VI

BYRONILAINEN SANKARI

1

Aikaisemmin sanotusta on selvinnyt, että jo Otranton linnassa oli esiintynyt tumman, synkän ja intohimoisen tyrannin tyyppi, jota sitten Radcliffe erikoisella mielenkiinnolla viljeli. Tämän tyypin tuntomerkkeinä olivat korkea ja kalpea, mustien kiharoiden varjostama otsa, läpitunkeva, tumma katse, kasvojen yleinen kauneus, olemuksen miehekkyys ja menneisyyden salaperäinen tutkimattomuus. Hänen melankoliansa takaa kuultaa Hamlet, Vathekin Eblis ja Miltonin Saatana,[234] jotka ovat osallisina hänen tummassa katseessaan ja hänen sielunsa uhmassa; hänen läheisyydessään hiiviskelevät ehkä Lovelace ja Zeluco, antaen vihjauksia siitä traagillisuudesta, jonka paheiden orjuus voi uhrilleen tuottaa. Caleb Williamsin Falkland ja Leonin Bethlem Gabor kohoavat myöskin taka-alalta näkyviin, edustaen ihmisvihaa ja ihmisen pelkoa, jolla on sairaalloinen piirre. Selville on myös käynyt, kuinka sekä rikollinen munkki että Vaeltava juutalainen, ja ruusuristiläiset viisaudenkiven omistajat lainaavat itselleen tämän tyypin ulkomuodollisia piirteitä. Ilmeisesti on syntynyt jonkinmoinen vakiintunut muotokuva, joka melkein kuvalaataksi muuttuneena esiintyy siellä, missä tämän tyypin käsittelyyn näinä aikoina ryhdytään.

Osoituksena siitä, että tämän tyypin pohjalla on englantilainen perintöaihe, on sekin, että Radcliffen tumma sankari esiintyy järvikoulunkin runoilijoilla, vaikkakin kesympänä ja huomaamattomampana. Wordsworthin näytelmässä Rajasissit, jonka hän kirjoitti jo 1795-6, on Oswald tyypillinen Montoni-ilmiö, varustettuna Jagon pahuuden lisäpiirteillä. Houkutellessaan päällikköään, Marmadukea, murhaan, ja tämän epäröidessä hän selittää: "Voi olla, että löytyy sellaisia raukkamaisia, puoleksi ajattelevia pelkureita, jotka kalveten sanovat sinua murhaajaksi, ja että joudut yksinäiseksi heidän keskuudessaan, mutta tämäkö nyt olisi suurikaan onnettomuus lujalle luonteelle!… Yksinäisyys! Kotka elää yksinäisyydessä". Nuoruudessaan Oswald on ollut kaikkien suosima, "joka kielen lemmikki"; hän matkustaa Syriaan ja luulee joutuneensa laivalla kapteenin ja miehistön salavehkeilyn esineeksi, kostaa jättämällä kapteenin alastomalle saarelle nälkäkuoleman uhriksi ja piiloutuu luostariin, kunnes yhtyy ristiretkeläisiin, suorittaen sankaritekoja. Mutta hän on yksinäinen olento silti, hänen kulkunsa on "yksinäisen vaellusta", ja hänen mietteensä sairaalloista itsetutkistelua sekä pyrkimystä "laajentamaan ihmisen älyllistä valtakuntaa". Päälliköstänsä Marmadukesta hän tahtoo tehdä murhaajan, saadakseen hänestä yksinäisyyteensä saman onnettomuuden luoman toverin. Wordsworthin näytelmä julkaistiin vasta paljoa myöhemmin, eikä ole siis keneenkään tämän ajan kirjailijaan vaikuttanut, mutta osoittaa selvästi, kuinka 18:nnen vuosisadan lopulla Englannissa monella taholla tunnettiin tällaisen synkän mietiskelijän kuvan olemassaolo ja koetettiin tulkita sitä runoudessa.

Se pujahtaa näkyviin Coleridgenkin tuotannossa. Hänen näytelmässään Katumus, jonka ensimmäisen laitoksen hän kirjoitti jo 1797 (Osorio), mutta joka esitettiin vasta 1819, on Ordonio, veljensä sukuperinnön anastaja ja hänen morsiamensa tavoittelija, tällainen synkän, omantunnontuskien raateleman rikoksellisen tyyppi; näytelmän juonessa tuntuva Henkiennäkijän vaikutus ei oikeuta otaksumaan, että Ordonion kuva olisi kotoisin Schilleriltä, sillä kaikilta piirteiltään se täysin soveltuu Manfredin—Montonin linjaan. Southeykin antaa näiden tummien piirteiden esiintyä runoelmissaan: Kehaman tunnusmerkkinä on all-commanding brow ja darkening brow, "kulmien kaikkia vallitseva synkkyys", "kulmien synkkenevä ilme".

Saksassa oli näihin aikoihin esiintynyt vastaava tyyppi, Schillerin Karl Moor, joka on erikoinen Prometheusmaisen uhmansa, vapaudenrakkautensa ja ihmisvihansa vuoksi; hän on titaanimaisempi ja korkeampi, vailla mysteriota, avo-otsainen kuin tekijänsäkin, syntynyt todennäköisesti Miltonin, Shakespearen ja Götz von Berlichingenin vaikutuksen alaisena. Ryövärit julkaistiin englanniksi 1792. Tämä ihmisvihan puoli esiintyi voimakkaasti Godwinin Leonissa, jonka eräs henkilö, unkarilainen rosvoritari Bethlem Gabor, on sen edustaja Schillerin hengessä. Leonin mielestä Gabor on kuin "synkkä, salamyhkäinen tyranni", jonka linna maanalaisine käytävineen ja vankiholveineen vastaa täydelleen tyrannin hallitseman haamulinnan kuvaa. Hän ei ole aina ollut sellainen, vaan vasta hänen kärsimänsä suuret vääryydet ovat tehneet hänestä ihmisvihaajan. Koska tekojen syyt ja vaikuttimet yleensä ovat samat kaikilla ihmisillä, ei Gabor huoli lajitella vihansa esineitä, vaan kohdistaa sen koko ihmissukuun. Huomattuaan, että Leonin kokemukset ovat samanlaiset, hän tuntee tätä kohtaan ystävyyttä, mutta kun Leon onnettomuuksistaan huolimatta pyrkii tekemään ihmisille hyvää, Gaborin ystävyys muuttuu katkeraksi vihaksi häntäkin kohtaan, sillä hän ei sallisi kenenkään rakastavan ihmisiä. Tässä ihmisvihassaan Gabor pysyy lujana loppuun saakka, hautautuen rosvolinnansa raunioiden alle.

Ranskassa oli Rousseaun aloittamalla linjalla syntynyt oma maailmantuskaa edustava sankarigalleriansa: Saint-Preux, (Werther), René, Obermann ja Adolphe. Tässä sankarissa on sentimentaalinen maailmantuska enemmän etualalla kuin byronilaisessa tyypissä, jossa etualalla on mysterio ja uhma. Muistelmissaan Chateaubriand kyllä näyttää pitävän Childe Haroldia melkeinpä itselleen kuuluvana keksintönä, mutta René ei ole välttämätön Childe Haroldin synnylle. Kaikki nämä linjat ovat eri heijastuspintoja samasta, koko Euroopan silloin tuntemasta suuresta kaipuusta.

Byronilaisen sankarin sukujohto on siis, kaiken sen perusteella, mitä Hamletin-Manfredin-Montonin-Bethlem Gaborin ja heihin liittyvien sivuhenkilöiden linjan seuraaminen on esiintuonut, alkuvaiheiltaan englantilaisten oma kirjallinen tyyppi, johon epäröiden on yhdistettävä vieraita vaikutelmia. Erikoisesti on varottava sitä, ettei sukujohdon alkupäähän aseteta Karl Mooria, sillä hän ei ole byronilaisen sankarin isä, vaan hänen Saksassa kehittynyt rinnakkaisilmiönsä, veljensä, yhteisenä kaukaisena isänä molemmilla Shakespeare ja Milton. Tämä englantilainen sukujohto vie nyt, 18:nnen sataluvun alkaessa, suoraan Walter Scottiin ja hänen runoteoksiinsa.

