HUOMAUTUKSIA JA LÄHTEITÄ (continued 2)

[202] Usherin huoneen häviö ilmestyi The Gentleman's Magazinessa 1839. Cobb ja muutkin tutkijat pitävät sen lähteenä Hoffmannin kertomusta Das Majotat (Wächtler sen rinnalla hyvällä syyllä myös Achim v. Arnimin kertomusta Die Majoratsbenen), jonka, englanniksi käänsi Robert Pearce Gillies jo 1826. Tunnelma onkin molemmissa aivan sama, sillä eroituksella vain, että Das Majorat on tavallisen laaja kirja, vailla sitä tunnelman tiivistyneisyyttä, joka on Poen sangen lyhyen kertomuksen leimana. Usherin yliluonnollinen aistien, m.m. kuulon herkkyys, on ilmeisesti kotoisin Arnimin kertomuksesta. Otan vapauden esittää lukijalle Lewisin mainitun runon, joka mielestäni sekin on lähellä Poen kertomusta.

Lewisin runossa kerrotaan, kuinka tuntematon ratsastaja väkisin kuljettaa lapsivuoteelle auttajan ja kuinka paikka, johon saavutaan, tekee aution ja masentavan vaikutuksen:

Fast by the moor a lonely mansion stood; Cheerless it stood! A melancholy shade Its mouldering front, and rifted walls arrayed; Barred were the gates, the scattered casements closed And brooding horror on its site reposed; No tree o'erhung the uncultivated ground, No trace of labour, nor of life around.

Kun Poen kertoja saapuu ratsain "to the melancholy House of Usher", hänet valtaa sama tunnelma sen nähdessään: "I looked upon the scene before me — upon the mere house, and the simple landscape features of the domain — upon the bleak walls — upon the vacant, eye-like windows — upon a few rank sedges — and upon a few white trunks of decayed trees — with an utter depression of soul…"

Kun Lewisin henkilö kiipeää pimeässä ahtaita portaita:

No lamp its hospitable guidance lent; Speechless he leads through chambers dark and drear — When a deep dying groan appals the ear! Now with increasing haste he hurries on, Where, through a rent, the sickly moonbeams shone. The light directs — his trembling hands explore, Sunk in the panelled wall, a secret door. "Within this sad retreat", he faltering said, "A hapless female asks thy instant aid".

Usherin talossakin on halkeama, "a barely perceptible fissure", katosta maahan saakka; sen omistaja odottaa vierastaan kuin lääkäriä ja sielläkin on sairas nuori nainen, joka kuolee. Usherin talossa myös kuuluu tuo huokailu, "the noise of the dry and hollow-sounding wood", joka esiintyy Lewisin runossa. Siellä on samalla tavalla lujan oven takana kammottava holvi, jossa valekuolleen naisen ruumis on. Lewisin runo kertoo:

Now breathless silence reigns the mansion o'er, Save where a faint step treads the distant floor — Anon it pauses — ceased the short delay It slowly stalks with measured pace away…

Poen kertoja ja Usher ovat juuri tämän saman tunnelman vallassa kuunnellessaan kellariholvissa henkiin heränneen valekuolleen ponnisteluja. "Have I not heard her footsteps on the stair? Do I not distinguish that heavy and horrible beating of her heart?"

Lewisin runo loppuu:

Lo! angry lightnings fire the troubled skies; The sun, obscured, draws back his rising ray, And volleyed thunders usher in the day. — — — — — Struck by the bolt of Heaven, in heaps around, A prostrate ruin strews the blasted ground! — — — — — — — — The yawning earth pours forth a stream of blood, And groans re-echo, where the mansion stood. Pale at the sound, with oft reverted eyes, Far, far aloof, the starting traveller flies.

Poen kertomus loppuu samoin: "… from that mansion I fled aghast. The storm was still abroad… Suddenly there shot along the path a wild light… blood-red moon, which now shone vividly through that once barely discernible fissure (kuten Lewisin runon alussa)… the fissure rapidly widened… I saw the mighty walls rushing asunder".

Yhtäläisyydet ovat niin suuret ja koko kehys niin samanlainen, että voisi otaksua Poen saaneen tästä aiheen kuuluun kertomukseensa. Otaksumaa tukisi vielä se, että Usherin huoneen häviö on muissa tunnelmasuhteissaan, nimenomaan itse talon sisäkuvauksessa, tehty Radcliffen hengessä. Tästä selviäisi, että Poe on kertomuksessaan, käyttäen Lewisin ulkokehystä, saattanut Radcliffen ontot, selittämättömät huokaukset korkeimpaan kauhujohtopäätökseensä, täydentäen siis lopullisesti kaameiden romanttisten huokausten tarinan. Mutta mainittujen saksalaisten kertomusten myönnettävä aiheläheisyys varoittaa ulottamasta tätä väitettä ehdottomaksi.

[203] Müller-Fraureuthin ja Nylénin ennen mainittujen teosten mukaan.

[204] "He was a man of noble port and commanding presence. His stature was lofty, and his features uncommonly handsome. His nose was aquiline, his eyes large, black and sparkling, and his dark brows almost joined together. His complexion was of deep but clear brown; study and watching had entirely deprived his cheek of colour. Tranquillity reigned upon his smooth unwrinkled forehead". (Munkki, s. 14).

Ennen mainitussa teoksessaan sanoo Edmond Estève ss. 109-110 Monvelin näytelmästä m.m. seuraavaa: "Mais Vintérét vérltable de la plece et son originalité ne sont pas là. Ils sont dans la création de ce personnage dont je ne crois pas qu'il, y eút encore de spécimen aussi achevé dans la littérature française, le moine avide, sensuel, hypocrite, dominateur et féroce, qui, du fond d'un ténébreux couvent, porte la désolation dans les familles et le trouble dans la société, pour satisfaire des ambitions inavouables et de honteux instincts". Tämän johdosta on sanottava, että Monvelin tyypillä kyllä on ollut herättävä vaikutuksensa, mutta ilmeisesti etupäässä Lewisiin ja Radcliffeen, jotka molemmat suuremmalla kuuluisuudellaan, kauhuromantiikan kuohahtaessa Ranskassa juuri heidän teostensa johdosta huippukohtaansa, anastavat todellisuudessa Monvelille kuuluvan sijan rikollisen munkin keksijänä. Tunsiko Monvel Salaperäisen äidin, vai johtuiko hän tyyppiinsä Diderotin La Religieuse-teoksen (kirjoitettu jo 1760, mutta painettu vasta 1796) ja muun samanlaatuisen antiklerikaalisen vallankumouskirjallisuuden mukaan, jonka halu pyrkiä paljastamaan tekopyhyyttä on kotoisin jo Tartuffestä, on minulle tuntematonta.

[205] Sydney Colvin; Landor, 1909 (1881). Landor oli helleenisesti älykäs, kirkas voimaluonne, joka ei hyväksynyt mitään sameata goottilaisuutta. Gebir on kuitenkin lähtöisin goottilaisuudesta sikäli, että se perustuu erääseen Clara Reeven itämaiseen tarinaan The History of Charoba, Queen of Egypt, jonka hän oli julkaissut teoksensa Romaanin kehittyminen (The Progress of Romance, 1785) toisen osan liitteenä (Colvin, s. 24). (Charoba oli kotoisin M. Vattierin käännöksestä The History of Ancient Egypt, 1666, jonka joku arabialainen Murtadi on kirjoittanut noin 1250. Southey arvosteli Gebiriä Critical Reviewissä syysk. 1799 hyvin kiittävästi. Tuo arabialainen tarina näyttää kuuluvan — jättiläinen sortuu naisen viekkauden uhrina — Simson-sikermään.) Ja goottilaisuudessa oli jotakin, joka sopi Landorin kirjailijaluonteelle, leppymättömälle tyrannien vihaajalle, nimittäin juuri sen voimahenkilöt, varsinkin tyrannit ja niiden vastineet hengellisessä säädyssä; niinpä Kreivi Julian, samannimisen näytelmän päähenkilö, kuuluu sukujohdoltaan kostonhimoisiin goottilaisiin parooneihin. Mitään poikkeuksellista ei siis ole siinä, että Landor palasi vanhuudessaan mielikuvaan, joka hänen nuoruutensa aikana oli ollut kirjallisuudessa voimakkaasti esillä. (Gustav F. Beckh: Walter Savage Landor und die englische Litteratur von 1798-1836, 1911. Ei myönnä Landoria romantikoksi. — Robert Schlaak: Entstehungs- und Textgeschichte von Landors Gebir, 1909.)

[206] Ilmestyi 1815-16. (Georg Ellinger: E.T.A. Hoffmann. Sein Leben und seine Werke, 1894.)

[207] Ellinger, joka Hoffmann-elämäkerrassaan selostaa Munkin ja Paholaisen ihmejuoman yhtäläisyyksiä, on jättänyt tämän sanallisen samanlaisuuden mainitsematta. Kuva on kotoisin Cazottelta. (S. 300.)

[208] Giuseppe Bortone: Fra il voto e l'amore. Note critiche sul Monaco del Lewis, sul Templaro dello Scott, sull' Arcidiacono dell' Hugo, sull' Abate dello Zola, sullo Scorpione del Prévost ece. Napoli 1908. Esitykseni ja Bortonen kirjan lisäksi on vielä mainittava Hawthornen Tulipunaisen kirjaimen (The Scarlet Letter) pappi, joka ilmeisesti kuuluu tähän samaan perheeseen, vaikkakin puhdistuneena rikoksellisuudesta inhimillisyyteen. Tämä teos lienee kirjallisuuden alakuloisimpia. Estève on löytänyt rikollisen munkin kirjallisia jälkeläisiä m.m. George Sandin romaaneissa, Léliassa (irlantilainen pappi Magnus) ja Mademoiselle de la Quintiniessä (Apotti Fervet). Eugène Suen suurromaanissa Vaeltava juutalainen esiintyvä pappi Rodin kuuluu tähän sarjaan.

[209] Ilmestyi Graham's Magazinessa 1841.

[210] Tarkoitan tällä, että Hoffmann on saanut Medarduksen Roomanmatkan Tannhäuser-tarinasta, joka muuten sisältää pohjaltaan saman lemmenlankeemuksen kuin Munkkikin. Tanhäuser-tarinan ja sen toisinnot on esittänyt m.m. J.G. Th. Gräsze teoksessaan Der Tannhäuser und Ewige Jude, Dresden, 1861 (toinen painos). Sen vaikutuksesta taidekirjallisuuteen siinä ei puhuta.

[211] Käsittelen Vaeltavan juutalaisen tarinaa etupäässä kirjallisena traditiona; mikä sen todellinen kansanuskomusten kuvaannollinen alkupohja on ja onko sillä sellaista, jää tässä selvittämättä. Mikäli tunnen, ei folklore olekaan voinut antaa siihen vielä toistaiseksi tyydyttävää ja pätevää ratkaisua.

[212] Tietoni Vaeltavaa juutalaista koskevasta tarinapiiristä perustuvat etusijassa L. Neubaurin teokseen Die Sage vom Ewigen Juden, sen toiseen painokseen (1893), joka ottaa huomioon aihetta siihen saakka kosketelleen kirjallisuuden, m.m. Gaston Parisin teoksen Le Juif Errant (1880), ja on, mikäli voin arvostella, tarkka ja tyhjentävä. Edellämainittu Gräszen teos, samoin kuin Friedrich Helbigin Die Sage vom "Ewigen Juden" (1874) ovat puutteellisia. Puutteellinen on myös Scarboroughin ennen mainitussa teoksessa (ss. 175-182) oleva esitys tästä aiheesta. Charles Nisard antaa teoksessaan Histoire des livres populaires ou de la littérature du colportage, I-Il (toinen painos 1864), ens. osassa, ss. 478-494, tietoja ranskalaisesta Ahasverus-kirjallisuudesta. Samoin J. Scheible ennen mainitussa Das Kloster-teoksessaan, XII osa, ss. 428-452. Kr. Nyropin teos Den evige jöde (Fortids sägn og sange, II, 1907) on ollut käytettävissäni. Ansiokkaan tutkimuksen L'evolution de la légende du Juif errant on äsken julkaissut (Revue de littérature comparée, tammi-maalisk. n:o, 1925, ss. 5-36) Alice M. Killen. Esityksessäni Vaeltavan juutalaisen osuudesta taidekirjallisuuteen ovat käytettävänäni olleet Albert Soergelin teos Ahasver-Dichtungen seit Goethe (1905), joka sisältää runsaan aineiston, ja Theodor Kappsteinin teos Ahasver in der Weltpoesie (1906), joka ei täydennä edellisen tietoja. Soergel ei tunne Munkkia, mainiten aiheenani olevasta kirjallisuudesta vain Wordsworthin ballaadin ja Shelleyn osuuden Ahasverus-aiheeseen, Soergel ei liioin käsittele aihetta ikuisesti jatkuvasta elämästä, eikä kiinnitä huomiota Schubartin antaman kuvan klisheemäiseen toistumiseen. Tietoni vaeltajan tarinan indialaisesta alkuperästä olen saanut Killenin tutkielmasta.

