LUKIJALLE

Englannin 1700-luvun suurten realistien, Richardsonin, Fieldingin ja Smollettin tuotanto kukoisti voimakkaana ja ajallensa leimaa antavana kolmisenkymmentä vuotta, alkaen Pamelasta 1740 ja päättyen Humphrey Clinkeriin 1770. Ossianin viimeinen sikermä ilmestyi 1763, Percyn ballaadikokoelma 1765; Chatterton ja Akenside poistuivat 1770, Gray 1771 ja Goldsmith 1774. Tämän jälkeen seuraavina vuosikymmeninä pitää runouden lippua korkealla Burns, kuitenkaan vielä skotlantilaisen murteensa vuoksi pääsemättä myöhempään maineeseensa, soinnuttaa sonettinsa Bowles, sommittelee säkeensä Cowper ja saavuttaa runoilijamainetta Crabbe. Vaikka runollisia arvoja luotiinkin, on kuitenkin ilmeisesti kysymyksessä jonkinmoinen etsimisen aika, jolloin kyllä pyritään vapautumaan klassillisuudesta, mutta ei vielä tavoiteta uuden säveleen täyttä sointua, — eräänlainen aallonpohja, jota kestää vuosisadan vaihteeseen, suuren romantiikan syntyyn saakka. Tämä kirjallisen etsimisen aika eli 1700-luvun neljä viimeistä vuosikymmentä on tuon suuren romantiikan valmistuskautta, jolloin parempien nimien rinnalla monet vaatimattomat kirjailijat viljelivät uuden, tulossa olevan suunnan aineksia, puhdistaen niitä sopiviksi suuremmille kyvyille.

Kun professori Yrjö Hirnin ystävällisen neuvon johdosta kohdistin huomioni erääseen tämän valmistuskauden tyypilliseen kirjailijaan, M.G. Lewisiin, tulin vähitellen yhä enemmän kiintyneeksi ei niin paljon itse kirjailijapersoonallisuuksiin, kuin niihin aineksiin, joita he tuotannossaan käyttivät. Kirjailijoina he mielestäni häipyivät sen aineiston taakse, jota he kukin haarallaan kokosivat ja viljelivät, jättääkseen sen sitten suurempien seuraajiensa käytettäväksi. Romantiikkahan on yleensäkin kirjallisuuden alue, jossa mielenkiinto suuressa määrässä kohdistuu itse aineksiin, koskapa se juuri niistä saa huomattavan osan omalaatuisuudestansa; tämä koskee ymmärrettävästi erikoisesti romantiikan valmistuskautta, aikaa, jolloin tuota aineistoa ruvettiin kokoamaan ja viljelemään.