2

Walter Scottin tapaaminen tältä linjalta on yhtä luonnollinen ja välttymätön kuin hänen osuutensa haamulinnan kuvan kehitykseen. Olihan hän omaksunut koko Walpolen, Radcliffen ja Lewisin maailman sekä rikastuttanut sitä kansanromantiikan ja historian runsaalla aineistolla. Tuntien hänen ihailunsa esim. Radcliffeä kohtaan ei hänen oman kirjallisen tuotantonsa alkaessa voi odottaakaan muuta, kuin että jollakin Montonin tapaisella ilmiöllä, ehkä Scottin miehekkään temperamentin muuttamana, tulee olemaan siinä osuutensa. Katsaus hänen runoelmiinsa osoittaakin tämän otaksuman oikeaksi.[235]

Viimeisen runojan laulussa on tähän tyyppiin viittaava vain jokunen määritelmä William Delorainesta ja lordi Dacresta. Edellinen on hurja rajaseudun ritari, "vakaa sydämeltään ja luja kädeltään", joka on julistettu viisi kertaa lainsuojattomaksi. Katumusta hän ei harjoita ja tuntee tuskin ainoatakaan rukousta, paitsi ehkä Ave Mariaa. Hän on synkkäkulmainen mies, jonka kypärän töyhtö liehuu ylpeästi. Kun hän kohtaa vihollisensa, "ei hän huokaa, ei rukoile, ei huuda avukseen pyhimyksiä eikä pyhää äitiä". Lordi Dacre on taas "pikavihainen mies", "tulinen" ja "ylpeä", mikä viimemainittu liittyy hänen nimeensä pysyväisenä mainesanana. Lisäksi vilahtaa esiin soturi, jolla on "hiilimusta, lyhyeksi leikattu tukka, niin että hänen päivettyneet kasvonsa esteettä näkyvät". Kun Conrad Wolfstein loukkaa "tulista ja sisukasta" Rutherfordia ja tämä kostoksi murhaa hänet salaa, kuten luullaan, välähtää tässä esiin ensimmäinen malli Laran samanlaiselle rikokselle.

Marmion vie läheisesti muistelemaan edellisten vuosikymmenien kauhuromantiikkaa, ollen kuin sen jonkinmoinen runomuotoinen, keskitetty esitys. Jo aikaisemmin on viitattu sen edeltäjiinsä yhtyviin piirteisiin, jotka hyvin kuvaavat sitä maaperää, josta se on kasvanut; suurinta mielenkiintoa on sitten omiaan herättämään sen päähenkilö, ritari Marmion.

Hänen kasvoistaan näkyy, että hän on ankara soturi, joka on ollut monessa taistelussa. Kulmakarvat ovat mustat, silmät tuliset, ja niiden ilme osoittaa ylpeää ja kiivasta luonnetta, samalla kuin kasvojen syvät ajatus-uurteet todistavat hänet laajoja suunnitelmia hautovaksi ja harkitsevaksi. Hänen otsansa on korkea, viikset ovat tuuheat, tukka kiharainen ja hiilimusta, sieltä täältä jo harmaantuva, joskin enemmän työn kuin iän vuoksi. Hänen kulmikkaat ja jäntevät jäsenensä osoittavat, ettei hän ole mikään siro hovin ritari, mutta taistelussa peloittava soturi ja viisas johtaja. Kun hän saapuu kulkueensa etupäässä Norhamin linnaan, johtuu mieleen suurta miekkaa kantava saattue Otranton linnasta, varsinkin kun huomio erikoisesti kiintyy hänen komeaan kypäräänsä töyhtöineen, ja hänen isoon peitseensä, jota kaksi miestä kantaa. Hänen muotonsa käy synkäksi, kun häneltä tiedustellaan, minne hänen kaunis knaappinsa on jäänyt; onhan tuo nuorukainen nimittäin karannut nunna, hänen rakastajattarensa, joka miehen puvussa on häntä seurannut. Tämä tuo etsimättä mieleen Laran samoin esiintyvän naisseuralaisen. Kun Marmion käy yöllä taittamassa peistä surmaamansa miehen haamun kanssa, kuten hän aluksi luulee, ja järkytettynä tunteekin hänet eläväksi ihmiseksi, tuntuu kohtaus sukulaiselta Laran selittämättömälle, järkyttävälle kauhunäylle hänen linnassaan.

Yhteistä entisten kauhuromanttisten paroonien kanssa on Marmionilla se, että hän on rikollinen ja väkivaltainen luonne. Mutta hän eroaa heistä siinä, että häntä vaivaavat omantunnontuskat ja katumus, hänen kuitenkaan jaksamatta seurata parempia vaistojaan, joten hänellä on aina kestettävänään ristiriita. Hänestä sanotaan, että hän tuskin piti evankeliumina sitä, mitä kirkko uskoi. Näin hänen nimeensä liittyy vähitellen jonkinmoinen salaperäisyyden ja läpitunkemattomuuden ilmakehä, joka herättää pelkoa. Runon synkille väreille antavat lisätummuutta de Wiltonin kuvaukset kostonhimostaan, kuinka hän "syventyy hautomaan jylhää kostoa ja veritekoja". Kaikesta huolimatta Marmion kuitenkin ilmeisesti on romanttisen runottaren ihailun esineenä; hänen uljas ja ehkäpä rikollisuutensa ja mistään piittaamattomuutensa vuoksi tumma ja erikoinen olemuksensa kohoaa "peloittavan kauniina" kaikkien muiden yläpuolelle ja vallitsee lopuksi haahmollaan ja sankaruudellaan koko Flodden Fieldin — kuten Larakin viimeisessä taistelussaan, molemmilla heille läheinen nainen lohduttajana. Kun Marmion sitten vaipuu nimettömään hautaansa, jää hänestä jäljelle urhoollisen ja ihaillun ritarin muisto. Mielestäni on nyt tämä Marmioniin kohdistuva romanttinen ihailu, joka esiintyy erittäin selvästi ja runon herättämin tunnelmin saa vastakaikua lukijassa, ensinnäkin uutta edeltäjiin verraten ja toiseksi juuri sitä, jota Byron tumman sankarinsa kuvaamisella tarkoitti. Aivan erikoisella tavalla siis Marmion muodostuu sillaksi kahden kehitysasteen välille: kauhuromantiikan enemmänkin yleiseen kaavaan valettujen tyrannien joukosta astuu esille Marmion edustamaan intohimojen ja ristiriitojen, rikosten, sankaruuden ja maineenhimon hallitsemaa, ihailtua, tummaa romanttista yksilöä.

Järven neito (The Lady of the Lake, 1810) on yleiseltä väritykseltään heleämpi ja kirkkaampi, ja säveleeltään iloisempi kuin tumma Marmion. Katsellessaan kaunista vuoristojärven laaksoa runoilija puhkeaa aito Radcliffen tyyliin lausumaan: "Kuinka ihanasti sointuisikaan torven ääni tuolla järvellä aamun sarastaessa! Kuinka ihanasti kaikuisi rakastajan luuttu, kun lehtojen äänet vaikenevat ja keskiyön kuu kastaa otsaansa hopea-aaltoon. Kuinka juhlallisesti kantautuisi kuulijalle pyhän messun kaukainen sävel, samalla kuin kellojen syvä ja kehoittava ääni herättäisi tuon yksinäisen saaren erakon majassaan rukoukseen". Runoilijan mielestä tämän järven rannat ovat nimenomaan "romanttisia". Näin runo kauttaaltaan helkkyy Loch Katrinen valoisaa, lyyrillistä kauneutta, tulkittuna kaikella sillä miehekkäällä, liiasta tunnelmoimisesta vapaalla hengellä ja kotiseudun rakkaudella, joka oli Walter Scottille ominaista. Runon lyyrillistä vaikutusta tehostaa sitten runoilijan "järven neidosta" antama viehättävä kuva.[236]

Romanttista tummuutta ja intohimoa edustaa runoelmassa Roderick Dhu (dhu = musta), vuorelaispäällikkö. Hän on "urhoollinen, mutta hurja kuin jymisevä aalto, jalo, mutta kostonhimoinen ja mustasukkainen; hän on yhtä uskollinen ystävilleen kuin miekka hänen kädelleen". Vaikka hänen jalot puolensa loistavatkin kirkkaina, "saavat ne hänen intohimonsa näyttämään sitä synkemmiltä ja leimahtelemaan kuin salamat keskiyön taivaalla". Ellen Douglas kertoo, kuinka jo lapsena —

I shudder'd at his brow of gloom, His shadowy plaid, and sable plume; — — — His haughty mien and lordly air.

