V

VAELTAVA JUUTALAINEN JA IKUISESTI JATKUVAN ELÄMÄN ONGELMA

1

Legenda Vaeltavasta juutalaisesta on merkitty muistiin hyvin aikaisin. Varhaisin kirjallinen tieto siitä on englantilaisen P. Albanuksen luostarin munkin Rogervon Wendowerin (k. 1237) teoksessa Flores Historiarum, joka on luomisesta alkava ja vuoteen 1235 j.Kr. jatkuva kronikka. Vuoden 1228 kohdalla hän kertoo, että silloin saapui Englantiin eräs "armenialainen arkkipiispa", joka muka oli omin silmin nähnyt tuon kuuluisan henkilön, ihmisen, joka oli ollut Jeesuksen kuoleman näkijänä ja eli vielä. Piispa oli aterioinut hänen kanssaan vähää ennen matkaansa. Hän oli ollut Pilatuksen portinvartijana ja oli hänen nimensä Cartaphilus; kun Jeesusta vietiin tuomiopaikalta hänen ohitsensa, löi hän vapahtajaa nyrkillä selkään sanoen: "Mene nopeammin, Jeesus, mene nopeammin, mitä viivyttelet". Silloin Jeesus katsoi häneen paheksuen (severo oculo) ja sanoi: "Menen kylläkin, mutta sinun on viivyttävä siksi, kunnes tulen". Pian sen jälkeen Cartaphilus kastettiin ja sai nimen Josef. Hän elää aina, mutta joka sadan vuoden kuluttua hän sairastuu, vaipuen lopuksi lovetilaan, josta toivuttuaan hän on jälleen sama kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies kuin Jeesuksen kärsimyksen aikana. Hän muistaa kaikki Jeesuksen kärsimystä ja ylösnousemista koskevat seikat ja on hyvin vakava ja pyhä henkilö. Toinen saman luostarin munkki, Mattheus Parisiensis (k. 1259), otti omaan teokseensa (Chronica maiora) Wendowerin kertomuksen sellaisenaan.

Legendan raamatullinen pohja — tarkastaakseni tarinaa ensiksi sen valossa[211] — on löydettävissä Matteuksen evankeliumin 16 luvun viimeisestä värssystä, joka kuuluu: "Totisesti minä sanon teille: tässä seisovien joukossa on muutamia, jotka eivät maista kuolemaa, ennenkuin näkevät Ihmisen Pojan tulevan kuninkuudessaan". Tämän salaperäisen ennustuksen kohdistaa toinen Raamatun paikka nimenomaan Jeesuksen rakkaimpaan opetuslapseen, Johannekseen, kuten näkyy Johanneksen evankeliumin 21 luvun 21-23 värssyistä: "Kun Pietari hänet (Johanneksen) näki, sanoi hän Jeesukselle: 'Herra, kuinka tämän käy?' Jeesus sanoi hänelle: 'Jos tahtoisin, että hän jää siihen asti, kunnes tulen, mitä se sinuun koskee?'" Jälkimaailma kuitenkin kieltäytyi panemasta huomiota Jeesuksen ehdollisiin sanoihin "jos tahtoisin" ja uskoi, että Jeesuksen rakkaimman opetuslapsen, Johanneksen, oli määrä elää Vapahtajan toiseen tulemiseen saakka. Ja vaikka aika osoitti tämän erehdykseksi, ei tuosta uskosta sittenkään luovuttu: Johannes oli muka haudassaan elävänä tahi oli noussut sieltä ja eli salassa edelleen Jeesuksen sanojen ja opin todistajana. Tämä usko on ollut niin sitkeä, että esim. Englannissa esiintyi vielä 17:nnellä vuosisadalla lahko, joka uskoi Johanneksen tulon kautta tapahtuvaan kirkon uudistukseen.[212]

Mutta jo ennenkuin tämä Jeesuksen sana tuli evankeliumeista tunnetuksi, oli ollut olemassa vanha itämainen tarina, joka on liittynyt Buddhaan ja sisältää samaa. Sen mukaan eräs Buddhan oppilaista, nimeltä Pindola, rikkoi mestarinsa tahtoa vastaan ja sai häneltä määräyksen, ettei hän "pääse Nirvanaan täydellisesti niin kauan kuin laki on olemassa". Tämän mukaisesti Pindola jäi elämään todistuksena mestaristansa ja oli hän elossa vielä kuningas Asokan aikana. Legenda on kerrottuna sekä kiinalaisessa että buddhalaisessa kirjallisuudessa. Buddhalaisten munkkien levittämänä se on kulkeutunut länteen, kunnes saapui Palestinaan ja kutoutui siellä Jeesuksen kärsimyshistorian ympärille syntyneeseen tarinapiiriin, kuvastuen lopuksi evankeliumeissakin. Sen itämaisesta alkuperästä todistaa sekin, että se on tavattavissa Koraanistakin: sen johdosta, että Moseksen ystävä Sameri on ottanut osaa kultaisen vasikan tekoon, Moses tuomitsee hänet ikuisesti harhailemaan maan päällä, kuume ja rutto seuralaisenaan, — toisinto, jossa vaellusmomentti esiintyy selvempänä kuin Buddhan tarinassa. Kysymys on siis ikivanhasta itämaisesta legendasta.

Näin syntyi kristillinen legendapiiri jatkuvasta elämästä, keskuksena apostoli Johannes. Mutta eräs Raamatun paikka ohjasi mystillistä kuvittelua toisaallekin. Johanneksen evankeliumin 18 luvussa, 22-23:nnessa värssyssä kerrotaan: "Mutta kun Jeesus oli tämän sanonut, antoi eräs käskyläinen, joka seisoi vieressä, hänelle korvapuustin sanoen: 'Niinkö sinä vastaat ylimmäiselle papille?' Jeesus vastasi hänelle: 'Jos puhuin pahasti, niin näytä toteen, että se on pahaa; mutta jos puhuin oikein, miksi minua lyöt?'" Kristillinen harmi tällaisen julmuuden johdosta sai aikaan kuvittelusarjan siitä rangaistuksesta, joka olisi moisen teon mittainen, ja niin syntyi legendapiiri Jeesuksen lyöjästä, joka ikuisesti saa maan alla kiertää sitä pilaria, johon Jeesus oli sidottu, kun häntä ruoskittiin. Lopuksi ruvettiin miettimään, kuka tämä Jeesuksen lyöjä saattoi olla, ja Johanneksen evankeliumin 18 luvun 10:nnessä värssyssä esiintyykin erään tällaisen "käskyläisen" nimi: "Niin Simon Pietari, jolla oli miekka, veti sen ja iski ylimmäisen papin palvelijaa ja sivalsi häneltä oikean korvan; ja palvelijan nimi oli Malkus". Hänestä tulee nyt Jeesuksen lyöjä, jonka teko joutuu sitäkin synkempään valoon, kun Jeesus oli Getsemanessa juuri ennen parantanut hänen korvansa. Tämä legenda kuvaa siis jatkuvaa elämää rangaistuksena eikä palkintona, kuten Johanneksen legenda. Näiden molempien linjojen yhtymästä, pohjana ikivanha tarina ikuisesta vaeltajasta, joka oli voinut levitä länsimaihin ristiretkien aikana, näyttää Vaeltavan juutalaisen tarina syntyneen. Se, että Vaeltava juutalainen esiintyy (espanjalaisissa tarinoissa) otsallaan Herran kirouksen merkki, palava risti, osoittaa mielestäni myös Kainin tarinan vaikutusta. "Kulkijan ja pakenevaisen pitää sinun olla maan päällä", kuului Herran kirous ja "Herra pani merkin Kainiin, ettei kukaan häntä tappaisi, joka hänet löytäisi".[213]

Mattheus Parisiensiksen kronikassa esiintyvä nimi Cartaphilus viittaa nimenomaan Jeesuksen rakkaimpaan opetuslapseen, Johannekseen, joka "lepäsi hänen rinnoillaan", sillä merkitseehän Cartaphilus "paljon rakastettua". Toisissa myös jo 13:nnen vuosisadan legendoissa tuo salaperäinen olento esiintyy suorastaan nimellä Johannes, mutta liikanimenä hänellä on niissä "Buttadeus", jonka hiukan hämäräperäisen sanan alkuosan Gaston Paris selittää johtuneen italiankielisestä sanasta "buttare" (= heittää, lyödä). Buttadeus merkitsisi siis "Jeesuksen lyöjää" ja siten nimi "Johannes Buttadeus" kuvaisi hyvin yllämainittujen kahden legendapiirin yhtymistä: molemmat ovat osallisina nimessä ja ikuisesti jatkuvassa elämässä, joka Malkuksen legendan mukaan esitetään rangaistuksena. Näin legenda jatkaa elämäänsä, milloin Malkuksen, milloin Cartaphiluksen ja Johannes Buttadeuksen muodossa, erillisenä tahi yhtyneenä, ja päähenkilö eri maissa eri nimisenä; ylipäätään se näyttää olevan Italian ja Espanjan kansantarinoiden rakastama kasvatti. Saksassa esim. se on tuntemattomampi, kunnes 17:nnen vuosisadan alussa, jolloin Antikristuksen ja maailmanlopun pelko valtasi Euroopan, siellä muun ihmekirjallisuuden joukossa ilmestyi myöskin Lyhyt kuvaus ja kertomus eräästä juutalaisesta nimeltä Ahasverus (Kurtze Beschreibung und Erzehlung von einem Juden mit Namen Ahasverus, 1602). Tässä kirjasessa, josta ilmestyi monta eri painosta, kerrotaan, kuinka eräs piispa oli 1542 tavannut Hampurissa, muutamassa kirkossa, noin 50-vuotiaan miehen, joka erikoisuudellaan oli herättänyt hänen huomiotaan. Hän oli ollut suurikokoinen, hiukset riippuen olkapäille saakka, avojaloin, housut repaleina ja hartioilla maahan saakka ulottuva viitta. Kysyttäessä hän oli ilmoittanut olevansa Jerusalemin suutari Ahasverus, joka oli kieltänyt Jeesusta tämän ollessa menossa Golgatalle lepäämästä hänen talonsa edustalla ja tullut sen johdosta tuomituksi ikuiseen vaellukseen. Tämä teos tekee nyt Ahasveruksen legendan tässä muodossa hyvin kansanomaiseksi ja tunnetuksi, aiheuttaen aikain kuluessa suuren määrän kirjallisuutta puolesta ja vastaan. Siinä esiintyvä nimi Ahasverus on otettu Raamatusta, jossa sillä tarkoitetaan Persian eri hallitsijoita, Esterin kirjassa esim. Kserksestä.[214] Ranskassa esiintyy Vaeltava juutalainen tässä saksalaisen kansankirjasen antamassa muodossa vuodesta 1604. Erikoisen huomattava on eräs painos nimeltä Vaeltavan juutalaisen ihmeellinen historia (Histoire admirable du Juif Errant), jossa vaeltajan elämänkuvaan liittyy muutamia erikoisuuksia: "Taisteluissa olen saanut enemmän kuin tuhannen miekaniskua, tulematta haavoitetuksi, ruumiini on kova kuin kallio. Olin merellä ja kärsin usein haaksirikon; pysyin veden pinnalla kuin höyhen, vaikka en osaakaan uida". Nämä ominaisuudet tuovat hänet lähelle myöhemmässä taidekirjallisuudessa esiintyvää Ahasveruksen kuvaa. Suunnilleen näin on Vaeltavan juutalaisen legenda kehittynyt ja kulkenut. Tuntematonta on, mikä kansanuskomus sen pohjalla alkujaan piilee.