[213] Kainin merkki on juutalaisten mukaan jonkinmoinen kirjoitus, joka kuvaa ihmisten syntejä, sekä myös sarvi hänen otsassaan. Kristillisen n.s. Aataminkirjan mukaan se olisi ollut ruumiin vapiseminen, gemens et tremens, kuten Hieronymos sanoo, tahi hänen kulkuriominaisuutensa, vagus et profugus. Varhaisjuutalainen ja -kristillinen tarusto on kiinnittänyt huomiota Herran salaperäiseen tuomioon ja pyrkinyt selittämään tuota merkkiä, pääsemättä siinä kuitenkaan yksimielisyyteen. Herran kielto, ettei kukaan saisi kuljeksimaan tuomittua Kainia tappaa, on ollut omiaan lähentämään Kainin tarustoa Vaeltavan juutalaisen tarustoon. Kun Raamatussa Herran kasvojen edessä käyneet henkilöt, kuten esim. Moses, saivat otsalleen hänen kirkkautensa hohdetta, on tästä ehkä vähitellen kehittynyt usko, että Herran merkki on otsalla palava valo.

Keskiajan mysterionäytelmät osoittavat, että Kainin kohtalo käsitettiin samanlaiseksi kuin Vaeltavan juutalaisen. Viidennentoista vuosisadan alkupuolella syntyivät Ranskassa Le Mystère de la Passion, joka on enimmäkseen yksinkertaista Raamatun tekstiä, siellä täällä jonkin legendan laajentamana, ja Le Mistère de Vieil Testament, joka käsittelee Kainin kohtaloa perusteellisemmin. Herra painaa merkkinsä Kainin otsalle, minkä jälkeen Kain lähtee loputtomalle vaellukselleen, josta hän ei pääse, ennenkuin Herra hänet vapahtaa. Hänen täytyy kärsiä koko maailman syntien rangaistus ja toivoo hän sen vuoksi kuolemaa kärsimystensä lopettajaksi. Tämä tarinan sisällys on siis sama kuin Vaeltavan juutalaisen. Englantilaisessa legendapiirissä esiintyy Kain myöskin, kuten esim. vanhassa runomittaisessa genesis-eepoksessa nimeltä Cursor Mundi, jossa Kainin kirous kuvataan vaeltamispakoksi ja jossa Herra painaa merkkinsä Kainin otsalle. N.s. Coventry-näytelmissä (Ludus Coventriae) Kain esiintyy myöskin, ollen henkilö, joka ei milloinkaan uskalla katsoa ihmisiä silmiin, ja joka, tietäen kolkon kohtalonsa, pakenee erämaahan päästäkseen ihmisten näkyvistä. Kuten tästä näkyy, on Vaeltavan juutalaisen tarina tutkittava Kain-tarinoiden yhteydessä, koskapa ne ilmeisesti ovat velkaa toisilleen ja — rohkenisinko otaksua — alkuaan samoja. Tätä ei ole edellisessä nootissa mainitsemissani tutkimuksissa ollenkaan otettu huomioon. (Hans Dürrschmidt: Die Sage von Kain in der mittelalterlichen Litteratur Englands, 1919. Ss. 11, 27, 51, 53, 54, 72, 75, 93, 101. Ei aseta Kain-tarinoita Vaeltavan juutalaisen yhteyteen.)

[214] Nisard selittää edellämainitussa teoksessaan, että Ahasverus olisi kansanomainen väännös nimestä Cartaphilus, s.o. että kansa olisi ottanut Raamatusta tuntemansa nimen oudon ja vaikean Cartaphilus-nimen sijaan, koska se äänteellisesti ehkä hiukan vivahtaa siihen. Todistettavasti nimi Ahasverus kuitenkin esiintyy ensi kerran vaeltajan nimenä tuossa mainitussa saksalaisessa kirjassa, ja on ilmeisesti sen kirjoittajan oma keksintö; hän oli ehkä tullut valinneeksi sen, koska se esiintyy hyvin huomattavasti juutalaisten purim-juhlanäytännöissä. Nimi Buttadeus on tahdottu yhdistää myös alkuperäiseen Buddhan tarinaan, mikä tuntuu etsityltä. — Eino Salokas (Maallinen arkkiveisurunous Ruotsin vallan aikana, 1923, ss. 23-24) ilmoittaa arkkiveisun Ahasveruksesta Suomessa; se on sisällöltään sama kuin 1602 ilmestyneen kirjan kuvaus ja on Salokkaan mukaan painettu jo 1600-luvun lopulla, 1690-luvun keskivaiheilla. Suomalaiset kansantarinatoisinnot palautuvat myös samaan alkulähteeseen. Turussa on J.C. Frenckellin ja Pojan kirjapainossa 1822 julkaistu arkkiveisu nimeltä Jerusalemin suutari. Sama järjetön loru, jolla ei ole paljoa Ahasveruksen kanssa tekemistä, on julkaistu Oulussa, Chr. Ew. Barckin kirjap. 1828.

[215] Munkki, II osa, ss. 52-65.

[216] Mesmerismistä ja muusta myöhemmin puheeksi tulevasta salaisopista on käytännöllisintä hakea tietoja Lewis Spencen teoksesta An Encyclopedia of Occultism. A Compendium of Information on the occult sciences, occult personalities, psychic science, magic, demonology, spiritism and mysticism. Lontoo, George Routledge & Sons, Ltd., 1920. Nisard, I, ss. 124-186: Magie noire, magic blanche, cabale. J. Scheible: Das Kloster, toinen osa. On olemassa ranskankielinen, 1826 Parisissa, M. Collin de Plancyn kustannuksella ilmestynyt Dictionnaire infernal. Ennen mainitussa Pitavalin teoksessa on esim. Urban Grandierin kamalan historian yhteydessä (julkaistu Scheiblen teoksessa, kolmannessa osassa) paljon magian kuvausta.

[217] E. Cobham Brewer: A Dictionary of Miracles Imitative, Realistic, and Dogmatic. 1901. Theopilus-tarina ss. 94-95.

"In a.D. 538 Theopilus was treasurer of the Church of Adana, in Cilicia, and discharged his duties so honourably that he was elected bishop, but declined to accept the office. Now came a great change. He was accused to the new bishop, deprived of his office as treasurer, and retired into private life, boiling with anger and longing for vengeance. A certain Jew, who lived by sorcery, happened to reside in the neighbourhood, and, working on the evil spirit of the man, induced him to make a compact with the devil. To this end he had to abjure the Christian faith, deny Christ and the Virgin, and sign the compact with his blood".

J. Scheible: Das Kloster, toinen osa (latinankielinen Theophilus-runo). Kolmannessa osassa (s. 876) on facsimile Grandierin ja paholaisen sielunkauppakirjasta.

[218] Dr. John Campbell: Hermippus Redivivus, or, the Sage's Triumph over Old Age and the Grave, Lontoo 1749. Kirja on käännös tri J.H. Cohausenin Hermippus Redivivus nimisestä latinankielisestä teoksesta, joka oli ilmestynyt Frankfurt a. Mainissa 1742. (Johannes Meyer: William Godwins Romane, 1906, s. 46.)

[219] Nimi Queen Mab esiintyy Ch. Br. Brownin 1799 julkaisemassa teoksessa Edgar Huntly.

[220] Tämä ranskalainen kansantaru, joka on selostettu Neubaurin teoksessa, on pohjaltaan sama, kuin esim. irlantilainen satu suutari Schianesta ja suomalaiset sadut sepästä ja paholaisesta. Bonhomme Misérin menettely on niin samanlaista kuin Melmothin, ettei heitä voi olla rinnastamatta. (Peter O'Leary: Schiane, ilmestynyt ruotsiksi 1921, P.A. Norstedt & Sönerin kustannuksella.) Nisard ilmoittaa (I, ss. 405-415) ranskalaisen kansankirjasen Histoire nouvelle et divertissante du Bonhomme Misére, oú elle a pris son origine, comme elle a trompé la mort, et quand elle finira dans le monde, par M. Court-d'Argent, 1824. Maturinin ajatus panna Melmoth, joka oli tehnyt paholaisen kanssa määrä-aikaisen kaupan, siitä vapautuakseen vaeltamaan sijaisen haussa, on liian samanlainen tämän kansantarinan kanssa, voidakseen olla hänen omaa keksintöään. Maturinin tutkijat eivät ole tästä huomauttaneet.

[221] Mainitsee Cross, s. 159. Tämä oli omituista huomiota herättävien silmien aikaa — tuntuu kuin hypnoottisen katseen motiivilla olisi ollut vastineensa todellisuudessakin. Goethe oli kuuluisa tummista, loistavista silmistään, ja samoin Robert Burns — liekehtivä, palavasti rukoileva katse oli heidän yhteinen aseensa, jolla he vangitsivat naissydämiä. Byron oli tunnettu loistavista suurista silmistään ja läpitunkevasta katseestaan, jota vastaan naisten puolustuskeinot eivät riittäneet. Shelleyn suurissa, vaaleissa silmissä kuvastui hänen aatteidensa ja avaruuden eteerinen sini. Coleridge oli tunnettu yhtä paljon tummasta, unelmoivasta katseestaan kuin etevistä tarinoimislahjoistaan.

[222] Saintsbury kuvaa romaanin mutkallista rakennetta seuraavasti: "A considerable part of the book consists of a story told to a certain person, who is a character in a longer story, found in a manuscript which is delivered to a third person, who narrates the greater part of the novel to a fourth person, who is the namesake and descendant of the titlehero". (The English Novel, s. 185.)

[223] David Masson: De Quincey, 1911, ss. 73 ja 161. Spencen mainitussa teoksessa näyttää ruusuristiläisyyttä koskeva kirjoitus puutteelliselta, koska siinä ei mainita Quinceyn kirjoitusta, joka on julkaistu Massonin toimittamissa Quinceyn kootuissa teoksissa, XIII osa, ss. 384-448. Q:n kirjoitus perustuu saksalaisen Johann Gottlieb Buhlen (1763-1821) teokseen ruusuristiläisistä ja vapaamuurareista, joka oli ilmestynyt 1804. Q:n kirjoitus ei kuitenkaan ole voinut olla Bulwerille muuta kuin korkeintaan herättäjänä, sillä siinä ei puhuta juuri mitään siitä ruusuristiläisestä theurgiasta, joka on Zanonissa pääasiana. Se on todennäköisesti kotoisin Hermes Trismegistuksen nimellä kulkevista platolais-, plotinolais- ja kabbalistisista kirjoituksista. Oli myös olemassa eräs Solomon Semterin kirjoittama teos Impartial Collections for the Hlstory of Rosicrusians (1786-1788).

[224] Isaac D'Israeli, lordi Beaconsfieldin isä, juutalaissyntyinen kirjailija (1766-1848), oli julkaissut kertomuksen nimeltä Mejnour and Leila. Lytton-Bulwer oli läheisessä suhteessa lordi Beaconsfieldiin.

[225] Tätä vanhaa ja asumattomana ollutta taloa, jonka kertoja vuokraa ottaakseen selvää, tapahtuiko siellä mitään yliluonnollista, en voi olla yhdistämättä Thomas de Quinceyn Erään engl. opiuminsyöjän tunnustuksissa esiintyvään lontoolaiseen rakennukseen, jossa Quincey ylioppilaana vietti kurjuudenaikansa ja joka autiudellaan ja kolkkoudellaan herättää hyvin samanlaisen mielikuvan kuin mikä esiintyy Lytton-Bulwerin kertomuksessa. Molemmissa esiintyy (jälkimmäisessä haamuna) pieni kurjuudessa elävä tyttönen, jolla ei ole jälkimmäisessä mitään varsinaista osaa ja joka onkin ilmeisesti pujahtanut mukaan Quinceyn kuvauksen vaikuttavaisuuden vuoksi. (Thomas de Quincey: Confessions of an English Opium-Eater, ss. 152-3., Everymans L.). Yliluonnollisesti jatkuvan elämän aihetta Bulwer-Lytton käyttää vielä kertomuksessaan Outo tarina (A Strange Story, 1862). Scarborough huomauttaa ennen mainitussa teoksessaan (s. 60), että näissä esiintyisi Balzacin vaikutusta. Tämän aiheen pohjalta on myös ymmärrettävä Dorian Grayn jatkuva nuoruus. Kuolemattomuuden aihe askarrutti myös Hawthornea (A Virtuoso's Collection) ja vilahtaa näkyviin Poen kertomuksessa A Tale of the Ragged Mountains.

[226] Tässä esitykseni perustuu Soergelin teokseen, jossa on laaja kirjallisuuden luettelo. Seuraavissa huomautuksissa esimerkkeinä mainitsemistani teoksista olen lukenut vain muutaman. Scarboroughin esitys Vaeltavasta juutalaisesta (ss. 175-182) on puutteellinen, mutta luettelee hän sen yhteydessä suuren joukon Englannin kirjallisuutta tästä ja ikuisesti jatkuvan elämän aiheesta, jota luetteloa olen alempana käyttänyt.

[227] Tältä aatepohjalta lähtee romantikkojen kuolemanpalvonta; ne kuoleman tunnusmerkkien laajat kauhukuvaukset, joihin jo tähän saakka olemme Englannin kirjallisuudessa tutustuneet, ja Melmothin käsitys elämän taakasta ja kuoleman vapahduksesta tulkitsevat pohjaltaan samaa kuoleman ihailua. Saksan romantikoista viljelivät kuoleman palvontaa erikoisesti Novalis ja Zacharias Werner. Tarvinnee tuskin huomauttaa, että tässä esiintyy uudistuneena Blairin ja Youngin yön ja kuoleman ihailu. Äärimmäisessä suunnassaan yön ja kuoleman ihailu johti suoranaiseen nekrophilismiin, rakkauteen lemmityn ruumista kohtaan vielä kuolemankin jälkeen. Esimerkkinä siitä on Poen Berenice ja Wernerin Lied der Liebe. Tässä aihe yhtyy kansanuskon ihmissusi- ja vampyyri-tarinoihin. Kuoleman ihailun ja nekrophilismin yhteydessä on myös ymmärrettävä aihe rakkauden hävitysvietistä: sen, jota rakastaa, haluaa tuhota.

