamattomasti. Lemmikinsini on kulunut silmistä kokonaan. Jäljellä on vain ilmeetöntä värittömyyttä, joka on yhtähyvin harmaata kuin haalistunutta sinistäkin. Vain niiden yläluomissa ja kulmallisilla on enää ilmettä: pelästynyttä arkuutta ja ehkäpä… jotakin järkevyyttä.

Kasvojen piirteet ovat nuoret, mutta ne ovat kelmentyneet ja suupielessä on katkera ryppy Iivari Takala oli tietämättään hänet surmannut. Kun oli tullut tieto Verna Merthenin ja Thure Gaveliuksen äkillisestä häidenvietosta, oli Siviä neiti pyrkinyt lohduttamaan isäntäänsä.

Oli ojentanut kätensä ja ikäänkuin vahingossa koskettanut hänen hartiaansa.

Mies oli nostanut julman näköisenä kasvonsa ja sanonut karkeasti:

»Turhaa. Kyllä koira haavansa nuolee.»

Ja kun Siviä oli yrittänyt pyydellä anteeksi, oli hän lisännyt vielä hirveämpää.

»Ei se ainakaan miedoista lääkkeistä parane», hän oli ähkäissyt halveksivasti. Niin ainakin Siviä neiti oli sen käsittänyt. Ja siitä alkaen oli hänen ympärillään ollut tuo surullinen varjo.

Pieni hauraslehtinen puu oli joutunut pimeäoksaisen kuusen katveeseen.

Mutta neiti Syrjänen odottaa tänäkin hetkenä vain isäntänsä saapumista. Hän on myöhästynyt. Läpi naisparven kieltensorinan Siviä kuulostelee jännittyneenä ovikellon soittoa. Ja hänen korvansa ovat herkistyneet kuin mustasukkaisen aviorouvan, joka kuuntelee ovien takana.

Jänkälän ääni alkaa pauhata viereisestä huoneesta, kuin yrittäisi hän voittaa konehuoneen jyskinän:

»Tietävätkös, veljet, millä tempulla Takala iski eripoikki kirjekuoriherrojen renkaan?»

Siviä alkoi kuunnella hartaana kuin juhlapuhetta. Sillä hän ei osannut vieläkään ajatella, ettei se olisi ollut heidän yhteistä taisteluansa.

»Nähkääs», jatkoi Jänkälä, »rengasherrat aikoivat ensin kuristaa kolme muuta suomalaista pienyrittäjää ja sitten vasta Takalan, joka näytti niinkuin vähän suuremmalta käenpojalta. Ja saivatkin ne polkukaupalla konkurssin partaalle. Silloin teki temppunsa Iivari poika. Osti salaa hätääntyneiltä kavereilta koneet, mutta antoi niiden käydä edelleen entisten omistajain nimissä. Rengasherrat ihmettelemään: 'Sehän nyt on piru, ettei tässä saa nitistetyksi hengiltä enää suomalaista kärpästäkään!' Ja rupesivat pääskysherrat pieneen kuorolauluun käenpojan kanssa. Nyt löi Takala valttinsa pöytään: 'Niin ja niin monta konetta, hyvät herrat!' No, mitäs… herrat nielaisivat kiireesti ja melkein mielissään karvaan palan, joka oli paisumaisillaan nielaisemattomaksi, kun olivat päässeet yhdellä iskulla irti kaikista muista kilpailijoista. Ja Iivari Takalasta tuli kartelli-herra. Sillä tavalla…»

»Konkurssihaaska», ärähti kenkätehtailija.

»Äläs mitä… miten kävi kolmen tappiolle joutuneen?» selitti Jänkälä. »Yksi pääsi kartellin toimitusjohtajaksi, ja kaksi muuta oli säästynyt konkurssista. Tällä tavalla oli tunkeutunut kaksi suomalaista miestä ruotsalaisrenkaan sisäpuolelle. Ja mikä tappelu se sellainen on, jossa ei ole edes haavoittuneita! Vai konkurssihaaska? Sotaherra, sanon minä! Ja tiedättekö, paljonko maksoi se taistelu rahassa Merthenille ja kumppaneille? Lähes satatuhatta kultamarkkaa! Ja meille siitä tuskin neljättä osaa…»

Kuului hämmästyneitä huudahduksia ja vastaväitteitä.

Samassa kuulee Siviä neiti sivultansa rouva Kaikarin äänen, joka juoruilee jollakin sisämaan murteella, salamyhkäisesti, somat nenänniiskutukset mukana:

»Mutta siitä se vasta paisuu kuuma paikka… Kun se insinööri, se Merthenin tyttären mies, onkin kuulemma ihan maailmanlopun renttu, ja Verna-rouva on karannut isäpappansa luo, ja kauppaneuvos hieroo tyttären puolesta erojaiskauppoja. Jotakin siinä on muutakin takana. Sanokaa mun sanoneeni…»

Siviä neidin kasvoille oli läimähtänyt tuskallinen kuumotus. Hän nousi hätääntyneenä paetakseen huoneesta. Mutta takanaan hän kuuli vielä rouvien supinaa ja myönnyttelevät sanat: »Eipähän se vanha rakkaus ruostu.» Ja sitten moniäänistä kikatusta…

Siviä neiti puuteroi eteisessä poskipäitään.

