KOLMASTOISTA LUKU.

1.

Kauppias Takala kävelee levottomana kaupungin hotellin edustalla. Katsoo tuontuostakin kelloa. Hän on tullut sovittua aikaa varhaisemmin ja on suuttunut itselleen tästä kiirehtimisestä. Mutta hän aavistaa, että asia ei koske ainoastaan liikesuhteita vaan myös… Verna Mertheniä. Ja siksi on hänen tavattoman vaikea hallita hermojaan.

Muutama päivä sitten oli tullut Merthenin tehtaan konttorista lyhyt ilmoitus, että paperiteosten agenttuuri oli otettu häneltä pois. Hämmästyneenä hän oli kysynyt kirjeellisesti lähempää selvitystä. Ja tänä aamuna oli hotellin juoksupoika tuonut kauppaneuvos Merthenin käyntikortin, jossa hänet kutsuttiin 'saamaan selitystä'.

Portaissa tuli vastaan Thure Gavelius. Iivari ei odottanut tervehdystä. Mutta insinööri lähestyi, aivankuin olisi ollut häntä odottamassa.

»Kas vain… herra Takala! Mehän taidamme tunteakin…»

Puhujan kasvoilla oli vahingoniloinen ilme. Iivari tunsi, että aiottiin käydä hänen kimppuunsa. Tuli lyhyt vaitiolo. Näytti siltä, kuin välimatka olisi ollut Thure Gaveliukselle liian lyhyt. Hän ei ollut päästä alkuun.

»Yhä kaltaisensa tuo… Tuure Kunnar», ajatteli Iivari. »Hän tarvitsee aina turvallista välimatkaa…» Mutta ääneen hän tokaisi, ikäänkuin ärsyttäisi käärmeenpoikasta saappaankärjellä:

»Liiankin hyvin. Ainakin minun kämmeneni ja teidän takapuolenne, jos satutte muistamaan.»

Insinööri yritti naurahtaa. Mutta sitten hän sai silmiinsä pistävän välkkeen ja sanoi mitä oli aikonutkin:

»Kuinkas oikein kävikään sen teidän viimeisimmän yrityksenne? Väärinkäytöksiä vai…?»

Iivarin koura alkoi puristua hitaasti nyrkkiin… »Aha», hän ajatteli kasvot uhkaavasti synketen, »sinun sanasi, Tuure Kunnar, ovat sievistyneet, mutta… 'horpojke' pärrää yhä kielelläsi.»

»Niin, ajatelkaas», hän jatkoi ääneen ajatustaan, »konnia on paljon, etupäässä keskinkertaisia ja niitäkin pienempiä. Ja harvat niistä joutuvat tiilenpäitä lukemaan, herra insinööri.» Samalla hän alkoi nousta portaita. Mutta kääntyi vielä kerran ja lisäsi: »Muuten… lukekaa uutisista. Niissä seisoo… kavallus!»

Thure Gavelius oli jo painumassa portaitten kulmaukseen. Sieltä hän kohautti vastaukseksi hartioitaan, korjasi nykäisten vasemmalla kädellään kravattinsa, heilautti kainalostaan oikeaan käteen ylpeällä liikkeellä hopeapäisen keppinsä ja jatkoi alaspäin-menoaan.

Iivari jäi hetkeksi istumaan käytävä-aukeaman korituoliin. Oli lukevinaan lehteä, mutta kävi vielä kerran ajatuksissaan läpi viimeksi kärsimänsä tappion.

Hän oli hankkinut osakkeita aloittelevaan trikootehtaaseen. Olipa joutunut sen johtokuntaankin. Ja kun yritys ei vastoin hänen laskujansa näyttänyt tulevan kannattavaksi, rupesi hän ottamaan selvää sairauden syistä. Silloin oli tullut näkyville kirjanpidossa tapahtuneita sekavuuksia, jotka johtivat suoranaisen kavalluksen paljastamiseen. Hän oli jyrkästi vaatinut asian rikosoikeuden ratkaistavaksi, ja tehtaan toimitusjohtaja oli tuomittu vankeuteen.

Iivari haki hakemalla, mitä tietä voitaisiin tätä tapausta käyttää hänen vahingokseen.

»Mahdotonta», hän päätteli itsekseen. Juuri hänen vaatimuksestaanhan oli oikeus täyttynyt… »Naurettavaa kuvitellakin», toisti hän kuin lopullisesti vakuuttautuakseen.

