KAHDESTOISTA LUKU.

1.

Thure Gavelius ja kaupanhoitaja Snöre ovat menossa Bertil Krookin krapukesteihin.

Lasse Snöre yrittää kertoa vitsejä. Mutta insinööri Gavelius, joka vasta hiljan on palannut Saksasta, insinöörinpaperit taskussa, hyräilee »Burschenherrlichkeitiä» ja on muutenkin sangen hajamielinen kuulijaksi.

Hän on rakastunut korvia myöten. Ja kuka nyt ei tehtaan insinööreistä olisi ollut rakastunut Verna Mertheniin? Sekin häntä hermostuttaa, ja hänen poissa-ollessaan on tullut vielä jotakin lisää. Ilmassa on sähköä. Huhutaan jostakin viimesyksyisestä skandaalista. Mutta kukaan ei tiedä mitään varmaa. Verna kohtelee häntä jäykästi, ja kauppaneuvos on entistäkin ystävällisempi; ja tuo Snöre, »helvetes spefågel»… hän tietää jotakin, mutta tekee vain viittailuja ja pirullisia grimaaseja. »Olkoot… kyllä siitä selvä otetaan», hän puraisee huultaan ja heittää savukkeensa tiepuoleen.

Mutta hermostuneet mietteet eivät pysähdykään tähän päätökseen. Häntä on jo melkein totuttu pitämään kauppaneuvoksen tulevana vävypoikana. Ja isä-ukko kotona on siitä liiankin varma. Mutta minkäs teki? Valitteli ja valitteli hänen tuhlauksiaan jokaisessa kirjeessään. Ja hänen oli lopulta täytynyt panna rahanpyyntöihinsä sellainen sävy, että hän oli muka Vernan kanssa läheisessä kirjevaihdossa… Ja nyt! Hän oli melkein suutuksissaan itselleen. Oli tullut tottakin eletyksi vähän holtittomasti… Opintokaupungista oli tullut vielä jälkilaskuja. Ja pari selvää kapakkalaskua oli mennyt suoraan isäukolle, ties minkälaisin… 'memorandumein'… Joka tapauksessa oli ukko kirjoittanut hirvittävän saarnan. Ja vihoviimeiseksi kiipeliksi! Hän ei ollut uskaltanut ukolle kirjoittaa selityksiä, vaan… oli sähköttänyt kaksi hullunrohkeata sanaa: »Kihlaus odotettavissa.» Ooh, tätä sekamelskaa! Sisimmässään hän kiemurteli kuin kananvarkaista tullut repolainen ketunraudoissa. Muistuivat mieleen isä-ukon antamat selkäsaunatkin. Ja näiden yhteydessä… jostakin syystä myllynruuhi ja lautakatoksella rähmällään Veentaan Iivari, jonka kasvojen vääristynyttä ilmettä hän ei ollut koskaan saanut kokonaan irti itsestään.

Bertil herran moottorin peräsalonkiin on pöytä katettu koreaksi. Valikoidut jättiläiskravut loistavat kuin panssaroidut vainajat, joita odottaa juhlallinen hautaus. Hautajaisviinat seisovat salongin perähyllyllä loisteliaassa rintamassa. Nelikulmaisessa jättiläispullossa Savon kuuluisaa pöytäviinaa, ribinofka koreilee siromuotoisena kuin ryssäläisen upseerin paraatisaapas, tummat likööripullot, jotka näyttävät olevan armeijan kantaupseeristoa, keikistelevät mahojaan kuin parhaat viinaveikot, ja vihdoin kokonainen pataljoona tavallista miehistöä… uskollisen näköisiä olutpulloja. Esikuntaupseeristo… chambertinit, haut'sautemet ja champagnet ovat jääneet salongin kaappien lokeroihin ylhäiseen yksinäisyyteensä. Saattavat… ilmestyä seuraan korkeintaan aamutunneilla, kun tulee 'korkeitten' maljojen vuoro.

Tämä yö on kuitenkin poikkeuksellinen. Jo edeltäpäin on jyrkästi päätetty harjoittaa etupäässä henkevää keskustelua, ainakin kello kahteentoista saakka, sillä silloin laulaa heidän kvartettinsa serenaadilauluja Verna Merthenille, jonka syntymäpäivä on huomenna.

