II

MATTHEW GREGORY LEWIS

1

Edellisessä luvussa olemme saapuneet vuoden 1794:n paikkeille, ellemme ota lukuun vielä myöhemmin ilmestynyttä Italialaista. Jos siihen pysähtyen katselemme ympärillemme Englannin kirjallisuudessa, avautuu eteemme mielenkiintoinen näköala. Samuel Johnson on kuollut kymmentä vuotta aikaisemmin, Robert Burnsilla on enää vain kaksi elinvuotta jäljellä. Horace Walpole on 77-vuotias vanhus, Clara Reeve 65-vuotias, ja Ann Radcliffe 30-vuotias, ollen kuitenkin jo tuotantonsa huipulla ja lähestymässä sen nopeata loppua. Walter Scott on 23 vuoden ikäinen, ja on aloittanut lakimiestoimensa; jo kymmentä vuotta aikaisemmin hän oli tutustunut Percyn ballaadeihin ja yleensä jo tähän mennessä syvästi perehtynyt kotiseutunsa kansanrunouteen, muinaistietoon ja historiaan; Samuel Taylor Coleridge palaa tänä vuonna Cambridgeen, päästyään onnellisesti irti rakuunarykmentistä, johon oli pestautunut onnettoman rakkauden ja huonojen raha-asiain vuoksi, tutustuu Oxfordissa Robert Southeyhin, haaveilee hänen kanssaan Susquehannan rannalle perustettavasta pantisokraattisesta yhteiskunnasta, ja julkaisee esikoisteoksensa. William Wordsworth on 24-vuotias, on ollut Ranskassa innostumassa vallankumouksen aatteista ja päässyt pujahtamaan Englantiin vähää ennen kuin hänen ystäviensä girondistien päät putosivat; on julkaissut ensimmäiset teoksensa ja kypsyttää parhaillaan päätöstään antautua kokonaan runottarien palvelukseen. Thomas Moore on 15-vuotias, suunnittelee Anakreon-käännöksiään ja innostuu ystävänsä Robert Emmetin kanssa Irlannin vapauden asiaan. Thomas de Quincey on 9-vuotias ja aloittaa parhaillaan henkisesti orvon ja yksinäisen koulupojan elämää. Charles Lamb on 19-vuotias ja palvelee konttoristina. Walter Savage Landor on myös 19-vuotias, tunnettu Oxfordissa "hulluna jakobiinina". Ch. R. Maturin on 12-vuotias. William Godwin julkaisee tänä vuonna kuuluisan romaaninsa Caleb Williams. Byron on kuuden, Shelley kahden vuoden ikäinen, ja Keatsin syntymävuosi on edessä. Tämä ajankohta on siis Englannin kirjallisuuden historiassa erikoinen ja huomattava: sen takana on klassillisuuden aurinko lopullisesti laskenut, ja edessä ovat uuden suunnan, uusien runollisten ihanteiden, aatteiden ja vapauden, toiveista, lupauksista ja tuloksista rikkaat vuosikymmenet.

Tänä samana vuonna oli Englannin lähetystössä Haagissa virkamiehenä nuori gentlemanni, joka todennäköisesti herätti siellä erikoista huomiota. Hän oli pienikokoinen ja likinäköinen; hänen silmänsä, jotka pistivät esiin kuopistaan kuin kravulla, antoivat varmaankin hänen kasvoilleen tavallisuudesta poikkeavan leiman. Hän oli hyvin puhelias ja iloinen, soitteli mielellään klaveeria, kirjoitteli runoja ja sepitti niihin säveliä; hän otti osaa seuraelämään ja ennenkaikkea harrasti kirjallisuutta ja varsinkin kirjailijaksi tulemista mitä innokkaimmin. Tämä nuori mies oli Matthew Gregory Lewis eli "Munkki-Lewis", jonka liikanimen hän myöhemmin sai oman kirjansa mukaan. Koska hänen tuotantonsa ja erittäinkin hänen romaaninsa Ambrosio eli munkki (Ambrosio or The Monk, 1795) tulee olemaan seuraavassa keskeisen huomion esineenä, on paikallaan esittää tässä hänen elämänvaiheensa.[81]

2

Matthew Gregory Lewis syntyi Lontoossa heinäkuun 9 p. 1775. Hänen isänsä oli korkeassa asemassa oleva sotaministeriön virkamies (Deputy Secretary at War) Matthew Lewis, ja äitinsä Frances Maria Sewell, myös korkeassa asemassa olevan virkamiehen, Thomas Sewellin, nuorin tytär. Isä näyttää olleen tarmokas ja ankara, mutta hyvä ja jalo mies; äiti, joka oli miestään paljoa nuorempi, on ollut iloluontoinen, soitantoa harrastava, hento ja kaunis olento, jonka henkinen ilmapiiri oli toinen kuin hänen miehensä.[82] Neitona ollessaan hän kuului hovin ihailtuihin kaunottariin, jonka etevä tanssitaito ja musikaaliset lahjat herättivät huomiota. Naimisissa ollessaan hän piti kotonaan soitanto-iltoja, kooten niihin päivän suositut soittotaiteilijat. Kirjallisuutta hän harrasti myöskin, osoittaen siinä vallan erikoista makua, koskapa hänen mainitaan lueskelleen erästä Saducismus Triumphatus (1681) nimistä Joseph Glanvillen kirjoittamaa teosta, jossa kerrotaan noidista ja näyistä.[83] Vaikka ei panisikaan erikoista huomiota tätä kirjaa koskevaan tietoon, (joka sangen kaavamaisesti, muiden tietojen puutteessa, aina mainitaan Lewisin elämäkerroissa), sillä tuskinpa rouva Lewis sentään piti sitä minään päälukemisenaan, on sillä kuitenkin jotakin merkitystä siksi, että sen merkilliset kuparipiirrokset, joissa m.m. paholaisen nähdään lyövän rumpua ilmassa Mr. Mompessonin talon yläpuolella, saattoivat olla hyvin hauskaa katseltavaa hänen pienelle ja vilkkaalle pojalleen, ehkäpä jo aikaisin virittäen hänen mielikuvituksensa määrättyyn suuntaan. Rouva Lewis oli myös uskonnollisuuteen taipuva luonne, jonka tunne-elämä löysi viihdytystä hartausmystiikasta. Tällaisessa kodissa Matthew kasvoi vanhimpana neljästä lapsesta, varakkaissa oloissa, Lontoon ylhäisön elämän, huvitusten, kirjallisuuden ja taiteen piirissä.[84]

"Mat", joksi häntä lapsena sanottiin, oli henkisiltä lahjoiltaan aikaisin kehittynyt, pieni ja sirokasvuinen. Äitinsä hemmoiteltuna leikkitoverina hän oppi jo varhain naivin vakavasti ottamaan osaa vanhemman väen asioihin, sanoen äitiään "Fannyksi" ja ollen hänen pienenä makutuomarinaan. Tämä sydämellinen suhde äidin ja pojan välillä ei myöhemminkään häiriytynyt. Mat oli yleensä kuuliainen ja vanhempiensa tahtoon taipuva poika. Käytyään aluksi yksityistä koulua hän tuli kesäk. 19 p. 1783 kuuluisaan Westminsterin kouluun, josta pääsi 1790. Toverina hänellä oli siellä m.m. Robert Southey, joka tuli samaan kouluun 1788 ja eroitettiin sieltä 1792. Kerrotaan Lewisin kouluaikanaan erikoisesti kunnostautuneen näyttelijänä, ja näytelmien esittäminen olikin lapsena hänen päähuivejansa.[85] Aikaisin esiintyivät myös hänen soitannolliset taipumuksensa.

Hänen lapsuudenmuistoistaan mainittakoon muuan haamuromantiikkaan kuuluva piirre. Lapsena hän usein oleskeli erään isänsä sukulaisen luona maaseudulla, Stanstead Hallin kartanossa, jossa oli hyvin vanha päärakennus. Eräs osa siitä oli ollut kauan asumattomana, joten tietysti maan uskon mukaan haamut ja kummitukset olivat sinne pesiytyneet. Talon palvelijat varsinkin pitivät yllä tätä uskoa, herättäen lapsessakin pimeän ja kummitusten pelkoa, eivätkä he mistään hinnasta olisi pimeän tultua poikenneet erääseen siinä osassa rakennusta olevaan, vanhanaikaisen komeasti sisustettuun huoneeseen, jonka suurien kaksoisovien ohitse pikku Mat tavallisesti vietiin makuuhuoneeseensa. Joka kerta — niin on Lewis itse myöhemmin kertonut — kun häntä vietiin tuon synkän huoneen ohi, hän loi sinnepäin pelokkaan katseen, kuin odottaen, että nuo korkeat ja eriskummallisilla leikkauksilla koristetut ovet aukeaisivat ja joku kauhuolento näyttäytyisi.[86]

3

Jo Lewisin kouluaikana rikkoutui hänen vanhempainsa avioliitto, minkä jälkeen rouva Lewis aluksi matkusti Ranskaan. Hänen miehensä maksoi hänelle runsaan eläkkeen, mutta rouva Lewis oli siitä huolimatta ainaisessa rahapulassa. Kun hän ei voinut enää turvautua entiseen mieheensä, sai Matthew auttaa häntä parhaansa mukaan taskurahoillaan ja isältään pyytämillään ylimääräisillä lisillä. Tämä asia on yhtenä kuteena siinä toverillisessa kirjeenvaihdossa, joka näinä aikoina alkaa äidin ja pojan välillä, ja jossa Matthew esiintyy tietojen välittäjänä äidin ja perheen muiden jäsenten kesken, tehden sen kieltämättä sangen onnistuneella ja pirteällä tavalla. Toisena kirjeenvaihdon erikoisaiheena ovat Lewisin kirjalliset harrastukset, joihin hän selittää ryhtyneensä muka voidakseen mahdollisesti sen kautta hankkia äidilleen tuloja. Nämä ensimmäiset kirjalliset yritykset muodostavat tärkeän ajanviettopuolen hänen olostaan Oxfordissa, Christ Churchissa, jonne hän meni opintojaan jatkamaan syksyllä 1790. Tuloksena niistä oli (lopullisesti Parisissa valmistunut) näytelmä, nimeltä Kirjekepponen (The Epistolary Intrigue), joka on hävinnyt. Äiti sai tehtäväkseen tarjota sitä Drury Lane-teatterille, jonka etevää näyttelijätärtä Mrs. Jordania varten Lewis oli kirjoittanut sen pääosan, mutta teosta ei hyväksytty. Näiden rukkasten tuottama harmi kuvastuu selvästi viisitoistavuotiaan kirjailijan kirjeestä.[87] Vuosia myöhemmin julkaisemansa näytelmän Rivers, eli itä-indialainen (Rivers or the East-Indian, 1800) hän esipuheessaan ilmoittaa kirjoittaneensa viidentoista vanhana, joten Kirjekepponen on ilmeisesti ollut sen pohjana. Oxfordissa ollessaan hän sitäpaitsi yrittää suorasanaistakin kertomusta, jota täydentelee Parisissa. Sitä ei ole julkaistu, mutta se on ollut koomillis-satiirinen nuorten naisten tunnevuodatusten kuvaus nimeltä Tunteellisuuden vuodatuksia (The Effusions of Sensibility); hänen kuolemansa jälkeen julkaistuista otteista päättäen se oli parodiaa Richardsonista Fieldingin tyyliin.[88]

Matthewin oli valmistuttava diplomaatin uralle ja siksi tapaamme hänet kesällä 1791 Parisissa; kuuluihan tällainen "grand tour" sitäpaitsi muutenkin hänen asemassaan olevien nuorukaisten kasvatukseen. Hän oli kuitenkin liian nuori ymmärtääkseen sitä, mitä näihin aikoihin Ranskassa tapahtui; ainakaan ei hänen kirjeessään äidille esiinny mitään siihen viittaavaa. Sen pääsisältönä ovat neuvot äidille erään tämän näytelmäsommitelman johdosta. Mutta se käy kyllä selville, että hän innokkaasti seurasi vallankumousajan teatteria, kertoen m.m. "tuntevansa vähintään kaksikymmentä ranskalaista oopperaa, jotka epäilemättä menestyisivät, jos ne käännettäisiin… Eräässä niistä nimeltä Le Souterrain on vaimo piiloitettu mustasukkaisen miehen talossa olevaan holviin; jälkeenpäin suljetaan sinne sattumalta hänen lapsensa, eivätkä he pääse sieltä pois, ennenkuin ovat menehtymässä nälkään. Henkilötilanteet, pääosien traagillisuus, sivuosien iloisuus, ja juonen romanttiset käänteet tekevät siitä miellyttävimmän ja liikuttavimman näytelmän mitä milloinkaan olen nähnyt… Les Victimes Cloitrées on toinen näytelmä, joka epäilemättä menestyisi". Tästä käy ilmi, että Sisilialaisen tarinan tapainen romantiikka oli jo suosittua Parisissa ja että Lewis sielläkin joutui viljelemään alaa, joka sittemmin tuli erikoisesti hänen omakseen. Mitään sellaista aatteellista vaikutusta kuin esim. Wordsworthiin ei olo Parisissa tunnu häneen tehneen. Pääasiana hänellä näyttää olleen päästä melkeinpä keinolla millä hyvänsä kirjailijan maineeseen.[89]

Maaliskuussa 1792 tapaamme hänet jälleen Oxfordissa, sairaana ja kirjallisista vastoinkäymisistä hermostuneena. Hän on tehnyt käännöstyötä, valmistaen erään näytelmän nimeltä Felix,[90] ja sitäpaitsi "pari kolme muuta yritystä onnen koettamiseksi". Ärtyneesti hän kirjoittaa äidilleen, ettei ole "vaikea kirjoittaa oopperaa, joka saavuttaisi menestystä, jos se esitettäisiin, mutta vaikeus on juuri siinä, miten saada se esitetyksi"; kirjailijamme osoittautuu siis kaikkien aloittelevien ammattitoveriensa kaltaiseksi, joiden mielestä vika on ylen harvoin heidän tuotteissaan, mutta aina niissä, jotka hylkäävät ne. Äidin on nyt tarjottava Felixiä Drury Lane-teatterille. Samoihin aikoihin hän on ryhtynyt kirjoittamaan romaania Otranton linnan tyyliin; sekään ei päässyt milloinkaan julkisuuteen, jos valmistuikaan, mutta on ilmeisesti tärkeä esityö hänen kuuluisalle näytelmälleen Linnan haamu (The Castle Spectre). Hänen opinnoistaan Oxfordissa ei ole tarkempia tietoja — kaikkihan opiskelivat latinaa ja kreikkaa, joten Lewisin myöhemmin ilmestynyt Juvenalis-käännös periytynee tältä ajalta — ellei niihin katsota kuuluvan sen, että hänellä oli siellä hauskaa seuraa ja että hän joskus otti osaa peliin. Diplomaatin ura vaati saksankin kielen taitoa, ja sitä varten Lewis matkusti kesällä 1792 Weimariin.[91]

Lewis saapui Weimariin heinäkuun 27 p. Olot olivat hiukan hajallaan sodan vuoksi; herttua oli armeijoineen Coblenzissa, jonne myös Goethe matkusti jo elok. 8 p., ja useimmat ylhäisön seurapiiristä olivat hekin poissa. Lewis hankki kuitenkin itselleen tuttavuuksia ja saattoi jo heinäk. 30 p. kirjoittaa äidilleen m.m.: "Ne muutamat, jotka vielä ovat täällä, ovat äärimmäisen kohteliaita, ja tulen epäilemättä, opittuani vähän kieltä, pitämään paikkaa erittäin miellyttävänä. Niiden joukossa, joille olen esitetty, on Schweterin, säveltäjän, sisar, ja M. de Goethe, Werterin kuuluisa tekijä, niin että älkää hämmästykö, jos ampuisin itseni jonakin kauniina aamuna". Nuoren Wertherin kärsimykset olivat ilmestyneet englanniksi 1779, ja Lewis näyttää tunteneen kirjan. Hän opiskelee saksaa ahkerasti, ottaen tunteja joka päivä, ja sanoo edistyvänsä hyvin. Seurapiiriinsä hän on tyytyväinen. "Minun täytyy sanoa, että asemani täällä on hyvin miellyttävä", hän kirjoittaa äidilleen, jatkaen: "Kohteliaampia ihmisiä kuin hoviin kuuluvat, ei voi olla. Molemmat herttuattaret ovat tavattoman miellyttäviä ja alentuvaisia, ja ohjelmanamme on vain tanssiaisia, illallisia ja soittajaisia. Luojan kiitos: väsytän itseni kuoliaaksi, mutta ainahan on jotakin lohdutusta siinä, että teen sen parhaassa seurassa". Berlinissä käytyään hän antaa seuraavan kuvauksen sikäläisestä ylhäisön elämästä: "Muutamissa suhteissa ei siellä varmaankaan olla yhtä hienoja ja hyvin kasvatettuja kuin Englannissa. Esim. veitsiä ja haarukoita ei milloinkaan vaihdeta, ei edes herttuan pöydässä, ja naiset yskivät ja sylkevät ympäri huonetta mitä inhoittavimmalla tavalla… Olin täydelleen ällistynyt siitä ruhtinaiden ja ruhtinattarien, herttuain ja herttuattarien paljoudesta, joka tunki päälleni joka ilmansuunnalta…"[92]

Tietenkään hän ei Saksassakaan ollessaan unohtanut kirjallista askartelua, vaan jatkoi sitä innokkaasti. Ensiksikin hän uurastaa tuon Otranton tyylisen romaaninsa kimpussa, mutta ajaa taaskin karille. "Kirjoitan ja kirjoitan, enkä kuitenkaan saa alkuperäistä suunnitelmaani palaakaan pitemmälle… Olen takertunut muutamaan kirottuun kuolevaan mieheen, joka kiduttaa sydämeni rikki. Hän on jo nyt jutellut puoli nidettä ja juttelee todennäköisesti täyteen toisenkin puolen, minun saamatta häntä tapetuksi, vaikka henkeni heittäisin". Tämä ei onnistunut hänelle milloinkaan, sillä Linnan haamussa tuo kuoleva mies jää kuin jääkin lopullisesti henkiin. Opittuaan kieltä hän tutustuu Saksan runouteen ja ryhtyy kääntämään sitä englanniksi; helmikuulla 1793 hänellä on valmiina runokokoelma, osaksi käännöksiä, osaksi alkuperäisiä, ja hän on hyvin toivorikas. Käännösten hän luulee onnistuneen hyvin, sillä hän on lukenut ne itse alkuperäisten tekijöille, saaden heiltä kiittävän arvostelun. Kokoelma ei kuitenkaan ilmestynyt painosta, mutta sisältynee osa sen käännöksistä hänen myöhempään julkaisuunsa Kauhu- ja ihmetarinoita (Taks of Terror and Wonder). Weimarissa ollessaan hän myös ryhtyy uudelleen muovailemaan Kirjekeppostaan, valmistaen siitä nyt näytelmänsä Itä-indialainen ja tarjoten sitä äitinsä ja Mrs. Jordanin välityksellä teatterille. Sitä ei kuitenkaan vieläkään hyväksytty.

Vaikkakaan Lewisin työstä Saksassa — ja mitäpä vakavaa työtä hän näin nuorena olisi kyennytkään tekemään — ei näy sanottavia tuloksia, oppi hän kuitenkin kielen ja tutustui ainakin jossain määrin Saksan kirjallisuuteen, valmistuen siten siihen välittäjän tehtävään, joka hänellä oli Saksan romantiikan eräiden ainesten tuojana Englannin kirjallisuuteen. Jonkinmoisena osoituksena siitä, että häntä myöhemmin pidettiin Saksan kirjallisuuden tuntijana, on Byronin kertomus, kuinka Lewis, heidän ollessaan syksyllä 1816 villa Diodatissa, vapaasti käänsi hänelle Faustia. Tämä kielitaidon osoitus ei ole suurenmoinen, mutta sen ajan Englannissa kylläkin harvinainen.[93]

Kevättalvella 1793 Lewis palasi kotiin. Hän ei tämän jälkeen noin vuoden päiviin ryhtynyt vakavammin mihinkään, vaan kulutti aikansa enimmäkseen huvituksissa ja vierailuilla ylhäisten ystäviensä luona heidän maaseutuhoveissaan. Hän oleskelee kyllä Oxfordissa ja panee alulle Schillerin Kavaluus ja rakkaus-näytelmän käännöksen, mutta sanomalehtikirjoituksia lukuunottamatta hän ei näytä yrittäneen mitään vaativampaa omintakeista. Sanomalehtikirjoituksista puhuen paljastuu hänen halunsa päästä esiintymään kirjailijana naurettavalla tavalla eräästä hänen kirjeestään, jossa hän lausuu: "Enpä epäilisi, jollei toimittaja tahtoisi julkaista niitä ilmaiseksi, vaikkapa maksaakin hänelle guinean tahi puolitoista, mutta ei enempää". Äiti on edelleenkin hänen postinkantajanaan, ja hän taas äidin ja isän välimiehenä, saaden tästä usein harmia. Vihdoin hänen isänsä hankkii hänelle toimen Englannin lähetystössä Haagissa, jonne hän matkustaa toukokuussa 1794, saapuen perille 15 päivän iltana. Täällä hän lopultakin oli suorittava työn, joka tuli tyydyttämään hänen kiihkeätä kirjallisen maineen himoansa.