Runoelmassa on sitten vuorelaispäällikön kuvauksena usein sanoja sellaisia kuin moody aspect, haughty brow, darken'd brow, jossa "viha ja pettymys kuvasti soihdun synkässä valossa kuin matkalle yöpyneen toivioretkeläisen tielle tummin varjosiivin laskeutunut yön paha demooni"; "epätoivon syvä tuska", joka "purskahtaa ilmoille hurjan mustasukkaisuuden vallassa"; goading thought; sullen; "hän ei antaudu ihmiselle eikä kohtalolle", ja kun hän kuolee, hän vetää viimeisen henkäyksensä motionless and moanless, kuten runo kertoo:

His face grows sharp, his hands are clench'd, As if some pang his heart-strings wrench'd; Set are his teeth, his fading eye Is sternly fix'd on vacancy.

Kertoessaan kohtalostaan Blanche kuvaa häntä seuraavin sanoin:

When thou shalt see a darksome man, — — — With tartan broad, and shadowy plume, And hand of blood, and brow of gloom, Be thy heart bold, thy weapon strong —.

Selvästi tästä mielestäni näkyy, kuinka tuo sama tumman romanttisen sankarin kuva on tunnusmerkkeineen nytkin esillä, puettuna hurjaksi vuorelaispäälliköksi. Jälleen myös osoittautuu, kuinka juuri hän on runoelman keskeinen ja pelokasta ihailua osakseen saava henkilö, joka on kohotettu suureleiseksi, romanttisine intohimoineen, ristiriitoineen ja uhmailuineen "subliimiksi" sankariksi.

Järven neito yhtyy monilla muillakin aineksillaan aikansa ja edeltäjiensä aiheisiin. Kun tuntematon ritari astuu saaren pakolaismajaan, tempautuu suvun vanha miekka huotrastaan ja putoaa maahan, siten jo Otrantosta tunnettuun ennetapaan osoittaen jotakin tärkeää olevan tulossa; tämä sama ritari näkee muuten unessaan olennon, jonka kypärä "hitaasti kasvoi jättiläismäiseksi" — emme epäile sanoa: Otranton kuuluksi kypäräksi. Kun vanha runoilija nimittää Elleniä "Vertavuotavan sydämen neidoksi" (The Lady of the Bleeding Heart), saattaisi sanoa erään kuuluisan nunnan vilahtaneen näköpiirissä. Lyyrillisten ihannemaisemien rinnalle ilmestyy joskus villiä vuoristoromantiikkaa: "Se oli hurja ja oudostuttava pakopaikka, sellainen, ettei rosvon jalka ollut konsanaan moiseen astunut; vuoren harjanteella oleva luola ammotti kuin haava sotilaan rinnassa". Saapuvilla on myös uskollisesti vanha haamulinna raskaine, ruostuneessa koukussa riippuvine vankiholvien avaimineen, tulisoihtuineen, peloittavine käytävineen, jonne kuuluu kahleiden kalina ja vankien valitus, teilirattaineen, pyövelinmiekkoineen ja kamaline kidutuskoneineen. Tällaiseen linnaan joutuneena ahdistettu Ellen kuulee yhtäkkiä kaunista, romanttista laulua, joka on lähtöisin "sydänsairaan" nuorukaisen huulilta. Nuorukaisen rakkaudentunnustus on kohdistettu — juuri Ellenille itselleen. Kauttaaltaan näin pienetkin, jo entuudesta tutut romanttiset aiheet tähänkin runoelmaan kutoutuvat.

Rokebyssä (1813) vaihtuvat esille tummat värit ja joukko uutta, myöhemmälle romantiikalle mieluista ainesta tuodaan näyttämölle. Huomiota herättää aluksi ahneuteen ja julmimpaankin rikollisuuteen taipuva Oswald, jonka "omatunto, mennen ajasta edelle, jo ennakolta moittii aiotusta rikoksesta", häiriten hänen untansa, ja joka samalla on heikko ja epäjalo luonteeltaan. Romanttisen rikoksellisen tavoin hän heittelehtii kiduttavien unien vaivaamana vuoteellaan, eikä uskalla herättyään enää nukkua uudelleen, vaan "laskee tunti tunnilta linnan kellon lyönnit, tai kuuntelee pöllön huutoa tai surullisesti humisevaa tuulta". Hänen epäluuloisuudessaan ja matalamielisyydessään on jotakin, joka tuo mieleen Byronin Wernerin. Oswaldissa emme kuitenkaan voi nähdä mitään erikoisesti juuri romantiikan sankarihenkilöille kuvaavaa enempää kuin Wernerissäkään, vaan ovat he molemmat raukkamaisia ja halveksittavia luonteita, vailla runouden suomaa hohdetta. Rokebyn romanttinen sankari on varsinaisesti seikkailijarosvo Bertram, jonka varjossa Wernerin poika Ulric osaltaan on syntynyt,[237] ja Bertramin entinen ystävä ja taistelutoveri Mortham, joka edustaa tyyppinsä ylevämpää ja jaloa puolta.

Kun Bertram yöllä saapuu Oswaldin luo, hän tulee "raskain askelin", kypärän töyhdöt varjostavat hänen kasvojaan ja hän on käärinyt avaran viitan jättiläismäisen vartalonsa ympärille. Hänen muodossaan on paljon, joka antaa syytä pelkoon: hehkuva ilmanala ja elämä ovat tehneet jälkensä hänen tummiin kasvoihinsa, uurtaneet otsan ja kylväneet harmaata mustaan tukkaan, mutta jättäneet koskematta "ylpeyden huulen", joka "kaartuen ylöspäin ei ollut milloinkaan kauhusta kalvennut", ja "liekin silmän", joka "näytti halveksivan maailmaa", ei tuntenut kyyneleitä, ja "leimahti ankarasti tummalla hehkulla", joka "pilkkasi tuskaa eikä tuntenut valitusta". Kylmänä, välinpitämättömänä, hän saattoi nähdä verta ja vaaraa; kauan ruokitut pahat intohimot ovat kyntäneet vakonsa hänen "synkille kulmilleen" ja "sapekkaille kasvoilleen". Poissa ovat nuoruuden kevytmielisyyden hilpeät synnit, mutta syvään juurtuneena on paljas alaston pahe, ilman mitään sovittavaa puolta, ja voimakkaimpana ahneus ja nautinnonhimo. Bertramin swarthy eye, sullen mood, stormy mind, felon deed, fruitless guilt, gloomy train, giant form, liittyvät alituisesti häntä koskeviin kuvauksiin, joista seuraava esimerkiksi mainittakoon:

One ample hand his forehead press'd, And one was dropp'd across his breast. The shaggy eyebrows deeper came Above his eyes of swarthy flame; His lip of pride awhile forbore The haughty curve till then it wore; The unalter'd fierceness of his look A shade of darken'd sadness took, — For dark and sad a presage press'd Resistlessly on Bertram's breast. —

Aito romanttiseen, uhkamieliseen tapaan ei hänen sielunsa taakka kuitenkaan saa häntä katumaan, vaan lujana kuin kallio hän odottaa kohtaloansa: "Sydämeni voi murtua, mutta ei kitua". Tämän synkän ilmeen hän säilyttääkin loppuun asti. Kun hän ratsastaa kirkkoon kostaakseen Oswaldille, kertoo runo ihaillen, kuinka "hänen viittansa, töyhtönsä ja ratsunsa olivat mustat" ja kuinka hänen katseensa oli grimly determined; hänen kuolinhuokauksensa oli "enemmän naurua kuin valitusta". Niinpä hän kuoltuaan saavuttaakin täyden romanttisen ihailun osakseen:

Fell as he was in act and mind. He left no bolder heart behind: Then give him, for a soldier meet, A soldier's cloak for winding-sheet.

Runoelman toinen tumma sankari on Mortham, Bertramin entinen ystävä ja taistelutoveri. Hänen elämässään on salaisuus, joka kuitenkin runoelman lopulla selviää: mustasukkaisuudessaan hän on surmannut puolisonsa. Nuoruudessaan hän on ollut kevytmielinen ja hurja, ja hänen mieltään painaa nyt tämä dark and fatal tale. Kun lisäksi hänen poikansa katoaa, hän lähtee vaeltamaan maailmalle, joutuen vihdoin hurjan merirosvojoukon johtajaksi, toverinansa Bertram, joka tällöin on hänen ystävänsä. Hän esiintyy niin, että yksin hänen toverinsakin katselevat hänen hurjia tekojansa kauhistuen ja peläten, ja näkee paljon inhimillistä rikollisuutta ja tuskaa kuitenkaan tapaamatta vaelluksillaan ainoatakaan niin onnetonta, jonka suru olisi yhtä suuri kuin hänen. Bertram kertoo hänestä, kuinka hän merirosvovuosinaan oli synkkä mies, joka liittyi joukkoon epätoivoisena ja pelättävänä, halveksien elämää ja kaikkia sen siteitä; hän rakasti uhkarohkeita seikkailuja ja vaaraa sen itsensä vuoksi; hänen synkältä otsaltaan ei ilo eikä viini saanut silitetyksi ainoatakaan ryppyä; jos hän hymyili, niin se oli huono merkki, sillä se tapahtui vain ankaran ja uhkaavan vaaran hetkellä, ja jos hän nauroi,[138] saattoi jokainen pitää kohtaloansa päätettynä; ensimmäisenä hän otteli joka taistelussa, mutta kääntyi halveksien pois, kun saaliinjakoon ryhdyttiin; usein hän koetti suojella vanhoja tovereitaan, kehoittaen näitä osoittamaan armahtavaisuutta ja inhimillisyyttä. Kun hän vihdoin palaa kotimaahan, koettaa hän katumuksella keventää tuntonsa taakkaa.

