YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

1.

Herrat seisovat ryhmissä. Parkettilattia välkehtii kattovalojen alla. Pitkä, viheriäverhoinen pöytä jakaa kokoushuoneen suurelta osalta kahteen puoliskoon. Toisella puolella istuvat ja seisoskelevat suomalaiset valtaajat, toisella Merthen kannattajineen.

Kumpikin puoli on laskenut voittavansa. Suomalaiset keskustelevat matalalla äänellä, mutta heidän kasvonsa paistavat tyytyväisyyttä. Ja nurkkauksen nojatuolissa loistaa Jänkälän naama kuin ukkos-säällä aurinko. Hänen oikea kätensä nojaa tanakasti reiteen, eikä se siitä kertaakaan liikahda.

Seuran kavaljeerit seisovat Verna Merthenin istuimen ympärillä. He hakevat sukkeluuksia ja kohteliaisuuksia ja tarjoilevat niitä kuin hienon hienot tarjoilijat herkkupaloja.

Verna rouva vastaa herrojen leikkiin ilakoivasti ja kylmästi. Mutta hänen kätensä tapailee jännittyneesti nojatuolin kädensijaa. Hän ei muuta asentoaan, mutta hänen korvansa ja silmänsä aistivat joka hetki hermostuneesti ovenkäyntiä.

Iivari Takala ei ole vielä saapunut.

Kauppaneuvos keskustelee huolettomasti poltellen, nojaten ikkunalautaan. Herroista toinen toisensa jälkeen pysähtyy hänen luokseen, ja hänellä on jokaiselle heittää leikkisänä tai vastaus kysymyksiin.

Mutta yli puhuteltavan olkapään, kävelevien herrojen ja seisoskelevien ryhmien lomitse hän tarkastelee yhtämittaa suomalaista valtaajajoukkoa.

Aikaisemminkin on noita nousukas-kapitalisteja joutunut hänen lähettyvilleen. Mutta ei koskaan ennen noin suurena joukkona. Eikä hän tunne voivansakaan — omaksi ihmeekseen — välttää eräitä epäröiviä ajatuksia.

Siellähän on pujopartaisia, itsetietoisen näköisiä liikemiehiä, nenällä välähtelevät silmälasit tai tottuneesti sormien välissä hitaasti palava sikari. Tuossa nuori, joustava vartaloinen gentlemanni! Hän kuuntelee harmaa-ohimoisten herrasmiesten keskustelua. Olento on vapaa, epäilemättä urheilijanvartalon ansiosta. Mutta kasvoilla on lisäksi — kauppaneuvos toteaa sen yhä kiusaantuneempana — älykästä iloa ja terävyyttä. Profiili ehjä ja voimakas.

»Mitä? Tuollaistako on heidän nuorisonsa?» tunkee hänen mieleensä karvaita kysymyksiä.

Onko hän lopultakin säilyttänyt liian kauan suvussa periytyneitä ennakkoluuloja? Tuossahan… häntä vastassa… ei seiso enää korpea, kuten vielä hänen isäänsä Jaakko Könni ja muut erämaan eläjät. Nuo eivät ole enää mitään… työläisjoukkoakaan… ei edes työläisten poikia tai pojanpoikia, vaan… itsetietoisia herroja. Mistä he ovat tulleet? Parissa vuosikymmenessä!…

Kauppaneuvoksesta tuntui, kuin koko hänen elämänsä ojennusnuora alkaisi luisua käsistä. Hermostuneella liikkeellä hän heitti tuhkan sikaristaan. Käsivarret herpautuivat voimattomiksi. Hän tuijotti hetkisen maahan. Ja hämmästyi puoliksi kiukuissaan. Hän oli karistanut sikarin tuhkan — laattialle, parkettipermannolle… Sehän oli kuin tuon pirttiläisjoukon tapoja…

Hänen suutahtanut katseensa kimmahti suoraan Jänkälän kirjaviin kasvoihin. Ja nyt… omasta kiukustaan ja tuon »arpipirun» naamasta hän sai taas ajatuksilleen uutta ainesta.

