IX

NUORI SANKARI JA SANKARITAR SEKÄ MUITA HENKILÖKUVIA

1

Romantiikan selväpiirteisin henkilö on haamulinnan tyranni, josta vähitellen kehittyi byronilainen sankari ja yli-ihminen. Munkkia ja linnan vanhaa hovimestaria lukuunottamatta, joilla molemmilla kylläkin on selvät, joskin sangen klisheemäiset tuntomerkkinsä, ovat muut henkilöt, kuten m.m. nuori sankari ja sankaritar, usein varjomaisen verettömiä ja aineettomia, liukuen ilmaan joka kerta, kun tahtoisi haastatella erikoisesti juuri heitä. Kuitenkin oli se ulkomuoto, jota munkki ja byronilainen sankari myöhemmin synkennetyssä ja rikosten uurtelemassa asussa käyttivät, alkuaan Otranton nuoren sankarin, uljaan Theodoren omaisuutta. Mutta näiden sivuhenkilöiden käsittelyn heikommuus on johtunut luonnollisesta syystä: ollen hyviä ja ihanteellisia he eivät ole romanttisesti erittäin mielenkiintoisia. Kadotetun paratiisin sankari ei ole Jehova, vaan Saatana. Hyve on ikävää, väritöntä, epäromanttista, synti on mieltä kiehtovaa, väriviehkeää, romanttista. Romanttinen kirjallisuus on täynnä synnin väriloistoa, mutta osoittaa eteerisiä ja ylimaallisia hyveitä kohtaan vain platoonista mielenkiintoa.

Tästä huolimatta on nuorella sankarilla ja sankarittarella romantiikassa tärkeä osansa, jota ei voi sivuuttaa. Edellinen muodostuu romantiikan nuorten, puhtaiden ja ihanteellisten sankaruusnäkyjen vertauskuvaksi, jälkimmäinen rakastettavaksi, rusohohteiseksi naisellisen kauneuden ja naisellisten hyveiden ilmennykseksi. Edellisellä on yöpuolenaan byronilainen sankari, jälkimmäisellä demooninen naisolento; kysymyksessä on näiden molempain auringonpuoleinen vastinekuva.

2

Muistellessamme Walpolen tuotantoa huomaamme, että hänen todellinen mielenkiintonsa oli kohdistunut tuohon yöpuoleen, Manfrediin ja munkki Benedictiin. Theodore ja Edmund jäävät "vaaleina" ihannetyyppeinä enemmän taustalle. Kuten Theodoren elämäntarina osoittaa — hänhän on heitteelle pantu prinssi —, on hän kai lähinnä kotoisin siitä romanttisesta satumaailmasta, johon esim. Cymbelinen luonnonvapaudessa kasvaneet, kadonneiksi luullut kuninkaanpojat kuuluvat. Reeven nuori sankari osoittaa taas, että tekijättären mielenkiinto oli kokonaan tällä päiväilmiön puolella: rikollinen lordi alentuu tavalliseksi anastaja- ja murhaajatyypiksi, jonka otsalle ei synny mitään traagillisuuden pilveä. Radcliffe ponnistelee ankarasti tehdäkseen nuorista sankareistaan mahdollisimman jaloja ilmestyksiä, esimerkiksi kelpaavia nuoren miehen tyyppejä, mutta onnistuessaan tässä teoreettisesti hän epäonnistuu taiteellisesti, sillä esim. niin jalo ja puhdas olento kuin Valancourt ei ole mielenkiintoinen juuri liian koristeellisen ja mallikelpoisen hyveellisyytensä vuoksi. Tekijättären taiteellinen mieltymys onkin, vaikka hän melkeinpä haluaa salata sitä, kohdistunut ryöväreihin; hänen todellisia sankareitaan ovat Montonin tapaiset henkilöt. Mitä Lewisiin tulee, on hän kokonaan, kuten saattaa odottaakin, "pahuuden" puolella. Hänen Munkki-romaanissa esiintyvät nuoret ja jalot aatelismiehensä eivät missään suhteessa kohoa suurempaan yksilöllisyyteen kuin mitkä tahansa vanhemmassa, esim. veijarikirjallisuudessa seikkailuistaan, kokemuksistaan ja onnettomuuksistaan kertoilevat henkilöt. Hänen todellisina sankareinaan ovat hänen rikolliset munkkinsa ja tyranninsa. Aina Munkin ilmestymisvuosiin saakka nuori sankari siis vietti sangen vaatimatonta täydennyshenkilön elämää, osoittaen vain Salaperäisen äidin Edmundina voivansa joskus joutua niin traagiliisten kohtaloiden uhriksi, että muisto niistä voi painaa hänen kuvansa lukijan mieleen. Näihin vuosiin saakka ei vielä näkynyt merkkiäkään siitä suuriin tehtäviin suuntautuvasta aatteellisuudesta, joka myöhemmin antaa nuoren sankarin tyypille runollista nousua, tehden hänet romantiikan positiivisen ajattelun tulkiksi, vastakohdaksi byronilaiselle sankarille, joka on epäilyksen, kielteisyyden tulkki. Nuori sankari elää tulevaisuutta varten, byronilainen sankari elää menneisyyden katkerien kokemusten raunioilla.

Se runoteos, joka avasi nuorelle sankarille aatteellisen suuruuden tien, on mielestäni Landorin Gebir. Se tempaa hänet erilleen tradition statisti-asemasta, riisuu hänen yltään kaikki paimenisilla-olon sievistelevästä maailmasta periytyneet korut, ja tekee hänestä voimakkaan, määrätietoisen, masentumattoman sankarityypin, joka kaikesta jylhyydestään huolimatta, luonteensa positiivisen, optimistisen, vilppiä tuntemattoman rakenteen vuoksi kuuluu romantiikan valoisiin olentoihin. Gebirillä ei ole oikeastaan mitään edeltäjiä, sillä häntä on mahdoton asettaa varhaisemman romantiikan kesyjen ja sentimentaalisten nuorukaisten rinnalle, mutta hän on silti romantiikan nuoren sankarin tyyppi, ja suuremmalla oikeudella kuin entiset statistit. Molemmat ovat kotoisin samalta henkiseltä pohjalta: romantikot tunsivat vaistomaisesti, että heidän oli täydennettävä maailmaansa yöpuolen vastakohdilla, saatava tässäkin suhteessa luoduksi heille luonteenomainen tasapainon dualismi, ja niin he haparoiden etsivät sopivaa valon ilmitulomuotoa. Se ei onnistunut, ennenkuin Landorin miehekäs, sairaalloista yöpuolta vielä silloin halveksiva ja suuria unelmia hautova runoilijasielu ikuisti Gebirissä tämän pyrkimyksen. Vaikka tämä teos herättikin ilmestyessään ylen pientä huomiota, osoitti seuraava aika kuitenkin pian, että se avasi romantiikan sankarihaahmon käsittelylle uuden tien.

