← Table of contents
Halveksittu mies

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Reading edition

1.

Pörssihotellin kokoushuoneessa kävelee edestakaisin kauppaneuvos Merthen ja puhaltelee hyvätuulisena huikaisevan sinisiä sauhuja havainnastaan. Sivupöydällä availee salkkuaan prokuristi Zinck, joka vuosien varrella on kuivahtanut ärtyisen näköiseksi käppyräksi.

Albert Merthenin hiukset ovat harmaantuneet ohimoilta ja otsalta takaraivoon saakka. Mutta selkäranka on yhä suora, eivätkä ole vieläkään ylpeätä päänasentoa painamassa kalkkiutuneet niskasuonet. Hänen liikehtimisensä on yhä vapaata ja luontevaa. Ja jos ovatkin syventyneet suupielten vaot, on niiden kylmä, kohtelias hymy sitä erehtymättömämpi. Se ei häviä näkymättömiin nytkään, vaikka hän on yksin omine ajatuksineen, ja huulet pyrkivät pakostakin kääntymään vihelteleväksi nauruksi. Sillä tämä päivä on hänelle monien raskaitten vuosien jälkeen ilon ja koston päivä, ensimmäinen jäidenlähdön aika, jolloin eivät enää mitkään suomalaiskorvesta nousseet voimat kykene hänen sukuansa uhkaamaan. Tänään, juuri tänään hän on osoittava noille kyläkujien nousukkaille, että hän on ja pysyy sukunsa ja tehtaittensa herrana. Hän ei voinut olla ääneensä naurahtamatta. Tuo 'kansallinen kapitaali' oli tulossa hänen yhtiökokoukseensa valloittajana ja saapa pysähtyä ovensuuhun… kuokkavieraaksi…

Kauppaneuvos kulki akkunan luo. Alla kulki vain katuliikenne. Mutta hän tunsi olevansa tehtaittensa keskellä, valtiassaarensa komentosillalla.

Viimeiset kaksi vuotta olivat olleet merihädässä kulkemista. Rauhan tultua oli ollut hidasta ja vaikeaa kääntää menekkiä länsimaille menetettyjen Venäjän-markkinoiden korvaukseksi. Sodan aikana rappiolle kulunut koneisto olisi täytynyt uusia yhdellä iskulla. Mutta se oli ollut mahdotonta valuutan hoippuessa ja laskiessa luonnottomiin ja kotimaisenkin kauppiaskunnan pysähdyttäessä tuontuostakin ostonsa maksuvälineiden puutteessa.

Oliko ihme, ettei tilinpäätöksissä ollut voitu jakaa osinkoja? Mutta tämä, juuri tämä oli ollut Albert Merthenistä tuskallisinta. Osakkaat rettelöivät. Pörssissä alkoivat osakkeet painua alle nimellisarvon ja joutuivat ties minkälaisten olentojen käsiin. Hänen kuuluisa komentajamaineensa oli hukkua häväisevien huhujen likavesiin. Ja mikä pahinta! Niissä oli osa tottakin. Lasse Snöre oli saatu kiinni kavalluksesta. Ja eräs yhtiökokous oli täytynyt lykätä, kun tilintarkastajat eivät olleet hyväksyneet tilejä paljastuneiden väärinkäytöksien vuoksi. Ja samoihin aikoihin… tuo hänen tyttärensä onnettomuus, ja Krookin lopullinen haaksirikko.

Vieläkin hän näkee silmäinsä edessä sen ajan alinomaisen näyn.

Maine vaarassa, koko yhtiö tuuliajolla pörssissä ja silmien alla tuo saharaunio, jonka Jänkälä oli huutanut omakseen, hän oli seisonut yksityiskonttorinsa akkunassa koko syksyn ja kuunnellut raskaan ilman läpi verivihollisensa karkeata hohotusta. Niin, silloin olivat hänen hiuksensa harventuneet ja harmaantuneet, ja hänen selkärankansa oli ollut katkeamaisillaan.

Mutta vihdoin… keskeltä haaksirikkoa oli syttynyt kamppailu elämästä ja kuolemasta.

Äkkiä olivat, nimittäin, osakkeet alkaneet nousta pörssissä. »Hyvä», oli hän ajatellut, »laskusuunta oli vain yleistä kriisitilannetta ja rahapulaa. He luottavat minuun edelleenkin ja ovat aina luottaneet…» Mutta nousua kesti vain hetken. Ne alkoivat heilua edestakaisin. Laskivat ja nousivat. Taas laskeakseen, noustakseen ja laskeakseen… »Nehän ovat joutuneet keinottelijain käsiin», oli välähtänyt pahaa aavistava ajatus.