»Ahaa, Jänkälä… suoraan suomalaisesta sysihaudasta… kaivosorjaksi ja — herraksi. Mutta… vestigia terrent…»

Tarkastelija oli taas saanut kiinni oikeasta ojennusnuorastaan. Ja hän naurahti. Siinä, juuri siinä miehessä oli koko tuon nousukasrodun todellinen edustaja, niin, ja hänen oppipojastaan, joka oli hävyttömässä moukan-röyhkeydessään noussut vielä mestarinsakin yläpuolelle. Äpärä ja arpisaatana!

Kauppaneuvos ei ajatuksissaankaan lausunut noita sanoja. Mutta juuri sensisältöisten käsitteiden ympärille oli hänen halveksuntansa lopulta tihentynyt. Se oli löytänyt oikeat perushahmot, ilmielävät vertauskuvat. Ja nuo muut… ihmisemmännäköiset! Pari poikkeusta ja sekarotuista, toiset ruotsalaissukujensa luopioita, fennomanian ja nimenmuuttoraivon uhreja… hän ajatteli. Eikä tuollainen nuorukaisvartalo synny pelkästä urheilusta. Jonkun todellisen herran haaksirikosta nopeasti noussut jälkeläinen tai jälkeläisen poika, jonka on täytynyt avata ensi uransa itseänsä alemmassa luokassa…

Jänkälä nousi. Käveli ovea kohti.

»Kuin vanha karhu», kauppaneuvos hymähti. »Menee hakemaan marraskarhua.» Ja hänen sisimmästään noussut nauru soi pitkään ja voitollisena. Se soi korvissa ja sekaantui hänen oman seuransa iloiseen äänten sorinaan. Barytoneja, tenoreita, kalskahtelevaa, teräskaikuista kieltä… Nuo tuolla… nurkassa supisijoita, mykkää joukkoa… Eivät rohkene täällä käyttää todellista kieltään… maailman karkeimpia kiroussanoja.

Ylimielinen kädenheilahdus. Niskan ylpeä terästyminen. Joustava askel lähinnä seisovaan ryhmään. Ja kauppaneuvos alkoi kierrellä omiensa keskellä, iloisena ja säkenöivänä.

Hän oli valmis karhunmetsästykseen. Pesä oli jo merkitty ja kierretty.

Hetken hän nojasi tyttärensä tuolinselustaan ja sanoi kavaljeerimaisen nuorekkaasti: »Saanko toivoa, että tyttäreni saapuu tämäniltaisen juhlamme kuningattareksi?»

»Suurimmalla ilolla, rakas kuningas-isäni», tytär vastasi leikkiin, »jos asetat rinnalleni naapurivaltakunnan kuninkaanpojan…»

»Sen saa prinsessamme itse armollisesti valita», isä kumarsi nauraen.

Kirkas naurunhelähdys oli vastauksena.

Samassa alkoi näkyä suomalaisten puolelta liikehtimistä. Ovi oli avautunut. Iivari Takala ja Jänkälä olivat astuneet sisään.

Takala kumarsi seuralle. Mutta liike katkesi kuin kesken. Hän oli huomannut Verna Merthenin. Ja kääntyi jäykkänä kannattajiensa ryhmää kohti.

»Herra Takala», kuului samassa rohkeana Verna rouvan ääni. Puhuteltu lähestyi kuin pakosta ja tarttui ojennettuun käteen. Huoneen kummallakin puolen seurataan tapahtumaa salavihkaisesti hymyillen, kuin arveluttavaa näyttämökohtausta.

Verna ei sitä huomannut. Hän näkee vain rakastettunsa ilmeissä riutumusta ja jotakin liian yksinäisen erakon elotonta tuijotusta. Kumma sääli tulvahti äskeisessä kutsujassa.

»Miten olettekaan vanhentunut», hän sanoi välittömästi, melkein huudahtaen sisäisestä tuskasta.

Herrat lähettyvillä naurahtivat. Huudahdus käsitettiin Merthenin tyttären ylpeäksi leikittelyksi tai taisteluhaasteeksi.