[228] Esim.: M. Heller: Briefe des ewigen Juden, 1791; Pasero de Corneliano: Histoire du Juif Errant, écrite par lui même, 1820; Eubule-Evans: The Curse of the Wandering Jew, a Christmas Carol; Charles Granville: The Plaint of the Wandering Jew; George Croly: Salathiel the Immortal, or Tarry Thou Till I Come; Lewis Wallace: The Prince of India; y.m.

Viktor Rydberg käsittelee runoelmassaan Prometeus ja Ahasverus Vaeltavaa juutalaista vallan, itsekkyyden ja häikäilemättömän imperialismin edustajana, kun taas Prometeus on oikeuden, humaniteetin ja vapaamielisyyden vertauskuva. Anton Blanck on osoittanut (Handelstidningens julnummer, 1924, kirjoitus Ahasverus — Disraeli), että Rydberg tässä runossaan kuvaa Gladstonen ja Disraelin taistelua siitä, oliko Englannin noudatettava humaniteetin vaatimuksia ja huolimatta itsekkäistä etulaskelmista ryhdyttävä Venäjän liittolaisena taisteluun Turkkia vastaan vai ei. Ahasverus—Disraelin itsekäs etukanta voittaa. Ahasveruksen kuvassa esiintyy piirteitä Disraelin elämästä ja mielipiteistä.

[229] Esim. A.W. Schlegel: Die Warnung, 1801; A. von Arnim: Halle und Jerusalem, 1807; H. Chr. Andersen: Ahasverus, 1848; Fr. Paludan-Müller: Ahasverus, 1854-62. Z. Topelius: Den evige studenten (Vinterkvällar, toinen sikermä). Kirjailijan määritelmät ja kertomuksen sisältö osoittavat, että kysymyksessä on mielikuva Ahasveruksesta. Ylioppilas Peregrinus Müller on ulkomaalainen, puhuu kaikkia kieliä, on puettu omituiseen, puoleksi itämaiseen pukuun; hän on miehuutensa parhaissa voimissa, kasvonpiirteet ovat jalot ja säännölliset, mutta väri oudostuttavan kalpea; silmät ovat suuret ja tummat, katse syvä, hajamielinen, suruinen ja väsynyt. Hän on elänyt jo 1699 ja etsii jotakin kuuluisaa käsikirjoitusta, jonka avulla todistaisi itse olleensa väärässä. Hän on — kertomus kuvittelee — sama henkilö kuin "italialainen Johannes Matheus Caryophilus", joka eli 1625:n vaiheilla. Peregrinus Müller kuolee heti, kun on löytänyt tuon käsikirjoituksen. (Huomauttanut minulle prof. Gunnar Castrén.)

[230] Berthold Auerbach: Spinoza, 1837; A. v. Chamisso: Der neue Ahasverus, 1831; B.S. Ingemann: Blade af Jerusalems Skomagers Lommebog, 1833. Tähän käsitystapaan perustuu myös Oskar Levertinin (Legender och visor) Ahasverus, kuten ilmenee seuraavista säkeistä:

Men under tunga, svullna ögonlock brann ögat hemskt, som var den äfven gäckad, den sista trösten — hoppet att få dö. — — — — Jag juden är, som ej har fosterland och ej har hem, förhatad allestädes, som spott och spe välkomna vid var strand, dit jag vid sorgens hand i landsflykt ledes…

Kuvittelee lopuksi anteeksiannon kohtauksen Jeesuksen ja Ahasveruksen välillä.

[231] Edgar Quinet: Les tablettes du Juif errant, 1822; Karl Beck: Fantasien am Grabe Poniatowskys, 1838.

[232] Béranger: Le Juif errant, 1831; C.E.S. Norton: The Undying One, 1830; Nic. Lenau: Ahasver, 1832.

[233] Soergelm Ahasverus-kirjallisuus käsittää 210 numeroa, joista ainoastaan pieni määrä on englantilaisia; lukuun on otettava se mahdollisuus, ettei hän ole saanut niin tarkoin selkoa englantilaisista kuin saksalaisista ja ranskalaisista teoksista.

[234] Miltonin juhlallinen mielikuva Saatanasta on tahdottu johtaa aina vanhimpaan muinais-englantilaiseen, kristilliseen, eli toisin sanoen Caedmonin raamatulliseen runouteen saakka. Caedmonista, oppimattomasta paimenesta, joka unessa sai runoilijan lahjan, kertoo Beda Venerabilis; hän on elänyt Hildan luostarissa Streanaeshalchissa seitsemännellä vuosisadalla (k. 680) ja Bedan mukaan sommitellut runoksi suurimman osan pyhää historiaa. Näistä ei kuitenkaan varmuudella tiedetä alkuperäisessä muodossaan säilyneen muuta kuin erään yhdeksän säettä sisältävän hymnin. Mutta noin vuodelta 1000 on säilynyt laaja käsikirjoitus tällaista "Caedmon-runoutta", jonka Francis Junius julkaisi 1655; koska sen sisältö hyvin vastasi Bedan antamaa kuvausta Caedmonin runoudesta, otaksui Junius sillä perusteella sen Caedmonin sepittämäksi. Nykyajan tutkijat ovat kuitenkin osoittaneet, etteivät nuo runot voi olla kaikki saman henkilön tekemiä; koska Caedmonia Bedan kertomuksen mukaan jäljiteltiin jo hänen aikanaan, jäänee senkin vuoksi ratkaisematta, sisältääkö Juniuksen julkaisu näitä ja kuinka paljon, sekä missä muodossa siihen lisäksi sisältyy Caedmonin alkuperäisiä tuotteita. Juniuksen julkaisussa on laaja Genesis-kuvaus, runoelma enkelien lankeemuksesta ja ensimmäisten ihmisten viettelystä, joka on osoitettu Heliandin runoilijan tekemäksi. Koska tässä ja Kadotetussa paratiisissa on eräitä samanlaisuuksia, nimenomaan Luciferin uhma ja ylpeys, on jouduttu otaksumaan, että Milton olisi jotenkin saanut selkoa Juniuksen julkaisemasta "Caedmon-runoudesta" ja että hän olisi saanut siitä vaikutelmia. Henry Bradley kuitenkin lausuu: "The parallels, however, though very interesting, are only such as might be expected to occur between two poets of kindred genius working on what was essentially the same body of traditional material". (Encyclopaedia Britannica.) Nämä yhtäläisyydet lienevät kuitenkin melkoiset, koskapa ruotsalainen kirjallisuuden tutkija ja arvostelija Urban von Feilitzen (nimimerkki "Robinson"), joka erikoisesti harrasti Englannin kirjallisuutta ja oli 1880-luvun huomattavimpia kirjallisia nimiä Ruotsissa, oli myös tehnyt saman huomion. V. 1924 julkaisemassaan teoksessa (Urban von Feilitzen, "Robinson") Axel Forsström kertoo siitä (s. 232): "Under sitt studium av engelsk litteratur fördes Robinson ända till Englands förste skald, den urgamle Caedmon. Det slog honom vid läsningen av denne som 'ett litteraturhistoriskt under', att Caedmon i sin 'titaniskt själfulle' Satan i sin paradisdikt redan i början av 600-talet skapat en mäktig prototyp till Miltons Satan". Eräässä kirjeessään v:lta 1900 Feilitzen mainitsee Raleighin Milton-kirjan puutteena sen, ettei tätä aikaisinta Saatana-mielikuvaa ole siinä mainittu. — Caedmonista on minulle ystävällisesti antanut tietoja professori Uno Lindelöf. — Forsströmin lause "i början av 600-talet" on epätarkka, sillä Caedmonin runoelmat saattoivat kai syntyä aikaisintaan 600-luvun keskipalkoilla?

[235] Scottin suhdetta saksalaiseen kirjallisuuteen en ole unohtanut tätä kirjoittaessani. Väite, että esim. Götz olisi lähempänä Scottin ritareita, sanokaamme Marmionia, kuin engl. alkutyypit, tulee helposti mieleen ajatellessa sitä, että Scott oli itse kääntänyt Götzin. Näin ei kuitenkaan ole. Saksalaisen kirjallisuuden vaikutus Scottiin oli lopultakin sangen vähäinen; hän ihastui siihen siksi, että hän löysi sieltä ne samat ritari-ihanteet ja -kuvat jo valmiina kirjallisuutena, jotka hän oli jo paljoa aikaisemmin mielikuvituksessaan haahmoitellut Percyn ja border-ballaadien sekä Skotlannin historian ja Froissartin kronikan perusteella. Tutustuminen Saksan ritarikirjallisuuteen ei siis antanut hänelle erikoisempaa uutta, mutta rohkaisi kyllä häntä yrittämään omien mielikuviensa tulkitsemista.

[236] Hugo Hertel: Die Naturschilderungen in Walter Scotts Versdichtungen, 1900.

[237] Verrattava huomautukseen 148, sen lopussa olevaan Byronin lausuntoon Kruitznerista.

[238] Tämä ilkkuva ja samalla traagillinen nauru oli etevä keksintö — oliko se Scottin oma, en tunne —, jota romantikot käyttivät paljon. Maturin tekee siitä erikoisen piirteen Melmothille, joka kammottavalla naurullaan kärjistää kärsimysten katkeruuden huippuunsa. Nauru on myöskin paholaisella voitonriemunsa ilmaisukeinona. Se on myös niitä pieniä teknillisiä temppuja, jotka tavallisesti ovat välittämässä traagillisen sankarin mielentuskan muuttumista mielenhäiriöksi.

[239] Karl Hoffmann: Über Lord Byrons "The Giaour", 1898. Käsittelee enemmän sitä, mitä persoonallista osuutta Byronilla mahdollisesti oli Giaourin seikkailuihin, kuin byronilaista sankarityyppiä, jonka johto ei tule riittävästi perustelluksi.

[240] Byronin kuuluisa skorpionivertaus on ehkä kotoisin Boswellin Johnson-elämäkerrasta, I osa, ss. 346-347.

[241] Runoelma on tahallisesti tehty kuin sirpaleeksi, katkelmaksi, mikä epäilemättä on johdannaista romantiikan käsikirjoituskeinosta.

[242] Rokeby ilmestyi 1813; saman vuoden joulukuussa Byron sai valmiiksi Merirosvon. Conrad on ilmeisesti Mortham-tyypin laajennettu ja salamyhkäistetty toisinto. Kaukaisten merien romantiikka oli Byronille mielenkiintoista jo oman sukuhistoriankin kannalta, sillä hänen isoisänsä, kapteeni John Byron (1723-1786), oli hurja merimies, joka ei löytänyt lepoa ei maalla eikä merellä ja jonka omat kärsimyskokemukset haaksirikosta ja nälästä runoilija Byron muutti Don Juanin kauhukokemuksiksi. Vv. 1764-1766 John Byron purjehti maapallon ympäri. Hän oli niin tunnettu huonosta sääonnestaan, että merimiehet sanoivat häntä "pahan ilman Jaakoksi". (John Nichol: Byron, 1919. Ss. 7-9.)

[243] Curt Lotze: Quellenstudie über Lord Byrons "The Island", 1902. Tämän merirunoelman pohja-ajatus näyttää heränneen halusta kuvata sitä kauhuromantiikkaa, johon merimiesten kapina antoi aihetta. Merenkulkijakansan keskuudessa oli tällainen tapaus yleinen ja tunnettu sekä erikoisesti kauhua herättävä, ja oli merimiesten kapinoita kuvattu kirjallisuudessakin jo Robinson Crusoesta alkaen. M.m. oli ilmestynyt kuvaus merimiesten kapinasta The Bounty-laivalla 1789 ja kapinoitsijain seuraavista kohtaloista; kuvauksessa on paljon piirteitä, jotka muistuttavat Byronin runoelmasta. Muuta aineistoa Byron sai m.m. W. Blighin teoksesta Voyage to the South Sea (1792) ja J. Martinin teoksesta An Account of the Natives of the Tonga Islands (1814). Paitsi omaa halua tällaisen aiheen käsittelyyn kiihoitti Byronia siihen seurustelu Trelawneyn kanssa, joka oli viettänyt vuosia kaukaisissa maissa ja tiesi kertoa jännittäviä seikkailuja.

[244] Raleigh lausuu Byronin suhteesta Mrs. Radcliffeen: "And it is a testimony to the power of her art that her fancy first conceived a type of character that subsequently passed from art into life. The man that Lord Byron tried to be was the invention of Mrs. Radcliffe". (The English Novel, s. 228.) Saintsbury sanoo: "The influence on Scott is not the least of these: but there is even a more unquestionable asset of the same kind in the fact that the Byronic villain-hero, if not Byron himself, is Mrs. Radcliffe's work. Schedoni did much more than beget or pattern Lara: he is Lara". (The English Novel, s. 161.)

[245] Hans Maier: Entstehungsgeschichte von Byrons "Childe Harold's Pilgrimage", Gesang I-II, 1911. Osoittaa ss. 30-31 Zelucon vaikutuksen, ja liittää Haroldin maailmantuskan sankareihin, alkaen Timonista, Hamletista ja Wertheristä.