Näiden molempain tummien sankarien mukana astuu nyt romanttiseen kirjallisuuteen merirosvo. "Buccaneer"-aihepiiri, eksoottisten maiden aarteet, niissä käydyt armottomat taistelut, kuulut merirosvot ja koko tuo villi elämä ulkopuolella lakien ja yhteiskunnan esitetään synkin välähdyksin aito romanttisessa valaistuksessa. Kapteeni Singleton ja hänen maailmansa oli syntynyt uudelleen, mutta nyt täysin romanttisena. Tumman sankarin ei tarvinnut enää tämän jälkeen olla mikään "historiallisten" kulissien keskellä esiintyvä ritari, vaan saattoi hän kuulua kirjailijan omaankin aikaan; ehtona eivät liioin enää olleet Otranton kypärän mustat töyhdöt, jotka näihin saakka olivat heiluneet joka sankarin pään päällä, eivätkä rautavarukset ja jättiläismäiset miekat, vaan ainoastaan tumma muoto, salamoivat silmät, levoton ja kaikkea pilkkaava luonne, salaperäinen tapahtuma menneisyydessä, hurja ja kevytmielinen nuoruus, ja vihdoin sydämen syvyydessä alituisesti kalvava katumus ja itsehalveksinta.

Runoelmassa herättää tämän jälkeen huomiota Scottin kirjailijaluonteelle vieras sentimentaalisuus, joka esiintyy tässä melkoisen runsaasti ja tyypillisesti Radcliffen tyyliin. Sen edustajana on nuori Wilfrid, Oswald-tyrannin hento, unelmoiva ja onnettomasti Matildaan rakastunut poika. Hentona ja haaveellisena jo lapsuudesta saakka hän pelkäsi sotaisia aseleikkejä, "mietiskeli Hamletin kanssa" ja "itki itsensä hiljaiseen lepoon suloisen Desdemonan kohtalon ääressä". Hän rakasti niitä rauhaisia iloja, joita "yksinäinen virta ja hiljainen järvi tarjoavat". Kiipeillen vuorilla hän uneksi eriskummallisia unia uskollisesta rakkaudesta tahi loputtomasta keväästä, kunnes ei enää voinut kestää mielikuviensa voimaa, vaan palasi surullisena takaisin maahan. Hän rakastaa toivottomasti ja intohimoisesti, mutta vaieten tunteestaan, joka ilmenee vain hänen katseestaan. Parhaiten hän viihtyy "metsän yksinäisyydessä", in some wild and lone retreat, jossa hänelle hänen päiväunelmansa muuttuvat todellisuudeksi ja todellisuus unelmiksi. Öisin valvoessaan, kun lampun himmeä valo sekoittuu kuutamon kalpeuteen, hän kalpeilla poskillaan kuumeinen puna, ilme suruisena ja mielikuvitus harhaillen eriskummallisissa unelmissa, tarttuu Radcliffen tapaan luuttuunsa ja sommittelee ylen tunteellisia säkeitä "Kuutamolle", aloittaen ne tuohon tuttuun tapaan: Hail to thy cold and clouded beam j.n.e. Hän on niitä romantikkojen henkilöitä, joiden tunnelmiin ympäröivällä luonnolla on syvä vaikutuksensa, varsinkin sellaisella, joka herättää awful pleasure check'd by fear. Kun hän kuolee, tapahtuu se äkkiä, polvillaan rakastetun edessä ja hänen kättänsä suudellen, juuri kun hänen rakkautensa puhtaus ja tarkoitustensa jalous on tehokkaasti tullut ilmi.

Wilfridin vastakohtana on mainittava Redmond, joka on nuorekkaan reippauden, miehekkyyden ja urhoollisuuden mallikuva. Rakkaus ainoastaan voi hänestäkin tehdä uneksijan, jolloin hänkin sought the lonely wood or stream to cherish there a happier dream. Redmond on runoelmassa kadonnut valtaistuimen perillinen, jonka kavala vihollinen on lapsena ryöstänyt ja joka tunnetaan oikeaksi hänellä silloin mukanaan olleesta kultaketjusta. Hänen ryöstäjänsä saa ansaitun palkkansa, ja tällöin esiintyy linnan kellokin vanhassa ankarassa tehtävässään:

One stroke, upon the Castle bell, To Oswald rung his dying knell.

Vanha linna esiintyy määrätyssä osassaan, kuten ennenkin. Kun Bertram rosvoineen hiipii salakäytävää myöten linnan saliin, jossa parhaillaan tapahtuu Scottille välttämätön minstrel-kohtaus, näyttää Lewisin luurankoritarin saapuminen juhlaan olleen kaukaisena mallina, koskapa the lamp's uncertain lustre tulee siinä yhteydessä mainituksi. Murhatuksi luultu Mortham esiintyy murhaajalleen kuin haamu, ja haamutarinoiden vaikutus kuvataan kaunopuheliaasti. Koko aineisto osoittaa, että Rokeby on ilmeisesti syntynyt Otranton linnan vaikutelmien alaisena, ollen kuin kaukaisen esikuvan myöhäsyntyinen runotoisinto, mutta samalla myös uusilla aineksillaan viitaten tulevaisuuteen, nimenomaan Byronin tummiin rosvotyyppeihin.

Saarien herra (The Lord of the Isles, 1815) ei ole byronilaisen sankarin kannalta siinä määrin huomattava kuin Rokeby, vaikka viekin lukijan jo alussa myrskyävän meren ja sen rantojen kallioniemillä olevien feodaalilinnojen romanttiseen ilmapiiriin —

Each on its ovvn dark cape reclined, And listening to its own wild wind…

Mutta ne säkeet, joilla runo ensi kerran kuvaa sankariansa Robert Brucea —

Proud was his tone, but calm; his eye Had that compelling dignity, His mien that bearing haught and high, Which common spirits fear —

osoittavat entisen tutun mielikuvan kiistävän itselleen oikeuksia. Hänen nuoremmassa veljessänsä esiintyy samoja tuntomerkkejä, sillä hänen katseensa on quick, keen, high ja fierce. Rosvot ovat men of evil mien, down-look'd, unwilling to be seen; They moved with half-resolved pace, and bent on earth each gloomy face. Sanat sellaiset kuin dark brow, dark look, dark, deadly, long hate, ovat osoituksena romanttisen henkilökäsityksen vaatimuksista, samoin kuin määritelmät —

It is the form, the eye, the word, The bearing of that stranger Lord; His locks upon his forehead twine, Jet-black — — — —

alkujansa lähtevät niistä kuvauksista, jotka aikaisempi romantiikka oli sankaristansa antanut. Romanttisena piirteenä mainittakoon neidon liittyminen miehen puvussa, tuntemattomana, rakastamansa sankarin seurueeseen.

Runoelman kolmas laulu ja neljännen laulun alku ovat runoilijan villin romanttisen luonnonkäsityksen tulkintaa, sisältäen samalla Radcliffen muovailemia erikoispiirteitä. "Katsoessani polutonta laaksoa tahi korkeita vuoria, ja kuunnellessani kallioilta syöksyvän putouksen pauhua, johon sekaantuu kotkan huuto, tuntee sieluni ylevää, mutta suruisaa iloa". "Yksinäisyys laskeutuu sydämeesi, erämaa väsyttää silmäsi, ja outo ja kamala pelko rupeaa ahdistamaan sieluasi ankaran juhlallisesti". "Sellaisia ovat seudut, joiden villi suurenmoisuus herättää kauhun värinän, mikä sulaa huokauksiksi". "Milloinkaan eivät jalkani ole vaeltaneet näin hurjalla ja villillä, mutta autiudessaan sittenkin niin ylevällä (sublime in barrenness) näyttämöllä". Radcliffen kauhuromanttinen luonnonkäsitys, johon välttämättömänä osana, kuten olemme nähneet, kuuluvat kalliot, vuoriputoukset ja kotkan huuto, uudistuu siis tässä hyvin tutunomaisena.