Olen tullut ajatelleeksi tätä aikakautta vielä senkin vuoksi, että sen merkitystä romantiikan historiassa ylipäätään vähäksytään. Niinpä sanoo Martin Lamm teoksessaan Valistuksen ajan romantiikka (Upplysningstidens romantik, I, s. 43): "On yleensä omituinen ilmiö, että esiromanttinen suunta, joka Englannissa oli niin aikaisin kehittynyt ja päässyt kukoistukseen, sittemmin vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä täydellisesti pysähtyy ja herää eloon vasta Saksan romanttisesta runoudesta saamiensa vaikutelmien kautta, runoudesta, joka tänä väliaikana oli jatkanut sen toimintaa ja aikaansaanut ratkaisevan kirjallisen vallankumouksen". Tätä tuskin voidaan pitää oikeaan osuneena, sillä se pyyhkäisee olemattomiin Englannin 1700-luvun kauhuromantiikan merkityksen. Tämän nyt ilmestyvän kirjan tarkoitus on siis johdattaa lukija Englannin kauhuromantiikkaan ja esittämällä sekä aiheiden mukaan ryhmittämällä sen käyttämä pääaineisto osoittaa, kuinka vuosisadan vaihteen suuri romantiikka, joka kaikissa lyhyemmissä esityksissä, jopa yleisessä tietoisuudessakin, ilmenee äkillisesti tulvahtavana aaltona, eräänlaisena ikäänkuin kehitystä ja alkuhistoriaa vailla olevana, tavallaan vallankumoustapahtumana, onkin tärkeiltä osiltaan orgaanisen kehityksen tulosta, jonka juuret ulottuvat ei ainoastaan hyvin laajalle, vaan myöskin hyvin kauas. Se tahtoo osoittaa, että 1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä esiintynyt romantiikka, s.o. kauhuromantiikka ja sen ainekset, on johdettavissa ja keskitettävissä määrättyihin mielikuviin, jotka suggeroivat leimansa huomattavalla tavalla myöhemmän romantiikan tuotteisiin, ja jatkuvat vielä senkin jälkeen, kun niiden alkuperäinen muoto oli jo kokonaan unohtunut. Kysymyksessä on siis niiden ainesten synteesi, jotka antavat leimansa Englannin romantiikalle sen varhaisimmasta, käytännöllisestä lähtökohdasta alkaen. Tässä synteesissä tulee ensimmäisenä kysymykseen se näyttämö, jolle romantiikka ryhmitti henkilönsä ja rakensi tapahtumansa ja tunnelmansa. Englannin romanttinen kirjallisuus osoittaa jo aikaisimmasta alustaan saakka harvinaista kiintymystä luontoon ja sen herättämiin tunnelmiin; kun siihen yhtyy romantiikan historiallinen menneisyyskaipuu, syntyy mielikuva määrätystä menneisyyden näyttämöstä, joka rakennetaan hyvin monipuoliseksi, jotta se voisi herättää haluttuja tunnelmia. Tarkoitus on siis ensiksi osoittaa, kuinka ja mistä lähteistä tämä näyttämö syntyi ja rakentui, kuinka siitä tuli ratkaisevassa määrässä romanttisen luomisnäkemyksen ohjaava kehys ja kuinka se, ajan mukana muuttuen ja kehittyen, säilyttää asemansa romantiikan kaikkina eri kausina, ollen vieläkin uusromantiikan tärkeänä rakenneosana. Tämän näyttämön piiriin sitten sijoittuvat romantiikan muut ainekset, ryhmittyen tärkeimmiltä osiltaan alkuhistoriansa ja luonteensa mukaan muutamien johtavien mielikuvien yhteyteen ja ympärille.

Alkukohdaksi olen ottanut Horace Walpolen, koska Englannin kauhuromantiikka tietoisesti alkaa hänestä. Loppukohdan olen jättänyt avonaisemmaksi, ottaen vapaasti esimerkkejä hyvinkin myöhäisestä kirjallisuudesta, koska aiheeni eri kohdissaan usein viittaavat tulevaisuuteen ja sieltä otetut esimerkit — pyrkimättä mitenkään tyhjentäviksi — ovat niiden kehittymiselle ja merkitykselle valaisevia. Muuten olisi keinotekoista rajoittua tulospuolella mihinkään jyrkkään rajaan, koska sellaista todellisuudessa ei ole olemassa. Aiheeni rajoittaminen täten "pituudelleen" on mielestäni ollut helpompaa kuin sen rajoittaminen "leveydelleen". Tarpeellista on sen vuoksi huomauttaa, etten ole pitänyt velvollisuutenani tehdä katselmusta jokaiseen kysymyksessä olevan ajan kirjailijaan; niin pian kuin tarkoitukseni, käytetyn aineiston valaisu, kussakin kohdassa on mielestäni käynyt selväksi, olen lopettanut esimerkkien luettelemisen. Muuten olisi liika laajuus ja luettelomaisuus, josta kirjani jo ehkä nytkin kärsii, ollut ratkaisevasti uhkaamassa.