[246] Pienenä osoituksena siitä, kuinka byronilaisen sankarin kintereillä aina hiipi vanhempi romantiikka tuttuine piirteineen, on sekin, että Manfredin kuvan syntymiseen on ilmeisesti antanut osansa myös Vaeltavan juutalaisen tarina. Se näkyy Manfredin sanoista: "Olen uhmannut kuolemaa, mutta alkuaineiden sodassa vedet väistyivät minusta, ja kohtalokkaat esineet sivuuttivat minut vahinkoa tekemättä", jotka ovat kaikua Schubartin runosta lähtöisin olevasta Ahasveruksen valituksesta. Samaan vaikutukseen viittaavat myös seuraavat säkeet: Nor to slumber, nor to die, Shall be in thy destiny; Though thy death shall still seem near To thy wish, but as a fear; Lo! the spell now works around thee, And the clankless chain hath bound thee.

Nämä mielikuvat ovat kaikua Ahasveruksen tarinasta, samoin kuin seuraavatkin:

There is a power upon me which withholds, And makes it my fatality to live, — — — — — I tell thee, man! I have lived many years, Many long years, but they are nothing now To those which I must number: ages, ages, Space and eternity — and consciousness, With the fierce thirst of death — and still unslaked.

Katso huomautusta 172.

[247] Heinrich Kraeger: Der byronsche Heldentypus. München, 1898. Tämän teoksen päämääränä on osoittaa, että byronilaisen sankarin sukujohto lähinnä alkaa Karl Moorista eli siis saksalaisen romantiikan ihmisvihaajasta. Kuten esityksestäni näkyy, olen siinä eri mieltä, pitäen byronilaista sankaria englantilaisena, kotimaisena tuotteena. Mielipiteeni tueksi esitän vielä sen, että Saksan kirjallisuus oli Byronin nuoruuden aikana Englannissa yleensä aivan tuntematon; huomio siihen alkoi kohdistua vasta sen jälkeen, kun Taylor, Scott ja Coleridge rupesivat kääntämään sitä, mutta silloinkin hyvin rajoitetussa piirissä. Byron luki Harriet Leen Kruitznerin v. 1802, kuten jo on mainittu, ja tunnusti Wernerin esipuheessa sen vaikutuksen, mutta Kruitzner saattoi kuitenkin korkeintaan elvyttää sitä tyyppiä, joka Byronilla jo oli mielessään, ja auttaa häntä Radcliffeltä saadun de la Motte-kuvan lopullisessa haahmoittelussa. Byron luki Ryövärit vasta 1814. On ilmeistä ja luonnollista, että Byronin kirjalliset mielikuvat olivat ylipäätään englantilaisia, koska hän luki varsinaisesti vain englanninkielistä kirjallisuutta, pannen saksalaiseen huomiota ainoastahan sivumennen. Caroline F.E. Spurgeon sanoo Otranton linnaan (v:n 1807 painokseen) kirjoittamassaan esipuheessa: "Professor Raleigh says that the man that Lord Byron tried to be was the invention of Mrs. Radcliffe, but surely we must go back a little further, and give Walpole credit for the first sketch of the dark, handsome, melancholy, passionate, mysterious hero of the Byronic poems". Tämä on mielestäni oikein sillä lisäyksellä, että Walpolesta on mentävä taaksepäin aina Shakespeareen saakka. Mitään englanninkielistä tutkimusta, joka olisi omistettu byronilaiselle sankarille, en tunne; sellainen kuitenkin olisi vaivansa arvoinen, sillä käsittelisihän se Englannin romantiikan mielenkiintoisinta henkilökuvaa, jota saksalaiset perusteettomasti väittävät omakseen. Chateaubriandin René, joka ilmestyi 1802, Senancourin Obermann ja Constantin Adpolhe ovat, kuten jo on mainittu, tämän sankarityypin ranskalaisia vastineita, osoittaen kuinka sielläkin, samojen pyrkimysten johdosta kuin Englannissa ja Saksassa, jouduttiin unelmoimaan yli-ihmisestä. Muistelmissaan Chateaubriand pitää Childe Haroldia omana tyyppinään, jonka Byron oli saanut häneltä; seuraamani linjan perusteella tämä käsitys oli aiheeton. Lopuksi huomautan, että Scott vuorostaan lainasi tyypin Byronilta, sillä romaanissa The Heart of Midlothian on George Staunton ilmeisesti muovailtu byronilaisen sankarin tahi ehkä mieluumminkin itsensä Byronin ja hänen (huonon) maineensa mukaan.

[248] Byronilainen sankari on englantilaisen kirjallisuuden osuus yli-ihmisen kehitykseen. Ajatus yli-ihmisestä, olennosta, joka suuruutensa kautta on kaiken yläpuolella, saaden itselleen oikeutuksen perusteista, jotka ovat tavalliselle ihmiselle käsittämättömiä, jopa ristiriidassa hänen siveellisen ajatustapansa kanssa, on romantiikan keksintö, johdannainen sen pyrkimyksestä päästä luomaan suuria ja demoonisesti viehättäviä valtias-luonteita. Renesanssin ajan yli-ihminen on Prospero, intohimoton, jalosti resigneerattu, yli-inhimillisessä viisaudessaan yli muiden ja varsinkin yli tavallisen eläin-ihmisen, Calibanin, kohoava haahmo. Yli-ihminen on myös Saatana, jossa Milton kuvaa protestanttista, yli-inhimillistä kapinan ja uhman henkeä iankaikkisuuden järkkymätöntä lainalaisuutta vastaan. Kun klassillisuuden aika muoto-ihanteineen tukahduttaa renesanssin, katoaa yli-ihmisen etsintä, kunnes romantiikka sen jälleen panee alkuun. Syntyy sarja yli-ihmistyyppejä, joilla kaikilla on tuntomerkkinä asettuminen kaiken yläpuolelle, kapina ja uhma. Englantilainen maailma ottaa vastaan Shakespearelta menneisyyden perinnön, valaa siihen vallankumousvuosisadan uhman ja katkeruuden, ja kehittää byronilaisen sankarin, joka lopuksi Shelleyn Prometheuksena kohoaa Zeusta vastaan kamppailevaksi titaaniksi. Saksa luo Götzin, sankarillisen yksinäisluonteen, joka on täysivoimainen yli-ihminen, saavuttaen korkeimman muotonsa Wallensteinissä. Keskiajan Faust-Merlin muuttuu Goethen Faustiksi, valtiaaksi ja kulttuurin suureksi luojaksi, joka johtaa suoraan Zarathustraan. (Leo Berg: Der Übermensch in der modernen Litteratur, 1897. Ei mainitse byronilaista sankaria.)

[249] Kirjallisuutta haamuista: Wilh. Ad. Paternan ennen mainittu teos; käsittelee Walpolen, Reeven, Radcliffen, Lewisin, Godwinin, Beckfordin, Sophia ja Harriet Leen, Shelleyn, Mary Shelleyn, Maturinin ja Scottin. Pitää Vertavuotavaa nunnaa ja Alonzon haamua Lewisin heikoimpana keksintönä. — Scarboroughin ennen mainittu teos, ss. 81-129; enimmäkseen nykyaikaisen haamukirjallisuuden luetteloa. Molemmista näistä teoksista puuttuu täydelleen kaikki haamujen ryhmittely tärkeimmän kauhuominaisuutensa ympärille. C. Thürnau: Geister in der englischen Litteratur, 1906, sisältää tarkan luettelon Englannin vanhemmasta haamukirjallisuudesta.

[250] Burnsin Tam O'Shanteria (kirjoitettu 1790) esim. en tahtoisi pitää varsinaisena kauhuballaadina sen vuoksi, että se on paremminkin leikillinen kuvaus juopuneen näystä kuin vakavasti tarkoitettu kertomus "todellisesta" haamukohtauksesta. Tekijän oma asenne on "epäromanttinen".

[251] Valikoima Percyn ballaadeista, yhteensä tosin vain 11, joukossa Margaret's Ghost, ilmestyi saksaksi jo 1767 Göttingenissä (Roesel, ennen mainittu teos, s. 33. H.F. Wagener: Das Eindringen von Percys Reliques in Deutschland, 1897.) Varsinaisesti Bürger tutustui Percyn ballaadeihin syksyllä 1771, jolloin Hölty lainasi ne Göttingenin yliopiston kirjastosta. (Wagener, s. 27. H. Lohre: Von Percy zum Wunderhorn, Palaestra XXII, 1902, ss. 6-7.) Williamin haamun Herder julkaisi 1773.

Kuutamossa ratsastavan kuoleman aihetta on tutkinut Eliel Aspelin, joka Valvojassa 1882 ja 1883 julkaisemissaan kirjoituksissa Murheen voima mainitsee ne säkeet, jotka Bürger oli kuullut palvelustytön laulavan (katso myös W. v. Wurzbach: Gottfried August Bürger, 1900, ss. 88-96):

Der Mond scheint hell, Der Tod reift schnell, Feins Liebchen, grauet's dir? "Und warum sollt' mir's grauen? Ist doch Feinslieb mit mir".

Sitten kirjoittaja toteaa, että tätä laulua on laulettu Espanjassa, Italiassa, Kreikassa, Englannissa, Tanskassa ja Ruotsissa, ja osoittaa, kuinka sen pohja-aihe, käsitys siitä, että eläväin suru häiritsee vainajaa hänen asunnossaan, esiintyy jo muinaisten kreikkalaisten tarinoissa ja Eddassa, Helge Hundingbanen runossa. Tiedusteltuaan runoa Suomesta Aspelin toteaa sen tunnetuksi täällä sekä kansantarinana että kolmisäkeisenä runona:

Kuuhut loistaa heleästi, Kuollut ajaa keveästi, Etkös kultani pelkää?

Sen jälkeen, kun hän tämän tutkielman kirjoitti, on Suom. Kirj. Seuran arkistoon kertynyt runsaasti näitä toisintoja, joten nyt voidaan todeta, että mielikuva kuutamossa ajavasta kuolemasta on ollut Suomessa hyvin tunnettu.

Aspelinin tutkimuksen on täydentänyt professori J. Sieber Valvojassa 1900 julkaisemassaan kirjoituksessa, myös nimeltään Murheen voima. Sen mukaan esiintyy tässä runossa se arjalaisten kansojen yhteinen ajatus, joka on mainittu jo indialaisessa Raghuvansa-runoelmassa: "Sillä alituinen sukulaisten itkeminen polttaa vainajaa, sen tiedämme kaikki". Lenoren aiheesta hän sanoo, että se on suorasanaisessa muodossa yleisesti tunnettu sekä Saksassa että germanilaisen rodun itäpuolella, Inari-joelta asti Mustalle- ja Välimerelle saakka; "sen tuntevat suomalaiset ja slaavilaisen rodun kansakunnat, venäläiset, rutenit ja Määrin asukkaat, samoin kroatilaiset ja slovenilaisetkin. Erinomaista huomiota ansaitsevat epäilemättä puolalaiset muinaistarut". Kirjoittaja osoittaa, että Puolassa oli Lenoren tapainen runo tunnettu ennen Lenoren ilmestymistä.

Viimeksi sen on maininnut Akseli Gallen-Kallela 1924 julkaisemassaan "Kallela-kirjassa".

[252] Percyn ballaadeissa ovat tavallisia seuraavantapaiset alkusäkeet: As it fell out on a Pentecost day —; As it fell out on a highe holye day —; And as it befelle on a high holiday —. "Brave Alonzo" on sankarina espanjalaisaiheisessa ballaadissa "Gentle Rover".

[253] Jo aikaisemmin on huomautettu, että ruumismadot ovat käytännössä jo Shakespearella, ja esiintyvät sitten runsaasti kauhuromanttisen realismin mädäntymiskuvauksissa.

[254] Haamuballaadi on tullut Ruotsiin kahta tietä. Suloisen Williamin haamun käänsi tanskaksi Baggesen nimellä Ludvigs Gjenfaerd ottaen siinä samalla huomioon piirteitä Lenoresta; tämän tanskalaisen ballaadin mukaili ruotsiksi Kellgren nimellä Fredrics Wålnad (1793), aloittaen sillä ruotsalaisen esiromantiikan haamuballaadit. Toisen voimakkaan sysäyksen sai haamuballaadi silloin, kun mainittu Kullbergin käännös Alonzo Urhoollisesta ilmestyi.

Kullbergin käännös, joka julkaistiin ensi kerran Läsning i blandade ämnen nimisessä lehdessä 1799 (n:o 25, s. 116), ja on sittemmin painettu m.m. Arvid Ahnfeltin teoksessa Verldslitteraturens Historia (1886, II, ss. 125-126), alkoi seuraavasti:

En krigsman så båld och en fröken så grann de sutto tillhop i det gröna. De sågo med ömma begär på hvarann', Alonzo den tappre — så kallades han, och hon Imogene den sköna.