Se runoilija, joka tietoisesti ja selvästi rupesi kulkemaan Gebirin viitoittamaa tietä, oli Southey. Ennen on jo mainittu, että hän "löysi" Gebirin;[281] tosiasiallisesti Southey oli ensimmäinen, joka ymmärsi tämän runoteoksen suuren kauneuden ja teki sen aikalaisilleen tunnetuksi. Hän ilmeisesti "löysi" sen siksi, että se herätti kaikua hänessä itsessään, ollen jonkinmoinen vastine sille romanttiselle sävellajille, jota hän itse jo oli viljellyt ja jota hän sielussaan tavoitteli, haaveillessaan suuria myyttirunoelmiaan. Southeyn runoelmat onkin käsitettävä tällaisen Gebirin kaltaisen sankari-idean valossa: rakentaessaan pitkiä ja työläitä eepoksiaan hänellä oli päämääränä kuvata jaloutta, miehekkyyttä, urhoollisuutta, suuria pyrkimyksiä — kaikkia ihannekuvan ominaisuuksia. Tällaisia nuoria sankareita ovat esim. Thalaba ja Madoc. Southey tulee siis täten erään aikansa romanttisen pyrkimyksen tulkiksi, ja siinä on pohjimmainen syy siihen, miksi hän kaikesta huolimatta säilyy kirjallisuuden historiassa. Käsitellessään häntä monet Englannin kirjallisuuden historioitsijat eivät näytä löytävän kylliksi sanoja tulkitakseen hänen mitättömyyttään ja vähäpätöisyyttään runoilijana,[282] mutta tulevat useinkin siitä huolimatta suoneeksi hänelle runsaasti sijaa, mikä joskus tuntuu hiukan ristiriitaiselta. Miksi sitten puhua hänestä, koska hän kerran on niin vähäpätöinen? Kuka puolustaa enää Southeytä? Ketä vastaan väitellään? Kannattaako enää väitellä sitä piiriä vastaan, joka teki Southeystä hovirunoilijan? Southeyn arviointi taiteilijana on käsittääkseni nykyään aivan turhaa, sillä hänen merkityksensä on toisaalla. Se on siinä, että hän runollisesta keskinkertaisuudestaan huolimatta joka tapauksessa tulkitsee erästä aikansa romantiikan kaipuuta, valoisaa sankari-ihannetta tumman pessimistityypin vastapainoksi, tehden sen siten, että ilman häntä hänen aikansa kirjallinen kokonaiskuva jäisi vaillinaiseksi. Siitä johtuu, ettei häntä yksinkertaisesti voi sivuuttaa.

Tämän valoisan sankari-ihanteen palvominen sopii muuten Southeylle. Ei niin, että hän itse olisi ollut mikään sankariluonne; ainakaan ei hänen hiljaisessa ja ahkeran työn täyttämässä elämässään ole siitä mitään merkkejä, joskaan ei päinvastaisestakaan. Voisi sanoa, että hän oli ahkeruuden ja velvollisuudentunnon sankari. Hän oli erinomaisen kunnollinen mies ja kaikelle hyvälle altis kansalainen,[283] juuri sellainen luonne, joka kykenemättä syventymään ihmissielun pimeisiin onkalopuoliin ei liioin pysty ymmärtämään synnin ja lankeemuksen traagillisuutta, vaan voi vilpittömässä mielessä lausua syntisestä tuomioita. Hän on niin kunnollinen ja puhtautta palvova, että hän tekee nuorista sankareistaan hyveissään yli-inhimillisiä ja sikäli myös ihmisten keskellä löytymättömiä olentoja, jotka sangen pian lakkaavat herättämästä mielenkiintoa, ollen yksitoikkoisia ja ikäviä. Tässä ominaisuudessa Southeystä tulee lopuksi tuon aikansa valoisan romanttisen ihanteen uhri: hän epäonnistuu runoilijana.

Southey oli itse täysin tietoinen ihanteensa kirkkaasta hyveellisyydestä. Kun hän itsekin huomasi, kuinka laimeata mielenkiintoa se herätti ja kuinka sen rinnakkaiskuva, lempeän lampuri Abelin synkkä ja traagillinen veli Kain, Byronin mustakulmainen ja "saatanallinen" sankari, vastustamattomalla voimalla veti kaikkien katseet puoleensa, kylväen salamyhkäisiä epäilyksen, ivan ja kieltämisen ajatuksia, hänet valtasi katkeruus ja suuttumus, sillä hän näki tässä hyvän hylkäämistä ja pahan tulemista hyväksytyksi. Tämä hyvän hylkääminen ei kuitenkaan ollut sitä, miksi Southey sitä luuli: hän arveli, että oli hyljätty jalo moraali, vaikka tuomion oli saanutkin huono runous; että alhainen ja rikollinen moraalinen tyyppi oli otettu riemulla vastaan, vaikka tuon vastaanoton oli saavuttanutkin jalo runous. Southeylle oli hänen ihanteensa moraalinen puhtaus samaa kuin sen ehdoton runollinen kauneus, ja Byronin sankarin moraalinen epäiltävyys samaa kuin sen runollinen arvottomuus. Tämän harhakäsityksen vallassa ja siis perusteilla, jotka eivät johtuneet runoilijakateudesta, Southey nousi taisteluun oman valoisan sankari-ihanteensa puolesta Kainia, Byronia vastaan, sanellen Tuomionäyn (The Vision of Judgement) esipuheeseen ankarat sanat "saatanallisesta runoilijakoulusta", ja saaden niihin vastauksen Byronin samannimisessä ivallisessa runoelmassa, joka naulasi hänet auttamattomasti hänen itsensä pystyttämään häpeäpaaluun koko maailman naurettavaksi. Southey saa yhä vieläkin kuulla tätä naurua, vaikka syytä olisi muistaa, että hän puhui Abelin puolesta Kainia vastaan. Mutta kuka on milloinkaan välittänyt lempeästä Abelista? Hän on idyllin kesy nuorukainen, kun Kain sitävastoin on suuren murhenäytelmän päähenkilö, joka asuu jokaisessa ihmissydämessä.