Juhlan isännän kasvot olivat tällä välin menettäneet jotakin juhlailmeestään. Niissä oli hermostunutta myrtymystä. Meni mihin seuraan tahansa, Takalasta ja Takalasta… ihankuin ei muusta enää osattaisikaan keskustella.

He olivat kyllä jo aikoja sopineet vanhat vihat. Eikä hän kaunaa kantanut… Mutta luuli hän nyt sentään olevansa tämän juhlan sankari! Vai kuka tässä oli valittu johtokunnan jäseneksi, ja kuka tässä juhlat tarjosi? Hän, Kalle Hoppa, joka tahtoi puhua taiteen korkeista asioista ja siitä kansallisen kulttuurin suuresta voitosta, jota tässä juuri juhlittiin.

Isäntä kimposi äkeissään teatterilaisten seuraan. »Miten intresanttia!» »Oo, kuinka intresantti mies!» näyttelijättäret huudahtelivat. Ja Artturi Toikka laski kuin päätökseksi tuolin takaa: »O-on se… aika poika Kokkolasta! Ja on sitä yhdessä ajeerattu ja souvattu. Perustettiin kerran yhdessä haulitehdaskin. Ja hyvin se nousi ja haulit tippuivat satamalla. Tosin sillä kertaa sattui kalkyleeraukseen ja konjunktuureihin sellainen pikkuruinen hama…»

»Oo, miten intresanttia!» huudahti taas näyttelijätär.

»Mutta paljonkos se meille», Artturi innostui. »Pieniähän ne on silakat herrojen joulupöytään…» Ja hän nauraa kikatti huumaantuneena näyttelijättären korvaan.

Isäntä yritti kääntää keskustelun vakavammalle laadulle.

»No, jaa, herra tirehtööri», hän lausui maisteri Sarvaalle, »meidän ohjelmistomme nostetaan nyt tietenkin uudelle, niin sanoakseni supliimitasolle…»

»Kuinka niin?» maisteri kivahti.

»Niin, tuota… minulla on nähkääs omia ajatuksia vähän niinkuin… Taaliankin taiteesta… Jotakin äärettömän synkkää, kuten 'Makpetti' tai sitten… tanssia, trikoosukkia, supretteja, krisettejä…» Ja tässä kohdassa hän kumarsi näyttelijättärille. »Sanalla sanoen sähköä, heijastajia, äärettömän iloista, kuten esimerkiksi… tuossa 'Kahden miljoonan perijättäressä'. Toisin sanoen… 'ei mitään välimaata', kuten norjalainen Ibsen sanoisi. Katsokaas… Strindbergit ja muut tuollaiset, miten sanoisin… romanttisen sydämen häiritsijät, niin… etten sanoisi rienaajat…»

Tässä hän äkkiä pysähtyi. Maisteri katsoi häneen lasiensa takaa kuin pirullinen kärppä kivenkolosta.

»Niinpä niin», käänsi Hoppa, »pääasia tietenkin on ylimalkaan… kansallisen taiteen ja kirjallisuuden…»

Ovikello soi.

»Jaha, jaha…»isäntä ehätti ja kiirehti eteiseen.

Iivari Takala astuu sisään vaiteliaan näköisenä.

Hän on näinä vuosina muuttunut hieman raskaammaksi vartaloltaan. Päättäväisten tekojen yhtämittainen pakko on kiristänyt juonteita poskipäitten alapuolella. Suurimmalle osalle kasvoista on ikäänkuin satanut tuhkaa. Iho on tummempi entisestään. Mutta leveä otsa on yhä liikkumattoman puhdas. Eivätkä hänen silmänsäkään näytä menettäneen mitään valoisasta rohkeudestaan. Ne katselevat ympärilleen melkein huolettomina, hänen kiertäessään salin kautta herrojen puolelle.

Tavatessaan Jänkälän hän sanoo ensi sanoikseen:

»No, nyt on sitten meilläkin, ensi kerran… oikea lakko.»

Kuuluu ihmettelyä ja sadattelua.

»Työväen lähetystö oli juuri luonani», Iivari lisää.

»No — neh!» alkaa Jänkälä. »Siinä sitä ollaan. Työmies syö tässä maassa omaa lihaansa, suomalaista isäntäänsä, joka on lähtenyt taipaleelle hänen naapurimökistään, mutta suuria ruotsalaisherroja se kumartaa. Koiramaista! sanon minä…»

»Älä tuhlaa ruutia, veli Jänkälä», Laaksonen tokaisi, »ei se ole sen juhlallisempaa kuin ryssäläistä svabodaa, joka on vallihautaporukoista levinnyt kaikkialle eikä vain meitä vastaan».