2

17:nnen ja 18:nnen vuosisadan ilmapiiri pysyi kylmänä niin romanttiselle aiheelle kuin Ahasverus on; jos se omisti tuon satuolennon kirjallisuuteensa, tapahtui se käyttämällä sitä koomillisena henkilönä huvinäytelmissä. Niinpä Ahasverus saa esiintyä Ranskassa pilanäytelmissä tyhmyrinä ja kuplettien laulajana; teoksessaan Ontuva paholainen (Le diable boiteux) Le Sage kertoo viekkaasta kirjailijasta, joka on myynyt Vaeltava juutalainen nimisen huvinäytelmänsä kolmelle eri kustantajalle. Tästä näkyy, että Ahasverus oli joutunut Ranskassa epäkunnioittavan kohtelun alaiseksi. Englannissa hänen osansa on yhtä huono. V. 1640 ilmestyi siellä kirjanen Vaeltava juutalainen ennustelemassa englantilaisille (The Wandering Jew telling Fortunes to Englishmen), jolla on satiirinen sävy, ja vielä 1797, eli siis Munkin jälkeen, ilmestynyt Andrew Franklinin huvinäytelmä Vaeltava juutalainen eli rakkauden naamiaiset (The Wandering Jew or Love's Masquerade), jossa kosija pukeutuu täksi kunnianarvoisaksi kulkijaksi, osoittaa, ettei Ahasveruksen tarinan romantiikka ollut yleensä tavannut kaikupohjaa.

Vasta 18:nnen vuosisadan 70-luvulla Ahasveruksen tarina rupeaa uudella tavalla hedelmöittämään runoutta. Kuten tunnettua, se askarruttaa Goethen mielikuvitusta; hän puhuu muistiinpanoissaan aikeestaan kirjoittaa runoelman, jonka päähenkilönä olisi Ahasverus, ja kertoo teoksessaan Totta ja tarua (Wahrheit und Dichtung), kuinka hän jo lapsena sai kansankirjoista elävän mielikuvan tuosta sadun vaeltajasta. Runoelmassaan hän aikoo esittää uskonnon ja kirkon historian huomattavimmat tapaukset ja kuvittelee Ahasveruksen ja Spinozan kohtausta, jota käsittelevä laulu oli oleva viimemainitun filosofian ylistystä. Mutta nämä ajatukset ja aikeet jäivät sirpaleeksi, jonka hän 1774 kirjoitti ja joka julkaistiin vasta hänen kuoltuaan; hänen aikansa käsitykseen Ahasveruksesta se siis ei vaikuttanut. Sen keveästi satiirinen äänilaji ei anna arvata, mikä Goethen näkemys Ahasveruksesta oli tuona myöhäisenä yön hetkenä, jolloin hän sirpaleensa kiireesti kirjoitti; vaeltaja ei esiinny siinä vielä siten, että hänen osuudestaan voisi mitään varmaa päättää. Tätä aihetta koskevan ajatuspiirinsä Goethe tyhjensi Ahasveruksen sisartarinaan, Faustiin.

Mutta Saksassa oli näihin aikoihin toinenkin runoilija, jonka mielikuvitukseen Ahasveruksen tarina oli vaikuttanut: Chr. D. Fr. Schubart. Tämä monivaiheinen runoilija saattoi ystäväpiirissään innostua kuvittelemaan suurta runoelmaa, jonka hän vielä kirjoittaisi ja jossa Ahasverus esiintyisi keskushenkilönä kaikessa mahtavassa suuruudessaan. V. 1783 hän kirjoittaakin "lyyrillisen rapsodian" nimeltä Vaeltava juutalainen; se on lyhyt ja leimaltaan äkillisen runollisen purkauksen luontoinen, vailla hiomista ja harkintaa, mutta toisaalta juuri sen vuoksi välitön ja vaikuttava. Ahasveruksen tuska sen johdosta, että kuolema häntä pakenee, on esimerkkien jatkuvan paljouden vuoksi mieleenpainuva; ryömien esiin asunnostaan Karmelin vuoren onkalosta hän valittaa: "Syöksyin mereen pilvien piirittämiltä kallioilta, mutta vaahtoavat aallot heittivät minut rannalle — heittäydyin Etnan liekehtivään kuiluun ja vihainen laavavirta viskasi minut takaisin", j.n.e. sangen pitkälle kaikkia mahdollisia kuoleman hakemisen esimerkkejä. Tällä runoelmallaan, joka julkaistiin 1787, Schubart voimakkaalla tavalla kohotti Ahasveruksen aiheen kansankirjasten piiristä taidekirjallisuuteen. Aiheen ottaa nyt vastaan Schiller.

Henkiennäkijässä (Der Geisterseher, 1789) esiintyy eräs omituinen armenialainen, luoden teokseen suurimman osan sen salamyhkäistä tunnelmaa. Kertomuksen päähenkilöä, prinssiä seuraa Venetsiassa eräs naamio, joka saattaa hänet ymmälle salaperäisillä ennustuksillaan. Jälkeenpäin tämä sama henkilö esiintyy venäläisenä upseerina. "Milloinkaan elämässäni en ollut nähnyt niin monivivahteisia kasvonpiirteitä ja niin vähäistä luonteenleimaa, niin paljon puoleensavetävää hyväntahtoisuutta yhtyneenä poistyöntävään kylmyyteen. Kaikki intohimot näyttivät niissä raivonneen ja jälleen ne jättäneen. Ei ollut jäljellä muuta kuin täydellisen ihmistuntijan rauhallinen, läpitunkeva katse, jonka edessä jokaisen täytyi väistyä. Tämä mies saattoi olla kaikkea, mitä mikin hetki vaati. Kukaan kuolevainen ei ole vielä päässyt selville, mikä hän oikeastaan on. Ei ole säätyä, luonnetta eikä kansaa, jonka pukua hän ei olisi pitänyt. En voi myöntää enkä kieltää, mitä väitetään, että hän nimittäin on ollut kauan Egyptissä ja saanut sieltä, eräästä pyramiidista, salatun viisautensa. Täällä tunnetaan hänet vain nimellä Tutkimaton. Luotettavat ihmiset kertovat nähneensä hänet samoihin aikoihin eri maailmanosissa. Miekan terä ei voi häntä lävistää, myrkky ei häneen pysty, tuli ei häntä polta, laiva, jolla hän matkustaa, ei uppoa. Aika on menettänyt häneen voimansa, vuodet eivät kuivaa hänen ruumiinsa mehuja, eikä ikä harmaannuta hänen hiuksiansa. Kukaan ei ole nähnyt hänen syövän, naista hän ei ole koskaan koskettanut, uni ei ole ummistanut hänen silmiänsä. Niin pian kuin kello lyöpi kaksitoista yöllä, hän ei enää kuulu elävien joukkoon. Tämä kauhea hetki siirtää hänet ystävyyden siteistä, jopa alttariltakin, kutsuisipa hänet takaisin kuolinkamppailustakin. Kukaan ei tiedä, mihin hän silloin menee ja mitä hän siellä tekee. Kukaan ei uskalla häneltä sitä kysyä, saati yrittää seurata häntä, sillä tuon pelätyn hetken koittaessa hänen kasvonsa saavat yhtäkkiä niin synkän ja kauhistuttavan vakavan ilmeen, ettei kenelläkään ole uskallusta katsoa häneen eikä puhutella häntä. Seurueen iloinen keskustelu muuttuu silloin kuolonhiljaisuudeksi, ja kaikki odottavat kunnioittavan kauhun vallassa hänen paluutansa, uskaltamatta edes nousta paikoiltaan ja avata sitä ovea, josta hän on mennyt. Ainoastaan kerran hän löi laimin poistua tuona määrähetkenä. Kun se oli tullut, hän vaikeni äkkiä ja jäykistyi, kaikki hänen jäsenensä menettivät joustavuutensa eikä valtimo sykkinyt; turhia olivat kaikki keinot, joita käytettiin hänen herättämisekseen henkiin. Tässä tilassa hän pysyi koko kohtalotuntinsa ajan. Sen jälkeen hän tuli äkkiä itsestään henkiin, avasi silmänsä ja jatkoi puhettaan siitä samasta tavusta, johon oli äsken sen keskeyttänyt". Minkä osan Schiller oli tälle mystilliselle henkilölle lopullisesti aikonut, on vaikea edes arvata, kertomus kun on keskeneräinen. Ahasveruksen nimeä ei mainita, ja kuten näkyy, on Schillerin kuvassa piirteitä, jotka ovat laajemmin kehiteltyjä kuin tradition Ahasveruksella. Kuitenkin armenialainen ilmeisesti on syntynyt Ahasveruksen tarun perusteella.

Vaeltava juutalainen kohoaa näinä aikoina näkyville myös Percyn kokoelmasta. Siinä on julkaistuna ballaadi Vaeltava juutalainen, jonka alkulauseessa kerrotaan Matthaeus Parisiensiksen Cartaphilus-tarina, ja ilmoitetaan ballaadin perustuvan tuohon jo mainittuun saksalaiseen kansankirjaseen. Hänen rikoksensa ja vaelluksensa kerrotaan sekä sanotaan, ettei hänen milloinkaan ole nähty nauravan eikä hymyilevän; kun hän kuulee kirottavan tahi Herran nimeä lausuttavan turhaan, hän moittii sitä, koska siten Vapahtajamme uudelleen naulitaan ristiin; sitä ei kukaan tekisi, hän sanoo, joka olisi nähnyt, kuten hän, Vapahtajan kuoleman. V. 1785 ilmestyi Riigassa Reichardin Vaeltava juutalainen, "historiallinen tahi kansanromaani, kuinka halutaan", ja 1791 M. Hellerin kaksiosainen Vaeltavan juutalaisen kirjeitä.

