TOINEN LUKU.

1.

Syvästä notkelmasta, umpilammen rannasta nousee lyhyt polku. Tämä leikkaa metsätaipaleista maantien sarkaa.

Teiden risteyksessä, nurmikkokennäällä, istuvat huonosilmäinen Vikruutin ukko, vanha kulkukauppias, ja Veentaan Iivari, joka on päässyt laukunkantajan oppaaksi eli liehtariksi — kuten ukolla oli tapana sanoa — tämän syrjäkyläisille kauppamatkoille.

Lopettelevat murkinoimistaan.

Iivari oli jo monet viikot talsinut Vikruutin vierellä, tämän itsensä kantaessa laukkua ja tehdessä kauppoja.

Mutta näihin saakka hän oli tuntenut vain umpimielistä vierautta puolisokean isäntänsä parissa. Taipaleilla oli ukko tuskin sanaa ärähtänyt. Sokonsilmät sen mustapintaisessa naamassa vain tuijottivat elottomina jonnekin olemattomaan taivaanrantaan. Vanhanmiehen voimaton pihinä ja köhinä säesti laukunkantajan vempsahtelevia askeleita. Se oli Iivarin mielestä kuin keuhkotautinen ja kyttyräselkäinen yhtaikaa. Ja kammottavinta oli sen leuanaluinen parranvarjo, joka leikkasi kuin tummanpuhuva haava suonikasta kurkkua. Kun se tuontuostakin yskäisi korahtaen, sävähytti pojan sydänalaa, kuin olisi ukon viimeinen henkäys revähtänyt ilmaan avonaisesta haavasta.

Oliko ihme, että Iivari oli alkuviikot kulkenut talottomat taipaleet alituinen ikävä ja kammo painajaisena jossakin… hartioilla tai selkärangan värähtelevissä ytimissä. Ei ollut pojalla silloin muuta iloa kuin keskustella salaa kotoliiteristä tuomansa Käpy-oravan kanssa, jota hän kantoi pienessä häkissä kaikkialla mukanaan.

Mutta vähitellen oli tuo alinomainen kammonalaisuus alkanut helpottaa.

Sillä kylissä, kaupanteossa, oli ukosta tullut näkyviin toinenkin olento, lempeä setäukko ja huoleton kulkurimies.

Taloon tultaessa olivat useimmat kasvot tärkeän myrtyneet tai mutruilivat epäluuloisina. Mutta Vikruutti osasi laskea leikit. Jo talojen kujansuussa hän suoristihe varreltaan, ja veräjällä hän muuttui äkkiä kuin nuoreksi kulkurisälliksi, joka viekasteli emännät ja luritteli piiat ja haasteli isäntien ja renkien kanssa sekä luvalliset että luvattomat. Mutta lapsille hän oli leppoisa setäukko tai kuin… ihmeellinen tietäjä Itäiseltä maalta. Niin, sellaiseltakin tuntui joskus Iivarista.

Jos nukkui pirtin vakussa pieni lapsi, hamuili ukko sen lähelle, pisti jonkin pienen lelun vakun laidalle ja supisi liikutettuna:

»Kaunis olet, kaunis olet…»

Niin että olisi luullut hänet näkeväksi eikä sokeaksi.

Ja sitten hän saattoi sivellä luisevilla sormillaan pitkin pientä peittorisaa ja hyrähdellä puoliääneen kuin jokeltelisi lapsen kieltä tai siunaisi hänen unensa murheellisen hellästi.

»Ihan kuin tietäjä kaukaiselta maalta… laskemassa kultaiset lahjansa taivaallisen rinssin seimelle», alkoi silloin iloita ajatus Iivarin mielessä.

Isommat seinänvierellä seisovat tyttöset taas ukko tavoitti letinsaparosta ja pisti karamellin kouraan, niiaavaa tyttöä leuasta sipaisten.

Ja niin tapahtui, että ihmiset heidän taloon tullessaan unohtivat arkipäivän ja tekivät kauppoja kuin jonain aattopäivänä tai kissaviikolla.

