NELJÄS LUKU.

1.

Syyskesällä, eräänä pyhäisenä päivänä, palasivat kauppiaat samaan kylään.

Iivarilla oli ensi kerran elämässään uutena ostetut, melkein herraskaiset nauhakengät. Mutta ne eivät olleet jalassa, vaan laukussa päällimmäisinä. Ja jalkaan ne piti pantaman vasta kylän laitamalla. Siihen asti painoi Iivari laukku selässä paljain jaloin maantien piennarta, jonka kostea nurmi hyväili jalkapohjaa ja solui mukavasti varpaitten lomitse.

Ja kukkarossa oli Iivarilla rahaa.

Mutta sen sisimmäisessä lokerossa oli kultaakin kalliimpaa… Nillan kirjoittama rakkauden kirje. Se oli luettu sataan kertaan kuukauden aikana. Eikä voinut olla rakastuneelle nuorukaiselle sen taatumpaa tyttönsä rakkauden ja uskollisuuden panttia. Se kuului sanasta sanaan seuraavasti:

»Kerihtin sen valkian lampaan. Sain naulan villoja. Luukampaa jonka Lemmen Pantiksi sinulta sain kesäyön aamuna olen Pyhä päivinä pitänyt ynnä itseäni peilannut siitä pyöreästä peilistä. Ikävä on kovasti. Eikä se ihmekään ole kuin ei sen kesäillan jälkeen oo aittani ovea muille Riiareille avattu. Omalle Reissusällilleen

Kunilla Mäenpää.»

Kirjeen lapselliset koukerot olivat Iivarin silmiin suloiset kuin Nilla itse. Hän näki niiden lomitse tytön pienet varpaat, nilkan huvittavat kuoppaset ja pikkuiset, kutittavat sormet. Suloista oli sitä muistista tavata. Laukku ei painanut mitään. Ilma oli ukkoskuuron jälkeen kuultavan raikas. Maa oli lämmin, poika nauroi molemmilla suupielillään.

Hetken ne tulkitsivat rehentelevää ajatusta:

»Siellä se istuu aittansa portailla kauppamiehen tuleva rouva.»

Suu vääntyi yhä enemmän messingilleen. Laukun sivulokerossa oli silkkipaperiin ja sitten sanomalehteen kääritty silkkihuivi, oikea hartiahuivi, jossa oli ylt'ympäriinsä raskaat silkkiset hetaleet. Sen kirjavia kuvioita oli ihana muistaa. Se oli kihlahuivi.

Se kun kääräistään näkyviin, niin… sopiipa katsoa, ettei… tässä olla mitään tavallisia jätkiä.

»Jeevelin peeveli!» Iivari hokaisi suuressa ilossaan.

Huivi oli ostettu läheisestä kaupungista, jossa Iivari oli nähnyt ensi kertaa elämässään muutamia tehtaitakin.

Siihen kylään oli poika ollut hukkuvinaan kuin muurahainen kekoon. Ei ollut kukaan osannut sanoa äpäräksi. Ei siellä ollut katsottu toista sen vieroksuvammin kuin toistakaan. Kukin piti huolta omista hommistaan eikä toisten. Heitä rentummatkin olivat vain rentoina kävelleet tai kiireissään juoksujalkaa painaneet. Kyllä katu kesti, eikä raja-aitoja näkynyt.

Siellä oli Iivarin päähän painunut vuorenvarma ajatus: Sinne oli kaivettava jalansija ja sitten lennätettävä Nilla vierelleen vaimoksi… oikeaksi rouvaksi.

Ensi kerran koettu kaupungin humina ja se kultainen kimmellys, jonka hän oli saanut rakastettunsa silmäterästä juhannustienoisena yönä, olivat muuttaneet Iivarin muutamassa viikossa oikeaksi röyheärintaiseksi miehenaluksi.

Nurmikkokolostaan eksynyt kastemato kiemurteli kovalla maantien hiekalla kiivasta vauhtia. Iivari tallasi sen jalkapohjansa alle.