Harold Peloton (Harold the Dauntless, 1817) on yleiseltä luonteeltaan jonkinmoinen ritarisatu, jossa hurja ja lannistumaton pakanaritari vaeltaa perinnöttömäksi joutuneena kaukaisissa maissa, kunnes saapuu väkivallalla ottamaan perintöään takaisin, lopuksi katuakseen ja kääntyäkseen kristinuskoon. Hänelläkin on seuranaan miehen pukuun pukeutunut, häntä salaa rakastava nainen. Ahnaat papit, noita ja noituus sekä Poen ruttopalatsista erivärisine huoneineen muistuttava Seitsemän kilven linna, jossa kuolema asuu, runsaat haamulinnan kuvaukset ja muu entuudesta tutunomainen aines antavat runoelmalle sisällyksen. Haroldissa, vaikka hän onkin hämärän muinaisuuden hurja pakana, kertautuvat jälleen monet romanttisen sankarin tuntomerkeistä. "Hänen vanuttuneet mustat kiharansa riippuivat hänen otsallaan ja hänen silmänsä loistivat niiden välitse tummalla hehkulla". Hän on Harold of harden'd heart, stubborn and wilful, joka ei ole lapsuudestaan saakka välittänyt mitään järjestä ja totuudesta; häneen liittyvät jälleen mainesanoiksi dark brow, sullen mood, gloomy brow, his helmets gloomy pride, his dark habitual frown, his gloomy soul, dark and sullen hour, his broad sable eye, j.n.e. Harold muistuttaa paljon Bertramista, lisänä vain viikingeille luonteenomainen ja romantikoille arvattavasti hyvin mieluinen "berserkki"-raivo, jonka kuvaamiseen pannaan huomiota.

Sivuuttaen sitten byronilaisen sankarin kannalta vähemmän merkitsevänä Scottin muun runouden huomautan, että Scott teki näillä runoelmillaan romanttisen "laulun" eli "tarinan" erittäin suosituksi ja kansanomaiseksi, aloittaen sen hedelmällisen runouden kauden, joksi lähinnä seuraava aika muodostuu. Nimenomaan täytyy myöntää, että se yllä selostettu maalaava tapa, jolla hän esitti romanttiset, tummat sankarinsa, oli omiaan koskettamaan mielikuvitusta ja herättämään ihailua tällaista uudelta ja viehättävältä vaikuttavaa tyyppiä kohtaan. Scottin sankari muistissa on mielenkiintoista käydä tarkastelemaan, minkälainen on sitten Byronin oma sankari, josta tämä tyyppi on saanut nimensä.

3.

Yhtä luonnollinen kuin Scott, on Byron tällä linjalla. Hänkin oli nuoruudessaan ollut kauhuromantiikan harras lukija ja oli eläytynyt sen muinaisiin autius- ja rikostunnelmiin sekä subliimiin luonnontuntuun. Ala oli hänelle yhtä tuttu kuin Scottillekin. Romanttisen sankarin tyyppiä hänen ei tarvinnut lainata Schilleriltä, sillä se oli olemassa alkumuodossaan Radcliffellä ja Moorella (Zeluco), joiden lukijoita hän oli. Karl Moorilta sitäpaitsi puuttuu se mysterio, mikä on byronilaiselle sankarille oleellinen, mutta sen alkua pilveytyi jo englantilaisen tyypin ympärille; tämä oli siis Byronin käsitystapaa lähempänä ja hänelle mieluisempi. Kun nyt Scott rupesi lyömään vettä vuoresta, aloittaen runoelmillaan uuden, laulullisen, kertovan tyylin, ja saavuttaen sillä suuren menestyksen, avautui Byronille tie, jota kulkien hän sai tulkituksi aikaisemman romanttisen suunnan pohjalta sieluunsa patoutuneet mielikuvat. Näin syntyvät hänen lyhyemmät, nopeassa tahdissa ilmoille lennähtäneet kertovat runoelmansa, joissa hänen nuoremman iän sankari-ihanteensa selvimpänä esiintyy. Katsaus niihin valaisee hänen suhdettaan Walter Scottiin ja Radcliffeen, joka aina on muistettava hänen sankarikuvansa sukupuuta tutkittaessa.

Nuori Giaour (1813)[239] ratsastaa esiin "sysimustalla orhilla", hiukan Lenoren tyyliin, lash for lash and bound for bound, eräänlaisen kummitusnäyn tapaisen kammon tunnelman seuraamana. Runon kertoja lausuu hänestä: "En tunne sinua ja inhoan rotuasi, mutta kasvonpiirteissäsi huomaan jotakin, jota aika vahvistaa, vaan ei poista: vaikka olet nuori ja kalpea, niin tulinen intohimo on jo otsasi uurtanut. Ja vaikka meteorin lailla ohitse kiitäessäsi kohdistat maahan pahan silmäsi, niin selvästi huomaan sinut sellaiseksi, joka Othmanin poikain olisi surmattava". Hän on "yön demooni", "muukalainen puvultaan ja peloittava ilmeeltään" (of fearful brow); hänen kasvoillaan vilahtaa pelkoa, jonka sijaan kuitenkin nousee viha — ei ohimenevän suuttumuksen punastuksena, vaan haudan marmorin kalpeutena, joka lisää sen synkkyyttä. Kun hän pysähdyttää korppimustan ratsunsa kallion huipulle ja katsoo kulmat rypyssä ja "lasittunein silmin" näyttämöä, josta hän juuri on paennut, näyttävät hänen sieluunsa vyörähtävän tuona hetkenä "muistojen talvet", ja tuohon ajan pisaraan kiteytyy kokonainen elämä tuskaa ja aikakausi rikosta. Omantunnontuskien raatelema sielu kiemurtelee kuin tulen ympäröimä skorpioni[240] — sopimattomana maan päälle, taivaan hylkäämänä, pimeys yllä, epätoivo alla, ympärillä liekit ja niiden sisäpuolella kuolema. Kun hän vuoristossa kohtaa vihamiehensä Hassanin, kuvaa tämä häntä seuraavasti: "Se on hän! Tunnen hänet nyt kalpeasta otsastaan ja pahasta katseestaan, joka auttaa häntä petoksessaan; tunnen hänet mustasta (jetblack) parrastaan". Kun taistelu on ohi ja Giaour kumartuu katsomaan surmaamaansa vihollista, pääsevät tummat värit täysiin oikeuksiinsa:

And o'er him bends that foe with brow As dark as his that bled below.

Tähän jo sinänsä kolkkoon kuvaan yhdistyy toivotus siitä, että salaperäisestä, uskottomasta Giaourista tulkoon kuolemansa jälkeen vampyyri, joka kummitelkoon synnyinpaikallaan imien verta omaisistaan. Kuvan synkkyys enenee sitten yhä runon kertoessa Giaourin elämästä vieraalla maalla, luostarissa, joka oli suonut hänelle turvapaikan, vaikka hän olikin uskonluopio. Hänen nähdään yksinään seisovan kallion huipulla ja raivoavan itsekseen; hänen tumman huuppansa alta hehkuva katse ja ivan ilme on synkkä ja ylimaallinen (Schedoni); se kammottaa näkijää, sillä siinä asuu nimetön lumo, joka kertoo yhäkin kukistumattomasta ja ylpeästä hengestä. Jos pahuuden enkeli ottaisi ihmisen muodon, niin hän se olisi, sillä tuo haahmo ei ole maata eikä taivasta varten. Kun Giaour sitten kuolinvuoteellaan ripittää itsensä, muodostuu hänen tunnustuksensa tumman ja etelämaisen intohimon kannattamaksi muisteluksi itämaisesta lemmentarinasta romanttisine ja hurjine kostokohtauksineen. "Kylmiä vereltään ovat kylmässä ilmanalassa asuvat — heidän rakkautensa tuskin ansaitsee sitä nimeä; mutta minun rakkauteni oli kuin Etnan liekkirinnassa kiehuva laavavirta". Kuollessaan hän verhoutuu romanttiseen ja runolliseen vaatimattomuuteen, pysyen salamyhkäisessä, arvoituksellisessa tuntemattomuudessaan, ja pyytäen: "Hautaa minut vähäpätöisimpäin joukkoon, älköönkä ristissä pääni päällä olko nimeä eikä merkkiä, jota utelias vieras lukisi tahi joka pysähdyttäisi ohi kulkevan toivioretkeläisen". Näin kuolee salaperäinen Giaour, joka oli omistanut elämänsä yhdelle ainoalle suurelle intohimolleen, rakkaudelle, jättämättä jälkeäkään nimestään ja suvustaan.