Mutta sittenkin jäi hänen mieleensä kuin likaisen käden kosketus. Kehnot kädet haparoivat salakähmäisesti hänen rehellistä mainettaan… Luulevatko he voivansa tuhota heidän rakkautensa? tuli taas kavahduttavana ajatuksena. Aikovatko he tehdä hänestä rakastettunsa edessä äpärän lisäksi vielä kavaltajan? Ooh, hän oli kyllä oppinut tuntemaan muunkinlaisia tuhohyönteisiä kuin… hapsinkakkiaisia ja narreja… Tuhat kertaa pahempia olivat kavaltajat ja konnat. Ja niilläpä vasta saattoikin olla hienon herrasmiehen naama, hienon hienot kravatit ja vaikka… insinöörintitteli…

Näkymätön vaara oli tehdä hänet kurjaksi ja voimattomaksi.

Mutta silloin… hänen hätääntyneestä sydämestään nousivat Vernan kasvot. Ne tulivat lähelle, silmät hyväilivät hänen silmäteriään pohjattomalla kauneudella. Hänen kirjeittensä sanat, jotka aina olivat kirjoitetut hätäisessä kiireessä, olivat toistaneet toistamistaan: »He taistelevat turhaan. He eivät tiedä, että ristikkojen takana kasvaa rakkaus salaiseksi, autuaaksi riemuksi.» Näihin sanoihin kietoutuivat hänen ajatuksensa kuin raamatun kirjaimiin. Hän rutisti lehden kädellään, heitti sen pöydälle ja nousi. Oli kuin olisi ollut tarvis ojentaa käsivarsiaan, levittää ne sylenmittaiseen otteeseen ja kantaa pilanpäiten nuo Tuure Kunnarit myllynruuheen… selviämään. »Jospa kosaisisi kauppaneuvokselta… tässä ajan ollen… hänen ainoata tytärtään», tuli hänen mieleensä iloisen röyhkeänä ajatuksena.

2.

»Niin, herra Takala», kauppaneuvos aloitti keskustelun pidättyneen kohteliaasti, »teidän eräät liiketapanne ovat mielestäni jossakin määrin epämiellyttäviä. Tuo epäkohtelias tapanne käsitellä meidän vekseleitämme, esimerkiksi…»

»Juuri minun puolestani se on ollut erinomaisen kohteliasta. Kun en ole suostunut hyväksymään minulle vieraskielisiä vekseleitänne, olen maksanut käteisellä ja vetänyt hyväkseni kassa-alennuksen. Sekö on niitä 'epämiellyttäviä liiketapoja', herra kauppaneuvos?»

»No, jaa», herra naurahti, »ehkäpä se on vain jotakin uutta… kansallista muotia. Se ei missään tapauksessa ole minua miellyttänyt. Ja sitäpaitsi… paperinjalostusyritykset ovat juuri rengastumaisillaan kartelliksi. Olemme siinä mukana, enkä ole voinut suositella teitä, herra Takala, uuden yhtymän toimitusjohtajalle…»

»Ja miksi ei?» Iivari kysyi tulistuen, sillä kauppaneuvoksen sileät sanat olivat vähitellen kärjistyneet tarkoituksellisen halveksiviksi.

Kauppaneuvos siristi silmiänsä kuin ottaakseen tarkan tähtäimen ja jatkoi hykerrellen hitaasti käsiään:

»Katsokaas, minun liikeperiaatteeni eivät salli mitään yhteistoimintaa moraalisesti epäilyttävien henkilöiden kanssa.»

Mutta Iivari Takala ei hätkähtänytkään. Hän oli odottanut juuri tämäntapaista… ylimielisyyttä ja siroin lausein hiottuja solvauksia. Hän vain nauroi. Hän nauroi rakkautensa voimasta, ja hän nauroi oman nousukasluokkansa voitontunnosta.

»Tiedättekö, mistä alkaen suomalaiset yrittäjät näyttävät teistä aina 'moraalisesti epäilyttäviltä' henkilöiltä?»

Kauppaneuvos peitti kasvonsa maailmanmiehen kylmän kohteliaalla naamiolla.

»Jos he vain rohkenevat pyrkiä maalaiskauppiaan asemaa ylemmäksi», Iivari jatkoi. »Siitä alkaen, herra kauppaneuvos.»

»Erehdys… teihin nähden, herra Takala. Teidän moraalinne paljastui minulle siitä lähtien, kun rohkenitte… rohkenitte kuvitella, että minun tytärtäni voidaan kohdella kuin jotakin puotityttöä tai… mökintytärtä maantien varsilla…»

Kauppaneuvoksen tähän saakka kylmän ylemmyyden hallitsema ääni sortui nyt ensikerran hengästyttävään vihaan. Hän ei kyennyt heti jatkamaan ajatustaan loppuun, sillä hän pelkäsi menettävänsä malttinsa.