3

Southey ei voinut tuntea traagillisesti, mikäli hän yleensäkään tunsi; joka tapauksessa hän hioi tuotannostaan pois kaiken, mikä olisi pulpahtaen ilmoille todistanut tunteen välittömyydestä. Walter Scott, joka monessa suhteessa, kuten esim. romanttisten eeposten rakentelussa ja luonteensa valoisuudessa sekä elämänsä nuhteettomuudessa ja harvinaisessa ahkeruudessa jollakin tavalla muistuttaa Southeystä, on häntä rikkaampi sielu runollisen tuntemiskyvyn puolesta. Se nuori sankari, joka hänelläkin väikkyy edessään, ei ole Southeyn teoreettinen ihannekuva, vaan todellista ihmistä läheisempi ja sikäli myös ymmärrettävämpi ja mielenkiintoisempi. Eepoksissaan Scott on, kuten on osoitettu, ratkaisevasti tumman sankarin lumoissa, joskaan tämä ei ole vielä saanut kaikkea sitä sepiapigmenttiä ja niitä korpin yövärejä, joilla Byron varusti mielihenkilönsä. Mutta siirryttyään romaanituotantoonsa Scott täydentää henkilögalleriansa tumman henkilön vastinekuvalla, vaalealla ja valoisalla nuorella miehellä, käytellen heistä milloin jompaakumpaa, milloin molempia. Tässä tapauksessa tumma sankari eroittuu vesana vanhemmasta, rikollisesta tyrannista, säilyttäen hänen eksoottisen kauneutensa nuorennetussa muodossa, mutta irtautuen hänen rikollisuudestaan; täten puuttuva rikosromantiikka korvautuu intohimojen voiman ja tähdissä määrätyn traagillisen kohtalon kautta. Tästä on hyvänä esimerkkinä Edgar Ravenswood, Hamlet-tyypin edustaja Scottin tuotannossa. Näyttää myös siltä, kuin olisi Scottin mielikuvituksessa ylämaan gaelilainen ikäänkuin luonnollisesti joutunut edustamaan tummaa traagillista tyyppiä, kun taas alamaalainen tahi englantilainen parhaiten hänen mielestään sopi vaalean sankarin osaan. Huomattava on lisäksi, että Scott väkevän todellisuudentajunsa ohjaamana ylipäätään välttyy liiallisesta yksikaavaisuudesta, osaten antaa sankareilleen yksilöllistä, aikaan, tilanteeseen ja luonteeseen kuuluvaa leimaa.

Esimerkiksi näistä kahdesta nuoresta tyypistä kelvannevat Waverley ja Fergus Mac-Ivor, Scottin ensimmäisen romaanin nuoret päähenkilöt. Edward Waverley tekee vaalean, jokseenkin lempeän vaikutuksen, vaipuu mielellään romanttisiin unelmiin ja on jossain määrin Radcliffen tyyliin tehty; kuitenkin hän on samalla miehekäs ja rohkea, pelkäämättä antautuen mitä uskalletuimpiin seikkailuihin, jos niin vaaditaan. Se romantiikka, joka hänen ympärilleen punoutuu, on lievähköä, antaen lukijan jo aivan alusta saakka ruveta odottelemaan onnellista loppua häiden merkeissä. Fergus Mac-Ivor on sensijaan kaikinpuolin romanttisen, tumman kohtalopilven ympäröimä: hän on keskikokoista isompi, sopusuhtaisesti kehittynyt, puettu yksinkertaisimpaan vuorelaispukuun, joka saattaa hänen fyysilliset etunsa täysiin oikeuksiinsa. Hänen kauniilla kasvoillaan on miehekäs ja avoin ilme, jolle kotkan höyhenellä koristettu skottilaislakki antaa sotaisen leiman; kasvoja ympäröivät tuuheat, korppimustat kiharat. Kulmakarvain ja ylähuulen ylpeä kaari osoittaa hänen tottuneen käskemään ja vaatimaan ehdotonta kuuliaisuutta. Hänen kohteliaisuutensakin osoittaa, että hän pitää itseään huomattavana henkilönä, ja pienenkin kiihtymyksen sattuessa hänen silmistään välähtää salama, joka ei ole vähemmin peloittava siksi, että se on täydellisesti isäntänsä hallittavana. Tämän ylpeän ryhtinsä hän pitää murtumattomana mestauspölkylle saakka. Kuten tästäkin näkyy, liittyy varsinainen sankariromantiikka, joka on ylipäätään traagillista, Scottilla mieluiten tumman tyypin ympärille. Silloinkin, kun hän onnistuu tekemään vaaleasta tyypistä todella romanttisen henkilön, kuten esim. ritari Ivanhoesta tahi Quentin Durwardista, hänen mukanaan kulkee onnellinen kohtalo, joka tekee näennäisesti uhkaavat myrskypilvet vain sateeksi kiireellisellä matkalla lopussa tapahtuvia häitä kohti. Mutta omistaessaan päähuomionsa tummalle tyypille hän luopi esim. Edgar Ravenswoodin kaltaisen henkilön, jonka syvästi traagillinen kohtalo vaikuttaa mieleenpainuvasti. Tällainen on yleispiirteiltään Scottin osuus nuoren sankarin tyypin kehittämisessä ja käyttämisessä.

4

En tahdo tässä pysähtyä Byroniin, jonka sankarista aikaisemmin annettu kuvaus lienee pääkohdissaan riittävä. Huomautan vain sen lisäksi, että byronilaisen ja nuoren tumman sankarin raja usein häipyy olemattomiin; esim. Selim on nuoruutensakin vuoksi oikeastaan lähempänä nuorta kuin byronilaista sankaria. Erona heidän välillään on se, että nuorella sankarilla ei luonnollisesti ole sitä menneisyyttä, joka antaa byronilaiselle haahmolle sen mysterion; verratessa nuorta sankaria byronilaiseen käy myös selväksi, ettei hänellä — tummalla tyypillä — sittenkään ole huomattavampaa itsenäistä tulevaisuutta: elämänkokemuksen lisääntyessä hän itsestään siirtyy byronilaisten sankarien riviin, kadoten heidän joukkoonsa.