Ukko olikin tokaissut kerran eräällä kyläkujalla:

»Ilomielellä kun pysyt ja leikit lasket ihmisille, myöt mitä haluat. Ne ovat, nääs, enimmäkseen murhetta täynnä ja maksavat mielellään pienestäkin ilosta.»

Näin oli Iivarin kammahteleva mieli rauhoittumistaan rauhoittunut, mutta yhä hän tunsi itsensä kaikkien hylkäämäksi pakolaiseksi, joka ei uskaltanut palata edes käymätieltä kotomökille.

Lammen vastapäisellä rinteellä, koukeroisten pikkusarkojen yläpäässä makaa harmaa mökki korvenlaidassa, kuin loivahartiainen mörkö kuusten siimeksessä. Mutta sen porraskiveä ja pihamaata paahtaa hellittämätön aurinko. Ja Iivarin silmiin se paistaa kuin kotipiha jäähyväishetkenä. Sen portailla seisoo Rosina-muori hyvästiä viuhtomassa. Ikävän hiukaisu sydänalassa alkaa poika taas, tuhannennen kerran, keskustella aljonsa kanssa, joka nälissään, kannolla, jyrsii kerkeästi kuusenkäpyä:

»Syö, syö, västäräkki… se, se… siinä on senkin käenpoika… Syö, syö, äläkä hyrrää, senkin siipimuurahainen… Käpy se, Käpy se… Kas, niin, Käpy-poika… Kas, kas! So-so-so… Pure, pure, hammasniekka, mutta älä kiukkuusi kuole…»

Ja Iivari nauraa höröllä huulet oravan yrittäessä purra häkin rautaisia puolapuita.

Mutta naurun mukana kiertyy hänen silmäkalvoonsa hämärtävää itkua.

»Orava-muori», hän saa vielä kuiskatuksi, kuin hyväilysanana äidilleen, mutta silloin sumenee koko orava häkkeineen, harmaa kanto, ruskeat petäjänkyljet ja koko maailma hänen ympäriltään. Hän näkee itsensä kotikujan viimeisessä polvekkeessa ja Rosina-muorin peittävän esiliinalla itkevät kasvonsa, jotka vieläkin katsovat Iivarin sydämestä kuin suloisen lapsen avuttomat kasvot.

Vikruutti nojaili laukkunsa laitaan ja katseli hämärillä silmillään pojan hommia. Herkällä korvallaan hän kuuli pojan niiskahtavan lyhyen itkuntapaisen ja samalla tuhahtavan kuin suutuksissaan. Hetken kuluttua kuuluivat hampaat kirahtavan yhteen, ja ukon korviin sihahti kirouksen tapainen äännähdys:

»Saatanan nulkit…»

»Niin se on, poika», ukko alkoi, »että täynnä on ihmisen sydän, jos siellä on kirouksen käärme ja samalla aikaa itkemässä tii-tii-tiaisen poika. Usko minulle mikä mieltäsi painaa, niin helpottaapa… Käy kuin sille varpuselle, joka pääsi pakoon houkutuskäärmeen kidasta. Puhu, poika, ei sinun tarvitse surujasi kaihtaa Vikruutin ukolta… Surun kaima on tämäkin mies.»

Iivari kuuli ukon äänen sorahtelevan erikoisen lempeästi, ihankuin pirteissä lasten kehtojen ääressä. Ja hän alkoi kertoa melkein hätäisen kiireesti niistä karvaista kotikylän tapauksista, jotka äsken olivat saaneet hänet kiraisemaan.

»Viime keväänä, muutamaa aikaa ennen, kun tulin teille liehtariksi, sain valmiiksi polkupyörän puolikkaan… Niin, niin. Se oli ihankuin oikean koneen takapyörä. Vain kummit ja laakerit olivat vähän toista maata. Sen puolaimet kiilsivät kuin hopealangat, vanne oli lakattu ruskeaksi. Ja jos pisti kepinpään sen keskusrenkaaseen, se pyöri hereästi, kevyttä vauhtia juoksijan mukana. Timpermannasin sitä koko talven ja keväällä möin sen viidestä markasta apteekkarin Tuure Kunnarille. Ja oli se koko värkki tuo poika. Oli näpistänyt setelin apteekin rahalaatikosta ja sai sitten isäpapaltaan roiman selkäsaunan.

