SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

1.

Pikajuna lähenee pääkaupunkia.

Verna Merthen istuu akkunanpielessä, silmäluomet puoleksi kiinni, kuin onnelliseen uneen painumassa. Toinen käsi hyväilee hitaasti helmassa lepäävän sukukirjan kellastunutta lehteä. Suuret kirjaimet »Några svåra år» kurkistelivat hänen sormiensa lomitse vanhanaikaisen leppoisasti.

Hän on lukenut viime päivinä sen luvun moneen kertaan ja koko kirjan alusta loppuun. Ja yhtä monta päivää hän on kuunnellut äitiänsä, joka on levännyt keittiökamarissa kuluneella sohvalla ja kertonut hänelle nuorena kuolleesta äidistään, isästään ja Könnien suvusta, omasta lapsuudestaan, rakkaudestaan ja koko elämästään.

Mutta Verna Merthenin ajatukset eivät pysy enää kiinni noiden tapausten yksityiskohdissa. Ne vaeltavat unen ja toden huikaisevan kirkasta rantaa, hamuttavat vettä ja maata ja ihmisiä ja pysähtyvät näkemyksiin, jotka aukenevat kummallisella helppoudella autuaan varmoiksi ajatuksiksi.

Hän soutaa kotona alisen suvannon kaislikkorantaa. Veden pinta on elottoman himmeää. Tulee tuulennuoliainen. Ja menee. Liikkumaton pinta on havahtunut kuin käärmeen puremista. Pienet vihurinlaikat kiitävät vettä pitkin. Yksi niistä kohahtaa tuossa vieressä… kaislikkoa vasten. Kaislat kahahtavat. Viiltävät vedenpintaan äkkinäisen haavan. Jäykistyvät jälleen entisille paikoilleen. Heilahtivat kuin rintaan ammutut nuolet käden tempaisusta, mutta eivät lähteneet irti. Taas seisovat siinä kerran tekemässään haavassa lähtemättömän tuskan todistajina.

Tällainen näkemys viimesyksyisestä iltapäivästä vaeltaa hänen sielussaan. Ja hän muistaa silloin ajatelleensa: Juuri noin… nuolet, jotka meihin on elämä ampunut, liikahtavat tuontuostakin, aukovat arvet, mutta eivät lähde, eivät, vaan turtuvat jälleen, kohta taas reväistäkseen luopumattomina kiduttajina. Haikea autius oli täyttänyt hänen mielensä, ja hän oli vaeltanut sielultaan ja ruumiiltaan toivottoman väsyneenä.

Tuo syksy oli ollut hänen elämänsä raskainta aikaa. Hän ei ollut löytänyt yhtäkään lohduttavaa ajatusta eikä ainoatakaan tietä päästä kesyttämään rakastettunsa rintaan siittynyttä petoa.

»Ooh, sellaista se oli… odottaa… varisemista lahoavasta sukupuusta», hän huoahtaa vieläkin.

Kaksi vaivan ajatusta oli ollut hänen alinomaisina kumppaleinaan: »He ovat rehellisiä ja uhraavat uhraamistaan, päästäkseen olemasta rehellisiä kaikkein vaikeimmassa», oli sanonut hänen rakastettunsa edellisenä keväänä.

Mikä oli tuo kaikkein vaikein? Vaikka se olisi ollut vankilaan astumista, hän tahtoi sen suorittaa. Ja hän tiesi siihen kykenevänsä. Mutta mikä se oli? Kaikki kyseleminen oli näyttänyt turhalta…

Mutta Iivari Takala oli käskenyt hänen tutkia myös Merthenin sukupuuta, eikö sattuisi sen ylpeillä oksilla olemaan yhtäkään maahan ravistettavaa toukan syömää lehteä tai hedelmää…

Ja itsensä varisemista hän oli odottanut!

Ja nyt, tänä hetkenä hän tiesi, mikä oli heidän rehellisyydessänsä kaikista vaikein. Se oli hänen isänsä ja isoisänsä rikos nuorta talontytärtä kohtaan, joka oli rakastanut pyytämättä muuta kuin rakkautta. Ja se oli myös hänen oma heikkoutensa rakkautensa ensimmäisessä koettelemuksessa. Mutta nuo molemmat vääryyden teot kuuluivat yhteen, kuten siemen ja hedelmä. Heidän rehellisyytensä oli ollut ulkokullaista polvesta polveen. Eikä ollut heistä yksikään kyennyt sitä korjaamaan kaikista vaikeimmalla…

Mutta hän, Verna Merthen, oli nyt menossa suorittamaan kostoa itselleen ja suvulleen. Hän oli saanut kamppailla raskaasti, mutta nyt hän tiesi löytäneensä oikean tien. Ja siksi on hänessä muuttunut kaikki… Hänen tapansa ajatella ja tuntea, hänen hengityksensä ja verenkiertonsa, hänen käsityksensä häpeästä ja ylpeydestä, suvusta ja… niin, ennenkaikkea siitä, mikä on rehellistä ja epärehellistä ihmisten kesken.