»Ooho, etkös sinä sitten ole osannut lukea lakkotietoja? Siitä asti, kun työväki on järjestynyt, on se lakkoillut etupäässä suomalaisilla työmailla, mutta jättänyt melkeinpä rauhaan suuret ruotsalaiskapitalistit. Ja mikä on ollut tästä seurauksena? Me suomalaisnousukkaat, joiden kämmenistä ei siliä koskaan työläiskänsät, me taomme nyrkkimme koko suomalaisrahvaan puolesta muukalaisherrojen linnanportteihin, mutta saamme niskaamme oman kylän ryysypekat, joiden pitäisi tapella kylki kyljessä rinnallamme. Niin minun järkeni sanoo, vaikka kaavailisivat Marxit ja Kautskyt mitenpäin katkismuksiaan. Meillä on omamme, eikä siinä sanota: 'Köyhälistö ja herrat', vaan… suomalaiskansa ja muukalaiset raharuhtinaat. Niin, niin, väännä vain naamasi piruserkkusi malliin, tällä kansalla on tällä kertaa kaksi tautia: ryssäläinen svaboda on sen verenmyrkytys ja ruotsalaisherrojen henki sen keuhkotauti. Ja ne ne tappavat suomalaiskansaa lakona, niin työläistä kuin isännän näköistä. Mutta… mitäpäs minä tässä saarnaamaan… Jumalantauteinahan ne niitä pitävät… sekä sivistysherrat että moukat…» Jänkälä vetäisi sikaristaan hirvittävän pöllysauhun ja jäi istumaan muristen itsekseen kuin yksinäinen karhu.

Nahkatehtailija Kaikari oli vedellyt hiljaisena partaansa.

»Eivät ole, nähkääs, tähän asti työläisten voimat riittäneet suurkapitaalia vastaan. Mutta nyt kun niiden pitäisi nitistää koko maailma matruusien kanssa, niin tuota… älä sinä Jänkälä sure… saat kyllä ne suuret herrat meidän kanssa samaan liemeen. Ja sittenkös meistä tulee 'pestapruurit' yhteisellä aprakkatiellä…» hymähteli partaniekka.

»No, kerjuupelissä ne nyt ainakin saisivat päihinsä», Laaksonen naurahti.

Samassa oli Jänkäläkin leikissä mukana: »Äläs mitä… mutta me kun ei kerjätäkään. Sinä, Laaksonen, otat taas kämmeniisi pikilangan ja lestin, minä rupean masuuni-piruksi. Tuo Kaikari rupeaa haistelemaan parkkitiinujansa. Ja Iivari poika lyö selkäänsä rihkamalaukun ja jahtaa piikalikkoja. Ja Hoppa-Kallekin mitä tehnee paakaripullia. Mutta nuo Krookit, Vargenit ja Merthenit? Mitä ne osaisivat? Kerjurinyytti herraskepin pumpulaan tai parhaassa tapauksessa… kyypparinfrakki niskaan. Niin että… ero meistä sekä tässä että tulevassa paratiisissa…» Ja hän nauroi niin hyvillään, että mustat laikat paistoivat poskilla kuin paistikasperunat.

»Oikein, veljet», alkoi Iivari, »ei tässä tarvita muuta kuin reipasta leikkiä. Koko tuo lakko ei kestä huomista tai ylihuomista kauempaa. Ketkään eivät paremmin tiedä kuin minun työmieheni, että näinä vuosina ei minulla ole ollut muuta iloa kuin rakentaa heidän kanssaan yhteistä elämää. Olen asettanut yrityksemme pari kertaa kukistumisen vaaraan kiirehtiessäni työläisasuntojen rakentamista. Joka kerta, kun olen sen kyennyt tekemään, olen iloinnut enemmän kuin he. Ja he ovat sen nähneet ja sen tunnustaneet.

Puhuja keskeytti hetkeksi. Näytti siltä kuin hän olisi epäillyt paljastaa parhainta ajatustaan. Mutta hän ei voinut muuta kuin jatkaa avomielisesti ja läheisesti:

»Eivätkä he ole vain sitä nähneet. Minä olen ollut heille kiitollinen…»

Kenkätehtailija naurahti kuivasti.