Kullberg ei ilmoittanut runoaan käännökseksi, vaan jätti sen omana alkuperäisenä tuotteenaan Ruotsin akatemialle, kilpaillen palkinnosta. Ja akatemia antoi hänelle tammikuussa 1800 Lundbladin palkinnon "på grund av denna ballad, som förklarades vara 'af en överträffande godhet', ja, bland dem, som förordade denna spökballad, var själfva Leopold, gast- och skrockdiktens förklarade fiende". Gustaf Ljungren, joka tästä kertoo (Svenska vitterhetens häfder, III, ss. 292-305), ei ole itsekään selvillä, että Alonzo on käännös. Heräsipä sellainenkin käsitys, että Kullberg, samalla kuin hän rouva Ulrika Carolina Widströmin avulla ranskasta käänsi Munkin, sijoitti siihen tämän oman ballaadinsa. Ljungren muuten mainitsee, että Alonzo "spreds i afskrifter öfver landet och var länge sjelfskrifven i alla visböcker". Tutkimuksessaan Den förromantiska balladen i Sverige (Göteborgs högskolas årsskrift, 1912) J. Viktor Johansson osoittaa, kuinka Suloisen Williamin haamu on pohjana Ruotsin ensimmäisessä haamuballaadissa. Kauhuballaadista sisältää esityksen Martin Lammin teos Upplysningstidens romantik, I-II, 1918-1920 (II, ss. 596-597). Osoituksena siitä, kuinka laajalti Alonzon ruotsinnos oli aikoinaan tunnettu, voin mainita, että sen osasi alusta loppuun saakka ulkoa merikapteeni Alfred Ekholm (k. 1912) Oulussa; oli oppinut sen nuoruudessaan Torniossa. Olen itse kuullut hänen lausuvan sen esimerkkinä kamalasta kummitus- ja rakkauslaulusta. Kapteeni Ekholm oli tunnettu harvinaisen hyvästä muististaan. Käännös oli Kullbergin ja alkoi:

En riddare så båld och en jungfru så skön De sutto tillhopa i det gröna. Alonzo den tappre så kallades han Och hon Imogene den sköna…

Mitä tämän kauhuballaadin leviämiseen suomen kielellä tulee, en ole arkkiveisuista löytänyt siitä merkkiä ennenkuin vuodelta 1878, jolloin Chr. Ew. Barckin kirjapainosta (Oulussa) ilmestyi J. Rangisen, erään arkkiveisujen tekijänä paljon esiintyneen "runoilijan" laulu Selma, sotilaan morsian. Selma ikävöipi sotaan lähtenyttä Wilhelmiään, joka kuitenkin palaa terveenä ja kaikki päättyy hyvin. V. 1880 ilmestyi Tampereella, Emil Hagelbergin kirjapainosta, "Neljä uutta ja suloista rakkauden laulua", joiden joukossa Hjalmari ja Hulda, alla nimikirjaimet O.W. G—n. Hjalmari menee sotaan ja tapaa palatessaan Huldansa toisen omana. Hän menee Huldan häihin:

Rohkeana Hjalmari nyt astui, Kävi sisään sotur'puvussa, Morsiamen ruunuun kiini tarttui, Sieppais pois, ol' Hulda vaalena.

Sulhasen ja Hjalmarin välillä syntyy taistelu ja molemmat kuolevat. Huldakin kuolee tunnonvaivoista. Alonzon ballaadin läheisyys on siis jo huomattavampi. Sama laulu ilmestyi 1881 Barckin kirjapainosta, mutta eri toisintona, ja 1885 J. Simeliuksen Perillisten kirjapainosta Helsingissä, tekijänä joku Johan Kauranen.

V. 1884 sitten Alonzon ballaadi ilmestyy alkuperäisenä käännöksenä. Silloin nimittäin painettiin Jyväskylän kirjapainossa D. Nirosen kustannuksella "Kolme kaunista rakkauden laulua", kirjoittaja joku O.A. H…nen. Niiden joukossa on ballaadi Aalonksi ja Emueli. Lainaan siitä kolme säkeistöä näytteeksi:

Oli sotilas ja sorja Sekä neito ihana. He istuivat illan tultua Lähteen nurmi-reunalla. — — —

Nyt täytyy sotaan lähteä Mun päivän parin peräst'; Sinust' ehk' ijäks' eritä, Siis rakkaani, jää hyväst'!

Ilta oli jo kulunut Kello kaksitoista löi, Kun näyn näki kutsutut, Jotka paraillansa söi…

Seuraavana vuonna ilmestyi Tampereella, Kirjapaino Suomesta, J. Erikssonin kustannuksella, jonkun E.K. Saarisen kirjoittamina, "Neljä laulua", joista ensimmäisen nimi on "Petetyn sotilaan koste pettäjä-morsiamellensa (Aalonksi ja Emueli)". Se on parempi kuin edellinen, kuten näkyy esim. seuraavista säkeistöistä:

Oli sotapoika soria ja neito ihana, He istuit illan tultua lähtehen reunalla. Huokaus siinä sotilaan rinnasta kohosi, Hän morsiantaan kaulasi ja sanoi kuiskasi:

"Mun täytyy sotaan lähteä, oi rakas kultani, Ja sinusta pois eritä ken tiesi ijäksi, Jää hyvästi siis rakkaani nyt tällä kerralla, Mä tulen taasen luoksesi, jos palaan sodasta…" — — — Häät tuli sitten Emulin ja rikkaan paronin, Miss' yltäisesti iloittiin, syötiin ja juotihin, Lamput ja ruunut valaisi häähuoneen kauniiksi, Musiikin pillit puhalsi ja vieraat tanssasi. — — — Mutta Aalonksin haamu saapuu:

Hän tarttui heti Emuliin ja vei sen mukanaan, Kun hetken aikaa muistutti hänt' ensi valastaan. Matoja juoksi kallostaan ulos ja sisälle, Mi kauhistuksen kauhean tuotti hääväelle.

Kasvonsa oli hirviät, kuoleman kalmaiset, Ja kätensäkin hirvitti verestä tahmaiset. Häähuone melkein pimeni kaikkien silmissä, Kun näköä näin kamalaa nähtihin ilmissä. — — — Sitten jäi suuri linnansa tyhjäksi seisomaan, Miss' Emuli joi henkien kans petoksen maljojaan. Hän neljä kertaa vuodessa nähtihin linnassa, Pahojen kanssa "skoolaavan" pääkallot maljoina.

Tässä muodossa Alonzon ballaadi tuli Suomessa hyvin suosituksi ja laajalti tunnetuksi. Lapsuuteni aikana se esim. tunnettiin Pohjoispohjanmaalla "Nuoren sotilaan laulun" nimellä ja alkoi:

Nuori kaunis sotilas ja neito ihana, He istuit illan tullen lähtehen reunalla… Mun täytyy sotaan lähteä, oi rakas Hildani, Ja sinusta pois erota kentiesi ijäksi.

Neito pettää lupauksensa ja nuoren sotilaan haamu saapuu noutamaan häntä häätilaisuudesta, juuri kun

Musiikin pillit pelasi, hääväki tanssasi…

Ruumismadotkin oli muistettu, sillä haamusta sanottiin nimenomaan:

Matoja hänen kallostaan ulos ja sisälle…

Laulettuna valittavalla valssin sävelellä runo oli omiaan kaameasti värähdyttämään sitä hoilaavien piikojen ja renkien sydäntä. Varmaan en muista, näinkö sen painettuna arkkiveisuna vai kiertävänä käsikirjoituksena. Tämä pieni lisä Alonzon vaiheisiin osoittaa hyvin, kuinka laajalle Lewisin ballaadi oli levinnyt; eri maiden kansanlaulu- ja arkkiveisukokoelmat varmaankin antaisivat aineksia esitykseen tämän runon leviämisestä, joka kenties on ollut kansanomaisempi ja suositumpi kuin itse Lenore.

Kömpelö suomenkielinen käännös on julkaistu kirjakauppias Joh. K. Lindstedtin toimittamassa arkkiveisu- ja kansanlaulukokoelmassa Laululipas; se on merkitty siinä "vanhaksi lauluksi Agricolan ajoilta"(!).

Alonzo-ballaadissa samoin kuin Lenoressakin saattaisi muuten sanoa esiintyvän jonkinmoista misogynistä henkeä, sillä onhan sekä Imogenen että Lenoren rangaistus lukijan mielestä liian kova heidän rikokseensa verraten. Sen kautta, että Imogene niin pian suostuu uuteen sulhoon, tämä ballaadi liittyy ikivanhaan tarinaan Efeson matronasta, — aihe, jota Lewis käsitteli runossaan The Soldier's Gravt (julkaistu Baron-Wilsonin elämäkerrassa, I, s. 251). Katso Yrjö Hirnin kirjoitusta Hjalmar Crohns: Den trolösa hustrun i två medeltida sagosamlingar (Argus 1912, n:o 24, Korta anmälningar).

Myös Suloisen Williamin haamu on tunnettu Suomessa arkkiveisuna, josta muistan seuraavan säkeistön:

Ja haamu se seisoi ovella, Huokaillen kolkutti. Marianna se ovensa avasi Tulla sisälle Wilhelmin.

Alkuperäistä en kuitenkaan tavannut vielä "Aalonksinkaan" vuosilta, joten se luultavasti on myöhäisempi.

Salokkaan ennen mainittu teos ei ulotu ajassa kyllin kauas nykyisyyteen voidakseen antaa selvityksen kauhuromanttisen ballaadin leviämisestä Suomeen arkkiveisuina tahi muuten.

Varhaisempi kuin haamuballaadi näyttää suomen kielellä olleen viettelijäballaadi, jonka alkujuurena on Bürgerin Des Pfarrers Tochter von Taubenhain. Tämän runon vaikutuksen alaisena syntyi m.m. 1809 Franzénin Förföraren, jotapaitsi hänen 1793 ilmestynyt runonsa Den gamle knekten on saanut siitä kaukaisia vaikutelmia. Bürgerin runon käänsi Kullberg 1795. Kaikua tällaisesta runoudesta ovat esim. 1835 Frenckell & Pojan Helsingissä painama Risti Iidan haudalla eli Ida ja Frans Alfred, jota sitten Barck Oulussa ja Londicer Vaasassa paljon levittivät. Se on suomennos Charlotte Bergerin, synt. Cronhjelm, sentimentaalisesta ballaadista Korset på Idas graf. (Julkaistu m.m. laulukirjassa Svenska sångstycken, toimittaja Axel Ivar Ståhl, uusi painos, toimittaja Birger Schöldström, 1892.) Värssy siitä on eksynyt Seitsemään veljekseen. Sen alkupohjana on Den gamle knekten.

Ylipäätään on romanttinen arkkiveisurunous suomen kielellä paljoa myöhäsyntyisempää kuin muualla Euroopassa ja lukumäärältään ja aiheiltaan köyhää. Jos edellisen lisäksi mainitsemme arkkiveisut Wilhelmi ja Emma, Pista ja Ilona, Albert ja Maria, ja Merimiehen eli Stralsburgin laulu, ovat tärkeimmät jo tulleet luetelluiksi. Murha- ja onnettomuuslaulut sekä lukemattomat asevelvollisuus- ja uskollisuuslaulut keisarille ovat tukahduttaneet sen syntymisen ja leviämisen.

[255] Tässä en ota huomioon Gaston de Blondevilleä, jossa haamu esiintyy niin ilmissä ja erikoisuudetta, että hän on yhtä tavallinen kuin kuka muu toimiva henkilö tahansa; surmaapa hän turnajaisissa vastustajansakin kuin rautaan puettu ritari ainakin.

[256] Scott käyttää haamuja lisäksi seuraavissa teoksissaan: The Antiquary, Anne of Geierstein, The Fortunes of Nigel, Wavertey, The Bride of Lammermoor. Avenelin valkoinen lady kuvastuu Topeliuksen Ljungarsin sadussa.

[257] Brandl, joka Coleridgen elämäkerrassa (ss. 209-217) laajasti selvittää Vanhan merimiehen synnyn, huomauttaa tästä, joka kuvaavasti yhdistää tämän kuuluisan runon aikansa kauhuromantiikkaan.

[258] Coleridge ja de Quincey käyttivät opiumia, Poe paloviinaa ja Hoffmann viiniä. Kaikkien neljän tuotannossa on huomattavissa keinotekoista mielikuvituksen kiihoitusta.

[259] Ilmestyi Southern Literary Messengerissä 1835; Lauvrière pitää sitä Poen huomattavimpiin tuotteisiin kuuluvana — un chef-d'oeuvre. (Ennen mainittu teos, s. 80.)

[260] Lucifer on tullut kirjallisuuteen Raamatun ja kristillisen taikauskon mukana, saaden varsinkin suuren merkityksen juutalaisuudesta periytyneessä kabbalismissa ja sen yhteydessä kukoistaneissa salatietojen, magian, alkemian ja astrologian eri haaroissa. Miltonin mielikuva Saatanan valtakunnasta ja eri arvoisista perkeleistä, joita on niin paljon, että ne kykenevät muodostamaan suuren armeijan, perustuu keskiajan demonologiaan, joka oli laaja ja yksityiskohtainen, vanhoihin platolais-gnostillisiin perintätaikuuksiin pohjautuva "tiede". Lucifer on siis ikivanha, itämaisesta taikauskosta Vanhaan Testamenttiin ja siitä kristinuskoon periytynyt pahan henki. Kun sitten 18:nnellä vuosisadalla itämaiset tarinakokoelmat tulivat Euroopassa tunnetuiksi, kuten jo on mainittu, toivat ne tullessaan kuningas Salomon ympärille ryhmittyneen satuhenkien, hyvien ja huonojen "genioiden", "djinnien", joukon, siten uudelta puolelta rikastuttaen romantiikan mahdollisuuksia tässä suhteessa. Kolmantena lähteenä romantiikalla oli kansantietous ja sen lukemattomat eri henget ja hengettäret. Paholaisen historia, katso Arturo Graf: Naturgeschicte des Teufels (ilman vuosilukua, italialainen alkuteos ilmestynyt 1889). Monipuolinen kuvaus paholaisen historiasta. Spencen usein mainittu teos.

[261] Varhaisromantikot käsittivät yleensä paholaisen kovin "aineellisesti", pysyen keskiaikaisissa legendain mielikuvissa. Vielä Southey on tällä asteella. Hänelläkin esim. on rikki helvetin ja sen ruhtinaan tunnusmerkillisimpänä tuoksuna.