»Vaikka käärme… ei meillä sumeilla», hohahti kulkija.

Korvesta nousi pari höyrypatsasta muurahaispesistä. Tehdaskaupungin kuva nousi samassa uudestaan hänen tajuunsa. Maailma oli hänen silmissään rannattomana sauhuna ja rikkauden merenä.

Hän istahti suurelle kivelle. Pani puhtaat sukat ja uudet kengät jalkaansa. Katsoi kukkaroansa. Siellä se oli tallessa Nillan kirje… keskimmäisessä kulumattomassa lokerossa. Huivipaketin hän asetti varovasti povitaskuunsa. Ja lopuksi pani paitansa kiinni uudella kullanvärisellä kaulusnapilla.

Sitten silmäsi taaksepäin. Mäen lapetta hönttää perässä Vikruutin ukko, niin että oravanhäkki heiluu suuressa kaaressa.

2.

Kylässä olivat iltamajuhlat käynnissä. Niitä vietettiin Markkulan talon uudessa riihirakennuksessa, joka juuri salvumiesten kourista lähteneenä seisoi tienvarressa keltaisen puhtaana ja köynnöksin koristettuna.

Sen edessä kummulla huojui vinossa asennossa oikea juhlaportti ja vieläkin ylempänä pitkä, laudoista kyhätty ravintolapöytä.

Tällaisten tapausten eteen sattuessa oli ukolla ja Iivarilla tapana pystyttää tupakkakauppa.

Tällä kertaa jäi kuitenkin kaupanteko yksinomaan ukon huoleksi. Sillä Iivari oli oikaissut suoraan kohti Mäenpään torppaa, povessa lämmittävää silkkiliinaa tuontuostakin varovasti kouraisten.

Vikruutti löi kauppalaukun syrjälleen portinpieleen ja latoi sille tupakkavarastonsa.

Mutta ylempänä ravintolapöydän luona seisoskeleva Kalle Hoppa kävi tärkeän näköiseksi. Häntä närkästytti kilpailija, sillä hänellä oli erikoisoikeus juhlan ravintolahommaan.

Sitäpaitsi oli Kalle Hoppa eli Hoppa-Kalle, kuten häntä yhä kylällä haukuttiin, lukemattomia portaita ylempänä kauppias-säädyssä kuin tavalliset kulkukauppiaat, joita hän summamutikassa sanoi kaikkia laukkuryssiksi.

Kauppias Hoppa ei ollut koskaan alentunut sellaiseksi kulkukoiraksi. Hänen takanaan oli vakaa ja arvokas liikemiesura.

Oli alkanut oppipoikana läheisen kirkonkylän leipurilla. Ja jo silloin oli hänessä tullut ilmi epätavallisia liikeneron tunnusmerkkejä. Ei ollut tosin mitään erikoisen poikkeuksellista siinä, että hänen oppiaikansa oli ollut etupäässä selkäsaunojen vastaanottamista leipurinsällien tottuneista ja lämpöisistä kämmenistä. Mutta jotakin taittumattoman sitkeää oli ollut se hammasta pureva, mykkä äänettömyys, jolla Kalle-poika oli ottanut vastaan säännölliset selkäsauna-annoksensa.

Sitäpaitsi… jo noissa koettelemuksissa hän oli esiintynyt ei ainoastaan selkäsaunan ottajana vaan myös tietoisena marttyyrinä. Sillä mikä oli lopultakin tehnyt hänestä kaikkien nyrkkien jokapäiväisen maalitaulun?

Hänen tiedonjanonsa. Oppipoika Kalle luki illat, iltayöt, aamupuhteet, ruoka- ja työajat. Niin, myöskin työajat, milloin piilossa jauhomakasiinissa tai vintin rappusten alla tai uuninpäällä tulisessa pätsissä. Hän luki huulillaan, silmillään ja korvillaan. Melkeinpä taikinaisilla sormillaan. Luki romaaneja kokonaisia pinkkoja, pinoja ja lainakirjastoja. Eikä mitään muita kuin romaaneja. Ja kulutti hän kaikki vähät tienestinsä kelloromaaneihin, niin että tuskin ehjää sukkaa tai paitaa enää kykeni päällensä hankkimaan.