»Niin, minä olen ollut heille kiitollinen siitä, että olen… ensikerta elämässäni saanut tuntea itseni samanarvoiseksi toisten kanssa. Pienet lajittelijatytöt ovat oppineet minulle puhumaan kuin vanhemmalle veljelleen, joka on hankkinut heille työtä ja vähän huvituksiakin. Ainakin olen nähnyt sentapaisen pilkkeen heidän silmistään. Eivätkä he ole tietäneetkään mitä he ovat sellaisilla katseilla minulle antaneet. Sen ainoan elämänilon, mikä minunlaisessani kohtalossa on mahdollista saada… Ja ne miehet, jotka ovat olleet mukana yrityksessä alustapitäen, he ovat puristaneet monet kerrat kättäni, niin että siinä on tarvinnut olla tottavie laukunkantajan koura panna vastaan. Ja minä olen lyönyt heitä olalle, niin että ovat horjahtaneet ja ruvenneet kiroilemaan, peittääkseen hyvää sydäntään… Ymmärrättehän, että me emme viitsi pitkälle juosta tämän tolkuttoman villityksen perässä. Takaan, että me ryhdymme töihin huomenissa tai…»

Kuuntelijat olivat kaikki hiljentyneet. Ja vähältä piti, ettei Jänkälä alkanut vetistellä. Ainakin hänen poskiarpensa värähteli liikutuksen kourissa.

Mutta salin puolella oli paisunut hälinä ja melu. Rouvien äänet kimittivät ja kikattivat, voivottelivat ja venähtelivät pitkään nauruun kuin puhalluksissa olevat harmonikat.

Ne kiertelivät kattoon saakka, yli Artturi Toikankin terävän lallatuksen ja näyttelijättärien naurun, jota Artturi poika piti yllä ihan palavissaan.

Mutta jäivätpä mykiksi rouva Kaikaritkin, kun Toikka aloitti naistensa kanssa huikean operettilaulun:

»Se on se lempi, se tyhmä lempi, mi miehet niinkuin teerenpojat sokaisee.»

Viimeisen tavun heitti Artturi sellaiseen falsettiin, että kaikilta puolilta keräännyttiin oville ja naurettiin täyttä kurkkua. Näyttelijättäret olivat kesken laulunsa läkähtyä. Mutta Toikan poika oli heti valmiina tarjoamassa pikaria, katkaisematta sekunniksikaan huikeaa laulunmenoa.

Ja talon isäntä oli ruvennut lyömään pitkäkaulaisella pullolla tahtia keskellä salia.

Mutta Artturin oli nyt enää mahdotonta pitää iloansa säädyllisyyden kahleissa. Hänhän oli kihloissa. Hänen täytyi saada lentää! Auton ääni hyrisi ihanasti hänen korvissaan. Kaukana, kauppakartanon ikkunasta kuikutti kullanhohtavin hampain hänen luonnottoman kauniilta näyttävä morsiamensa. »Jeskandeeraa!» hän kirkaisi niin, että maisteri Sarvas naisineen vetäytyi sivummalle. Tuli hetken jännittävä hiljaisuus. Ja Artturi hyppäsi tuolille seisomaan ottaen sen selustasta kiinni ja vääntäen molemmin käsin kuin auton ohjauspyörää. Täältä valtaistuimelta hänen täytyi saada julistaa ennenkuulumaton onnensa. Sopersi ensin muutamia sanoja neiti Zillasta. Mutta kaikki sanat tuntuivat nyt pelkiltä surisevilta kärpäsiltä. Hän sipaisi kiukkuisena kasvojaan ja laikahti laulamaan kireällä äänellä:

»Ja Hämeen valkotukkainen, tuo sinisilmä neitonen.»

Milläpä muulla olisi voinut paremmin tulkita sulhastunteitaan hämäläisen kauppakartanon tyttäreen?

Mutta maisteri Sarvas kohautteli mielenosoituksellisesti olkapäitään ja tokaisi laulun lomassa:

»Nousukkaita…»

Artturi kivahutti silmänräpäyksessä riidanhaluisena tuoliltaan:

»Vai nousukkaita? Kuulkaapas, hyvä herrasväki, tuo tirehtööri sanoo meitä nousukkaiksi!» Hän hyppäsi alas ja lähestyi maisteria:

»Mitä se sellainen sana oikein meriteeraa? Sanokaapas ja sanokaa se paikalla, herra jupileeri.»

Maisteri Sarvas tunsi joutuneensa kiusalliseen tilanteeseen. Hän näytti tekevän poislähtöä, mutta tiuskaisi Artturille läksiäisiksi:

»Sivistymätöntä narria, joka on keinotellut enemmän rahaa kuin osaa syödä ja juoda!» Ja kääntyi ovea kohti.

Mutta Artturi poika otti kiinni kuin kissaa hännän päästä:

»Ähää, mutta miksikäs sanotaan sellaista herraa, joka syö ja juo enemmän kuin osaa tienata? Sanokaapas?»

Maisteri jatkoi kulkuaan eteistä kohti. Mutta tirehtööri Kyöstilä seisoi ovella vastassa ja työnsi herran nauraen takaisin. Tämä ei tietänyt mihinpäin yrittää ja poukkaili eri suuntiin keskellä permantoa.