Miten toiselta näyttikään nyt tuo hänen viimesyksyinen näkemyksensä. Katkera vihuri oli muuttunut paisuilevaksi etelätuuleksi. Kaislojen nuolet olivat muuttuneet ihanasti huojuilevaksi lehvistöksi. Tai… ainakin kohta… niiden täytyy muuttua…

Kuvat olivat tulleet ja menneet, risteilleet kuin aamuiset säteet ja hyväilleet suloisesti sydäntä.

Mutta hänen ajatuksensa tulivat hereillä-olon maailmaan. Ja kehkeytyivät totiseksi mietteeksi.

»Niin, on totta», hän ajatteli, »että vihassa ammutut nuolet eivät irtaudu vihurin tempaisulla… Mutta kun tulee määrätön rakkaus… etelätuuli, joka huuhtoo pohjaa myöten ja syvimpään haavaan ja haavojen pohjaan saakka, silloin ne muuttuvat… viheriöitseviksi kasveiksi, jotka huojuvat ja laulavat humisevassa tuulessa…»

Vielä kerran riipaisi valittava ajatus Verna Merthenin sydäntä. Miten kipeätä se olikaan tekevä hänen isänsä ylpeään rintaan! Miten olikaan koskeva häneen itseensä… paljastaa oman isänsä syvin ja salatuin haava. Ja oliko hänen rakastettunsa sen ymmärtävä oikein… hänen nöyrimmäksi rakkaudekseen molempia kohtaan…?

Mutta kaupungin harmaat ja valkeat seinät nousivat näkyviin veden takaa. Juna vihelsi pitkään. Se oli hänelle merkki ajatella vain tekoa, jonka kerta kaikkiaan sydän ja järki olivat kypsyttäneet… putoamaan juuri tänään, jolloin Mertheneillä on jäidenlähdön aika.

Silmäripset painuivat vielä hetkeksi kiinni. Ja kun ne taas avautuivat, oli hänen katseensa rauhallinen ja sinistä selkeyttä täynnä.

2.

Samoihin aikoihin istuivat Kämpin yksityishuoneessa tehtailija Iivari Takala ja häntä vastapäätä insinööri Gavelius.

Takalan kasvoille ei ole enää sairauden jälkeen palautunut entinen nuoruuden raikkaus. Mutta niiden ilmeisiin on tullut voimaa kaksinkertaisesti. Hänen leveän otsansa liikkumattomassa levossa on yhä armottomampaa painetta. Ja pöydällä lepäävässä oikeassa kädessä ja olkapäässä on musertavaa raskautta. Ne ovat työntyneet vinosti eteenpäin, kuin kahmaistakseen ratkaisevana hetkenä odotetun saaliin allensa.

Käden vieressä pöydällä on täytekynä, avattu shekkikirja ja valmiiksi kirjoitettu valtakirja. Thure Gavelius tekee hermostuneesti laskujaan pitkälle paperiliuskalle.

Hetken kuluttua Takala ottaa kynän ja tarjoo sitä Gaveliukselle:

»Kirjoittakaa siis pelkästä valtakirjasta summa, joka vastaa osakkeittenne nimellisarvoa.»

»Voisin kyllä kirjoittaa», alkaa puhuteltu, ja hänen molemmat kätensä haparoivat pöydän viheriätä verkaa, »mutta tahtoisin tietää, mikä asema minulle tulee tehtaassa siinä tapauksessa, että…»

»Korkeintaan… konttoristin», tuli tasaisella, mutta järkkymättömällä äänellä.

Insinööri Gavelius ponnahti pystyyn:

»Ja sellaistako te uskallatte?» Mutta retkahti samassa takaisin sohvalleen ja jäi tuijottamaan rypistynein kulmin eteensä.