3

Yllämainitut Vaeltavaa juutalaista käsittelevät kirjalliset tuotteet olivat Lewisin näkyvillä ja saatavilla silloin, kun hän ryhtyi kirjoittamaan Munkki-romaaniansa. Raymondin sivuepisoodissa esiintyvä Vaeltavan juutalaisen kuva johtuu lähinnä Schubartin ja Schillerin antamista ääriviivoista. Häntä pidetään muukalaisena, mutta kukaan ei tiedä, mistä hän on kotoisin. Hänellä ei ole kaupungissa ainoatakaan tuttavaa, hän puhuu hyvin harvoin eikä hymyile koskaan. Hänellä ei ole palvelijaa eikä tavaroita, mutta hänen kukkaronsa on hyvin varustettu ja hän tekee kaupungissa paljon hyvää. Muutamat pitävät häntä arabialaisena astrologina, toisten väittäessä häntä itse tohtori Faustukseksi. Hän on majesteetillisen näköinen, kasvonpiirteet ovat hyvin voimakkaat, silmät suuret, mustat ja säihkyvät; hänen katseessaan on jotakin, joka herättää salaperäistä arkuutta, melkeinpä kauhua. Puku on tavallinen, hiukset riippuvat pörröisinä otsalla, jota peittää musta samettinauha, antaen hänen kasvoilleen yhä lisäsynkkyyttä. Kasvojenilmeessä kuvastuu syvä melankolia, hänen askeleensa ovat verkkaiset, hänen esiintymisensä vakavaa, ylevää ja juhlallista. Hän puhuu kansoista, joita ei vuosisatoihin ole ollut olemassa, mutta joihin hän näyttää persoonallisesti tutustuneen. Ei voi mainita maata, vaikka kuinka kaukaista, jossa hän ei olisi käynyt, eikä hänen tietojensa laajuutta ja monipuolisuutta voi kyllin ihmetellä. "Kukaan ei ole kykenevä ymmärtämään kohtaloni kurjuutta; osani on olla alituiseen liikkeessä — kahta viikkoa enempää en saa viipyä samassa paikassa. Olen ystävittä enkä voi koskaan saada ystävää. Mielelläni lopettaisin kurjan elämäni, sillä kadehdin niitä, jotka nauttivat haudan lepoa, mutta kuolema välttää minua paeten syleilyäni. Turhaan heittäydyn vaaraan. Syöksen valtamereen: aallot viskaavat minut inhoten takaisin rannalle; syöksen tuleen: liekit peräytyvät tieltäni; antaudun ryövärien raivon esineeksi: heidän miekkansa tylsyvät ja katkeavat rintaani vastaan. Nälkäinen tiikeri väistyy väristen tullessani, alligaattori pakenee minua kuin olisin kauheampi hirviö kuin se itse. Minussa on Jumalan kohtalonmerkki, jota kaikki luodut kunnioittavat ja pelkäävät".[215] Tämä merkki on hänen otsallansa palava sädehtivä risti, joka aiheuttaa näkijässään suurinta mahdollista kauhua. Siksi Vaeltava juutalainen pitää otsallaan mustaa samettinauhaa. Tällainen on Lewisin maalaus tästä romanttisen tradition salaperäisestä olennosta; siinä kuvastuu piirre sieltä, toinen täältä siitä sekä kansan- että taidekirjallisuudesta, joka ennen häntä oli Ahasverus-aihetta käsitellyt. Lewisin omina lisinä pitäisin Ahasveruksen suuria, mustia ja säihkyviä silmiä, joiden katse herättää kauhua, hänen melankoliaansa ja ylevää juhlallisuuttansa. Lewis tässä ilmeisesti muovailee Ahasverusta Montonin synnyttämän mielikuvan mukaisesti, antaen hänelle romanttisella lisäkekseliäisyydellä erittäin vaikuttavia piirteitä. Niinpä Ambrosiollakin esiintyvä syvä ja vaikuttava katse terästyy Ahasveruksella demooniseksi kauhun lähteeksi; munkin yleisiä romanttisen kauneuden piirteitä kuvastava ulkomuoto syventyy melankolisen traagillisuuden ilmeeksi; ja tuo palava risti vihdoin eroittaa hänet kuolevaisista erilleen omaksi yliluonnolliseksi yksilökseen.

Vaeltavan juutalaisen katse, jonka Lewis esitti näin voimakkaana ja demoonisena, on, kuten on nähty, kulkenut romanttisen tumman henkilön erikoisuutena aina Vathekin Eblisistä, itämaisesta Luciferista alkaen, saaden, sikäli kuin huomio kiintyi katseessa yleensä piilevään voimaan, yhä suuremman merkityksen salaperäisen vaikutuksen lähteenä. 18:nnen vuosisadan loppupuoli oli "mesmerismin" loistoaikaa,[216] jolloin "animaalinen magnetismi" ja sen avulla harjoitettu puoskarointi oli tavattomasti muodissa; sen ihmisessä olevan "magnetismin", joka Mesmerinkin mukaan virtasi katseesta, eli siis katseen hypnoottisen voiman, romantikot ottivat palvelemaan erikoistarkoituksiaan, antaen sen lähteelle, ihmissilmälle, omia kauneuskuvittelujaan vastaavan, tumman salamyhkäisen värin. Oliko tätä ennen mikään vanhemman kirjallisuuden mainitsema kuuluisa katse ohjannut heidän huomiotaan tähän, jääköön sanomatta; huomautan vain, että Raamatussa esiintyy katse, joka on syvään syöpynyt ihmisen mieleen: "Ja Herra kääntyi ja katsoi Pietariin, ja Pietari muisti Herran sanat, kuinka hän oli sanonut hänelle: 'Ennenkuin kukko tänään laulaa, kiellät sinä minut kolmesti'. Ja hän meni ulos ja itki katkerasti".

Yö-ajatuksissaan (toinen yö, alkusäkeet) on Young tulkinnut tämän katseen seuraavin säkein:

When the cock crew, he wept — smote by that eye, Which looks on me, on all: that power, who bids This midnight sentinel, with clarion shrill, Emblem of that which shall awake the dead, Rose souls from slumber, into thoughts of Heaven.

4

Kun Vaeltavan juutalaisen legenda oli saatettu taidekirjallisuudessa tälle asteelle, ilmestyy sen rinnalle tarina tohtori Faustista. Lewis oli jo tavallaan antanut siihen viittauksen esittämällä, kuinka Ambrosio, jouduttuaan inkvisitsionin käsiin ja kärsittyään kidutusta, sen uudistumisen ja varman kuoleman pelosta vihdoinkin suostuu myömään sielunsa saatanalle; Matilda, joka on jo tehnyt tämän ja vapautunut vankilastaan, ilmestyy munkin koppiin ja rupeaa häntä houkuttelemaan: "Olen vaihtanut kaukaisen ja epävarman onnen nykyhetken onnen varmuuteen. Olen säilyttänyt henkeni, jonka muuten olisin menettänyt kidutuspenkillä, ja olen saavuttanut voiman, millä hankkia itselleni kaiken sen autuuden, mikä voi tehdä elämän ihanaksi. Manalan henget tottelevat minua valtiattarenaan; heidän avullansa päiväni tulevat kulumaan kaikessa mahdollisessa ylellisyydessä ja hekumassa. Esteettä saan nauttia aistieni tyydyttämisestä; joka intohimoni saa täytensä kyllääntymiseen saakka, jolloin palvelijani keksivät uusia nautintoja uudistaakseen ja kiihoittaakseen herpautuneita halujani… Vapaudu arkisielujen ennakkoluuloista, hylkää Jumala, joka on hyljännyt sinut, ja kohota itsesi ylempien olentojen asteelle!" Munkki ei suostu vieläkään, mutta uudelleen kidutettuna ja tuomittuna roviolla poltettavaksi hän antautuu, avaa Matildan jättämästä noitakirjasta seitsemännen sivun, kuten oli määrätty, ja lukee sen alusta neljä riviä, jolloin Lucifer heti ilmestyy, "toisessa kädessä pergamenttirulla ja toisessa rautainen kynä", tarjoutuen viemään hänet elämän loppuun saakka kestäviin nautintoihin, jos hän vain allekirjoittaa pergamentin, s.o luovuttaa Luciferille sielunsa. Yhäkin munkki kauhistuneena kieltäytyy ja Lucifer katoaa, mutta silloin kun vartijat ovat jo tulossa viemään häntä rangaistuspaikalle, kuten hän luulee, hän uudelleen manaa Luciferin esiin ja allekirjoittaa kauppakirjan vasemmasta kädestään ottamallaan verellä; eikä sillä hyvä, vaan hänen täytyy lisäksi suullisestikin luvata kuuluvansa Luciferille "peruuttamattomasti ja iankaikkisesti". Vasta silloin tämä hänet pelastaa, myöhemmin pettääkseen ja surmatakseen hänet, kuten ennen on kerrottu.

Ambrosion täten tekemä sielunkauppa oli vanhastaan kristilliseen tarinapiiriin kuuluva. Ensimmäinen kirkonmies, joka pahasta pulasta pelastuakseen möi kirjallisella sopimuksella sielunsa saatanalle, on legendain mukaan Adanan piispa Theophilus; hänet kuitenkin pelasti pyhä neitsyt. Theophiluksen legenda,[217] joka esiintyy jo kymmenennellä vuosisadalla, oli keskiajalla kirjallisen käsittelyn aiheena, ja on Faust-tarinan edeltäjiä. Marlowen Faustus kirjoittaa omalla verellään sielun kauppakirjan alle. "The Guardianin" 148:nnessa numerossa 1713 esitetään sitten se Pyhän Barsisan tarina (The Story of Santon Barsisa), jonka Lewis itse mainitsee lähteekseen. Peläten Barsisan suurta pyhyyttä saatana lähettää kuninkaan tyttären hänen parannettavakseen, houkuttelee hänet lankeamaan ja lopuksi murhaamaan uhrinsa. Barsisa joutuu kiinni ja tunnustaa hädässään jumalakseen saatanan, joka lupaa hänet pelastaa, kuitenkin lopuksi pettäen hänet. 1751 ilmestyi Parisissa benediktiinimunkki Augustin Calmetin teos Tutkimus enkelien, demoonien ja henkien ilmestymisestä (Dissertation sur les apparitions des anges, des demons et des esprits), joka käännettiin englanniksi 1759 ja sisältää laajan kertomuksen saksalaisen aatelismiehen Michel Lovisin sopimuksesta paholaisen kanssa. Ranskalaisen Urban Grandierin ja paholaisen välisen kauppakirjan sanamuotokin on säilynyt. Tarinoista, jotka käsittelevät ihmisen suhdetta pimeyden voimiin ja hänen pohjatonta nautinnonhimoaan, lienee sielun myyminen saatanalle yleisimmin tunnettuja; usko sellaisen toimenpiteen mahdollisuuteen antoi muuten noitavainojen aikana sille kamalan todellisuussisällön.

Vaeltavan juutalaisen tarina on kertomus ikuisesti jatkuvasta elämästä, joka on annettu rangaistukseksi; tarina sielun myymisestä saatanalle sisältää ajatuksen autuuden vaihtamisesta ajalliseen, aistilliseen onneen; yhdistettyinä nämä molemmat muodostavat tarinan autuuden vaihtamisesta ikuisesti jatkuvaan, ajalliseen, aistilliseen elämään ja onneen, eli Faust-sikermän, jonka molemmat pää-ainekset Lewis siis tuli romaanissaan esittäneeksi. Faustin maallinen viisaus ja liiallisen tutkimisen turmiollisuus ja turhuus on suhteellisesti myöhäinen lisä, joka on lähtöisin alkemistien, ehkä eritoten munkki Baconin ympärille syntyneestä, heidän okkultismiaan kammoavasta ortodoksisesta tarinapiiristä. Munkki Baconin kirjat ja legendat viisaudenkivineen ja elämänvesineen ovat myös omiaan opastamaan ajatuksen sekä Ahasveruksen että Faustin ulkopuolelle, ihmiseen yleensä, joka yliluonnollisilla keinoilla voittaa kuoleman. Tältä aihepohjalta Vaeltavan juutalaisen ja Faustin tarina lähtee jatkumaan.