Edeltäjiinsä verrattuna on Giaourin tumma sankari saanut huomattavia lisäpiirteitä. Koko runoelman leimana on ensinnäkin synkkä, tiivistetty intohimo, joka voi "vain saavuttaa päämääränsä tahi kuolla", ja joka saa sen säkeet värähtelemään pidätetystä, kuin teeskennellen salatusta, kiduttavasta tuskasta. Se öinen, salaperäinen kolkkous, joka jo aikaisemmin oli ruvennut pilveytymään romanttisen sankarin ympärille, on kehitetty lopullisiin johtopäätöksiinsä: Giaourin vaiheille liittyy selvittämätön mysterio, jonka hän vie mukanaan hautaansa, ja hänen elämänsä ja lempensä kuvaus tapahtuu kirkkainta selvyyttä välttelevään, katkonaiseen, ja suoraa, asiallista sanontaa kiertelevään tyyliin.[241] Näin liittyy runoelman intohimoon salamyhkäisyyden jännitys, joka täydentää sen aatekylläisten vertausten ja välähtelevien paradoksien sekä syvältä kuuluvan hillityn nyyhkytyksen aikaansaamaa tenhoa. Kaikki historiallinen koru, kypärä-, peitsi- ja varuskomeus, on karissut pois, ja aika voi olla tekijän oma; romanttinen väritys on saatu aikaan itämaiden hehkulla, minareeteilla, turbaaneilla ja käyrillä miekoilla; sentimentaalinen rauniotunnelma on säilytetty mestarillisissa säkeissä Hassanin autioituneesta linnasta, jossa "yksinäisen hämähäkin ohut harmaa verkko heilahtelee hiljaa laajeten seinällä, yökkö rakentaa pesänsä haaremin kammioon, pöllö valtaa merkkitulitornin ja villikoira ulvoo kuivuneen suihkulähteen äärellä janosta ja nälästä". Vaikkakin siis selvästi johdettavissa entisyydestä, on Giaour kuitenkin sikäli uusi aste byronilaisen sankarin kehityksessä, että hänen intohimonsa ja salaperäisyytensä on entuudesta tunnetun "kalpean synkkyyden" ohella kohotettu yksinomaiseksi pääasiaksi. Seuraavasta näemme, mitä vaihtelua Byron saattoi tämän näin omaksumansa perussäveleen ympärille sommitella.

Abydoksen morsion (The Bride of Abydos, 1813) ensimmäiset, itämaiden romanttista ihailua uhkuvat, Goethen innoittamat säkeet johtavat kirkkaampaan, Bosporon ja Marmaran auerta täynnä olevaan ilmapiiriin. Niinpä on runoelman byronilainen sankarikin, Selim, aluksi hennompi ja lyyrillisempi kuin synkkä Giaour, vaikkakin hänen katseensa uhma kukistaa hänen isänsäkin. Mutta pian paljastuu, mikä hän todellisuudessa on, kun häneltä uhataan riistää hänen lemmittynsä, "sisarensa" Zuleika. Samoin kuin runon toinen laulu muuttaa näyttämön myrsky-yöksi, jossa ainoana valona on Zuleikan kammion lamppu, ja jolloin "myrskynpuuska huokaa oneasti", muuttaa se myös näköjään niin hennon Selimin romanttiseksi rosvoksi. Hän ei olekaan Zuleikan veli, vaan serkku, jonka vaiheisiin liittyy tarina synkästä veljesvihasta ja -murhasta, ja jonka elämän päämäärä on rakkaus Zuleikaan ja kosto tämän isälle. Merirosvon on hänestä tehnyt kahlehdittu kasvatus ja hillitön vapauden kaipuu. Tämän synkän yösäveleen runo sitten kohottaa Selimin hurjaksi kuolontragediaksi, romanttisessa pessimismissä kieltäen häneltä sekä rakkauden että koston, kunnes värit ja tunnelma vihdoin lieventyvät kypressin, "joka ei kuihdu, vaikka sen oksilla asuu ikuinen suru", marmorin ja "epätoivon istuttaman" yksinäisen ruusun kaipaukseksi. Runoelmasta puuttuvat näin byronilaisen sankarin ulkomuotoa koskevat tunnusmerkit. Sisällykseltään se on tavallaan toisinto Giaourista, mutta soinnutettuna hennompaan ja paljoa sentimentaalisempaan äänilajiin, vailla luonteen ja ulkomuodon sanoilla maalailtua tummuutta, mutta täynnä sekin rakkauden ja koston intohimoa sekä salaperäisyyttä, lisänä vielä luonnon myrskyromantiikka. Byronilaisen sankarin tyyppiä se ei siis sanottavammin kehitä.

Selimin tarina koskettaa voimakkaasti samaa aihepiiriä, josta on syntynyt Merirosvo (The Corsair, 1814), "tummansinisen meren iloisten vesien" runoelma.[242] Kuvattuaan romanttisella, hillittömän vapauden ihailulla meren sissien elämää ja värikästä leiriä heidän saarellaan runo suoraan koskettaa sitä erikoista salaperäisyyden verhoa, johon heidän päällikkönsä Conrad on kietoutunut. "Kuka on tuo päällikkö, jonka nimi on maineessa ja pelätty joka rannikolla?" — näin kysytään saamatta mitään tietää. Harvat ovat hänen sanansa, mutta "terävät hänen silmänsä ja kätensä"; kaikki häntä tottelevat ja vain harvat tiedustelevat hänen käskyjensä syitä. Mietiskellen hän usein seisoo kallion huipulla, ja varoen on häntä silloin lähestyttävä, koska hän ei tällaisina hetkinään siedä kutsumattomia tulijoita. Hän on the man of loneliness and mystery, jonka tuskin on nähty hymyilevän ja harvoin kuultu huokaavan; hänen olemuksessansa näyttää olevan vähän ihailun aihetta, vaikkakin "hänen tummat kulmakarvansa varjostavat tulikatsetta". "Hänen poskensa ovat ahavoituneet, hänen otsansa on korkea ja kalpea, ja mustat kiharat valuvat sille hurjassa epäjärjestyksessä". "Hänen kasvojensa syvät uurteet ja vaihteleva väri vetävät puoleensa, mutta saattavat samalla ymmälle, ikäänkuin tuossa hautovassa mielessä liikkuisi kauheita, mutta epämääräisiä tunteita". Liian tunkeilevan uteliaisuuden tukahduttaa hänen ankara katseensa, jonka tutkivaa ilmettä vain harva voi kestää. "Hänen ivahymyssään oli naurava demooni, joka herätti sekä raivon että pelon tunteita, ja sieltä, minne hänen vihanilmeensä synkkänä kohdistui, katosi kuihtuen toivo ja huoaten jäähyväisensä armahtavaisuus". Pelättynä, kartettuna, petettynä, hän on oppinut vihaamaan ihmisiä, ennenkuin nuoruus ehti voimiansa kadottaa, ja hän pitää vihaansa pyhänä kutsumuksena, joka käskee hänen kostaa yhden kärsimät vääryydet kaikille. Hän tietää olevansa pahantekijä, mutta ei pidä muita sen parempina, ja viettää elämänsä "yksinään, hurjana ja tuntemattomana, vapaana myötämielestä ja kaikesta halveksunnasta; hänen nimensä saattoi tehdä surulliseksi ja hänen tekonsa hämmästyttää, mutta ne, jotka pelkäsivät häntä, eivät uskaltaneet häntä halveksia, sillä matoa kyllä uskalletaan polkaista, mutta mietitään, ennenkuin herätetään kokoon kiertyneen käärmeen uinuva myrkky". Mutta kukaan ei täydellisesti ole paha ja niinpä Conradinkin sydämessä löytyi se hyvyys, jonka nimi on intohimoinen ja uskollinen rakkaus.