Teokseni pohjana olevasta aineiston esittämissuunnitelmasta olen sallinut itselleni näennäisen poikkeuksen: Lewisin elämäkerran. Tämän olen tehnyt siksi, että hän on sekä kirjallisen tuotantonsa että persoonallisten suhteidensa vuoksi kauhuromantiikan keskeisimpiä henkilöitä, ja siksi, että hänen elämäkertansa tarjoaa hyvän tilaisuuden sen ajan kuvaamiseen, jossa kauhuromantikot vaikuttivat; tämän kautta olen uskonut voivani saada esitykselleni jonkin verran todellisen elämän taustaa, mikä ei voine olla antamatta sille syvyyttä ja asiallisuutta. Tästä kirjailijasta ei muuten ole olemassa mitään elämäkertaa, joka sisältäisi kaikki uusimmat tiedot. Kun se lopuksi tarjoaa hyvän tilaisuuden kauhuromanttisen melodraaman ja saksalaisen vaikutuksen kuvaamiseen, täydentää se siltä osaltaan esitystäni tärkeältä puolelta.

Tutkimukseni luonteesta johtuu, että sen lähteinä ovat kaikissa pääkohdissa itse kysymyksessä olevat teokset. Niistä olen tutustunut useimpiin British Museumin kirjastossa, Lontoossa, kesällä 1911, hankkinut toisia antikvaarista tietä ja saanut muutamia eräältä saman alan tutkijalta lainaksi. Muutamaa harvaa en ole onnistunut hankkimaan, mutta ovat niiden selostukset eri käsikirjoissa mielestäni olleet tarkoitukseeni täysin riittäviä. Silloin kun ovat kysymyksessä otteet alkuperäisistä teoksista, en ole kaikkialla viitannut sivuihin, joilta ne ovat löydettävissä, sillä otteiden paljous tekisi nuo viittaukset niin runsaiksi, että se näyttäisi sekä raskaalta että tarpeettomalta. Samoin olisi käynyt liian raskaaksi ja kömpelöksi todistaa huomautuksissa vastaavilla alkukielisillä otteilla käännökseni oikeiksi; siinä suhteessa en voi muuta kuin toivoa, että lukija luottamuksellisesti uskoisi niiden asiallisuuteen. Koska on ollut tärkeätä, että alkukielen sanat ovat saaneet mahdollisimman tarkan suomenkielisen vastineen, en ole yrittänytkään runomitallisia käännöksiä, koska sanallisen tarkka tulkitseminen niissä monesti käy vaikeaksi; niiden runollisen kauneuden esittäminenhän onkin syrjässä teokseni ohjelmasta. Se, että olen kirjoittanut teokseni suomalaista lukijaa varten, on ehkä tuonut sen tyyliin enemmän kansantajuisuutta kuin mikä englantilaista lukijaa ajatellen olisi ollut tarpeellista.

Professori Yrjö Hirnin ystävällinen ja herpautumaton mielenkiinto on ollut kannustimenani tässä työssä, jonka valmistuminen on siirtynyt vuodesta toiseen monien käytännöllisten ja muiden kirjallisten puuhien vuoksi; epäilen, olisinko tullut sitä milloinkaan saattaneeksi loppuun, ellei hän usein tiedustelemalla sen vaiheita olisi aina uudelleen elvyttänyt harrastustani ja samalla rikastuttanut näkökohtiani monilla valaisevilla ja ohjaavilla huomautuksillaan, jopa omilla muistiinpanoillaankin. Mieluinen velvollisuuteni on siis tässä lausua hänelle harras kiitokseni.

Tohtori Niilo Idman on ystävällisesti antanut käytettäväkseni muutamia Godwinin ja Maturinin teoksia, mistä lausun hänelle kiitokseni. Samoin kiitän professori Gunnar Castrénia ja tohtori K.S. Laurilaa, joiden neuvot ja antamat tiedot ovat olleet monessa suhteessa valaisevia, kirjakaupan johtaja I.H. Pettayta, joka väsymättömästi on hankkinut minulle usein vaikeasti saatavissa olleita teoksia, ja työtoveriani, maisteri K.V. Raitiota, joka on auttanut minua korjausluvussa.

Helsingissä, helmikuulla 1925.

Eino Railo.