»Kiitän säälistänne», Takala vastasi. »Mutta tuo väite ei pysty ainakaan minun järkeeni, joka on vasta kahden vuoden vanha, tuskin sitäkään.»

Kuului römeää hohotusta. Se oli Jänkälän ääni. Hän seisoi todellakin pöydän takana kuin isokarhu penikkansa puolesta.

Häpeä ja tuska, tuska ja häpeä riipoivat joka puolelta Vernan sydänhermoja. Tuo herrojen naurahtelu nosti kasvoille kuumaa häpeän punaa. Ja tuo suuri mies, joka parhaillaan kääntää hänelle leveän, tunnottoman selkänsä! Hänkin oli lyönyt kuin sydämetön peto… Hän oli tarkoittanut sairausaikaansa, heidän kohtaustansa, jossa hän oli hylännyt hänen rakkautensa ja saanut muka itselleen järkevyyttä ja…

Verna Merthen valahti voimattomaksi. Tuon miehen puolesta hän oli tullut uhraamaan ja taistelemaan, ja hänen ensimmäinen nuolensa oli pudonnut maahan katkenneena ja kärki tylsänä. Mutta hän hillitsi itsensä. Ja hetken kuluttua hänen silmänsä alkoivat kirkastua kuin sumun seasta. Ne tähyilivät silmäripsien varjosta kuumeisen palavina. Ja aivot alkoivat laskea luonnottoman selkeästi kylmiä lukuja. Hän oli kuullut puheenjohtajan äänen, joka ilmoitti jätetyn kaksi johtokunnan jäsenehdokaslistaa:

Merthenin ja Takalan.

Kauppaneuvos istuu tytärtään vastapäätä, puoliksi vihoissaan siitä, että insinööri Gavelius on jäänyt saapumatta. Mutta ohuilla huulilla pysyy kuitenkin järkähtämättömästi varma voitonilme.

Hän rykäisi ensi kerran vasta sinä hetkenä, kun hänen tehtaittensa apulaisjohtaja äkkiarvaamatta äänesti vastustajan listaa.

»Konna», välähti aivoissa. »Havittelee oman isäntänsä vihollisilta johtajanasemaa. Laskuvirhe, miesparka», sanovat hänen ivalliset huulensa, kun hän silmää entistä kannattajaansa.

Petturin äänimäärä ei ollutkaan murhaava. Se tuhottiin, vieläpä ylitettiin nopeasti, sillä eräät epävarmoiksi lasketut näyttäytyivät vuorostaan uskollisiksi.

Takala ja tämän kannattajat lyövät näkyviin omat osakemääränsä ja valtakirjoja.

Ja nyt, nyt on hänen vuoronsa!

Yhdellä iskulla nousee Merthenin listan äänimäärä lähes tasalle vastustajain summaa. Vain kuutisentuhatta ääntä puuttuu. Kauppaneuvos ottaa kotelostaan sikarin ja leikkaa sikarisaksillaan, naurahtaen kuin olisi kysymys jostakin pienestä leikistä, kärpäsenpään katkaisemisesta.

Hän luo silmäyksen Takalaa kohti.

»Laskujen mukaan, sittenkin… laskujen mukaan, hyvä herra», hän uhoo puoliksi siristyvien silmäluomien alta.

Hän käännähtää. Katsoo avoimin silmin tyttäreensä. Nyt oli hänen vuoronsa. Kymmenentuhatta ääntä! Lähes neljätuhatta yli vihollisten, siitä huolimatta, että…

Mutta hänen ajatuksensa pysähtyivät samassa. Verna Merthenin nimi oli jo kaikunut. Kiihkeästi väreilevä hiljaisuus oli äkkiä muuttunut hämmästyneen tyhjäksi äänettömyydeksi. Rouva Merthen ei puhu vieläkään. Hän katsoo isäänsä. Huulissa vavahtelee itkevä ilme. Silmissä on hätä kuin lapsilla vanhempainsa kuolinhetkellä. Hänen toinen kätensä liikahtaa hieman. Se jää pyrkimään avuttomana isää kohti…

Mutta katse on jo kääntynyt pöytää pitkin vastakkaiselle suunnalle. Se nousee ja nauliutuu Iivari Takalan silmiin.