Se kirjailija, joka luonteensa ja perusominaisuuksiensa johtamana valitsee aivan yhtä itsetiedottomasti vaalean kuin Byron oman luonteensa mukaisesti tumman sankarin, on Shelley. Hänelläkin nimittäin on sankarinsa, vaikka tämä ei olekaan saavuttanut samaa kuuluisuutta kuin Byronin; ylimaallinen läpikuultavuus ja eteerisyys on tehnyt hänet näkymättömäksi, koska hän kuvastuu sitä kirkasta ikuisuuden aatetaustaa vastaan, joka on Shelleyn runouden ilmava ja kuulas loppuvaikutelma. Samoin kuin Byron itse oli romantiikan tumma, on Shelley sen vaalea sankari; molemmat projisioivat itsensä runouteensa ja tulevat toistensa täydennyskuviksi. Shelleyn mielikuvitus luo nuoren, ylimaallisen kauniin nuorukaisen, joka ilmavissa, väriloistoisesti romanttisissa ympäristöissä, usein meren ja taivaan tuulien hengessä, unelmoi ja taistelee ihmishengen korkeimman päämäärän, vapauden, puolesta. Hän sanoo kyllä nimenomaan Laonista, että "hänen silmänsä olivat tummat ja syvät, ja hänen kirkas otsansa, joka varjosti niitä, oli kuin aamutaivas", ja että "hän seisoi siinä kauniina, hajallaan olevien tummien hiuksiensa varjossa", mutta jotenkuten mielikuvitus kieltäytyy hyväksymästä hänelle tummia värejä, vähitellen luoden hänestä kuvan, jonka värit ovat kotoisin Shelleyn rakastamasta aamutaivaasta ja välkkyvän ulapan valokylläisyydestä. Tämä vaaleus vahvistuu siitä puhtaudesta ja hengen kirkkaudesta, ylimaallisesta ihanteellisuudesta, joka on Shelleyn vertauksellisten saturunoelmien nuorelle sankarille ominainen. Hänen aatteellinen rakenteensa ja asenteensa suuntautuu ulospäin pahaa vastaan; hänellä ei ole omassa sielussaan sitä tulen ympäröimää skorpionia, joka kohdistaa kuolettavan piston itseensä huomatessaan kaikki pelastuksen tiet suljetuiksi, sitä alituisesti kalvavaa salaista syntiä, jonka ympärillä byronilaisen sankarin ajatus aina kiertää, ruokkien tuskaansa omalla verellään; hän on päinvastoin omasta yksilöllisestä syyllisyystuskasta aivan vapaa, kärsien vain ihmiskunnan onnettomuuksien vuoksi. Vaikka hän onkin katkera maailmassa vallitsevan sorron ja kurjuuden vuoksi, ei tuo katkeruus ole byronilaisen sankarin viiltävää, kielteiseksi pessimismiksi kasvanutta ivaa, vaan mieluumminkin pyhää vihaa, jonka pohjana on leimuava optimismi, järkkymätön vakaumus siitä, että kaikki onnettomuudet, kaikki sorto ja vääryys on poistettavissa, kunhan ihmiskunta vain päättää vapautua niistä harhoista ja ennakkoluuloista, joihin pahat voimat ovat sen vuosituhansien kuluessa johtaneet. Tällaisena runoilijan aatteiden esitaistelijana Shelleyn nuori vaalea sankari kohoaa hänen taiteensa mukana korkeammalle kuin milloinkaan aikaisemmin, tullen ihanteellisen ja ihmiskunnan onnea palavasti haaveilevan maailmankatsomuksen vertauskuvaksi, optimismin lujauskoiseksi hengeksi, "vapaamielisyydeksi" ehdottomassa ja tinkimättömässä merkityksessä.

Shelleyn runouden keskittyminen tällaisen ihanteellisen nuoren sankarin ympärille, samoin kuin eräät hänen runoutensa ulkomuotoseikat auttavat jonkin verran ymmärtämään aina moitittua Southeytä. Landor ja hän ovat, kuten jo on huomautettu, tämän ihanteellisen, nuoren sankarityypin isiä, — tosiasia, joka valkenee yhä selvemmäksi, jos uskaltaa vertailla Southeyn ja Shelleyn runoelmia toisiinsa. Southeyn sankari-ihanne oli oleellisesti sama kuin Shelleyn; hänen runoelmansa eivät ole tältä kannalta suinkaan vain kekseliäisyyden ja muototaituruuden näytteitä, vaan tarkoitti hän ne vertauskuviksi ihanteellisuuden taistelusta pahaa vastaan. Mutta Southeyllä ei ollut sitä hengen uljuutta eikä sitä sisäistä, todistamiskiihkoista vapaudenrakkautta, joka ei alistu hovirunoilijan siloiteltuihin säkeisiin, vaan purkautuu ilmoille Herkuleen nuolina, jotka armotta tappavat pahuuden kammottavat kotkat, ja siksi hän ei saanut nuorta sankariaan tulkituksi pysyväisellä ja korkealla tavalla. Shelley täytti sen, mikä Southeyn työstä puuttui, ja niin oli romantiikan nuori sankari tullut aikansa ihanteellisimman kaipuun ja jaloimman pyrkimyksen, milloinkaan sammumattoman tulevaisuudentoiveen runollisen kauniiksi, usein utuiseksi ja haaveisiin häipyväksi, mutta silti korkean taiteelliseksi vertauskuvaksi.[284]

5

Tämä on romantiikan nuoren sankarin elämänkaari pääpiirteissään; se, minkä siihen voisi lisätä, siirtyisi jo kauemmaksi eri vivahdusten ja yksityiskohtien alalle kuin mitä tässä on tarpeellista. Luokaamme nyt silmäys nuoreen sankarittareen saadaksemme nähdä, minkälainen oli romantikon neito-ihanne.