Romantikkojen mielenkiinto näihin aiheisiin, nimenomaan ikuiseen nuoruuteen, elämän jatkumiseen elämänveden avulla ja viisaudenkiveen, sai suurta virikettä samanaikaisten ihmeidentekijäin ja okkultistien mysterioista. Mainitsin jo magneettisen katseen yhteydessä Mesmerin; ikuisen nuoruuden ja terveyden yhteydessä on mainittava Cagliostro, sillä lupasihan hän "Egyptiläisessä vapaamuurariudessaan" antaa uskollisilleen jatkuvan ja kestävän kauneuden, sekä palauttaa heidät siihen "jumalan kuvan" asemaan, josta synti oli heidät syössyt. Romanttiset aiheet ja salamyhkäisiä ajatussarjoja liikkeelle panevat tarinat olivat siis tänä kuuluisana "valistuksen" aikana ilmassa.

5

William Godwinin romaani St. Leon (1799) on Munkin ilmestymisen jälkeen ensimmäinen huomattava teos, joka päähenkilönsä kautta asettuu yllä kuvattuun riviin. Se on ranskalaisen ritarin St. Leonin elämäkerta, alkuosaltaan historiallisen romaanin edeltäjä, ja keski- sekä loppuosaltaan Vaeltavan juutalaisen, elämänveden ja ikuisen nuoruuden, viisaudenkiven ja ehtymättömän kullan, yhteiskunnallisen ajattelun ja sielullisen tutkielman kirja. Ensimmäisen aiheen siihen tekijä sanoo saaneensa John Campbellin teoksesta Hermippus Redivivus, jossa kerrotaan eräästä Venetsiassa 1687 suurta huomiota herättäneestä henkilöstä nimeltä Gualdi.[218] Hänestä mainitaan erikoisesti, että hän omisti pienen, mutta hyvin valikoidun taulukokoelman, jota hän mielellään näytti jokaiselle, joka vain sitä halusi; että hän oli täydellisesti perehtynyt kaikkiin taiteisiin ja tieteisiin ja puhui mistä aiheesta tahansa niin vapaasti ja terävästi, että se hämmästytti kaikkia kuulijoita; ettei hän milloinkaan kirjoittanut tahi saanut kirjettä, ei pyytänyt lainaa eikä vaihtanut itselleen rahaa, vaikka maksoikin kaikki käteisellä, ja että hän eli hyvin, vaikkakaan ei loisteliaasti. Nyt huomataan hänen kokoelmassaan eräs Tizianin tekemä muotokuva, joka ilmeisesti esittää itseään signor Gualdia, mikä herättää kummastusta, koska Tizian on elänyt 130 vuotta aikaisemmin, ja antamatta mitään selitystä salaperäinen vieras katoaa Venetsiasta. Godwin jatkaa: "On hyvin tunnettua, että viisaudenkiven, eli keinon etsiminen, millä muuttaa metalleja kullaksi, ja elämänveden, elixir vitaen, löytäminen, joka uudistaisi nuoruuden ja lahjoittaisi omistajallensa kuolemattomuuden, on ollut vuosisatoja tutkijain pääharrastuksen esineenä. On olemassa monta muuta kertomusta, paitsi tämä Gualdia koskeva, henkilöistä, joiden on otaksuttu päässeen noiden ihmeellisten salaisuuksien perille". Turvautumalla tähän kummalliseen aineistoon Godwin arvelee luoneensa teoksen, jonka laatuista ei siihen saakka ole ollut olemassa. Kuten edellisestä on nähty, on tämä otaksuma vain osaksi oikea: tarina ikuisen nuoruuden ja nautinnon tilaisuuden etsimisestä ja saavuttamisesta oli jo tullut aikaisemmin kirjallisuudessa käytetyksi, joskin ilman viisaudenkiveä ja elämänvettä.

Ennenkuin elämän salaisuuksien omistaja, mystillinen kulkuri, kohtaa St. Leonin, on tämä elänyt myrskyisen nuoruuden ja miehuuden ajan ja joutunut perheineen kurjuuteen, josta ei näytä olevan pelastusta. Kulkuri muistuttaa Vaeltavan juutalaisen haahmosta: "Hän oli heikko, laiha ja kalpea, otsa täynnä ryppyjä, tukka ja parta valkeat kuin lumi". Katse on virkeä ja eloisa, täynnä epäluuloa ja arkuutta; pukuna on ruskea, vyötetty viitta, tukena sauva. Hän vakuuttaa, ettei hänen nimensä olekaan Francesco Zampieri, kuten hän ensin oli sanonut. Mutta Vaeltava juutalainen hän ei silti ole, sillä hän kuolee, ilmaisematta kenellekään syntyänsä ja nimeänsä. Hän on kulkenut kaikki maat ja kokenut vain pettymyksiä, hän on oleskellut ruhtinaiden hoveissa, seurannut sotajoukkoja, kitunut vankiloiden saastaisuudessa, maistanut kaikkea mahdollista kurjuutta ja loistoa, ja vaivoin pelastunut mestauspölkyltä. Hänestä on tullut ihmiskunnan vihaama, isänmaaton, koditon ja ystävätön olento. Siksi hän on päättänyt luopua elämästä ja siirtää toiselle ne salaisuudet, jotka hän omistaa. Ne ovat: taito tehdä kultaa ja pidentää elämä ikuisesti jatkuvaksi, jos tahtoo. Kuinka tämä tapahtuu, sen kirjailija jättää sanomatta, koska "hänet on kielletty sitä sanomasta". Kuvatessaan tämän jälkeen Leonin elämää kirjailija osoittaa, että nuo salamyhkäiset lahjat tuottivat hänellekin aivan samat seuraukset kuin Zampierille: ne tekivät hänestä joka suhteessa luonnottoman ilmiön, joka kaikista ponnistuksista huolimatta herätti ihmisissä kauhua, katkaisten ne siteet, jotka yhdistävät luonnolliset ihmiset toisiinsa. Ihmisen todellinen onni on siis löydettävissä niiden kehysten sisältä, jotka luonto on hänelle asettanut ja joihin kuolema kuuluu itsestään selvänä ja vapauttavana loppupisteenä. Godwin on heikko romantikko. Häneltä puuttuu maalauksellinen kuvauskyky, romanttinen väriasteikko, mikä tekee hänen muutenkin yksitoikkoisen, kuivan asiallisesti selittävän tyylinsä mehuttomaksi. Romanttiset ainekset ovatkin hänellä etupäässä ulkonaisina houkutuslintuina, että lukija niiden avulla saataisiin seuraamaan tekijän filosofisia mietelmiä ja psykologisia erittelyjä, jotka ovat hänen teoksissaan päähuomion esineinä.

Kirjoittaessaan St. Leonin oli Godwin jo kokenut kirjailija, joka ymmärsi välttää Vaeltavan juutalaisen aiheen suoranaista jäljittelemistä. Shelley oli tähän taikapiiriin joutuessaan kokematon nuorukainen, johon Ahasveruksen tarina vaikutti syvästi, kuvastellen hänen mielessään vielä silloinkin, kun hän jo oli päässyt erilleen nuoruutensa lapsellisesta romantiikasta. Eräässä huomautuksessaan Kuningatar Mabiin (Queen Mab)[219] hän kertoo muutamia vuosia aikaisemmin löytäneensä sattumalta erään saksankielisen teoksen, jossa käsiteltiin Ahasverusta, ja josta hän kääntää näytteen; tämä näyte osoittaa sananmukaisesti, että kysymyksessä on Schubartin Vaeltava juutalainen. Se oli ilmestynyt englanniksi 1802 eräässä julkaisussa nimeltä Saksalainen museo (German Museum). Siitä ja Lewisin Munkista on kotoisin se mielikuva Ahasveruksesta, joka esiintyy Thomas Medwinin kirjoittaman kertovan runoelman päähenkilössä; tämän nuorukaisrunoelman sepittämiseen otti Shelleykin osaa, käyttäen sittemmin sen säkeitä St. Irvynen eri lukujen mottorunoina. Tammikuulla 1810 on merkitty kirjoitetuksi ballaadi Ghasta, eli kostava demooni (— or the Avenging Demon), joka ilmeisesti on sepitetty Raymondin tarinan perusteella. Ilmestys, jonka "olemus on majesteetillinen ja kulku hidasta", saapuu yöllisen haamun ahdistaman ritarin luo pelastaakseen hänet. Hänen otsallaan palaa loistava liekki, kun hän manaa yön haamut esiin; Theresan haamu, joka on ritaria ahdistanut, ilmestyykin, kertoen käyneensä vaatimassa omakseen petollista rakastajaansa. Silloin liekki oudon muukalaisen otsalla muuttuu palavaksi ristiksi, jonka nähdessään ritari vaipuu kuolleena maahan. Vaeltavan juutalaisen yksinpuhelu (The Wandering Jew's Soliloquy), joka on merkitty kirjoitetuksi 1810, kuvaa Ahasveruksen tuskaa sen johdosta, että kuolema väistää häntä, ja on kotoisin Schubartilta. Romaanissa St. Irvyne, eli Ruusuristiläinen (— or the Rosicrucian, 1811) esiintyy vihdoin värikäs, Vaeltavan juutalaisen tarinasikermään aina elämänvettä myöten pohjautuva mielikuva tällaisesta mystillisestä henkilöstä, mukana häivähdys siitä salamyhkäisyydestä, joka liittyy "ruusuristiläisten" nimeen.

Tämä henkilö on Ginotti, jonka sammumaton uteliaisuus oli johtanut viisauden portille ja joka luonnontieteiden tutkimisella oli päässyt siihen vakaumukseen, ettei mitään "ensimmäistä syytä" ollut olemassa, ja että oli mahdollista jatkaa elämäänsä. Hänen tutkimuksensa lopuksi osoittivatkin hänelle keinon, jonka avulla ihminen voi saada elämänsä ikuisesti kestäväksi. Mutta elämä muodostuukin hänelle sietämättömäksi taakaksi, minkä vuoksi hän etsii sopivaa henkilöä, jolle ilmoittaisi kammottavan salaisuutensa; silloin hän itse voisi kuolla. Tällaisena henkilönä Ginotti pitää nuorta Wolfsteiniä, jota hän varjon lailla seuraa kaikkialle, ja tälle hän ojentaa salamyhkäisen elämänjuoman ainekset: "Sekoita ne niiden ohjeiden mukaan, jotka selviävät tästä kirjasta. Tule keskiyöllä St. Irvynen linnan lähellä olevan luostarin raunioille". Romaanin loppuluku sisältää sitten vain lyhyen kauhukuvauksen siitä, kuinka paholainen vie Ginottin; koska Wolfsteinkin kuolee, hän ei siis ole ehtinyt nauttia tuota ihmeellistä juomaa. Shelleyn nuoruuden ajan mielipiteille on kuvaavaa, että ikuisen elämän saamisen ehtona on täydellinen jumalan kieltäminen, jota Ginotti vaati Wolfsteiniltäkin.