Tämän vimmatun lukuhimonsa tähden hän etupäässä selkäänsä saikin.

Mutta juuri siitä, palavan intohimonsa ja kihelmöiväin mustelmainsa kiirastulesta hän noppasi eräänä hetkenä koko elämänsä neronkipinän.

Sattui niin, että hänen äitivainajansa sisar, Tyttö-Miina, kuoli kuin vahingossa, jossakin pirtinnurkassa, ja akan sukanvarresta löydettiin kaksisataa markkaa, jotka Kalle poika peri.

Jos Hopan Kallella tänä kummallisena päivänä ei olisi ollut kirjahimoansa ja kirveleviä kokemuksiansa, ei hän varmaankaan olisi paljonkaan perinnöllään tehnyt. Mutta nyt.

Hän perusti kelloromaanikaupan, sillä hän tahtoi lukea, mutta päästä selkäsaunoista.

Kaikessa salassa hän livahti läheiseen kaupunkiin. Sai täältä ostetuksi armottoman suuret pinot lituskaisia vihkosia »Kuningatar Draagan synkeää rakkauden tarinaa». Ja pani lopuilla rahoilla ilmoituksen lehteen:

TIETOA RAHAA ILMAISTA RAHAA JA SYTÄMEN VIISAUTTA

Silinterikello joka miehelle ja naiselle ja herralle ja narrille kun olette lukeneet ja maksaneet

40 kirjaa Kuninkaatar Draagasta ja tämän Rakkauden ylenpalttisista tapauksista.

HUOM! HUOM!

Varma takuu. Draagasta että Kellosta

Ilmoituksen otsikosta tuijotti synkeäkulmaisen Draagan kuva, ja alla seisoi Kalle Hoppa osoitteineen.

Siitä se oli alkanut. Pari vuotta oli kertynyt romaaneja ja rahaa. Tosin oli tullut rettelöitäkin kelloja pärmänttäävien tilaajien kanssa. Mutta siihen mennessä oli perintö kasvanut kymmenkertaiseksi.

Ei tullut enää hätäpäiviä Kalle Hopalle.

Hän perusti kirkonkylän myllärin tyhjänä seisovaan pärevajaan limunaatitehtaan, ikäänkuin hengenjanonsa maalliseksi ilmennykseksi. Ovenkamaraan lyötiin puhdas päre, jolle riitattiin timperikynällä:

KALLE HOPPA TEHTAALIA

Siitä se oli lähtenyt… yhä äveriäämpi rikkaus. Ja kaiken kukkuraksi oli syntynyt myös oikea puoti, jossa myötiin vehnästä, paakelseja, limunaatia ja syrjähyllyltä päättyneen kelloromaanikaupan päivänpolttamia jäännöksiä…

Näiltä ajoilta hän oli vallannut syrjäkyläisten juhlatkin melkein kuin monopolikseen. Varsinkin kun hänellä ohjelmansuorituksissakin oli kulumattomat ansionsa.

Ei kukaan osannut matkia sillä tavalla kuin Hoppa-Kalle kollikissan naukumista, sammakon kurnutusta ja keväistä lemmenkuherrusta, joista hän oli rakentanut loistonumeronsa. Syrjäkyläisen kansan karkea maku hyväksyi hänet koko seutukunnan parhaaksi taiteilijaksi.

Oliko ihme, että tällainen herra katsoi portinpielessä nyhjöttävään ukkoon puolittain närkästyneenä, puolittain kärsivän näköisenä.