Hänestä on jo ollut puhetta Walpolen, Reeven ja Radcliffen yhteydessä, tuosta erinomaisen siveästä ja säädyllisestä, kauniista, ihanteellisesta ja alituisesti ahdistelun esineenä olevasta nuoresta neidosta, jonka sentimentaalisuus on aivan tavaton. Jo silloin huomautettiin, että hänen syntyperänsä on parhaiten etsittävissä Pamelan sukupuusta, lisättynä hengähdyksellä paimenidyllien sievistelevästä maailmasta. Onhan Radcliffen sankaritar myös usein kuin Watteaun taulu, jossa siveä ja kaikkia muodon ja sopivaisuuden vaatimuksia noudattava kaarikaulainen rokokooneito peräytyy kuin säikähtynyt joutsen, kun rakastaja ilmeisesti käy liian painokkaasti helliä esityksiään alleviivaamaan. Tahtoisi mielellään kirjoittaa nuoren sankarittaren synnyn Shakespearen nimen alle kirjallisuuden historian suureen kantaluetteloon, mutta siihen ei ole olemassa täysin riittäviä perusteita. Tosinhan kyllä esim. Cymbelinen Imogenessä on jotakin myöhemmän romantiikan haaveilemaa enkelimäistä siveyttä ja suloa, ja ovathan Shakespearen nuoret neidot joka ainoa ylen romanttisia, mutta siitä huolimatta on heidän ja myöhemmän romantiikan neitojen välisessä sukupuussa — yksityisiä poikkeuksia lukuunottamatta — aukko. Tämän aukon muodostaa rokokoon kaino sievistely ja puritaaninen siveellisyys, josta Shakespearen neidot ovat terveessä, häävuodetta kainostelematta kaipaavassa verevyydessään täysin vapaat. Tässä suhteessa Shakespearen neidot ovat renessanssin realismin, terveen aistinautinnon ja elämänilon edustajia, mutta romantiikan nuoret sankarittaret taas sairaalloisempaan haavemaailmaan kuuluvia.

Viitaten aikaisemmin sanottuun huomautan siitä nuoren sankarittaren ulkomuodollisesta ja luonnettakin koskevasta tyyppijaoittelusta, joka esiintyi jo Walpolella Matildan hentona ylimaallisena alttiutena ja Isabellan reippaana päättäväisyytenä, ja jonka Radcliffe kehitti täydellisemmäksi luoden vaaleat, sinisilmäiset Emilynsä ja tummakiharaiset, yösilmäiset Juliansa. Edellisestä tyypistä huokuu jonkinmoista hienoa naisellisuutta, altista ja uhrautuvaa äidillisyyttä, joka taistelee elämänkamppailunsa alistumisella ja kyyneleillä, hienon haikealla resignatiolla, ja jolle lempi on kaikkea muuta taivaallista, mutta ei intohimoa. Jälkimmäinen edustaa runollista lennokkuutta, itsenäistä ja vastustushenkistä kaunotarta, joka tuntee syvästi, vaatii itselleen vapautta ja valinnan oikeutta, eikä ole kylmä lemmen intohimollekaan. Tämä jako kahteen vastinekuvaan on nuoren sankarittaren vaiheissa samana yhteisenä piirteenä kuin nuoren sankarinkin.

Tätä pitemmälle ei Radcliffe hänen kehityksessään päässyt. Hänestä kuvastuu kirjailijattaren oma, hiljainen ja haaveileva sielu, voimatta kohota sen korkeampaan aatteellisuuteen kuin mitä mahtuu puhtaaseen lempeen ja surumieliseen, tunteelliseen "iltahelkähdelmään". Lewisin varsinainen nuori sankaritar Antonia ei ole sankaritar ollenkaan, vaan vielä lapsi, nukkemainen olento, joka täydelleen maailman pahuudesta tietämätönnä joutuu rikoksen uhriksi. Hänessä herättää mielenkiintoa lapsen enkelimäinen puhtaus ja se, että hänessä saattaa huomata nuorukaisen yrityksen koettaa sanoin tehdä eläväksi mielikuvaa koskemattomasta, puoleksi auenneesta neidosta. Tämä voi olla hyvin kaunista, mutta kieltäytyy olemasta erikoisemman romanttista; Lewishän käyttikin melkein kaikki romanttiset värinsä maalatessaan demoonisen naisolentonsa Matildan kuvaa, jättäen kuitenkin sen verran jäljelle, että kykeni romaaninsa lopulla luomaan terveen ja miellyttävän naistyypin, Walpolen Isabellan vastineen, Virginian, joka pian keksii keinot, joilla Antonian sulho Lorenzo saatiin lohdutetuksi.

Tämän jälkeen nuoren sankarittaren tyyppi seuraa rinnakkaisolentona nuorta sankaria. Landorin ja Southeyn runoelmissa hän on tämän rinnalla ja rakastettuna osallisena samoissa taisteluissa ja samojen aatteiden kannattajana, siirtyen jo heillä, ja varsinkin Shelleyllä, kokonaan pois kaikesta todellisuudesta. Hän on runollinen näky, läpikuultavan kirkas ja puhdas, jonkinmoinen taiteen konseptsioni, joka edustaa heidän kauneus-unelmainsa synteesiä ja heidän maailmankatsomuksensa sydänhermoa. Naisena hän on naisellisen, ruumiillisuudesta vapaan kauneuden kirkastettu olemus, aateolentona hän on vapauden taisteleva hengetär, joka liitää ihmiskunnan edellä onnea kohti. Cythna "liikkui tämän maan pinnalla kirkkauden olentona — kuin kasteisen aamun säteilevä pilvi, joka vaeltaa poluttoman äärettömyyden sini-avaruudessa; — hän näytti minusta, kun hän kasvaessaan rinnallani yhä kaunistui, kuin joltakin kuolemattoman unelman kirkkaalta varjolta, joka myrskyn uinuessa käy elämän tumman virran aalloilla". Tällaisena nuori sankaritar on Landorin keksintö ja Shelleyn kohottama korkeaan vertauskuvalliseen kirkkauteensa, ja tällaisena lopuksi Dante Gabriel Rossetti ylentää hänet dantemaiseksi taivasolennoksi, Beatriceksi, kauneuden eteeriseksi vertauskuvaksi, tulkiten mielikuvaansa runossaan Siunattu neito (The Blessed Damozel):

The blessed damozel leaned out From the gold bar of Heaven; Her eyes were deeper than the depth Of waters stilled at even; She had three lilies in her hand, And the Stars in her hair were seven.