»Odottakaa», Takala käski lujalla äänellä. Hän ei ollut tottunut enää sietämään herrasmiesten ylpeilyä. Tuossa seisoi taas pitkästä aikaa hänen edessään eräänlainen Tuure Kunnar… Hän kiehui suuttumuksesta. Hänen kouransa olivat jo tarttumaisillaan loukkaajaa niskasta. Mutta kuin kiukustuen itselleen hän löi ne selkänsä taakse ja alkoi kurittaa sanoilla:

»Oikein puhuttu, herra maisteri. Me olemme nousukkaita, sillä me emme ole muuta tehneetkään kuin… nousseet. Katsokaas tuota herrasmiestä, joka seisoo takananne! Juuri niin, herra Kyöstilä… hyvin halveksittava nousukas, sillä alkaa juoksupojasta ja olla sitten pakkaaja, varastonhoitaja, kirjanpitäjä, kirjeenvaihtaja, kasööri, konttoripäällikkö ja lopuksi tehtaanjohtaja, sehän on vasta nousukasmaisuutta. Teidän mielestänne olisi tietenkin ollut kunnioitettavampaa, jos hän olisi syntynyt tirehtöörin poikana ja olisi nyt päässyt konttoristiksi? Ja tietenkin tehtailija Laaksonen ja Kaikari olisivat hienoja herroja, jos he olisivat tulleet maailmaan tehtailijanpoikina ja päässeet tähän mennessä kisälleiksi. Tottakai… mutta me olemme nyt kerta kaikkiaan nousseet päinvastaisessa järjestyksessä, herra maisteri. Ja pitäkää se hyvänänne.»

Herra Sarvas kumarsi jäykästi ja aikoi poistua, mutta Iivari Takala nosti vieläkin estävästi kätensä:

»Sallikaa vieläkin eräs huvittava seikka, joka itsellenikin on vasta viime vuosina selkeytynyt totuudeksi. Ajatelkaas… meissä on todellakin narriutta paljon ja narrejakin, kuten suvaitsitte huomauttaa. Mutta meissä on sankareitakin. Varokaa nauramasta! Katsokaa tuonne… sahanomistaja Jänkälää. Katsokaa tarkasti. Hänen kasvoillaan näette sankarin merkit…

»Ja nyt… nyt se onkin jo valmis… se totuus. Olen ollut näkevinäni, että vain narrit ja sankarit tässä maailmassa luovat… yrittävät, keksivät, näkevät totuuksia, tekevät kauppaa ja rakentavat sekä ilmalinnoja että tehdasrakennuksia ja… koko yhteiskuntaa. Mutta siltä väliltä… nuo tuhatlajiset puolinarrit ja teatterisankarit sekä näyttämöllä että katsomossa… he eivät tavallisesti kykene muuhun kuin häpäisemään meidän… narrien ja sankarien rehellistä mainetta. Ja nyt… saatte mennä, herra maisteri.»

Mutta Artturi otti lopultakin koko kahakasta viimeisen sanan. Juoksi eteiseen ja kimmahutti ovesta painuvalle herralle:

»Sellaista herraa sanotaan lippariherraksi, saakeli soikoon!»

Iivari saattoi Siviä neidin kotiin. Heidän seisahtuessaan porrasovelle sanoi neiti äkkiä, kuin ankaran harkinnan tuloksena:

»Siellä kerrottiin, että rouva Gavelius hakee eroa miehestään… ehkä on jo eronnutkin.» Sitten oli Siviä neidin jo helpompi jatkaa. Hän sanoi leikillisen merkitsevästi: »Joku rouvista sanoikin, ettei se vanha rakkaus ruostu… Siinäs saitte.» Ja hän löi kätensä toverillisesti ja reippaasti isäntänsä jäykistyneeseen käteen. Se ei kestänyt tosin koko aikaa yhtä reippaana. Se värähti. Ja hän veti sen äkkiä pois, juosten portaisiin. Täällä hän ei sytyttänyt valoa, ennenkuin näki saattajan kääntyvän poispäin. Ja vielä kerran työntyi tuskallinen pisto sydämeen. Mutta riisuutuessaan levolle tuli hänen sanomattoman hyvä olla, haikean hyvä. Hän oli antanut oman uhrinsa. Ja hän tunsi jollakin tavalla auttaneensa kahta onnetonta ihmistä.

2.

Tuo tieto, että Verna oli tulemassa vapaaksi, ei herättänyt Iivarissa mitään toiveita. Hän ei ollut tottunut enää pitkään aikaan tuolta… ’toisesta maailmasta' onnea odottamaan, vaan luomaan sitä itse omasta maailmastaan.

Mutta se kiersi hänen eteensä Thure Gaveliuksen tekoineen. Tuo mies oli yhä hänelle velkaa. Hän ei ollut sitä sanallakaan takaisin vaatinut. Sillä hänen itsetuntonsa ei sallinut koskea mieheen, jonka Verna Merthen oli liittänyt kohtaloonsa.