Voimakkaammin lienee tuskin mahdollista kuvata tätä tummaa sankaria kuin mitä Byron tekee yllä selostetuissa säkeissään. Conrad kohoaa tummuudessaan ja salamyhkäisyydessään Giaourin rinnalle, lisänä vielä voimakkaasti korostettu ihmisviha, joka tässä asteessa esitettynä on uusi lisä byronilaisen sankarin luonteeseen. Kun hän sitten taistelussa paljastaa "panssaroidun rintansa" ja välähdyttää "miekkansa sädettä", on hän "kimaltelevine kypäreineen", "mustine töyhtöineen", "tummilla kulmillaan vielä mustempi synkkyys", ja "säihkyvine silmineen" moslemien mielestä kuin paha henki, mutta meidän mielestämme Scottin tyyliin esiintyvä romanttinen ritari-urho voimansa huippuhetkellä. Ja kun hän joutuu vangiksi, on hänen jäykässä ja hillityssä ilmeessään enemmän voittajaa kuin vankia, vartijoiden silmäillessä häntä salaisella pelolla. Ja tumma intohimo, joka kannattaa koko runoelmaa, tiivistyy lopuksi hänen ympärilleen romanttisiksi kauhukohtauksiksi, joiden tuloksena on Conradin ulkonainen vapaus, mutta samalla kaiken elämisen syyn täydellinen loppuminen, mikä saattaa hänet — salaperäisin viittauksin kerrottuna — katoamaan jäljettömiin. "Hän jätti tuleville ajoille merirosvon nimen, yhtyneenä yhteen ainoaan hyveeseen, ja tuhanteen rikokseen".

Tämä romanttisen sankarin ulkomuodon, luonteen ja elämänvaiheiden kolkko puoli astuu esiin Laran (1814) haahmossa mikäli mahdollista vieläkin salaperäisempänä ja synkempänä. Tätä runoelmaa voikin pitää Merirosvon jatkona ja loppuosana. Nuoruudesta saakka jäljettömiin kadonneena hän (merirosvokautensa päätyttyä) ilmestyy isänsä raunioituvaan haamulinnaan in sudden loneliness, ja koko tuo hänen pitkällisen poissaolonsa aika verhoutuu mitä synkimpään salaperäisyyteen, jota vielä lisää se, että hänen mukanaan seuraa mieheksi pukeutunut nainen (Kaled-Gulnare) ja että häntä syytetään jostakin kolkosta asiasta (merirosvoudesta), jota syyttäjä ei kuitenkaan ehdi ilmoittaa, ennenkuin Lara salamyhkäisellä tavalla hänet surmaa. Koko runoelman yllä lepää näin rikollisuuden ja selvittämättömien, kolkkojen salaisuuksien painostava, kauhuromanttinen korpitunnelma, jota rakkaudenkaan intohimo ei sanottavasti kirkasta. Larassa kuvastuu Conrad uudelleen. Hänen otsallansa ovat uurteet jo vakiintuneet, puhuen intohimoista, jotka jo kuuluvat menneisyyteen; niistä kuvastuu nuoruuden päiväin ylpeys, mutta ei enää tulisuus, ilmeen kylmyys ja välinpitämättömyys sekä iva. Hänen ympärillänsä on jonkinmoinen salaperäisyyden kehä, joka kieltää lähestymästä, ja usein hän äkkiä sulkeutuu moniksi päiviksi yksinäisyyteen. Hän on outo tässä maailmassa, kuin heitetty tänne muualta; "hänen hulluutensa ei asunut päässä, vaan sydämessä". Vihan hetkellä kohoaa romanttinen synkkyys vaikuttavaksi:

For Lara's brow upon the moment grew Almost to blackness in its demon hue —

ja kuolon hetkellä hän taas on —

So unrepentant, dark and passionless —.

Torjuvalla ilmeellä ja nopealla liikkeellä hän työntää luotaan pyhää sakramenttia ojentavan käden, ikäänkuin se häiritsisi kuolevaa ihmistä. Sama mysterio, joka häntä ympäröi, jää selvittämättä myös hänen lemmittynsä Kaledin kohdalle, joka kuolee päästäkseen häntä seuraamaan. Lara on lähinnä Giaour, nähtynä Conradin valaistuksessa, ja, ollen vailla itämaisuutta, keskiaikaisen leimansa vuoksi, myös lähellä Scottin Marmionia, kuten aikaisemmin on huomautettu. Byronilaisen sankarin tyyppiä se ei kehitä sanottavasti Conradin astetta kauemmaksi.

Näissä runoelmissa on Byron jo niin runsaasti tuhlannut tummalle sankarillensa synkkyys- ja salaperäisyys-atribuuttejansa, että hänen oli ryhdyttävä niitä rajoittamaan, ellei halunnut toistaa itseänsä liian paljon. Niinpä ne puuttuvatkin Korintin piirityksestä (The Siege of Corinth) ja Parisinasta (molemmat 1816) jokseenkin tarkoin. Edellisen intohimoinen uskonluopio Alp on kuitenkin sangen lähellä Merirosvon Conradia, ja sen ankara venetsialainen vanhus Minotti, samoin kuin jälkimmäisen prinssi Azo muistuttavat Abydoksen morsion jylhästä Giaffarista; prinssi Hugo on Selim, muunnettuna italialaisen kondottierihovin piiriin. Korintin piirityksen kauhuromanttinen piirre jää, esiintyvästä haamusta ja sodan realistisista kauhukuvauksista huolimatta, tavallista tiiviyttänsä vaille, koko runoelmankin tehdessä hiukan hajanaisen ja liian tapahtumatäyteisen vaikutuksen, kun taas Parisina on erikoinen romanttisen tuonenhämynsä kokonaisuutta vallitsevassa synkkyydessä, jossa voimakkaat intohimot, julmuus ja rikollisuus, sekä lopullinen, kammottavan toivoton kaikkien osanottajain loppu kumottaa kuin murhapoltto pimeässä yössä. Chillonin vanki (The Prisoner of Chillon, 1816) herättää aineistonsa kannalta erikoista huomiota sikäli, että siinä kuvataan niitä mielipuolisuuden rajaa lähenteleviä sielun tuskia ja niitä ruumiillisia kärsimyksiä, joita kauhuromanttiseen Burgverliessiin joutunut uhri sai kestää. Samaten on Mazeppa (1818) huomattava sen lähes koko runon täyttävän kärsimysmaalauksen vuoksi, joka on Mazeppan kertomuksen pääsisältönä ja johon vain romantikko "julmuuden kauneuden" janossa saattoi viehättyä. Runoelmassa Saari (The Island, 1823), joka on täynnä merimieskapinan kauhua ja Otaheitin troopillista, idyllistä lempeä,[243] esiintyy kapinallisten johtaja Christian tumman sankarin haahmossa, rinnallansa lempeämpänä, sovittavampana luonteena nuori Torquil. "Ankarana, erillään muista, seisoi Christian käsivarret rinnalla ristissä… Hänen vaaleanruskeat, kauniisti aaltoilevat kiharansa kohosivat nyt kuin säikähtyneet käärmeet hänen otsaltansa. Vaiti kuin patsas, huulet yhteen puristettuina kuin tukahduttaakseen hengityksensäkin rinnastaan, hän seisoi". "Mutta Christian, kuuluen korkeampaan luokkaan, seisoi synkkyydessään kuin sammunut tulivuori, vaiti, surullisena, villinä, intohimojen jälkien kuvastuessa hänen pilveytyneiltä kasvoiltaan". "Minulle on kohtaloni se, jota olen hakenutkin: olla elämässä ja kuolemassa peloton ja vapaa". Pyssy kädessä odottaessaan hän on kuin "pimeä ja synkkä pilvi auringon edessä".

4

Tätä Byronin tumman sankarin ulkonaisten tunnusmerkkien luettelemista en enää tahdo jatkaa pitemmälle. Selville käy mielestäni jo näistä esimerkeistä, että tämä Byronin tyyppi on lähinnä romanttista entisyyttä, ja Scottin välityksellä siitä suorastaan johdettu.[244] Mutta käsitettynä vain tällaisena olisi byronilaisen sankarin kuva yksipuolinen, suuressa määrässä rajoittuva vain perinnöllisiin, muodiksi tulleisiin ulkopiirteisiin, niin sanoakseni "ontto", ilman sitä sielullista rakennetta, josta hän myöhemmin ennen muuta oli kuuluisa. Kuvan täydellistyttämiseksi on välttämätöntä tarkastaa, miten Byron puhalsi siihen "elävän hengen".