Tämä ilta oli oleva hienojen gentlemannien juhla.

Mutta isäntä, Bertil herra, oli näkemässä pikku ukkoja jo vieraiden tullessa. Prokuristi Zinck, joka oli siitä kummallinen, ettei ottanut koskaan enempää kuin yhden viinaryypyn tai kaksi konjakkiryyppyä tai kolme likööriryyppyä, oli saapunut jo heitä aikaisemmin ja istui nyt kuivat kasvot halveksivassa ilmeessä katsellen Bertil herraa, joka nyppi olemattomia paholaisia salongin akkunaverhoista, kaula ja koko pää hermostuneesti oinistellen.

Lasse hovimestari oivalsi heti tilanteen ja kaatoi väkisin suuren angosturaryypyn Bertil herran suuhun. Niin oli isäntä jo rauhoittunut neljän muun insinöörin saapuessa ja juhla saattoi alkaa.

Oli jo laulettu pari serenaadiohjelman laulua harjoitukseksi. »Den glada änkan», joksi kaupanhoitaja oli tällaisiksi juhlailloiksi ristitty siitä yksinkertaisesta syystä, että Lasse parka oli eleiltään perin naisellinen, oli jo alkanut vitsailunsa.

Mutta kesken kaiken rikkoi Bertil herra taas juhlatunnelman. Hän alkoi sadatella naapuriansa, sahanomistaja Jänkälää.

»Katsokaa tuonne», hän osoitti ikkunasta vastapäiselle niemelle, »siellä kiertää shakaali, suomalainen shakaali-susi… Muuta en sano… Ei mitään muuta…» hän lopetti kuiskaavalla äänellä ja näytti rauhoittuvan.

Mutta kesken seuraavaa laulua hän kavahti taas pystyyn ja huusi kauhistuneen näköisenä:

»Se syö isäni ruumista vielä haudastakin. Se syö ja syö ja syö…»

Lasse kaatoi hänen lasinsa täyteen vermouthia, mutta juodessaan mumisi Bertil herra puoliksi itsekseen:

»Minä poltan sen…» Ja lopuksi hän taas huusi huutamalla:

»Minä poltan koko röttelön! Ja kuula ohimoon… skål!»

Mutta Lasse kiepsahti istumaan perähyllylle pullojen keskelle ja alkoi laulaa uutta kuplettiansa.

»Fröken Julie», hän lausui aluksi kirpeällä äänellä, irvisti Gaveliukselle ja vilkuili muille pirullisen iloisena.

Insinööri Gavelius puri hampaitaan. Siinä se oli… tuo skandaali! Sehän oli selvää… Korkeasyntyinen neiti Julie karkaa akkunasta syysyöhön, juoksee ja juoksee, kunnes tapaa maantienpenkalta laukkukauppiaan, salaisen rakastettunsa. Aamulla hän palaa hienoissa helmoissa heinänkorsia ja sammaleita… Ja laulu päättyi siihen, että neidin korkeasyntyinen isä panee hänet lukkojen taakse, jossa hän nyt ikävöi »laukkuryssäänsä».

Thure herra näki, että kaikki vilkuilivat häneen hävyttömän näköisinä. Hän oli tavallisesti näin nousuhumalassa pelkkää hyvänahkaisuutta. Mutta nyt… tuo harmillinen juttu isä-ukosta ja sähkösanomasta ja jonkinlainen pakko tehdä ratkaisevia tekoja ärsyttivät hänet suunniltaan. Mitä tuo uskalsi rääkyä… tuo akkamainen narri… insinööreille, ylemmilleen.

»Teufel… Knabenlieber!»

Ja hän heitti pikarin Lassea päin. Mutta tämä oli tottunut sellaisiin temppuihin. Kiskaisi taitavasti naamansa sivuun. Ja hoilasi viimeistä kertosäettä huikealla tenorillaan.

Prokuristi Zinck katsoi jäätävän halveksivasti. Thure herra tunsi nolostuvansa ja pelastautui heittäytyen äänekkäästi yhteiseen naurunremakkaan.

2.