6

Walter Scott liittyy nuoren sankarittaren kuvauksessa Radcliffen tyyppeihin, eritoten mitä tulee ulkomuodollisiin seikkoihin. Läpikäyvänä piirteenä hänen romaaneissaan on neitojen jakautuminen vaaleaan ja tummaan tyyppiin, melkeinpä vielä selvemmin kuin nuoren sankarin kohdalla. Waverleyn Rose Bradwardine on nuottiavain tähän duurissa kulkevaan neitosäveleeseen, samoin kuin Flora Mac-Ivor tummaan ja traagilliseen molliin. Rose, "Tully-Veolanin ruusu", oli "hyvin kaunis tyttö, skotlantilaista tyyppiä, s.o. hänen kullankellertävä tukkansa oli erinomaisen tuuhea ja hänen hipiänsä yhtä valkoinen kuin hänen vuoriensa lumi. Hän ei kuitenkaan ollut kalpea eikä miettivän näköinen, vaan oli ilmeeltään kuten luonteeltaanko vilkas. Hänen kasvonsa olivat niin läpikuultavan puhtaat, että pieninkin tunteen ailahdus sai veren virtaamaan sekä niihin että hänen kaulallensa. Vaikka hän olikin tavallista kokoa pienempi, oli hänen vartalonsa erikoisen sopusuhtainen; hänen liikkeensä olivat keveät, sirot ja luonnolliset". Flora Mac-Ivor esitetään seuraavalla romanttisella tavalla: "Täällä Waverley löysi Floran kuin jonkin Poussinin maiseman rakastettavan koristeolennon katselemassa putousta. Kahden askeleen päässä taampana oli Cathleen, kädessään pieni skotlantilainen harppu, jonka soittotaidon Rory Dall, eräs läntisten vuorimaiden viimeinen harpputaituri, oli Floralle opettanut. Laskeva aurinko valaisi kirkkaasti ja monin vivahduksin Waverleyn ympäristöä, näytti antavan Floran katseen ilmehikkäälle tummuudelle yli-inhimillistä loistetta ja korotti hänen kasvojensa rikasta kauneutta sekä hänen ihanan vartalonsa arvokkuutta ja suloa. Edward ei ollut mielestään milloinkaan, ei edes ihanimmissa unissaankaan, voinut kuvitella olentoa, joka olisi ollut niin sanomattoman mieltäkiinnittävä ja rakastettava". Kun tämä näky avautui Waverleylle paikalla, jolle vuoripuron pauhu, kristallikirkas suvanto, tummat kalliot ja niiden välissä kasvavat puut ja pensaat antoivat sekä jylhää että myös pehmeätä romantiikkaa, voi ymmärtää, kuinka ihastuneella mielellä kirjailija on tätä kohtausta kuvannut. Kun sekä Rose että Flora vielä lisäksi ovat musikaalisia, soittaen molemmat harppua ja laulaen sopivissa kohdissa vanhoja ballaadeja ja kansanlauluja, sekä ovat eteviä naisten muissakin siroissa taidoissa, käy ilmeiseksi, että Scott on perinyt heidän alkukuvansa Radcliffen maailmasta.

Kuten sanottu, on Scott jokseenkin johdonmukainen tässä jaossaan tummiin ja vaaleisiin. Esimerkkinä voidaan hyvällä syyllä vielä mainita Ivanhoen traagillinen sankaritar Rebecca, ja sen vaalea, ylevä, kuninkaallinen saksilaiskaunotar Rowena. Romantiikka viivähtää aina mieluiten Rebeccan vaiheilla, jättäen Rowenan kylmempänä ja tyynempänä odottamaan luonnollista ja onnellista loppupäätöstä. Mutta tämä jako kuvaa kuitenkin vain Scottin sankaritar-ihanteen ulkoisia piirteitä, ilmaisematta pää-asiaa.

Vaikka Scott olikin täysiverinen romantikko, oli hän samalla myös erinomaisen tervehenkinen ja teräväsilmäinen todellisuuden ihminen. Hänen romaaneissaan esiintyy sarja tyyppejä, joiden kuvaaminen sillä luonnollisuudella ja eloisuudella esim. puhetavan pienimpiä käänteitä myöten kuin millä hän sen tekee, olisi mahdotonta ilman todellisuudessa tapahtunutta yksityiskohtaisen tarkkaa huomioiden tekoa ja ilman harvinaisen hyvää muistia. Nämä tyypit, skotlantilaiset akat, kerjäläiset, vuorelaiset, maanviljelijät, virkamiehet, eivät ole mitään mielikuvituksen tuotteita, vaan henkilöitä Scottin omasta kokemuspiiristä, ja niitä käsittelevät puolet Scottin tuotannossa ovat uudenaikaisen, realistisen kansankuvauksen ensimmäisiä ilmiöitä ja saavutuksia. Scottin realismi ansaitsee todellakin tässä suhteessa tuon nimen paljoa paremmalla syyllä kuin veijariromaanien "todellisuuskuvaus", joka realistisesta sävystään huolimatta on alkuaan kansansaduston piiriin kuuluvaa kepposromantiikkaa. Scottin kansankuvaukselle antaa vielä erikoisen syvyyden ja uudenaikaisuuden leiman se vahva, elämää ymmärtävän huumorin kannattama myötätunto, jolla hän näihin kuvattaviinsa suhtautuu ja joka paljastaa niiden repaleisen viitan tahi muuten vaatimattoman asun alta arvoa ansaitsevan ihmisen ja lähimmäisen.[285] Tämän todellisuustajunsa, myötämielensä ja rakkautensa yhteistä kansaa kohtaan Scott nyt siirtää nuoreen sankarittareensakin, ja kun hänen miehekäs, ritarillinen luonteensa muutenkin unelmoi nuoresta naisihanteesta, syntyi näistä molemmista pyrkimyksistä neidon tyyppi, joka ei enää kuulu Radcliffen Emilyihin eikä Julioihin, ei ole mikään ritarilinnan neito eikä tummakiharainen tradition kaunotar, vaan verevä ja terve, luonnollinen ja inhimillinen skotlantilaistyttö, esim. sellainen kuin Jeanie Deans Mid-Lothianin sydämessä (The Heart of Mid-Lothian). Scott ei anna hänelle mitään romanttisia olemuksen ja ulkomuodon tunnusmerkkejä — Jeanie on pieni ja vaatimaton, kesakkoisilla, päivettyneillä, ei aivan säännöllisillä kasvoilla miellyttävä ilme —, vaan kuvaa hänet selvällä asiallisuudella siksi, mikä hän on: köyhän, mutta ankaran puritaanisen vuokraajan tytär, jolla ahkeran työn ja lukemattomien velvollisuuksiensa, alituisen toisten hyväksi uhrautumisen ohessa on perin vähän aikaa ja tilaisuutta mihinkään romanttisiin unelmiin. Tällainen romanttinen unelma tulee kuitenkin hänen toteutettavakseen todellisessa elämässä: kun kuolemantuomio uhkaa hänen sisarpuoltansa Effietä, jota syytetään lapsenmurhasta, eikä se näytä olevan vältettävissä, päättää Jeanie hädässään tehdä sen, "mikä sopii sisarelle, tyttärelle ja kristitylle naiselle", ja lähtee yksin ja vastoin kaikkien mahdottomaksi tekeviä neuvoja ja estelyjä taivaltamaan Lontooseen, pyytääkseen kuninkaalta ja kuningattarelta armoa sisarelleen. Purkaen kihlauksensa, koska ei katso itseään osallisena sisarensa häpeään sopivaksi kenenkään puolisoksi, Jeanie suorittaa seikkailurikkaan matkan ja saavuttaa selvällä järjellään, lapsellisella luottamuksellaan, naivilla suloudellaan ja skotlantilaisella murteellaan sen, mitä kaikki olivat pitäneet mahdottomuutena. Tässä kaikessa Jeanie kuvastuu erinomaisen inhimillisenä, kirkkaana ja hyvänä olentona, jonka luonteen pääpiirteenä on todellinen sankaruus elämän onnettomuuksien ja vaikeuksien voittamisessa. Näillä henkilökuvauksillaan Scott käsittääkseni saavuttaa korkeimman asteensa taiteilijana, johdattaen alkuaan utuisen ja kaavamaisen romanttisen henkilönuken siihen yksilöllisyyden piiriin, josta lähtien esim. Charles Dickens sittemmin rakensi omat henkilökuvansa. Näin siis nuori sankaritar Scottin kautta kehittyy vereväksi todellisuudeksi, kulkien toista äärimmäisyyslinjaa kuin sisarensa, Southeyn ja Shelleyn eteerinen aatesankaritar.