[262] Tämä on Spencen mukaan Luciferin alkuperäinen, hänen enkelikaudeltaan periytynyt ulkomuoto. Milton kuvaa häntä seuraavasti:

And now a stripling Cherub he appears, Not of the prime, yet such as in his face Youth smiled celestial, and to every limb Suitable grace diffused; so well he feigned. Under a coronet his flowing hair In curls on either cheek played; wings he wore Of many a coloured plume sprinkled with gold, His habit fit for speed succinct, and held Before his decent steps a silver wand.

(Paradise Lost, säkeet 636-643.) Lewisin Lucifer oli siis tässä muodossa kotoisin Miltonilta.

[263] Viittaan Scarboroughin teokseen, jossa m.m. Hoggin ja Rosa Matildan mainitut kirjat on selostettu. Kootuissa teoksissaan, runoon liittyvässä nootissa, Southey väittää paholaisen ajomatka-aihetta omaksi keksinnökseen.

[264] Brandl vertaa (ss. 222-228) Geraldinea Spenserin Duessaan ja Christabelia Unaan; Spenserin ritari olisi Christabelin isä, josta taisteltaisiin. Yhtäläisyys onkin huomattava ja tukee sitä se yleinen sadunomainen ilmapiiri, joka on Christabelin leimana. Toiselta puolen on, kuten sanottu, kauhuromanttinen linnapiirre niin voimakas ja tutunomainen — Brandl ei pane siihen kylliksi huomiota —, että Geraldine voidaan myös yhdistää Coleridgen oman ajan demoonisiin naisolentoihin. Puhuessaan Christabelin linnasta Brandl sanoo: "Der Schauplatz der zweiten Scene, das Schloss, stammt aus der Radcliffe'schen 'Romance des Waldes'", mikä osoittaa, ettei kauhuromantiikan päänäyttämön yleisyys ja vallitseva asema ole ollut kirjoittajalle selvillä. Heinrich von Kleistin näytelmässä Kätchen von Heilbronn oleva Kunigundan kylpykohtaus, jota Kätchen joutuu näkemään, voimatta kertoa, mitä oli nähnyt, muistuttaa Geraldinen riisuutumiskohtauksesta. Kleistin näytelmä ilmestyi 1810, Christabel oli kirjoitettu aikaisemmin, mutta julkaistiin myöhemmin. Muutenkin on Kunigundan tulolla linnaan ja hänen vaikutuksellaan linnan herraan yhtäläisyyksiä Christabelin juonen kanssa.

[265] Selitys-yritykset eivät onnistu; Coleridge todennäköisesti halusi välttää kaikkea tarkoittelua, "albatrossin ampumisen moittimista", ja ryhtyi kirjoittamaan satua, jättäen sen kesken. Hänen "vihreä käärmeensä" on kotoisin Shakespearelta, näytelmästä Kuten haluatte, jossa "vihreä, kullattu käärme" on unessa kietoutunut kaulan ympärille. Albanyn herttua Kuningas Learissa sanoo puolisoaan "kullatuksi käärmeeksi". Tumman ladyn ballaadista (The Ballad of the Dark Ladie, 1799), ja siihen kuuluvasta johdanto- ja välirunosta (Introduction ja Love) näkyy lisäksi, että Coleridgen mielikuvitus askarteli näinä aikoina laajemminkin aiheessa, jossa päätekijänä on lempi. Rakkaus (Love) osoittaa, että hänen mielessään on ollut kuva naisesta, joka lemmenlumolla valtaa ihailijansa täydellisesti orjakseen, kohdellen häntä ynseästi siihen saakka, kunnes on myöhäistä häntä pelastaa. Säkeistö

There came and looked him in the face An angel beautiful and bright; And that he knew it was a Fiend, This miserable Knight! —

osoittaa mielestäni demoonisen naisen kuvan olleen lähellä. Kuitenkin näiden katkelmien päämotiivi: onnettoman ja tuhoisan lemmen orjaksi joutuminen, ja sen käsittelytapa vie ne lähemmäksi rouva Holden lemmenpiiriä kuin raakaa, keksittyä demoonia. Tähän piiriin ilmeisesti kuuluu Keatsin ballaadi La belle dame sans merci, joka ei ole muuta kuin Tannhäuserin kertomus olostaan rouva Holden luona:

She took me to her elfin grot, And there she wepr and sighed full sore, And there I shut her wild, wild eyes With kisses four.

And there she lulled me asleep, And there I dreamed — ah! woe betide! The latest dream I ever dreamed On the cold hill's side.

[266] Tapahtui Genevessä 1816, heinäkuun 10 p:n iltana. "Byron recited the lines in Christabel about the lady's breast, when Shelley suddenly started up, shrieked, and fled from the room. He had seen a vision of a woman with eyes instead of nipples". (Symonds: Shelley, ss. 90-91.)

[267] Milton: Paradise Lost (säkeet 647-653 ja 666-670):

Before the gates there sat On either side a formidable Shape. The one seemed woman to the waist, and fair, But ended foul in many a scaly fold, Voluminous and vast — a serpent armed With mortal sting. —

The other shape — If shape it might be called that shape had none Distinguishable in member, joint, or limb; Or substance might be called that shadow seemed; For each seemed either — black it stood as Night.

Nämä jälkimmäiset varjo-olennon kuvaukset uudistuvat Poen ja Lytton-Bulvverin mainituissa teoksissa.

[268] Christabel julkaistiin painosta vasta 1816, mutta oli sitä ennen tullut tunnetuksi kirjallisissa piireissä käsikirjoituksesta. Walter Scott oli lukenut sen ja saanut siitä huomattavia vaikutelmia Viimeisen runojan lauluun, m.m. sen yleispiirteen, että henkilöiden kohtaloista määräävät yliluonnolliset voimat. Linnan rouva ja hänen noituuskammionsa on kaikua Matildasta, Geraldinesta ja haamulinnasta.

[269] Dante Gabriel Rossetti, jonka mielilukemista m.m. Englannin varhaisromantiikka oli, sai Branksomen rouvasta ja hänen noituuskammiostaan aiheen runoonsa Rose Mary (1871), jossa esikuvan mukaan berylli-kiven pahat henget määräävät henkilöiden kohtalosta. Ilman Scottin välitystä hän peri suoraan Coleridgeltä Geraldinen, demoonisen naisen, luoden hänestä Lilithin, joka juutalaistarinan mukaan oli Aatamin ensimmäinen puoliso. Runossa Eden Bower Lilith pyytää käärmeeltä tämän muotoa itselleen voidakseen kostaa Aatamille ja Evalle:

O my love, come nearer to Lilith! In thy sweet folds bind me and bend me, And let me feel the shape thou shalt lend me.

Tällä naisella, jonka jäsenten ympäri käärme kietoutuu, Rossetti on tahtonut kuvata naisen demoonista ja vaarallista viehätysvoimaa. Tästä sai saksalainen maalari Stuck aiheensa tunnettuun Synti-nimiseen tauluunsa. (William M. Rossetti: The Collected Works of Dante Gabriel Rossetti, I-II, 1897, esipuhe, s. 28: "Any writing about devils, spectres, or the supernatural generally, whether in poetry or in prose, had always a fascination for him; at one time, say 1844, his supreme detight was the bloodcurling romance of Maturin, Melmoth the Wanderer". — Kurt Horn: Zur Entstehungsgeschichte Dante Gabriel Rossettis Dichtungen, 1909, s. 79, 83.) Rossettin suhdetta kauhuromantiikkaan selvittää osaltaan sekin, että Byronin matkaseuralainen ja lääkäri 1816, englantilais-italialainen Polidori, oli hänen enonsa; R. varmaankin lapsena kuuli hänestä kotonansa kerrottavan ja tunsi hänen kirjansa. Katso seuraavaa huomautusta. — Villiers de L'Isle-Adam, katso huomautuksessa 181 mainittua A. von Kraemerin tutkimusta.

[270] Sellaiset aiheet kuin Vertavuotava nunna, joka öisin saapuu kiduttamaan uhriaan, Matilda, joka viettelee uhrinsa kadotukseen, ja Geraldine, ovat jo eräiltä puoliltaan vampyyri-ajatusta lähellä. Vampyyri on ihminen, joka lähtee haudastaan imemään verta elävistä ihmisistä, ja kuuluu alkuaan, kuten nimikin osoittaa, slaavilaiseen tarinapiiriin. Byron tutustui tähän uskomukseen Kreikassa, ja vilahdutti sen näkyviin Giaourissa. Hän mietiskeli tätä aihetta, koskapa ryhtyi kirjoittamaan siitä kertomusta samaan aikaan kuin Mary Shelley Frankensteiniä. Se jäi kuitenkin kesken, mutta täydensi sen hänen lääkärinsä Polidori, julkaisten sen 1819. Siinä on kertomuksen päähenkilö, lordi Ruthwen, kansanuskomuksen mukainen verenimijä. Byronilaisen sankarin kalpeus ja hänen erikoinen katseensa saattaa olla hienolta osaltaan kaikua vampyyrin vainaja-ominaisuudesta. Aihe lopuksi kehittyy siihen, että salaperäiset miehet ja naiset, jotka ovat turmioksi vastakkaiselle sukupuolelleen, saavat jonkinmoista vampyyrien leimaa. (Spencen ennen mainittu teos; Scarborough, ss. 158-166, luettelee joukon englanninkielisiä, myöhempiä teoksia, joissa on käytetty vampyyri-aihetta.) Tämän aiheen kaikua kuvastuu Stevensonin kertomuksessa The Body-Snatcher ja hänen romaaninsa The Master of Ballantrae lopussa, jossa demooninen Ballantrae kuolee ja haudataan, mutta haudasta kaivettuna vielä avaa silmänsä; hänelle oli annettu tainnuttavaa lääkettä. Hugon Han d'Islande on myöskin vampyyriperheen jäseniä.

[271] Otto Rank: Das Inzest-Motiv in Dichtung und Sage. Grundzüge einer Psychologie des dichterischen Schaffens. (Leipzig ja Wien, 1912). Rank lähtee psykoanalyyttisen metoodin mukaan siitä Sigismund Freudin väitteestä, että lapsuudessa pojan kiintyminen äitiin ja tyttären isään merkitsee tiedottoman sukupuolivalinnan esiintymistä, ja että täysikasvuisena ilmenevä kauhu tällaista suhdetta vastaan on tuon aikaisemman tunteen torjumista. Tämän perusteella Rank sitten erittelee m.m. Hamletin ja Don Carloksen; Schillerin draamatuotannossa olisi hänen mukaansa pohjamotiivina pojan viha isää vastaan. Esityksestäni ilmenevä torjuva asenne tätä ajatussuuntaa kohtaan tarkoittaa Rankin teosta.

[272] John Tillotson (1630-1694), Canterburyn arkkipiispa, uskonnollinen kirjailija. Walpole kertoo tästä Salaperäisen äidin jälkikirjoituksessa. Hän kieltää itse muistaneensa Heptameronin kertomusta. Montague Summersin mainitussa esipuheessa käsitellään laajasti sukurutsausaiheen esiintymistä Englannin kirjallisuudessa.

[273] Goethe kuitenkin kosketti incestum-aihettakin, tehden sen, hienolla ja lukijan tunteita ymmärtävällä tavalla: hän sijoittaa sen vanhan harpunsoittajan kohtaloon, poistaen siten aiheen räikeyden suurentamalla välimatkaa, ja saavuttaa sillä tarkoituksensa, nim. vanhan soittajan elämäntarinan traagillisen ja surumielisen värityksen. Chateaubriand käsittelee Renéssä veljen ja sisaren välistä eroottista tunnetta.

[274] Aiheen varsinaisena käyttämisenä ei voi pitää sitä, että kirjailija, kuten Scott The Antiquaryssa, antaa jonkun henkilön uskotella toiselle, että tämä on tietämättömyydessään joutunut incestum-suhteeseen.

[275] Ralf Milbanke, Earl of Lovelace: Astarte. A Fragment of Truth concerning George Gordon Byron, Sixth Lord Byron. New Edition with many additional Letters by Mary, Countess of Lovelace, 1921. S. 58: "So Lady Byron wrote on her own responsibility, in conformity with the urgent advice of Wilmot and Mrs. Villiers, and announced what she knew. Augusta did not attempt to deny it, and in fact admitted everything in her letters of June, July, and August 1816".