Tullessaan Hollantiin Lewisillä oli toivorikas käsitys hollantilaisten henkevyydestä, mutta hän muuttaa pian mielipiteensä, hylkää mynheerit, "nuo elukat", ja seurustelee yksinomaan ylhäisten ranskalaisten emigranttien kanssa, joita oli tähän aikaan Haagissa paljon. Joka toinen ilta hän on vieraana madame de Matignonin salongissa, jonne ranskalaisen hienoston muodostama very agreeable coterie kokoontui. "Sellaisen seuran jälkeen täytyy hollantilaisten piirien tuntua kamalilta", hän kirjoittaa äidilleen. Syyskesällä hän vietti viikon armeijan luona, oli Yorkin herttuan päivällisvieraana ja tuli esitetyksi eräälle kuninkaallisellekin henkilölle — kaikki tapahtumia, joista sopi äidille kirjoittaa. Käydessään Englannin armeijan päämajassa Arnheimissä hän tuli huomaamaan sotilaiden keskuudessa vallitsevan epäjärjestyksen ja upseeriston tyytymättömyyden; sotatoimia hän seuraa aivan kuulasateen ääreltä ja sodan kauhut liikuttavat kovasti hänen hyvää sydäntään. Tapahtuipa julmuuksia miltä puolelta hyvänsä, hän lausuu niistä saman tuomion, kirjoittaen äidilleen: "Ranskalaisia jumaloidaan, menivätpä he minne tahansa, kun taas liittolaisten joukkoja kirotaan ja halveksitaan. Tosiasiassa täytyy, niin surullista kuin se onkin, tunnustaa, ettei sodassa ole milloinkaan tehty turhanaikaisempia ja puolustamattomampia tuhoja kuin mitä yhtynyt armeija ja erittäinkin englantilaiset ovat tehneet". Lewis osoittautuikin koko elämänsä aikana erittäin hyväsydämiseksi ja humaaniksi ihmiseksi. Mutta palatkaamme taas hänen kirjallisiin harrastuksiinsa.

Keväällä ennen Lewisin lähtöä Haagiin oli Ann Radcliffen romaani, Udolphon mysteriot, ilmestynyt ja löytänyt m.m. hänestä innostuneen lukijan; hänen mielestään se oli "mielenkiintoisimpia kirjoja mitä milloinkaan on julkaistu". Mat on ilmeisesti lukenut kirjan mitä suurimman jännityksen vallassa, ja varsinkin ovat Montonin säihkyvät silmät, tummat piirteet ja synkkä luonne häneen vaikuttaneet. Se maailmantuska ja melankolia, joka muotitunnelmoimisena saattoi joskus pilkistää sisään yleensä iloluontoisen Lewisinkin sielun ikkunoista, ottaa nyt Montonin haahmon ja saattaa hänet niin epätoivoiseen mielentilaan, että hän kuvittelee löytävänsä itsestään jotakin samanlaista synkkää spleeniä. Aivan vakavissaan hän kysyy äidiltään, onko tämä huomannut mitään yhtäläisyyttä hänen ja Montonin luonteen välillä. Pannen tämän sielullisen asenteen merkille ymmärtäväisesti hymyillen saamme nyt tietää, että Udolphon mysteriot innostivat Lewisiä uudelleen jatkamaan Otranton tyylistä romaaniaan, ja taas erittäin toivorikkaana. Nytkään siitä ei tullut sen valmiimpaa, sillä Lewis jätti sen sikseen, innostuen erääseen toiseen aiheeseen, jossa hän todennäköisesti, sikäli kuin uuteen suunnitelmaan sopi, kuitenkin käytti tätä Otrantoaineistoaan. Syyskuun 23 p. 1794 hän kirjoittaa äidilleen: "Mitä ajattelette siitä, että olen kymmenen viikon kuluessa kirjoittanut romaanin, joka on laajuudeltaan kolme-neljäsataa oktaavisivua? Olen jo kirjoittanut puolet siitä puhtaaksi. Sen nimi on Munkki ja pidän siitä itse niin paljon, että elleivät kirjakauppiaat halua ostaa sitä, julkaisen sen itse". Viimeisessä kirjeessään Haagista marrask. 22 p. hän mainitsee teoksensa 420 sivun laajuiseksi ja ilmoittaa siihen sisältyvän melkoisesti runoja.[94]

Näillä romantiikan merkkiteoksilla oli usein epäilyttävän nopea syntymisprosessi: Walpole kirjoitti kirjansa vähemmässä kuin kahdessa kuukaudessa, Beckford kuudessa viikossa ja nyt Lewis kymmenessä.[95] Varmaankin ovat nämä määrät asiallisimmin tekijäin kerskailun kuin todella käytetyn ajan mittoja, sillä tuntuuhan vähän vaikealta uskoa, että 18-vuotias nuorukainen ehtisi kahdessa ja puolessa kuukaudessa, virkansa ja huvitustensa ohella, valmistaa käsikirjoituksen 400-sivuiseen romaaniin, vielä kirjoittaen sen puoliväliin puhtaaksikin. Todennäköisesti tässä on kysymys jo Parisissa ja Weimarissa alkaneesta ranskalaisen ja saksalaisen kauhukirjallisuuden aineskeräilystä, jota oli jatkunut näihin saakka, vaikka tekijä vasta Haagissa oli päässyt lopullisesta suunnitelmastaan selville. Jotakin valmista hänellä on täytynyt olla Haagiin tullessaan senkin vuoksi, ettei Munkki ollut ainoa siellä suoritettu työ, vaan kirjoitti hän siellä ollessaan pienen näytelmänkin nimeltä Kaksoiset eli onko se hän vai veljensä (The Twins, or, Is it he or his brother) — vanha-aiheinen, Hairausten mukainen erehdyskomedia, joka myöhemmin esitettiin yhden ainoan kerran.[96] Sitäpaitsi hän puuhaili koko ajan ahkerasti saadakseen runonsa julkaistuksi ja näytelmänsä esitetyksi, vaikka edelleen huonolla menestyksellä. Hiukan kerskailevasti hän kirjoittaakin äidilleen: "Sanotaan, että harjoitus tekee mestarin; jos se on totta, tulee minusta kerran täydellinen kirjailija, sillä harjoittelen vimmatusti". Marraskuun lopussa hän palaa Lontooseen ja seuraavana vuonna ilmestyy sitten hänen esikoisteoksensa Ambrosio eli munkki (Ambrosio or the Monk), joka teki hänestä kuuluisan miehen.

Tämän romaanin vaiheet osoittavat, miten teos, jolla taiteellisilta näkökannoilta arvosteltuna ei ole sanottavasti ansioita, kuitenkin voi muilla ominaisuuksillaan saavuttaa kuuluisuutta, jopa herättää ajatuksia, jotka etevän taiteilijan kehittäminä voivat muodostua tunnustetun taideluoman pohjapiirteiksi. Salaisuus onkin siinä, että tällaisiin kirjallishistoriallisiin ilmiöihin saattaa huonon ja epäonnistuneen asun alle kätkeytyä kantovoimaisia ajatuksia, jotka vaistomaisesti tunnetaan ja joilla on vaikutuksensa. Samalla niihin saattaa liittyä jotakin aikansa kirjallisille harrastuksille kuvaavaa ja keskeistä leimaa, joka antaa niille historiallisen todistuskappaleen merkitystä. Tämän kautta on Lewisinkin romaanin elinvoima selitettävissä. Sen sisällys on lyhyesti kerrottuna seuraava:

Ambrosio on Madridin kapusiiniluostarin apotti, nuori, kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, kuulu hurskaudestaan. Hänet oli lapsena löydetty luostarin portilta ja munkit olivat ottaneet hänet Neitsyt Maarian lahjana luostarin kasvatiksi. Huomatessaan hänen hurskautensa ja esikuvallisuutensa paholainen päättää saattaa hänet lankeamaan. Kabbalistisissa tiedoissa pitkälle päässyt nainen Matilda de Villanegas rakastuu paholaisen toimesta kauniiseen apottiin, saa hänet ihastumaan ensin kuvaansa, ja tunkeutuen noviisin puvussa luostariin ja apotin ystävyyteen vihdoin itseensäkin. Sopivan tilaisuuden tullessa Ambrosio lankeaa Matildan uhriksi kokemattomuutensa ja kiusauksen ylivoimaisuuden vuoksi. Tyydytetyn intohimon jälkeen omantunnon ääni pääsee taas kuuluviin, mutta pian Matildan järkeily ja koettujen nautintojen muisto sen tukahduttaa. Seuraava askel on himojen laajentuminen ja kyllästyminen Matildaan, joka tällä välin on myynyt sielunsa paholaiselle ja muuttunut jonkinmoiseksi naisdemooniksi. Välittämättä munkin kyllästymisestä hän taikakeinoilla kiihoittaa hänen himonsa Antoniaa, erään köyhän lesken tytärtä kohtaan. Kun leski, nimeltä Elvira, joka todellisuudessa on Ambrosion äiti, kerran ajoissa joutuu estämään munkin aikeita, murhaa tämä hänet. Matildan avulla hän sitten hankkii Antonian käsiinsä, raiskaa ja murhaa hänet, tullen siten tietämättään sekä äitinsä että sisarensa tuhoojaksi. Ambrosio ja Matilda joutuvat sitten inkvisitsionin tutkittaviksi ja pakoitetaan heidät kidutuksella tunnustamaan rikoksensa. Demoonina Matilda vapauttaa itsensä vankilasta ja opettaa Ambrosiolle, miten paholainen on manattava esiin, että hänkin voisi myydä sielunsa ja pelastua. Kuoleman pelossa Ambrosio noudattaakin neuvoa ja myy sielunsa, jolloin paholainen vie hänet pois vankilasta, surmatakseen hänet muualla.

Tämä on Munkin pääjuoni, mutta rinnalla Lewis kehittelee kahta muuta, jotka sangen löyhästi liittyvät itse päätapahtumaan. Laajan osan romaanista täyttää kertomus Don Raymondin ja Agneksen rakkauden vaiheista. Tämä liittyy pääjuoneen vain sen kautta, että Agnes, ollessaan nunnana Pyhän Claran luostarissa Madridissa, tapaturmaisesti joutuu paljastamaan Ambrosiolle rakkautensa Don Raymondiin ja saa kärsiä kovan rangaistuksen: hänet ilmoitetaan kuolleeksi, mutta haudataankin elinkautiseen vankeuteen luostarin hautaholviin, josta hänet kuitenkin Ambrosion vangiksi joutuessa löydetään. Raymondin tarinan näyttämö on tärkeältä osalta Saksassa, eräässä linnassa, jossa Vertavuotavan nunnan haamu vaeltelee. Ahasverus esiintyy täällä kerran Raymondin auttajana. Agneksen veli Lorenzo on taas rakastunut Antoniaan, jonka kautta hänen tarinansa siis liittyy pääjuoneen. Loppukatastrofissa kaikki juonet yhtyvät Antonian kuolemaan, Agneksen löytämiseen ja Ambrosion vangitsemiseen. Tapahtuma-aika on epämääräinen, mutta lukija kuitenkin kuvittelee inkvisitsionin ja Filip II:n aikoja sopivaksi taustaksi tällaiselle kertomukselle. Sen varsinaisesta kauhu-aineistosta, joka tulee toisessa yhteydessä esitettäväksi, Lewis antaa aavistuksen mottorunokseen valitsemillaan Horatiuksen säkeillä:

Somnia, terrores magicos, miracula, sagas, Nocturnos lemures, portentaque. —

Mitä Lewisin lähteisiin tulee, tekee hän niistä kirjansa alussa itse selkoa seuraavin sanoin:

"Ensimmäisen ajatuksen tästä romaanista herätti The Guardianissa kerrottu tarina pyhästä Barsisasta. Vertavuotavan nunnan tarinaa kerrotaan yhä Saksassa monin paikoin, ja minulle on sanottu, että Lauensteinin linnasta, jossa hänen on otaksuttu kummitelleen, on vielä rauniot nähtävänä Thüringenin rajoilla. Veden kuningas on kolmannesta kahdenteentoista säkeeseen lainaa alkuperäisestä tanskalaisesta ballaadista, ja Belerma ja Durandarte on käännös muutamista säkeistä eräässä vanhassa kokoelmassa espanjalaisia lauluja, joka sisältää myös Don Quixotessa mainitun tunnetun laulun Gayferos ja Melesindra. Olen nyt tehnyt täyden tunnustuksen kaikista niistä jäljentämisistä, joista olen tietoinen, mutta sellaista, josta en itse tällä hetkellä ollenkaan tiedä, löytyy epäilemättä paljon enemmän".

Ylimalkaisuudellaan tämä ilmoitus on omiaan herättämään epäilyksiä, ja tutkijat, etupäässä saksalaiset, ovat uhranneet paljon vaivaa Lewisin todellisten lähteiden selvittämiseen. Myönnettävähän nimittäin on, että Munkki on harvinainen saavutus niin nuoren ja vielä aivan koettelemattoman kirjailijan tuotteeksi. Epäilyksiä on lisännyt sekin, ettei Lewis yrittänytkään sen jälkeen mitään todella omintakeista, laajempaa suorasanaista, vaan kirjoitteli runoja, näytelmiä tahi mukailuja. Tosiasiaksi kuitenkin täytyy merkitä, että Lewis on tuossa ilmoituksessaan sittenkin pysynyt suurin piirtein totuudessa, s.o., hän on saanut teoksensa aiheet etupäässä ranskalaisesta ja saksalaisesta romantiikasta, mutta sellaisilta aloilta, että niitä on pidettävä yhteisomaisuutena ja niiden käyttämistä täysin oikeutettuna. Koska nämä lähteet on jo tarkoin tieteellisessä kirjallisuudessa selvitetty, tyydyn tässä vain viittaamaan siihen,[97] varsinkin kun olen aineiston yhteydessä pakoitettu asiaan usein palaamaan.

Niin pian kuin Munkki rupesi tulemaan tunnetuksi, se aiheutti kiivaita lausuntoja puolesta ja vastaan. Pahiten loukkasi siinä esiintyvä poikamainen nuuskaviisaus, joka saattoi Lewisin m.m. esitelmöimään siitä, kuinka sopimaton kirja Raamattu on nuorten luettavaksi, ja aistillisuus, joka on melkoinen, mutta käsittääkseni ei sanottavasti runsaampi, joskin luonnottomampi, kuin eräät kohtaukset Smollettin ja Fieldingin teoksissa. Mutta kaikki, mitä Lewisin kirjassa esiintyi, ahdisti lukijaa jonkinmoisella tänä aikana oudolla ja uudella, häikäilemättömällä realismilla, joka ilmeisesti vaivasi ja suututti Englannin tekopyhiä piirejä. "Kauhea ja yliluonnollinen on tavallisesti", kirjoittaa The Critical Review,[98] "miellyttänyt yleisön makua kirjallisuuden nousu- ja laskuaikoina. Sama ilmiö, jota me olemme tervehtineet suosiollisena enteenä Saksan kirjallisuudessa, painaa meidän maanmiestemme tuotantoon eräänlaisen synkän leiman. Luotamme kuitenkin siihen, että kyllästyminen karkoittaa sen, mikä hyvän aistin olisi pitänyt ennakolta estää, ja että yleisö, väsyneenä paholaisiin, käsittämättömiin olentoihin, huutoihin, murhiin ja maanalaisiin vankiloihin, oppii näiden käsityöläiskirjailijoiden paljoudesta ymmärtämään, kuinka vähällä mielikuvituksella tämänlaatuinen tuotanto saadaan aikaan". Arvostelijan mielestä on Vertavuotavan nunnan tarina "todella peloittava", Vaeltavan juutalaisen otsalla palava risti "rohkea ja onnistunut näky" ja Matilda tekijänsä mestarinäyte. "Kaikkialla esiintyy tekijän rikas, voimakas ja tulinen mielikuvitus". "Henkilökuvat, jotka sokaisevat mielikuvituksen, ja kertomukset, jotka kiduttavat tunteita, ovat harvoin nerouden todistuksia ja ilmaisevat aina matalaa ja viljelemätöntä makua. Mielipiteemme on, että Munkki on romaani, jonka näkeminen pojan tahi tyttären kädessä saisi vanhemmat syystä kalpenemaan… Vaikka se kyllä onkin kauhutarina, on sen tekemä kiusallisin vaikutus se, että suuria lahjoja ja loistavaa neroa on käytetty valmistamaan lapsille pelotinta, myrkkyä nuorille ja kiihoitinta irstailijalle". Tämä arvostelu suunnilleen kuvastaa sen, mitä kirjasta yleensä sanottiin. The Analytical Review[99] moittii tekijän rinnakkaisjuonia, koska ne eivät sanottavasti "lämmitä" toisiaan ja koska kaksi katastrofia, hajoittaen mielenkiinnon, tekee aina heikon vaikutuksen; kieli ja tavat eivät ole kylliksi "goottilaisia" sopiakseen niiden aikojen taikauskoisiin oloihin. The Monthly Review[100] lausuu, että koko kertomuksen täyttää ja rumentaa aistillisuus, joka ainaiseksi siveellisyyden kannalta hävittää sen kauniin maineen, jonka tekijän osoittama taito muuten olisi hänelle tuottanut. The European Magazine[101] lausuu, että tämä erikoinen luomus, jolla ei ole suosituksekseen alkuperäisyyttä, siveellisyyttä, eikä uskottavuutta, on herättänyt ja herättää jatkuvasti yleisön uteliaisuutta, "koska sellainen on nerouden vastustamaton tarmo". The Monthly Mirrorm[102] arvostelija on lukenut sen toiseen kertaan ja saanut siitä, "jos mahdollista, enemmän tyydytystä kuin ensi kerrasta". Ambrosion kuvaa hän pitää "mestarinäytteenä". The Scot's Magazine[103] pahoittelee sitä, että nuoriso joutuu tällaisten teosten huonon vaikutuksen alaiseksi, teosten, joita kiertävät kirjastot uupumatta levittävät. V. 1798 teki Thos. J. Mathias muistutuksilla varustetussa, dialogin muotoisessa satiirisessa "runoelmassaan" Kirjallisuuden harrastuksia (The Pursuits of Literature) ankaran hyökkäyksen Lewisiä vastaan, ottaen hänen teoksensa käsiteltäväksi viimeisen dialogin esipuheessa. Aikansa tyyliä ja käsitystapoja kuvaava kun se on, lainaan siitä tähän laajempia otteita.[104]

"Mutta eräs aikamme julkaisuista", sanoo ankara Mr. Mathias, "on liian erikoinen sivuuttaaksemme sen vain yleisellä moitteella. Ei ole olemassa mitään, johon sitä voisi verrata. Eräs oman parlamenttimme lainsäätäjiä, Suur-Britannian alahuoneen jäsen, (Lewis oli tällävälin tullut alahuoneen jäseneksi), lakien, uskonnon ja maamme hyvien tapojen valittu vartija ja puolustaja, ei ole häikäillyt eikä hävennyt kuvata ja julkaista maailman nähtäväksi irstaan ja järjestelmällisen viettelyn keinoja ja panna kansamme vastuulle mitä avoiminta ja taitamattominta häväistystä uskontomme perustavaa lakikirjaa (the very code and volume) vastaan: ja tämän kaiken hän on tehnyt panemalla nimensä ja arvonsa Munkki-nimisen novellin tahi romaanin nimilehdelle. Eikä sillä hyvä, vaan muuan julkisista teattereistamme on houkutellut yleisön huomiota yhä enemmän tähän kertomukseen esittämällä siitä näyttämöllä erään kohtauksen".

"Pidän tätä uudenlaatuisena lainsäädäntö- tahi valtio-äidinmurhana".

"Mitäpä auttaa kuningaskuntaamme sinänsä tahi kaikkia niitä, joiden tehtävänä on ylläpitää totuutta ja ohjata Englannin nousevia kykyjä, että Munkin tekijä on hyvin nuori mies? Mitäpä siitä, vaikka hänellä onkin neroutta ja mielikuvituksen rikkautta? Sitä pahempi. Mitäpä siitä, että kirjassa on hyvin runollisia kuvauksia linnoista ja luostareista? Sitä pahempi vieläkin, sillä kirja on sen vuoksi yhä viekoittelevampi. Onko tämä sellaista aikaa, että maan vesien lähteet ja suonet saapi myrkyttää? Pitääkö meidän lisätä viettelystä viettelykseen, turmelusta turmelukseen, kunnes meillä ei enää ole eikä voi olla tilaisuutta palata hyveelliseen toimintaan ja säännölliseen elämään? Kuka tietää tämän kirjailijan iän? Otaksuttavasti hyvin harvat. Kuka ei tiedä, että hän on parlamenttimme jäsen? Sen hän on kertonut meille kaikille itse".

"Asiani ei ole tutkia, onko tässä syytä moitteeseen parlamentin puolelta, mutta me tunnemme, että kun senaattori julkeasti ja röyhkeästi loukkaa ensimmäistä velvollisuuttansa maatansa kohtaan, ansaitsee se moitetta siveyden ja kansallisuuden kannalta. Niin hyvin poliittisessa kuin luonnollisessakin ruumiissa on olemassa haavoja, toiminnan seisauksia ja sairauksia, jotka voidaan parantaa vain poistamalla sairas kohta. Täytyykö meidän nyt tällaisella hetkellä jäädä neuvottelemaan lääkkeen laadusta, kun olemme jo varmat ei ainoastaan sairaudesta itsestään, vaan vieläpä sen saavuttamasta asteesta ja erikoisoireista? Pitäisikö meidän säästää valtiovallan ja sensuurin terävimpiä leikkaus-aseita, kun kylmänvihat ovat päässeet vallalle julkisten laitosten jaloimmissa elimissä?"