Mielenkiintoisempi kuin poikamaisella oikullisuudella ja epäjohdonmukaisuudella haahmoiteltu Ginottin tarina on hänen ulkomuotonsa, koska se osoittaa, kuinka mielikuva tummista, magneettista voimaa säteilevistä silmistä ja mystillisen henkilön ulkopiirteistä yleensä oli täsmällistynyt yhä täydellisemmäksi. Ginottin "ylevä ja korkea haahmo" herättää kunnioitusta rosvoissakin. Wolfstein säpsähtää hänen katseestaan kuin olisi siinä ollut jonkun ylevän, yliluonnollisen olennon voima. Hän koettaa turhaan välttää Ginottin oudon hehkuvaa katsetta ja sen lumoavaa voimaa, joka herättää hänessä värisyttävää kauhua. Kun Wolfstein pelaa, seisoo pöydän toisella puolella outo henkilö, joka värähtämättä tuijottaa häntä kasvoihin. Ginotti on olemukseltaan ylevä ja käskevä; hänen äänessään on syvä kaiku; hänen silmistänsä säteilee ankaruus; hän on kooltaan jättiläismäinen, mutta silti erittäin sopusuhtainen; hänen kasvonsa ovat ylen kauniit, tummat, ja niistä säteilee yliluonnollinen rakastettavaisuus. Kun kuun säde kolkolla hetkellä sattuu niitä valaisemaan ja hänen polttava katseensa kohdistuu hänen uhriinsa, leimahdellen aivan sietämättömän kirkkaasti, täyttää uhrin lamautuvan olemuksen kylmä kauhu. Tämä mielikuva oli syöpynyt niin syvälle Shelleyn poikasieluun, että hän antaa Wolfsteinillekin, joka on jonkunmoinen suuriin kiusauksiin joutuva ja niihin lankeava nuori sankari, aivan saman ulkomuodon ja katseen. Tämä korkeata, salamyhkäistä vaikutusta tavoitteleva ulkomuodon ja katseen maalaus ja "ruusuristiläisten" nimen mainitseminen oli omiaan, kuten pian saamme nähdä, tuottamaan St. Irvynelle seuraajan, jossa sen viitteet kehittyivät romantiikan kannalta katsoen erittäin täydellisiksi ja kauhupitoisiksi.

Pohtiessaan kysymystä Jumalan olemassaolosta Shelley palaa Ahasverukseen uudelleen runoelmassaan Kuningatar Mab. Sen seitsemännessä laulussa "Hengetär" manaa saapuville Ahasveruksen, joka ilmestyykin. Hän on "outo ja tuskien kuluttama ilmestys"; "hänen aineeton olemuksensa ei heitä mitään varjoa"; "hänen ryhdistään ja ilmeestään kuvastuivat monien vuosien merkit ja hänen sammuneista silmistään saattoi lukea sanattoman muinaisuuden kertomuksia, mutta hänen poskillaan oli silti nuoruuden leima; tuoreus ja voima kannatti hänen miehekästä olemustaan; vanhuuden viisaus esiintyi yhtyneenä nuoruuden varhaisrohkeuteen; ja kuvaamaton tuska, pelottoman resignation hillitsemänä, antoi hänen kaikkitietävälle otsalleen kammottavaa suloa". Häneltä nyt "Hengetär" kysyy, onko Jumalaa, ja Ahasverus vastaa: "On. Yhtä kostonhimoinen kuin kaikkivaltias Jumala". Ahasverus sitten Jehovan vihollisena kuvaa hänet "kaikkivaltiaaksi paholaiseksi", joka loi ihmisen suodakseen hänelle vain pahaa; Jeesus on susi lampaan vaatteissa, joka muka opetti oikeutta, totuutta ja rauhaa, mutta istuttikin samalla ihmisten sydämeen "sammumattoman kiihkon liekin ja siunasi miekan, jonka hän oli tuonut maan päälle tyydyttääkseen totuuden ja vapauden verellä Jehovan pahansuopaa sielua"… "Vihdoinkin hänen maallinen tomumajansa vietiin kuolemaan, ja vaikka hän ei tuntenutkaan kipua, hän silti huokaili. Vihastuneena minä silloin muistelin kaikkia niitä verilöylyjä ja onnettomuuksia, jotka hänen hyväksymisellään oli toimeenpantu isänmaassani, ja huusin: 'Mene, mene'! Jumalallinen ilkeys valaisi silloin hänen raukenevia kasvojansa ja hän huusi: 'Minä menen, mutta sinun pitää vaeltaa rauhattomana maan päällä ikuisesti'". Jumalan vihollisena ja pilkaten hänen voimattomuuttaan Ahasverus on sen jälkeen horjumatta ja pelotonna kulkenut ikuista polkuaan. Shelley sanoo häntä lopuksi "vaeltavan ihmisajatuksen kuvitelluksi näkykuvaksi".

Innostuneena Kreikan vapaussotaan Shelley kirjoitti syksyllä 1821 "lyyrillisen draaman" nimeltä Hellas, jossa Vaeltava juutalainen esiintyy. Hänet kuvataan niin vanhaksi, että vuoret ja valtameri näyttävät nuoremmilta kuin hän; hänen katseestaan kuvastuu ehtymättömän ajattelun voima, joka tunkee menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden läpi. Sen, joka tahtoo tavata häntä, tulee purjehtia yksin auringon laskiessa Demonesin saarille, jossa hän asuu eräässä luolassa. Jos Ahasverus tahtoo vastata pyytäjän huutoon, silloin "meteori valaisee takaisin hänen tiensä Marmaran ylitse, huokaavasta mäntymetsästä nousee tuuli ja sen mukana sanomattoman suloinen sopusoinnun myrsky"; tämän jälkeen Ahasverus ilmestyy aikana ja paikassa, joka on kysymyksessä olevalle asialla sopiva. Saavuttuaan nyt sultaani Mahmudin pyynnöstä hän tämän tiedustellessa tulevaisuuttaan ilmoittaa, että maailman kaikkeus on vain näky, sairaan silmän unikuva. "Ajatus on sen kehto ja hauta; samoin ovat tulevaisuus ja menneisyys vain ajatuksen ikuisen lennon turhia varjoja, olemattomia; mitään muuta ei ole olemassa kuin se, mikä tuntee olevansa". "Ajatus ainoastaan on kuolematon". Tulevaisuus kuvastuu menneisyyden pinnalle, ja samoin kuin Mahmudin esi-isä valloitti suuren kaupungin, kukistetaan vuorostaan hänen mahtavuutensa.

Vaeltavan juutalaisen aihe oli siis Shelleyn mielikuvituksessa hereillä, mutta hän ei silti milloinkaan käyttänyt sitä muuna kuin sivupiirteenä. Sen runollinen arvo on ylipäätänsä kieltäytynyt hänelle kirkastumasta. Ahasverus kuvastelee Shelleyn mielikuvituksessa milloin tradition mukaisena olentona, milloin Prometheus-aihetta lähentelevänä Jumalan ikuisen kirouksen uhrina ja hänen vihollisenaan, milloin ajatuksena, joka on tunkenut kaiken pinnan läpi totuuden ytimeen ja huomannut kaiken muun katoavaksi paitsi itseänsä.

6

Southeyn Kehaman kirous kuuluu tärkeältä osalta Vaeltavan juutalaisen aihepiiriin, vaikka sen itämainen puku aluksi peittää sen. Kehama on mahtava noita, pahuuden ase, joka tahtoo kukistaa Jumalan ja anastaa hänen valtaistuimensa; hän on siis tavallaan itämainen Prometheus, mutta vailla jalon tarkoituksen oikeutusta. Kuten Vathek hänkin lopuksi saavuttaa kuolemattomuuden, mutta tämä on ikuista polttavaa tuskaa hänen suonissaan, joka saa hänen ruumiinsa hehkumaan kuin sula malmi. Kostaakseen poikansa surmaajalle Ladurladille hän lahjoittaa tälle ikuisen elämän, jonka tuskia korottaa se tieto, ettei kuolema voi lopettaa niitä, mutta luokin samalla, kuten Jehova Kuningatar Mabissa, itselleen vihollisen, joka on saavuttamattomissa. Runoelman aatteena on, että siveellinen sydän ja päättäväinen mieli on aina vapaa, että hyvän voima on kukistumaton ja pääsee kaikista kärsimyksistä huolimatta lopuksi voitolle. Ilmeisesti nyt se ajatus, että ikuisesti jatkuva elämä on ihmiselle kamalin ajateltavissa oleva rangaistus, on kotoisin Vaeltavan juutalaisen aihepiiristä.

Lewis asetti pahan prinsiipin karkeasti ja näkyvästi esiintyvässä muodossa vartioimaan uhrinsa harha-askeleita, avaamaan hänelle lihalliset nautinnot ja lupaamaan niiden ainaista jatkuvaisuutta, kunhan uhri puolestaan luovuttaa hänelle sielunsa, s.o. oikeutensa iankaikkiseen autuuteen. Lewisille kyllä on ollut tärkeämpää paholaisen ilmestymisen, ulkomuodon ja sielunmyyntikohtauksen realistinen kuvaaminen kuin asian syvemmän sielullisen puolen erittely, mutta kuin tietämättään hän silti oli tässä astunut lähelle sitä kynnystä, jonka takaa aukee kauhuromantiikka syvemmässä, kehittyneemmässä, sielullisessa muodossa. Se kohta, jossa paholainen ilmestyy inkvisitsionikuoleman uhkaamalle Ambrosiolle käyttäen tämän syvää epätoivoa hyväkseen houkutellakseen häntä sielunkauppaan, laajeni Maturinin Melmoth Vaeltajassa tutkielmaksi ihmisen taipumattomuudesta syvimmänkään kärsimyksen ja kurjuuden hetkellä luovuttamaan pois oikeuttaan autuuteen, s.o. korkeimpaan mahdolliseen onneen.