Byronin nuoruudenrunot Joutilaina hetkinä ovat hänen sankarinsa näkökannalta mielenkiintoiset, sillä jo niistä helähtää silloin tällöin sävel, joka tulee myöhemmin hänen "symfoniojensa" johtomotiiviksi. Runossa Muisto (Remembrance) hän sanoo hyvästit rakkaudelle, toivolle ja ilolle, haluten liittää niiden joukkoon niiden muistonkin. Aikaisin kehittyneen, varhaiskypsän, "pikku-vanhan" runoilijan tuotteita kun ne ovat, niistä pilkistää esiin jonkinmoinen teeskennelty, sentimentaalinen, menneiden nuoruuden ilojen kaipuu ja nyt edessä oleva tyhjyys, mikä kaikki ei tunnu vakuuttavalta. Mutta niiden ja Childe Haroldin kahden ensimmäisen laulun välillä ehti tapahtua paljon, mistä johtuu, että viimemainitun sanoilla on pysyvä ja vaikuttava teho. Räikeällä suoruudella paljastuu jo ensi säkeistä sankarin nuoruus paheineen, hänen, "joka ei iloinnut siveyden teillä, vaan vietti päivänsä mitä sopimattomammissa mässäilyissä",[245] ja "jonka edessä vain harvat maalliset asiat, paitsi rakastajattaria ja lihallista seuraa, löysivät armon". Seurauksena oli, että hän pian tunsi "kylläisyyden täydellisyyttä" ja rupesi inhoten kaipaamaan pois synnyinmaastansa, joka nyt tuntuu hänestä yksinäisemmältä kuin erakon surullinen maja. Väliin pyrki hänen silmäänsä the sullen tear, mutta ylpeys pakoitti salaamaan sen, ja niin hän eristäytyi "ilottomaan unelmointiin", päättäen paeta; hän oli nauttinut niin paljon, että hän melkein halasi kärsimyksiä, ja, ellei olisi muuten saanut vaihtelua, olisi hakenut vaikka manalan varjoja. Oudot tuskanilmeet kuvastuvat hänen otsallaan lähdön hetkellä, kuin olisi sydämessä piillyt jonkin kuolettavan taistelun tahi pettyneen intohimon muisto, mutta sitä ei kukaan tiennyt, eikä onneksi välittänyt tietää; hän ei ollut avomielinen, vilpitön sielu, joka saa huojennusta surujensa kertomisesta, eikä hän hakenut ystävän neuvoa ja osanottoa. Kukaan ei häntä rakastanut ja huokauksetta hän jätti kotoiset rannat; hänen sielussaan uinui vaikeneva ajatus eikä huulilta kuulunut ainoatakaan valituksen sanaa. Hän oli ehtinyt saada opetuksen, jonka aina on osoittautunut todeksi: kun kaikki, mitä on haluttu, on saavutettu, on saalis tuskin vaivan arvoinen; nuoruus ja kunnia on menetetty, sielu saastutettu.

Kolmannessa laulussa hän palaa tuohon "oman synkän sielunsa vaeltavaan lainsuojattomaan", jonka tarinassa hän löytää "pitkän ajattelun uurteet ja kuivuneiden kyyneleiden hedelmättömät jäljet". Hän on vanhentunut tässä tuskan maailmassa tekojensa eikä vuosiensa kautta, tutkien elämän uumenet, niin ettei hän enää odota mitään ihmeitä; rakkaus, suru, maine, kunnianhimo ei leikkaa enää hänen sydäntään terävällä veitsellään. Katsoessaan menneisyyteen hän huomaa liiaksi kietoutuneensa omiin synkkiin ajatuksiinsa ja on siksi koettanut jälleen ottaa osaa ihmisseuran pyörrevirtaan, mutta silloin hän on uudelleen ymmärtänyt olevansa siihen aivan sopimaton ja jälleen lähtenyt vapaaehtoiseen maanpakoon.

Byronilaisen sankarin kannalta katsottuna näyttää nyt ilmeiseltä, että runoilija antoi Childe Haroldillaan uuden, hänen oman oppositsionihenkensä ja teeskennellyn, muodikkaan, kalpean spleeninsä mukaisen sisällön sille romanttiselle sankarille, joka pääpiirteineen jo oli olemassa. Erikoispiirteenä on lisäksi huomattava, että tuo Childe Harold on hyvin heikko ja läpikuultava naamio, jonka alta voimakkaana ja selvänä kaikkialla näkyy ja puhuu Byronin oma, todennäköisesti erikois-asennetta tavoitteleva "minä", hänen kaiken yläpuolelle kohoava runoilijapersoonallisuutensa. Kun hän nyt Childe Haroldina, teeskennellystä spleenistä huolimatta, ylpeillen ja uhmaillen osoitellen huonouttansa, matkansa varrella eri aiheiden johdosta purkaa ilmoille pessimisminsä ja vastalauseensa maailman ja ihmisten kurjuuden johdosta, sen radikalisminsa ja rajattoman vapaudenrakkautensa, jonka profeetta hän oli, kohoaa tuo romanttinen, tumma, mutta samalla kalpea sankari salaperäisyydessään ja mistään piittaamattomuudessaan yhtäkkiä taistelijaksi keskelle Byronin omaa aikaa. Yleinen käsitys sulatti helposti yhteen Childe Haroldin sisäisen kehityksen ja Byronin itämaisten tarinoiden demoonisen olennon, luoden täten sen mielikuvan, joka sittemmin tunnetaan "byronilaisen sankarin" nimellä, ja jonka edustajana hänen oma aikansa ja ympäristönsä, erittäinkin naismaailma, varsin hyvillä perusteilla piti Byronia itseään. "Sankarin" tällä asteella se kävi päinsä senkin vuoksi, ettei Childe Haroldissa vielä esiinny sitä kyynillistä, kaikkea repivää pilkan piirrettä, jonka tulkiksi myöhemmin Don Juan tulee. Childe Haroldin sanonnassa helähtää mieluumminkin jotakin vakavaa ja juhlallista, jopa surumielistäkin, joka osoittaa runoelmassa sen teeskennellystä asenteesta huolimatta piilevän melkoisen määrän uskoa ihmiskunnan jaloihin, ihanteellisiin pyrkimyksiin.

Tämä näin syntynyt tyyppi, joka on romanttisen kirjallisuuden aste asteelta kehittynyt kasvatti, on Byronin täydentämänä ja lopullistamana hänen tuotantonsa keskeinen olento, jota hän käsittelee eri puolilta, eri valaistuksissa, antaen sille yhä uusia tehtäviä, kohottaen sen Kainissa ja Manfredissa[246] jumalia uhmaavaksi, kosmoksen salaisuuksia tietoonsa vaativaksi Prometheus-haahmoksi, mutta säilyttäen sen pohjaltaan aina samana, koskapa hänen runoutensa on yleensä itsetunnustusta, mikä aina omituisella tavalla tuntuu sopivan siksi, jota hänen "sankariltaan" voi odottaa. Kun hän Don Juanin alussa lausuu "tarvitsevansa sankarin" ja pilkaten hylkää kaikki ne, joita maailma on tottunut pitämään sellaisina, valiten Don Juanin, tekee hän tämän vaalinsa siksi, että muu ei yksinkertaisesti ole hänelle mahdollista; sille, mitä hänellä oli sanomista, hän ei voinut löytää muuta esiintuojaa kuin mielikuvituksensa keskeisen sankariolennon, nyt nähtynä siinä valossa, minkä hänen oma kehityksensä teki tarpeelliseksi. Entisyyteen verrattuna on Don Juanin sankari suuresti muuttunut: tumma romanttisuus on riisuttu pois, samoin kuin se tehty asennelma, jolla seisten niin suuri osa aikaisemmasta tuotannosta oli deklamoitu; Don Juan on tavallaan harvinaisen todellisuustuntoisesti nähty ja kuvattu "Onnen Pekka", jonka ympärille kutoutuu romantiikkaa vain hänen outojen intohimokokemuksiensa ja erikoisten, värikkäällä, kauhuromanttisella realismilla maalattujen seikkailujensa kautta. Mutta kaiken ylle laskeutuu leimaksi säälimätön, kyynillinen erittely, joka ei löydä mitään pyhää ja kestävää, ja joka on yhtämittaista tuomiolle käyntiä runoilijan oman ajan kanssa.

Tällainen on muutamin piirtein, nojaten Englannin kirjallisuuden tekstiin, byronilaisen sankarin kehitys.[247] Selville on käynyt, että tällä nimellä tunnetulla tyypillä on kaukainen esi-isä ja piirre piirteeltä kutoutuva muodostuksen aika, kunnes se Walter Scottin kautta tulee yleisemmin tunnetuksi ja saa vihdoin lopullisen muotonsa ja sisällyksensä Byronilta. Nyt alkaa sen retkeily muun Europan kirjallisuudessa, jossa se raivoaa kauan, siirtyen maasta maahan ja kasvattaen ympärilleen suuren joukon "kalpeita ja mielenkiintoisia sankareita", joiden korkeata otsaa varjostavat tummat kiharat, ja joiden silmistä loistaa "maailmantuska".[248]