»Sellaista», Takala jatkoi. »Tunnen teidän paperinne. Niissä on etupäässä Weinstube-istuntojen viinitahroja niistä saksalaisista pikkukaupungeista, joissa yrititte ansaita perintörahoillanne insinöörintitteliä. Sellaisilla… Nachtlokal-todistuksilla ei päästä minun tehtaissani insinöörin asemaan.»

Puhujan ääni nousi lopussa. Siinä vavahti vihaa ja halveksumista. Hän oli lyömäisillään nyrkkinsä pöytään. Mutta laski sen samassa tukevasti reidelleen ja lisäsi:

»Huomatkaa, että tämä summa on teille todellakin 'ansiotonta arvonnousua' siitä, että kykenitte tärvelemään Verna Merthenin elämän…»

»Vai niin, vai niin», haparoi insinööri löytämättä nopeaa vastausta. Mutta iski lopuksi sivulta päin, ärsytykseksi: »Ehkäpä aiotte värvätä minut juuri… puhemieheksi…»

»Ei, hyvä herra. Tämä on paitsi taistelua rahasta ja vallasta lisäksi ja ennenkaikkea… kunniakysymys kauppaneuvos Merthenin ja minun välilläni. Enkä minä tarvitse teidän osakkeitanne pelkästään voittaakseni, sillä osake-enemmistö on luultavasti jo hallussani, vaan sitä varten, että haluan tällä kertaa työntää nyrkkini pohjaan saakka.»

»Jos teillä kerran on jo voitto käsissänne, en todellakaan käsitä, millä minä puolestani voin tässä 'kunniakysymyksessä' palvella.»

»Kunniattomuudellanne», Takala vastasi painostaen hitaasti jokaista tavua. »Te olette antanut entiselle apellenne sananne siitä, ettette käytä osakkeitanne tässä taistelussa häntä vastaan, vaan hänen puolestaan.. Hyvä. Minä ostan teidän valtakirjanne ja kunnianne. Ja kuten näette… avoimin kortein. Sanokaa hintanne. Paljonko?»

Takalan käsi asettui valmiiksi kirjoittamaan numeroita shekkikirjaan.

»Paljon, mutta… ei rahaa!» Gavelius huudahti epätoivoisen kiukkuisena.

»Juuri rahaa, herra insinööri! Olen antanut laskea teidän loistavan elämänne ja mitannut teidät lisäksi kiireestä kantapäähän. Ja tosiasia on, että te näytätte vielä hienolta herralta, mutta todellisuudessa te olette hunningolla. Isänperintönne jäi sangen pieneksi, sillä te olitte sen jo tuhlannut korkeihin opintoihinne. Avioerossa saitte huomattavan summan rahaa, viettääksenne tarpeellisen ajan ulkomailla. Palatessanne kotimaahan ei teillä ollut muuta kuin osakkeenne, joiden arvo silloin oli mitätön. Lisäksi olette ilman tointa ja vekseleissä korvianne myöten ja saatte muuttaa kohtapuoliin johonkin… matkustajakotiin, jollette käytä hyväksenne tätä tilaisuutta. Tällä hetkellä on teillä hävyntuntoa vielä sen verran, ettette kykene appenne kanssa ryhtymään kiristyskauppoihin, ja huomisena päivänä ovat osakkeenne vain normaalisessa arvossaan. No, niin. Siis valtakirja. Se teko on teidän arvoisan luonteenne mukainen. Pääsette katsomasta silmästä silmään pettämäänne miestä. Ja lopuksi koroitan tarjoukseni kaksinkertaiseksi.»

Sohvaan kyyristyneen miehen silmät revähtivät auki. Ne alkoivat palaa kuin uhkapelaajalla. Loukatun ilme ja herrasylpeys oli niistä kadonnut. Ne tuijottivat selällään, kuin pyörisi huimaava ruletinpyörä tuossa edessä, käden ulottuvilla, ja kourassa olisi viimeinen panos ojentaa ja… voittaa… Hänen kätensä vapisivat. Mutta ne haparoivat kynää. Hänen täytyi nousta puoliksi seisovaan asentoon, ennenkuin hän sai sen tavoitetuksi. Mutta samassa hengenvedossa kirjoitti käsi nopealla vetäisyllä nimen valtakirjaan ja ojentui odottamaan, koska reväistään lehti shekkikirjasta.

Iivari Takala oli lopettanut kirjoittamisensa, tuijotti hetken ilmeettömänä kuivuvia kirjaimia ja repäisi lehden irti kuin likaisen riekaleen, heittäen sen pöydälle.

Thure Gavelius kuuli raskaitten askelten etääntyvän ovea kohti.