»Se ei vielä sen kummempaa. Mutta kun ne raahasivat minutkin apteekille, kuulusteluille muka… Minkäs siitä… selvästä kaupasta minulle saivat. Mutta siitä alkaen rupesivat ne kirkonpuolen herraskaiset minua toljottamaan kuin jotakuta varastelulla elävää kulkuria.»

Iivarin silmät synkkenivät entisestäänkin. Kertomus jatkui pojan tuijottaessa leuka jämeränä polvien välitse maahan:

»Tuure Kunnar ja sen paras kaveri sahanpatruunan Allan alkoivat pitää vihaa. Panivat minun syykseni… muka sen pillikintun selkäsaunan. Ja sitten se tapahtui… sahakosken ylätokeilla. Herraspojat seisoivat myllyruuhen niskalla, kun minä olin tulossa lautatarhalta selässä kantamus vuoruulautoja. Tukkesivat tien. Kurkottelivat kuin kaksi pitkänokkaista variksenpoikaa minua vastaan ja alkoivat rääkyä kulkku oikosena:

»'Huurpoikke, huurpoikke! Rosinashuurpoikke! Saatanskollo, kukelikuu… finntuppe, finnkollo… Sillä tavalla ne finnittelivät ja kukkoilivat. Ja kun olin pysähtynyt, huusivat huikealla äänellä: 'Ruu-si-naa, Ruu-si-naa.' Haukkuivat… ruippanat… sillä tavalla minun äitiäni…»

Iivari ponnahtaa istuinkiveltään ja elää tapauksen mukana käsivarsin, liikkein ja katkonaisin sanoin:

»Hyökkäsin kimppuun. Rukkasin… tokeilta ruuheen. Ja virta vei ne mukanaan… Myllynrattaan häkki tuli vastaan. Sinne ne litisti virran paine, niin että henkeä salpasi. Haukkoivat kuin lutikat seinän raossa. Ja minä kun makasin rähmälläni ruuhen lautakatoksella ja härnäsin: 'Huutakaa, vänskipojat, huutakaa kovemmin, ei tämä poika ymmärrä ruohtia. Kas, kas, sillä tavalla, tillittä, lillipoikke, jotta mammamuori tuo rusinasoppaa ja nella-paarnit saa pom-pommia… Sillä tavalla minä niille ryökäleille näytin, ja sitten minä pakotin ne tavaamaan tarkasti ja oikein äitini nimen. Ja sitten retuutin ne kauluksesta kuivalle.

»Mutta siitäkös syntyi herrasväissä meteli. Uhkasivat lähettää muka… kasvatuslaitokseen, sellaisten pahankuristen poikain rangaistuspaikkaan. Niin, niin, vankilaan suoraa päätä. Raahasivat sahanpatruunan eteen ja uhkasivat vallesmannilla. Ja Hontaalin konstaapeli jo meillä kävikin. Mutta se kun on hyvänahkainen ukko, niin ei sanonut äiti paralle mitään, vaan puhui minun kanssani liiterissä…

»Ne olivat vasta hikisiä viikkoja. Ajattelin karata korpeen, mutta en hennonut Rosina-muoria jättää häpeään. Minä vain maleksin, pelkäsin, istuskelin ojan penkalla ja odottelin jotakin pelastusta.

»Ja kukas silloin tuli? Vikruutin ukko… Poika pääsi liehtariksi! Ja tässä sitä nyt ollaan, mutta…»

Iivarin kulmalliset alkoivat taas rypistyä ja »äpärä» murtautui synkkänä tärähdyksenä hampaitten välistä. Elämän vääryys täytti hänen mielestään sinä hetkenä koko maailman. Pienen korvenpojan sielu oli takaa uhoavan umpilammen rutaista rantaa. Silmät katsoivat heleänkeltaista maantietä pitkin. Mutta ne eivät tuntuneet ottavan vastaan mitään kirkkautta. Ne pysyivät pimeinä.