Mutta nyt… sinä hetkenä kun heidän tiensä ovat erinneet, on mies suojaton ja saa maksaa velkansa. Miten tämä oli tapahtuva, ei hän tietänyt eikä huolinut edes ajatella. Mutta hän tunsi kykenevänsä armottomaksi velkojaksi. Ja se riitti hänelle.

Syksyinen yö oli sumuinen. Takalan tehtaan ja kaupungin välisellä tiellä näkyi harvassa heikkoja valopyörylöitä.

Mutta tuolta, hänen tehtaansa vaiheilta siinsi valomeri kuin aamun nousu. Ja siellä odotti taistelu.

Lämmin, hiottava yö teki kuumaksi koko ruumiin. Jäsenet kevenivät kevenemistään kuin pitkänmatkan juoksijalla. Iivari painoi melkein ajatuksettomana eteenpäin, tuijotti kaukaisiin valoihin ja nautti humalluttavasta verenkierrosta.

Valot lähenivät. Mutta takana pysyy yhä paksuna sumuseinä. Kävelijä vaistoaa jostakin syystä, että hänen takanaan liikkuu ihmisolentoja. Hän kääntyy. Eräitä haamuja katoo muutaman rakennuksen taakse.

Se ei herätä kulkijassa erikoista huomiota.

»Onpahan niitä toisiakin yöjalassa kulkijoita», ajattelee. Matka jatkuu.

Erään lankkuaidan varjossa hän kuulee taas, aivan kantapäiltään, joukon sekavia, varoskelevia askeleita. Hän ei käännä päätään, vaan aikoo ottaa selvän maleksijoista. Askelet seuraavat itsepintaisesti ja uhkaavina. Kuuluu supisemista ja ikäänkuin toinen työnnältäisi toista tieltään tai eteenpäin. Joku päästää hampaistaan sihinää ja soinnuttomia ärräpäitä, joista muodostuu epäselvä 'saatanan herra'.

Iivari kohauttaa vaistomaisesti olkapäätään. Mutta samassa kuuluu rasahdus. »Vedettiinkö siellä puukko tupesta?» välähtää ajatus. Ja samassa käännähtää kävelijä koko ruumiillaan, survaisee kätensä ja tarttuu lähintä miestä rinnuksiin. Muut katoavat selkä kyyryssä sumuun. Mies riuhtoo itseänsä irti. Iivari työntää hänet raivokkaasti tien yli valon puolelle seinää vasten.

Iisakki Rokka, suonikaskaulainen, nuorehko mies, joka oli hiljan tullut nälkäisenä ja surkeana pyytämään töihin, räpytteli silmiään valoa vasten.

»Vai niin, Iisakki Rokka… Mitä renttuilemista sinulla täällä on? Ja mikäs sinut panee kiroilemaan isäntäsi selän takana? Vastaa!» Ja Iivari päästi kätensä irti, odottaakseen vastausta.

Mies väänsi toista olkapäätään korkealle ja alkoi röyhkeästi:

»Ja mitäs perkelettä se…»

Samassa kahmaisi taas isännän koura hänen olkavartensa kuin ruuvipenkkiin.

»Keitä olivat nuo muut?» hän kysyi lyhyesti.

Miehen silmissä välähti sekä häijynilkistä aietta että pelastuksen toivoa:

»Oli siellä sekin… Kaakon Pentti.»

»Valehtelet», ärjäisi Iivari Takala. »Pentti Kaakko ei maleksi lorvailemassa sinunkaltaisesi kanssa.» Hän oli heittänyt miehen syrjään ja antoi tuomionsa:

»Otin sinut koetteeksi laatikontekijän paikalle. Nyt huomaan, että olet valehtelija ja renttu. Hae huomenaamulla tilisi.»

Eniten oli Takalaa suututtanut Pentti Kaakon nimen mainitseminen. Siinä oli paljastunut miehen alhainen kataluus. Pentti Kaakko, nuorukaiseksi noussut työläisen poika, joka oli juoksupojasta alkaen ollut tehtaan palveluksessa, oli hänen suojattinsa. Teräväpäinen, taitava poika oli käynyt ominpäin iltakoulua ja kohonnut jo varastonhoitajaksi. Isäntä oli kustantanut hänelle kirjanpidon ja kielten opettajat, aikoen siirtää hänet mahdollisimman pian konttorin puolelle.

»Kaakon Pentti… minun poikiani ja tulevaisuuden mies… Hänkö kulkisi sakilaisjoukossa ja kiroilemassa minun selkäni takana!» Mikään ajatus ei saattanut häntä enemmän suututtaa. Tuo juutas oli sittenkin päässyt liian vähällä. Olisi ollut selvästikin selkäsaunan tarpeessa…

3.