"Nykyisessä elämässä on varmaankin jotakin erikoista, jotakin esi-isillemme kokonaan tuntematonta. Mutta olkootpa tällaiseen syypäät henkilöt kuinka arvokkaassa poliittisessa asemassa hyvänsä, kuinka tahansa nerouden, rikkauden ja lahjakkuuden suosimia, heidät on kuitenkin saatava häpeämään, levottomiksi ja leimatuiksi julkisen tuomioistuimen edessä. Tämän tuomioistuimen eteen, vastaamaan hyvän maineen lain käskyihin, jokaiseen vaatimukseen ja yleiseen kannatukseen, joiden kautta tämä laki pysyy voimassa, haastetaan Mr. Lewis tänä päivänä".

Olisi riittänyt, jos tämä tuima mies olisi tyytynyt vain käyttämään näitä Cicerolta lainaamiaan retoriikan aseita, mutta niin ei käynyt. Hän kertoo, kuinka hän ei voinut uskoa omia silmiään nähdessään Munkin nimilehdellä nuo maagilliset kirjaimet "M.P.", vaan riensi kysymään kirjan kustantajalta, oliko sen tekijä todellakin parlamentin jäsen. Asia on nyt hänelle selvä. Kirjan toisen osan seitsemäs luku on "kanteenalainen yleisen lain mukaan" (indictable at Common Law). Valaistakseen asiaa isäin esimerkeillä hän sitten kertoo, kuinka Yrjö II:n aikana eräs onneton kirjailija Edmund Curl pistettiin yleisen syyttäjän toimesta häpeäpaaluun, koska hän oli julkaissut pari epäsiveellistä teosta, ja kuinka erästä John Clelandia vastaan myös nostettiin oikeusjuttu siksi, että hän oli julkaissut kirjan nimeltä "Erään ilonaisen muistelmia". Epäsiveellisyyteen on Lewis eräillä Raamattua koskevilla lausunnoillaan sitäpaitsi lisännyt loukkauksen uskontoa kohtaan.[105]

Kiivaat hyökkäykset herättivät kuitenkin vastavaikutuksen. Lewis sai puolustajia. Samana vuonna kuin Mathiasin kirja, ilmestyi siihen vastaus, Puolueettomia huomautuksia (Impartial Strictures etc), jossa ivallisesti osoitettiin tehdyn hyökkäyksen liian suuri voima ja mahtipontisuus verrattuna asiaan, joka oli sen aiheuttanut. Loppusointuinen epistola M.G. Lewisille (Epistle in Rhyme to M.G. Lewis etc, 1798) oli pilkkaruno häntä ahdistavista siveyden ja julkisen moraalin puolustajista, ajaen hänen asiaansa sekä säkein että suorasanaisin lausein. Parhaana todistuksena Munkin herättämästä huomiosta on lopuksi se, että eräs "R.S. Esq." julkaisi siitä kolmiosaisen parodian nimeltä Uusi munkki (The New Monk, 1798), joka kuitenkin sai kylmän vastaanoton.

Hyökkääjillä oli silti sen verran menestystä, että he saivat liikkeelle Seuran paheellisuuden tukahduttamista varten (Society for the Suppression of Vice). Lontoon viranomaiset takavarikoivat kolmannen painoksen ja oikeudenkäynnissä määrättiin kirjasta poistettavaksi Raamattua koskeva ja eräät kovin aistilliset kohdat, minkä Lewis neljännessä painoksessa tekikin. Nykyisin se on taas julkaistu alkuperäisessä asussaan, eikä enää aiheuta melua eikä siveellistä suuttumusta.[106]

Walter Scott ei kirjaa suinkaan halveksinut, vaan lausui kerran Lewisin myöhemmän tuotannon johdosta, "ettei tämä milloinkaan sittemmin kirjoittanut niin hyvää kuin Munkki".[107] Byron, joka myöskin kuului Lewisin ystäväpiiriin, merkitsi vuosia myöhemmin päiväkirjaansa, että Munkin kuvausten kirjoittajaksi olisi sopinut Tiberius Caprissa. Hän ei saata ymmärtää, kuinka kahdenkymmenen vuoden ikäinen mies on voinut sellaista kirjoittaa, ja oli nyt ottanut sen käteensä nähdäkseen, mikä siinä oli aiheuttanut sellaisen metelin. Thomas Mooren mielestä teos oli "irstas ja epähurskas kertomus".[108] Kuten jo on mainittu, Lewis sai kirjastaan eliniäkseen liikanimen "Munkki", joksi häntä sen jälkeen tavallisesti sanottiin, hänen siitä kuitenkaan olematta millänsäkään.

6

"Monk-Lewis" oli nyt kirjallisissa piireissä päivän puheenaiheena ja paistatteli pientä olemustaan maineen loisteessa. Hän tunnusti tuon nimen täydellisesti omakseen, sietäen sitä saamissaan kirjeissäkin. Se tulikin niin yleiseen käytäntöön, että monet eivät tietäneet hänellä muuta nimeä olevankaan. Pahempi oli se, että ne, jotka eivät lähemmin häntä tunteneet, ilman muuta otaksuivat hänet paheelliseksi henkilöksi, koska muka ainoastaan sellainen oli voinut moisen kirjan kirjoittaa. Siivosta, kaikesta päättäen siististi elävästä, hyväntuulisesta ja helläsydämisestä Lewisistä tuli täten eräällä tavalla "notoorinen" henkilö, joka oli menettänyt siveellisyysmaineensa. Lewis itse ei olisi luultavasti tästäkään järin pahastunut, mutta asia koitui hänelle ikäväksi sen kautta, että hänen isänsä ei siitä ollenkaan pitänyt, vaan ilmaisi pojalle moitteensa ja mielipahansa. Lewis kirjoitti nyt hänelle anteeksipyyntökirjeen, jossa m.m. lausui:

"Vaikka olenkin varma siitä, ettei Munkkia vastaan noussut melu ole voinut herättää teissä pienintäkään epäilystä oikeita tarkoituksiani tahi periaatteideni puhtautta kohtaan, tunnen kuitenkin sen, että olette huomanneet muilla olevan siinä suhteessa joitakin epäilyksiä, tuottaneen teille surua… En ole tullut ajatelleeksi, että paheen esittäminen väliaikaisesti voitokkaana saattaisi mahdollisesti aikaansaada yhtä paljon pahaa kuin sen lopullinen paljastaminen ja rangaistus hyvää. Hämmästykseni oli rajaton kuullessani, mikä melu kirjaa vastaan nostettiin, ja huomatessani, että muutamat huonosti harkitut ja varomattomat kohdat ovat kokonaan saattaneet varjoon sen yleisen tarkoitusperän. Minun on pakko pyytää teiltä anteeksi sitä mielipahaa, jota tämä asia on teille aiheuttanut".[109]

Kaikki, jotka lukivat Munkin, tunnustivat sen, kuka miltäkin kannalta, varsin erikoiseksi, jopa eriskummalliseksi teokseksi; kun he sitten tutustuivat sen tekijään, lisääntyi heidän ihmettelynsä, sillä tekijä itse oli monessa suhteessa yhtä erikoinen kuin hänen kirjansakin. Walter Scott, jonka tuttavuuteen Lewis näihin aikoihin pääsi, on esim. kuvannut häntä seuraavasti:[110] "Matilla oli omituiset silmät — ulkonevat kuin jollakin hyönteisellä… Hän oli tavattoman pienikokoinen ja pojan tapainen — todellakin pienin mies, minkä milloinkaan olen nähnyt, ollakseen niin tarkoin ja sopusuhtaisesti tehty. Muistan erään kuvan, jonka Saunders oli hänestä tehnyt ja joka kiersi kädestä käteen Dalkeithissä. Sattuvasti taiteilija oli kuvannut hänet kääriytyneenä mustaan viittaan, jonka alta, puoleksi piilosta, pilkoitti lyhty ja tikari tahi muu sellainen kurkunleikkausväline; kasvojen piirteet olivat jalostettuina säilytetyt. Mentyään toiselta toiselle kuva viimein joutui Henrylle, Buccleuchin herttualle, joka kuullessaan yleisesti kiitettävän sen näköisyyttä sanoi ääneen: 'Mat Lewisin näköinen! Mitä? Tuo kuvahan on miehen näköinen!' Vasta sitten hän huomasi, että Mat Lewis oli hänen vieressään. Tuosta pojan-tapaisuudesta hän ei päässyt milloinkaan. Hän oli hemmoiteltu lapsi, mutta lapsi, jolla oli voimakas mielikuvitus, ja niin hän tuhlasi kykynsä haamujuttuihin ja saksalaisiin romaaneihin". Toinen Lewisin (myöhemmistä) ystävistä, Byron, piti häntä hyvänä ja hyväntuulisena, mutta "riivatun lörpötteliäänä, paradoksaalisena ja persoonallisuuksiin menevänä". "Jos hän vain", lausuu Byron, "puhuisi puolet siitä, mitä puhuu, ja rajoittaisi käyntinsä tuntiin, olisi hän suositumpi. Kirjailijana hän on hyvin hyvä ja hänen turhamaisuutensa on avomielistä, kuten Erskinenkin, olematta loukkaavaa".[111] Toisella kerralla Lewis taas on Byronin mielestä "todella hyvä mies, erinomainen mies, hyvin hyvä toveri", jonka seura on "miellyttävä", mikä ei estä suurta runoilijaa kolmannella kerralla vakuuttamasta, että "Lewis oli liian suuri narri osatakseen edes milloinkaan valehdella… hyvä mies, viisas mies, mutta narri". Kun Lewis käynneillään ikävystytti Byronia, koetti tämä kostaa hakemalla hänelle puhetoveriksi jonkun toisen hyvin vilkkaan henkilön (Diodatissa rouva de Staëlin), kuullakseen sitten, kuinka nämä huusivat toisilleen. Edelleen Byron kuvaa Lewisiä seuraavasti: "Hän oli mies kuin jalokivi, varsinkin jos hän olisi ollut paremmin luotu — vähemmän väsyttävä, sillä hän oli ikävystyttävä sekä pani vastaan joka asiassa ja jokaiselle. Ollen likinäköinen hän pyysi minua, ollessamme yhdessä kesäiltojen hämärässä ratsastamassa Brentan lähistöllä, menemään luotsina edellä. Olen väliin, varsinkin illoin, hajamielinen, ja sen johdosta koitui luotsaukseni hevosen selässä olevalle Matille joskus hiuskarvan varassa olevaksi tilanteeksi. Kerran vein hänet ojaan, jonka yli itse menin, kuten tavallisesti, muistamatta varoittaa häntä; kerran olin saattaa hänet jokeen ylimenijöitä varten varatun liikutettavan sillan asemesta; ja kaksi kertaa törmäsimme pahki diligenssivaunuihin… Kolme kertaa kadotin hänet näkyvistäni illan hämyssä, ja olin pakoitettu hakemaan häntä hänen kaukaisten hätämerkkiensä johdolla. Koko ajan hän puhui herkeämättä, sillä hän oli hyvin monisanainen mies".[112] Lewisin luonteen heikkouksia kuvaa seuraava Walter Scottin lausunto: "Lewis piti ylhäisöstä enemmän kuin hänen olisi tullut, arvosteltiinpa häntä sitten lahjakkaana henkilönä tahi maailmanmiehenä. Hänellä oli aina suussansa herttuat ja herttuattaret, ja hän piti liikuttavasti jokaisesta, jolla oli arvonimi. Olisi saattanut vannoa, että hän oli eilispäivän nousukas, ja kuitenkin hän oli elänyt koko elämänsä sivistyneissä piireissä". On huomattava, että ylläolevat lausunnot ovat Lewisin ystävien antamia, joten ne eivät voi olla liioittelevia eivätkä epäiltävistä perusteista lähteneitä. Huvittavalla tavalla ikuisti vihdoin Byron Lewisin runoelmassaan Englantilaisia runoilijoita ja skotlantilaisia arvostelijoita (English Bards and Scotch Reviewers), puhutellen häntä "ihmeitä tekeväksi Lewisiksi, munkiksi tai runoilijaksi, joka mielellään tekisi Parnassoksesta hautuumaan; katso, ohimoillasi on havu- eikä laakeriseppele, ja runottaresi, sinä Apollon haudankaivaja, on aave, seisoitpa sitten vanhoilla haudoilla tahi sukulaisjoukkiosi, sopertavien haamujen, tervehtimänä, tahi kirjoititpa sivuillesi siveitä kuvauksia miellyttääksesi häveliään aikamme naisia. Terve, parlamentin jäsen, jonka helvetillisistä aivoista harmaana kulkueena liukuu ohutverhoisia aaveita, jonka käskystä 'julmat naiset', ja tulen, veden ja pilvien kuninkaat parvittain ilmestyvät, mukanansa 'pieniä, harmaita miehiä', 'hurjia metsästäjiä' ja jos mitä, kruunaamaan kunnialla sinua ja Walter Scottia. Terve vieläkin! Ja jos sellaiset tarinat kuin sinun saavuttavat mieltymystä, voi ainoastaan pyhä Lukas parantaa tämän taudin. Itse Saatana saattaisi pelätä sinun seuraasi ja huomata kallossasi syvemmän helvetin".

Kun nyt tämä likinäköinen, hyväsydäminen, kimeä-ääninen ja inttämiseen hanakka pikku mies ilmestyi päivän kirjallisena kuuluisuutena Lontoon salonkeihin, otettiin hänet erittäin kohteliaasti vastaan. Hän seurustelee romaaninsa ilmestymisen jälkeisinä vuosina enimmäkseen ylhäisissä piireissä, m.m. Inverary Castlessa ja Dalkeith Housessa, joissa hän oli vanhastaankin tuttu. Hovissakin hänet esitettiin. V. 1796 hänet "valittiin" alahuoneen jäseneksi Hindonista, Wiltshirestä (William Beckfordin jälkeen) — tapahtuma, jossa varmaankin isän ja suvun ohjaava käsi oli takana —, ja nimikortille ilmestyneet kirjaimet "M.P." lisäsivät luonnollisesti kantajansa arvovaltaa. Hänen tullessaan ensi kertaa parlamentin istuntoon lausui itse Charles James Fox hänet tervetulleeksi kuuluisana kirjailijana, — manööveri, jonka päätarkoituksena ehkä oli ärsyttää siveellisen suuttumuksen vallassa olevia vanhoillisia piirejä. Eräitä pienoispiirteitä hänen yllämainitusta seuraelämästään on sopiva mainita tässä yhteydessä.

Kuten jokaisen miehen — ja varsinkin runoilijan — elämässä, esiintyy Lewisinkin vaiheissa nainen. Hänen lemmittynsä ei ole haamu, vaan ylhäinen aatelisneito, lady Charlotta Campbell, Argylen herttuan tytär, ja varsinkin kesä 1797 näyttää tulleen omistetuksi tälle harrastukselle. Suhde on täysin romanttinen: porvarillinen nuorukainen ja herttuan tytär, ja sikäli asiallisesti vielä niinä aikoina toivoton; runollisesti se täytti vanhan tehtävänsä kiihoittaen kosijan lyyrillistä suonta kiihkeään sykkäilyyn. Tulos, epämääräinen luku lemmenlauluja, on jäänyt maailmalta suurimmaksi osaksi tuntemattomaksi. Muutamista säilyneistä säkeistä päättäen Matin lempeen on — tietymätöntä, mutta epäiltävää on, saavuttiko hän vastarakkautta — sisältynyt tavanmukainen annos "iltakävelyjen salaista suloa, jolloin siivekäs jalka liukuu kukkaisniityllä kuin ilmassa, ja ympäröivät metsät, jotka eetterin kosketus lumoaa, kuvastavat taivahan värejä". Muuta merkitystä ja seurausta ei Lewisin lemmentarinalla näytä olleen.

Näillä kesäisillä kävelyretkillä Inveraryssa kerrotaan Lewisin ja lady Charlottan kohdanneen erään mielisairaan tytön, jota yleensä sanottiin "Hulluksi Janeksi" ("Crazy Jane"). Sehän oli mainio runon aihe, ja pian Lewis saikin tehdyksi siitä nelivärssyisen, vietellyn tytön valituksen, jossa oli sentimentaalinen väri ja moralisoiva pohja. Se tuli tunnetuksi ja oli pian sen ajan suosituimpia yleisön runoja, jonka monet säveltäjät sävelsivät ja jota kuuluisat laulajattaret esittivät. Todistuksena sen saavuttamasta suosiosta ja maineesta on sekin, että muotikauppiaat rupesivat valmistamaan naisille erikoisia "Crazy Jane"-hattuja. Inveraryssa Lewis muuten julkaisi kerran viikossa käsin kirjoitettua lehteä nimeltä Torvi (The Bugle), kuvittaenkin sitä itse, ja siinä runoja ja suorasanaista, lempeä, sukkeluutta, ja vihjauksia linnaan kokoontuneen iloisen seurueen keskinäisiin suhteisiin. Hän oli myös väsymätön seuranäytelmien harrastaja: m.m. esittivät Inveraryn vieraat kesällä 1797 Barbarossa-nimisen näytelmän, johon Lewis kirjoitti epilogin.[113]

7

Romaaninsa saavuttaman menestyksen johdosta Lewis päätti kokonaan antautua kirjailijaksi, jättäen aloittamansa diplomaatin ja pian myös kansanedustajankin uran. Isä ei näytä hänen päätöstään vastustaneen, koskapa antoi pojalleen tuhannen punnan suuruisen vuotuisen määrärahan, joka merkitsi Lewisille riippumatonta ja huoletonta elämää. Barnesiin, Lontoon lähelle, hän nyt perusti oman nuorenmiehen kotinsa, ottaen sieltä käsin osaa ylläkuvattuun seuraelämään.

Hänen varsinaisena kirjallisena työnään romaaninsa ilmestymisen jälkeen on näytelmän kirjoittaminen. Palaten jälleen monesti aloittamaansa ja keskeyttämäänsä Otranto-aiheeseen hän muodostaa sen näytelmäksi nimeltä Linnan haamu (The Castle Spectre. A Dramatic Romance), joka esitettiin ensi kerran joulukuun 14 p. 1797 Drury Lane-teatterissa.[114] Suurinta huomiota näytelmässä herätti sen haamu, jonka esiintymistä teatterin johtaja ja omistaja R.B. Sheridan kovasti vastusti, Lewisin kuitenkin pitäessä oman päänsä. Painetun teoksen esipuheessa Lewis kertoo sanotun, että ellei Sheridan olisi neuvonut häntä tyytymään yhteen haamuun, hän olisi esittänyt kokonaisen haamurykmentin; ottaen tämän kaskun totena hän ilmoittaa sen perättömäksi. "Milloinkaan ei ole ketään sieluparkaa", hän sanoo, "kohdeltu niin pahoin kuin Evelinaa, jo ennen, kuin hän pääsi esittäytymäänkään katsomolle. Ystävät, joille luin näytelmäni, teatterinjohtajat, joille tarjosin sen, ja näyttelijät, joiden piti se esittää, — kaikki yhtyivät vainoamaan haamuani ja vaatimaan, että minun piti sulkea se näyttämön ulkopuolelle… Mutta minä päätin pitää hänet. Tulos osoitti itsepäisyyteni oikeutetuksi. Haamu sai esiripun edessä yhtä hyvän kohtelun kuin oli saanut huonon sen takana, ja koskapa hän jatkaa esiintymistään ilta illalta, saavuttaen yhä lisääntyvää suosiota, arvelen olevani hänelle ja hänen esittäjälleen suuressa kiitollisuudenvelassa".