Hänen leveällä ja lattealla naamallaan, johon pienehkö nenä oli istutettu melkein kuin lumiukolle, pysyi muuttumattomana tämä loukatun kärsivä ilme. Mutta hänen väärähköt jalkansa seisoivat tarmokkaina maata vasten. Lattea vartalo, joka oli suuriluinen ja lonkkien kohdalta huomattavan leveä, mutta toistaiseksi vailla porvarillista vatsaa, ojentui uhkaavana matalan pöydänreunan yläpuolelle. Liian leveä oli leukakin. Mutta se oli painettu rintaa vasten, niin että kyhmyinen otsa työntyi uhkaavana alamäkeä kohti.

Siinä seisoi kummallinen sekoitus uhkaavaa ylemmyyden tuntoa ja haikeata kärsivällisyyttä. Itsetietoinen »tehtaalia» oli yhtynyt samaan maalliseen olemukseen loukatun »taateilian» kanssa.

Iivari oli hakenut turhaan Nillaa kotoa.

Hän tekee nyt ukon avuksi kauppaa ja etsii samalla Nillan näköistä parveilevalta juhlakentältä.

Äkkiä… tuolla pöydän kulmalla… seisoo Nilla jonkun kylänpojan kanssa. Juovat keltaista limunaatia.

Iivari huudahtaa ja ojentaa kätensä. Tämä herpoo hiljalleen. Nilla ei huomaa. Hän hekottaa, kilistää lasiansa, särpii sen laidasta, nyhjäisee kavaljeeriaan ja tarttuu lopulta hänen kainaloonsa.

Iivari kulkee roimin askelin pöytää kohti.

»Nilla», hän huudahtaa mielenliikutuksesta sortuvalla äänellä.

Tyttö sävähtää, mutta tointuu samassa.

»Kas vaan… mitäs reissusällille kuuluu?»

Ojentaa kätensä ja vetää sen takaisin.

Iivari sopertaa häveliäästi, läheisellä äänellä:

»Tule tänne…» Ja samalla hän vie vaistomaisesti kätensä povelleen, jota kuumottaa hänen riemullinen salaisuutensa.

»Eipä tässä taida joutaa näiltä omankylän kavaljeereilta», Nilla sirkuttaa ja tarttuu taas pojan kainaloon.

Iivarin käsi haparoi neuvottomana.

»Minulla on tuota… Nilla!»

Viimeisen sanan hän syöksee karkeana syytöksenä.

Tyttö alkaa kikattaa pieni suumalo pyöreänä.

Sipristää toisen silmänsä, nikkaa toisella veikeästi:

»Aikansa kutakin sano' pässi, kun päätä leikattiin…»

Ja taas kuului luikertava nauru, samanlainen kuin kerran aitan kuistilla.

Kikatus hukkuu samassa nuorukaisen hohotukseen ja Kalle Hopan rämähtävään nauruun.

»Eipä ole tuohesta…» alkaa kylänpoika.

»Ei laukkuryssilläkään», räjähtää Hopan Kalle.

Muutakin väkeä alkoi kertyä. Se tuijotti Iivariin kuin markkinarahvas posetiivarin narriapinaan. Siinä oli halveksivasti luimistelevia kasvoja, oli pistäviä silmiä, joissa synnynnäinen ilkeys haki uhria nautinnokseen. Höllästi virnuilevat suut tekivät elottomia liikkeitä. Ja nokkelammat alkoivat nakella sutkauksia, tolkuttoman näköisenä seisovan kulkurin kustannuksella.

Nyt vasta alkavat Iivarin sumentuvissa aivoissa kuulua Nillan äskeiset sanat pässistä kaikessa kauheudessaan. Heidän ihmeellisen karitsansa, joka oli ollut kuin… Jumalan karitsa… senkö tuo tyttö nyt häpäisee iljettävällä sutkauksella?…

Hänen nyrkkinsä puristuvat.

Hän ponkaisee kahdella suurella askelella pöydän luo, painaa nyrkkinsä sen kulmalle ja katsoo ruumis etunojossa Nillaa kasvoihin.

»Minulla olisi asiaa Nillalle ja… heti!»

Nilla neiti räpytteli somasti kosteita silmäripsiään, hymyili salavihkaa ja naureskeli ärsyttävästi:

»Ei kiirettä kirkkoon…»

»… pappi on vielä paitasillaan», kylänpoika hohotti.