Sen, joka ottaa vaivakseen ja jaksaa lukea tämän laajan, moniosaisen kirjan, on melkein mahdotonta torjua sitä vähitellen, sivu sivulta kehittyvää, selittämättömän raskasta ja tukahduttavaa painajaistunnelmaa, jonka se herättää. Siinä esiintyvä maailma ei ole tuttu, vaan nähty kuumeisen tuskan tunnelman valossa, enimmäkseen hämyisenä, myrskyisenä, takana aina jokin tuntematon, selittämätön, määrittelemätön kauhu, voima, joka ei ole mitattavissa ja torjuttavissa inhimillisin asein. Vallalla on jonkinmoinen Dantesta muistuttava helvetin hämärä ja puoleksi halvaannuttava pelko tuntematonta, mutta lähellä olevaa kauhua kohtaan. Tämän yleisen vaikutelman ohella, joka syöpyy mieleen armotta uudistuvina, kiduttavina kuvina ja realistisuudessaan ja tarkkuudessaan pöyristyttävinä kuvauksina, painuu pysyvästi mieleen itse Melmoth, tuo kolkko ja salamyhkäinen vaeltaja. Hänessä tuntuvat tavallaan yhtyneen Faust ja Mefisto, sillä onhan hän tutkinut luvalliset ja luvattomat tieteet, päässyt yhteyteen saatanan kanssa ja sielullansa ostanut tältä määrä-ajaksi nuoruuden, ja esiintyyhän hän nyt Mefiston osassa, etsien päämiehelleen uusia uhreja; kulkiessaan alati ihmisiä kiduttamassa hän muistuttaa Vaeltavan juutalaisen sukulaisolennosta, ranskalaisten kansantarinoiden "Bonhomme Misèristä", jolla on samanlainen tehtävä;[220] hänen traagillinen, loputon, ajan ja paikan kahleista riippumaton vaelluksensa maasta ja maanosasta toiseen ja äkillinen ilmestymisensä kohtalokkailla hetkillä muistuttaa taas mieleen Vaeltavan juutalaisen. Hänen kammoa herättävä, juhlallinen ulkomuotonsa, ja hänen suuret, tummat, synkästi ja epätoivoisesti ilmehtivät silmänsä, jotka muistuttavat Vaeltavan juutalaisen silmistä, tuntuvat loistavan pimeydestä lannistavina ja lumoavina. Kuvaavana niitä koskevan esityksen vaikuttavaisuudesta ja mieleenpainuvaisuudesta mainittakoon, että Thackeray muisti ne katsellessaan Goethen silmiä.[221] Onpa hänen traagillisessa kohtalossaan etsiä vastoin parempaa tietoa pimeydelle uusia uhreja, ja hänen siitä johtuvassa mielialassaan ja yleisessä asussaan jotakin, joka on sukua Miltonin Saatanalle.

Sammumattomassa tutkimushalussansa Melmoth on päässyt niin pitkälle, että on nuoruutta vastaan vaihtanut sielunsa. Hänen sopimuksessaan on kuitenkin erikoispiirre: jos hän saa jonkun vapaaehtoisesti astumaan sijaansa, hän pääsee sitoumuksestaan vapaaksi. Tästä johtuu hänen salaperäinen vaelluksensa, jonka tarkoituksena on etsiä sellaisia äärimmäiseen hätään joutuneita ihmisiä, jotka vapautuakseen tuskistaan suostuisivat vaihtamaan osansa Melmothin kanssa. Tästä perusaatteesta johtuu myös kirjan kammottavia kärsimyksiä kuvaava sisällys, sillä ennen Melmothin ilmestymistä tarjouksineen täytyy ihmiskohtalon kristillisen käsityksen mukaan olla äärimmäisen kurjuuden loppuasteessa. Mitä Melmoth sitten heille oikeastaan kuiskaa, selitetään, ettei jännitys pääsisi herpautumaan, vasta kirjan lopussa.[222] Ainoakaan uhreista ei suostu. Ennenkuin Melmoth heittäytyy kallion huipulta mereen kotonaan Irlannissa, luopuen elämästään vapaaehtoisesti, hän lausuu: "Olen ollut maan päällä kauhuna, mutta en sittenkään vahingoksi sen asukkaille. Kohtaloani ei kukaan voi ottaa kantaakseen muuta kuin vapaaehtoisesti: ainoakaan ei ole suostunut, ainoakaan ei ole tahtonut vaihtaa osaansa Melmoth Vaeltajan kanssa. Olen vaeltanut maailman halki löytääkseni hänet, mutta ei kukaan ole tahtonut kadottaa sieluansa voittaakseen tämän maailman". Tämä sijaisen etsiminen ja sen kautta pelastuminen kohtalokkaasta sopimuksesta on sama aihe, joka kuvastuu esim. Balzacin romaanista Murheen nahka (La peau de chagrin) ja Stevensonin kertomuksesta Paholainen pullossa (The Bottled Imp). Melmothilla oli huomattava vaikutus Balzaciin, joka kirjoitti siihen jatkonkin, nimeltä Sovitettu Melmoth (Melmoth Réconcilié). Kotimaisessa kirjallisuudessamme on aihetta käyttänyt (lähinnä Stevensonin tapaan) Runar Schildt näytelmässään Hirsipuumies.

7

Melmoth saavuttaa ikuisen nuoruuden lahjan vanhalla taatulla tavalla, tekemällä sopimuksen paholaisen kanssa. Luonnollista on, ettei tämä keino enää tuntunut riittävältä ja sopivalta niihin aikoihin, jolloin goottilainen romaani jo oli joutunut naurunalaiseksi. Oli keksittävä uusia mahdollisuuksia ihmiselle tunkea niiden nuoruuden ja jatkuvan elämän esteiden läpi, joista viimeinen on kuolema. Tällöin tunkee kauhuromantiikan piiriin koko se okkultismi, joka oli kutoutunut taruihin Ruusuristin veljeskunnasta, antaen aiheen Zanonin (1842) synnylle.

Lytton-Bulwer oli tavallaan goottilaisen romantiikan uudistajia, mistä Zanonin muotokin on todistuksena. Teoshan on johdantonsa mukaan vain käännös erään salamyhkäisen ja omituisen vanhuksen julkaisijalle antamasta käsikirjoituksesta. Julkaisija oli tutustunut vanhukseen etsiessään tietoja Ruusuristin veljeskunnasta, ja nyt osoittautuu, että tämä hänen uusi tuttavansa onkin tuon salaperäisen seuran oppien erikoistuntija. Vanhus ei koskaan kajonnut syntyperäänsä ja aikaisempiin vaiheisiinsa, ja oli kirjoittanut teoksensa salakirjoituksella, varustaen kuitenkin onneksi siihen avaimen. Mutta ei tällä hyvä, vaan julkaisija huomaa tutustuttuaan tarkemmin käsikirjoitukseen, jota on kaikkiaan "940 kamalaa kokoarkin sivua", että tekijä olikin laatinut siitä kaksi eri kappaletta, toisen täydellisemmän kuin toisen, ja nytkös alkoi niiden täydentämisessä ja tulkitsemisessa kova työ, kestäen vuosikausia.

Lähin lähde, jossa näinä vuosikymmeninä oli yritetty tutkia Ruusuristin veljeskunnan syntyä, vaiheita ja oppia, ja joka oli Lytton-Bulwerin saatavilla, oli epäilemättä Thomas de Quinceyn The London Magazinessa. 1824 julkaisema kirjoitussarja Historiallis-kriitillinen tutkimus ruusuristiläisten ja vapaamuurarien synnystä (Historico-Critical Inquiry into the Origin of the Rosicrucians and Freemasons).[223] Ilmeisenä pidän muuten sitä, että Zanonin on monesta piirteestään kiittäminen Shelleyn Ruusuristiläistä, jonka Wolfstein ja Ginotti esiintyvät siinä Glyndonina ja Zanonina.

Zanoni on jo ulkorakenteeltaan "romanttinen" kirja, "kuvaus totuuden ja sadun maailmasta", kuten sen omistuskirjoituksessa sanotaan. Ensi osa, Soittaja, johdattaa lukijan tutustumaan teoksen toisen päähenkilön, laulajatar Violan nuoruuteen, ja vielä henkilöön, jonka koko sielun täyttää musiikki; "ajatusyhtymät, muistot, ilon ja tuskan tunteet, kaikki yhtyivät selittämättömällä tavalla näihin (isän soiton) säveliin, jotka milloin ihastuttivat, milloin peloittivat, jotka tervehtivät häntä hänen silmäinsä avautuessa aamun auringolle ja kauhistuttivat häntä yön pimeydessä". On kuin Violaa ympäröisivät alituisesti "sävelten haamut", kuin olisi hän musiikin tytär, kuuluen enemmän todellisuuden rinnalla aina olevaan sadun, kuin silmin nähtävään maailmaan. Näin saa ensi osa kirkasta, mutta samalla mystillistä soitannon sävyä ja sen suloäänien ilmavia hengettäriä täynnä olevan tunnun. Toisen osan nimi on Taide, rakkaus ja ihme. Mitä Jumala on luonnolle, sitä tulee taiteen olla ihmiselle, nimittäin ylevä, elähdyttävä, ihana ja lämmittävä. Hakiessaan totuutta se aina karttaa todellisuutta; se kohoaa luonnon herraksi alistumatta sen orjaksi. Tiede löytää, taide luo. — Rakkaus on viisautta, se on elämän suurin lahja, jonka täydellisen arvon tuntee vain se, joka on kokenut kaiken vähäpätöisyyden. Se on epäitsekäs ja uhrautuvainen. — Ihme on se, joka on ihmiseltä salattu, elämän ja aineellisuuden tuonpuolinen maailma, joka avautuu vain valituille sieluille salaisuuksien oven takaa. — Kolmannen osan nimi on Theurgia ja tutustuttaa se lukijan Ruusuristin veljeskunnan, Zanonin ja Mejnourin[224] oppiin sekä vaiheisiin. — Neljäs osa, Ovenvartija, on saanut nimensä siitä kauhuolennosta, joka vartioi täydellisen tietämisen ovea. — Viides osa, Elämänjuoman vaikutukset, kuvaa niitä seurauksia, jotka koituvat salaisopin oppilaalle, ellei hän ole ollut kyllin vahva vastustamaan Ovenvartijan voimaa. — Kuudes osa, Taikausko hylkää uskon, on esitys niistä seurauksista, jotka kohtaavat ihmiskuntaa sen hyljätessä uskonnon totuudet ja antautuessa taikauskon valtaan. — Seitsemäs, viimeinen osa, Kauhuvalta, on edellisen henkeen kuvaus Ranskan vallankumouksen hirmuajoista. Jo tämä ulkonainen jako ja lukujen mottoina usein käytetyt otteet salaisopillisesta kirjallisuudesta antavat teokselle erittäin mystillisen leiman, jota lähempi tutustuminen on vielä omiansa lisäämään.