Jos näyttämömenestys olisi näytelmien luotettava arvonmitta, olisi Linnan haamu aikansa huomattavimpia, sillä sitä esitettiin yhteen menoon 47 kertaa ja usein vielä jälkeenkinpäin. Menestyksestään sen oli kiittäminen kauhuromanttista aineistoaan, synkkää keskiaikaista linna-, murha- ja aavetunnelmaansa, joka esiinnyttyään tähän saakka vain romaaneissa nyt yhtäkkiä uudistuneena melodraamana valloitti näyttämön ja entistä laajemmat yleisöpiirit. Painettunakin näytelmällä oli laaja levikki, sillä 1803 julkaistu painos on jo yhdestoista. Tämä aineisto oli nyt juuri sellaista, jota yleisö halusi. Taiteen ystävät ja ymmärtäjät pitivät tätä makusuuntaa vaarallisena ja huonona, mutta eivät saaneet sensatsionia rakastavaa yleisöä siitä vieroitetuksi; kysymys siitä, miten saada yleisö kannattamaan "hyvää taidetta" ala-arvoisen asemesta, oli jo silloin sama ja yhtä kipeä kuin nyt. Näyttelijä Cooke esim. lausui: "Toivoakseni ei jälkeenpäin uskota Linnan haamun saaneen kukkuraisia huoneita silloin, kun kuolemattoman Shakespearen ylevimpiä tuotteita esitettiin tyhjille penkeille". Sheridanin kerrotaan väitellessään Lewisin kanssa, tämän luvatessa asiansa puolesta vetoon koko sen summan, mikä Linnan haamun olisi pitänyt hänelle tuottaa, vastanneen, ettei hän lyö vetoa niin suurista summista, mutta mielellään kyllä siitä, minkä arvoinen Linnan haamu on. Kun Sheridanilta kerran kysyttiin, kuinka hän oli voinut saastuttaa näyttämön moisella epäsikiöllä kuin Linnan haamu, hän vastasi heti: "Epäsikiöllä, rakas ystävä? Katso kassaa! Olen kauan hautonut ajatusta muuttaa Romeon ja Julian koomilliseksi oopperaksi, jossa tulinen Tybalt laulaisi bravuurilaulun Väsynyt sotilas, Mercutio iloisen laulun Yli kukkuloiden kauas pois, ja jossa suuressa hautausmaakohtauksessa Capuletien varjot tanssisivat hautakivien keskellä tuon juhlallisen säveleen mukaan Minne menet, kaunis neito? — Menen lehmää lypsämään! Eikö se olisi mainiota? Lewisin menestys takaa omanikin".[115]

Tässä kaskussa on teatterin rahastoa koskeva tiedonanto tosi. Drury Lanen teatteri oli näihin aikoihin erittäin huonossa taloudellisessa asemassa, ja Linnan haamu oli onnenpotkaus, a lucky hit, joka ilta illan jälkeen täytti kassan ja auttoi teatterin vaikeuksista. Lewis teki siis näytelmällään teatterille hyvän palveluksen, saaden itse tuskin mitään. Ainakin sanoi Walter Scott, jolta kerran tiedusteltiin Lewisin palkkion suuruutta: "Näytelmä ei tuottanut tekijälleen kerrassaan mitään, ja kuitenkin sen ansioiden olisi pitänyt tuottaa jotakin huomattavaa Mat-vainajalle. Mutta johtaja Sheridanhan yleensä maksoi sukkeluuksilla eikä rahalla".[116]

Michael Kelly, joka kirjoitti näytelmään musiikin, kertoo muistelmissaan,[117] että sillä oli tavaton yleisömenestys. Siinä esiintyivät m.m. John Kemble, Mrs. Jordan ja Mrs. Powell, joka oli "loistava haamu". "Ensi-iltana teki haamun vaipuminen liekkeihin ja koko kohtaus mitä ylevimmän vaikutuksen". Kuuluisa näyttelijätär Mrs. Siddons kirjoitti eräälle ystävättärelleen, että haamun ilmestyminen neljännen ja viidennen näytöksen lopussa teki katsomoon yhtä suuren vaikutuksen kuin milloinkaan mikään, mitä hän oli nähnyt, aiheuttaen suosionosoitusten myrskyn. Kirjailija T.L. Peacock, Shelleyn ystävä, joka oli tähän aikaan 13-vuotias, antaa 1860 ilmestyneessä teoksessaan Gryll Grange erään henkilön sanoa:[118] "Nuoruudessani olivat haamut niin suosittuja, että ensimmäinen uutta kirjaa koskeva kysymys oli, esiintyykö siinä haamu? Linnan haamu oli luonut tämän muodin". Näytelmän esityksestä kerrotaan kirjassa seuraavaa: "Avoinna olevista kaksois-ovista näkyvä, valaistu rukouskappeli, haamua esittävän näyttelijättären erinomainen kauneus, juhlallinen musiikki, jonka tahdissa haamu hitaasti liikkui eteenpäin vaitiollen siunatakseen polvistuvaa tytärtään, ja riemulaulua laulava naiskuoro — kaikki tämä teki sellaisen vaikutuksen, ettei sitä ole saavuttanut ainoakaan samanlaatuinen esitys". Tällaiset lausunnot opettavat ymmärtämään sen ajan teatteriyleisöä.

Näytelmänsä esipuheessa Lewis selittää, mitä lähteitä ja apua hän oli käyttänyt työtänsä tehdessään. Hän huomaa jäljitelleensä kohtauksia Walpolen romaanista ja Schillerin Ryöväreistä, ja näytelmän yleinen juoni onkin Otranton tyyliin rakennettu; lisättävä vain on, että tuo niin tärkeää osaa esittävä haamu ilmeisesti on lempeä muunnos Vertavuotavasta nunnasta, käsitettynä nyt suojelevan esiäidin tyyliin. Näytelmässä on lisäksi reunamuistutus, jossa Lewis huomauttaa muutaman repliikin johdosta, ettei sen tarkoitus ole sisältää mitään moraalista ajatusta; ellei hän muka huomauttaisi tästä, väitettäisiin ehkä, että koko näytelmä on tarkoitettu teroittamaan kohtalo-oppia; hänellähän on ollut hyvä tilaisuus tulla huomaamaan, kuinka ihmeellinen väärintulkitsemisen kyky muutamilla henkilöillä on. Muutenkin Lewis on nyt ollut varovainen: hän oli antanut sisarensa Marian edeltäpäin lukea näytelmänsä ja poistaa siitä vähänkin sopimattomilta tuntuvat kohdat. Mutta sekään ei häntä kokonaan pelastanut. Hän antaa m.m. iloisen syömärimunkkinsa kerran sanoa: "Mitä paroonitar-vainajaan tulee, niin oli todellinen nautinto kuulla hänen rikosluetteloansa! Hän tunnusti niitä aina paahtopaistin ääressä, ja rukouksen sijasta hän otti ryypyn!" Tämän johdosta eräs myöhempi arvostelija[119] kysyy, kuinka kukaan saattoi olla niin järjetön, että kirjoitti moista, ja tyydyttää itsensä huomauttamalla, että Lewishän meni aina harhateille, kun munkeista oli kysymys. Tuo repliikki on kuitenkin melko luonteva lausujansa suuhun. Sama kirjoittaja pitää kahta Lewisin näytelmässä esiintyvää mustaa henkivartijaa anakronismina. Kun sama huomautus tehtiin Brian de Bois-Guilbertin saraseeni-orjia vastaan, kertoi Walter Scott myöhemmin[120] sen johdosta, mitä Lewis oli vastannut. "Mat suhtautui siihen suuresti halveksien, ja sanoi tehneensä orjista mustat saadakseen aikaan räikeän vastakohtavaikutelman; jos hän olisi toivonut samanlaista etua siitä, että sankaritar olisi ollut sininen, niin sininen hänestä olisi tullut". Scott puolustaa sitten menettelynsä historiallista oikeutusta.

Eräs aikakauskirja-arvostelu[121] kuvaa mielestäni sattuvasti, mikä Linnan haamun yleisömenestyksen aiheutti: "Tämän näytelmän saavuttaman tavattoman suosion on sanottu, eikä mielestämme ilman syytä, johtuvan siitä onnistuneesta tavasta, jolla tekijä on käsitellyt haamunsa osuutta, ja siitä romantiikan tunnelmasta, jonka hän on antanut pääkohtauksille. Luonteissa ei ole mitään huomattavasti uutta tahi erikoisemmin vaikuttavaa, ja tapahtumat ovat samoja kuin useimmissa vakavissa kertomuksissamme Vanhasta englantilaisesta paroonista aina tekijän omaan Munkkiin saakka. Siitä huolimatta Lewis on kuitenkin sommitellut tuon kaiken yhteen niin taitavasti, että nekin kohtaukset, jotka ovat luetusta meille mahdollisimman tuttuja, tuntuvat usein uusilta esiintyessään nyt näytelmän muodossa".

Linnan haamulla Lewis siis uudisti kauhuromanttisen melodraaman Englannin näyttämöllä.

8

Oleskellessaan Skotlannissa Lewis käänsi kesällä 1793 Schillerin näytelmän Kavaluus ja rakkaus, jonka nyt, 1797, julkaisi painosta nimellä Ministeri (The Minister); seuraavana vuonna siitä julkaistiin toinen painos. Se esitettiin vasta 1803, Covent Garden-teatterissa, nimellä Harpunsoittajan tytär (The Harper's Daughter). Toinen näihin aikoihin kuuluva teos on Rolla eli Perun sankari (Rolla or the Peruvian Hero), joka ilmestyi 1799 ja on käännös Kotzebuen näytelmästä Espanjalaiset Perussa.[122] Sitä ei esitetty, sillä Sheridanin samaan alkulähteeseen perustuva Pizarro oli parempi. Lukijoita sekin sentään sai, sillä siitäkin ilmestyi toinen painos. Tänä samana vuonna hän myös julkaisi käännöksen Juvenaliksen kolmannestatoista satiirista, nimellä Voitonhimo (Love of Gain), joka lienee hänen Oxfordissa harjoittamansa latinanluvun tuloksia. Ministeri on kuvaava esimerkki siitä, kuinka Lewis katsoi voivansa kohdella toisen maan kirjailijan tuotetta: "käännös" on jonkinmoinen mukaelma, joka jo henkilöiden nimistä alkaen on tehty omavaltaisesti ja Lewisin erikoismaun mukaan. Miller on "Munster", hänen tyttärensä Luise "Julia", von Kalb "Ingelheim", Ferdinand "Casimir Rosenberg", ja lady Milford "Fredericia von Ostheim". Mutta erikoisen kuvaavaa on se, että tapahtumapaikaksi ja -ajaksi on ilmoitettu Braunschweig ja vuosi 1580; Lewis koettaa ilmeisesti näillä muutoksilla saada Schillerin porvarillisesta murhenäytelmästä jotakin, joka paremmin kuin se vastaisi hänen yleisönsä "romanttista" makua. Häntä ei huolettanut se, että tämän kautta syntyi arveluttavia anakronismeja, kuten esim. Frederician kieltäytyminen ottamasta vastaan jalokiviä, jotka oli hankittu alammaisten myymisestä saaduilla verirahoilla; hän selviää tästä seuraavalla huomautuksella: "Erään aikakauskirjan (luullakseni Critical Reviewin) arvostelija moittii hyvällä syyllä tämän paikan räikeätä anakronismia. Mutta kun itsekin voisin tehdä samanlaisia virheitä, voin helposti suoda ne Schillerille anteeksi". Tämä keveä menettely: antaa toisen maan kirjailijan huomattavasta tuotteesta mauttoman ja epäonnistuneen mukailun ja vääristelyn kautta huono esitys, mutta sysätä kuitenkin tämän menettelyn vuoksi syntyvä virhe alkuperäisen tekijän syyksi, ei anna edullista kuvaa Lewisin tunnollisuudesta, taiteellisesta aistista ja arvostelukyvystä; siinä esiintyvä välinpitämättömyys toisen omistusoikeutta kohtaan on selitettävissä johtuneeksi osaksi Lewisin luonteen poikamaisesta pintapuolisuudesta, osaksi siitä, että hänen aikanansa käsitys kirjallisesta omistusoikeudesta oli vielä varsin hämärä. Ennenmainitussa Monthly Reviewin Munkkia koskevassa arvostelussa kuvastuu tämä kirjallista lainailua ja sommittelua koskeva ajan käsitys seuraavasti: "Kirjoittamisen suuri taide on siinä, että osaa valita edeltäjien teoksista sen, mikä niissä on kiihoittavinta (most stimulant), ja yhdistää näin kootut kauneudet uudeksi kokonaisuudeksi, joka on mielenkiintoisempi kuin siihen osalliset mallit. Tämä on mielikuvituksen oleellinen menettelytapa, eikä onnistumista muuten voida saavuttaa. Kaikki keksiminen on ainoastaan uutta yhdistämistä. Onnistunut keksintö on vaikuttavien ainesten yhteensommittelua".

Mitään outoa ei siis ole siinä, etteivät Lewisin aikalaiset pitäneet hänen menettelytapojaan erikoisemmin moitittavina. Kun hän näinä vuosina ryhtyy uudelleen muovailemaan jo ennen mainittua Itä-indialainen-nimistä näytelmäänsä, joka esitetään 1799 ja ilmestyy painosta 1800, varustaa hän senkin alkulauseella, jossa hän erittäin avomielisellä ilmeellä, esittämällä totuuden sirun, salaa lukijalta asiallisesti koko totuuden. Hän lausuu siinä lähteistään: "Tämän huvinäytelmän juoni on, mitä tulee Riversin käynteihin Modishin ja Mrs. Ormondin luona, otettu Sidney Biddulphin kertomuksesta (the Novel of S. B.); Mr. Sheridan on jo lainannut saman tapahtuman samasta lähteestä, ja käyttänyt sitä (vaikka eri tavalla) Juorukoulussaan". Tässä herättää ensinnäkin huomiota hänen epätarkkuutensa; mitään "Sidney Biddulphin kertomusta" ei ole olemassakaan, mutta kyllä Mrs. Frances Sheridanin, R.B. Sheridanin äidin, kertomus Miss Sidney Biddulphin muistelmat (The Memoirs of Miss Sidney Biddulph, 1761), josta Juorukoulun alkuaihe muka on lähtöisin.[123] Olisikohan nyt Lewis, kirjoittaessaan näytelmänsä ennenkuin oli kuudentoista vanha, kuten hän huomauttaa, voinut kehittää tätä "aihetta" itsenäisesti, lankeamatta jäljittelemään jo olemassaolevaa, samanaiheista ja kuuluisaa näytelmää, jonka varmaankin oli nähnyt? Se on epätodennäköistä, ja teoksia verratessa huomaakin selvästi, että Itä-indialaisen mallina on ollut Juorukoulu. Se on samanlainen juoruavan ja häväistyshaluisen seuraelämän maalaus kuin mallinsakin, vastaavin henkilöin, kirjein ja kepposin, lisänä vain annos nuoren naisen liian aikaisin tuloksellista lemmensuhdetta ja kyynelöivää, sorrettua, kunniallista köyhyyttä. Indiasta saapuva rikas Rivers (Sheridanin Oliver Surfeice) lopuksi selvittää juonen solmun.[124]

Monien neuvottelujen jälkeen Lewisin onnistui saada teoksensa näyttämölle; se esitettiin ensi kerran Drury Lane-teatterissa Mrs. Jordanin lahjanäytäntönä huhtikuun 22 p. 1799, Riversin osassa Kemble, ja naispäähenkilön, Riversin tyttären, Zoraydan, osassa Mrs. Jordan. Jo mainitussa alkulauseessaan Lewis kertoo, että esitys oli kauttaaltaan erinomaista; erikoisesti kunnostautui Kemble. Tänä näytäntökautena se esitettiin vain kaksi kertaa, mutta otettiin uudelleen ohjelmistoon seuraavassa joulukuussa. Yleisömenestys oli aluksi hyvä, mutta kun Sheridan, kertoo Lewis, ilmestyi näyttämölle suuren, traagillisen sotaratsunsa Pizarron selässä, tukki hän pian Lewisin tien, "sotkien minun vaatimattoman pikkuheponi ilman vähintäkään omantunnontuskaa jalkoihinsa". Lewis oli kirjoittanut näytelmäänsä prologin ja epilogin. Edellisessä, jonka lausui H. Kemble, hän kuvaa, kuinka hän nuorukaisena, ylen innostuneena, kirjoitti näytelmäänsä ja saatuaan sen valmiiksi lausui ihastuneena itselleen: "Se ei ole täydellinen, mutta se on mahdottoman hyvä!" Monien kipujen kautta on tekijä sen jälkeen saavuttanut oikeampaan osuvan arvostelukyvyn, joka ankarana nyt huomaa jokaisen salaisen virheen ja osoittaa sen kuvitellut kauneudet puutteellisiksi. Epilogi on Lewisille kuvaava: ukkosen jyristessä ja salamain leimutessa ilmestyy näyttämölle kuningatar Elisabethin (Queen Bess) haamu, joka kertoo tulleensa Pluton luvalla helvetistä katsomaan Lontoota; jos Drury Lanen uusi näytelmä menestyy, hän saa viipyä Lontoossa — niin on Pluto määrännyt — koko sen esittämisajan, mutta jos se epäonnistuu, on hänen tultava heti takaisin ja tuotava näytelmän tekijä mukanaan.

9

Edellisessä ei ole vielä kerrottu kaikkea Lewisin kirjallisista puuhista Munkin ilmestymisen jälkeisinä vuosina. Aikaisemmin on jo mainittu hänen valmistaneen Saksassa ollessaan joukon käännöksiä, todennäköisesti ballaadi- ja kansanrunoudesta; kun Munkkiin sisältyvät ballaadit saavuttivat suurta suosiota, heräsi hänessä ajatus matkaansaattaa jonkinmoinen uudenaikainen ballaadikokoelma, jossa hän voisi käyttää saksasta tekemiään käännöksiä ja joka ehkä muodostaisi eräänlaisen rinnakkais- ja jatkoteoksen Percyn kokoelmalle. Keväällä 1798 sattui sitten Walter Scottin ystävä William Erskine tapaamaan Lontoossa Lewisin,[125] joka parhaillaan valmisteli ballaadikokoelmaansa ja koetti saada siihen lisiä ja avustuksia. Erskine näytti hänelle Scottin tekemiä Bürger-käännöksiä, Lenorea ja Villiä metsästäjää, mainiten Scottilla olevan sellaisia enemmänkin, ja ihastuneena Lewis päätti pyytää tätä avustajakseen. Tämä johti nämä kaksi kirjailijaa yhteen. Todistuksena siitä, että Scott piti tutustumistaan Lewisiin tärkeänä tapahtumana, on se hänen lausuntonsa, josta Thomas Moore kertoo päiväkirjassaan,[126] nimittäin että ensimmäinen henkilö, joka sai hänet koettamaan runollisia lahjojaan, oli Mat Lewis. Scottin elämäkerran kirjoittaja J.G. Lockhart kertoo, että Munkin loistava, joskin lyhytaikainen maine teki häikäisevän vaikutuksen Edinburghin silloisiin tuntemattomiin yrittelijöihin, ja että Scott, joka "kenties aina oli taipuvainen pitämään yleisön suosiota varmimpana kirjallisen ansioituneisuuden todistuksena, ja joka varmasti koko elämänsä ajan liioitteli kaikkea lahjakkuutta paitsi omaansa", piti Lewisin pyyntöä itselleen imartelevana huomion osoituksena. Hän vastasi heti Lewisin kirjeeseen ja antoi hänen käytettäväkseen kaiken saksasta kääntämänsä ja mukailemansa aineiston. Vastauksessaan Lewis kiittää häntä ei ainoastaan luvasta, vaan myös "siitä sievästä tavasta, jolla lupa annettiin", ja jatkaa: "Suunnitelmani on koota kaikki ihmeelliset (marvellous) ballaadit, jotka voin saada käsiini. Vanhat samoin kuin uudetkin kuuluvat ohjelmaani…" Koska "haamu tahi noita on välttämätön aines kaikissa niissä ruokalajeissa", joista Lewis aikoo sommitella "menninkäis-ateriansa", kuten hän jonkinmoista leikillisyyttä tavoitellen sanoo, ei hän voi käyttää kaikkia Scottin aineksia. Hän ei myöskään hyväksynyt käännöksiä sellaisinaan, vaan teki niihin korjauksia, poistaen skotlantilaisuuksia ja oikoen runomittaa.[127] Scott otti opastuksen kiitollisuudella varteen ja lausui jälkeenpäin Lewisin runotekniikasta: "Hänellä oli hienoin tahtikorva, mitä milloinkaan olen tavannut — hienompi kuin Byronilla". Lewis näyttää osaltaan avanneen Scottin silmät huomaamaan, mitä runon käytännöllinen rakentaminen vaatii kieleen, poljentoon ja sointuihin nähden, joten hän "ankarilla opastuksillaan", joiksi Scott saamiansa kohennuksia sanoo, teki tälle ja runoudelle huomattavan palveluksen.

Käydessään Skotlannissa Lewis tapasi Scottin ensi kertaa persoonallisesti Inveraryssa, jossa Lewisin jumaloitu lady Charlotta Campbell oli, kuten on kerrottu, iloisen seuraelämän keskuksena. Tultuaan Edinburghiin Lewis sitten pyysi Scottia luokseen päivälliselle; vuosikymmeniä myöhemmin Scott vielä muisteli sitä innostusta (elation), jota tämä Munkin päivälliskutsu hänessä herätti. Nähtyään Burnsin kuusitoistavuotiaana hän ei sittemmin ollut tavannut ketään, joka olisi nauttinut yleisesti tunnustetun runoilijan mainetta; nyt osoitti runoilija, jonka romaani oli herättänyt suurta huomiota, jonka ballaadit Alonzo Urhoollinen ja Durandarte olivat synnyttäneet hänessä kiihkeän halun itsekin yrittää runoilijana, ja joka oli tunnettu Lontoon hienoimmissa piireissä, kuuluen "Mayfairin leijonien" joukkoon, hänelle niin suurta huomiota, että pyysi häntä ei ainoastaan avustajakseen, vaan vieläpä päivällisellekin! Ymmärrettävästi tämän kaiken täytyi vaikuttaa rohkaisevasti nuoreen skotlantilaiseen juristiin, jolle kirjallinen maine oli vielä kaukainen haave. Saattaa näyttää omituiselta sattumalta, että Scottin miehekäs runotar joutui Lewisin haamurunottaren kouluun, ja omituisten kirjallishistoriallisten tapahtumain joukkoonhan asia kieltämättä kuuluukin, mutta sillä on silti oma, selvä logiikkansa. Lewisillä ja Scottilla oli ensinnäkin molemmilla sama mieliharrastus, saksalaisen romantiikan tulkitseminen ja välittäminen englannin kielen piiriin, mikä siis heti alussa auttoi heitä pääsemään yhteisymmärrykseen; toiseksi heidän suhteensa sattuvasti kuvaa sitä historiallista tosiasiaa, että Englannin myöhempi, Scottin, Byronin, Shelleyn y.m. luoma maailmankuulu romantiikka, ulotti todellakin juurensa siihen aikaisempaan, Lewisin ja hänen edeltäjäinsä edustamaan, nykyisin verraten vähän tunnettuun romantiikkaan, joka taiteellisilta saavutuksiltaan vaatimattomana kuitenkin merkitsee laajaa esi-aineiston sulatus- ja valmistelutyötä, ollen monessa kohden myöhemmin loistoa ja kuuluisuutta saavuttaneiden piirteiden välttämätön edellytys.