Nämä kirjeet on julkaistu ss. 213-215 (kesäk. 6 p.), 219-220 (kesäk. 22 p.), 223-225 (heinäk. 3 p.), 232-235 (heinäk. 15 ja 16 p.), 241-244 (heinäk. 20 ja 23 p.), ja 249-251 (elok. 5 ja 9 p.) Mutta se, joka ei edeltäpäin ole vakuutettu Byronin ja rouva Leighin syyllisyydestä, ei voi huomata, että näissä kirjeissä myönnettäisiin juuri mitään. Päinvastoin niitä lukiessa herää ajatus, että Mrs. Leigh kauhulla välttää moista asiaa, jonka esittämistä hän on voinut pitää kälynsä sairaalloisuuden ilmauksena. Mitään vakuuttavaa todistusvoimaa ei liioin ole Byronin kirjeellä Mrs. Leighille Venetsiasta (ss. 81-83, maalisk. 17 p. 1819), sillä sen kiihkeän sävyn ei tarvitse merkitä muuta kuin kotimaataan ja ainoata rakastamaansa henkilöä kaipaavan ihmisen orpoudentunnetta. Lukuunottamatta saksalaisia psykoanalyytikolta ovat kirjallisuuden historioitsijat yleensä kieltäytyneet tulemasta vakuutetuiksi Byronin syyllisyydestä, s.o. he eivät ainakaan lausu siitä positiivista mielipidettä, vaan korkeintaan siteeraavat arkaluontoisimmat kohdat yllämainituista kirjeistä; niin tekee esim. Emmanuel Rodocanachi Byron-teoksessaan (1924); verrattakoon myös J.V. Lehtosen kirjoitusta Valvoja-Ajan heinäkuun numerossa 1924 nimeltä Lordi Byronin jälkimaine, jossa hän osoittaa syytöksen edelleen olevan riittäviä näytteitä vailla. Jotkut, kuten esim. Per Hallström, (Levande dikt, 1814, Byron-figuren, ss. 95-123), pitävät taas asiaa täysin selvitettynä. Juridisesti pätevää todistusta ei löydy, ja kannanotto asiassa on aina subjektiivista: toiset haluavat uskoa Byronin rikokselliseksi, toiset eivät. Lordi Lovelacen kirja on muuten sävyltään Byronille vihamielinen; hän on ryhtynyt tehtäväänsä puhdistaakseen iso-äitinsä mainetta, johon liittyy se omituinen, kaikista selityksistä huolimatta selittämätön tosiasia, että hän, vaikka syytti kälyänsä tällaisesta luonnottomuudesta, kuitenkin eli. hänen kanssaan ystävällisissä suhteissa. Sitä pulmaa ei Astarte-kirja selvitä. Katso myös G. Åman-Nilsson: Lord Byron och det sekelgamla förtalet. 1915. "Inom svensk litteratur och press hava på senare tider röster hörts, avkunnande den domen, att 'Byron-mysteriet' nu vore definitivt uppklarat… De studier, jag sedan ganska länge bedrivit i den kring lord Byrons namn uppvuxna litteraturen, ha emellertid bibringat mig en alldeles motsatt uppfattning". Tämä tarkoittanee m.m. yllämainittua Hallströmin kirjoitusta, joka ylimielisen varmuutensa ja farisealaisen tuomioleimansa vuoksi vaikuttaa vastenmielisesti.

Byronia koskeva incestum-syytös on käsitettävä myös hänen aikansa englantilaisen maailman tavattoman ahdasmielisyyden valossa: Byron ei ollut ainoa, jota tällaisesta syytettiin: Beckfordista juoruttiin samanlaista. Incestum-epäilykset olivat ilmassa yhtä hyvin kuin kirjallisuudessa. René sisältää suurin piirtein saman mysterion kuin Manfred. Hautaan hoippuva klassillisuus, eli kuluneen vuosisadan pimeä vanhoillisuus, ei voinut ymmärtää, kuinka kirjallisuudessa saatettiin käsitellä moisia aiheita, ellei katkera katumus ajanut kirjailijoita omakohtaisiin tunnustuksiin. Romantiikan kolkoin mysterio projisioitiin kirjailijain yksityiselämään.

[276] On varottava, ettei Shelleyn ja hänen isänsä suhdetta käsitetä väärin runoilijaan kohdistuvan yksipuolisen ihailun vuoksi. Shelleyn elämäkerta osoittaa, ettei hän ollenkaan ymmärtänyt eikä koettanutkaan ymmärtää isäänsä, vaan pitäen jo nuoruudesta saakka eriskummallisella sitkeydellä kiinni teorioistaan ja niiden johdonmukaisesta toteuttamisesta — siitähän tosirunoiljat usein tunnetaan — osoitti olevansa kokonaan vailla tavallista elämäntaitoa ja vierautui siksi isästään, joka aikansa ja ympäristönsä kannalta arvosteltuna olisi ollut aivan yliluonnollinen ihminen, jos hän olisi voinut poikansa edesottamisia täydellä hyväksymisellään siunata.

[277] "Liebesglühendes Suchen nach einem vollkommenen Seelischen, das seiner Einbildungskraft als Weib erscheint, ist, dunkler oder klarer bewusst, der Grundantrieb seines Dichtens". (Otto Maurer: Shelley und die Frauen, 1904, s. 35.) Tekstissä siteerattua Alastorin kohtausta lukiessa muistuu mieleen Gustaf Frödingin runo En morgondröm.

[278] Teos painettiinkin tällä nimellä, mutta kustantaja Ollier rupesi pelkäämään juuri tämän sisaruussuhteen tekemää vaikutusta eikä levittänyt teosta tässä muodossa. Muutamia kappaleita — kuinka paljon, ei tiedetä — ehdittiin kuitenkin myydä. (Symonds: Shelley, s. 97.)

[279] Laonin ja Cythnan alkuperäisen esipuheen lopussa oli seuraava kappale, joka sitten poistettiin (julkaistu täydellisenä Forman-painoksessa, I, ss. 85-98):

"In the personal conduct of my Hero and Heroine, there is one circumstance which was intended to startle the reader from the trance of ordinary life. It was my ohjeet to break through the crust of those outworn opinions on which established institutions depend. I have appealed therefore to the most universal of all feelings, and have endeavoured to strengthen the moral sense, by forbidding it to waste its energies in seeking to avoid actions which are only crimes of convention. It is because there is so great a multitude of artificial vices, that there are so few real virtues. Those feelings alone which are benevolent or malevolent, are essentially good or bad. The circumstance of which I speak, was introduced, however, merely to accustom men to that charity and toleration which the exhibition of a practice widely differing from their own, has a tendency to promote. [Tähän paikkaan Shelley on lisännyt seuraavan alahuomautuksen: 'The sentiments connected with and characteristic of this circumstance have no personal reference to the writer'.] Nothing indeed can be more mischievous, than many actions innocent in themselves, which might bring down upon individuals the bigotted contempt and rage of the multitude".

[280] Ernest Sutherland Bates: A Study of Shelley's Drama The Cenci, 1908. "The Cenci is a work of art; it is not coloured by my feelings nor obscured by my metaphysics". (S. 19.) Batesin kirja ei syvenny incestum-aiheeseen. — Wilhelm Wagner: Shelleys "The Cenci". Analyse, Quellen und innerer Zusammenhang mit des Dichters Ideen, 1903. Tekijä sanoo s. 10: "Hier begegnete Shelley seinem Lieblingsthema, einem von ihm oft bekämpften Gegner, der Tyrannei. Er fand hier die Tyrannei in ihren verschiedensten Gestaltungen, die politische, die kirchliche und die häusliche Tyrannei". Tästä en ole tullut vakuutetuksi.

[281] Southey tutustui Gebiriin ensi kerran matkallaan Portugaliin keväällä 1800. Sen tekijästä hän ei silloin tietänyt mitään. Hän oli jo tällöin julkaissut Wat Tylerin ja Joan of Arcin sekä kirjoittanut Madocin, joten hänen mieltymyksensä tavatessaan tuntemattomalla taholla samanlaista sankarillista myytti-epiikkaa on helposti ymmärrettävissä. (Edward Dowden: Southey, s. 67.)

[282] Esimerkiksi Arthur Symonds: The Romantic Movement in English Poetry, 1909, ss. 148-160. Esittämääni näkökantaa Southeyn osuudesta romantiikan valoisaan sankari-ihanteeseen en ole huomannut Southey-kirjallisuudessa ja jää se kokonaan omalle vastuulleni.

[283] Southeyn nuhteettomuus oli hänen onnettomuutensa, sillä se vaikutti tavallaan yhtä ärsyttävästi kuin Byronin "paheellisuus"; se näyttää ärsyttävän vieläkin, päättäen Symondsin lauseesta (edellämainittu teos, s. 152): "What renders Southey so irritating as a man, for ali his virtues, is his conscious rectitude". Southeyn harrastus kohdistui niin kokonaan kirjallisuuteen (käytännöllisenä pakkona tarve ansaita oman ja Coleridgen perheen elatus), ettei hänelle jäänyt aikaa sellaiseen, mikä olisi inhimillisten heikkouksien esiintymisellä tehnyt hänet jälkimaailmalle "sympaattisemmaksi". Hän oli jyrkkä ja suoraviivainen mies, joka esim. väitteissään halveksi sellaisia lievennyksiä kuin "luullakseni", "mielestäni" j.n.e. Hän otti kyllä vastaan hovirunoilijan, mutta ei aatelisarvoa; Scott teki päinvastoin. Edellinen tuotti tuloja, jälkimmäinen menoja.

[284] Shelley on ilmeisesti saanut vaikutelmia Southeyltä ja asettuu hän Islamin kapinallaan Southeyn rinnalle fantastisen itämaisen eepoksen viljelijänä. Hän luki ihaillen Thalabaa, joka monessa suhteessa tuntuu Islamin kapinan alta. Runoelmansa esipuheessa hän sanookin: "I have avoided, as I have said before, the imitation of any contemporary style. But there must be a resemblance, which does not depend upon their own will, between all the writers of any particular age. They cannot escape from subjection to a common influence which arises out of an infinite combination of circumstances belonging to the times in which they live… And this is an influence which neither the meanest scribbler nor the sublimest genius of any era can escape; and which I have not attempted to escape". Shelley ilmeisesti on itse tietoinen runoelmansa kuulumisesta siihen lajiin, jota Southey edusti.

[285] Esimerkiksi The Antiquaryssa esiintyvä, suurta kunnioitusta nauttiva kerjäläinen Edie Ochiltree, jonka saattaa sanoa juontavan sukujuurensa Odysseiasta saakka; hän istuu sukupuussa samalla oksalla kuin Runebergin "den aktade tiggaren Aron". Tällainen tärkeä sivuhenkilö, milloin kerjäläinen, milloin palvelija — joskus mustalainen, kuten Quentin Durwardissa — esiintyy Scottin joka romaanissa.

[286] Caleb Williams, ennen mainittu painos, s. 107. Salapoliisiromaaniin nykyaikaisessa merkityksessä on tästä kuitenkin vielä pitkä matka sikäli, että Williamsin halu saada selville isäntänsä rikos on sairaalloista uteliaisuutta, ilman muuta tarkoitusta. Kirjailija esittää sekä Falklandissa että Wiiliamsissa sielullisesti sairasta ihmistyyppiä, henkilöitä, joilla sellaiset henkiset ominaisuudet kuin arkuus hyvästä maineestaan ja uteliaisuus, ovat kehittyneet heidän koko elämäänsä määrääviksi, ohi siveellisten velvoitustenkin.

[287] Lillie Deming Loshe: The Early American Novel, 1907. S. 30: "It is from Godwin that Brown received the impulse to write the first American novels that possess any real meritmerit". S. 32: "They sought a pian to improve and secure human happines and looked to William Godwin as the inspired highpriest of political wisdom". Godwin sai puolestaan vaikutuksia Brownin Wielandista, kuten Mandevillen esipuhe osoittaa.

[288] Amerikallakin oli Lewisinsä, eräs William Dunlap, joka näihin aikoihin teki Saksan kirjallisuutta tunnetuksi Amerikassa, m.m. kääntämällä Kotzebuen näytelmiä. (Loshe, s. 32.)

[289] Brownin teokset, joita en ole saanut luettavakseni, ovat Loshen mukaan seuraavat (mainitussa Bjurmanin Poe-tutkimuksessa oleva esitys on puutteellinen): Wieland, or the Transformation (1798); Arthur Mervyn (1799); Edgar Huntly or Memoir of a Sleep Walker (1799); Ormond, or the Secret Witness (1799); Jane Talbot (1801); Clara Howard, or the Enthusiasm of Love (1801). Wieland on tehty Caleb Williamsin mukaan; vainottu on nainen, Clara, ja vainooja eräs salamyhkäinen muukalainen Carwin, joka vatsastapuhujana matkaansaattaa pöyristyttäviä tunnelmia ja tekoja. Arthur Mervynin tyranni Welbeck on tavallinen rikollinen, jonka esiintyminen ja toiminta kuitenkin herättää pelkäävää kunnioitusta; kirjan kauhu rakentuu keltakuumeen kuvauksille. Ormond on tyranni, joka luottaen oman persoonallisuutensa voimaan halveksii "lakeja ja asetuksia", ja kääriytyen mysterion vaippaan herättää teoillaan ja luonteensa ristiriidoilla pelkäävää kauhua; hänen elämänaatteensa on uuden ihanneyhteiskunnan perustaminen jonnekin meren taakse. Jane Talbot ja Clara Howard eivät ole kauhuromaaneja; ne on kirjoitettu kirjeromaanin muotoon; Loshe sanoo niistä (s. 49): "The author's intention was to make them women of a newer type, to let them speak and act and love for themselves, relying on their own judgement", mikä on Godwinin oppia. Edgar Huntlyn esipuheessa (Loshe, s. 69) Brown lausuu: "It is the purpose of this work… to exhibit a series of adventures growing out of the conditions of our country, and connected with one of the most common and wonderful diseases of the human frame. One merit the writer may at least claim: that of calling forth the passions and engaging the sympathies of the reader by means hitherto unemployed by preceding authors. Puerile superstitions and exploded manners, Gothic castles and chimeras, are the materials usually employed for this end. The incidents of Indian hostility and the perils of the western wilderness are far more suitable… These, therefore, are, in part, the ingredients of this tale". Brown onkin indiaaniromaanin perustaja.

[290] Ilmestyi The Dollar Newspaperissa 1843.

[291] Friedrich Depken: Charakter und Technik der Detektivnovelle, 1914. Toteaa sivulla 29 Doylen riippuvaisuuden Poesta. Katso myöskin Olaf Homénin teosta I marginalen (1917), kirjoituksia Detektivlitteraturen (s. 142), Fader Brown (s. 154), ja Rymmare och fasttagare (s. 165).