Zanonin opin mukaan on näkyväisen rinnalla olemassa näkymätön maailma, asukkainaan henkiolennot. Ihmisen aineellisuus estää häntä näkemästä näitä olentoja, jotka kuitenkin ovat hänen elämänsä ja kohtalonsa kanssa yhteydessä. Niitä on sekä valon että pimeyden puolelta, edellisten johtajana ihana Adonai, jälkimmäisten mystillinen Paha, määrittelemätön Kauhu, salaperäinen Ovenvartija. Jos nyt ihmisen onnistuu voittaa aineellisuuden kahleet ja kestää ne kauhut, jotka Ovenvartija asettaa hänen eteensä tuntemattoman kynnyksellä, lakkaavat kuoleman lait häneen vaikuttamasta ja hän voi esteettä elää maailmassa niin kauan kuin haluaa, ikuisesti nuorena, ihmisenä, mutta vailla ihmistä sitovia kahleita. Mutta hänen täytyy varoa, ettei mikään maallinen mielenkiinto, rakkaus esimerkiksi, pääse tummentamaan hänen sielunsa ylevää ja intohimotonta kirkkautta, sillä silloin hän vastaavassa suhteessa rupeaa menettämään saavuttamiaan jumalallisia ominaisuuksia, vaipuen yhä enemmän tavallisten kuolevaisten tasoa kohti. Hämärässä muinaisuudessa on joidenkin itämaiden viisaiden onnistunut sielunsa puhdistuksella, vapautumalla yhä enemmän aineellisuuden kahleista, ja ajatustensa sekä tahtonsa voimalla, apunaan luonnon ilmisaadut ihmeet, tunkeutua niin pitkälle, että ne keinot, joiden avulla tuntemattoman kynnyksen yli voi astua, olivat heille paljastuneet. Sielunsa ylevyyden voimalla ja tarkoitustensa puhtaudella he nyt olivat kestäneet hirvittävän lopputaistelun Pahaa vastaan ja näin kohonneet Kuoleman ja kaiken inhimillisen herroiksi. Näin oli syntynyt pyhä Ruusuristin veljeskunta, jonka ylevänä tarkoituksena oli luoda maailmaan uusi sukukunta, vailla ihmisten heikkouksia ja paheita, jopa tietämisensä voimalla valloittaa muitakin planeetteja. Oliko inhimillisellä elämällä, nimenomaan rakkaudella, sittenkin ollut veljeskunnan jäsenille viehätyksensä, jää mainitsematta, mutta heistä on kuitenkin jäljellä vain kaksi, Zanoni ja Mejnour. Edellinen edustaa nuoruutta, taiteen aatetta maailmankaikkeudessa, jälkimmäinen harkitsevaa vanhuutta, tiedettä, ollen siis tyynempi ja intohimottomampi kuin toverinsa, katse aina suuntautuneena yhä täydellisemmän tietämisen saavuttamiseen. Hän se myöskin edelleen työskentelee ruusuristiläisten suuren päämäärän hyväksi, hakien koko maailmasta sopivia adepteja, mutta löytämättä niitä, sillä sellaisia, jotka kestäisivät Ovenvartijan kauhut, syntyy vain yksi tuhannessa vuodessa. Nämä kaksi ihmiskunnan parasta harrastavaa "theurgia" esiintyvät jo tämän vuoksi traagillisessa valossa, jota vielä lisää Zanonin uhrautuva, vapaaehtoinen kuolema rakkauden vuoksi inhimilliseen olentoon.

Ensimmäinen tuntomerkki, minkä Zanonista tapaamme, on hänen katseensa. Zanoni voi, jos tahtoo, valaa siihen voiman, jolla hän voi vallita toisen sielunelämän, joko kirkastaen ja kohottaen tahi masentaen sen. Hänen silmiensä "tumma sädeloisto" on vastustamaton, ja taikauskoiset väittävät, että hänellä on todellinen "paha silmä", "mal-occhio". Ulkomuodoltaan Zanoni on kuvaamattoman kaunis, vartaloltaan, ryhdiltään ja esiintymiseltään majesteetillinen, mutta samalla salamyhkäinen, kummitusmainen, kuin ilmestys toisesta maailmasta. Hänellä on sammumaton voima nauttia elämästä, mutta tehden sen puhtaalla, siveellisesti ylevällä tavalla, ja vaikuttaen seurapiiriinsä kohottavasti ja puhdistavasti. Kukaan ei tiedä, mistä hän on kotoisin; hänestä kerrotaan mitä ihmeellisimpiä tarinoita, ja kaikki kansat, maat, niiden olot, tavat ja kielet näyttävät olevan hänelle tuttuja. Hänen rajaton rikkautensa, tietonsa itämaisissa kielissä, eräänlainen arvokas rauhallisuus, josta hän ei luopunut iloisimpina hetkinäänkään, hänen hiustensa ja silmiensä tumma loisto, pienet ja mitä huolellisimmin hoidetut kädet, pään arabialaiset ulkopiirteet, kaikki viittaavat hänen kuuluvan johonkin itämaiseen rotuun. Monet vanhukset todistavat nähneensä hänet juuri samanlaisena nuoruudessaan, kuka missäkin maailman kolkassa. Näyttää siltä, kuin olisi Zanoni uudelleen ihmisten keskuuteen astunut Adonis, nuorukainen, joka oli jumalallisen kauneuden ja valon synnyn vertauskuva. Näin edustaa Zanoni Geisterseheristä alkavaa salaperäistä kirjallisuuden vaeltajaa, yhdistäen useampia jo edellisestä tunnettuja tradition tunnusmerkkejä itseensä, mutta kohonneena nyt jonkinmoiseksi taiteen ikuiseksi vertauskuvaksi, runolliseksi näyksi taiteen jumalallisesta kauneudesta, puhdistavasta ja kohottavasta vaikutuksesta, sekä kuolemattomuudesta.

Hänen rinnallaan esiintyy toinen salaperäinen olento, Mejnour, vanhuuden harkinnan, tieteen, ikuisen hakemisen ja tutkimisen vertauskuva. "Hänellä ei ole ystävää, ei seuralaista, ei lähimmäistä, paitsi kirjoja ja tutkimuksensa välineitä. Usein hänen nähdään kulkevan — ei hajamielisenä ja välinpitämättömänä kuten usein oppineet, vaan katse huomaavaisena ja läpitunkevana kuin haluaisi se tunkeutua ohikulkevien sieluun. Hän on vanhus, mutta ei väsähtänyt, vaan pysty ja uljas kuin mies parhaalla iällään. Ei tiedetä, onko hän rikas vai köyhä. Almuja hän ei pyydä, eikä myöskään niitä anna; hän ei tee koskaan pahaa, mutta ei liioin harjoita hyvää. Hän on mies, joka ei näytä tietävän mistään maailmasta ulkopuolella itseään". Hän on siis absoluuttisen, kaikesta inhimillisestä vapautuneen tieteen vertauskuva. Hänen elämänsä on vaipumista filosofiseen mietiskelyyn, Zanonin taas nautintoon.

Rohkeammin kuin mitä oikeastaan kauhuromantiikassa tähän saakka oli tapahtunutkaan, tekijä antaa näille vaeltajilleen yliluonnollisia ominaisuuksia. He voivat hypnoottisin keinoin panna jonkun toisen ennustamaan tulevaisuuden tapahtumia, kuten esim. Zanoni kirjailija Cazotten, jolloin tilaisuudessa vallitsevan valistuksen ajan optimismin tulokseksi ja vastapainoksi manataan esiin kuva vallankumouksen tyranniasta ja verikauhuista. Ajan ja paikan laki ei heitä sido, eikä elementtien voima heihin pysty; he voivat myös, jos tahtovat, tulla näkymättömiksi. Tieteessään he ovat tulleet niin pitkälle, että heidän tutkimuskojeensa ja laboratorionsa näyttävät alkemistin välineiltä ja työpajoilta, okkultistin salaperäisiltä puuhilta, olematta sellaisia. Mejnourin laboratorio on vanhassa keskiaikaisessa linnassa jossakin Apenninien vuoriston luoksepääsemättömässä sopukassa. Kun Mejnourin oppilas Glyndon kerran menee opettajansa tietämättä hänen laboratorioonsa, tuntee hän siellä oudon, aivan erikoisen tuoksun, ja huoneessa vallitsee eräänlainen aaltoileva sumu. Hänet valtaa vähitellen kuolon kylmyys ja hän on näkevinään, kuinka tuossa sumussa vaaruu hämäriä, mahtavia olentoja. Mejnour pelastaa hänet ajoissa, ja näin hän on saanut kokea, kuinka vaarallinen salatun tietämys on sille, joka ei ole valmistunut sitä vastaanottamaan. Tässä laboratoriossaan Mejnour säilyttää salaperäisiä "ruusuristiläisten lamppuja", luvultaan yhdeksän, elämänvettä, jolla on uudestisynnyttävä vaikutus, ja mystillistä tietokirjaa, joka selittää, miten tietämyksen rajan yli voidaan astua. Mutta tässä kaikessa ei oikeastaan ole mitään loihtua, vaan on kaikki mitä ankarinta tiedettä. Mejnour ei tunne keinoa, millä hän voisi asettaa kuoleman oman tahtonsakin ulkopuolelle — hän voi kuolla, jos hän haluaa — mutta luonnon uupumattomalla tutkimisella hän on saanut selville kaikki ihmisruumiin salaisuudet, m.m. syyn suonien kalkkeutumiseen ja verenkierron laimentumiseen, ja vihdoin keksinyt elämänveden, jolla ruumis voidaan aina uudistaa. Kysymys on siis, selittää Mejnour, vain lääketieteen loppusaavutuksista.

Zanonin hämärä filosofia voisi antaa aihetta laajoihin selittelyihin, mutta tarkoitustamme varten riittää tämä esitys sen kahdesta päähenkilöstä. Siitä käynee selville, mihin mittoihin saakka romanttinen kirjailija saattoi kohottaa vanhan aiheen ihmisestä, joka aineellisessakin suhteessa todellakin saattoi kysyä: kuolema, kussa on sinun otasi? Mielikuva ikuisen nuoruuden lahjasta oli syöpynyt syvälle Lytton-Bulwerin sieluun ja käytti hän sitä m.m. kuuluisassa kertomuksessaan Kummitustalo ja kummittelijat, eli talo ja aivot (The Haunted and the Haunters, or the House and the Brain, 1859).[225] Siinä esiintyy salaperäinen, aina elävä henkilö, joka on aikoinaan "ladannut" erään talon pöyristyttävällä pahuudenhengellä, vihamielisellä kaikelle sen kynnysten sisäpuolelle tulevalle elolliselle. Tahtonsa voiman on tuo henkilö pannut jatkuvasti vaikuttamaan jonkinmoisen eriskummallisen, puolittain magneettisen, puolittain kabbalistisen "akkumulaattorin" kautta, sijoittaen sen erääseen salalokeroon. Vasta sitten, kun kertoja jaksaa jännittää tahtonsa niin, ettei se salli hänen alistua yöllisen kummituskohtauksen kauhuun, murtuu tuo peloittava voima, niin että talo voidaan tutkia ja tuo salaperäinen koje hävittää. Huomattakoon, että tämäkin henkilö on erikoinen läpitunkevan, käärmemäisesti vangitsevan katseensa vuoksi. Hänessä on aihe henkilöstä, jonka ei tarvitse kuolla, kehittyessään tuonut mukanaan kauhuromantiikkaan sellaiset uudenaikaiset keinot kuin hypnotismin eli mesmerismin, sähkön, ja ajatusten sekä tunnelmain siirron tahdon voimalla.

Zanonillaan Lytton-Bulwer loi teoksen, joka monessa suhteessa on yhäkin vaikuttava ja tehokas. Teosofit näkevät siinä salaisopillisen viisauden ilmenemistä, kuin olisi joku niistä näkymättömän maailman henkiolennoista, joista siinä puhutaan, ohjannut tekijän kynää. Sen aihe ihmisolennosta, joka on päässyt aineen herraksi, elää kirjallisuudessa yhäkin, synnyttäen alituiseen mitä eriskummallisimpia teoksia, joissa moninaisin keinoin ja tavoin käsitellään ja kuvataan elämän jatkamista ja ruumiin sekä sielun nuorentamista. Sen suggestiiviset keinot ovat niin hyvin harkitut, sen sanonta salaperäisimmissä kohdissa niin epämääräisen tarkoittelevaa ja arvostelukykyä harhaan johtavaa, ja sen koko sisältö, joukosta usein esiin välähtelevine paradoksimaisen sattuvine väitteineen ja runollisine kohtineen siksi mukaansa tempaavaa, että nykyaikainenkin lukija tuntee joiltakin sen sivuilta henkivän vastaansa omituista tenhovoimaa.