»Du bist wie eine Blume, so hold und rein und schön…» oli kantanut ritarillisena rakkaudentunnustuksena Verna Merthenin ikkunaan. Herrat olivat soinnukkaassa kuorossa hurranneet ja kadonneet rantatielle valkoisine housuineen, sinisine takkeineen ja purjehtijalakkeineen.

Tehtaan torvisoittokunta oli jo soittanut juhlakappaleensa ja nuorisoseuran laulukuoro oli laulanut suurella hartaudella »Neito kaunis kultalintu» ja »Sä kasvoit neito kaunoinen» ja päättänyt ohjelmansa ylitsevuotavan tunnelmallisesti laulamalla loistonumeronsa »Mä oksalla ylimmällä».

Mutta vielä seisoi päivän sankaritar akkunassa isäänsä nojaten, äidin istuessa jossakin taempana.

»Odota tyttäreni», sanoi kauppaneuvos, »nyt se vasta alkaakin!» Ja tytär syleili häntä ihastuneena jo edeltäpäin. Ei koskaan, ei koskaan ollut isä tuhlannut hänelle niin paljon huomaavaisuutta… rakkautta kuin tänä talvena ja kesällä… Ja nyt! Mitä kaikkea sieltä vielä saattoi tullakaan…

Samalla valaistuivat suuret heijastajat vastarannalle. Tuli näkyviin säihkyvässä valossa uudenuutukainen lava, jonka taustapylväät oli koristettu köynnöksin. Tyyneen, lämpimään kesäyöhön alkoi kuulua orkesterin soittoa. Ja samalla ilmestyi näyttämölle värikkäisiin kansallispukuihin puettuja tanssijoita ja tanssijattaria. He esittivät sarjan kansantanhuja. Ja katosivat taas iloisessa kulkueessa pimeään yöhön. Valot sammuivat. Se oli mennyt kuin näky. Verna näytti unohtaneen koko talviset surunsa. Sellaista yllätystä ei ollut isä vielä koskaan keksinyt. Hän oli suunniltaan ilosta. Hän pyöritti ympäri huonetta voivottelevaa äitiä ja halaili isää loppumattomiin.

Ja nyt… tuo hänen komea isänsä kumartaa kuin hieno gentlemanni ylhäiselle naiselle ja sanoo nuorekkaasti nauraen: »Toivottavasti kaksikymmenvuotias prinsessamme on armollisesti tyytyväinen hovinsa esityksiin? Tänään on polvistuva koko valtakunta teidän jalkojenne juureen, rakas valtiataremme.» Nyt hän hymyilee kuin viekas ja viisas hoviherra ja iskee silmää äidille, joka nyökyttelee päätään kuin käskystä.

Mutta Verna on tänä hetkenä unohtanut kokonaan, että tässä käydään taistelua perheen tyttärestä ja yltyy itse näyttelemään isänsä kanssa. Hän tekee hovikumarruksen, on löyhyttelevinään viuhkalla polttavia kasvojaan ja tarttuu isänsä käsivarteen kuin valtaistuimelle saatettavaksi.

Todellakin. Koko talvi ja kesä on käyty näkymätöntä taistelua Mertheneillä.

Kun kauppaneuvos oli yllättänyt tyttärensä syksyllä, tämän palatessa kalpeana ja vaatteet sateesta rutistuneina salaretkeltään, hän oli ensi suuttumuksessa sulkenut tytön lukkojen taakse ja uhannut lähettää hänet heti ja armotta ulkomaille. Tätä varten kutsuttiin kiireellisellä kirjeellä matkatoveriksi kauppaneuvoksen naimaton Juliana sisar, joka oli nuorena harrastanut maalausta ja viettänyt suuren osan elämästään ulkomailla.

Tuomiosta kauhistuneena oli Verna viettänyt tuskan päiviä vankeudessaan. Hän ei tahtonut lähteä. Hän ei sallisi viedä itseänsä merien taakse rakastetustaan. Päivät päästään hän suunnitteli omia keinojaan… pelastaakseen nuoren rakkautensa, joka kaipasi juuri tuota samaa syksyöistä, salaperäistä hurmaa kipeän toivottomasti.