[292] Arno Schneider: Die Entwickelung des Seeromans in England im 17. und 18. Jahrhundert, 1901. Käsittelee pääasiassa vain Defoeta ja Smollettia. Robinson Crusoe jäänyt mainitsematta. Meriromaanin velkaa kauhuromanttiselle runoudelle ei selvitetä.

[293]. Jo ennen Poen tuotantoa nostaa meriromaanin maineeseen amerikkalainen James Fenimore Cooper (1789-1851) teoksillaan The Pilot (1823), The Red Rover (1828), The Water Witch (1830), The Two Admirals (1842) ja Wing and Wing (1842). Hänen rinnallaan on mainittava Frederick Marryat (1792-1848), jonka kaikki romaanit, luvultaan yli 30, käsittelevät merielämää ja meriromantiikkaa. Teoksellaan The Phantom Ship (1839) hän toi kirjallisuuteen Vaeltavan juutalaisen merellisen vastineen, Lentävän hollantilaisen. Heidän aikanaan esiintyi useita muitakin tämän alan viljelijöitä. Myöhemmistä on mainittava W.H.G. Kingston (1814-1880), Charles Kingsley (1819-1875), Charles Reade (1814-1884) ja R.L. Stevenson (1850-1894) y.m. (Karl Richter: Die Entwicklung des Seeromans in England im 19. Jahrhundert, 1906. Mainitsee Defoen ja Smollettin, mutta siirtyy heistä suoraan Cooperiin, puuttumatta välillä olevaan meriromantiikkaan.) Ch. N. Robinsonin teos The British Tar in Fact and Fiction (1909) kuvaa tarkoin, miten englantilaista merimiestä on esitetty Englannin sekä taide- että muussa kirjallisuudessa. Tuoreena esimerkkinä merirosvoromantiikan jatkuvasta elinvoimasta saattanee mainita James Matthew Barrien nuorisokirjan Peter and Wendy (1911), suomennettu nimellä Pekka poikanen.

[294] Esim. M.R. James: The Mezzotint; Mrs. Nesbit: Grim Tales; E.F. Benson: The Judge's House; Le Fanu: An Account of Some Strange Disturbances in Aungier Street.

[295] Verrattava huomautusta 270.

[296] Verrattava huomautusta 289.

[297] Mrs. Shelley: Frankenstein or the Modern Prometheus, 1817. (Käyttämäni painos ilman vuosilukua, kustantaja George Routledge & Sons, Limited, Lontoo.) Johdannossaan tekijä kuvaa sitä saksalaista haamukirjallisuutta, jota he Sveitsissä ollessaan lukivat, ja joka aiheutti Frankensteininkin kirjoittamisen: "There was the History of the Inconstant Lover, who, when he thought to clasp the bride to whom he had pledged his vows, found himself in the arms of the pale ghost of her whom he had deserted", mikä viittaa vertavuotavan nunnan tapaiseen tarinaan. (Katso huomautusta 143.) Frankensteinin luoma hirviö kärsii luonnottomuutensa aiheuttamasta yksinäisyydestä, inhosta ja vainosta (s. 190): "There was none among the myriads of men that existed who would pity and assist me; and should I feel kindness towards my enemies? No: from that moment I declared everlasting war against the species…"

[298] Verrattava huomautusta 180. Siinä selostettuun kirjalliseen suuntaan kuuluvat vielä Charlotte Smith, Turnee (1749-1806) ja hänen romaaninsa Desmond (1792, kirjeromaani), The Old Manor House (1793) ja The Banished Man (1794), jotka kaikki esittävät vallankumouksellisia aatteita; Elizabeth Inchbald (Simpson, 1753-1821), vallankumoukselliset kertomukset A Simple Story (1791) ja Nature and Art (1796); ja Amelie Opie (Alderson, 1769-1853), romaani Adeline Mowbray (1804). Tämän jälkeen luonnollisista syistä vallankumoushenkinen kertomus tyrehtyy, ollen sammuksissa aina vuoteen 1830 saakka, jolloin Bulwer-Lytton julkaisi yhteiskunnallisen romaaninsa Paul Clifford, todistukseksi vielä elossa olevalle Godwinille siitä, etteivät tämän humanitääriset aatteet olleet herenneet vaikuttamasta. Yhteiskunnallis-humanitäärinen romaani kohoaa pian tämän jälkeen suureen merkitykseen Charles Dickensin tuotannon kautta.

[299] Southeyn yhteiskunnallinen "ohjelma" oli Dowdenin mukaan (s. 155) hänen vanhemmalla iällään m.m. seuraava: valtion koulut; halvan ja hyvän kirjallisuuden levittäminen, hyvin järjestetty siirtolaisuus; suurkaupunkien köyhälistölasten erikoinen huoltaminen; protestanttisten sairaanhoitajattarien kasvatus ja sairaaloiden perustaminen; säästöpankkien perustaminen; raipparangaistuksen poistaminen armeijasta ja laivastosta, paitsi äärimmäistapauksissa; köyhäinhoitolakien uudistaminen; metsästyslakien muuttaminen; rikoslain muuttaminen vähentämällä kuolemanrangaistuksia; tehdaslakien muuttaminen edullisemmaksi työväelle ja lasten työn estämiseksi; yleisten töiden toimeenpano hätäaikoina; maan hankkiminen työväelle. Tästä päättäen ei Southeyn huudettu "vanhoillisuus" ole ollut muuta kuin vallankumouksellisista nuoruudenhaaveista vapautunutta tervettä järkeä, joka kohdisti parannusvaatimuksensa olevissa oloissa esiintyviin kipeisiin epäkohtiin; hänen ei voi sanoa syvemmässä mielessä rikkoneen niitä nuoruutensa ihanteita vastaan, joissa oli ollut asiallista pohjaa. Tietämättömäksi jää, miksi Byronin ja Shelleyn radikalismi olisi muuttunut, jos he olisivat saaneet elää Southeyn ikään.

[300] Talvella 1811-1812. Southey lausui hänestä: "Here is a man at Keswick who acts upon me as my own ghost would do. He is just what I was in 1794". (Dowden, ss. 121-124.) Kolme vuotta myöhemmin Shelley lähetti Alastorin Southeylle. Landor ja Southey tutustuivat vasta 1808, tullen elinaikaisiksi ystäviksi. Byroniin Southey tutustui 1813: "Southey finding in Byron very much more to like than he had expected, and Byron being greatly struck by Southey's 'epic appearance'". (Dowden, s. 172.)

[301] Sidney Colwin: Landor, 1909, s. 223. Landor ihaili Shelleyn runoutta, mutta ei välittänyt paljoa Wordsworthista.

[302] Verrattava huomautusta 38. Itämainen romantiikka jatkui voimakkaana; Vathekin jälkeen siihen kuuluvat joko kokonaan tahi osaksi Coleridgen Kubla Khan ja Lewti; Southeyn Thalaba, The Curse of Kehama ja Roderick; Landorin Gebir ja Count Julian; Scottin The Vision of Don Roderick, The Bethroted, The Talisman, Ivanhoe, Count Robert of Paris ja The Surgeon's Daughter; Byronin itämaiset runoelmat; Shelleyn The Revolt of Islam; Bulwer-Lyttonin nuoruudenrunoelma Ismael; Washington Irvingin Alhambra; Disraelin Alroy, y.m.

[303] Etevässä pikkukaupunkikuvauksessaan Cranford (1853) Elisabeth Gaskell asettaa huvittavalla tavalla Johnsonin Dickensin rinnalle osoittaen, kuinka täydellisesti edellisen tyyli oli vanhentunut — niin kokonaan, että tekijätär saavuttaa voimakkaan humoristisen vaikutelman vain siteeraamalla Johnsonia. Tämän pyhyyden häväistyksen oli aloittanut jo ennen mainittu Barrett, joka Sankarittaren X:ssä kirjeessä pilkkaa Johnsonin tyyliä, esim. seuraavasti:

"Debarred by my secluded life from copying the polished converse of high society, I have at least endeavoured to avoid the vulgar phraseology of low; and to discuss the very weather with a sententious association of polysyllabic ratiocination".

[304] Tältä kannalta romanttinen jännitys- ja kauhukirjallisuus on sopivaa valaisua n.s. esteettiselle täydennysteorialle. Dubosin mukaan (K.S. Laurila: Estetiikan peruskysymyksiä, 1918, s. 398) taide on "elämän täydennyksenä ja puuttuvan todellisuuden korvauksena siten, että se yleensä tyydyttää henkisen toiminnan tarvetta, jota todellisuus ei aina riittävästi eikä kyllin monipuolisesti tyydytä, ja poistaa siten toimettomuuden aiheuttaman tyhjyyden ja ikävän tunnetta. Tätä henkisen toiminnan tarvetta tyydyttää taide tarjoomalla tilaisuutta mieltäkiinnittäviin, mutta samalla pohjaltaan vaarattomiin tunne-elämyksiin. Taiteen tarjoamat tunne-elämykset ovat vaarattomia, koska me tiedämme, että ne jännittävät ja semmoisina luonnostaan voimakkaita mielenliikutuksia herättävät tapahtumat ja elämänkuvat, joita taide esittää, eivät ole todellisia, vaan ainoastaan todellisten tapahtumain ja ilmiöiden jäljennöksiä". Jos nyt ajattelemme, mikä on se mielentila, jota ensimmäisenä ja kaikille yleistajuisena kaivataan yksitoikkoisuuden ja ikävän tunnelman haihduttamiseksi, niin tulkitsee sen parhaiten sana "jännitys". Alkeellisimmassa muodossaan, esim. taistelun ja kilpailun aiheuttamana, se on kaikkien tunnettavissa, sellaisenkin, joka on aivan kykenemätön tajuamaan esim. taiteessa esiintyvää hienon ja jalostuneen "jännityksen" viehätystä. Näinpä siis kirjallisuus, joka päätehtävänään viljelee tuollaista alkeellista vaaran, taistelun, takaa-ajon, yliluonnollisuuden, peloittavien tapahtumain ja näkyjen sekä rakkauden jännitystä, vetoaa tällä kaikista laajimpaan piiriin, antaen sille todellisuuden korvaukseksi juuri sitä jännitystä, jota se kaipaa. Tästä saa selityksensä myös se, miksi tällainen alkeellinen jännityskirjallisuus on aina ollut laajalle levinnyttä ja suuren yleisön erikoisesti suosimaa. Se, ettei esim. varsinainen korkeampi taidekirjallisuus, sellainen, joka rakentuu sielunelämän hienostuneemmille jännityspuolille, nauti tällaista suosiota, johtuu nimenomaan siitä, ettei se enää korvaa alkeellisen jännityksen kaipuuta.

[305] The Silence, ilmestyi 1839 The Gentleman's Magazinessa.

[306] Helene Richter (ennenmainittu teos, ss. 160-172) luokittelee kauhuromantiikan seuraavasti: I yliluonnolliset tapahtumat; II jännittävät tapahtumat ja salaperäiset, arvoitukselliset luonteet, ilman yliluonnollista. Suggestion ehtoa kauhun syntymiselle ei mainita.

[307] Tältä pohjalta koko kauhuromantiikka muodostaa ikäänkuin kokeilua Edmund Burken teorialla. Burken mukaan (K.S. Laurila, ennen mainittu teos, s. 145) "kaikki mikä on omansa herättämään tuskan ja vaaran mielikuvia, t.s. kaikki, mikä on jollakin tavoin peloittavaa, peloittaviin asioihin liittyvää tai pelon tavoin vaikuttavaa, on ylevän vaikutelman lähteenä". Kun peloittava uhkaa meitä suoranaisesti, on se pelkästään tuskaista, mutta muuttuu ilahduttavaksi, "kun se vain herättää meissä tuskan ja vaaran mielikuvia meidän olematta todellisessa vaarassa". Jos nyt ajattelemme kauhuromantiikkaa, kuinka se joka kohdassa pyrkii suggeroimaan lukijassa jännitystä, pelkoa ja kauhua, ja kuinka se täysin tajusi esim. vuoristomaiseman jylhän kauneuden, viljellen kaikkia "subliimin" tunnustettuja aiheuttajia, kuten myrskyä, ukkosta, vuoriputouksia, ilmojen kotkaa, kuutamoa, suuria, ristiriidoissa kamppailevia luonteita j.n.e., täytyy sanoa, että tässä on kysymys Burken pelko- ja subliimiteoriasta käytännössä, alkupohjana Dubosin korvausteoria. Burken teos (A Philosophical Inquiry into the Origin of our Ideas on the Sublime and Beautiful, katso John Morley: Burke, 1923, s. 12) ilmestyi jo 1756, ja on epäilemättä teoreettinen tutkielma niistä kahdesta päätunnelmasta, joihin kauhuromantikot pyrkivät, nimittäin pelosta ja subliimista, eli "kauhua herättävästä kauneudesta". Hänen kirjansa oli varmaankin tunnettu kirjallisissa piireissä, tulkiten sitä heräävää romantiikan ajatustapaa, joka jo silloin oli ilmassa, eikä todennäköisesti ole aivan syytön niihin pelon ja subliimin kokeiluihin, joihin Walpole ja muut kauhuromantikot pian ryhtyivät.

[308] Pidän tarpeellisena huomauttaa, että käyttäessäni sanaa "traagillinen" olen tarkoittanut yleensä järkyttävää kohtaloa ja syvää murhetta, tahtomatta esittää täsmällistä kantaa traagillisuuden käsitteestä.