Scottilla oli näihin aikoihin valmiina käännös Götz von Berlichingenistä, jonka ritariromantiikan herättävä ja sytyttävä vaikutus oli siis ulottunut näin kauas. Hän tietysti näytti käännöksensä uudelle ystävälleen, joka aina avuliaana rupesi puuhaamaan sille kustantajaa. Lewis kääntyi oman kustantajansa J. Bellin puoleen, saman, joka oli saattanut Munkin maailmalle, ja sai aikaan sopimuksen, jonka mukaan Scottille maksettiin 25 guineaa ensimmäisestä ja saman verran toisesta painoksesta, jos se tulisi kysymykseen. Götz ilmestyikin tämän sopimuksen pohjalla helmikuulla 1799. Toista painosta ei tarvittu ennenkuin kauan tämän jälkeen. Lewis kirjoitti Scottille palkkion olevan näin pienen siksi, että käännös oli Scottin ensimmäinen kirjallinen työ; hän ei siis muistanut tahi ei "ottanut vakavalta kannalta" Lenoren ja Villin metsästäjän käännöksiä, jotka Scott oli julkaissut jo 1796, ikäänkuin ne yhäkin olisivat olleet hänen ballaadikokoelmaansa tarjottuja "käsikirjoituksia". Mahdollista on kyllä sekin, että ne tarjottiinkin hänelle todella käsin kirjoitettuina, sillä Scott oli niitä ehkä ilmestymisen jälkeen vielä korjaillut.[128]

Lewisin ja Scottin ystävyydessä ei tapahtunut mitään häiriöitä. V. 1814 Lewis lähetti hänelle takaisin joitakin "kuusikymmentä vuotta sitten" lainaamiaan kirjoja, lausuen kirjeessään m.m.: "Minun täytyy mainita, että kuullessani sinua pidettävän Wawerleyn kirjoittajana, ostin sen ja luin kiihkeästi. Minulle sanotaan nyt, ettei se olekaan sinun, vaan William Erskinen. Jos niin on, niin sano hänelle terveiseni, että pidän sitä erinomaisena joka suhteessa…"

10

Lewisin ballaadikokoelman ensi osa Kauhutarinoita (Taks of Terror) ilmestyi Kelsossa, Skotlannissa, v. 1799. Seuraavana vuonna hän julkaisi samassa paikassa toisen osan nimeltä Ihmetarinoita (Taks of Wonder); v. 1801 hän julkaisi nämä molemmat Lontoossa nimellä Ihmetarinoita lisäten tähän painokseen uusia "tarinoita". Siihen hän myös kirjoitti "Johdannollisen dialogin", runomittaisen keskustelun tekijän ja "ystävän" välillä, jossa hän tekee selkoa omasta romanttisesta käsitystavastaan. Ystävän moitteisiin tällaisten tarinain kirjoittamista vastaan, joista palkinnoksi jää vain "lastenkamarin ylistys", ja toivomukseen, että niiden "kirjoittelijat pian saisivat murehtia hyödyttömiä vaivojansa ja itkeä aivojensa lyhytikäisiä tuotteita", hän vastaa myöntämällä, että hänen "haamurunottarensa" aika tosin alkaa jo olla mennyttä, mutta että hän puolestaan on välinpitämätön siitä, miten yleinen mielipide ja "mauton muoti" milloinkin vaihtelee. Muoti (fashion) on peloittava asia, jonka edessä sekä järki että arvostelukyky taipuvat, käskipä se sitten joko oppimattoman villin puhua erämaassaan siveellisiä totuuksia, tahi runoilijan jäädyttää sydämensä ja sumentaa mielensä pakoitettuna lyijynraskaisiin sääntöihin, tunteen pysähtyessä ja mielikuvituksen takertuessa didaktisiin kahleisiin; tahi herättipä se tylsän saksalaisen synkän sielun säälin ja kauhun valtaan, vuodattamaan kyyneleitä kuviteltujen rikosten vuoksi, — se ei kuulu Lewisille, sillä "minun makuni on aina omani". Muuttumattomalla ilolla hän suhtautuu siihen "tiedon hylkytavaraan", joka on siepattu "goottilaisuuden yöstä"; hänen sielunsa tuntee "kreikkalaisen tulen" ja "roomalaisen sulon", mutta panee silti riemuiten merkille, kuinka "muinaisten päivien liekki" leimuaa Britanniassa kirkkaasti. Vaihtelevan nautinnon lakia totteleva sydän kääntyy mielellään "klassillisuuden kirkkaudesta goottilaisuuden hämyyn", joka herättää pelkoa ja viehätystä; "kuinka sykkiikään sydän pelosta ja riemusta nähdessään raakoja näkyjä Euroopan barbaariyöstä!" Lewis sitten luettelee romanttisen nautintonsa aiheet; niitä ovat metsän huokailu ja öisen myrskyn pauhu autiolla nummella, jotka herättävät mielikuvituksen synkimmät voimat liikkeelle; loppumaton sota ja paavillinen viekkaus, jotka estävät kadotetulta ihmiskunnalta jokaisen sovittavan valonsäteen; aika, jolloin vain erehdyksen kohtalokas valo loisti, jolloin tiede oli tuntematon, ja sielun aktiiviset voimat olivat turtuneina kahlehditut taikauskon (Lewisin mielisana) tornin juureen; katumusharjoituksissa kärsivä kalpea neito ja pyhän alttarin juurella rukoileva Jumalalle lupautunut; noita, joka herättää uinuvat haudat; sodan välkkyvä rintama, voitonmerkein siroiteltu taistelukenttä, pyhitetty lippu ja punaristi-kilpi; ritariturnajaiset, läänitystyrannin rikokset ja läänitys-ajan ylpeä komeus; Skandinavian soturikentät, Morvenin vuoret ja Lapin nietokset; barbaaripäälliköt kaatumassa tulisissa taisteluissa ja ottamassa osaa Odinin verisiin juhliin; Ossianin harppu ylistämässä sankaritekoja ja arvistaan ylpeät harmaapääsotilaat sitä kuuntelemassa; keskiyön kuolleella hetkellä vaeltava ja vaikenevalle kuulle tuskiansa valittava haamu; tanskalaiset merirosvot ryöstöretkellään ja saksilainen parooni ylpeänä ja synkkänä villissä vihassaan; yksinäisen luostarin muurinvihreän peittämät muurit; yöpöllön äänekäs huuto, vankilan himmeä lamppu, öinen holvikäytävä, hämärästi näkyvä, pois häipyvä kulkue, tuikkivat kynttilät ja pyhä messu — kaikki tämä herättää Lewisin käsityksen mukaan "vapisevassa rinnassa ihastuttavia uninäkyjä ja upottaa joka tunteen romantiikan virtaan, joka vyöryy kaukana, levottomana suurenmoisuudessaan ja hulvahtaen peloittavana ihmettelevään sieluun; milloin liukuen sileänä, milloin maagillisten myrskyjen pieksämänä, se kohottaa näkyviin tuhansia muodottomia olioita; joka aallosta säihkyy utuinen loiste ja kohisevista kuohuista kuuluu murheellinen ääni, kun kalpea pelko herättää mielikuvituksen sen valvovalta vuoteelta; esirippu poistuu näkymättömien henkien valtakunnan edestä ja puoleksi paljastuu sanoin tulkitsematon tarina".[129]

Tämä omituinen kauhuromantiikan aineistoruno on ilmeinen Lewisin romanttinen uskontunnustus. Muistaen sen, mitä ensi luvussa on sanottu, on vaikea löytää mitään, mitä siinä ei olisi mainittu. Se osoittaa, että kauhuromantikoilla todellakin oli oma, sangen tarkoin lajiteltu mielikuvasarjansa, joka innoitti heidän kirjallisen luomistyönsä.

Kirjan vastaanotto ei ollut suosiollinen. Sanottiin Lewisin julkaisseen "Tales of Wonder", vaikka hän tosiasiallisesti olikin julkaissut "Tales of Plunder", millä tarkoitettiin sitä, että hän oli haalinut kirjansa kokoon "ryöstämällä" muiden tuotteita. Scottin osuus ainoastaan pääsi moitteetta, saavuttipa hän kiitostakin arvostelijain taholta; Lewisin osaksi tuli m.m. Geo Watson Taylorin julkaisema pilkkaruno nimeltä Vanha akka punaisessa viitassa (The Old Hag in a Red Cloak), joka oli omistettu "Julman valkoisen naisen kirjoittajalle", ja tahtoi moittia valtaan päässyttä, m.m. Lewisin edustamaa huonoa makua. Toinen pilkkaruno, salanimen julkaisema Lisää ihmeitä (More Wonders), tahtoi puolustaa kirjallista omistusoikeutta Lewisin mielivaltaisuutta vastaan.

Lewisin naivia luonnetta kuvaa valaisevasti se pikkupiirre, että hän koetti Munkin esimerkistä viisastuneena saada näihin kauhuballaadeihinkin jotakin siveellistä, opettavaa kärkeä. Useat niistä loppuvat koomillisen vakavaan moraalilauselmaan, joka kuvaavasti ja pikkuvanhasti enimmäkseen kohdistetaan nuorille tytöille. Pilvikuninkaan hän ilmoittaa kirjoittaneensa "osoittaakseen nuorille neidoille, että saattaisi mahdollisesti silloin tällöin olla hyödyllistä osata hiukan kielioppia"; hänen sankarittarensa olisi nimittäin ehdottomasti joutunut demoonien uhriksi, ellei hän "onneksi olisi ymmärtänyt eroa komparatiivin ja superlatiivin välillä". Huomautukset tällaisen johdosta ovat tarpeettomia.

11

Lewisillä oli tapana huvittaa seurapiiriään pukemalla jokin hetken tunnelma pienen runon asuun. Usein hän myöskin sepitti runoihinsa säveleenkin. Sisartansa Sofiaa varten hän varsinkin kirjoitteli runoja ja sävelmiä, joita tämä sitten esitti. Hänen taitoansa tällä alalla pidettiin niin huomattavana, että silloiset päivän pilanäytelmäin ja kuvaelmain sepittäjät usein pyysivät runopuoleen hänen apuansa. Lewisin kirjoittama ja Kellyn säveltämä laulu Ei, lemmittyni, ei (No, my Love, no), joka sisältyy Charles Dibdinin, tunnetun merimieslaulujen kirjoittajan (Kotzebuen mukaan tekemään) näytelmäsovitelmaan Huomenna täysi-ikäinen (Of Age to-morrow), tuli päivän suosituimmaksi säveleeksi, joka Kellyn muistelmien mukaan oli "joka pianon nuottitelineellä ja kuultavissa joka kadulla". Kelly muuten kertoo saaneensa Walesin prinssiltä määräyksen säveltää hänelle yksinkertaisen englantilaisen ballaadin. "Käännyin ystäväni Lewisin puoleen pyytäen, että hän kirjoittaisi sellaisen, minkä hän tekikin". Ballaadin nimi oli Huomenna (To-morrow), ja tuli siitä Kellyn mukaan erittäin suosittu.

Mutta ballaadi- ja laulumestarillamme oli näinä vuosina muitakin rautoja tulessa. Linnan haamun saavuttama menestys kiihoitti häntä jatkuviin yrityksiin näytelmän alalla, ja niinpä hän kirjoittaa Ryövärien henkeen uuden ritari- ja haamudraaman. Sen nimi on Adelmorn, lainsuojaton (Adelmorn, the Outlaw), ja se esitettiin toukok. 4 p. 1801 Drury Lane-teatterissa. Parooni Ulric on tehnyt murhan, syyttänyt siitä viatonta Adelmornia, saaden hänet karkoitetuksi, ja perinyt murhatun rikkaudet; hän tunnustaa rikoksensa vasta sitten, kun murhatun haamu saapuu taivaasta kerubiimien ympäröimänä vetämään häntä tilille. Adelmorn, jolla tällävälin viattomasti vainottuna on ollut erinomainen tilaisuus julistaa Karl Moorin leimuavia lauselmia, pääsee loistoon ja kunniaan takaisin; huomattakoon, että hänellekin tapahtuu ihme, sillä hän saa yliluonnollisen näyn kautta tietää, kuka on murhaaja. Rikollisen apulaisena muuten esiintyy paha munkki. Draamassa ilmenee vaikutelmia Kotzebuen näytelmästä Ihmisviha ja katumus (Menschenhass und Reue) ja Radcliffen Metsän tarinasta sekä Italialaisesta. Varsinaista tehtäväänsä: osoittaa, kuinka omatunto saattaa rikollisen suurimman paatumuksen hetkellä katumaan, ei Lewis kyennyt draamallisesti tyydyttävällä tavalla ratkaisemaan. Ensi-illan jälkeen hänen täytyi pyyhkiä muutamia sopimattomina pidettyjä vuorosanoja pois ja lieventää haamukohtausta. Näytelmää esitettiin vain kymmenkunta kertaa, viimeisen kerran maalisk. 7 p. 1802, jolloin se oli lyhennetty (kolminäytöksisestä) kaksinäytöksiseksi.

Vaikka tämän "jalon rosvon" menestys ei ollutkaan erikoisempi, ei Lewis siitä pahastunut. Olihan hänellä taskussaan uusi näytelmä, Alfonso, Kastilian kuningas (— King of Castile), silosäkeinen tragedia, jota kirjoittaessaan hän kertoi äidilleen "pysähtyneensä kolmanteen näytökseen, sovinnontekoon erään kuninkaan ja ruhtinattaren välillä, jotka ovat kaksi typerintä ihmistä, mitkä milloinkaan olen tavannut". Siitäkin salakarista hän kuitenkin pääsi ohitse, ja niin hänen uusi näytelmänsä valmistui todistamaan yleisölle ja epäilijöille, että hänellä oli varattuna muitakin paukkuvaikutelmia kuin haamut. Viattomasti epäilty, uskollinen sotapäällikkö Orsino asuu mitä salaisimmassa ja romanttisimmassa maanpaossa metsäluolassa. Hänen poikansa, hurja Caesario, jonkinmoinen Byronin Wernerin Ulricin alkutyyppi, puuhaa kuninkaalle kostoa, vaikka on sala-avioliitossa tämän tyttären Amelrosan kanssa, pitäen siitä huolimatta lemmenpeliä Ottilian, eräänlaisen naishyenan kanssa. Caesarion virittämä ruutimiina räjähtää juuri kello yksi, niinkuin oli määräkin, mutta kuningas pelastuu. Kun Caesario sitten yrittää murhata hänet, ehtiikin hänen isänsä, aina kuninkaalle uskollinen Orsino, väliin, ja horjumattoman lojallteettinsa kiihoittamana surmaa poikansa. Toinen paukkuvaikutelma, ukkosen jyrähdys, ajaa rikolliset polvilleen, jolloin heille suodaan kuninkaallinen ja jalo anteeksianto. Ilmanko eräs arvostelija lausuikin: "Tämän tragedian ihastuksena ovat räjähdykset. Ruutimiinan räjähdys hävittää Alfonson valtakunnan, jonka jälleen uudistaa ukkosen jyrähdys. Caesarion kuoleman ja Orsinon lyhyen, tarkoituksenmukaisen puheen jälkeen ukkosen jyrähdys ajaa kaikki kapinalliset polvilleen, pyytämään ja saamaan armoa kuninkaalta. Tämä fysikaalisten ja siveellisten voimien sekoitus on kaunista".[130]

Alfonso julkaistiin painosta ennen, kuin se esitettiin, mikä tapahtui ensi kerran tammik. 15 p. 1802; sen viimeistä näytöstä ei kuitenkaan esitetty alkuperäisessä muodossaan muulloin kuin Haymarket-teatterissa helmik. 28 p. 1803. Kaikkiaan "meni" tämäkin näytelmä kymmenkunnan kertaa. Yleisö otti sen vastaan jokseenkin suosiollisesti, vaikkakin monet murhat herättivät vastalauseita. Ja olihan Alfonsolla Lewisin kirjoittamaksi vihdoinkin aikalaisten silmissä eräs ansio, joka hänen aikaisemmilta teoksiltaan oli joskus puuttunut: sitä ei voinut sanoa ollenkaan epäsiveelliseksi. Lewis olikin tullut tässä suhteessa hyvin araksi, kuten näkyy esim. hänen vastauksestaan[131] muutamaan arvosteluun, jossa hänen näytelmäänsä oli m.m. sanottu typeräksi; "minulla ei ole", hän lausuu, "mitään huomauttamista siihen, että draamani on typerä; jos niin on, niin tulkoon se myös sanotuksi. Mutta jos, kuten Adelmornista mitä valheellisimmin väitetään, joku nimetön kirjoittaja sanoisi tragediaani epäsiveelliseksi, odottaisin hänen todistavan väitteensä esittämällä moitteenalaiset kohdat". Lewis itse piti näytelmäänsä suuressa arvossa ja oli yhtä iloinen sen saavuttamasta kohtalaisesta yleisömenestyksestä kuin nolo ivallisista ja purevista arvosteluista. "Kirjoittaessani sitä", hän lausuu,[132] "en ole säästänyt mitään vaivoja — olen julkaissut sen en hyvänä näytelmänä, vaan parhaana, minkä minä voin tehdä. Hyvin mahdollista on, ettei kukaan voisi kirjoittaa huonompaa tragediaa, mutta surullinen tosiasia on, etten minä ainakaan voi kirjoittaa sen parempaa". — Alfonson todellinen aihe, järkkymätön uskollisuus kuningasta kohtaan ja uskollisuuden suuri aate yleensä, ei ollut Lewisille valjennut eikä tullut esitetyksi runollisella voimalla ja vakaumuksella, vaan sotkeutui "ruutisalaliitosta" ja näyttämöjännityksen hakemisesta aiheutuneisiin teatterivaikutelmiin.

Alfonson esittäminen Covent Garden-teatterissa eikä Drury Lanessa, kuten hänen edelliset näytelmänsä, johtui siitä, että Sheridanin pureva arvostelu ja satiiri ajoi Lewisin lopultakin turvautumaan toisaalle. Covent Garden-teatterin johtaja Harris otti hänet mitä imartelevimmin vastaan, mikä on melko pätevä todistus siitä, että Lewisin näytelmät olivat yleensä hyviä kassakappaleita. "Mr. Harris on yhtäkkiä", kertoo Lewis,[133] "mieltynyt kaikkeen mitä teen… 'Mitä hyvänsä haluatte esitettäväksi, esitetään heti'… Hän ei näytä saavan kyllikseen minun kirjoituksiani… En tiedä, mistä tämä johtuu, mutta tosiasia on, että hän on niin täynnä ystävällisyyttä, kohteliaisuuksia ja hienoa puhetta kuin olla voi".

Miellyttävä asema näytelmäkirjailijalle. Lewis käytti sitä hyväkseen osoittaakseen, ettei hän ollut haamuillaan ja ruutimiinoillaan vielä tyhjentänyt kaikkia kauhuaineksiaan, ja antoi 1803 esittää erään monologin nimeltä Vangittu (The Captive), jolla oli yleisöön aivan järkyttävä vaikutus. Vangittu on mielisairaalaan suljetun äidin epätoivoinen yksinpuhelu, jossa kuvataan hänen asteettaista kehitystään mielipuoleksi ja lopuksi hänen äkillistä parantumistaan. Näyttämönä on rautaristikoilla varustettu vankikoppi, jossa vangittu musiikin säestyksellä esittää osansa. Kun silloinen kuuluisa näyttelijätär Mrs. Litchfield esitti tämän jo lukiessa hyvin vastenmielisen monologin kaikella mahdollisella realismilla, koski se kuulijakunnan hermoihin niin, että kaksi henkilöä sai hysteerisen kohtauksen esityksen aikana ja kaksi sen jälkeen. Esittäjäkin oli pyörtyä ja Lewis itsekin kertoo[134] tunteneensa olonsa tuskalliseksi; hän oli toivonut, että sääli saisi kuulijakunnan itkemään, mutta sen sijaan kauhu valtasikin sen. Mielisairauden esittäminen näyttämöllä — muuten kauhuromantikolle hyvin kuvaava koe — ei siis Lewisille onnistunut, tahi onnistui liiankin hyvin.