Ja vihdoin… hän keksi sen. Hän alkoi näytellä isälleen pahankurista, huoletonta tyttöhupakkoa. Kuten jo ennen tyttönä, hän aikoi vangita hänet hyväilevillä käsillään. Ooh, hän kyllä osasi… Hän näytteli taas pikku tyrannia, joka ei muusta välittänyt kuin saada tolkuttomat oikkunsa täytetyiksi. Tuollaiset karkaamisjutut hän oli muka jo unohtanut. Oli ollut vain sillä tavalla suutuksissaan, että… Mutta ulkomaille hän ei haluaisi… Kuinka hän voisi olla erossa omasta isästään… ehkä kokonaiset vuodet.

Kauppaneuvos oli helposti nähnyt tyttärensä lävitse. Mutta hän oli ihmistuntija, ja tarkemmin mietittyään hän tiesi voittavansa varmimmin salaisella taistelulla. Tyttären elämä oli täytettävä jollakin muulla… ihailulla, huvituksilla ja loistolla.

Juliana täti sai tehtäväkseen kouluttaa tyttöä alituisena seuralaisena. Rekiretkiä ja tanssiaisia pantiin toimeen hänen ilokseen läpi talven. Hän itse sai koska tahansa tehdä tädin seurassa pääkaupungin matkoja ja tuhlata mielin määrin huvitteluun ja pukuihin.

»Sinun tulee oppia edustamaan perhettä kuin hovin valtiatar», hän selitti tyttärelleen. »Minulla ei ole mitään muuta kuin sinä, ainoastaan sinä», hän lisäsi hyväillen, ja silloin kiertyi todellinen kyynel hänen silmänurkkaansa. Eihän hänellä ollut poikaa perijäksi. Ainoasta tyttärestään hänen täytyi taistella kaikella voimallaan, pelastaa hänet ja oman nimensä liittymästä tuollaiseen kömpelöön ja kaiuttomaan nimeen kuin…

Päivästä päivään kauppaneuvos seurasi tyttärensä kasvoja. Ne näyttivät hurmautuvan uusia pukuja koeteltaessa. Mutta tanssiaisissa ja kutsuissa ne saattoivat jäykistyä uhmaavan kylmiksi. »Turhaan taistelet, isä», ne näyttivät sanovan, »Albert Merthenin tytär ei petä hänkään lupauksiaan…» Ja hän saattoi koko illaksi kieltäytyä tansseista ja näyttää vihamielisen kiusaantuneelta herrojen ladellessa kohteliaisuuksiaan.

»Ei, ei vieläkään», ajatteli kauppaneuvos. Leikin varjolla, huvittavilla kaskuilla tai kertomalla vakavia tapauksia, joissa edesmenneet Merthenit esiintyivät sankareina, hän koetti tehdä eläväksi tyttärelleen suvun perinnäistotuuksia… tahratonta rehellisyyttä ja kaikkeen alhaiseen taipumatonta kunniakäsitystä.

Mutta tällaisten keskustelujen jälkeen kauppaneuvos sai usein ojentaa ankarin sanoin vaimoansa. Tämä oli ollut mukana väkinäisesti, ottamatta osaa keskusteluun, huoahdellut mielenosoituksellisesti ja kerran tokaissutkin puolittain halveksivasti: »Tokkopa lienee kaikki kultaa mikä kiiltää… ylhäisimmissäkään suvuissa.»

Silloin he olivat keskustelleet kauan kahdenkesken…

Mies oli sanonut:

»Aiotko sinä hajoittaa, mitä minä rakennan suurella vaivalla?»

»Jospa tietäisinkin, mikä on hänelle todelliseksi onneksi…» oli huoannut vaimo. »Sinä talutat häntä valheen ohjaksilla. Niin, sitä minä olen huokaillut…»

Albert Merthen oli jäykistynyt. Ja vaimo oli ruvennut repimään vanhaa haavaa:

»Entä jos hän saisi tietää, että kaksi Mertheniä, isä ja poika, lähestyivät alhaisempiansa. Ei rakkaudesta, kuten tyttäremme nyt, vaan alhainen petos mielessä, keinotellakseen tietämättömän tyttöparan sydämellä ja ruumiilla itselleen rahaa ja tavaraa. No, niin? Mitenkäs silloin kävisi sinun rehellisyyssaarnojesi ja sen… horjumattoman sukukunnian? Entä jos minun velvollisuuteni oli se juuri hänelle paljastaa?» Viimeinen lause oli tullut melkein hätähuutona. Se kysymys oli kuukausien aikana näännyttänyt hänen sielunsa, Eikä mies ollut voinut muuta kuin vastata haikeassa tuskassa:

»Ja mitä se auttaisi, rakas vaimoni? Sehän on meidän onnettomuuttamme eikä…»

»Niin, niin… tiedän tuon kaiken», vaimo oli vastannut sortunein äänin. »Mutta… minulle on tullut ajatus, sellainen yhtämittainen painajaisajatus, että meille kostetaan hänen kauttansa, Albert…»

Mies oli hermostunut. Hän oli kohauttanut katkerin ilmein hartioitaan:

»Meille? Siinä tapauksessa kai vain minulle…»

»Ei, rakas Albert… Hän on myöskin minun tyttäreni. Ja minä… rakastan teitä molempia.»

Puolisot olivat hiljenneet. He olivat tulleet toisiansa lähemmäksi kuin pitkään aikaan. Mutta hetken kuluttua oli vaimo jatkanut raskaita aavistelujaan:

»Niin, Albert, jos tarvittaisiin, olisin valmis uudelleen… sinun petettäväksesi. Mutta kerran… keskellä rakkautta, kun ymmärsin, miksi olit minut ottanut, silloin häpesin ja vihasin sinun sukuasi, ja hän, joka oli minun sydämeni alla, vihasi teitä minun ruumiissani… Me vihasimme!»

Merthen oli tyynnyttänyt puolisoaan ottamalla hänen päänsä käsiensä väliin. Ja vaimo oli jatkanut melkein kuin tarinoiden:

»Kun toinen lapsemme kohta synnyttyään kuoli, oli isäni, joka ei osannut vihastaan laata, sanonut: 'Vai kuoli? Niinpä niin… Eikä heistä tule olemaankaan eläjiksi muuta kuin ensimmäisestä… äpärästä…'»

»Älä jatka, älä jatka», oli Merthen rukoillut viimeiseen saakka piinattuna. Mutta vaimolla oli kuin pakko puhua loppuun.

»Ei, ei, vielä on muutakin, jota en ole sinulle koskaan rohjennut sanoa… Kuolinvuoteellaan makasi isä kattoon tuijottaen… ja tarttui äkkiä käteeni ja sanoi kuin ennustaja: 'Se suomalaisveri, jonka he petoksella saivat, on tuleva heidän päällensä. Sillä se oli kuoleman synti.' Niin hän sanoi, ja minä muistan ajatelleeni: 'Niin, se oli synti rakkautta vastaan…'»

Kauppaneuvos Merthen oli istunut pitkän ajan väsyneenä, nääntynein kasvoin. Hänen oli vaikea päästä tasapainoon. Hänen järkensä oli valmis nauramaan tuollaiselle rahvaanomaiselle taikauskolle. Mutta se kykeni kuitenkin hänet masentamaan rinnan pohjia myöten. Siinä uhosi sama raskas suomalainen korpi, joka jylisi ja pauhasi keväisessä jäänlähdössä, huokasi ja uhkasi ylämaista tohisevissa syystuulissa ja hengähteli työläisten ja korveneläjien muodottomilta kasvoilta, karkeasta puheesta, kirouksista ja kulmanaluisten sammumattomasta vihanpalosta. Ja kauheinta oli niiden kuolintapa. Toimittivat talonsa, ottivat mustassa saunassa viimeiset löylynsä, paneutuivat lavitsalleen, järähtelivät viimeiset, homepartaiset 'testamenttinsa' ja odottelivat kuolemaa kuin tavallista rahdinajajaa. »Tulkoon, mitäpäs tästä, työ on tehty, sanottavat on sanottu.» Niiden ajatuksenjuoksu kuoleman ovella oli kammottavan yksinkertaista, yhtä välinpitämätöntä ja leppymätöntä kuin elämässäkin. Kuin luonnon laki! He olivat yhtä sen kanssa eivätkä ottaneet eivätkä antaneet armoa, nuo… ennustelijat…

Tavallisissa oloissa hän kykeni tuota kaikkea halveksimaan. Mutta tällaisina hetkinä, jolloin ne ikäänkuin tarrautuvat imemään verta hänen suonistaan, oli hänen vaikea riistäytyä irti tuon noitahengen siittämästä painajaisesta.