Tuo kummallinen, repivä ja musta sana »äpärä» oli ne sumentanut.

Vikruutti oli noussut ja kopeloi poikaa hartioista. Koura oli luiseva. Mutta turvallista hyväntahtoisuutta valui siitä Iivarin olemukseen.

Hän käänsi kasvonsa ylöspäin. Ukon naama oli huvittavassa naurussa, joka oli sekä katkeraa että lohduttavaa.

»Ja meillä kun ei surra», ukko alkoi. »Vai äpäräksi haukkuvat? Ei se tapa. Sisun se tekee.»

Käpsähti ukko samassa istumaan Iivarin vierelle.

»Nythän tässä vasta kavereiksi tultiin. Minä se vasta äpärä olen. Kohtalaisen talon poikana synnyttiin. Mutta emintimän toi isä-houkka taloon. Ja maantielle oli työnnyttävä tuonkokoisena pirulaisena…

»Koommin kaksikin kertaa olet minua rikkaampi. Ja nytkös hätää… Minusta saat oikean kompuran isäukoksesi… Äläs mitä, äläs mitä… Tulitpa ihan kuin rakkaammaksi…»

»Jopas nyt jotakin», Iivari naurahti peittääkseen äkkinäisen hyvänmielen merkityksettömiin sanoihin.

Ukko keplotti virkkuna tantereella. Ja kiimasi laukun selkäänsä.

2.

Matka jatkui pitkin ylämäkiä. Ukko otti tavallista pitempiä askeleita. Iivari kulki vierellä venyvin harppauksin, niin että orava keikkui häkissään kuin pahassa myrskyssä.

»Näin ne Rokkevellerit taivalta tekevät», hörähti Vikruutti seuraavassa alamäessä.

»Rokkevellerit», poika kimitti jätkytellen perässä.

Koko elämä oli kirkastunut yhtä rohkeaksi kuin kullankeltainen, huolettomasti kaarteileva maantie.

Mutta vanhus oli intoutunut ponnistamaan yli voimiensa. Parin kilometrin päästä hän tuupertui erään ahteen kylkeen. Hetkahti polvilleen eikä päässyt auttamatta pystyyn. Seuraavassa pitkässä ylämäessä hän läähätti kuin hengen hädässä, hiki noruili suurina karpaloina lakin alta ja kiilsi kosteana kaulasuonissa. Vihdoin hän vaipui kasvot kelmeinä ojanpenkalle ja katseli eteensä, puhumatta, kuoleman väsyneenä.

Autio kammo juuttui Iivarin mieleen.

»Ukko kuolee», välähti ajatuksissa. Mutta samassa taas kirkastuivat hänen silmänsä oivasta keksinnöstä.

»Ukko, minä otan laukun ja sinä otat oravanhäkin. Heisaa!»

Ukko teki voimattomasti vastustavan liikkeen. Mutta Iivari pinnisti jo ylös ojasta harteillaan laukku, jonka alta ei näkynyt muuta kuin vantterat jalat.

Mäen päältä poika kääntyi katsomaan. Vikruutti hiihteli perässä oravanhäkki hyppysissä.

Seuraavalla mäellä tokaisi Iivari käskevästi:

»Kävele sinä edellä. Tahdon nähdä Kävyn teikaroivan häkissään. Heisaa, sano' kulkurisälli!»

Ukko laputteli tottelevasti alamäkeen ja höpisi hyvillään:

»Jopas sain, jopas sain… potran pojan… potran pojan…»

»Jopas sait. Ja paina nyt, että hippulit vinkuu», huusi Iivari perästä.

Ukko huusi mäen alta:

»Luuletkos olevasi tirehtööri?»

»Äpärätirehtööri», karjaisi Iivari nauraen ja irvistäen.

Hän tunsi polvitaipeissaan, lonkissaan ja keuhkoissaan loppumattomain voimain ponnistelevan eteenpäin. Maantie avautui väljänä ja mittaamattomana.