Ja hän oli ruvennut miettimään: »Se on sameassa vedessä kalastamista. Joku viholliskäsi on sen pannut liikkeelle… Se on lähettänyt kätyrinsä kalastamaan, apaja apajalta, kunnes…»

Jänkälän, Iivari Takalan ja eräitten muiden leveät kasvot olivat nousseet koskenniskasta hänen näkyviinsä. »Kaivosmiehet ja kulkukauppiaat, nuo… nykyiset saha- ja verstasherrat… he eivät enää saarra, he hyökkäävät!» oli paljastunut hänelle selviönä. Ja hän oli alkanut raivokkaana taistelun omasta hengestään.

Uskollisimmat kannattajat olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. Epävarmoista käsistä oli houkuteltu tai riistetty rahan voimalla osakkeet. Viikko viikolta oli käyty ankaran paineen alla, kuin tietymättömän meren syvyydessä, salamyhkäisiä kahakoita kahden rintaman välillä. Ystävää oli ollut monta kertaa mahdoton erottaa vihollisesta. Petturit olivat luikahtaneet saaliin himossa puolelta toiselle. Ja monesta voitosta oli saatu maksaa verisen kalliisti.

Mutta nyt… nyt ei ollut muuta tehtävää kuin… sanella viholliselle masentava rauha ja korjata talteen saalis ja pelastettu kunnia, sillä hän oli laskenut päässeensä voittajaksi osaketaistelussa.

Kauppaneuvos viittasi prokuristilleen:

»Apropos, lukekaa vielä kerran tuo arvio… kapinoitsijain äänimääristä.»

»Tehtailija Iivari Takala», prokuristi aloittaa.

»No niin, ja samaan summaan hänen kätyrinsä», keskeyttää isäntä ärtyvästi.

»Yhteensä 70,500 osaketta ja meillä…»

»Hyvä, hyvä, muistan kyllä… lähes 20,000 osakkeen enemmistö…»

»Epäilemättä, mutta…»

»Ei mitään ’epäilemättä'!» kauppaneuvos sinkosi. »Jos otaksuisimme senkin, että insinööri Gavelius ei äänestä 8,000 äänellään puolellamme, jää meille sittenkin yli 10,000 äänen voitto.»

»Epäilemättä, mutta jos tuo herra Gavelius ei ainoastaan jätä äänestämättä, vaan on antanut valtakirjansa Iivari Takalalle… entä sitten?»

»Mahdotonta. Tuo lurjus on kyllä sukunsa mätämuna. Mutta hän on sentään ruotsalainen eikä voi syödä antamaansa sanaa. Ja sitäpaitsi…»

»Jotakin epäilyttävää, jos saan sanoa, on kuitenkin siinä, ettei hän suostunut myymään noita osakkeitaan herra kauppaneuvokselle eikä antamaan valtakirjaa, vaikka…»

»No, jaa», isäntä hymähti, »aristokraattiselta suvulta peritty viimeinen ylpeyden ripe… Hänhän oli jo sitä ennen antanut kunniasanansa. Ja hänellä oli jonkinlainen oikeus loukkautua tarjouksestani. Katsokaas, peritty kunniallisuus ei hevin heltiä miehestä vielä katuojassakaan. Ja ketä hän vihaisi enemmän kuin tuota kiipeilijä Takalaa, joka… Hjaa. No, niin. Joka tapauksessa… mahdotonta.»

»Mutta, herra kauppaneuvos, jos, sanoin vain jos?»

»Hyvä, siinäkin tapauksessa jää parintuhannen enemmistö, ja hätätilassa saa riittää sekin.»

»Toivotaan, toivotaan», hymisi kohteliaasti prokuristi. Mutta kauppaneuvos jatkoi kävelyään hieman harmistuneena.

Koputettiin oveen.

»Verna, sinä täällä?» huudahti Merthen puoliksi iloissaan, puoliksi hämmästyneenä.

»Ja miksikä en, hyvä isä? Osakkeenomistaja, katsos…» hän lisäsi liioitellun leikillisesti ja hypisteli hivenen hermostuneena hansikoittensa sormenpäitä.

»No, mutta meillähän on sinun valtakirjasi, lapsi rakas, ja sinä joudut täällä olemaan ainoana naisena ja seurassa, joka tulee olemaan aika tavalla… sekalaista.»

»Ei siinä auta, isä, 10,000 osaketta ja 10,000 ääntä, jotka käytän itse», helähti tytär kirkkaalla äänellä ja nauraen. Mutta samassa sulkeutuivat hänen huulensa päättävään ilmeeseen, ja hän kääntyi prokuristin puoleen:

»Herra Zinck, annattehan tuon valtakirjan haltuuni, koska kerran olen nyt omassa persoonassani läsnä…» Hän korosti taas leikillisen liioittelevasti viimeiset sanansa, mutta niiden alta kuulosti kuitenkin käsky, joka saattoi prokuristin selailemaan valtakirjaa papereistaan.

»Mikä on tarkoituksesi?» kauppaneuvos kivahti ärtyneesti.