Nilla nikkasi taas merkitsevästi Iivarille ja alkoi vetää seuralaistaan poispäin.

Mutta Iivarin suonet olivat pakahtua tuskasta ja suuttumuksesta. Hän työnsi nyrkkinsä alaspäin ja oli kuin hyppäämäisillään pöydän yli. Tämän irtolaudat kohosivat ja pulloja, kuppeja, laseja ja leivoksia vieri maahan.

Nilla oli kadonnut. Mutta herra Hoppa karjui:

»Maksa vahinko, roisto! Rahat tänne. Katsokaas, hyvät ihmiset…»

Uteliaita kertyi yhä enemmän.

Poika repäisi kukkaron taskustaan ja heitti summamutikassa hopearahoja pöydälle.

»Riittääkö, pullamaakari?»

»Ulos, kilometritehtaalle, laukkuryssät! Nähkää nyt hyvät ihmiset… Hoi, ukko, siellä! Painu matkoihin! Nähkää nyt…»

Ympärillä olevat kyräilivät kauppiaan puolesta. Sieltä täältä kuului murinaa. »Laukkuryssä!» rähähti pari kertaa joukon takaa. Lihava talollisenpoika seisoi älliönä lähinnä.

Iivari remahti lyhyeen nauruun, joka päättyi halveksivaan karjahdukseen: »Tolvanat!»

Huitaisi kädellään. Portilla keikahti täysinäinen laukku hartioille, niin että nahkahihnat viuhahtivat. He painuivat mäkeä alas.

3.

Aamuyöstä Iivari seisoo Mäenpään torpan pihamaalla.

Hän ei ole saanut rauhaa. Koko yön hän on kahlannut tienvieruisia kangasmaan kanervikkoja. Laakeilla kallioilla poika on maannut suullaan ja repinyt hopeanväristä sammalta kourillaan. Tuskin näkymättömiä polkuja hän on seurannut haikean väsyneenä, kunnes ne ovat loppuneet olemattomiin. Ajatuksettomana on hän tuijottanut läpi oudonkuulakan lehvistön nousevaa aurinkoa kohti.

Mutta aamukylmä havahdutti hänet alastomaan inhoon.

Tuossa kulki mittari-mato. Kärpässienen myrkylliset silmät tirkistelivät sanajalkojen viereltä, joiden lehtien alla oli kammottava hämärä.

Sanajalan lehdeltä putosi kelmeä mato. Hetken kuluttua toinen. Poika tuijotti älyttömänä. Muutamain sanajalkojen hiutuneet lehdet olivat kuin kämmenet, sormet sisäänpäin koukistuneet. Palaneet kädet… hiiltyneet sormet… kammottavasti ihmiskäden näköiset…

Kastemato, jonka hän oli rusentanut tullessa maantiellä, muistui jotakin tietä mieleen. Muinaisen aitan hämärä muuttui sanajalkametsän kosteaksi varjoksi, jossa itujen näköiset madot kiemurtelevat.

Tuo niljakas kiemurtelu… sekö oli rakkautta? Kaksi matoa! Tai kuin myrkynkirjava kärpässieni ja juopunut toukka…

»Miksi hän kielsi minut ihmisten edessä? Niin, miksi?» tuli pakottava ajatus. »Siksikö, että olen kulkuri, vai siksi, että olen äpärä?»

Nämä kysymykset olivat ajaneet Iivarin Nillan aitan eteen. Hän löi pari kertaa luisilla rystyillä oveen. Alkoi kuulua kahahtelevaa liikettä, ja raapaistiin tulta.

»Jos olet yksin, avaa, muussa tapauksessa ei tarvitse.»

Ovi lipsahti hiljaa ja nopeasti raolleen.

»Tule, Iivari tule…» sirkuttivat näkymättömät huulet. Kuumatuoksuiset käsivarret ja rinnat halasivat tulijaa.