7

Byronin nuori sankaritar eroaa yllä esitetyistä siinä, ettei hänellä ole mitään aatteellista kutsumusta; hänen ainoa aatteensa on rakkaus, todella romanttinen, äkkiä syttyvä, polttava intohimo, jonka hyväksi hän elää ja kuolee. Varsinkin itämaisissa runoelmissaan Byron esittää sarjan näitä intohimoisten unelmainsa ja kokemustensa kuvia, nuoria neitoja, jotka runollisella tuhlaavaisuudella kerrotun kauneutensa, ylen romanttisen ympäristönsä ja murheellisen kohtalonsa vuoksi jättävät mieleen vaikutelman etelän säkenöivästä tähtiyöstä, haaremin lumosta, luvattoman lemmen sulosta, surevasta kypressistä ja haudan valkeasta marmoripaadesta. Byron on nuoren sankarittaren trubaduuri, jonka luuttu ja laulu heläjävät etelämaisen lemmen intohimosta ja uneksivat kaunottaresta, jonka polttava katse välähtää hunnun, haaremin ja parvekkeen suloisia salaisuuksia kätkevän verhon takaa.

"Hänen silmäinsä tummaa suloa olisi turhaa koettaa kuvata; katso gasellin silmiä, niin mielikuvituksesi saapi tehokasta apua, sillä ne olivat yhtä suuret ja kaihoavan tummat, erona vain se, että joka säkenestä, joka välähti luomen alta kirkkaana kuin Giamschidin jalokivi, loisti sielu". Näin kuvaa Giaour Leilaansa, Circassian tytärtä, joka liikkui vertaistensa joukossa kuin joutsen aalloilla. Abydoksen morsian on yhtä "kaunis kuin hän, joka lankesi ensiksi ihmisten joukosta hymyillessään peloittavalle, mutta rakastettavalle käärmeelle, jonka kuva silloin leimautui hänen sieluunsa". Hän on "häikäisevä kuin liian pian katoava näky, pehmeä kuin haudatun lemmen muisto, ja puhdas kuin lapsen rukous". Tällainen on Zuleika, jonka kauneudesta puhuessaan runoilija puhkeaa sanomaan: "Kuka ei ole kokenut, kuinka heikkoja sanat ovat silloin, kun on ikuistettava kauneuden taivaallisen säteen yksi välähdys!" Haltioituneena tästä mielikuvastansa runoilija laulaa hänen kohtaloansa, kuoloa lemmen tähden, säkeillä, jotka sentimentaalisuutta lähenevällä sisällöllään ja itämaisen murheen vaikuttavilla kuvilla varmaankin traagillisesti värähdyttivät hänen oman ja myöhemmänkin ajan romanttisesti lemmenjanoisia sydämiä. Runollisina murheen vertauskuvina silloin painuivat ihmisten mieleen "surullisen synkkä, mutta elävä kypressi, joka ei kuihdu, vaikka iankaikkinen murhe asuu sen joka oksassa ja lehvässä"; "valkoinen ruusu, joka yksinäisessä, nöyrässä kalpeudessaan näyttää itse epätoivon istuttamalta, eikä kuihdu, vaan kukkii aina huomenna uudelleen"; "satakieli, jonka laulu on kuin hourien soittoa, ja jonka kuulijat eivät voi lähteä pois, vaan tahtoisivat aamunkin tullen kuulla sitä, itkeä ja valvoa"; "valkoinen marmori, jonka äärellä murheen kukka kukoistaa yksinäisenä ja kasteisena, kylmän puhtaana ja kalpeana kuin itkevän kauneuden poski murheen tarinaa kuullessaan".