Korkeasta sähköpylväästä heijastui valoa Takalan yksityiskonttoriin ja tämän viereiseen makuusuojaan. Tehtailija oli jo heittänyt takin yltään, mutta ei osannut paneutua nukkumaan. Tehdasalueella oli jotakin levotonta. Työväentalo oli yhä valaistu, vaikka ei kuulunutkaan mitään tanssimusiikkia. Ja useimmista työläisasunnoistakin tuikkivat tulet. Mitään muuta ei näkynyt eikä tänne saakka kantautunut mitään ääniä. Mutta tuntui kuin koko yhteiskunta olisi valvonut ja valvojien aivoissa hehkuneet järjettömät ajatukset. Sähkölamppujen ympärillä oli sameaa kiihkoa, ja niiden välisessä sumumeressä vyöryili näkymätöntä raivoa.

Rakennusten nurkkaukset kohosivat kuin hätämajakat usvasta. Ja tuntui kuin ei niissä olisi yksikään vartija paikallaan.

Takala odotti kärsimättömänä aamua. Silloin oli oleva hänen vuoronsa… Eilen illalla hän oli jo saanut lähetystön jäsenet äänettöminä häpeilemään. Aamulla, auringon valossa, hän oli karistava lujalla kädellä Iisakki Rokan hengen niiden sieluista viimeistä tuulenpesää myöten. Hänen kasvattamansa puun täytyi saada yletä puhtaana tunkkaisista pesäkkeistä… Ajatukset tulivat ja menivät. Mutta aamuyö tuntui venyvän venymistään… katkeamattomana matona…

Alakerroksen seinään jysähti pari kiveä. Takala syöksähti akkunaan. Kauempana, tietä myöten, oli tulossa muodottomia ihmisryhmiä. Mutta pihalla ei näkynyt ketään. Hän kuulosteli, mutta ei ollut vieläkään uskoa korviaan.

Taas jysähdyksiä. Tällä kertaa syrjemmällä. Ja alakerroksessa sälähti jokin akkuna säpäleiksi.

Takala vetäisi takin ylleen ja syöksyi portaille. Joukot olivat lähestyneet ja alkoivat levittäytyä pihamaalle. Hän arvioi joukon suuruutta. Enemmän kuin puolet, melkein kaikki hänen työläisistään… Samassa kajahti kauempaa yksinäinen laukaus.

»Vai tällaista se on se lakko!» Takala karjahti.

»Alas herrat!» kuului näkymättömistä tiepuolesta. Lähemmäksi joutuneet seisoivat äänettömänä massana.

»Mitä te täällä hulinoitte? Selittäkää!» huusi Takala.

»Me olemme päättäneet, että meidän ehtomme on hyväksyttävä nyt ja heti paikalla, ja että siinä tapauksessa tullaan aamusta töihin», julisti esiin astuva joukon johtaja.

»Olen jo eilen illalla sanonut, että ne ovat mahdottomat ja etten niitä hyväksy. Ja kaikkein vähimmän tässä… kivittäjien ja pyssynpaukuttajien edessä», isäntä vastasi.

»Kyllä koiraskin poikii, kun pannaan kovalle!» huijasi karkea ääni sumun seasta ja perässä tuli häntänä pitkää naurua, jossa kuului naistenkin ääniä.

»Sopii panna», kajahti Takalan suusta, »mutta tämä koira poikii korkeintaan järjenmunia kalloihinne eikä mitään muuta. Ja siihen olen valmis heti paikalla! Alettakoon kokous.»

»Ruokamakasiinin kanget auki!» kuului taas huuto.

»Vai rosvomatkalla? Siltä se kuulostikin», vastasi Takala kylmästi.

»Nälkämatkalla!» huusi sama ääni.

»Te tiedätte itse», alkoi isäntä asiallisesti, »että elintarpeita on jaettu koko se määrä mikä meille oikeuden mukaan kuuluu. Onpa saatu kokoon yhtä ja toista sen ylikin. Ja järjestelyni avulla te olette lisäksi päässeet jonottamisesta. Tämän te tiedätte, ja tähän saakka te olette minua siitä kiittäneet. Minä vaadin luottamusta ja järjestystä edelleenkin, muuten kärsivät kaikki, sekä tehdas että sen työntekijät.»

»Hyvä on saarnata lihapatojen äärestä.» — »Tämä on luokkataistelua eikä veljeilyä herrojen kanssa!» kuului huutoja.

»Siinä tapauksessa te, hyvät herrat, olette yläluokkaa», Takala iski nauraen. Mutta sitten hänen kasvonsa muuttuivat koviksi. Mitä puhuivatkaan nuo järjettömät lihapadoista ja ylemmistä ja alemmista luokista! Hänen naurunsa muuttui katkeraksi. Hän ei tuntenut enää seisovansa tässä työnantajana ja isäntänä, vaan yksinäisenä miehenä, jonka täytyi riisua itsensä alastomaksi, näyttääkseen vaivoissa kovettuneet lihaksensa, paisuneet hartiansa, suonikkaat käsivartensa ja lukemattomat arpensa, pakottaakseen nuo olennot uskomaan itseensä.