Tuossakin keskustelussa oli hänen täytynyt kokoamalla koota kaikki hermovoimansa, ennenkuin hän oli kyennyt ryhdikkääseen vastaukseen.

»No, hyvä», hän oli sanonut kireän iroonisesti, »sitä välttämättömimmin minun on kaikin keinoin tuhottava tuo huuhkajain huutama ennustus. Ja minä olen sen tekevä enkä salli kenenkään nousta itseäni edes huokauksilla vastustamaan. Ymmärrätkö?»

»Albert, sinä tiedät, etten minä ole koskaan kyennyt sinua vastustamaan… En osaa, en tahdo mitään muuta kuin… rakastaa», oli sanonut lopuksi rouva Merthen. Ja hänen miehensä silmät olivat kastuneet syvästä hellyydestä pitkästä aikaa.

Niin, he rakastivat kaikki tosiansa. Ja taistelivat kuitenkin toisiansa vastaan. Tänäkin yönä, jolloin isä oli tyttärelleen tarjonnut yllätyksiä kuin pienelle ruhtinattarelle ja iloinnut koko sydämestään hänen onnellisesta naurustaan, oli Merthenien talo täynnä näkymätöntä, tukahduttavaa ristiriitojen sähköä. Säie säikeeltä riisti isä Vernan sydämestä sen elämänvoimaisimmat kuidut ja istutti sijalle ohdakkeita. Ja hänen vaimonsa, joka rakasti heitä molempia ja jota he molemmat rakastivat, nyökäytteli päätään ja nauroi yhteisessä valheilossa sielussa alinomainen hätä.

Ja Verna, joka äskeisenä ilonhetkenä hehkui kiitollisuutta ja rakkautta vanhemmilleen, hän makaa nyt vuoteessaan silmät unettomina. Hänet on vallannut tuska. Äsken ja monet kerrat aikaisemmin hän on melkein unohtunut mitättömiin ilonpitoihin. Ne ovat pelkkää katinkultaa ja petosta verrattuna siihen salaiseen uskollisuudeniloon, jonka rinnalla ei saa olla mitään muuta. Miksi hän ei kieltäydy niistä, kalpeana ja nääntyvänä, mutta sydämessä marttyyrin hurmioitunut rakkaus? Hän ei tiedä, vihaako hän itseänsä vai rakastamaansa isää, jonka hän tietää vainoavan heidän rakkauttansa.

Hänen mielensä on kuin yksinäinen tuulennuoliainen autiolla järvellä. Se ei tiedä suuntaansa. Se kiitää hetken. Hukkuu näkymättömiin. Eikä kukaan sitä kykene löytämään. Taas se kinuaa näkyviin, uudessa suunnassaan, yhtä toivottomana ja nopeasti hukkuvana.

Vernan täytyy ikäänkuin kamppailla eksyttäviä voimia vastaan, ennenkuin hän saa kiinni onnellisimmasta ajatuksestaan, siitä hetkestä, jolloin hän oli tarjonnut rakkautensa määrättömässä riemussa.

Sillä hän on, hän tahtoo olla uskollinen, niinkauan kuin elää. Houkutelkoot, hyvitelkööt täällä… kultaisessa vankilassaan. Heidän juhlissaan hän on laulava vain omaa salaista lauluaan. Ja oikean hetken tullen hän on luopuva tästä kaikesta, isänsä rakkaudesta, perinnöstään ja tyttärenarvostaan ja lähtevä kaikkien nähden, tyhjin käsin, halvimmissa vaatteissaan, sinne… konttorin takaiseen, ahtaaseen varastohuoneeseen, jossa on kova ja kapea vuode…

Nyt hän on jo unen rajalla. Hän hymähtää viimeisenä ajatuksenaan, nauraen sydämessään sekä itselleen että kaikille Mertheneille… Kuinka hän saattaisi pettää… mitä ne kuvittelevatkaan… Kuinka hän saattaisi pettää itsensä… oman rakkautensa… Hänhän kuuluu itse Mertheneihin, jotka ovat loppuun saakka uskollisia ja… puhtaita ja rehellisiä…