»Te luulette, että me uhraamme pienessä, päästäksemme olemasta rehellisiä kaikista vaikeimmassa», se uhoo kuin kylmä, kirkas lähde. Ja se havahduttaa istujan ja taas… vangitsee hänet.

»Jotakin on tapahtumassa… onnellista ja hirvittävää… Hänet on estettävä itseänsä hukuttamasta», risteilee Iivari Takalassa sokaisevia valoja. Käsi vavahtaa noustakseen estävään liikkeeseen.

Mutta se ei ennätä muuta kuin rutistaa insinööri Gaveliuksen valtakirjan, joka on maannut hänen kätensä alla. Hän näkee rakastettunsa valkean kaulan kuin kaatumassa jyrkänteeltä koskeen. Ja hän kuulee hillityn, jäntevän äänen:

»Äänestän herra Takalan listaa.»

Lauseen jälkeen jäävät hänen huulensa puoliavoimiksi. Ne eivät jaksa enää tarmokkaasti sulkeutua. Ne avautuvat voimattomina Takalaa kohti.

Iivari Takala tuijottaa silmät suurina ja nöyrtyneinä häntä vastaan. Ympäriltä kuuluu sekaisia ääniä. Liikehditään levottomasti.

He ovat vain kahden, kahdenkesken luonnottoman pitkästä aikaa.

Sanotaan, että kuoleman hetkellä nähdään taaksepäin. Suuressa onnessa käy samoin.

Hukkuneet tapaukset palasivat tuoreina, kuin äsken, tänä hetkenä syntyneinä aistimuksina Iivarin tajuntaan. Hän seisoo Merthenin sillankorvalla, edessään oravanhäkkiä tiukkaava tyttö. Suloinen odotus tuulimyllyn portailla. Yölliset suudelmat konttorintakaisessa varastohuoneessa. Kuparisen loistava mökinporras ja sillä hyvästiä viittomassa Rosina-muori, siipimuurahainen… Ja hän, hän… seisomassa sairashuoneen ovella kasvot ihanassa valossa, kuten nyt… Ja ennen… ja aina. »Hän on rakastanut aina!» humahtelee suloisena lämpönä hänen olemuksessaan.

Iivari nousee. Valtakirja jää pöydälle rutistuneena pallona. Hän lähtee kiertämään pitkän pöydän päitse.

»Hän tulee, hän on ymmärtänyt… se paha mies»… humisee Vernan sydämessä. Äsken hän oli putoamassa huimaavasta korkeudesta, jostakin… sukupuusta. Ja murskautunut kipeästi. Ja silloin, juuri silloin… pienen pieni, suloinen ilo on noussut särkyneitten kuorien alta. Se on pistänyt päänsä kuin kuultava itu siemenestä. Ja nyt… se kasvaa taimeksi, vesaksi, tuuhealehtiseksi, viheriöitseväksi…

Verna on noussut. Mutta hän on uupunut paikalleen. Painavat askelet lähestyvät. Hän kuulee ne. Mutta hän ei osaa liikahtaa, ennenkuin hänen käteensä tartutaan. Hän tuntee ranteensa lepäävän rakastettunsa käsivarrella. Ja hän osaa kävellä… Hän alkaa tajuta ympäristöä. Ihmiset siirtyvät molemmille puolille. He avaavat tietä. Häntä johdetaan ovea kohti. Sen ymmärrettyään hän tarttuu yhä lujemmin johdattajansa käsivarteen.

Ovi käy. Koko seura jää tuijottamaan pitkän tovin sulkeutunutta ovea. Kukaan ei huomaa, että kauppaneuvos Merthen on painanut hitaasti otsansa vasten pöydän viheriötä verkaa.

Hetken kuluttua kuuluu akkunain alta auton lähtösurina, joka tohahtaa silmänräpäyksen ajaksi kuin kaukaiseksi myrskyksi ja vaihtuu samassa pariksi heleäksi autotorven toitahdukseksi.