»Mitäs sillä tavalla äksyilet? Koko yön olen maannut valveilla ja…»

»Miksi kielsit minut ihmisten edessä?» tuli Iivarin suusta kuin katkismuslukuna, ja kovat kädet työnsivät Nillan vuoteen laidalle.

Tyttö kiepsahti somana keränä vuoteen seinäviereen ja virnisteli sormi suulla.

»Kun ma heinällä heitän… Etkös sitä tiedä, että kun tyttö on vikisevinään, niin siitä se vasta…»

»'Äpärän' vai 'laukkuryssän' vuoksi?» Iivari jatkoi tinkimättömästi, suuri nyrkki oman leukansa alla.

»Kaikkihan ne pilkkasivat kylänpojat ja akat lentojätkän ja laukkuryssän morsiameksi…» Samassa hän kivahti: »Ja pakkokos minun on sinua päiväsaikaan tuntea, kun ei ole kihlojakaan…» Yhä riitelevämmäksi ärtyi ääni: »Ja jos tuossa paikassa tarjoisit, ei niitä oteta, ennenkuin on pojalla kultaiset kellonperät, silkkisaalit ja rouvan paikka. En mä sun perässäsi rupea mieronkelkkoja lykkäilemään. Älä luulekaan…»

Nyt hän ikäänkuin väsähti riitelyyn. Avasi huulensa ja pyöristi ne somaksi ympyräksi, joka houkutti kuin kuuma leppälinnun pesä ahteen rinnassa. Taas laajenivat huulet nauruksi ja paistoivat hampaat pikkuisina linnunmunasina kuin hämärästä pesästä. Pienet sormet alkoivat hypistellä viattoman viettelevästi Iivarin nutunhelmaa. Ääni muuttui lurittelevaksi lauluksi:

»Tuu tänne vaan, poika… En ma sun äpäryyttäsi moiti. Jestas sentään… on siinä kanss' sälli», tuli lopuksi kimeästi hihitellen. Ja tyttö huitaisi kädenselällä Iivaria polveen.

Mutta Nillan pelehtiminen oli muuttanut Iivarin inhon ja hädän selväksi päätökseksi. Hän ojensi silkkiliinan Nillalle tönkkänä käsi:

»Siinä on. Kihloiksi sen aioin. Jääköön muistoksi, jos kantaa kehdannet kulkukauppiaan ja äpärän lahjaa.»

Kääntyi poistuakseen.

Nillan käteen kahahti silkki. Silmiin säikkyivät läikkyvät värit. Ne siristyivät huikaistuneina. Huulet menivät suppuun ja hengittivät kiivaasti kuin olisivat puhaltaneet hehkuvaan hiileen.

Kynttilän liekki paisui hänen ihastuneissa silmissään pieneksi auringoksi. Ja säihkyvä silkki sokaisi hetkeksi kokonaan hänen näkönsä.

Samassa lonksahti aitan ovi kiinni.

Nilla havahtui.

Veräjällä hän tavoitti Iivarin:

»Tuu takaisin, poika», hän rukoili todellisessa hädässä.

»Mene siitä paitasillasi värjöttelemästä», tuhahti Iivari.

Nilla tarttui kaulaan, kuumasti, irtipäästämättömästi.

Mutta Iivari ei tuntenut muuta kuin tarvetta sipaista kasvoiltaan jotakin iljettävää. Työnsi tytön syrjään ja heilautti itsensä veräjän yli.

Ja kuuluivat vielä viimeiset sanat:

»Sinä… hapsinkakkiainen… Ero meistä! Ja ero kaikista ihmisistä», hän liitti synkkänä loppuun, kääntyessään taipaleelle.

Nilla tuijotti tajuttoman näköisenä hänen tasaisesti heilahteleviin hartioihinsa, mutta hän ei nähnyt, että ne olivat samalla tavalla kumarassa kuin laukkua kantaessaan. Syysaamu kopristi pakkasena hänen pieniä varpaitaan, hänen somia nilkkojaan ja hänen aivinaista paidanhelmaansa.