Vasta tuokion jälkeen hän lisäsi virallisen lyhyesti:

»Niin, tämän seikan vuoksi katsoin välttämättömäksi tämän keskustelun. Olettekos ymmärtänyt?»

»Luultavasti. Te pyritte toisin sanoen, suosittelemaan minulle tuota vanhanaikaista tapaa, että ensin on kysyttävä isältä ja sitten vasta tyttäreltä. Meillä on nykyaikana päinvastainen järjestys.»

»Mitä te?… Uskallatteko te?…»

»Kyllä minä nyt uskallan», Iivari sanoi nousten seisaalleen, »seurata tätä meikäläistä järjestystä ja pyytää kauppaneuvokselta hänen tytärtään. Vernan suostumus, kuten tiedätte, minulla jo on.»

Kauppaneuvos Merthen alkoi nauraa. Siinä oli suupielen venähtynyttä ilmettä, kulmallisten ihmettelevää liikehtimistä ja olkapäitten kohauttelemista. Minkäänlainen vastaaminen ei tullut hänen mieleensäkään.

Iivari oli monenlaisten ihmisten nähnyt mittailevan itseensä nähden 'välimatkoja', ja hän itse oli saanut niitä mitata oman sydämensä säikeillä, kipeänä tuskasta ja häpeästä.

Mutta noin määräämättömän alhaiseksi, kuin nyt… tuo suuri herra tuossa hänet tuomitsi pelkillä ilmeillään, ei hän ollut vielä kenenkään nähnyt itseänsä arvioivan. Äskeiseen rohkeaan nauruun alkoi sekaantua tukahduttavaa itkua. Se oli äänetöntä, kuten tuon herran sukuylpeä naurukin. Mutta se nousi verenpakkona päähän. Ja sen sumentamilla aivoilla oli vaikea ajatella. Oliko tuo halveksunta heissä määrätöntä typeryyttä, jotakin… päältäpäin kiilloitettua museotavaraa, ritarihaarniskaa, jolle saattoi lopultakin nauraa? Vai oliko hän itse tyhmä ja hullu, joka ei ymmärrä mitään, kokemasta päästyäänkin koettuaan, että edessäpäin, vasemmalla ja oikealla, kääntyi minnepäin tahansa, oli noita samoja olentoja käsissä mittakepit ja punnukset… kullakin omansa, ja tuolla tuossa… niin pitkät ja painavat, ettei suostunut niitä edes käyttämään…

Iivari oli seisonut hetken kasvot tummentuneina hiusmartoa myöten. Ja silloin meni häneen piru. Hän muisti hämärästi kuulleensa, joistakin tehtaalais-akkojen juorupuheista, ilkeämielisiä juttuja tuon miehen ja Könnin tyttären naimisiinmenosta. Tähän saakka hän oli niihin tuhlannut tuskin ajatustakaan. Mutta nyt oli häneen mennyt kiusaaja. Kullakin omat heikot kohtansa ja kullakin omat aseensa… Uhkaava ajatus pyöri raskaana kivenä hänen päässään. Se oli jo kimpautumaisillaan esiin röyhkeänä iskuna. Mutta vielä hän tarvitsi ikäänkuin hengähdysaikaa ja kysyi, äänessä pidätettyä uhkaa:

»Eikö tule rehelliseen kysymykseen rehellistä vastausta?»

Kauppaneuvos viittasi kädellään kuin ryhtyisi tekemään kauppatarjousta.

»En pidä suinkaan täysin mahdottomana suositella agenttuuria teille edelleenkin, jos…»

»Vai sillä tavalla!» Iivari keskeytti. »Siinä tapauksessa saatte myöskin kuulla, että tämä mies on menetellyt ja aikoo menetellä rehellisemmin kuin eräs Mertheneistä parikymmentä vuotta sitten… Könnin talossa.»

Hän oli iskenyt umpimähkään, tietämättä edes noiden juttujen tarkkaa todenpitäväisyyttä. Mutta hän huomasi kyllä osuneensa oikeaan paikkaan.

Kauppaneuvos oli kohonnut tuolistaan. Hän osoitti kasvot tuhkanharmaina ovea. Oli tehty teko, jota ei tässä elämässä kyetty korjaamaan. Tästä alkaen leppymättömät vihamiehet seisoivat mykkinä vastakkain.

Iivari tunsi vapautuneensa tuskallisesta puristuksesta. Nyt oli selvänä tie edessä: taistelu, jossa ei tarvinnut aikeitaan peitellä. Se oli hänen luontoaan. Häneen valahti tyytyväistä, kylmää rauhallisuutta.

»Niin, vuoden kuluttua on teidän tyttärenne täysi-ikäinen, herra kauppaneuvos. Hyvästi.»

Ja Iivari Takala läksi huoneesta kiirehtimättä.