Medora, Conradin rakastettu, elää samoin vain yksin hänelle, ja kun Conradin on heti tultuansa lähdettävä, "hänen suurten lemmekkäiden silmiensä hellä sini jäätyi hänen tuijottaessaan tyhjyyteen". Medoran silmät ovat syvän siniset, silmäripset pitkät ja tummat, ja tukka vaalea. Gulnare, Seyd-pashan lemmikkipuoliso, on tummasilmäinen ja kastanjatukkainen kaunotar, joka syttyy intohimoon ensi silmäyksellä ja murhaa pashan vapauttaakseen Conradin. Käytellen milloin tummia, milloin vaaleita värejä kuvatessaan sankarittariensa ulkomuotoa Byron antaa heille kaikille rintaan lemmen polttavimman, kaikki vaativan ja kaikki uhraavan intohimon, joka johdattaa heidät pelkäämättöminä kuolemaankin. Tässä Byron on romantikkonakin uutuus, romanttisen rakkauden päärunoilija, joka kohottaa nuoren sankarittaren keskeiseksi motiiviksi värikkäässä intohimon maalauksessa, tarvitsematta ja haluamatta sen lisäksi mitään muuta aatetta. Nuoren sankarittaren kuva tulee tästä hyvin hedelmälliseksi ja oleelliseksi tekijäksi Byronin runoudessa, hänen sankarinsa välttämättömäksi rinnakkais-olennoksi. Kaikki ne romanttiset lupaukset, jotka sisältyivät Radcliffen mielikuviin nuoresta neidosta, Byron hänestä irtautuen toteutti joka suhteessa.

8

Kaikesta edellä sanotusta käynee selville, että nuori sankari ja sankaritar sittenkin, eräänlaisesta taustaansa häipymisestä huolimatta, edustavat tärkeätä puolta romanttisen kirjailijamielikuvituksen maailmasta. Mitä sitten tulee muihin, jo käsitellyistä yhä taampana esiintyviin henkilöihin, tyydyn siinä suhteessa vain lyhyeen huomautukseen. Radcliffen linnojen vanha hovimestari ja yleensä suvun vanha, uskottu palvelija, oli onnistunut keksintö, jolla osoittautui olevan sangen sitkeä elinvoima. Tämä suvun vanhoja traditioita rakastava ja niitä voimainsa mukaan ylläpitävä vanhus tulee tärkeäksi useille kirjailijoille ei vain käyttökelpoisena välikappaleena juonen mutkien selvityksessä, vaan myös hyvänä kanavana, jota myöten valuttaa kirjan sivuille huumorin välkettä. Esimerkiksi tästä sopii varsin hyvällä syyllä Walter Scott, joka purkaa suuren osan huumoriaan tällaisten henkilökuvien kautta; onhan Ravenswoodin rappeutuneen linnan vanha hovimestari ainoa, joka samalla kertaa sääliä ja hymyä herättävällä esiintymisellään valaisee surumielisen humoristisesti kirjan muuten niin synkkiä sivuja. Ja olisihan Ivanhoe muuatta onnistunutta henkilökuvaa köyhempi, ellei sikopaimen Gurth, jossa tuntuu häivähdystä aina Odysseiasta saakka, tanakalla ja takkuisella olemuksellaan, uskollisuudellaan nuorta herraansa kohtaan ja lisäksi vielä uskollisella koirallaan sitä rikastuttaisi. Ehkäpä juuri romantiikan idea suvun ja sukulinnan vanhasta palvelijasta osaltaan johdatti Scottin ymmärtämään näiden jo mainittujen kansanomaisten tyyppien käyttökelpoisuuden. Vanhan palvelijan sitkeästä elinvoimaisuudesta on todistuksena esim. ukko Saveljitsh Pushkinin Kapteenin tyttäressä. Esimerkki on todistusvoimainen siksi, että Venäjän sen ajan kirjallisuus oli haarautunut Euroopan romantiikasta, vaikkakin uskollisen palvelijan aihe saattoi olla venäläisissä oloissa muutenkin tuttu.

Muistaen Walpolen vilkkaan Biancan huomautan, että vaikka lörpöttelevä kamarineito ei ollutkaan mikään alkuperäinen keksintö, hän kuitenkin tuli romantikoille varsin tärkeäksi ja käyttökelpoiseksi henkilöksi, joka oli sopiva edustamaan naivia ja iloista naisellisuutta, ja jota saattoi kehitellä olosuhteiden vaatimusten mukaisesti pikkuviattomaan tyyliin ja sangen moneen vivahdussuuntaan. Sankarittaren korkeasti romanttisen olemuksen ja aatelennon rinnalla Bianca-tyyppi esiintyy terveellisenä vastapainona, miellyttävän välittömänä ja luonnollisena tytönheilakkana, joka korvaa puuttuvan aatesuuruutensa inhimillisellä ja luonnollisella kelpoisuudella viattomiin lemmenseikkailuihin, mikä harvoin vaikuttaa lukijoihin vastenmielisesti. Eräältä puoleltaan hän saattaa olla luonnoksena siihen maalaistyttöön, joka avomielisellä ja ujostelemattomalla luonnollisuudellaan saattaa sievistelevät kuulijansa hämille.

Romantiikan henkilögalleria sisältää luonnollisesti vielä paljon muitakin henkilökuvia, mutta koska ne siirtyvät enimmäkseen kirjailijain yksityiseksi omaisuudeksi, suostumatta yleistymään huomattavammin läpikäyviksi piirteiksi, sivuutan ne tässä. Kaikesta siitä, mitä romantiikan henkilöistä edellä on sanottu, käynee toivottavasti riittävän selväksi, että romantiikka loi itselleen omat henkilönsä, joiden sielunelämän, tekojen ja kohtaloiden kuvauksilla se koetti tulkita hämärästi tuntemiaan kauneuskuvia, fantastisia unelmiaan ja elämänymmärrystään.

* * * * *

Siitä laajasta aineistosta, jota edelliset luvut esittävät, käy nyt riittävillä perusteilla selväksi, että n.s. kauhuromantiikan keskeiset aiheet ja tärkeimmät mielikuvat ikäänkuin huomaamatta, aikaansa ja ilmapiiriin kuuluvina, siirtyivät niille kirjailijoille, jotka luovat Englannin suuren romantiikan. Se mikä alkuaan on ollut raakaa ja alkeellista, esiintyy nyt alkuperäisistä rajoituksistaan vapautuneena, suuremman runollisen kyvyn jalostamana ja aatteellisesti kehittyneemmän hengen kannattamana kuva- ja ajatuspiirinä, joka vapautumisensa tunnossa kasvattaa itsestänsä uutta rikkautta.