Seuratessa Lewisin kirjallista toimintaa Munkista Alfonsoon saakka hakee turhaan sitä, mitä todella voisi sanoa kirjailijan kehitykseksi. Linnan haamun menestys sai Lewisin erehtymään lahjoistaan ja jättämään suorasanaisen kertomuksen, joka olisi ollut hänen oikea alansa, ja niin hän joutui harhailemaan päivän keveän ja pintapuolisen maun palvelijana. Hänen teoksensa eivät ole sielullisesti elettyä elämää, vaan sieltä täältä saaduista aineksista rakennettuja ulkoisia sommitelmia. Hänen saksan kielen taitonsa on vain tienä Saksan ritariromaaneihin ja -näytelmiin, mutta ei siihen korkean taiteen henkeen, joka siellä kuitenkin näinä aikoina kukoisti. Niinpä lukija onkin varmaan jo huomannut, ettei hänen tuotantonsa ansaitse huomiota taiteen kannalta; ainoastaan hänen keskeinen asemansa tyypillisenä kauhuromantikkona pakoittaa hänen kohdallaan viivähtämään.

Lewis oli luonteeltaan vastustushenkinen, eikä voinut mielipiteiltään sopeutua tämän ajan Englannin piireihin. Hänellä oli halua esittää asioita toisessa valossa kuin mihin sovinnaisesti oli totuttu, mutta hänen rohkeutensa ei riittänyt siihen. Teoksiaan kirjoittaessaan hänellä Munkin jälkeen, kuten on nähty, oli kova huoli siitä, ettei tulisi sanoneeksi mitään, joka voitaisiin käsittää siveettömyydeksi tahi jumalanpilkaksi, ja mahdollista on, että tämä varovaisuus tukahdutti sen, mikä ehkä joskus olisi voinut antaa hänen tuotannolleen itsenäisen elämänymmärryksen leimaa. Hän ei ollut Byron, joka uskalsi uhmailla ympäristöään, mutta hän oli kuitenkin Byronin hengenheimolainen. — Ennenkuin siirrymme hänen seuraavaan tuotantoonsa, palaamme hetkeksi kuvaamaan hänen yksityiselämäänsä, seura- ja ystäväpiiriänsä.

12

Jo mainittu, Barnesissa, Lontoon läheisyydessä, oleva Lewisin nuorenmiehen asunto oli hänen lepo- ja mielipaikkansa. Vierashuoneensa hän oli koristanut kokonaan oman makunsa mukaan lukuisilla kuvastimilla, tauluilla, maljakoilla ja seinäkilvillä, joissa oli hänen runollisia mietelmiään. Hän kokoili innokkaasti arvokkaita koristekapineita ja kuriositeetteja, m.m. sinettileimasimia. Kirjastossansa hänellä oli huomattavasti saksankielistä kirjallisuutta.

Täällä hänellä oli usein vieraana ystäväpiirinsä, joukossa ylhäisiäkin henkilöitä, kuten esim. Yorkin herttuatar Frederica, jonka erikoinen suosikki hän näyttää olleen. Ennen on mainittu hänen heikkoudestaan ylhäisöä ja arvonimiä kohtaan; Lewis itse ei tätä tunnustanut, vaan väitti olevansa siinä suhteessa aivan ennakkoluuloton: "En välitä vähääkään", hän kirjoitti kerran äidilleen, "arvoasemista elämässä, enkä siitä, mitä ihmiset ajattelevat tahi sanovat; olen aina sekä julkisissa kirjoituksissani että yksityiselämässäni osoittanut halua, kuten Mr. Pitt suvaitsi sanoa, sylkeä yleistä mielipidettä kasvoihin. Seurustelen yhtä paljon näyttelijöiden, säveltäjien ja maalarien kuin ruhtinaiden ja poliitikkojen kanssa, ja minua tyydyttää yhtä paljon, vieläpä enemmänkin, edellisten kuin jälkimmäisten seura. Mutta ehdottomasti vaadin sen, että ihmisillä, joiden kanssa seurustelen, täytyy olla jokin ominaisuus, joka huvittaa minua ja herättää mielenkiintoani, sillä muuten olen mieluummin yksin". Tästä vakuutuksesta huolimatta Scottin todistus kuitenkin pitänee paikkansa. Hyvän, sitä vahvistavan kuvan Lewisin elämäntavoista ja seurapiiristä antaa seuraava ote eräästä hänen omasta kirjeestään:[135] "Minun täytyy olla läsnä harjoituksissa, jotka kestävät klo 4:ään. Minun täytyy myös mennä muutamaksi päiväksi lordi Hollandin luo. Tämän jälkeen olen ajatellut suostua nuoren Lambtonin tarjoukseen tulla hänen vaunuissaan ensin katsomaan kilpa-ajoja Brightoniin, ja sitten Worthingiin, tapaamaan lady Ch. Campbelliä, palatakseni sieltä hänen hevosillaan. Tämän retken jälkeen menen luultavasti Oakendiin ollakseni siellä jonkin aikaa, ja sieltä lordi Carringtonin luo; sieltä menen sisarteni luo, jos he voivat ottaa minut vastaan, ja täältä luultavasti lordi Melbournen luo… Walesin prinsessa suvaitsi pyytää minua aitioonsa ja illalliselle kanssaan, sekä päivälliselle, pitäen minua klo 3:een saakka aamulla… Tänään menen päivälliselle York Houseen, ja sieltä illalliselle Walesin prinsessan kanssa Admiraltyyn. Sain pyynnön Clarencen herttualta tulla hänen kanssaan päivälliselle…" Elämä, joka asettaa näin laajat seurustelun ja syömisen velvollisuudet, on todennäköisesti sangen rasittavaa.

Mutta Lewisillä oli, tekisi mieli sanoa, parempikin seurapiiri. Hän tutustui m.m. Thomas Mooreen verraten aikaisin, arvattavasti sangen pian sen jälkeen, kun Moore oli tullut Lontooseen (1799). Kohtaus on varmaankin ollut jo heti alusta alkaen ainakin eräältä kannalta molemmille huvittava: Moore oli, kuten Scott kertoo,[136] "pieni, hyvin pieni mies, pienempi, luullakseni, kuin Lewis, josta hänen olemuksensa jonkin verran muistutti". Mooren kokemukset näinä vuosina Englannin julkisesta arvostelusta ja kirjallisesta yleisöstä olivat samantapaiset kuin Lewisinkin: samat syytökset siveettömyydestä ja nuorison turmelemisesta tulivat hänenkin osakseen hänen Anakreon-käännöksistään kuin Lewisin osaksi Munkki-romaanista. Neljä vuotta Moorea vanhempi Lewis, jolla oli huoleton yhteiskunnallinen asema ja joka oli Lontoon teatteriyleisön suosikki, oli vaatimattomalle irlantilaiselle "suuri ystävä", josta oli hyötyä. Näin Lewis joutuu suojelemaan Moorea, kuten oli suojellut Scottiakin. Syksyllä 1802 esimerkiksi Moore on pyytänyt Lewisiltä jotakin, vedoten hänen vaikutusvaltaansa, koskapa Lewis vastauskirjeessään[137] lupaa tehdä kaikki, mitä voi; hän pelkää kuitenkin, ettei voi vaikuttaa Mooren hyväksi paljoa, koska hän ei kuulu tämän "suuriin ystäviin", vaan päinvastoin "pieniin joka suhteessa", kuten hän leikillisellä käänteellä huomauttaa. Moore suosittelee häntä eräälle kirjoittajalle teatterin tuntijana,[138] joka paremmin kuin kukaan muu tuntee "teatterin sisäpuolen". Lewis puolestaan näyttää 1803 lukeneen joitakin Mooren teoksen korjausarkkeja, joten hän siis on ollut jonkinmoisena Mooren kirjallisena arvostelijana.[139] Heidän suhteensa ei kuitenkaan liene ollut erikoisemman läheinen, eivätkä he olleet toistensa tuotannon ihailijoita. Byron kertoo,[140] ettei Lewis tajunnut Laila Rookhin kauneuksia, vaan piti enemmän oman erikoismakunsa mukaisesti Ch. R. Maturinin Manuelista.

Byronin ja Lewisin tuttavuus, josta on jo mainittu, näyttää alkaneen edellisen ensimmäisen ulkomaanmatkan jälkeen. Syksyllä 1813 he seurustelevat, kuten Byronin päiväkirjasta näkyy, hyvinä ystävinä. Byron oli silloin kotimaassaan maineensa kukkulalla, kaikkien ihailema, naisten ja salonkien kalpea ja kaunis sankari, jonka terävyyttä, neroa ja rohkeutta pelättiin ja jonka tiedettiin ja arvattiin ajattelevan siten, kuin itse olisi haluttu ajatella, jos olisi uskallettu. Hänen vanaveteensä liittyi Lewiskin. Byronin häntä koskevista lausunnoista käy ilmi, että vaikka hän hymähtelikin ystävänsä erikoisuuksille ja piti häntä monessa suhteessa narrimaisena lörppönä, hän kuitenkin kunnioitti häntä ja otti varteen hänen neuvojansa. Marino Falierin esipuheessa hän esim. kertoo saaneensa Lewisiltä hyviä neuvoja keskustellessaan hänen kanssaan näytelmänsä suunnitelmasta Venetsiassa 1817. "Jos teet hänestä mustasukkaisen", neuvoi Lewis, "niin muista, että joudut kilpailemaan etevien kirjailijoiden kanssa, puhumattakaan Shakespearesta ja siitä, että aihe on tyhjennetty; pidä kiinni tuon vanhan ankaran dogin varsinaisesta luonteesta, joka vie suunnitelmasi läpi, jos kuvaat sen oikein, ja tee juonirakenne niin säännönmukaiseksi kuin voit". Lewis ehkä osui paremmin oikeaan arvostellessaan muiden tuotteita kuin suunnitellessaan omiaan. Lewis oli Byronin vieraana Diodatissa m.m. elokuun 18 p. 1816, jolloin hän siellä tutustui P.B. Shelleyhin, joka on merkinnyt päiväkirjaansa kertomuksen tuosta kohtauksesta.[141] "Puhumme haamuista", hän kirjoittaa; "ei lordi Byron eikä Monk G. Lewis näytä uskovan niihin, ollen molemmat sitä mieltä, vastoin kaikkea järkeä, ettei kukaan voi uskoa haamuihin, ellei usko myös Jumalaan. En luule, että kaikki ne henkilöt, jotka vakuuttavat olevansa uskomatta tällaisiin ilmestyksiin, todella sitä ovat; jos he eivät usko niihin päivänvalolla, luulen yksinäisyyden ja keskiyön lähenemisen opettavan heitä ajattelemaan kunnioittavammin varjojen valtakunnasta". Shelley tunsi Lewisin tuotantoa. Hänen romanttinen, salaperäisten ongelmien pohtimiseen taipuva mielikuvituksensa oli nuoruudessa saanut ravintoa Lewisin kauhuballaadeista[142] ja v. 1814 luettujen kirjain luetteloon hän on puolisonsa kanssa nimenomaan merkinnyt Munkki-romaanin (ilmeisesti, kuten saamme nähdä hänen nuoruudenromaaneistaan, luettuaan sen jo aikaisemmin). Tavatessaan Lewisin Byronin luona hän siis hyvin tiesi, kenen tuttavuutta teki.

Siitä esipuheesta, jonka Shelleyn puoliso Mary Godwin kirjoitti myöhemmin Frankensteiniin, käy selville, että haamut ja haamukirjallisuus todellakin olivat usein Byronilla, Shelleyllä ja heidän seurapiirillään puheenaiheena heidän ollessaan Sveitsissä 1816. Luettuaan jonkin saksalaisen haamukertomuksen Byron vihdoin ehdotti, että kukin heistä neljästä (Byron, Shelley, Mary Godwin ja lääkäri Polidori) kirjoittaisi haamukertomuksen. Siitä ehdotuksesta sai alkunsa kuuluisa Frankenstein.[143]

Tuossa kolmen romantikon kohtauksessa on mielestäni jotakin historiallisesti kuvaavaa. Ensin Lewis, romantiikan esitöiden, alkeellisen aineiston ja hapuilevan pyrkimyksen, haamu-, rosvo- ja ritariromantiikan edustaja, sellaisena kuin se esiintyi Englannissa, Ranskassa ja Saksassa rahvaanomaisessa muodossaan 1700-luvun lopussa; toiseksi Byron, joka aineistoltaan monessa suhteessa pohjautuen Lewisin edustamaan alkuasteeseen on tuntenut siinä oppositsion ja vapauden pyrkimyksen, ja nerollaan sen jalostaen takonut siitä suuren henkensä sotapuvun, kohottanut sen hyökkääväksi ja taistelevaksi tekijäksi, joka retoorisella intomielisyydellä käsitti itseensä koko inhimillisen elämän; ja kolmanneksi Shelley, joka hänkin alkuaan lähtien alkeisromantiikasta pian aikansa edellä liitävänä henkenä runoilijan näkevin, kauas katsovin silmin, ja värikkäin, intomielisin miettein kristallisoi kaiken sen, mikä hänestä inhimillisessä elossa oli todella kaipaamisen ja aavistamisen arvoista, utuisen hennoiksi, ylimaallisen kauneuden kuviksi, nousten maallisen elämän yläpuolelle ylhäiseen tähtiviileyteen. Kolme kirjallisuuden kehityskautta tapasi siis tällöin toisensa villa Diodatissa, saman ajan kirjailijoiden edustamana.

Mitä Lewisin yksityiselämään muuten tulee, muodostaa siinä huomattavan piirteen hänen suhteensa äitiinsä. Tämä miehestään eronnut pieni nainen kierteli toisen lapsensa luota toisen luo, ja turvautui aina erikoisella kiintymyksellä poikaansa, joka olikin hänen todellinen tukensa. Joskus heilläkin sattui erimielisyyksiä, kuten esim. silloin, kun Lewis sai kuulla äitinsä aikeista esiintyä kirjailijattarena. Hän pyysi, ettei äiti sitä millään muotoa tekisi, ei edes salanimellä, sillä se tulisi kuitenkin tunnetuksi. "En voi sanoa teille kyllin ankarin sanoin", hän kirjoittaa äidilleen, "kuinka epämiellyttävät ja tuskalliset tunteeni olisivat, jos julkaisisitte jonkin teoksen, minkä hyvänsä, ja siten antautuisitte alttiiksi sanomalehtien vihamielisyydelle ja hävyttömyydelle. Olen varma, että jokainen sellainen tapaus olisi tikarin isku isäni sydämeen. Se olisi vakava vääryys Sofiaa kohtaan, ja vaikka Maria onkin[144] päässyt turvaan maailman pahansuopaisuudelta, ei hänen äitinsä esiintyminen kirjailijattarena ainoastaan ankarasti loukkaisi hänen tunteitaan, vaan herättäisi myös mitä suurimpia ennakkoluuloja häntä vastaan hänen miehensä perheen puolelta. Mitä itseeni tulee, lähtisin luullakseni mannermaalle heti, kun ottaisitte tuon askeleen". Lewis sitten vakuuttaa äidilleen, ettei kirjailijattaren ammatti ole kadehdittava, koskapa se tuo harjoittajansa osaksi "kateutta, panettelua ja ilkeämielisyyttä". Lausuupa Lewis lopuksi mielipiteenään, ettei "naisen tehtävä ole olla julkinen henkilö ja että mikäli hän saavuttaa kuuluisuutta, sikäli hän myös menettää naisellista hienouttaan" — ajankuva siitä, missä arvossa Englannin eräät piirit silloin pitivät kirjailijattaria, monessa suhteessa usein kirjailijoitakin. Rouva Lewisin unelmat kuivuivat kokoon, mutta Lewisillä oli suuri työ lepyttää loukkautunut äitinsä.

Näyttämölle astuu nyt eräs Mrs. R., joka on löytänyt armon Lewis vanhemman edessä ja jonka tämä on korottanut julkisen ystävättärensä arvoon. Matthewin sisaret Maria ja Sofia, jotka nyt ovat molemmat naimisissa, alistuvat pian tähän tosiasiaan, mutta niin ei tee Matthew, vaan kieltäytyy itsepäisesti suutelemasta Mrs. R:n kättä. Seuraa ankara kirjeenvaihto, isän puolelta jyrkkä ja vaativa, pojan puolelta nöyrä ja kohtelias, mutta pääasiassa johdonmukainen ja taipumaton. Masentaakseen häntä isä pienentää hänen vuosirahaansa; riita laajenee käsittämään koko suvun, mutta Mat ei taivu, vaan pakenee kesällä 1804 ystäväinsä luo Skotlantiin. Vasta seuraavana keväänä hän taipuu jonkinlaiseen muodolliseen sovintoon ja rauha palautuu, mutta Lewis tapaa isäänsä hyvin harvoin.

Lewis oli isänsä mielestä, kuten tämä kuolinvuoteellaan sanoi, "höperö poika" (a foolish boy). Marraskuulla 1811 isä sairastui vakavasti, ja silloin Matthew, joka lapsena oli suorastaan jumaloinut isäänsä ja myöhemmin ainakin syvästi kunnioitti tämän rautaista ja ylpeätä jäykkyyttä ja taipumattomuutta, rupesi pyytämään todellista sovintoa; jääköön sanomatta, vaikuttiko tähän hänen hellän ja hyvän sydämensä ohella myös pelko siitä, että isä mahdollisesti tekisi hänet perinnöttömäksi, mikä olisi saattanut hänet hyvin tukalaan asemaan. Hän ei uskaltanut mennä tapaamaan isäänsä ilman tämän lupaa ja kirjoitti hänelle maaliskuun lopulla 1812 kirjeen, pyytäen lupaa tulla. Isä ei kuitenkaan halunnut lukea kirjettä heti, vaan jätti sen toistaiseksi. Kun Matthew ei lopultakaan saanut mitään vastausta, hän kääntyi erään isänsä ystävän puoleen pyytäen hänen välitystään, ja niin hän pääsi vihdoinkin isäänsä tapaamaan. Tämä oli kuitenkin jo kuolinvuoteellaan ja Matthew sai tyytyä kolmeen sovinnon sanaan: "Jumala siunatkoon sinua!" Lewis vanhempi kuoli toukokuun 17 p. 1812, testamentaten koko suuren omaisuutensa "rakastetulle pojalleen". Hän kuvastuu poikansa elämäkerran valossa jonkunmoisena Dombey-tyyppinä, jäykkänä, periaatteiltaan lujana ja ahtaana, tarmokkaana ja ylpeänä "Johnsonin ajan" englantilaisena, jota täytyy ajatella suuremmalla kunnioituksella kuin monia muita Lewisin elämän yhteydessä esiin vilahtavia henkilöitä.

Peritty rikkaus ei tehnyt sanottavampia muutoksia Lewisin yksityiselämään. Barnesissa olevan asuntonsa lisäksi hän oli jo isänsä eläessä hankkinut itselleen talon Albanyssa, ja näissä hän asui edelleenkin. Äidillensä hän nyt osti oman asunnon Surreystä, Leatherheadin kaupungin läheltä. Sen nimeksi pantiin Valkoinen tupa (The White Cottage), ja sinne rouva Lewis majoittui kissansa, koiransa ja kanarialintunsa kanssa, vaihteluna hänen lastensa vierailut, kirjat, soitanto, musiikki ja raamatunselitykset. Monella muullakin tavalla Lewis osoitti rakkauttaan häntä ja muita sukulaisiaan kohtaan, harjoittaen sitäpaitsi hiljaisuudessa melkoista hyväntekeväisyyttä.[145]

13

Viimeksi kuvatun kirjallisen toiminnan jälkeen Lewisin tuotannossa tapahtuu pysähdys, joka todennäköisesti aiheutui hänen viime näytelmiensä saamista huonoista arvosteluista. Hän lukee Gibbonia ja Voltairen teoksia ja tutustuu Corinneen, mutta vakuuttaa kuvaavan poikamaisesti, ettei hän muista niistä mitään.[146] Lopuksi hän taas hylkää vakavammat kirjallisuuden harrastukset ja syventyy uudelleen saksalaiseen rosvoromantiikkaan. Hän ryhtyy mukailemaan J.H.D. Zschocken 1794 ilmestynyttä kuuluisaa romaania nimeltä Abällino, suuri rosvo (Abällino, der grosse Bandit), josta kesällä 1804, Inveraryssa ollessaan, tekee vastaavan englantilaisen rosvokirjan nimeltä Venetsian rosvo (The Bravo of Venice). Mukaelmassaan hän ottaa huomioon myös Zschocken romaanistaan tekemän näyttämösovituksen, saaden sen siten draamallisesti vauhdikkaammaksi; mallin Rosamunde, Schillerin tyylinen, korkealentoinen, aatteellinen sankaritar, vastaa Lewisin Rosabellaa, joka taas on Englannin romantiikan mukainen, hellä, naisellisesti rakastavainen neito; karkea Abällino on Lewisillä hienostuneempi Flodoardo; loppu on Lewisin vapaasti keksimä, tarkoituksena yhä suurempi draamallinen vaikuttavaisuus. Teos ilmestyi 1805 ja saavutti suuren lukijakunnan. Seuraavana vuonna Lewis teki siitä näyttämösovituksen nimeltä Rugantino, joka esitettiin Covent Garden-teatterissa hyvällä menestyksellä; loppukohtauksen, jossa tuosta pelätystä rosvosta paljastuukin jalo aatelismies, Venetsian hyväntekijä ja dogin tyttären hyvinarvoisa kosija, oli Lewis muodostanut suureksi pantomiimiksi, jossa ovat läsnä Olympon jumalat ja jossa Rosabella ja Flodoardo katoavat näyttämöltä delfiinien vetämissä simpukkavaunuissa.