Viedäkseni lopuksi kauhuromantikkoja viehättäneen ajatuksen ikuisesti jatkuvasta elämästä nykyaikaan saakka mainitsen H. Rider Haggardin teokset Hän (She, 1887), Hän ja Allan, ja Ayesha, (1905). Näiden teosten päähenkilö kuningatar Ayesha, on onnistunut hankkimaan itselleen ikuisen nuoruuden ja kauneuden kylpemällä eräänlaisessa ihmeellisessä tulisuihkussa, joka pursuaa ilmoille jossakin luoksepääsemättömimmän Afrikan salatuimmassa vuorenonkalossa. Historiallisesti nämä teokset ovat mielenkiintoisia vanhan kauhuromantiikan uudistajina, varsinkin siksi, ettei voi olla asettamatta Ayeshan kuvaa ja elämäntulta Southeyn Thalaban yhteyteen. Tässä runoelmassa nimittäin esiintyy taikapuutarha ja "sen keskellä tulilähde, josta virtasi kaikkialle ihmeellisiä puroja, ruokkien puutarhaa elämän kuumuudella". Tuo lähde pesee pois kaiken maailman saastan; Maimunan vapautuminen noituutensa ja ikuisen nuoruuden kahleista, jolloin äkkiä hänen vuosiensa paino tuli hänen osakseen, muistuttaa ilmeisesti Hänen loppukohtauksesta. Lailassa esiintyy Ayeshan alkupiirteitä, ja Okba, runoelman "vanha mies", on hyvin tutunomainen, kun häntä verrataan Haggardin viisaisiin vanhuksiin. Hänessä esiintyvä suunnaton vuoren onkalo, joka on muinaisten sukupolvien muumioiden säilytyspaikka, muistuttaa taas Kehaman kirouksen hautakaupungista: "balsamoijat olivat suorittaneet työnsä niin hyvin, että joka ruumiilla oli yhä elävä väri; ne olivat patsaita elävästä lihasta — peloittava näky! Niiden silmät olivat suuret ja terättömät, lasittuneet, tuijottavat, ilmeettömät —". Verratessa Southeyn runoelmia Haggardin romaaneihin ei voi olla pitämättä aivan ilmeisenä, että niillä on ollut jälkimmäisten aineistoon suuri vaikutus, että ne yleiseltä laadultaankin, seikkailujen keksimistavalta, näyttämöiltään, taistelukohtauksiltaan ja mieltymykseltään sadunomaiseen, eksoottiseen romantiikkaan ovat kuin runopukuisia Ayesha-kirjoja. Southeyn idea noituudella saavutetusta ikuisesta kauneudesta ja hänen eläviä ihmisiä muistuttavat muumionsa johtavat lopuksi Haggardin Ayeshan kautta suoraan Pierre Benoitin L'Atlantideen, jonka jäljittelevästä sukulaisuudesta yllä selitettyyn aihepiiriin ei voi olla epäilystäkään.

8

Yllä oleva on suunnilleen se osuus, mikä kauhuromantiikalla on ollut Vaeltavan juutalaisen ja Faustin tarinan alulle panemassa mielikuvittelussa. Kuten näkyy, se on sangen pian vapautunut molempien perintämuodosta ja keksinyt itselleen omat henkilönsä tulkitakseen sitä mystiikkaa, joka kietoutuu ajatukseen ikuisesti elävästä ihmisestä. Mutta tällä välin jatkuu Ahasveruksen tarina omassa perintämuodossaankin, kasvattaen ympärilleen laajan kirjallisuuden ja kiihoittaen mystiikallaan yhä uusia runoilijoita koettamaan mielikuvituksensa voimaa ja luotaamaan aatemaailmansa syvyyttä. Sen kirjallisuuspaljouden selostaminen veisi tässä liian pitkälle, mutta lyhyt katsaus niihin ajatuksiin, joita tämän aiheen kautta on tahdottu tulkita, on esitykseni täydennykseksi tarpeellinen.[226]

Se, että Ahasverukselta kiellettiin kuolema, oli samalla huomautus kuoleman vapahtavasta merkityksestä. Tämä sopi hyvin askeettiseen kristilliseen käsitystapaan, jonka mukaan ajallinen elämä on "tuskaa ja vaivaa silloinkin, kun se parasta on". Ahasveruksen kuolemankaipuu tulkitsee näin ollen kristityn halua päästä maallisen elämän kahleista. Schubartin runoelman päämotiivi on loputtoman elämän tuska ja kuoleman vapahtava merkitys.[227]

Ahasveruksen loppumaton vaellus vuosisadasta toiseen tekee hänestä historian elävän silminnäkijän ja todistajan, joka on sopiva väline tulkitsemaan ajatuksia ihmiskunnan vaiheista ja tulevaisuudesta. Tämä puoli tuli kirjallisuudessa huomatuksi useissa romaanintapaisissa kertomuksissa 18:nnen vuosisadan lopulla ja 19:nnen vuosisadan alulla.[228]

Ahasveruksen loputon elämä ja vaellus käsitettiin rangaistukseksi ja katumuksenteoksi hänen vapahtajaa kohtaan osoittamansa armottomuuden vuoksi. Tämän johdosta hän kuvastuu kristilliselle mielelle ikuisena varoittajana uskottomuudesta ja synnistä Jumalaa vastaan. Varustettuna kaikilla mahdollisilla saturomanttisilla ominaisuuksilla hän korkeasta tehtävästään huolimatta joutuu juuri täten käsitettynä kaiken alhaisemman kaupusteluromantiikan salamyhkäiseksi päähenkilöksi. Tämän käsitystavan yhteydessä Ahasveruksen historia laajenee myös kuvaukseksi uskottoman, Jumalan kieltäjän ja epäilijän kääntymyksestä, ja sikäli myös hänen vaiheidensa mukana näyiksi ja kohtauksiksi ihmiskunnan vaiheista ja kohtalosta.[229]

Hänen kansallisuutensa antoi aihetta siihen käsitykseen, että hän oli juutalaisten, tuon kodittoman, vaeltavan, mutta häviämättömän rodun vertauskuva. Kristillisen käsitystavan mukaan hän kuvasi juutalaisia kirottuna, rangaistusta kärsivänä kansana, kun taas juutalaiset käsittivät hänet kaiken rotunsa kärsimän sorron ja vääryyden marttyyriksi, ja toivomustensa ja pyrkimystensä vertauskuvaksi. Tämä juutalaisten tuska ja nousun pyrkimys tuli useiden Ahasverus-teosten perusaatteeksi.[230]

Edellisessä mainittu käsitystapa vei loogillisesti siihen, että Ahasverusta ruvettiin pitämään kansallisen ja yhteiskunnallisen vapauden vaatijana ja esitaistelijana, sekä siinä suhteessa rauenneiden haaveiden jälkeen traagillisena, murtuneena sankarina. Maailman rauhaton, kaikkialta pois ahdistettu vaeltaja on vapaus, joka ei löydä kotipaikkaa milloinkaan.[231]

Ahasveruksen murhe kohtalonsa johdosta, hänen yksinäisyytensä ja outoutensa ihmisten keskellä, hänen osattomuutensa inhimillisiin intohimoihin, ja hänen ikuinen rauhankaipuunsa, joka on sitä kiihkeämpi, kuta selvemmin hän ymmärtää ihmiskunnan pyrkimyksien toivottomuuden, tekee hänestä maailmantuskan vertauskuvan. Tähän maailmantuskaan ja sen surumielisesti valittavaan sävyyn ilmestyy lisäksi titaanimainen uhman piirre, suuttumus kohtalon kovuuden johdosta sen aiheuttajaa kohtaan. Näin Ahasverus saa Prometeuksen piirteitä, kapinoiden ihmiskunnan ystävänä jumaluutta vastaan. Maailmantuskan runoilijat, Byron ja Shelley, ovat itse titaanimaisen uhmaavia, kodittomia vaeltajia, eräänlaisia Ahasveruksia, joita, kuten Childe Haroldia, ajaa eteenpäin "tuo ainainen, poistumaton synkkyys, joka sadun vaeltavalla hebrealaisella oli otsallaan, joka ei halua nähdä haudan toiselle puolelle, mutta ei voi toivoa aikaisemminkaan lepoa". Tämäkin ajatus on johdonmukainen seuraus kahdesta edellisestä: juutalaisten vapaus — kansojen ja yhteiskunnan vapaus — koko ihmiskunnan vapaus kaikista sitä rajoittavista kahleista.[232]

Ahasveruksen tarina on kelvannut yhteiskunnalliseltakin kannalta. Köyhä Jerusalemin suutari on käsitetty kaikkien "työn orjuudessa" elävien köyhien ja maasta irti olevien työläisjoukkojen vertauskuvaksi, joka löytää kuoleman levon vasta sitten, kun köyhien elinehdot ovat parantuneet ja heidän kahleensa kirvonneet. Tämä on Eugène Suen kuva Ahasveruksesta, jolle hän antaa puolisonkin, Herodiaksen, ikuisen juutalaisnaisen; tämä saa kuoleman levon vasta sitten, kun naisten häpeällinen orjuus on loppunut.

Yllä oleva esittely niistä eri käsitystavoista, joihin Ahasveruksen tarina on antanut aihetta, osoittaa, kuinka se on erikoisella tavalla väljä ja moniin eri tarkoituksiin mukautuva; tätähän voisi sanoa sen rikkaudeksikin, ellei juuri se olisi samalla sen suurin heikkous. Se antaa nimittäin aihetta liian moniin ajatuksiin, sisältämättä sellaista rajoitettua ja voimakkaasti esiintyvää pääaihetta, joka kykenisi yksinään sen tyhjentämään. Kun Faust-aihe esittää elämänhalun ihmistä ratkaisevasti vallitsevana voimana, tullen siten ihmiselle läheiseksi ja ymmärrettäväksi, välähtelee Ahasveruksen aiheesta näkyviin monia eri puolia, joilla kaikilla on runollista sytytystehoa, mutta jotka kuitenkin peittyvät sellaiseen lihamme ja veremme ulkopuolella olevaan mystiikkaan, ettei niitä ole helppo runoilla selviksi kuviksi. Tästä johtunee se, että Ahasverus yhä odottaa lopullista suurta runoilijaansa, joka päättäisi hänen vaelluksensa, antaen rauhan hänelle ja kirjailijoille, kuten Goethe antoi rauhan Faustille.

Ahasveruksen aiheen historia osoittaa lopuksi, että Euroopan kansoista saksalaiset ovat sitä eniten käsitelleet; Englannissa ei aihe ole ollut erikoisemmin muodissa, eikä näytä alkuperäisessä muodossaan englantilaisten mielikuvitusta koskettaneen; sitä ovat enemmänkin tehneet, kuten olemme nähneet, tämän ja Faustin tarinan pohjalta kasvaneet alkemistiset ja ruusuristiläiset johdannaiset.[233]