»Kuinka moni on teistä», hän puhui hitaasti, »alkanut polkunsa maailman rannalla äpärän kyttyrä selässä? Sangen harva. Useimmat teistä ovat saaneet siihenkin nähden nauttia yläluokan ylellisyyttä minuun verrattuna. — Ja kuinka moni teistä on keskenkasvuisena poikana kantanut parikolme-leiviskäistä kaupustelulaukkua kylästä kylään ja ovelta ovelle? Se oli minun toinen kyttyräni… kulkurin häpeänkyttyrä, jota en kenenkään, en viheliäisimmänkään, nähnyt kunnioittavan minään yläluokan kunniamerkkinä.

»Ja kuka teistä kykenee laskemaan ne pistot, kepin iskut, piiskansivallukset, potkut ja vieläkin katkerammat haavat, joita minä olen kerännyt ruumiini ja sieluni täyteen, noustakseni… teidän isännäksenne muka? Mutta teidän täytyy ne ymmärtää, jos kerran itse olette saaneet kärsiä sorretun elämää. Ja teidän täytyy älytä, että minun kanssani on turha puhua lihapadoista, yläluokasta ja työnantajista. Olen yksi teistä! Ja alunperin alhaisinta alaluokkaa. Enkä minä suinkaan ole siitä tullut sen kadehdittavammaksi tai vihattavammaksi, että minä välitän teille työtä ainoalta todelliselta työnantajalta, joka on olemassa, nimittäin… maailmanmarkkinoilta. Onko selvä?»

»Selvä on!» — »Kuulittekos, pojat? Se oli vasta miehen puhe.» — »Niin veti kuin puukolla miehen rintaa…» alkoi kuulua innostuneita huutoja.

Joukosta astui esiin vanhahko työmies. Tuli käsi ojossa Takalaa kohti, joka oli puheen lopussa astunut portaitten eteen, ja sanoi liikutettuna, kaikkien kuullen, isännälleen:

»Ei herran tarvitse luulla, ettei tällä puolella osattaisi olla ihmisiksi… oikeille ihmisille. — Eikös olekin sillä tavalla, pojat?» kääntyi hän lopuksi joukon puoleen.

Monenkarvaiset myönnytyshuudot yhtyivät jyriseväksi suosioksi. Takala lähestyi joukkoa. Hänen kättänsä puristivat joka puolelta sekä miehet että naiset. Hän sekaantui joukon keskelle. Hän tiesi voittaneensa taistelun. Mutta tämä riemu ei ollut pelkkää voitonriemua. Hänestä tuntui, kuin hän olisi päässyt pitkältä matkalta oman perheensä pariin. Nämä tässä ympärillä olivat lapsia ja veljiä, sisaria ja sisarusten lapsia… Hän oli liha heidän lihastaan. Ja hänen kohtalonsa heidän kohtaloansa. Ei ollut tarpeen voittaa heidenkään muiden sydämiä. Hehän yhdessä muodostivat oman yhteiskuntansa… pään ja jäsenet, sen keuhkot ja sydämen, lihaksien loppumattoman voiman, sielun ja ruumiin.

Syysaurinko teki sumusta vaivalloista nousuaan. Sen valo siivilöity! vahvana lukemattomien ainehiukkasten takaa, mutta itse se pysyi näkymättömänä. Valo joukon yllä oli himmeästi hehkuvaa, ja miesten kasvot paistoivat Takalan mielestä kuin kokolla, juhannusyönä.

Mutta missä oli Kaakon Pentti. Iivari luuli hänet nähneensä äsken, puhuessaan, jossakin syrjemmällä, hoikka vartalo suorana ja silmät palavina. Hän kääntyi löytääkseen nuorukaisen. Luuli vilahtavan hänen hartiansa miesten lomasta ja oli jo huutamaisillaan häntä nimeltä. Oikea käsi kohoaa sekin vaistomaisesti osoittamaan etsittyä miestä. »Pentti Kaakko!» on jo pääsemäisillään huulilta. Mutta samassa koholla oleva käsivarsi ponnahtaa jännittyneenä. Hän kuulee selkänsä takaa äänen, käheänä ja matalana: »Siinä on sinulle litviikkiä.» Ja sanojen mukana työntyy jotakin turruttavaa hänen selästään sisään. Samassa käy kipeä vihlailu olemuksen juuria myöten. Hänen suunsa avautuu ammolleen. Veren makua suussa. Ilma mustenee. »Iisakki Rokka!» selviää ajatuksissa. Mutta hän yrittää turhaan huutaa tuota nimeä. Ainakaan hän ei kuule omaa ääntään eikä näe enää miehiä ympärillään. Katkera verenmaku muuttuu kuumaksi tulvaksi. Ja puukotettu kaatuu suulleen hiekkaiselle maalle.