Koko puuha saa nyt jonkinmoista aihehistoriallista merkitystä sen kautta, että Lewis tällä mukaelmallaan toi Englannin kauhuromantiikkaan jälleen uuden aiheen, ajatuksen kaksoiselämästä, sen karkeimmassa, alkeellisimmassa muodossa. Kuten tulemme näkemään oli sillä alkunsa jo Lewisin omassa aikaisemmassa tuotannossa, ja esiintyy se Abällinossa pinnallisimmassa ja naivimmassa muodossaan — jalo mies antautuu rosvoksi voidakseen kukistaa rosvojoukon sen omilla aseilla —, mutta siitä huolimatta ja juuri räikeän selväpiirteisyytensä vuoksi se oli omiaan herättämään romantikkojen mielenkiintoa ja mietiskelyä. Kun Lewis ei näissä mukaelmissaan mainitse niiden lähteistä muuta kuin että ne oli "saatu saksasta", tuli yleisön kiitos yksin hänen osakseen; sopivissa tilaisuuksissa hän epäselvin sanoin kuitenkin koetti torjua sitä, huomauttaen ylimalkaisesti saksalaisista lähteistään. Kun tiedetään, kuinka laajalle levinneitä ja suosittuja Zschocken teokset Saksassa olivat, ei voi olla panematta merkille sitä joko välinpitämättömyyttä tahi tietämättömyyttä Saksan kirjallisuudesta, joka kuvastuu siitä, ettei Englannin arvostelu näytä tarkemmin tunteneen Lewisin lähteitä; toistakymmentä vuotta hän sai yleensä rauhassa sommitella saksalaisista esikuvista teoksiaan ja julkaista niitä ominaan, kenenkään yrittämättäkään asiallisesti ja yksityiskohtaisesti osoittaa niiden todellista alkuperää. Selityksenä tähän ovat osaksi Napoleonin sodat, osaksi se, että arvostelu ehkä ei pitänyt Lewisin tuotantoa niin suuren huomion ja vaivan arvoisena; muistettakoon myös, ettei kirjailijain lainauksia tähän aikaan pidetty erikoisemman moitittavina.[147]

V. 1806 näki sitten viimeinen Lewisin suuremmista näytelmistä päivänvalon, nimittäin Adelgitha eli yhden ainoan erehdyksen hedelmät (— or, The Fruits of a Single Error). Esipuheessaan hän kertoo ensin muodostaneensa juonen ja määritelleensä henkilöiden luonteen, ja sitten vasta etsineensä jotakin historian komeroa, jonne voisi sijoittaa "gentlemanninsa ja ladynsä". Kun hänen päähenkilönsä hänen mielestään muistutti Robert Guiscardista, antoi hän sankarillensa tämän nimen, ja sen kautta näytelmä sai historiallista väriä, olematta kuitenkaan sellainen. Se on moralisoiva näytelmä, jossa nimen viittaamalla tavalla tahdotaan osoittaa, kuinka "ihmisen vallassa on olla tekemättä syntiä ollenkaan, mutta kuinka ylivoimaista hänelle on pysähtyä, jos hän kerran sitä tekee". Tällaisena "ihmisenä" esiintyy näytelmässä nainen, Adelgitha, Robert Guiscardin puoliso, jonka olosuhteet hänen ponnistuksistaan huolimatta ajavat perikatoon siksi, että hänellä on lemmenrikos tunnollaan avioliittonsa edelliseltä ajalta. Enemmän kuin näytelmän deklamoivat säkeet herättävät nykyisin mielenkiintoa sen näyttämöohjeet, joissa Lewisin "goottilainen" maku selvästi esiintyy. Ensimmäisenä näyttämönä on lehto, sivulla pyhän Hildan kappeli, jossa kynttilät palavat, ja taustalla vuorella oleva luostari; kello kajahtaa ja nunnakulkue ilmestyy näkyviin; toisena on "goottilainen" huone; kolmantena puutarha, taustana puiden välistä näkyvät linnan tornit; neljäntenä ensin "goottilainen huone", jossa palaa kynttilöitä, sitten jonkinmoinen kallioon hakattu galleria, ja viimeksi sarja luolia, jotka aukeavat taustalla olevalle, kuutamon valaisemalle vuorelle päin, ja jotka on koristettu kallioon hakatuilla portailla, muurivihreällä ja muilla kasveilla, ristillä ja pääkallolla sekä ristiin asetetuilla luilla; ja viidentenä ensin Adelgithan huone ja sitten "loistavasti valaistu goottilainen sali", jossa paitsi Robert Guiscardia ja hänen ritarejaan esiintyy "vanha runolaulaja harppuineen ja neljä nuorempaa runolaulajaa hänen takanaan", jotka esittävät "sotaisen ballaadin". Loppukertoon: "Tahdomme voittaa tahi kuolla!" (kuninkaan ja maan puolesta) yhtyvät kaikki ritarit paljastettu miekka toisessa ja malja toisessa kädessä — teatterikohtaus, joka sittemmin on tullut hyvin yleiseksi romanttisissa, patrioottisissa draamoissa, ja jolla Lewis ilmeisesti halusi vedota kansalaistensa isänmaallisuuteen Englannin suuressa taistelussa Ranskaa vastaan. Ei voi muuten kieltää, etteikö Lewis Adelgithassaan pyrkinyt yksilölliseen luonteenkuvaukseen, jonkin verran siinä onnistuenkin; hänen näytelmänsä ei ole tässä suhteessa niin kaavamainen kuin tämän ajan draamat yleensä.

V. 1806 ilmestyi toinenkin Lewisin teos nimeltä Läänitysajan tyranneja eli Carlsheimin ja Sargansin kreivit (Feudal Tyrants, or the Counts of Carlsheim and Sargans). Se on neliosainen kirja, "otettu saksasta", kuten Lewis (ainakin toisen painoksen) nimilehdellä ylimalkaisesti ilmoittaa; hän olisi voinut samalla sanoa, että se oli jokseenkin uskollinen käännös Benedicte Naubertin romaanista Elisabeth, Toggenburgin perijätär, eli sveitsiläisten v. Sargansin naisten historia (— Erbin von Toggenburg, oder Geschichte der Frauen von Sargans in der Schweiz), joka oli julkaistu Leipzigissä 1789. Kun The Critical Review piti sitä alkuperäisenä teoksena, jossa oli käytetty saksalaisia romaaniaiheita, Lewis vaikeni, ilmoittamatta asian todellista laitaa. Tälläkin käännöksellään Lewis kuvaavasti paljastaa sen lähteen, jonka tuotteita hän koetti välittää Englannin yleisölle — saksalaisen kaupustelu-romantiikan, jonka tavaton laajuus lienee ainoata lajiansa. Lewisin edustaman makusuunnan mukana tämä kirjallisuus oli ruvennut käännöksinä leviämään Englantiinkin, ja nimenomaan juuri sitä englantilaiset tarkoittavat puhuessaan kirjallisuutensa historiassa "saksalaisista kauhuista" (German honors). Rinnakkain tämän kanssa ja varsinkin Radcliffen ja Lewisin kirjallisen työn vaikutuksesta oli syntynyt omintakeinen, puhtaammin englantilainen kauhukirjallisuus. Yhdessä nämä molemmat muodostavat 1800-luvun vaihteessa aivan tavattoman laajan kaupustelukirjallisuuden, joka valtaa kokonaan rahvaanomaisemmat, sivistymättömät lukijat, ja pyrkii häikäilemättömästi, kuten olemme jo nähneet, tukahduttamaan kaiken paremman teatterinkin. Tarvittiin Jane Austenin tehoisa ironia, yleinen kyllästyminen, ja vihdoin Walter Scottin kaikille tajuttava, mutta samalla kirjallisesti arvokas kertomataide, ennenkuin tämä tuhoisa epäkirjallisuuden aalto saatiin torjutuksi tahi ainakin sysätyksi valta-asemastaan.[148]

Lewis lienee ansainnut kirjoillaan hyvin, koskapa julkaisi 1808 uuden, edellisen kaltaisen teoksen, neliosaisen Romanttisia tarinoita (Romantic Tales), joka on kokoelma suorasanaisia kertomuksia ja runoja. Esipuheessa hän lausuu ottavansa yhtä vastenmielisesti vastaan kiitosta, joka ei hänelle kuulu, kuin riistävänsä sitä siihen oikeutetulta; siitä huolimatta hänen on muka vaikea sanoa, mikä tässä kirjassa on hänen omaansa, mikä muiden, sillä niihinkin, jotka ovat vähiten hänen omiansa, hän on tehnyt niin suuria muutoksia, että kokonaan alkuperäisen kirjoittamisessa olisi ollut vähemmän vaivaa. Tämän pulman hän ratkaisee pyytämällä lukijaa pitämään hänen omanaan kaikkea, mikä ei miellytä, ja muiden omana sitä, mikä miellyttää.[149]

Romanttiset tarinat ovat Ihmetarinoiden myöhempi proosatäydennys. Heikkouksistaan huolimatta ne eivät anna aivan epäedullista kuvaa kokoojansa arvostelukyvystä.

14

Edellisessä on hiukan menty ajasta edelle ja unohdettu se pieni, kaksinäytöksinen näytelmä, joka nimellä Metsäpaholainen eli kello on lyönyt (Wood Daemon or the Clock has struck) huhtik. 1 p. 1807 esitettiin toisena ohjelmanumerona Drury Lane-teatterissa. Aihe on saatu ballaadista Julma valkoinen nainen. Lewis pian laajensi sen kolminäytöksiseksi koko illan näytelmäksi, jota 1808 esitettiin menestyksellä kolmisenkymmentä kertaa. V. 1811 se jälleen syntyy uudelleen, tällä kertaa nimellä Kello yksi eli ritari ja metsäpaholainen (One o'clock, or, the Knight and the Wood Daemon); se on nyt "suuri musiikkiromanssi" (grand musical romance), johon musiikin olivat säveltäneet M.B. King ja M. Kelly, ja esitettiinkin se oopperassa, Lyceumissa, elok. 1 p. Vähän myöhemmin painosta ilmestynyt teksti on omistettu Walesin prinssille. Metsäpaholainen on tehnyt ritari Hardyknuten haavoittumattomaksi ja antanut hänelle ikuisen nuoruuden sekä kyvyn valloittaa kaikki naissydämet, mutta vaatii siitä hyvästä joka elok. 7 p. ihmisverta. Ellei hän tuona yönä, ennenkuin loihdittu kello lyö yksi, tuota veriuhria saa, tulee Hardyknutesta ikuisiksi ajoiksi hänen orjansa. Näyttämöohjeet antavat parhaan käsityksen näytelmän sadunomaisesta, kauhuromanttisesta luonteesta. Alussa nähdään romanttinen metsä, pieni tupa, taka-alalla vuoristo, kaikki kuutamossa, metsänhenkiä siellä täällä; niitä esiintyy yhä enemmän, kuutamo muuttuu punertavaksi ja myrsky rupeaa raivoamaan; syöjätär Sangrida saapuu viettämään myrskyjuhlaansa. Kun Hardyknute saapuu linnansa edustalle voittokulkueineen, aukaisee romanttinen linnanneito ritarien ja ladyjen kahleet; vangittu jättiläinen Haako muodostaa sadunomaisen vastakohdan muulle joukolle. Sitten: Goottilainen sali, perällä suuri, värillinen ikkuna; marmoriportaat johtavat ylhäällä olevalle ovelle. Neljä vuodenaikaa ja heidän seuraajansa esittävät baletin. Musiikki hiljenee, ja pöydän ääressä nähdään mustiin puettu, hunnutettu nainen, joka vie mukanaan Hardyknuten ylhäällä olevasta ovesta. Äänekäs ukkosen jyrähdys ja äkillinen pimeys. Hardyknute ryntää näyttämölle paljastettu miekka kädessä. Taas ukkosta. Suuri ikkuna avautuu ja Sangrida ilmestyy näkyviin lohikäärmeiden vetämissä vaunuissa, kadoten lopuksi tulisateeseen. Viimeinen kuvaelma esitetään nekromanttisessa luolassa, jossa palaa lamppu. Taustalla on raudoitettu, auki oleva ovi ja portaat. Keskellä on alttari, jonka ympärille on kiertynyt kaksi suunnattoman suurta käärmettä, ja jolle on asetettu useita kynttilänjalkoja. Toisella puolella on korkea jalusta ja sillä polvistuneessa asennossa olevan jättiläisen kuva, joka oikealla kädellään osoittaa vasemmalla olkapäällään olevaa kelloa. Toisella puolella on kallio ja siinä raudoitettu ovi, joka on lukittu suunnattoman suurella riippulukolla. Hardyknute pukeutuu maagilliseen lakkiin ja viittaan, ottaa alttarilta taikavirven ja suorittaa lumoustoimituksia. Käärmeiden suusta lähtee sininen tulivirta ja alttarin keskelle ilmestyy jättiläiskokoinen kultainen pää. Ennenkuin hän sitten ehtii murhata uhrinsa suorittaakseen verivelkansa, siirtääkin toinen läsnäoleva henkilö kelloa, joka lyö yksi. Silloin Sangrida ilmestyy ja murhaa Hardyknuten. Hän kaatuu neljän, alttarin takaa ilmestyvän paholaisen syliin ja nämä vievät hänet alttarille; käärmeet kiertyvät hänen ympärilleen ja alttari vaipuu maan alle. Luola katoaa, ja kun näyttämö taas valaistaan, ollaankin goottilaisessa salissa. Grand chorus.

Mitä teoksen näytelmälliseen rakenteeseen ja toiminnan sekä jännityksen herkeämättömään nousuun tulee, täytynee sanoa, että se siinä suhteessa täyttää melkoiset vaatimukset. Ne on kaikki laskettu pitämään katsojaa herpautumattoman jännityksen tilassa, johon huojennusta ja lepoa tuottavat musiikki ja laulut. Romanttisena melodraamana teosta ylipäätään voi pitää onnistuneena. Sen juonen lähteenä on Lewisillä oman ilmoituksensa mukaan ollut 1807 Drury Lanessa esitetty draama nimeltä Kolme veljestä (The Three Brothers), kirjoittanut Pickersgill; muutamat laulut on mukailtu saksasta ja ranskasta. Henkilökuvissa ja kohtauksissa tuntuu kuitenkin muita vaikutelmia enemmän kuin Lewis itse myöntää.[150]

Lewisin tuotanto lähestyy nyt loppuaan. Jouluk. 1 p. 1808 esitettiin Drury Lane-teatterissa näytelmä Venoni eli Pyhän Markuksen luostarin noviisi (Venoni, or the Novice of the St. Mark's), jonka hän oli muodostanut, kuten jo on mainittu, de Monvelin näytelmästä Luostarien uhreja (Les Victimes Cloitrées). Näytelmän sisältö valaisee osaltaan Munkin aineistoa ja ansaitsee siksi huomiota. Tapahtumapaikka on Messina. Aatelisnuorukainen Venoni (alkuperäisen Dorval) aikoo mennä naimisiin Josephan (Eugenien) kanssa, mutta hänen äitinsä, joka on kavalan rippi-isänsä, apotti Coelestinon (Laurentin) vaikutusvallan alainen, saa häät siirretyksi ja toimittaa Josephan Pyhän Ursulan luostariin Napolissa. Täällä leviää tieto, että Josepha on kuollut, jonka vuoksi Venoni murheissaan päättää mennä luostariin. Näytelmän alkaessa hänen noviisiaikansa on päättymäisillään ja hänen on vihittäydyttävä munkiksi, kun hänen ystävänsä kehoitukset saavat hänet epäröimään. Mutta apotti Coelestino, jonka tarkoituksena on tehdä Josephasta itselleen rakastajatar ja saada Venonin suuri perintö luostarille, saa vaikutusvallallaan hänet päätöksessään pysymään. Coelestinon luostari on muurittain Pyhän Ursulan luostariin ja välillä on salakäytävä. Kun Venoni vihdoin saa tietää Coelestinon aikeet, antaa tämä vangita hänet ja viedä maanalaiseen holviin. Luostarin vankilassa on ollut eräs Ludovico jo 20 vuotta; aikansa kuluksi hän on murtanut käytävän omansa ja sen kopin välille, johon Venoni tuodaan. Voimakas Venoni murtaa tiensä luostareja yhdistävään salaiseen käytävään. Nyt käy ilmi, ettei Josepha olekaan kuollut, vaan vankina naisluostarissa, jossa Coelestino abbedissa Veronican avulla koettaa häntä vietellä. Venoni murtautuu häntä pelastamaan. Kuten näkyy, on tässä näytelmässä esitetty pääpiirteet Munkin luostareista ja niiden keskinäisestä asemasta sekä Ambrosion ja julman abbedissan alkutyyppi; lisäksi siinä on tyhjentävästi käsitelty vankien salakäytävä- ja karkaamisromantiikkaa, joka on niin tuttua monesta myöhemmästä romaanista.[151]

Yllä on esitetty näytelmän myöhempi, muutettu muoto. Ensi laitoksessa oli kolmannessa näytöksessä näyttämöllä kaksi vankiholvia, joita eroitti suunnattoman paksu muuri. Toisessa oli Venoni, toisessa Josepha, kummankaan tietämättä toisistaan. Katsomolle he kuitenkin olivat siksi kohteliaita, etteivät puhuneet samalla kertaa. Kun toinen lopetti raivokohtauksensa, aloitti toinen valituksensa, ja kun tätä jatkui noin 30 yksinpuhelun ajan, ei yleisö enää voinut hillitä tirskuntaansa. Ensi-illasta tuli täten täydellinen fiasko. Silloin Lewis vuorokauden kuluessa kirjoitti kolmannen näytöksen uudelleen, joka kiireesti harjoiteltiin, ja tässä muodossa teos saavutti erinomaisen menestyksen; sitä oli jo esitetty 18 kertaa, kun teatteri paloi.

Tämä menestys ei kuitenkaan Lewisiä tyydyttänyt. Venonin esipuheessa hän lausuu m.m.: "Tämä on luultavasti viimeinen näytelmäkokeeni. Niiden sommitteleminen ei huvita minua enää; tunnen, etten luultavasti voi kirjoittaa paremmin kuin tähän saakka, ja vaikka yleisö onkin ottanut näytelmäni vastaan varmaankin niin suopeasti kuin niiden edut ovat ansainneet, nuo ansiot ovat minusta itsestänikin niin vähäisiä, ettei minun kannata tehdä enempiä yrityksiä näytelmäkirjailijan maineen saavuttamiseksi". Tässä päätöksessään hän ei kuitenkaan pysynyt, vaan saatiin hänet houkutelluksi rikkomaan se. Helmikuussa 1811 esitettiin Drury Lanessa suuri pantomiimi nimeltä Siniparta (Bluebeard), jossa englantilaisten suureksi iloksi hevosetkin pääsivät täysiin oikeuksiinsa taiteen palveluksessa, esiintyen näyttämöllä. Näytelmän menestys kiihoitti kilpailevan Covent Gardenin yrittämään jotakin samantyylistä, ja silloin Lewis pyynnöstä kirjoitti näytelmänsä Timur, tataari (Timour, the Tartar). Lewis kertoo itse Harrisin erikoisesti ja hartaasti pyytäneen nimenomaan sellaista kappaletta, jossa hevoset voisivat esiintyä, mutta että hän, epäillen näiden uusien näyttelijöiden kykyä, rajoitti sen hyvin vähään.

Tässä näytelmässä ei muuten enää ole kysymyksessä näytelmätaide, vaan sirkushuvitus. Se kuuluu niihin "divertissementteihin", joilla Lontoon suuret varieteet vielä tänäkin päivänä yleisöään huvittavat. Ja tällaiseen tarkoitukseen Timur sopikin erinomaisesti, sillä jännittävän juonensa lisäksi, joka on alituista hengenvaarasta pelastumista, se oli myös komea pukunäytelmä. Timur esiintyi keltaisessa silkkipaidassa, punaisissa housuissa, vihreissä kengissä, vyöllä kullalla koristettu tikari, päässä kimalteleva turbaani ja kaulassa kultakäädyt; Zorildan, sankarittaren, kaunista päätä peitti kypäri, rintaa hopeapanssari, ja hame oli valkoista kirjailtua silkkiä; kengät olivat keltaiset.[152] Kun hän ratsasti näyttämölle komealla orhilla, neekeriensä seuraamana, oli katsomo heti valloitettu. Kappaletta esitettiinkin yhteen menoon 44 kertaa, ja uudistettiin se vielä niinkin myöhään kuin 1831, silloin Drury Lanessa.

Ensi kerran se esitettiin toisena näytelmänä huhtik. 29 p. 1811, ja koko illan ohjelmana toukok. 1 p:stä alkaen. Ensi esitystä odotettaessa, varsinaisen näytelmän jälkeen, yleisö, joka oli kuullut sen hevosnäytelmäluonteesta, vihelsi, ihmeellistä kyllä, melkoisesti, ja hevosia vastaan pantiin vastalauseita. Mutta nämä epäilijät joutuivat pieneen vähemmistöön ja hevosnäytelmät tulivat erittäin suosituiksi. Kysymyksessä onkin Englannin teatterin alennuksen aika.[153]

Näihin aikoihin Lewis muodostaa nuoruudennäytelmänsä Itä-indialaisen oopperaksi, joka nimellä Rikas ja köyhä (Rich and Poor) esitetään English Opera-housessa heinäkuussa 1812. Musiikin kirjoitti säveltäjä Horn. Eräs sen lauluista, Allanin rannat (The Banks of Allan Water) on vieläkin tunnettu ja suosittu.[154]

Tämän jälkeen Lewisin elämä kääntyy toisille urille.

15

Lewis oli vapaamielisenä ja vastustushenkisenä, "Sheridanin maailmaan" kuuluvana, whigien politiikan kannattajia, kuuluen tuttavuussuhteidenkin vuoksi Charles James Foxin ihailijoihin. Tämän veljenpoika Henry Richard, lordi Holland, oli hänen ikä- ja ylioppilastoverinsa.[155] Näiden molempien seura vaikutti ratkaisevasti Lewisin maailmankatsomukseen. Tämä näkyy selvästi m.m. siitä runosta, jonka hän kirjoitti palatessaan Ch. J. Foxin hautajaisista lokak. 10 p. 1806. Siinä hän vakavin sanoin ja tunnelmin luettelee suuren valtiomiehen huomattavimmat teot, asettaen niistä korkeimmalle Foxin taistelun orjakauppaa vastaan. Kun hänen "mainehikas varjonsa" lähestyy rukoillen taivaan alttaria ja tuomion peloittava enkeli avaa hänen syntiensä kirjan, saa kuiskaus "orjakauppa" tuomarin sulkemaan tuon inhimillisten vikojen luettelon. Tästä näkyy, että Lewis oli jo tällöin muodostanut itselleen mielipiteen tuosta niihin aikoihin tärkeästä asiasta, jossa törmäsivät yhteen yleisinhimillisen vapauden ja ihmisyyden, ja ahtaat taloudelliset aatteet. Orjakauppaa osattiin puolustaa myös humaanisilla syillä; hyvän esityksen näistä antaa mielestäni James Boswell Johnson-elämäkerrassaan. Koska hänen esityksensä todennäköisesti on hyvin kuvaava Englannin toryjen ajatustavalle tässä asiassa näinä vuosikymmeninä, ja koska siitä mitä huvittavimmalla tavalla tuulahtaa kirjoittajansa rajaton naivisuus, selostan sitä tässä hiukan.[156]

Tri Johnson, kertoo Boswell, "oli aina ollut hyvin kiivas orjuutta vastaan, esiintyipä se missä muodossa hyvänsä, mihin nähden minä (Boswell) kaikella kunnioituksella ajattelin hänen osoittavan 'intoa ilman tietoa'". Johnson todellakin oli niin kiivas orjuuden vastustaja ja sorrettujen ystävä, että hänen tunnetun vihamielisyytensä Amerikan siirtokuntia ja niiden itsenäisyyspyrkimyksiä kohtaan saattaa sanoa pohjaltaan johtuneen siitäkin, että amerikkalaiset pitivät orjia. Uskaltamatta antautua väittelemään jumaloimansa, mutta sangen karhumaisen ja armottoman mestarinsa kanssa Boswell sitten kirjoitti seuraavaa (siis myöhäisintään v. 1791, jolloin hänen Johnson-elämäkertansa ilmestyi): "Pyydän lupaa saada esittää mitä vakavimman (solemn) vastalauseeni hänen (Johnsonin) yleistä oppiaan vastaan orjakaupasta, sillä tahdon päättävästi sanoa, että hänen epäsuosiollinen käsityksensä siitä johtui ennakkoluuloista sekä epätäydellisistä ja vääristä tiedoista. Tuo hurja ja vaarallinen yritys, jolla jonkin aikaa on itsepäisesti koetettu saada säädetyksi laki, mikä hävittäisi hyvin tärkeän ja välttämättömän kaupan haaran, olisi tullut muserretuksi kerralla, ellei niiden intoilijain vähäpätöisyys, jotka turhamaisesti asettuivat asiaa johtamaan, olisi saanut istutusten omistajien, kauppiaiden ja kaikkien muiden, joilla on suunnattomia omaisuuksia sijoitettuna tuohon kaupan haaraan, laajaa joukkoa järkevästi kylläkin otaksumaan, ettei mitään vaaraa ollut. Se rohkaisu, jota tuo yritys on saanut, herättää minussa ihmetystä ja suuttumusta, ja vaikka muutamat eteväkykyiset miehet ovat kannattaneet sitä, olkoonpa että se on tapahtunut hetkellisen kansansuosion tavoittelusta siltä varalta, että yritys onnistuisi, tahi yleisestä pahansuopaisuudesta, joka johtuu epätoivosta, on mielipiteeni järkähtämätön. Poistamalla status, jonka Jumala on kaikkina aikoina hyväksynyt ja jota ihminen on ylläpitänyt, ryövättäisiin lukemattomien lähimmäisalammaisten omaisuus, ja tehtäisiin äärimmäinen julmuus(!) Afrikan villeille, joista se pelastaa osan verilöylystä tahi sietämättömästä riippuvaisuudesta heidän omassa maassaan, tuoden heidät paljoa onnellisempiin elämänoloihin, erittäinkin nyt, kun heidän matkansa Länsi-Indiaan ja kohtelunsa siellä on inhimillisesti järjestetty. Tuon kaupan poistaminen olisi 'armon porttien sulkemista ihmiskunnalta'". Boswell epäilemättä teki viisaasti, ettei esittänyt näitä väitteitään, joissa huono asia on saanut kauniisti tekopyhät puolustelut, itsellensä vanhalle profeetalle.

Tällaisten mielipiteiden ja vastaväitteiden taistelusta kehittyi laki orjakaupasta, joka kiellettiin lopullisesti 1807; orjia ei tämä laki vapauttanut.

Kuten on mainittu, oli Lewis vanhemmalla maatiloja Jamaikassa, ja niillä useita satoja neekeriorjia. Matthewin vapaamielinen ja inhimillinen katsantokanta joutui tosikoetukselle vasta sitten, kun hän vuorostaan itse tuli noiden orjien isännäksi. Hän oli orjuuden vastustaja, mutta miten oli hänen nyt omien orjiensa kanssa meneteltävä? Tämä kysymys tulee hänelle isän kuoleman jälkeen hyvin tärkeäksi ja hän koettaa etsiä sille sekä inhimillisesti että käytännöllisesti parasta ratkaisua. Hän seurustelee paljon William Wilberforcen, orjuuden vastustajain johtajan kanssa,[157] ja päätyy lopuksi siihen, että hänen velvollisuutensa on, koska hän ei voi vapauttaakaan orjiaan, ellei tahdo saattaa maatilojansa, joiden koko tuotanto ja kannattavaisuus perustui orjatyöväkeen, kokonaan rappiolle, ja sikäli myös entisiäkin orjiansa kurjuuteen, muilla keinoilla taata heille hyvä ja inhimillinen asema nyt ja vastaisuudessa. Päästäkseen selville, miten tämä oli parhaiten tehtävissä, hänen velvollisuutensa oli mennä itse paikalle orjiensa olosuhteita tutkimaan, ja niinpä Lewis matkustaa Jamaikaan marrask. 10 p. 1815. Byron, jonka kanssa hän oli ahkerasti seurustellut näinä vuosina, kirjoitti päiväkirjaansa: "Lewis menee Jamaikaan imemään sokeriruokojansa… Miesparka! Hän on todellakin hyvä mies — erinomainen mies — jätti minulle kävelykeppinsä ja ruukullisen inkiväärihilloa. En syö sitä milloinkaan saamatta kyyneliä silmiini, sillä niin väkevää se on". "Säästääkseen turhia tuskia" Lewis sanoi äidilleen jäähyväiset kirjeellisesti.

Lewis saapui perille tammik. 1 p. 1816 ja oleskeli Jamaikassa tasan kolme kuukautta, lähtien sieltä paluumatkalle maalisk. 31 p. Koko ajan hän piti tarkkaa päiväkirjaa. Kun hän sitä kirjoittaessaan ei ajatellut julkaisemista eikä siis tavallisen "romanttisen" yleisönsä makusuuntaa ja sen miellyttämistä, tuli hän siinä esiintyneeksi uskollisena itselleen, vapaana, koruttomana ja teeskentelemättömänä. Hänen täten ensimmäisen ja toisen Jamaikan matkan aikana syntynyt teoksensa, Länsi-indialaisen tilanomistajan päiväkirja (Journal of a West-Indian Proprietor), julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen (1834) ja esiintyy hän siinä kauttaaltaan edukseen sekä lämpimästi tuntevana ja jalosti ajattelevana ihmisenä että kirjailijana. Se on, kuten S.T. Coleridge lausui,[158] joka suhteessa "ihastuttava" (delightful) — "melkein ainoa teeskentelemätön matka- ja matkailukirja, mitä viime vuosina olen lukenut. Siinä esiintyy mies itse, eikä mikään vähäpätöinen mies, varmasti paljoa hienompi luonne kuin mitä aikaisemmin otaksuin hänen romaaniensa y.m. lukemisen perusteella. Se on ehdottomasti hänen paras teoksensa ja tulee olemaan suosittu ja jäämään sellaiseksi". Kirjassa esiintyvä kuvaus onkin erittäin sattuvaa, asiallista, värikästä ja vilkasta. Jamaikan luonto ja olot esitetään kirkkaasti ja hienolla kauneuden tajulla, puolueettomasti ja intohimottomasti. Neekerien erikoistapojen kuvaamisessa esiintyy tavallaan nykyaikaisen sosiologin terävä huomiokyky. Päiväkirjassa on myös selostus neekerien n.s. "Nancy-tarinoista", lastensaduista, joista Lewis merkitsi muistoon erään; se on julkaistu myöhemmin[159] ja on nimeltään Goose Shoo-shoon tosi ja ihmeellinen tarina pienestä, päättömänä syntyneestä neekerimiehestä (neekeri-englanniksi: — true and marvellous history of a "lilly nigger-man bom vidout ed"). Lopuksi mainittakoon samaan päiväkirjaan sisältyvä, toisella matkalla kirjoitettu runo nimeltä Paholaisten saari (The Isle of Devils).

Lewisin toimenpiteet neekeriensä hyväksi, joista tyydyn mainitsemaan vain lyhyesti, koskivat etupäässä liikarasituksen estämistä, kurinpitoa ja asunto-oloja. Erikoista rikos- ja rangaistusluetteloa oli tarkoin pidettävä; neekereitä ei saanut lyödä eikä muutenkaan rangaista ilman hänen luottamusmiestensä lupaa, ja rangaistus oli toimeenpantava aikaisintaan vuorokauden kuluttua rikoksen tapahtumisesta. Yleensä hänen määräyksiensä pääpiirteenä on omantunnontarkka pyrkimys koettaa järjestää neekerien olosuhteet niin, ettei hänen poissaollessaan mikään epäinhimillinen menettely heitä kohtaan voisi tulla kysymykseen. Neekeriensä asemasta Lewis muuten tulee siihen käsitykseen, että se oli monessa suhteessa parempi kuin työväen Englannissa.

Ensimmäisen testamenttinsa Lewis teki kesäk. 5 p. 1812, määräten siinä äidilleen 1000 punnan vuotuis-eläkkeen ja omaisuutensa hoitajat, joiden oli maksettava tulot siitä hänen sisarilleen. Neekerien hyväksi ei testamentissa ole mitään määräyksiä. Ennen lähtöään Jamaikaan hän teki siihen lisäyksen, määräten eräistä lahjoituksista. Jamaikasta palattuaan hän lähti Italiaan, jossa, Napolissa, hänen sisarensa Maria nyt asui. Tällä matkalla tapahtui hänen jo mainittu vierailunsa villa Diodatissa, Byronin luona, ja heidän yhdessäolonsa ja keskustelujensa seuraukseksi lienee luettava se suuri lisäys, jonka Lewis teki testamenttiinsa elok. 20 p. 1816 ja jonka todistajina ovat Byron, Shelley ja Polidori. Siinä hän määrää, että jokaisen, kenen hyvänsä, joka hänen kuolemansa jälkeen tulee hänen maatilainsa omistajaksi, pitää määrä-aikoina käydä persoonallisesti noilla tiloilla ja oleskella siellä kolme kuukautta; ellei perillinen tätä ehtoa täytä, siirtyvät tilat seuraavalle perilliselle. Neekereitä ei saanut millään ehdolla myydä, mutta kyllä vapauttaa. Kaikki nämä määräykset johtuivat siitä pelosta, että orjia kohdeltaisiin huonosti isännän poissaollessa, ja ovat melkeinpä hätäisessä humaanisuudessaan antajallensa kunniaksi.

Tällä matkallaan Lewis viipyi elokuulle 1817 ollen Byronin vieraana Venetsiassakin.[160] Palattuaan Englantiin hän lähti joulukuun alkupäivinä uudelleen Jamaikaan, jolta matkaltaan hän ei enää palannut.

Hän oli varustanut mukaansa suuren joukon uusimpia kirjoja, m.m. Walter Scottin siihen saakka ilmestyneet, joita hän erikoisesti suositteli matkatovereilleen. Hytissään hänellä oli piano, jota hän huvikseen soitteli tuntikausia. Hän oli varustautunut yleensä kaikella, minkä saattoi ajatella matkalla huvittavan. Eräs hänen matkatovereistaan on kertonut, että hänen käytöksensä ja puhuttelutapansa oli äärimmäisen kohteliasta; toisin ajoin hän oli alakuloinen ja hajamielinen, kävellen kannella kirja kädessä tuntikausia niin syventyneenä ajatuksiinsa, että hän oli aivan tietämätön ympäristöstään. Miehistö rakasti häntä, sillä jos joku sairastui, oli Lewis ensimmäisenä tiedustelemassa hänen vointiaan, toimittamassa hänelle lääkkeitä ja lähettämässä herkkuja omasta pöydästään. Neekerien ilo hänen saapuessaan oli aivan rajaton ja he pitivät häntä enemmän jonkinmoisena lakeja säätävänä jumaluutena kuin ihmisenä. Toisella tilallaan Lewis tapasi neekerinsä ja asiansa kunnossa, mutta toisella oli kaikki huonosti, minkä johdosta hän "rauhoitti, uhkasi, määräili, raivosi, kirosi ja paiskeli ovia", saaden vihdoin järjestyksen aikaan. Toukok. 4 p. hän lähti paluumatkalle, aavistamatta, että se sadeajan aiheuttama kuumekohtaus, joka hänellä oli Jamaikassa ollessaan ollut, oli vakava enne. Heti ensi hetkestä laivalle tultuaan hän tunsi levottomuutta ja hermostumista, ja sairastui muutaman päivän kuluttua kuumeeseen; mahdollisesti hänellä oli tartunta veressään jo laivalle tullessaan, tahi sai hän sen täällä, jossa oli keltakuumesairaita. Varhain aamulla toukok. 14 p. 1818 hän kuoli ankarien kärsimysten jälkeen.

Pelosta, että tuo vaarallinen tauti rupeaisi laivassa yhä enemmän leviämään, Lewis haudattiin jo samana aamuna klo 9. Ruumisarkku pantiin purjevaatesäkkiin ja laskettiin tavanmukaisin menoin mereen, mutta kun siihen kiinnitetyt painot sattuivatkin irtautumaan, ei se uponnutkaan, vaan rupesi liukumaan aaltoja pitkin Jamaikaan päin, tuulen pullistaessa arkkua ympäröivää säkkiä kuin purjetta. Tämä kummitusmainen näky säikähdytti kovasti laivan miehistöä ja matkustajia, ollen kuin kohtalon viimeinen tunnustus Lewisin elämäntyölle suurena haamuvaikutelmien luojana.[161]

Englannissa, jossa yllämainitut tositiedot hänen kuolemastaan julkaistiin vasta myöhemmin, levisi hänen poismenonsa syistä monenlaisia huhuja, m.m. sellainen, että hänen orjansa olivat myrkyttäneet hänet, luullen pääsevänsä vapaiksi hänen kuoltuansa; yleisesti hänen luultiin kuolleen meritautiin ja sitä vastaan annettuihin lääkkeisiin, kuten näkyy Mooren muistiinpanoista.[162] Hurskaat ihmiset tiesivät myös kertoa, että Lewis, tunnettu "epäilijä", oli kuolinhetkellään ollut ankarissa sieluntuskissa. Byron muisteli häntä "rakkaana ystävävainajana", "miesparkana, joka kuoli uusien rikkauksiensa marttyyrina", ja kirjoitti Scottin säkeitä muuttaen:

I would give many a sugar cane Monk Lewis were alive again!

V. 1825 Scott lisäsi tähän seuraavan huomautuksen: "Tahtoisin maksaa osani! Kuinka vähän onkaan ihmisellä sellaisia ystäviä, joiden viat ovat ainoastaan naurettavia. Hänen käyntinsä (Jamaikassa) johtui inhimillisyyssyistä, halusta parantaa orjiensa asemaa. Hän teki paljon hyvää salassa ja oli mitä jaloin ihminen…"

Byron peri Lewisiltä hänen uskollisen miespalvelijansa, saman, joka sittemmin oli läsnä hänen oman kuolinvuoteensa ääressä.

16

Jos nyt, Lewisin kuolinvuonna, katsomme taaksepäin ja tarkastamme Englannin kirjallisuuden satoa sen ja Munkin ilmestymisvuoden välillä, huomaamme, että se oli ollut runsas. Walter Scott on ehtinyt julkaista kaikki runoteoksensa ja osan romaanejansa, kohoten tuotantonsa huipulle; hänen romanttinen asuntonsa, goottilainen "haamulinnansa" Abbotsford, oli kohonnut Tweedin rannalle ja tullut hänen muinaisharrastustensa keskeiseksi kuvastimeksi. Näiden vuosien välille mahtuu Coleridgen koko pääasiallinen elämäntyö, hänen runoutensa ja filosofiansa, ja jäljelle jää vain jälkipäivän yhä hämärtyvä ajattelu sekä katkera ja nöyryyttävä taistelu opiumin kahleita vastaan. Robert Southey on asettunut kirjoituspöytänsä ääreen ja sujuvalla kaunopuheisuudellaan skandeerannut komeat itämaiset runoelmansa, Roderickinsä, ja pari historiateostansa, saavuttanut poeta laureatuksen aseman, ja jatkaa parhaillaan esimerkiksi kelpaavalla kielenkäytöllä ja ahkeruudella elämäntyötänsä. Wordsworth kirjoittaa näinä vuosina runoutensa arvokkaimmat osat ja odottaa kärsivällisesti sitä tunnustusta, joka hitaasti, mutta varmasti, lopuksi tulee hänen osakseen. Landor on julkaissut Gebirin, sotinut Espanjassa Napoleonia vastaan, yritellyt romanttisia rakennuspuuhia Llantony Abbeyssa, kirjoittanut Kreivi Julianinsa, ja matkustanut Italiaan, jossa parhaillaan riitelee viranomaisten kanssa ja mietiskelee "kuviteltuja keskustelujansa". De Quincey läpikäy Walesin vaelluksen, Lontoon infernon, opiumin avaamaan maailman yliluonnolliset riemut ja kauhut, saksalaisen filosofian — kaikki sairaalloisen ja liikaherkän sielun ja ruumiin harrastukset ja tuskat, valmistautuen astumaan kirjallisen tunnustajan ja itsepaljastajan erikoisasemaan. Mooren Irlantilaiset sävelet ja Kansalliset laulut kaikuvat jo koko englantilaisessa maailmassa; ne ja hänen nerokkaat sananpartensa ja pilarunonsa, sekä Laila Rookhin itämainen hehku olivat jo tehneet hänet kuuluisaksi. Lamb on yrittänyt runoa, romaania ja draamaa, kärsinyt sisarensa kanssa köyhyyttä ja jälkimmäistä uhkaavan mielisairauden painostavaa tunnelmaa, ja löytänyt oikean alansa kirjallisuuden arvostelijana, nähden 1818 jo koottujen teostensa ilmestymisen. Maturin on kirjoittanut kaikki alkuteoksensa, ollen tuotannossaan niin pitkällä, että jäljellä on vain kolme, niistä hänen kuuluisin romaaninsa Melmoth jo kohoamassa näkyviin. Godwinin romaaneista on ilmestynyt kolme, joukossa kuuluisaksi tullut Leon. Byron ehtii suorittaa elämänsä myrskyisen alkujakson, lahjoittaen ihmiskunnalle runoutensa helmiä niin nopeasti, että hän jo 1818 kirjoittaa kuolemattomimman teoksensa Don Juanin ensimmäisen laulun. Shelley on samoin taistellut läpi nuoruutensa myrskykauden, on päässyt runotuotannossaan Islamin kapinaan saakka, ja jättää 1818 Englannin, jonne ei milloinkaan enää palaa. Keats on julkaissut Runonsa ja Endymioninsa, kärsinyt niistä ankaran tuomion, ja kulkee tylyn arvostelun ja kalvavan taudin uhrina aikaisin avautuvaa hautaa kohti. Nämä 1794 edessä olleet "lupauksien vuodet", joksi niitä sanoimme, ovat siis täyttäneet niihin asetetut toiveet niin runsaalla runouden ja aatteiden loistavalla paljoudella ja ylevyydellä, että maailman kirjallisuus olisi ilman niitä yhtä rikasta lukuansa köyhempi. Historialliselta kannalta on nyt mielenkiintoista tutkia, missä määrin tuossa välkkyvässä runouden virrassa oli vesiä niistä vaatimattomista, jopa usein sameahkoistakin lähteistä, joiden kumpuamista olemme viimeksi tässä luvussa seuranneet.