Mutta tytär kiirehti isänsä luo kulmallisten ilmeet iloisen moittivina ja syli avoinna. Veti isän hartioista lähelleen ja vei hänet ulommaiseen akkunasyvennykseen. Toinen käsi hyväili harmaata tukkaa, huulet jokelsivat torailevaa houkuttelua. Mutta jossakin salassa kiersi kuumaa itkua… »Miten kipeästi se koskeekaan…» soivat uudelleen tukahduttavina.

Ikkunan luona hän jätti toisen käden isän hartialle ja kysyi avoimesti:

»Rakas isä, mitä arvelet itse? Onko sopivaa, että kauppaneuvos Merthenin tytär pakenee ratkaisevaa hetkeä eikä uskalla seisoa kasvoista kasvoihin vihamiestensä edessä?»

»Vihamiestesi?» konsuli rypisti kulmallisiaan. »Luulen päinvastoin, että minun tyttäreni ei sovi edes vihata jotakuta herra Takalaa siksi, että on kerran suvainnut antaa hänelle rukkaset.»

»Entäpä, jos minua huvittaisi koettaa, uskaltaako hän tarjota niitä takaisin!» tytär nauroi kylmää uhmaa ja parahtavaa itkua. Mutta hän hillitsi itsensä nopeasti:

»Olen kauan tätä asiaa ajatellut ja vasta viime yönä pääsin selvyyteen siitä, mitä minun on tehtävä… Isä, olen tullut sovittamaan… Ei, ei, kuuntele mitä sanon!»

Isän katsoessa häneen epäilevän synkkänä soi hänessä itsessään: »Sanonko hänelle kaiken… ymmärtääkö hän… ja auttaa meitä?» Mutta hän ei rohjennut. Oliko hänellä oikeutta säästää Mertheneitä sovituksen teolta? Ei, ei! huusi koko hänen tahtonsa. Ja hän jatkoi taitavasti tunnustellen:

»Katsos, olethan itse joskus sanonut, että tehtailija Takalan herkeämätön taistelu sinua vastaan on juurtanut alkunsa hänen onnettomasta… no, niin… tuosta hänen nöyryytyksestään, meidän ylpeydestämme…»

»Olenko sitä valittanut?» kauppaneuvos katkaisi tuimasti. »Ja enkö ole sitä kestänyt? Tänään on voitto meillä, kuten tiedät.»

»Tiedän kyllä, tiedän… Mutta… kuule, isä, minä tahdon olla mukana… ratkaisemassa», tytär pyytelee kiihkeästi.

Isän korvaan kuulosti tyttären kärsimätön ääni lapselliselta päähänpistolta. Noin, juuri tuolla äänellä oli hän jo tyttöhupakkona houkutellut mielitekoihinsa. Ja Merthen naurahti huvitettuna:

»No, jos sen kunnian haluat, hupakko…»

»Minä haluan sen, isä», Verna sanoi hitaasti ja vakavasti. Hän katsoi taas avoimin silmin, joissa oli läheistä hellyyttä ja rohkeutta. Ja hän lisäsi hiljaa, kuin kuumana rakkauden tunnustuksena: »Kaikille Mertheneille onneksi…»

Isä oli sokaistunut hänen silmiinsä, ääneensä ja sanoihinsa. Niiden alla ei ollutkaan vain tyttöhupakon mielitekoja, vaan… sankarillista kauneutta, jotakin… elämän jalointa viiniä…

»Tuosta äänestä ja noista silmistä tunnen tyttäreni ja Merthenit», hän alkoi puhua ihastuneen ylpeänä. »He eivät unohda loukkausta, he pysyvät alhaison yläpuolella ja osaavat laskea jalkansa sen niskalle, silloin kun se nöyryytystä tarvitsee…»

»Niin, isä, pääasia ei ole osakkeissa, vaan tyttäresi oikeassa teossa.»

»Bravo, bravo!» Kauppaneuvos alkoi liikehtiä silmät loistavina. »Herra Zinck, antakaa tuo valtakirja ja järjestäkää hänet äänestämään heti minun jälkeeni ja — huomatkaa — ennen Gaveliusta. Taas hän palaa kädet avoimina.

»Hyvä, tyttäreni! Tuo mies uskalsi tavoitella minun ja minun isieni tehtaita, ja tänään heitän hänet aasinsatulasta maahan. Hän rohkeni toivoa jotakin Verna Mertheniltä, ja tänään sipaisee tyttäreni hansikkaallaan huvikseen tuon narrin naamaa.»

Kauppaneuvos nauroi herttaisesti ja pitkään. Verna oli jo pannut valtakirjan käsilaukkuunsa. Nyt hän seisoi ovella joustavan solakkana ja ojensi kutsuen kättänsä:

»Mutta nyt, rakas kavaljeerini, saata minut ravintolan puolelle. Tahdon nähdä ihmisiä, kuulla musiikkia ja ylpeillä omasta isästäni.»

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings