HUOMAUTUKSIA JA LÄHTEITÄ

[1] Walpolen kuva on julkaistuna esim. 1907 ilmestyneessä painoksessa (Lontoo, Chatto & Windus), jota olen käyttänyt. Walpole oli naisellisesti hienostunut mies. "Huoneeseen astuessaan hän otti teeskennellysti hienon asenteen, pitäen hattua käsiensä välissä, polviansa koukussa, ja kulkien varpaillaan. Hän oli tavallisesti puettu lavenderin väriseen silkkiin, silkkisukkiin, kultasolkiin ja pitsiröyhelöihin". (R. Garnett ja E. Gosse: English Literature. 1903. III, s. 367.) Upean korupainoksen, johon esipuheen on kirjoittanut Montague Summers, on viime vuonna (1924) julkaissut Constablen kustannusliike Lontoossa. (Edmund Gossen kirjoitus sen johdosta sanomalehdessä The Sunday Times, marrask. 2 p.) Samassa painoksessa on julkaistu myös Salaperäinen äiti, jota olen teoksessani käyttänyt. Yllämainittu kuvaus Walpolesta on alkuaan kotoisin Letitia Matilda Hawkinsin teoksesta Anecdotes, Biographical Sketches, and Memoirs, jossa Walpolelle on omistettu ss. 87-117 ja 307-312. Tekijättären isä, Sir John Hawkins, oli Walpolen naapuri ja tuttava, sama henkilö, joka kirjoitti tri Johnsonin elämäkerran, ja josta Boswell tässä ominaisuudessa lausuu ankaria moitteita. Tekijätär kertoo Walpolen ulkomuodosta vielä lisäksi: "His figure was … not merely tall, but more properly long, and slender to excess; his complexion, and particularly his hands, of a most unhealthy paleness". (Sitaatti de Quinceyn kirjoituksen Anecdotage mukaan.)

[2] Riitautumisen syynä oli se, ettei Walpole voinut olla pöyhkeilemättä ylimysarvollaan ja asemallaan kaikkivaltiaan pääministerin poikana. Muutenkaan he eivät oikein sopineet matkaseuraksi: Walpole tanssi ja huvitteli, Gray tutki taidetta ja musiikkia. Myöhemmin he jälleen sopivat ja Walpole tunnusti vian olleen hänessä. (E. Gosse: Gray, ss. 43-44.)

[3] "Goottilainen, moittiva määritelmä, sama kuin barbaarinen, säännötön ja alhainen". (W.L. Phelps: The Beginnings of the English Romantic Movement, 1893, s. 15.)

[4] Scott teki tällaista hyväntahtoista pilaa romaanissaan The Antiquary. Mr. Oldbuckin löytämä muinaismuisto, kivi, jossa oli hänen mielestään tärkeä muinainen kirjoitus, esiintyy sellaisenaan, "Bill Stumpin merkkinä", Pickwick-kerhon papereissa.

[5] A Description of the Villa of Mr. Horace Walpole at Strawberry Hill, 1768. Tätä teosta en ole ollut tilaisuudessa lukemaan. Kuvauksia Walpolen huvilasta sisältyy kaikkiin häntä koskeviin teoksiin, joista mainitsen tässä: Austin Dobson: Eighteenth Century Vignettes, toinen painos (ilman vuosilukua), XIV, A Day at Strawberry Hill, ss. 206-217. Garnett ja Gossen teoksessa on julkaistuna Strawberry Hillin kuva. Laajin ja perusteellisin lähde on seuraavassa nootissa mainittu Paul Yvonin teos La Vie d'un Dilettante, IV kirja, ss. 487-646, Walpole "gothicisant"; s. 551: "Strawberry Hill et le Chateau d'Otranto, le roman de Walpole, sont donc, selon la volonté de leur créateur, indissolublement liés".

[6] "Gray ja Horace Walpole voittivat kaikki aikansa englantilaiset viehättävien ja pittoreskien perhekirjeiden kirjoittajina". (Garnett ja Gosse_ Engl. L._, III, s. 363.) Tietoja Walpolesta: edellämainittu teos, III, ss. 363-368; edellisessä huomautuksessa mainittu Dobsonin teos; Walter Scott: The Lives of the Novelists, 1821 (julkaistu alkuaan esipuheena Ballantynen painokseen Otranton linnasta 1811, sekä liitetty sen mukana saman kustantajan romaanisarjaan Ballantyne's Novelist's Library, V osa; käyttämäni painos kuuluu tunnettuun sarjaan Everyman's Library, Dent & Sons, Lontoo, ss. 188-203); Henry A. Beers: A History of English Romanticism in the Eighteenth Century, 1906, ss. 229-243 ja 249-255; _Oliver Elton: A Survey of English Literature 1780-1830, I, s. 203; Wilbur L. Cross: Development of the English Novel, 1911, ss. 101-103; Fr. Hovey Stoddard: The Evolution of the English Novel, 1913, s. 95; Helene Richter: Geschichte der Englischen Romantik, 1911, I, ss. 172-191; Austin Dobson: Eighteenth Century Studies (ilman vuosilukua, Lontoo, J. M. Dent & Son), ss. 166-177; Dictionary of English Biography; Lord Macaulay: Critical and Historical Essays_, II, ss. 174-220. (Tauchnitz. Aivan murhaava arvostelu Walpolesta poliitikkona ja kirjailijana.) Chambers's Cyclopaedia of English Literature, 1901. Henrik Schück: Allmän litteraturhistoria, V, ss. 372-376.

Huomattavampina ja laajimpina lähteinä Walpolen tuntemiseen on kuitenkin mainittava Paul Yvonin viime vuonna (1924) Parisissa julkaisemat tutkimukset La Vie d'un Dilettante. Horace Walpole (1717-1797). Essai de Biographie psychologique et littéraire. (XV + 872 sivua, suurta oktaavia), ja Horace Walpole as a Poet (XV + 217 sivua), jotka molemmat ovat olleet käytettävissäni. Hurdia koskeva kohta on kirjoitettu jo mainittujen käsikirjojen ja Montague Summersin mainitun esipuheen mukaan. Schück sanoo, ettei Walpole tuntenut keskiaikaa.

[7] Reeven ja Radcliffen elämäkerrat sisältyvät edellämainittuun Scottin teokseen; heistä on yleensä tietoja samoissa käsikirjoissa kuin Walpolestakin; Richterin historiassa on heille suotu runsaasti sijaa (ss. 191-197 ja 219-239). Käytettävänäni on ollut edellämainittuun Ballantynen romaanisarjaan kuuluva painos heidän teoksistaan. (Gaston de Blondeville ei sisälly siihen.) Radcliffeä koskevista arvosteluista tahtoisin erikoisen huomattavina mainita ne, jotka sisältyvät George Sainisburyn teoksiin The English Novel (1913, s. 161 ja 172) ja A History of Nineteenth Century Literature (1780-1900), 1910, sekä Walter Raleighin teokseen The English Novel (viides painos, 1907, ss. 227-234). Muita lähteitä: Mrs. Oliphant: The Literary History of England in the end of the eighteenth and beginning of the nineteenth century, I-III, 1882 (II, ss. 277-285). Allan Cunningham: Biographicai and Critical History of the British Literature of the last fifty years, 1834, ss. 122-125. William Hazlitt: Lectures on the English Comic Writers, ss. 125-127 (Everym. L.)

[8] Maalisk. 9 p. 1765 William Colelle. Siteerannut m.m. Beers, s. 236.

[9] Walpole perusti kirjapainonsa, "Officina arbuteanan", joksi hän sen nimitti, Strawberry Hilliin kesällä 1757; sen ensimmäinen tuote oli Grayn Oodit. Hän oli saanut aikaisemmasta kirjallisesta tuotannostaan niin ankaraa arvostelua, että oli tullut araksi. Otranton linnaa luultiin aluksi yleisesti Grayn kirjoittamaksi, minkä johdosta Walpole huomautti: "Ihmisten täytyy todellakin olla typeriä voidakseen luulla moista vähäpätöisyyttä Grayn kaltaisen neron kirjoittamaksi". (Gosse: Gray, s. 169.) Johnson myönsi, että "Horry Walpole oli saanut kootuksi sangen paljon pieniä huvittavia asioita ja kertonut ne hienolla tavalla"; tällä ei tohtori kuitenkaan tarkoittanut Otranton linnaa, jota tuskin oli lukenut, koskapa hänen historioitsijansa Boswell ei siitä mitään mainitse. Walpole ei kuulunut "suuren karhun" ihailijoihin eikä tuttavapiiriinkään, sillä tämä oli jo Gentleman's Magazineen sommittelemillaan parlamenttireferaateilla, joissa aina antoi Robert Walpolen esiintyä huonommalla puolella, tehnyt suhteiden syntymisen vaikeaksi. Walpolehan oli sitäpaitsi whig, eli tohtorin mielestä siis "dog" ja "rascal". (Boswell: Life of Doctor Johnson, II, s. 536. Everyman's L.) Ainoa seikka, jossa Walpole myöhemmin ja Johnson olivat samaa mieltä, koski Ossiania. (Phelps, s. 110.)

[10] Sekä Beers (s. 253) että Dibelius (Englische Romankunst, toinen painos, 1922, I, ss. 290-293) ja muutkin kauhuromantiikan tutkijat ottavat kyllä huomioon haamulinnan keskeisen aseman, mutta eivät kuitenkaan johdu siihen aineiston synteesiin, tämän mielikuvan määräävään merkitykseen, johon tutkimukseni on vienyt. Yvon, s. 490: "Comment cet Anglais du milieu du XVIIIe siècle (Walpole), grand seigneur, homme en place et homme à la mode, s'était-il ainsi épris du charme du passé? Pour le comprendre, il suffit de garder sans cesse, présente à l'esprit, l'image du petit château gothique de Strawberry Hill à travers toutes ses transformations, et de rappeler que ce château est moins une tentative de reconstitution archéologique, que l'expression d'un état d'âme".

[11] Tämän kappaleen esitystä voi tarkastaa vertaamalla sitä Otranton linnan sivuihin 18, 19, 21, 62 ja 72.

[12] Vanha englantilainen parooni, ss. 618, 622 ja 651. Väitettäni vastaan voisi esittää sen, että jo Otranton linnassa esiintyy haamu ja jättimäinen näky: suunnattoman suuri panssaroitu käsi ja jalka. Tämän mukaisesti sanookin Dorothy Scarborough (The Supernatural in Modern English Fiction, 1917, ss. 17 ja 19): "Goottilaisen kertomuksen todellinen sankari tahi sankaritar on haamu" ja "Goottilaisen haamuperheen suvun perustaja on Otranton linnan jättiläismäinen ilmestys". Tämä ei kuitenkaan ole tarkoin asiallista. Otranton linnan ainoa todellinen haamu on sivuepisoodissa esiintyvä erakko; muu yliluonnollinen on ymmärrettävä jonkinmoiseksi näyksi, joka on pidettävä erillään haamutraditiosta; kumpaakaan ei ole sijoitettu mihinkään sellaiseen linnan osaan, joka vanhastaan olisi tunnettu haamujen olinpaikaksi. Tämän sijoituksen teki vasta Reeve, siten liittäen kansanomaisen haamutradition tähän uuteen kirjallisuuden lajiin ja siinä uudessa merkityksessä keksien linnan aution kummitushuoneiston.

[13] Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 721, 725. Udolphon mysteriot, ss. 233, 325.

[14] Tarina Sisiliasta, ss. 36 ja 43. Udolphon mysteriot, s. 325.

[15] Athlinin ja Dunbaynen linnat, s. 759; Tarina Sisiliasta, ss. 45 ja 60. Ohdaketta koskeva lause esiintyy Metsän tarinassa, s. 82. Ossianissa on ohdake yleinen, esim. ss. 3, 4, 44, 53 ja 57; sivulla 61 (Carthon) on Radcliffen käyttämä lause, erona vain eri aikamuoto, (Poems of Ossian, Walter Scott Publishing Co, Lontoo.)

[16] Udolphon mysteriot, s. 326; Tarina Sisiliasta, ss. 19 ja 44; Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 738-740. Holy calm esiintyy jo James Thomsonin Vuodenajoissa (Summer, säe 550).

[17] Udolphon mysteriot, ss. 368, 415, 434; Athlinin ja Dunbaynen linnat, s. 730; Tarina Sisiliasta, s. 24. Udolphon mysterioissa on s. 368 mottona seuraava runoilija Masonin värssy, joka hyvin kuvaa kellon edustamaa kohtaloromantiikkaa:

The midnight clock has toll'd; and hark the bell Of death beats slow, heard ye the note profound? It pauses now, and now with rising knell Flings to the hollow gale its sullen sound.

Edward Young runoilee Yö-ajatuksissaan (ensimm. yö):

The bell strikes one. As if an angel spoke, I feel the solemn sound… It is the knell of my departed hours.

[18] Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 726, 728, 730, 739, 747; Tarina Sisiliasta, ss. 27, 31, 61, 63; Metsän tarina, ss. 86, 98, 121.

[19] Otranton linna, ss. 15, 22, 148 ja 154.

[20]. Otranton linna, ss. 42, 93, 154-155.

[21] Otranton linna, ss. 93-95; Vanha englantilainen parooni, ss. 618, 650.

[22] Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 722, 727, 735; Tarina Sisiliasta, ss. 33, 36, 38; Udolphon mysteriot, ss. 226, 242; Metsän tarina, ss. 85-86. Viimemainitulla sivulla esiintyy m.m. lause: The environs were sweetly romantic.

[23] Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 726, 742, 749, 759; Tarina Sisiliasta, ss. 24, 33, 35, 57; Metsän tarina, s. 141.

[24] Scott: Lives of the Novelists, s. 197.

[25] Faerie Queene, IV laulu, 4:s värssy; VI laulu, 30-32 värssy; VIII laulu, värssyt 29-40. (Painos: Everyman's L.)

[26] Phelps, s. 47: "Spenser oli romantiikan samoin kuin Pope klassillisuuden suuri runoilija"; s. 48: "Hyvin harvat ottivat hänet vakavalta kannalta; häntä luettiin ja hänen runomittaansa käytettiin huvitteluntarkoituksessa". IV luku: The Spenserian Revival. Beers, ss. 62-101.

[27] Northamin linna — Kuningas Juhana; Towerin ja Pomfretin linnat — Kuningas Rikhard II; Elsinoren linna — Hamlet.

[28] Tarkoitan tällä Hamletin lukemisesta ja esityksestä syntyvää mielikuvaa, joka lienee yleinen, joskin tietysti yksilöllisiltä vivahduksilta erilainen. Shakespearen omat viitteet Elsinoren linnasta ovat tosiasiassa hyvin hämärät. Horation sanoista voisi päättää, että se oli korkealla kukkulalla, jonka jokin rinne syöksyi äkkijyrkästi mereen,, (Brinus Köhler: Die Schilderung des Milieus in Shakespeares Hamlet, Macbeth und King Lear, 1911.)

[29] For now hat time made me his numbering clock: My thoughts are minutes, and with sighs they yar Their watches on unto mine eyes…

[30] Faerie Queene, I laulu, 34:s värssy.

[31] Beersin teoksen luvut The Spenserians, The Landscape Poets ja The Miltonians, joihin m.m. käyttämäni sitaatit sisältyvät. Beers ei kuitenkaan kohota lahovaa tornia esiin minään erikoispiirteenä; käsitystäni tämän aiheen merkityksestä tukee A. Brandl Coleridgen elämäkerrassa, jossa hän sanoo: "Der hohe einsame Thurm des Penseroso zerbröckelt bei Dyer und Collins zu einer melancholischen Ruine, wird bei Mallet zu einem Grabdenkmal, bei Gray vollends zu einem Gottesacker". (Samuel Taylor Coleridge und die englische Romantik, 1886, s. 34.) Phelpsin teoksen viides luku: The Influence of Milton in the Romantic Movement. Mathilde Müller: William Shenstone, 1911. Otto Bundt: Akensides Leben und Werke, 1897. Alfred Biese: Die Entwickelung des Naturgefühls im Mittelalter und in der Neuzeit; toinen painos 1892. Palgrave: The Golden Treasury of Songs and Lyrics (Everyman's L.) Thomsonin romanttinen luonnontunne ansaitsisi laajemman esityksen; katso esim. Talvi, säkeet 5-6, 109, 143-144, 192-194; Syksy, säkeet 711, 970-973, 1030-32; The lonely tower, Kesä, säkeet 1670-81. (D.C. Tovey: The Poetical Works of James Thomson. I-II. 1897.) Edmund Gosse: The Works of Thomas Gray in Prose and Verse. I-IV. 1902. The Pageant of English Poetry. Oxford University Press, 1916.

[32] Richard Lange: Edward Youngs Natursinn, 1911. "Pöllö-vertauksen" olen velkaa Langelle. — Carl Müller: Robert Blair's "Grave" und die Grabes- und Nachtdichtung, 1909; huomattava ja selvä tutkimus, joka m.m. osoittaa, ettei, päinvastoin kuin on luultu, Blair ole mitään velkaa Youngille, vaikka runoelmat olivatkin samanaikaisia; huomauttaa Jobin kirjasta, Miltonista ja Shakespearesta. The Poetical Works of Edward Young. (Ilman vuosilukua, Lontoo, Ward, Lock, & Co.) Tekstissä oleva sitaatti on runoelman alussa, siv. 2. Mikko Erichin tutkimus Ugo Foscolo come uomo e come poeta lirico, 1912, sisältää esityksen hautarunoudesta (neljäs luku).

[33] Joseph Brey: Die Naturschilderungen in den Romanen und Gedichten der Mrs. Ann Radcliffe, nebst einem Rückblick auf die Entwicklung der Naturschilderung im englischen Romane des 18. Jahrhunderts, 1911. Osoittaa muutamia yhtäläisyyksiä Uuden Heloisen ja Metsän tarinan luonnonkuvausten välillä. Uusi Heloise ilmestyi englanniksi 1761, helmikuussa; saman vuoden toukokuussa oli siitä olemassa jo kaksi painosta. Emile ilmestyi 1762, ja julkaistiin siitäkin useampia eri laitoksia. 1767 ilmestyi Lontoossa viisiosainen valikoima Rousseaun teoksista, paitsi Uutta Heloisea ja Emileä. (G. Adolph Frisch: Der revolutionäre Roman in England. Seine Beeinflüssung durch Rousseau, 1914, s. 9.) Gray: Journal in France, 1739, Gosse painos, I. ss. 244; Journal in the Lakes, 1769, sama, esim. sivu 281. — Rousseau: La Nouvelle Heloise, Manz-ed., esim. I. ss. 90, 92, 93, 94, 99. Myös Tunnustuksissaan Rousseau kuvaa alppikauneutta. Daniel Mornet: Le Romantisme en France au XVIIIe siècle, 1912, ss. 94-95. Teoksen luku Le lyrisme romantique on tässä suhteessa valaiseva. Erittäin selventävä subliimin maisematunteen syntymiselle Englannissa ja Ranskassa on Yrjö Hirnin teos Erakoita ja vaeltajia (1924), luku Maisemaromantiikka ja La Grande Chartreuse, ss. 91-110.

[34] Käyttämäni painos: Edinburgh, 1797. Boswelin Johnson-elämäkerrasta (I, s. 409) näkyy, että Beattie oli hyvin suosittu Johnsonin piirissä ja hänen runoelmansa tunnettu. Gosse huomauttaa (Gray, s. 176), että The Minstrel sai kiittää erikoisuudestaan erästä aikaisemmin, 1754, ilmestynyttä runoelmaa, Gloucester Ridleyn Psykeä. Radcliffe käytti mielellään Beattieta mottorunoilijanaan. (Kurt Puschel: James Beattie's "Minstrel", 1904.)

[35] Ruvetessaan muodostelemaan Ossianin runoja gaelilaisten katkelmien mukaan Macpherson käytti sanonnan mallina m.m. Vanhan Testamentin profeetallista runoutta. Ei ole mahdotonta, etteikö hän sitä tehdessään tullut lisänneeksi gaelilaiseen lohduttomuuteen sitä murheen ja autiuden tunnelmaa, joka esiintyy esim. Jeremiaan valitusvirsissä ja profeetta Jesajassa. Jeremiaalla "tiet murehtivat", "portit ovat autioina", "vallit ovat jaoitetut", "muurit ovat kukistetut", "pyhät kivet ovat hajoitetut"; Jesajan autiuskuvaan kuuluvat metsänpedot, jotka ovat vallanneet kaupungin: "Yökköjen pitää siellä asuman, liekkiöiden hyppelemän ja tarhapöllöjen laulaman". Bailey Saunders: The Life and Letters of James Macpherson, 1895, s. 82: "Macphersonin rytmillisen proosan ja Vanhan Testamentin psalmien ja profeettain kirjojen tyylin yhtäläisyys on riittävän ilmeinen".

[36] The English Novel, s. 228.

[37] Salvator Rosa on herättänyt romantikkojen huomiota; hän on esim. päähenkilönä E.T.A. Hoffmannin kertomuksessa Signor Formica; Radcliffe mainitsee hänet Udolphon mysterioissa, s. 236. Yleensä näkee otaksuttavan, että hänen vaikutuksensa Radcliffen romanttisen maisemamielikuvan syntymiseen olisi huomattava. Mikäli kuitenkin on tarpeellista käsittää Radcliffen maisemat ikäänkuin romanttisten taulujen selityksiksi, väite, jonka mielellään eräiltä puolilta hyväksyisi, on olemassa toinen taiteilija, joka oli varmaankin Radcliffelle tutumpi kuin Salvator Rosa, nimittäin Richard Wilson (1714-1782). Wilson opiskeli Italiassa, josta palasi 1755. Hänen tauluissaan ovat luonteenomaisina piirteinä vuoristomaisemat, vuoriputoukset, idylliset järvet ja rauniot. (Myra Reynolds: The Treatment of Nature in English Poetry between Pope and Wordsworth, 1909. Wilson, ss. 296-304.) Tekijä lausuu Radcliffestä (s. 221): "Mutta ajateltuna oman aikansa kannalta Mrs. Radcliffeä täytyy pitää löytäjänä, sillä niin uusi ja tuore oli se aines, jonka hän toi romaaniin".

[38] Vathek, 1905 (Greening & Co, Lontoo), s. 222.

Itämainen kertomus alkaa Ranskassa erään Petis de la Croixin Turkkilaistarinoita (Contes Turcs) nimisellä kokoelmalla, joka on käännös ja kertoo Persian sulttaanittaresta ja neljästäkymmenestä visiiristä; Croix eli 1620-1675. Pyhän Barsisan tarina, johon saamme aiheen palata, sisältyy tähän kokoelmaan, joka ilmestyi englanniksi 1708. Paitsi Gallandia on itämaisten kertomusten kääntäjänä vielä mainittava Claude Comte de Caylus (1692-1765). Seitsemännellä- ja kahdeksannellatoista vuosisadalla tulevat sitten erikoisesti muotiin tällaiset tarinakokoelmat, kuten Tataarilaistarinat (Contes Tartares) ja Kiinalaistarinat (Contes Chinoises), jotka pian rupeavat antamaan silloiselle kaunokirjallisuudelle hyviä aseita ja naamiaispukuja sen omien tarkoituksien, kaksimielisyyksien ja liikakeveyksien esittämiseen. Crebillon nuoremman (1707-1777) romaani Tanzai et Neadarné on muka alkuaan käännetty kiinankielestä kymmenen vuosisataa ennen Konfutsea; kiinalainen on taas käännös japanilaisesta j.n.e., kunnes teoksen vihdoin käänsi latinaksi kuuluisa saksalainen oppinut Crocovius Putridus, joka oli saavuttanut maailmanmaineen tutkimalla, pitikö Diana ainoastaan koiras- vai myös naaraskoiria. Tämä itämainen linja vie sekä Voltaireen että myös sellaisiin kirjailijoihin kuin Jacques Cazotteen (1720-1792), jonka teos Lemmekäs paholainen (Le Diable Amoureux) on ymmärrettävä itämaisen vaikutuksen alaisena syntyneeksi satukertomukseksi, missä hengillä, lumouksella ja lemmellä on pääosuus. (Rudolf Fürst: Die Vorläufer der Modemen Novelle im achtzehnten Jahrhundert, 1897.)

Englannissa alkoi itämaisuus kirjallisuudessa silloin, kun Tuhat ja yksi yötä käännettiin (1704-1712). 1708 seurasivat Turkkilaistarinat, 1714 Persialaistarinat. 1722 julkaistiin Serendipin kolmen prinssin matkat ja seikkailut (The Travels and Adventures of the Three Princes of Serendip) — sama teos, joka on voinut vaikuttaa Zadigiin. Thomas Simon Gueullette (1683-1766) julkaisi Kiinalaistarinat (1725), Mogulitarinat (1736), Tataarilaistarinat (1759) ja Perulaistarinat (1764). Vathekin palavat sydämet esim. ovat kotoisin Mogulitarinoista; siihen on sitten huomattavasti vaikuttanut 1729 ilmestynyt teos Abdallan, Hanifin pojan seikkailut (The Adventures of Abdalla, Son of Hanif), esim. kohtaukseen Vathekin tulosta Eblisin eteen ja Eblisin kuvaan. (Martha Pike Conant: The Oriental Tale in England in the Eighteenth Century, 1908, ss. 4, 27, 30, 36-49.) Sir William Jones (1746-1794), Englannin ensimmäisiä tieteellisiä orientalisteja, käänsi itämaista kirjallisuutta, ja nämä käännökset olivat lähteinä m.m. Southeyllä, Moorella, Byronilla ja Shelleyllä. (Marie E. de Meester: Oriental Influences in the English Literature of the Early Nineteenth Century, 1915, ss. 6-11.) William Raleigh Price: The Symbolism of Voltaire's Novels with special reference to Zadig, 1911; on selontekoa Vathekin itämaisista lähteistä.

Itämaisaiheista romantiikkaa pyritään usein pitämään erillään "varsinaisesta" romantiikasta. Se on kuitenkin epäasiallista, varsinkin mitä kauhuromantiikkaan tulee. Itämaisuus on oleellisesti kauhuromanttista, sillä sen pohjana olevan tarinamaailman keskeisenä näyttämönä on jonkinmoinen lumottu "Siniparran linna" satoine salaperäisine huoneineen, joista vankina oleva neito saa nähdä kaikki muut, mutta ei yhtä ainoata; tässä kielletyssä huoneessa ei tosin ole haamua, mutta siellä on veriamme tahi jokin muu kauheus. (W.A. Clouston: Popular Tales and Fictions, I-II, 1887, I, ss. 199-204.)

Mitä nyt Beckfordiin tulee, on juuri hänen elämänsä ja pieni teoksensa hyvä näyte siitä, kuinka itämainen ja Englannin kotimainen romantiikka saattoivat omituisella tavalla sulaa yhteen, kuten sukulais-ilmiöt ainakin. Poikasena luetut Tuhannen ja yhden yön tarinat valtasivat hänen mielikuvituksensa niin kokonaan, että hänen taipumuksensa loisteliaisuuteen ja suurenmoisuuteen saattaa sanoa periytyvän siitä alkaen. Mutta tämän itämaisen loisto- ja suuruustunnelmoimisen rinnalle astuu pian Ossianin ylevä ja mahtava mielikuvamaailma. Beckfordin nuoruuden ajan kirjeistä, joista monet on kirjoitettu tyypillisesti Ossianin luonnonjylhyystyyliin, näkyy selvästi, kuinka helposti tämä Raamatun sanontaa noudattava proosarytmi olisi muutettavissa varsin itämaiseksi väreiltään ja aiheiltaan. Beckford oli täydelleen aikansa romanttinen lapsi.

Niinpä on Fonthill Abbey aivan samoin kuin Strawberry Hill rakennuttajansa romanttisten unelmain tuote. Palattuaan Englantiin 1796 hän antoi arkkitehti James Wyattin tehtäväksi laatia piirustukset rakennusta varten, joka oli oleva näöltänsä luostarimainen, ja osaksi raunioina. Tästä suunnitelmasta syntyi tuo kuuluisa rakennus, jonka keskustorni oli 300 jalkaa korkea. Kun se kaatui, valitti B. vain kylmästi sitä, ettei saanut olla näkemässä moista rymähdystä. Uusi torni, joka oli 276 jalkaa korkea, kaatui myöskin, mutta silloin ei B. enää omistanut Fonthill Abbeytä; sen uusi omistaja, suunnattoman rikas mies hänkin, mutta vaatimattomampi, arveli vain tyynesti, että nythän ei rakennus ollut liian suuri hänen asuttavakseen. Torni oli Beckfordin rakennusmielikuvassa ehdottomasti välttämätön, ja pystytti hän sen Bathiin rakentamaansa vanhuudenkotiinkin.

Sekä Fonthill Abbey että Strawberry Hill, aivan samoin kuin Walter Scottin Abbotsford ja Landorin rakennuspuuhat hänen walesilaisella maatilallaan todistavat, kuinka "haamulinna" oli tämän ajan romantiikan keskeinen pääidea, johon kaikki harrastus kohdistui ja josta kaikki lähti, kuten päämajasta ainakin.

(Lewis Melville: The Life and Letters of William Beckford of Fonthill, 1910, ss. 20-21, 29-58, 60-66, 93, 220. Teoksessa on Fonthill Abbeyn kuva.)

Allan Cunningham, ennen mainittu teos, ss. 326-348 (The effect of the cultivation of oriental literature on the general literature of Great Britain). Verrattava huomautusta 298.

Stéphane Mallarmé: Divagations, (1897 ss. 61-63 Morceau pour résumer Vathek, ja, ss. 95-109 Beckford); kuvastaa Vathekia kohtaan herännyttä uutta ihailua ja vaatii Ranskalle sen alkuperä- ja omistusoikeutta.

[39] Otranton linna, s. 2.

[40] Otranton linna, ss. 27 ja 67.

[41] Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 726-727; Tarina Sisiliasta, s. 23; Udolphon mysteriot, s. 233: "Montoni oli noin neljänkymmenen vuoden ikäinen; ulkomuodoltaan hän oli tavattoman kaunis; hänen kasvonsa olivat miehekkäät ja ilmehikkäät, mutta osoittivat enemmän ylpeätä käskeväisyyttä ja pikavihaisuutta kuin muita luonteenominaisuuksia".

[42] Käsitystäni tukee Raleigh, s. 222: "Walpolen esipuheeseensa sijoittama Shakespearen puolustus on erittäin huomattava. Romanttisen tarinan (romance) herättämisen eloon Englannissa on täytynyt merkitä Shakespearen elvyttämistä, ja tässä hänet asetetaan lopullisesti ja läheisesti uuden suunnan ensi ilmiön yhteyteen". Saintsbury on epäilevämpi (The English Novel, s. 157): "Tekonsa jälkeen (après coup) tekijä puhui Shakespearesta, (jonka innokas ja perinpohjainen ihailija, sivumennen sanoen, hän ei suinkaan ollut), ja muusta sellaisesta". Yvon kuitenkin osoittaa, että Shakespeare oli Walpolen idole, jonka hän asetti korkeimmalle kaikista kirjailijoista; hänen jälkeensä seurasi Milton. Before all the others "he preferred Shakespeare to every man"; he "set him first and alone". (Walpole as a Poet, s. 153; siteeratut kohdat ovat otteita Walpolen kirjeistä.) Otranton historiallista Manfredia koskevan teorian on esittänyt Alice M. Killen myöhemmin usein mainitussa teoksessaan, ss. 10, 14-15.

[43] Ennen mainitussa teoksessaan Dibelius esittää sen mielipiteen, että Walpolen, Reeven ja Radcliffen romaanit olisivat oleellisimmissa kohdissaan saaneet leimansa Fieldingiltä ja Richardsonilta (I, s. 289) ja että niiden perussuunnitelma yleensä olisi kotoisin Fieldingiltä. Kuten esityksestäni näkyy, olen juuri perussuunnitelmaan nähden tullut toiseen tulokseen, joka on romantiikan kannalta luontevampi. Richardsonin ja Fieldingin tuotanto (Smollett sittenkin enemmän) ei sisältänyt niitä romanttisia aineksia, jotka olisivat kyenneet herättämään ratkaisevassa määrässä romantikkojen mielenkiintoa, ja nekin, kuten esim. Tom Jonesin heitteeltä löytyminen ja matkustusmotiivi, joita romantikot kyllä käyttivät, ovat jo tavattavissa Shakespearessa. Aineiston tarkastelu koko laajuudessaan osoittaa epäilemättömästi, että tyranni- ja valta-aihe, suoritettuna haamulinnan piirissä, muodostaa näiden romaanien pohjapiirustuksen ja on kotoisin Shakespearelta. Richardsonin, Fieldingin ja Smollettin osuuteen tulen myöhemmin.

[44] Zeluco on laajasti selostettu Helene Richterin ennen mainitussa kirjassa; valitettavasti en ole itse ollut tilaisuudessa sitä lukemaan, sillä se on nykyisin kirjallinen harvinaisuus. Raleigh sanoo siitä (s. 193): "Mrs. Barbouldin ylistyksen vuoksi on Zelucoa pidetty liian yleisesti eräänä kahdeksannentoista vuosisadan parhaimmista kertomuksista. Zeluco, byronilainen rosvo, ja Laura, hänen rakastettava ja kärsivä puolisonsa, ovat ylen sovinnaisia pahan ja hyvän tyyppejä". Saintsbury sanoo (The English Novel, s. 172): "Mutta ei ole aivan varmaa, etteikö sen rosvosankarilla (Zelucolla) ole jotakin, ehkä melkoista osaa Mrs. Radcliffen sankareissa, jotka pian seurasivat, ja näiden kautta Byronissa". Nämä lausunnot tukevat käsitystä Zelucon merkityksestä romanttisen tyrannityypin kehittymiselle.

[45] Otranton linna, ss. 40, 62, 65, 66, 94 ja 159. Kuvasiko Walpole nuoren sankarin ulkomuodossa jonkinmoista omaa, ihannoitua nuoruuskuvaansa? Austin Dobson esittää Walpolen ulkomuodon seuraavasti (Eighteenth Century Vignettes, s. 208): High, pallid forehead, dark brilliant eyes under drooping lids, and a friendly, but forced and rather unprepossessing smile.

[46] Athlinin ja Dunbaynen linnat, s. 763. Nuoressa sankarissa ja jonkin verran nuoressa sankarittaressa olisin taipuvainen näkemään sitä, jota Dibelius sanoo (kuitenkin liiaksi yleistäen väitteensä) vanhan "sankarillis-galantin" romaanin vaikutukseksi. Nuoren sankarin ja sankarittaren seikkailut, molemmilla leimana hienous ja arvokkuus, ovat oleellisina osina sellaisissa teoksissa kuin esim. Philip Sidneyn Arcadiassa, jossa jo esiintyy jakautuminen kahteen kaunotartyyppiin (mistä myöhemmin) ja m.m. nimi Pamela, ja Madeleine de Scudéryn romaaneissa. Mikään ei estä otaksumasta sitä, että Radcliffe tunsi esim. viimemainitun teoksia, joissa esiintyy paljon hänen hienoa henkeänsä. Verrattuna Fieldingin nuoriin miehiin Valancourt on aivan toista; Smollett joskus lähentelee hänen tyyppiään, esim. Rinaldossaan (Ferdinand Count Fathom); Richardsonia en voi yhdistää nuoreen sankariin. (Galantista romaanista antaa tarkan selostuksen esim. John Dunlop teoksessaan The History of Fiction, 1845.)

[47] Otranton linna, ss. 19-21, 96-97. Nuori sankari vastaa tehtyyn kysymykseen seuraavin sanoin: "Vaikka teidän muotonne onkin kaunis ja kaikin puolin täydellinen, ja vaikka toivomukseni eivät olekaan halusta viattomia, niin tietäkää, että sieluni on omistettu toiselle".

[48] Otranton linna, ss. 1, 5, 50, 63, 89, ja 91.

[49] Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 740, 745; Tarina Sisiliasta, ss. 4, 5, 61; Metsän tarina, ss. 79, 88; Udolphon mysteriot, ss. 225, 270.

[50] Sitaatti E. Gossen mukaan (A History of Eighteenth Century Literature, 1660-1780. 1906. S. 248.) Fieldingin osuutta nuoreen sankarittareen ei voi ehdottomasti myöntää; Smollettin Monimia (Ferdinand Count Fathom) on lähempänä. Radcliffen kirjoista kuvastuu siksi suuri omintakeisuus, ettei hänen lähteitään yleensä tee mieli hakea. Italialaisen juonirakenne oli saatu Ranskasta, kuten tulemme näkemään. Metsän tarinassa esiintyvä pastori La Lucin ja hänen lastensa kohtalo tuo mieleen Goldsmithin Wakefieldin maapapin. (Hans Möbius: The Gothic Romance, 1902, s. 91.) Dunlop huomauttaa, että Metsän tarinan rikosjuoni voi olla kotoisin Gayot de Paavalin teoksesta Causes célèbres et intéressantes, 1734.

[51] Otranton linna, ss. 89-94.

[52] Athlinin ja Dunbaynen linnat, 732, 739, 841; Tarina Sisiliasta, ss. 18, 21; Udolphon mysteriot, ss. 271-272.

[53] Athlinin ja Dunbaynen linnat, s. 737; Udolphon mysteriot, s. 225; Tarina Sisiliasta, s. 18. Siteeratussa runossa on runokuva sadly pleasing tear kotoisin Graylta, runosta Ode on Adversity: And Pity, dropping soft the sadly pleasing tear. Evening's dying gale esiintyy Collinsin runossa Ode to Evening: Thy springs and dying gales.

[54] Voitaneen kenties pitää virheenä sitä, etten tekstissä mainitse Wertheriä ja wertherismiä tämän kyynelöivän tunteellisuuden päälähteenä. Werther ilmestyi Englanniksi 1779 käännöksenä ranskasta nimellä The Sorrows of Werter; a German Story, founded on Fact. Arvostellessaan sitä 1785 Monthly Review huomautti sen turmiollisesta tendenssistä ja kielsi siltä kaiken taiteellisen arvon; kirjoittaja pitää Wielandia sen tekijänä. (Ernst Margraf: Einfluss der deutschen Litteratur auf die englische am Ende des achtzehnten und in ersten Drittel des neunzehnten Jahrhunderts, 1901, s. 74). Kun nyt muistamme, mielessä Grayn "murheellisesti miellyttävä kyynel", kuinka luonnon- ja ja muu tunteellisuus oli alkanut Englannissa jo hyvin aikaisin, kehittyen Vuodenaikojen, hauta- ja yörunouden, oodien, Pamelan ja Clarissa Harlowen, Ossianin y.m. sellaisten tuotteiden kautta, paljoa ennen Wertheriä, voimakkaaseen ja herkkään asteeseen, ja kuinka Werther itse ravitsee sieluansa Ossianin toivottomuudella, sekä vielä, kuinka erillään ja itsenäisenä Englannin kirjallisuus tähänkin aikaan pysytteli, ollen yleensä antajan, mutta hyvin vähässä määrässä ottajan asemassa, käy ilmeiseksi, että Werther on suurin piirtein ymmärrettävä Englannin ja Rousseaun sentimentaalisuuden haarautumaksi, joka ei ole tälle ja sen kehitykselle mitenkään välttämätön, vaikka se on kylläkin voinut siihen vaikuttaa vieraalta rannalta heijastuneen palausaallon tavoin. Tämän vuoksi en ole voinut yhdistää Wertheriä likeisemmin Radcliffeen, koska tämän tunteellisuus on muuten selitettävissä, ja koska hänen nuorilta sankareiltaan puuttuu Wertherin epätoivoinen johtopäätelmävoima. Teoksessaan Episoder. Några kapitel om liv och litteratur under sjuttonhundratalet (1918) on Yrjö Hirn osoittanut, kuinka wertherismiä kuitenkin esiintyi Englannissakin, ilmeten m.m. Miss Reayn, Mrs. Frances Lewisin ystävättären murhassa; hänet ampui nimittäin eräs häneen onnettomasti rakastunut Hackman niminen pappi jonkinmoisen wertherimäisen epätoivon vallassa. Tämä koskee kuitenkin wertherismin esiintymistä tosielämässä — Englannin kirjallisuudessa se ei ole päässyt huomattavaksi piirteeksi, sillä byronilainen sankari ei luovuttanut sille sijaa. Linja Saint-Preux, Werther, René, Obermann ja Adolphe on mannermaan omaisuutta. Lähteitä: Joachim Merlant: Le roman personnel de Rousseau à Fromentin, 1905. René Canat: Du sentiment de la solitude morale chez les romantiques et les parnassiens, 1904. Wertherin käänsi ranskaksi George Deyverdun 1776. (Louis Morel: Les principales traductions de Werther et les jugements de la critique, 1776-1872; Archiv für das Studium der neueren Sprachen und Litteraturen, 119, ss. 139-159.)

[55] Näihin ryöväreihin en voi yhdistää Schillerin Ryöväreitä (1781). En ole tavannut mistään tietoa siitä, että Mrs. Radcliffe olisi osannut saksaa; matkansa Reinille hän teki myöhemmin, kirjoitettuaan teoksensa. Englanniksi käänsi Ryövärit Scottin tuttava Alexander Fraser Tytler (lordi Woodhouselee) 1792. Radcliffen päärosvot, tyrannit, olisivat lähin merkki Schillerin vaikutuksesta, mutta kuten on nähty, on tämän tyypin sukujohto itsenäisesti englantilainen. Radcliffen näyttämön täydennysrosvot ovat kotoisin pikareskikirjoista, joissa tällaiset kohtaukset ovat yleisiä.

[56] Metsän tarina, ss. 138, 140, 179; Udolphon mysteriot, s. 226; Tarina Sisiliasta, ss. 9, 24. Aeoluksen harppua, joka oli iltahelkähdelmärunoilijain mielisoitin, en muista huomanneeni Radcliffen teoksissa. Katso Beers, s. 165, alahuomautus.

[57] Athlinin ja Dunbaynen linnat, s. 750; Tarina Sisiliasta, s. 60; Metsän tarina, ss. 200, 213; Udolphon mysteriot, ss. 227, 235.

[58] Kirjan perustuminen johonkin salaperäiseen käsikirjoitukseen on hyvin vanha temppu, jolla kirjailijat ovat leikitelleet vuosisatoja. Cervantes teeskenteli, että Don Quixoten oli alkuaan kirjoittanut arabialainen historioitsija Cid Hamed ben Engeli. Kaikki 17-18 vuosisadan "Tataarilais"- ja "Kiinalaistarinat" oli muka jäljennetty jostakin salaperäisestä käsikirjoituksesta, ja sama muoti omaksuttiin, kun ruvettiin itse, kuten ennen mainitusta Crebillonin esimerkistä näkyy, käyttämään niiden aineksia omintakeisissa teoksissa. Gulliverin matkat perustuivat muka löydettyihin muistiinpanoihin. Samuel Johnson julkaisi 1749 kirjoituksen nimeltä Theodoren näky (The Vision of Theodore), joka oli muka tämän erakon itsensä kirjoittama ja löydetty hänen kammiostansa. Romantikot omistivat tempun ihastuneina, sillä tarjosihan se oivan keinon saattaa heidän aikansa lukija ja joku heidän ihannoimansa menneisyyden ihminen suoranaiseen, ikäänkuin välittömään ja elävään kosketukseen. Mutta tällä "löydetyllä käsikirjoituksella" saattoi olla vakavammatkin seurauksensa. Käyttäessään tätä temppua romantikot yleensä menettelivät niin, että lukija helposti huomasi kysymyksen olevan vain kirjallisesta keinosta, joten koko asiaa opittiin pitämään pilana. Kun sitten joku kirjailija, kuten esim. Macpherson, kaikessa pääasiassa totuuden mukaisesti ilmoitti, että hänen tuotteensa todellakin perustui joko vanhaan käsikirjoitukseen tahi muuten säilyneeseen tietoon, ei tätä uskottu, m.m. siksi, että oli totuttu pitämään tällaista väitettä vain kirjailijain tavallisena temppuna. Tässä tapauksessa tultiin siis tehneeksi kirjailijalle, kuten esim. juuri Macphersonille, suurta vääryyttä. Mieltyneenä vanhaan käsikirjoituskeinoon saattoi taas toinen kirjailija, kuten Thomas Chatterton, viedä tämän ajatuksen niin pitkälle, että tosissaan koetti uskotella yleisölle vakavan toden ja asiallisen, tehdyn löydön olevan kysymyksessä. Tätäkään ei uskottu, ja niin johti vanhan käsikirjoituksen idea Englannin romantiikan murhenäytelmään. En voi olla ajattelematta, että epäusko Ossiania kohtaan oli osaltaan seurausta käsikirjoitustempun liiasta käyttämisestä, ja että Chattertonin yritys oli osaltaan johtunut sairaalloisesta halusta todellakin "löytää" kerran tuollainen vanha käsikirjoitus, joka sisältäisi ihmeellisiä ja arvokkaita asioita ja tuottaisi löytäjälleen kunniaa.

[59] Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 730, 757; Tarina Sisiliasta, s. 17; Metsän tarina, s. 97; Udolphon mysteriot, s. 330.

[60] Otranton linna, ss. 4, 15-16, 24, 31, 69, 78-79, 80, 106, 130, 141, 145, 155.

[61] Vanha englantilainen parooni, ss. 608, 616, 622, 623, 631, 632, 650. — Walpole ei ilmeisesti pitänyt tästä kilpailevasta yrityksestä, koskapa sanoi Reeven kirjasta: "On luultavaa, että mikä Old Baileyn murhajuttu tahansa muodostaisi mielenkiintoisemman kertomuksen" (kuin Vanha englantilainen parooni). Raleigh, s. 227.

[62] Lives of the Novelists, s. 215.

[63] Tarina Sisiliasta, ss. 5, 6, 15, 16, 19, 22, 25, 30, 38, 39.

[64] Metsän tarina, ss. 84, 104, 129.

[65] Tätä nimitystä on ensiksi käyttänyt Theodore Watts-Dunton. Katso Chambers's Cyclopaedia of Engl. L., III, alkukirjoitus.

[66] Onpa Shakespeare tuntenut sellaisenkin mahtihenkilön kuin Lapin noidan, joka vilahtaa näkyviin Hairauksissa.

[67] Sukkeluus on Beersin.

[68] Pamela, s. 92 (Hogg's New Novelist's Magazine 1792).

[69] Tom Jones (Tauchnitz), ss. 19, 308, 335, 382, 398, 430. The Man of the Hill on jo täyttä romantiikkaa.

[70] The Adventures of Roderick Random, s. 29; Peregrine Pickle, s. 14 (Routledgen painokset); Ferdinand Count Fathom (Gibbings & Co, 1906), I, ss. 115-116, II, ss. 202-203.

[71] Daniel Defoe oli täydelleen vakuutettu haamujen ja ilmestysten tosiperäisyydestä. "Minun täytyy sanoa teille, hyvät ihmiset", hän lausuu, "että se, joka ei kykene näkemään paholaista, suvaitsipa tämä ilmestyä missä haahmossa hyvänsä, ei ole sopiva elämään tässä maailmassa sen tavallisena asukkaana". Hänen asenteensa haamuihin nähden on sama kuin aikalaisensa Joseph Glanvillen, josta enemmän toisessa yhteydessä. (Defoe-sitaatti Raleighilta, s. 135.) Defoe julkaisi yliluonnollista koskevia teoksiakin nimittäin: Tosikertomus erään Mrs. Vealin haamusta (True Relation of the Apparition of one Mrs. Veal, 1705); Paholaisen poliittinen historia (The Political History of the Devil, 1726), ja Tutkielma haamujen historiasta ja tosiperäisyydestä (Essay on the History and Reality of Apparitions, 1727.) James Thomsonin Vuodenajoissa, varsinkin Talvessa, esiintyy niin paljon haamu-uskoa, että koko runo on "maalaistalon lieden ympärille kokoontuneille kalpeakasvoisille kuulijoille kerrottu kummitustarina". (Gosse: A History of Eighteenth Century Literature, ss. 220-223.) Thomson itse pelkäsi vielä yliopistossa ollessaan haamuja niin, että jos hänet jätettiin yksin pimeään huoneeseen, hän syöksi sieltä ulos kauhun vallassa. Hänen isänsä kuoli, kuten otaksuttiin, paholaisen ilkeydestä, koska hän oli uhmaillut liian ylimielisesti kuuluisaa "Woolien" haamua. (Garnett & Gosse, III, s. 273.) Blairin ja Youngin hauta- ja yö-runous on täynnä haamutunnelmaa, ollen omiaan virittämään mieltä vastaanottavaiseksi tälle aineistolle. David Mallet omistaa kirjoittamakseen (vaikka ilman mitään oikeutta, kuten Phelps on todistanut) ballaadin William ja Margaret (1724), joka sittemmin julkaistiin Percyn kokoelmassa ja sai suuren merkityksen haamuballaadin historiassa. Tunnettu on Richard Gloverin runo Amiraali Hosierin haamu (Admiral Hosier's Ghost). Beattien ennen mainittu runoelma The Minstrel sisältää runsaasti haamutunnelmaa hautarunouden tyyliin:

And ghosts, that to the charnel-dungeon throng, And drag a length of clanking chain and wail, Till silenced by the owl's terrific song, Or blast that shrieks by fits the shuddering isles along.

Ylipäätään täytyy sanoa, ettei Otranton haamu, josta haamuromantiikka katsotaan alkaneeksi, suinkaan ollut mikään uutuus Englannin kirjallisuudessa; sitä vain ei oltu esitetty sillä tavalla ja siinä tarkoituksessa kuin Walpole ja hänen seuraajansa sen tekivät. Lähteitä haamu- ja yliluonnollisen romantiikan tutkimiseen: ennen mainittu Dorothy Scarboroughin teos (ei käsittele goottilaista romantiikkaa vanhempaa aikaa); C. Thürnau: Geister in der englischen Litteratur des 18. Jahrhunderts, 1906; Wilhelm Ad. Paterna: Das übersinnliche im englischen Roman von Horace Walpole bis Walter Scott, 1915. Esitys Addisonin ja Steelen mielipiteistä perustuu pääasiassa Thürnaun teokseen.

[72] Boswellin kuvauksesta saa sen käsityksen, että Johnson uskoi haamujen olemassaoloon, mikä hyvin sopii hänen harvinaisen voimakkaaseen kuolemanpelkoonsa. Johnson uskoi muuten, että pääskyset viettävät talvensa tainnoksissa veden alla, ja että kultaa voidaan tehdä.

[73] Georges Gendarme de Bevotte: La Légende de Don Juan, 1906, ss. 18-19. Elävöityvä patsas (kuva) on ollut tarujen aiheena antiikista, Pygmalionista alkaen. Charles Godfrey Lelandin teos Legends of Florens (1895) sisältää Florensiin keskittyneen tämänaiheisen tarinapiirin. Don Juan-tarinoista on laaja esitys. J. Scheiblen kokoomateoksessa Das Kloster (12 osaa, 1845-1849), kolmannessa osassa.

[74] Arthurin miekka, joka kulkee myös nimellä "excalibore", on kotoisin skandinavialaisesta Volsung-tarinasta, josta se on tullut m.m. Beowulfiin (Clouston, I, 43-44). Walpole ei kuitenkaan tuntenut keskiaikaista kirjallisuutta, joten Spenser lienee pidettävä sinä lähimpänä lähteenä, jonka kautta hänen ajatuksensa johtuivat suureen miekkaan. — Veripisaroiden tipahtaminen Alfonson kuvapatsaan nenästä ei ole Walpolen oma keksintö. Phelps mainitsee (s. 108), että jo Dryden viittaa siihen kansanomaisena taikauskoisena enteenä jostakin uhkaavasta tuhosta. Nuo veritipat esiintyvät jo restauratsionidramaatikon John Banksin eräässä näytelmässä:

Last night no sooner was I laid to rest Than just three drops of blood fell from my nose.

(Scarborough, s. 42, alahuomautus.)

[75] Tarpeellista on huomauttaa tämän täydennykseksi, että jännitystä kyllä esiintyy runsaasti Fieldingin ja varsinkin Smollettin teoksissa; esimerkkinä siitä, kuinka se realistisuutensa vuoksi voi muodostua aivan kauhuksi, voidaan mainita kuuluisa kreivi Fathomin öinen metsä- ja murhakohtaus. Se on näissä kuitenkin harvoin, jos milloinkaan, Radcliffen tapaan romanttista, eikä ole niin keskitettyä ja tiivistettyä kuin esim. mainitsemassani Macbethin kohtauksessa, joka on romantikkojen menettelytapaa paljoa lähempänä. Tällä kohtauksella on ollut aina järkyttävä vaikutus. Thomas de Quincey kirjoitti siitä 1823 London Magazineen kirjoituksen On the Knocking at the Gate in Macbeth. "The effect was that it reflected back upon the murderer a peculiar awfulness and a depth of solemnity". (David Masson: The Collected Writings of Thomas de Quincey. 14 osaa, 1897. X osa, ss. 389-394.)

[76] Tässä kohden tapaa kirjallisuudessa usein liioittelua; aina Italialaiseen saakka ja se mukaan luettuna Radcliffe käyttää haamuja hyvin varovaisesti; hän ei ole sopiva mainittavaksi, kuten usein tehdään, minään tyypillisenä haamukauhujen esittäjänä. Vasta kuoleman jälkeen julkaistussa Gaston de Blondeville -nimisessä teoksessaan Radcliffe käyttää haamuja runsaasti ja vielä aivan Walpolen tapaan, s.o. antaen heidän esiintyä ja ottaa osaa toimintaan, vieläpä turnajaisiinkin, aivan kuten tavallisten ihmisten. Mutta Radcliffen erikoislaadusta tämä romaani onkin poikkeus. (Möbius, s. 132.)

[77] Walpolen kirje Madame du Deffandille, siteerattu m.m. Scottin teoksessa Lives of the Novelists, s. 192.

[78] Udolphon mysteriot, ss. 229 ja 243.

[79] Radcliffe sai kirjoistaan hyvät palkkiot, esim. Udolphon mysterioista 500 ja Italialaisesta 800 puntaa. Hänen romaaninsa olivat tavattoman suosittuja. Scott kertoo Udolphon mysterioista (Lives of the Novelists, s. 216): "Jo paljas nimikin oli jännittävä; yleisö, joka oli syöksynyt lukemaan sitä uteliaisuutensa koko kiihkolla, heitti sen kyllästymättömänä kädestään. Perheessä, jossa oli lukuisasti jäseniä, sen niteet lensivät, jopa ryöstettiin kädestä käteen". Huolimatta Radcliffen kieltämättömästä hienoudesta kirjailijana, jolle esim. ranskalaiset ovat antaneet suurta tunnustusta juuri tältä kannalta, hän sai mantereella joukon jäljittelijöitä, jotka milloin omassa milloin hänen nimessään julkaisivat suuren joukon alhaisinta kaupusteluromantiikkaa. Breyn mainittu kirja sisältää näistä luettelon, mutta on niitä todennäköisesti vielä enempi kuin mitä hän mainitsee. Walpolen, Reeven ja Radcliffen teosten vaiheista ja merkityksestä sekä jäljittelyistä Ranskassa tekee laajasti selkoa Alice M. Killen tutkimuksessaan Le roman "terrifiant" ou roman "noir" de Walpole à Anne Radcliffe et son influence sur la littérature française jusqu'en 1840 (1915), jossa on tarkka kirjallisuusluettelo.

[80] Mrs. Oliphant, III, ss. 221-236; Raleigh, ss. 260-266; Garnett ja Gosse, IV, s. 92; Léonie Villard: Jane Austen. Sa vie et son oeuvre. 1914. Satiirikoilla oli oma aikakauskirjansakin, William Giffordin perustama Anti-Jacobin or the Weekly Examiner, jossa Georg Canning julkaisi 1797-98 Ryöväreistä kirjoittamansa parodian The Rovers, or the Double Entertainment. Myös Goethen Stellasta julkaistiin siinä parodia. Itse Pitt kuului lehden ystäviin. V. 1811 esitettiin Haymarket-teatterissa saksalaisuutta ja muotiin tulleita hevosnäytelmiä, erittäinkin Lewisin Timur tataarilaista (josta myöhemmin) pilkkaava burleski: The Quadrupeds of Quedlinburgh; or, the Rovers of Weimar. Tragico-Comico-Anglo-Germanico-Hippo-Ono-Dramatico Romance. (Walter Sellier: Kotzebue in England, 1901, s. 77.) Byron-painoksessaan (katso huomautusta 108), Letters and Journals, II, s. 157, Prothero kertoo Colman nuoremman kirjoittaneen siihen prologin, jossa m.m. sanoi:

Your taste, recover'd half from foreign quacks, Takes airings, now, on English horses' backs; While every modern bard may raise his name, If not on lasting praise, on stable fame.

Näytäntökautena 1811-12 esitettiin Lyceum-teatterissa burleski Quadrupeds or the Manager's Last Kick, jossa esiintyi räätäleitä ratsastaen aaseilla ja muuleilla. Käyttämäni Austenin ja Edgeworthin painokset kuuluvat Everyman's Libraryhin. Barrettin teoksesta on ilmestynyt uusi painos 1909, joka on ollut käytettävissäni.

[81] V. 1839 ilmestyi Lontoossa kaksiosainen teos nimeltä The Life and Correspondence of M.G. Lewis, Author of The Monk, Castle Spectre etc, with many pieces in prose and verse, never before published. Mottona ovat Byronin sanat Hail, wonder-working Lewis, ja on teos varustettu Lewisin muotokuvalla. Tekijää ei mainita, mutta on hän Br. M:n luettelon mukaan Mrs. Margaret Baron-Wilson. Teoksen sisällyksenä ovat suurimmaksi osaksi Lewisin kirjeet hänen äidilleen, eräät muut häntä koskevat asiakirjat, hänen julkaisemattomien teostensa katkelmat, runot j.n.e., jotavastoin tekijän omalta osaltaan antama elämäkerrallinen selvitys on sangen vähäinen, m.m. Lewisin kirjallisiin lähteisiin nähden aivan puutteellinen. Teoksen päämerkitys onkin juuri noiden kirjeiden ja ennen ilmestymättömien katkelmien tunnetuksi saattajana. Tekijättären oma suhtautuminen kuvattavaansa on yksinomaan ihaileva, joten hänen teoksensa ei ole arvosteleva eikä objektiivinen; sen — kylläkin kaunis ja kiitettävä — tarkoitus on ollut, kuten tekijätär nimenomaan sanoo, point public attention to the strong good sense, good feeling, and honourable principle which marked the whole course of his general conduct in life, his exemplary duty and affection as a son and his unblemished integrity as a man and a gentleman. — Tähän teokseen perustuvat ne Lewisin elämäkerrat, joita sen jälkeen on julkaistu, mitä hänen elämänkaarensa yleiseen kulkuun tulee; lisäykset ja oikaisut, kirjalliset lähteet ja Lewisin yleinen asema ja merkitys kirjailijana on perustettava muihin lähteisiin. Näissä mainitsen Max Rentschin väitöskirjan Matthew Gregory Lewis. Mit besonderer Berücksichtigung seines Romans "Ambrosio or the Monk" (Leipzig, 1902), joka elämäkerralliselta puoleltaan kokonaan seuraa Baron-Wilsonin teosta. Mitä sen kirjallishistorialliseen puoleen tulee, on tekijän muutamissa kohdissa osoittama epäasiallisuus omiaan herättämään epäluottamusta. Niinpä hän (s. 12) kertoo Lewisin Haagissa ollessaan kääntäneen Schillerin Ryövärit ja (s. 58) Southeyn ottaneen osaa Lewisin ballaadikokoelmaan runoilla Madoc ja Roderick runosta Mary, the Maid of the Inn, sekä Donica, Rudiger, The Old Woman of Berkeley ja Lord Willam. Lewis ei kuitenkaan ole kääntänyt Ryöväreitä eikä Southey ottanut osaa Lewisin kokoelmaan muuta kuin yhdellä runolla, jota ei ole ylläolevassa Rentschin luettelossa; Madoc ja Roderick nimisiä Southeyn ballaadeja en tunne, mutta kyllä sennimiset suuret kertovat runoelmat.

[82] Lewisin arvostelu isästään tämän kuoleman jälkeen (Journal of the Residence among the Negroes in the West Indies, John Murray 1861, s. 60): "Isäni oli inhimillisin ja jaloin henkilö, mitä saattoi ajatella; hän ei milloinkaan kieltänyt neekereiltään mitään, ja hänen kirjeensä ovat täynnä mitä selvimpiä ohjeita heidän hyvästä kohtelustaan".

[83] Saducismus Triumphatus or Full and Plain Evidence concerning Witches and Apparitions; näkemäni painos on julkaistu Lontoossa 1681 (Glanville eli 1636-1680). Hänen kirjoituksillaan näyttää olleen merkitystä — häntä pidetään m.m. aikaansa nähden etevänä tyylitaiturina — koskapa esim. vielä Poe on lainannut häneltä mottolauseen Ligeia-nimiseen kertomukseensa; hänen teokseensa The Vanity of Dogmatizing (1661) sisältyvä kertomus The Scholar Gipsy on aiheena Matthew Arnoldin samannimisessä runossa.

[84] Huomautuksessa n:o 82 mainitusta kirjasta käy selville, että Lewisit ja Sewellit olivat molemmat vanhoja Jamaikan siirtolaissukuja. Lewisin Cornwall-nimisellä maatilalla siellä oli olemassa perhehauta, mausoleumi, jonka ulkonäöstä Lewis antaa tarkan kuvauksen (s. 53). Hän kertoo isoisänsä määränneen, että kuoli hän missä hyvänsä, hänen ruumiinsa oli lähetettävä Jamaikaan, perhehautaan. Suvun kiintymys sinne oli siis ollut huomattava. Jamaikan pääkaupungin, "Spanish Townin" kirkossa, jota Lewis ylistää hyvin hienoksi (s. 82), oli haudattuna hänen sukuansa molemmilta puolilta, m.m. hänen äidinisänsä. Hänen eräs sukulaisensa isän puolelta toimi kaupungissa tuomarina. Lewis-suvun vaakunan värit olivat "checquy azure and argent, with three quarterings". (Notes and Queries 1860, toinen sarja, kymmenes osa, s. 349.) Beckfordin suku omisti myös maatiloja Jamaikassa, joten tämä kaukainen saari oli erikoisesti läheinen Englannin eriskummallisimmille romantikoille. Beckfordin niinä aikoina suunnaton rikkaus oli koottu Jamaikassa orjatyöllä; William Beckfordin isoisä Peter Beckford jätti kuollessansa 1735 300,000 punnan omaisuuden. Peter Beckfordin isä oli Jamaikan maaherra, ja omisti 24 maatilaa, joilla työskenteli yhteensä 1200 orjaa. Päinvastoin kuin Lewis vanhempi ja nuorempi ei William Beckford välittänyt orjiensa asemasta ja heidän oloistaan vähääkään. Lewisien ja Beckfordien suhteesta en ole tavannut mitään tietoja, en edes siitäkään, olivatko he tuttavia, mikä tuntuu luonnolliselta. Se seikka, että Matthew Gregory Lewis tuli parlamentin jäseneksi Beckfordin jälkeen tämän vaalipiiristä, viittaa tuttavuuteen ja sopimukseen, ehdottomasti kuitenkaan edellyttämättä sitä.

[85] Kun hän ei ollut king's scholar, vaan town-boy, ei hän saanut esiintyä suuressa vuosijuhlanäytännössä. Hänen mainitaan esittäneen Falconbridgen osaa Kuningas Juhanassa (jolloin on varmaankin ollut kysymyksessä koomillinen mukailu) ja "Herra herttuamme" osaa kappaleessa High Life below Stairs (kirjoittanut 1759 James Townley).

[86] Life I, s. 29. Samanlainen kokemus sattui Edward Bulwerille hänen lapsuudessaan vanhassa Knebworthin "haamulinnassa", johon kuului kaksi korkeata nelikulmaista tornia ja kaksi siipirakennusta, joissa molemmissa oli tradition mukaiset "kummitushuoneet". Tästä linnasta saadut lapsuudenkokemukset vaikuttivat huomattavasti Bulweriin, joka kirjailijana mielellään käsitteli yliluonnollisia aiheita. (The Life, Letters and Literary Remains of Edward Bulwer, Lord Lytton. By his Son. 1883, I, ss. 32, 34.) Huomattakoon muuten, että aution huoneiston herättämä kammo on hyvin yleinen lapsuudenmuisto, eikä sille ole pantava varsin suurta merkitystä.

[87] Life I, s. 58. Ilmoitettu kirjoitetuksi Oxfordista, päivätty 8:na, kuukautta mainitsematta. Kun siinä kuitenkin puhutaan menosta kuukauden lopulla Chattamiin pääsiäiseksi, ja tämä oli 1792 huhtikuussa, kirje lienee kirjoitettu huhtik. 8 p. Monet Lewisin kirjeet ovat päiväykseltään puutteellisia, vaikka hän itse moittii äitiänsä juuri samasta asiasta.

[88] Otteet on julkaistu Baron-Wilsonin elämäkerran ensimmäisessä osassa.

[89] Life I, s. 52. Ainoa Lewisin Parisissa-olon ajalta säilynyt kirje, päivätty syysk. 7 p. 1791. (Life ilmoittaa vuoden 1792, minkä täytyy olla erehdys.) Marsolliem näytelmä Camille ou le Souterrain on nuorempi kuin Tarina Sisiliasta (ilmestyi 1791. Katso Alice M. Killen: Le roman "terrifiant", s. 78), ja on saanut vaikutelmia viimemainitusta. Les Victimes Cloitrées on Boutet de Monvelin kirjoittama, sisällöltään ja merkitykseltään hyvin tärkeä näytelmä, johon myöhemmin saamme aihetta palata. Näissä nimissä esiintyvä ranskalainen "antiklerikaalinen vallankumousromantiikka" sai alkunsa m.m. sellaisista teoksista kuin Intrigues monastiques ou Vamour encapuchonné, ilmestynyt 1739 Haagissa, ja Diderotin teoksista La Religieuse (1760) ja Les deux amis de Bourbonne (1773). Nämä sekä vallankumouksen kauhudraama valmistivat maaperää Radcliffen ja Lewisin tyyliselle kauhuromaanille, joka oli Ranskassa tavattomasti muodissa 1790-luvulla, aina 1802:n seuduille saakka, jolloin tapahtui seisaus. Melmothin ilmestyminen 1820 aloitti kauhumuodin uudelleen. Englantilaisia ja saksalaisia vastaava rahvaanomainen romaanitehtailija oli Nicolas-Edme Restif de la Bretonne (1734-1800), joka tuli isäksi jo yhdentoista ikäisenä ja kirjoitti 42 moniosaista teosta. Saksan kirjallisuus oli muodissa Parisissa noin 1760-70; sen oli aikaansaanut Grimm. Baour-Lormian kuvasi 1825 Ranskan romantiikan parnassoa seuraavin säkein (Le Classique et le Romantique):

L'amas incohérent de spectres et de charmes, D'amantes et de croix, de baisers et de larmes, De vierges, de bourreaux, de vampires hurlants, De tombes, de bandits, de cadavres sanglants, De morgues, de charniers, de gibets, de tortures, Et toutes ces horreurs, ces hideuses peintures, Que, sous le cauchemar dont il est oppressé, Un malade entrevoit, d'épouvante glacé…

(Killen s. 192.)

(L. Reynaud: L'influence allemande en France au XVIIIe et au XIXe siècle, 1922, s. 196. Yrjö Hirn: Diderot, 1917. Rudolf Fürst, ennen mainittu teos, s. 164. Edmond Estève: Etudes de littérature préromantique, 1924.)

Lewisin kirjeestä ei käy selville, oliko hän ja minkä verran tekemisissä Parisissa olevien muiden englantilaisten kanssa. Beckford oleskeli siellä näinä vuosina, mutta pysytteli jo tällöin seuraelämästä erillään. Englantilainen kirjailijatar Helen Maria Williams asui vuodesta 1789 alkaen melkein keskeytymättä Parisissa, pitäen siellä radikaalia salonkia; hänen luonaan tapasivat toisensa Euroopan vallankumousmiehet ja liberaalit, englantilaisista esim. Fox ja lordi Holland, jotka molemmat kuuluivat Lewisin tuttavapiiriin. Marraskuussa 1792 perustettiin Parisissa Belgian valloituksen johdosta pidetyillä juhlapäivällisillä Brittiläinen vallankumouskerho. (Lilly Baschd: Englische Schriftstellerinnen in ihren Beziehungen zur französischen Revolution, 1917, ss. 21-24.)

[90] Diderotin teoksessa Les deux amis de Bourbonne on toisen päähenkilön nimi Felix.

[91] Weimar näyttää olleen näihin aikoihin englantilaisten muotipaikkoja, jonne ainakin Saksan kirjallisuuden (harvat) ystävät tekivät pyhiinvaellusretkiä. Aikaisimpia kävijöitä oli Saksan kirjallisuuden ystävä ja kääntäjä William Taylor, joka matkusti sinne 1782 ja sai puhutella Goetheä. Weimarissa oli Englannin lähettiläänä Lewisin aikoina sir Brooke Boothby, joka mieltyi Saksan kirjallisuuteen ja suosi sitä myöhemminkin. (Paul Girardin: Robert Pearse Gillies and the Propagation of German Literature in England at the End of the XVIIIth and the Beginning of the XIXth Century, 1916.)

[92] Kirje Weimarista jouluk. 24 p. Life, I, s. 78.

[93] Thomas Moore: Life of Byron, 111, s. 375 (kirje Mr. Rogereille huhtik. 4 p. 1817). Byron ei osannut saksaa ollenkaan. Lapsena Skotlannissa ollessaan hän oli opettajan johdolla "lukenut" sveitsiläisen runoilijan Gessnerin "Abelin kuoleman", mutta oli lopettanut opintonsa tähän ja julisti myöhemmin, ettei osannut saksaa sen enempää kuin muutamia kiroussanoja, jotka oli oppinut kyytimiehiltä matkustaessaan Saksan läpi. (Siegfried Sinzheimer: Goethe und Byron. Eine Darstellung des persönlichen und litterarischen Verhältnisses mit besonderer Berücksichtigung des "Faust" und "Manfred", 1894, s. 15.) "Abelin kuolemasta" päättäen on Byronin opettajana ollut eräs tri Willich, sillä tämän tiedetään ihailleen Gessneriä ja käyttäneen hänen idylliään sinä porttina, jonka kautta hän johdatti nuoria skotlantilaisia saksan kielen salaisuuksiin. Hän oli m.m. Walter Scottin opettajana tässä kielessä. Saksalaisystävällisen Henry Mackenzien kehoituksesta nimittäin Scott ja seitsemän muuta edinburghilaista rupesivat 1792 harrastamaan saksaa. (Paul Girardin, ennen mainittu teos, s. 13.)

[94] Se seikka, että Lewis itse ilmoitti Haagissa ollessaan kirjoitelleensa Otranton linnan tyylistä romaania, on saanut hänen elämäkertansa kirjoittajat otaksumaan, että hän tarkoitti Munkkia; se on kuitenkin erehdys. Hän todennäköisesti käytti Munkissa tätenkin kokoamiaan aineksia, mutta pääasiassa tuo usein mainittu Otranton tyylinen romaani lienee tullut käytetyksi, kuten sanottu, Linnan haamussa.

[95] Englantilaiset kirjailijat työskentelevät nopeasti: Gosse mainitsee, että Richardson kirjoitti Pamelan kolmessa kuukaudessa, mikä teoksen laajuuteen katsoen on uskomatonta; helpommin uskottava on tieto, että Johnson kirjoitti Rasselas-kertomuksensa viikossa. Southeyn mainitaan kirjoittaneen ensimmäisen kertovan runoelmansa, Joan of Arcin kuudessa viikossa, mikä teoksen pituuteen nähden on hämmästyttävä saavutus. Kuten sanottu, ei näitä tietoja pidä ottaa vakavalta kannalta; kysymyksessä on kirjailijoille mieluinen kerskailun laji; esim. aina kun kirjailijoita syytetään siitä, että he ovat saaneet vaikutelmia jonkun toisen kirjailijan teoksista, he usein aivan yhtä epäasiallisesti kiiruhtavat ilmoittamaan, etteivät he muka ole milloinkaan näitä teoksia lukeneet.

[96] V. 1797 näyttelijä Bannisterin lahjanäytäntönä.

[97] Munkin lähdetutkimuksen vaiheet ovat lyhyesti seuraavat: 1903 julkaisi Georg Herzfeld (Archiv für das Studium der neueren Sprachen und Litteraturen, 104:s osa, ss. 310-312) kirjoituksen Eine neue Quelle für Lewis' "Monk", osoittaen siinä, että Musaeuksen tarina Die Entführung (ilmestynyt kokoelmassa Volksmärchen der Deutschen, viides osa, ss. 247-276, Gotha 1787) oli ilmeisesti se, josta Lewis oli saanut Vertavuotavaa nunnaa, Lindenbergin linnaa ja Agneksen aiottua poisryöstämistä sekä Raymondia koskevan episoodin. Sikäli hän olikin aivan oikeassa. Tämän oikean suunnan vei loppuun Otto Ritter kirjoituksessaan Studien zu M.G. Lewis' Roman "Ambrosio or the Monk" (Archiv, 111, ss. 106-121), osoittaen, että yksityiskohdilla oli huomattavissa Walpolen ja Radcliffen teosten vaikutusta, Ambrosion kuolinkohtaus oli melkein sanasta sanaan otettu Veit Weberin kertomuksesta Teufelsbeschwörung (Sägen der Vorzeit, IV, 1791, s. 135); metsäkohtaus Strassburgin luona oli mukailtu Smollettin teoksesta Adventures of Ferdinand Count Fathom, 20:s luku; Matildan tehtävä oli sama kuin Biancan Cazotten Lemmekkäässä paholaisessa; Vaeltava juutalainen on kaikua Schillerin Henkiennäkijästä; ballaadi Alonzo the Brave perustuu Bürgerin ballaadeihin; ja että paholaisen manaus ja sielun myyminen oli Faust-aihe. Tällä välin oli kuitenkin Herzfeld tutustunut L. Wyplelin kirjoitukseen Euphorion-lehdessä (VII, 725) nimeltä Ein Schauerroman als Quelle der Ahnfrau, jossa kirjoittaja vertaa Grillparzerin Esiäitiä erääseen pragilaiseen kauhuromaaniin nimeltä Die blutende Gestalt mit Dolch und Lampe oder die Beschwörung im Schlosse Stern bei Prag ("Wien und Prag bey Franz Haas", 262 sivua), osoittaen Grillparzerin saaneen näytelmänsä aiheen tästä. Verrattuaan tätä kirjaa Munkkiin ja huomattuaan, että se ja Munkin muutamat luvut olivat jotakuinkin sananmukaisesti yhtäläisiä, hän, epäillen Lewisiä jäljentäjäksi, julkaisi kirjoituksen Die eigentliche Quelle von Lewis' "Monk" (Archiv, 111, ss. 316-323) kertoen tämän huomionsa ja pitäen Lewisin päälähdettä lopullisesti löydettynä sekä huomauttaen de Monvelin näytelmästä ja sen vaikutuksesta. Mutta Otto Ritter ei myöntänyt tätä, vaan koetti kirjoituksessaan Die angebliche Quelle von M.G. Lewis' "Monk" (Archiv, 113, ss. 56-65) osoittaa, että pragilaisen romaanin, joka oli julkaistu ilman vuosilukua, täytyi olla nuorempi kuin Munkki. Tähän vastasi Herzfeld kirjoituksella Noch einmal die Quelle des "Monk" (Archiv, 115, ss. 70-73), pysyen kannallansa, mutta toivoen, että joku uusi löytö ratkaisisi kysymyksen. Nyt ei kumpainenkaan näistä tutkijoista ollut tullut verranneeksi pragilaista romaania Munkin saksankielisiin käännöksiin. Riidan ratkaisikin täten August Sauer, vertaamalla F. von Oertelin Munkkikäännöstä pragilaiseen teokseen: selville kävi, että jälkimmäinen oli suurelta osalta sananmukaista lainaa edellisestä. Grillparzer-painoksensa ensimmäisen osan johdannossa (Grillparzers Werke, 1909) hän tämän perusteella lausuu: "_Der deutsche Roman ist nichts weiter als die Bearbeitung einiger Kapitel aus dem englischen Schauerroman Ambrosio … und diese Übersetzung (Oertel) liegt auch der Blutenden Gestalt zu grunde_". Tämän Sauer sitten tarkemmin osoittaa nooteissaan rinnastamalla pragilaisen romaanin ja Oertelin tekstejä. Sauerin johdanto on muuten valaiseva sekä Lewisin lähteiden etsijälle että myös sille, joka haluaa tutustua siihen, kuinka alkuaan alhaisessa ympäristössä esiintyneet aiheet voivat suuren kirjailijan mielikuvituksessa jalostua. Herzfeldin harhapäätelmä on kuitenkin kerennyt tehdä vahinkoakin. Niinpä on Helene Richter sen hyväksynyt ja tullut siten esittäneeksi hiukan harhaan johtavan kuvan Lewisistä. Useihin muihinkin teoksiin on tämä väärä tieto, ymmärrettävää kylläkin, pujahtanut. Englantilaisten tutkijain en kuitenkaan ole huomannut sitä maininneen.

Rudolf Fürstin ennen mainitusta teoksesta huomaan, että Christiane Benedicte Naubertin (1756-1819) vv. 1789-1792 julkaisemaan kokoelmaan Die neuen Volksmärchen der Deutschen sisältyy tarina Die weisse Frau, jonka näyttämönä on Neuhausin linna Böhmissä ja jossa kerrotaan kummittelevasta Rosenbergin linnanrouvasta. (Fürst, s. 88-99.) Kajetan Tschink nimisen kirjailijan (1763-1813) teos Wundergeschichten samt dem Schlüssel zu ihrer Erklärung (1792) sisältää Fürstin mukaan (s. 188) myös Vertavuotavan nunnan tapaisen tarinan. Kaikkien näiden pohjalähteenä on Sauerin mukaan erään Erasmus Franciscuksen teos Der höllische Proteus (Nürnberg, 1695), "mit weitläufigen Abhandlungen über die weisse Frau".

Pragilaisen romaanin kirjoittaja julkaisi sille myöhemmin jatkonkin nimeltä Der Geist Lurian im Silbergewand oder das Gericht über Ambrosio (238 s., ilman vuosilukua.)

[98] XIX osa, 1796, ss. 194-200.

[99] XXIV osa, 1796, s. 403.

[100] XXIII osa, 1797, s. 451.

[10]. XXXI osa, 1797, ss. 111-114.

[102] V osa, 1798, ss. 157-158.

[103] LIV osa, 1802, s. 548.

[104] Thomas James Mathias (1754-1835) oli huomiota ansaitseva satiirinen kirjailija ja kääntäjä, joka tarkkana italian kielen taitajana harjoitti kääntäjän työtä italiasta englantiin ja päinvastoin. Grayn runoista hän on julkaissut hienon ja huolitellun painoksen. Hänen tekstissä mainittu teoksensa ilmestyi alkuaan 1794, ja oli niin tavattoman suosittu, että siitä julkaistiin 16 eri painosta; näihin Mathias laati lisäyksiä ja muistutuksia, sikäli kuin huomiota ansaitsevia kirjailijoita oli esiintynyt. Hänen teoksensa on Byronin satiirisen kirjailijarunoelman English Bards and Scotch Reviewers lähin edelläkävijä.

[105] Munkin epäsiveellinen sisällys tuli laajalti tunnetuksi, sillä kirjan leimaaminen sellaiseksi oli hyvä keino intressantin uteliaisuuden herättämiseksi ja sikäli myös levikin lisäämiseksi. Kun Munkki-Lewisin sensatsioniromaania muutamia kymmeniä vuosia sitten yleisesti kysyttiin, varusti eräs Mrs. Lord, joka piti lainakirjastoa Dublinissa, tätä kirjaa riittävän määrän nuoria ja vanhoja lukijoitansa varten… Kun eräs korkeasti siveellinen perheenisä moitti häntä siitä, että hän pitämällä tarjolla tällaista teosta saattoi vaaraan kaupungin siveyden, hän naivisti vastasi: "Kirja on todellakin tyrmistyttävän paha, mutta minäpä olenkin huolellisesti tarkastanut joka kappaleen ja alleviivannut kaikki ilkeät kohdat, sekä huomauttanut aina nuorille neidoille, mitkä paikat heidän on jätettävä lukematta'". (Anekdootti Irlannista: Notes and Queries, IV sarja, IV osa, s. 271.)

[106] Munkin ensimmäinen painos ilmestyi 1795; British Museumin kirjastosta en ole löytänyt tälle vuodelle merkittyä painosta, vaan on vanhin siellä v:lta 1796. Englannin kustantajat panivat usein tuotteisiinsa, jos ne ilmestyivät loppupuolella vuotta — Munkki tosin ilmestyi kesällä — seuraavan vuosiluvun, ja niin on luultavasti tässäkin tapahtunut. Lewisin kustantaja J. Bell julkaisi Munkista v:n 1796:n nimiin kaksi painosta, toisen oktaavi- ja toisen kvartokokoa. Samana vuonna julkaistiin Waterfordissa kolmas painos, varustettuna tekijän muotokuvalla. Neljännen painoksen julkaisi Bell 1798, ja siitä tekijä poisti loukkaavimmat kohdat. V. 1820 (painovuosi ei aivan varma) julkaistiin Aberdeenissa jälleen uusi painos. Uusimmista on tiedossani 1904 ilmestynyt, E.A. Bakerin toimittama, 1906 Gibbins & Co:n ja 1924 Brentano's Ltd:n julkaisema painos. Dean & Monday julkaisi (1820?) siitä osan nimeltä Raymond and Agnes, or the Bleeding Nun of the Castle of Lindenberg, josta ilmestyi toinen painos 1841 sarjassa "IV. Hazlitt the Younger: The Romancist's and Novelist's Library". Eräs Mr. Forley muodosti Raymondia ja Agnesta koskevasta osasta "a grand and interesting ballet", kuten käy selville teoksesta Memoirs of Mrs. Crouch, including a Retrospect of the Stage, 1806 (II osa, s. 257); musiikin oli säveltänyt eräs Mr. Reeve. Toinen kaksinäytöksinen näytelmäsovitus Raymondin ja Agneksen tarinasta julkaistiin sarjassa Cumberland's British Theatre, 38:ntena numerona, nimellä Raymond and Agnes, the Travellers benighted, or the Bleeding Nun of Lindenberg. J. Boadenin draama Aurelio and Miranda perustuu Munkkiin (Crouch, s. 303). — Amerikassa on Munkista julkaistu kaksi painosta, vv. 1877 ja 1884 (Rentsch. s. 104). — Saksaksi Munkki ilmestyi 1797-8 Leipzigissä (kääntäjä F. v. Oertel); nimellä Mathilde von Villanegas oder der weibliche Faust 1799 Berlinissä; nimellä Der Mönch oder die siegende Tugend 1806 Magdeburgissa; ja nimellä Der Mönch. Eine schauerlich abentheuerliche Geschichte, 1810 Hampurissa. — Ranskaksi Munkki ilmestyi 1797, kääntäjinä neljä henkilöä: Deschamps, Desprez, Benoist ja Lamare (Rentsch. s. 103). Br. Museumin luettelo mainitsee toisenkin käännöksen samalta vuodelta, sekä uusia painoksia vuosilta 1803, 1807, 1819, 1834, 1838 ja 1849 (Leone de Waillyn tekemä uusi käännös, kuvitettu). Sarjassa Nouvelles et contes extraits des meilleurs écrivains du XVIIIe siècle, Paris 1884, ilmestyi E. Ploërtin tekemä lyhennys nimeltä Le moine incestueux. M.C. Cammaille-Saint-Aubin ja C. Ribié muodostivat sen 1798 näytelmäksi nimeltä Le Moine. Scribe ja Germain Delavigne tekivät vv. 1852-53 Vertavuotavan nunnan tarinasta viisinäytöksisen oopperalibreton La nonne sanglante, jonka Gounod sävelsi; se esitettiin lokak. 18 p. 1854. Gounod oli ottanut säveltääkseen sen vasta sitten, kun monet muut säveltäjät, m.m. Berlioz, olivat pitäneet sitä mahdottomana. (Ritter.) Prosper Mérimée on muodostanut teoksensa Une femme est un diable Munkin mukaan. (Fernand Baldensperger: Le Moine de Lewis dans la littérature française; Journal of Comparative Literature I, s. 201, New York 1903; maininnut Otto Hoffmann: Studien zum englischen Schauerroman, 1915.) Munkki Ranskassa, katso ennen mainittu Killenin teos. — Espanjaksi Munkki ilmestyi vapaana käännöksenä 1822 nimellä El Fraile, o historica del padre Ambrosio y de la bella Antonia. — Ruotsiksi Munkki ilmestyi vv. 1800-1804 ja 1874. Sen käänsivät ranskasta Anders Karlsson af Kullberg ja rouva Ulrika Carolina Widström, todennäköisesti viimemainittu suuremmaksi osaksi.

Nämä tiedot Munkkia koskevasta bibliografiasta ovat tarkoitetut vain viittaukseksi siitä, kuinka laajaa huomiota romaani on herättänyt, eivätkä pyri olemaan täydellisiä.

[107] J.G. Lockhart: The Life of Sir Walter Scott, X osa, s. 98.

[108] Byronin päiväkirja, jouluk. 6 p. 1813. Thomas Moore: The Works of Lord Byron, 1835, II, ss. 295-296. Sama, VII, s. 241, alahuomautus Lewisistä. Byronin kirjeenvaihto oli laaja, ja sisältää paljon tietoja hänen ystävistään. Hänen ja Lewisin suhteesta esittämiäni tietoja voi Mooren julkaisun lisäksi tarkistaa Rowland E. Protheron suuresta Byron-painoksesta: The Works of Lord Byron. A new, revised and enlarged edition, with illustrations. Letters and Journals, I-VI, 1898-1901, joka on varustettu selittävillä alahuomautuksilla. — Uusin julkaisu: John Murray: Lord Byron's Correspondence chiefly with Lady Melbourne, Mr. Hobhouse, the Hon. Douglas Kinnaird and P.B. Shelley, I-II, 1922.

[109] Helmik. 23 p. 1798. Life I, ss. 155-158.

[110] Lockhart, II, ss. 7-12.

[111] Byronin päiväkirja, s. 285 (Moore).

[112] Byron: Detached Thoughts.

[113] Life I, s 196. Monthly Mirror, syysk. 1798.

[114] Genest: Some Account of the English Stage, VII, ss. 332-333..

[115] Sheridan and His Times, by an Octogenarian (William Earle), 1859, II osa, s. 242. Sheridaniana, 1826, s. 169. Bon-Mots of Sydney Smith and R. Br. Sheridan, by Walter Jerrold, 1904. "Yli kukkuloiden kauas pois" — Over the hills and far away, kirjoittaja George Farquhar (1678-1707); Gosse: The History of Eight. C.L., s. 72.

[116] Memoirs of the Life of John Philip Kemble, Esq., including a History of the Stage, from the time of Garrick to the present period. By James Boaden, Esq… Lontoo 1825, II osa, s. 206. The Kembles, an Account of the Kemble Family, including the Lives of Mrs. Siddons, and her Brother John Philip Kemble. By Percy Fitzgerald. I osa s. 345. The Journal of Sir Walter Scott, 1890, s. 95. Linnan haamun ja yleensä Lewisin osuudesta Drury Lanen ohjelmistoon en huomaa mitään mainintaa Mrs. Oliphantin Sheridan-elämäkerrassa (1883), joka tosin onkin sangen lyhyt (kuuluu sarjaan English Men of Letters), enkä liioin Walter Sichelin laajassa kaksiosaisessa Sheridan-teoksessa (1909). Sen II osassa, ss. 275-276, tekijä kertoo, kuinka William Ireland, eräs Chattertonin tapainen väärentäjä, sai keväällä 1796 uskotelluksi Sheridanille, että hän oli löytänyt ennen tuntemattoman Shakespearen näytelmän nimeltä Vortigern ja Rowena; näytelmä esitettiinkin, mutta yleisö olikin terävämpi Shakespearen tuntija kuin Sheridan ja vihelsi sekä näytelmän että sen tekijän ulos. Tästä näytelmästä (huhtikuusta 1796) tekijä siirtyy puhumaan Sheridanin silloin heränneestä harrastuksesta Kotzebuea kohtaan ja kertoo Mrs. Siddonsin esiintymisestä tämän kappaleessa Vieras (The Stranger) 1798. Tällä välillä esitetystä Linnan haamusta, jonka menestyksestä kaikki todistukset ovat yksimielisiä ja joka juuri oli omiaan kääntämään Sheridanin huomion yleisön keskuudessa vallalle päässeeseen makusuuntaan, ei ole sanaakaan, mikä on merkittävä teokselle puutteellisuudeksi.

[117] Reminiscences of Mikael Kelly, of the King's Theatre, and Theatre Royal Drury Lane, including a Period of nearly Half a Century; With Original Anecdotes of Many Distinguished Persons, Political, Literary, and Musical. Lontoo 1826, II osa, s. 140.

[118] Siteerannut Helene Richter.

[119] Genest.

[120] Muistutus eräässä Ivanhoen painoksessa, nähtävänä m.m. Everyman's L:ssa.

[121] The Monthly Mirror, 1798, V osa, s. 106.

[122] Kotzebuen osuus Englannin teatteriin tänä aikana on hyvin kuvaava sille tasolle, jolle Garrickin suuri teatteri oli vaipunut. Kunnia hänen ensimmäisestä esittämisestään englantilaiselle yleisölle tulee Sheridanille, joka, kuten sanottu, otti Vieraan (The Stranger — Menschenhass und Reue) "Madame Druryn" ohjelmistoon 1798. Siitä ilmestyi kaikkiaan kolme käännöstä, joista Benjamin Thompsonin tekemä hyväksyttiin. Muut, tärkeimmät, englanniksi käännetyt ja esitetyt Kotzebuen kappaleet olivat:

Kind der Liebe, oder: der Strassenräuber aus kindlicher Liebe = Lover's Vows, 1799. Kääntäjä Mrs. Inchbald. Der Witwe und das Reitpferd = Horse and Widow. Der Graf von Burgund = Count of Burgundy. Spanier in Peru oder Rotla's Tod = Pizarro. Der Opfertod = Family Distress. Armut und Edelsinn = Poverty and Nobleness of Mind. Das Schreibepult, oder die Gefahren der Jugend = The Wise Man of the East. Johanna von Montfaucon = Johanna of M. Der Wildfang = Of Age to-morrow. La Peyrouse = La Pérouse. Eduard in Schottland oder die Nacht eines Flüchtlings = The Wanderer; or the Rights of Hospitaiity. Epigramm = The Blind Boy.

Graf Benjowsky oder die Verschwörung auf Kamtschatka = Kamtschatka, or, the Slave's Tribute. Die Sonnenjungfrau = The Virgin of the Sun. Blind geladen = How to die for love. Rehbock, oder die schuldlosen Schuldbexvussten = The Poachers.

Sheridanin Pizarro, jota hän oli vapaasti muodostellut läheskään noudattamatta alkuperäistä, oli korkeasti isänmaallinen näytelmä, jonka kärki ja komeat vapaustiraadit oli tähdätty ranskalaisia ja Napoleonia vastaan. Yleisö, jota Abukirin merivoitto juuri näinä aikoina elähdytti, otti sen vastaan aivan rajattomalla innostuksella. Sitä ei kuitenkaan esitetty niin monta kertaa kuin Linnan haamua. Pizarro pysyi kauan Lontoon teatterien ohjelmistossa — se esitettiin vielä niin myöhään kuin 1856. Sellaiset saksalais-ystävät kuin William Taylor ja muut pitivät Kotzebuea yhtenä Saksan suurimmista draamallisista kirjailijoista, ja onkin hänen maineensa ollut myöhään viime vuosisadalle saakka suurempi Englannissa kuin kotimaassaan. Goethe sensijaan sai tyytyä pienempään maineeseen sekä kotimaassaan että varsinkin Englannissa. (Walter Sellier: Kotzebue in England, 1901.) Thackerayn romaani Pendennis opettaa ymmärtämään näiden vuosikymmenien teatterioloja Englannissa.

[123] "On otaksuttu Sheridanin saaneen aiheensa Sir Oliverin paluuseen oman äitinsä kertomuksesta 'Sidney Biddulph'. Mitä tuohon aiheeseen tulee, olisi hän yhtä hyvin voinut saada sen sadasta muusta kertomuksesta". (Mrs. Oliphant: Sheridan, s. 99.) "Setä Amerikasta" oli todellakin liian vanha näytelmäkeino, että Sheridanin olisi tarvinnut sitä mistään lainata. Tämä tieto uudistuu aina Sheridanin Juorukoulun kohdalla ja on kuvaava esimerkki niistä sattumalta ja perustelematta syntyneistä klisheistä, joita kirjallisuuden historiassa on paljon.

[124] Nimeä voi jonkin verran selittää sekin, että oli olemassa Richard Cumberlandin näytelmä The West Indian. Porvarilliseen murheeseen ja tunteellisuuteen oli syynä Saksan matka ja Kotzebue.

[125] Lockhart, II, ss. 7-12.

[126] Diary of Thomas Moore, IV, s. 333.

[127] Walter Scott: Essay on Imitations of the Ancient Ballad, 1830. Poetical Works, 1833, IV osa, ss. 80-83. Siinä julkaistuista Lewisin kirjeistä näkyy, että hän on m.m. antanut Scottille sangen perinpohjaista opetusta loppusointujen käytössä. "En epäile saavani teitä vakuutetuksi siitä, ettei huono loppusointu ole tosiasiallisesti mikään loppusointu ollenkaan". Lockhart kertoo (II, ss. 7-12), ettei Lewisin osoittamista huonoista soinnuista, skotlantilaisuuksista y.m. ole painetuissa kappaleissa juuri mitään jäljellä, joten Scott siis käytti saamaansa opetusta hyväkseen.

[128] Scottin saksalaisuusharrastuksesta olivat tuloksena seuraavat käännökset: Bürger: William and Helen, mukaelma Taylorin Lenore käännöksestä, jonka oli kuullut lausuttavan; Der Wilde Jäger; Iffland: Mündel; Baho: Otto von Wittelsbach; Meier: Fürst von Strömberg; Schubart: Abschiedstag; Goethe: Klaggesang von der edlen Frauen des Asan Aga; Frederick and Alice (Der untreue Knabe); Götz von Berlichingen; Tschudi: Schlacht von Sempach; Veit Weber: Die heilige Vehme = The House of Aspen; Uhland: The Noble Moringer. (Ludwig Karl Roesel: Die litterarischen und persönlichen Beziehungen Sir Walter Scott's zu Goethe, 1901.)

[129] Tiedot Ihmetarinoiden alkupainoksista ovat Henry Morleyn esipuheesta 1887 julkaistuun painokseen Tales of Terror and Wonder. Se on toimitettu Br. Museumissa olevan kappaleen mukaan, josta kuitenkin oli poissa neljä lehteä; kun mistään ei voitu löytää täydellistä kappaletta, jäi Morleyn painos yhtä alkuperäisessä ollutta runoa vaille. Mikä tuo puuttuva ballaadi oli, olisi käynyt selville Robert Southeyn teoksista (Poetical Works_, 1847), sillä runon St. Patrick's Purgatory_ yhteydessä on Southeyn oma huomautus: Published (1801) in the Tales of Wonder. Southey kertoo kirjoittaneensa tuon runon jo 1798; Lewis ei tietänyt sitä hänen omakseen. Muuten on teoksen sisältö seuraava:

Ballaadi Vieras (The Stranger), jonka Lewis määrittelee "normannitarinaksi", on ilmeisesti ainakin hänen mukailemansa, sillä siinä tuntuu vaikutteita Otranton linnasta, jonka Manfred, tässä Adelan ankara isä St. Aubin (Udolphon mysterioissa esiintyvät nimet Adeline ja St. Aubert), kieltää tyttärensä nuorelta Theodorelta, lopuksi myrkyttäen tämän. Kuten Romeossa ja Juliassa Adela kuolee rakastettunsa rinnoille. Hrim Thor, eli talven kuningas (—, or the Winter King) on aiheeltaan skandinaviseen tarustoon kuuluva, mutta Lewisin omintakeisesti kertoma; sisältönä on romantikkoja miellyttänyt kuvaus valhehaamuisen vuorenpeikon valtaan joutuvasta neidosta, runorakenteessa on Lenoren ratsastustahti, ja loppukäänteenä on naivi huomautus, ettei neitojen tule uskoa jokaisen vieraan kauniita sanoja. Ballaadissa Vaeltaja (The Wanderer of the Wold), jota Lewis sanoo "vanhaksi englantilaiseksi tarinaksi", esiintyy aihe kahden veljen rakastumisesta samaan neitoon ja neidon petollisuudesta molempia kohtaan. Gonzalvo ilmoitetaan ylimalkaan espanjalaiseksi ballaadiksi, ja Albert of Werdendorff eli keskiyön syleily (— or the Midnight Embrace) "saksalaiseksi tarinaksi", todistaen kuitenkin molemmat liian läheisesti Lewisin erikoistyylistä ollakseen mitään suoranaisia käännöksiä. Donalblaynen neito (The Maid of Donalblayne) on "skotlantilainen", Valencian pyhiinvaeltaja (The Pilgrim of Valencia) "espanjalainen", ja Wintonin harmaa munkki (The Grey Friar of Winton) "englantilainen" ballaadi. Täten valikoiden ja vapaasti luistavin anapestisäkein uudelleen kertoen Lewis sommitteli "kauhutarinansa", tapansa mukaan jättäen lukijan epätietoiseksi siitä, mikä oli se varsinainen lähde, josta hän ballaadinsa otti, ja kuinka paljon niissä oli vierasta ja hänen omaansa. Kokoelmansa toisessa osassa hän on tarkempi, ilmoittaen useiden kohdalla lähteen, mistä se on saatu ja mikä taas on hänen omaansa. Näitä jälkimmäisiä olisivat siis: Bothwellin kaunis Jane (Bothwell's Bonny Jane); Osric Leijona (— the Lion), johon on kuitenkin liitetty se lisämuistutus, että sittenkuin tekijä oli sen kirjoittanut, hän oli nähnyt muutaman ranskalaisen ballaadin, joka jonkinverran muistutti siitä; (Munkissa julkaistu) Alonzo Urhoollinen ja sen parodia Giles Jollup (— the Grave and Brown Sally Green), johon viimemainittuun hän tunnustaa saaneensa vaikutelmia eräästä sanomalehdessä olleesta parodiasta; Pilvikuningas (The Cloud King); Merimiehen tarina (The Sailor's Tale); Ruhtinatar ja orja (The Princess and the Slave); Kaunis kultasormus (The Gay Gold Ring, ei "The Gray Gold King", kuten Richter ilmoittaa) ja Julma valkoinen nainen (The Grim White Woman). Mutta tarkemmin näitäkin tarkastellessa huomaa, että "Kaunis kultasormus", johon Lewis loppuun liittämässään huomautuksessa sanoo saaneensa aiheen "joltakin kreikkalaiselta kirjailijalta", jonka nimen hän muka oli unohtanut, onkin yksinkertaisesti muunnos ja Vertavuotavan nunnan vaikutelmista syntynyt mukaelma Goethen runosta Korinthin morsian (Die Braut von Korintti); Lewisin "kreikkalainen kirjailija" on Korinth-nimestä johtunut, hyvin kaukaa kaartava viittaus alkuperäiseen lähteeseen. Lisäksi hän julkaisi siinä useita käännöksiä J. G. v. Herderin kokoelmasta Kansojen ääniä lauluissa (Stimmen der Völker in Lieder). Niitä ovat: Elverin kukkula (Elver's Hoh — Elvershöhe); alkuperäinen on ensimmäisen persoonan kertomus ihanasta unestaan taikavuorella — Lewisillä ritari Algamoren kuvaus; kun alkuperäisessä haltijatar kehoittaa: Steh' auf du muntrer Jüngling, auf!, sanoo Lewis teatterimaisesti: Arise, thou gallant young warrior, arise! Lewis ei voi käännöksissäänkään vapautua pöyhkeän ja teennäisen ritariballaadin tyylistä, vaan muuttaa esim. yllämainitun runon keveät, nelisäkeiset, kansanlaulua muistuttavat värssyt raskaiksi kahdeksansäkeisiksi, joista alkuperäisen huolettomuus, iloisen nuorukaisen kauniin unen utuisuus, on kokonaan kadonnut. Herderin kokoelmasta ovat lisäksi lähtöisin: Angantyrin miekka (The Sxvord of Angantyr — Zaubergespräche Angantyrs und Hervors), jonka Lewis on muodostanut vapaasti oman makunsa mukaan, samalla menettäen siitä muinaisskandinavialaisten runojen jylhän kaiun; Kuningas Hakonin kuolinlaulu (King Hakon's Deathsong — König Hako's Todesgesang); Keijukaiskuninkaan tytär (The Erl-kings Daughter — Erlkönigs Tochter); ja Vetehinen (The Water-king — Der Wassermann), käännetyt yleensä vapaasti, jopa vain mukaillen. Yleensä Lewis ei pannut huolta runojen alkuperäisen hengen ja värin säilyttämiseen, vaan koetti pakoittaa ne kaikki melkeinpä hyvällä tahi pahalla sen ylimalkaisen kaavan ja käsityksen mukaiseksi, mikä hänellä romanttisesta ballaadista oli. Kokoelman käännöksistä on vielä mainittava Goethen Keijukaiskuningas (The Erl-king — Erlkönig) ja Kalastaja (The Fisherman — Der Fischer), jotka ovat tarkempia ja myös onnistuneempiakin. Scott antoi kokoelmaan alkuperäiset runonsa Tulen kuningas (The Fire King), Glenfilas ja Juhannusaatto (Eve of St. John), sekä käännöksensä G. A. Bürgerin Villistä metsästäjästä (The Wild Huntsman — Der Wilde Jäger) ja Goethen Claudine von Villabellasta otetun Frederick ja Alice nimisen ballaadin. Scottin ystävä J. Leyden ja näytelmäkirjailija G. Colman Jr. julkaisivat siinä myöskin runonsa kumpikin. Eräät parodiat ja vanhat, tunnetut ballaadit täydentävät lopuksi tämän eriskummallisen kokoelman, jolla ei saata sanoa olevan runollista arvoa.

Lewis, kuten yllä on sanottu, ilmoittelee lähteitään hyvin epäselvästi. Vaikka se esim. skandinavialais-aiheisissa runoissa on ollut Herderin kokoelma, hän välttää mainitsemasta sitä, ilmoittaen sen sijaan samat lähteet, joita Herder on käyttänyt. Niinpä hän ilmoittaa saaneensa Hervorin "Hick'in" kokoelmasta Thesaurus Linguarum Septentrionalium, joka on ollut Herderinkin lähteenä. Tämän kokoelman tekijä ei kuitenkaan ole "Hick", kuten Lewis sitä tuntematta hätiköiden kirjoittaa, vaan "Hickes". Useat ballaadinsa hän sanoo saaneensa tanskalaisesta kokoelmasta Kaempe-viser, mutta on välittäjänä tässäkin ollut Herder, jonka lähteitä tuokin kokoelma oli. Tämä "Kaempe-viser" tarkoittaa Peder Syvin Köpenhaminassa 1695 julkaisemaa teosta Et Hundrede udvalde Danske viser, förögede med det andet Hundrede, jossa on alkupohjana jo 1591 ilmestynyt Anders Sörensen Vedelin julkaisu 100 udvalgte Danske Viser. (Frank Edgar Farley: Scandinavian Influences in the English Romantic Movement, Boston, 1903; Lewis ss. 57-58, 86-88, 177-178; sivulla 238 on seuraava tiedonanto: "M.G. Lewis julkaisi molemmat Grayn norjalais-oodit Ihmetarinoissaan". Nämä olisivat siis olleet The Fatal Sisters ja The Descent of Odin, mutta ei niitä ainakaan Morleyn painoksessa ole.) Katso myös J. Viktor Johanssonin tutkimusta Den förromantiska balladen i Sverge (Göteborgs högskolas årsskrift, 1912).

[130] The Edinburgh Review, 1803, I, ss. 314-315. Kirjoittaja on tunnettu älypää Sydney Smith.

[131] Life I, s. 228.

[132] Life I, s. 223.

[133] Life I, s. 229 (kirje tammik. 13 p. 1803).

[134] Life I, s. 234.

[135] Life I, s. 358.

[136] The Journal of Sir Walter Scott, 1890, I, s. 7 (marrask. 22 p. 1825).

[137] John Russell: Memoirs, Journal and Correspondence of Thomas Moore, 1853. III, ss. 43-46.

[138] Russell II, ss. 55-56 (Kirje E.F. Daltonille marrask. 23 p. 1814.)

[139] Russell, VIII, ss. 43-50. Lewisin sanoista päättäen — "lupasitte antaa minulle runollisen romaaninne ensi puoliskon korjausarkit" — oli kysymyksessä jonkin Mooren teoksen painattaminen; vaikea on kuitenkin päättää, mikä se olisi ollut, sillä Anakreon oli ilmestynyt 1800 ja Poems by Thomas Little 1801; 1803 Moore meni Bermudassaarille, julkaisten seuraavan teoksensa vasta 1806. Lewisin määritelmä (poetical romance) sopisi Laila Rookhiin, joka kuitenkin ilmestyi vasta 1817.

[140] Moore: Byron, IV, s. 47 (kirje Mr. Murraylle).

[141] Edward Dowden: The Life of Percy Bysshe Shelley, II, ss. 37-38. J.A. Symonds: Shelley, 1922, s. 90.

[142] Symonds, ss. 18-19: "Hänen mielirunoilijansa … olivat Munkki Lewis ja Southey, hänen mieliproosakirjansa Mrs. Radcliffen ja Godwinin romaanit". — Dowden, I, s. 42: "Hänen poikaikään kuuluvaa intohimoansa romanttiseen, salamyhkäiseen ja kauheaan tyydyttivät esim. M.G. Lewisin ballaadit, joiden epäaito soinnuntahti helposti miellytti korvaa".

[143] Kirja, jota he lukivat, oli Fantasmorgiana, ou recueil d'histoires d'apparitions, de spectres, revenans etc. Traduit de l'Allemand par un amateur. Paris 1812. (Maria Vohl: Die Romane und Novellen der Mary Shelley, 1913.)

[144] Lewisin molemmat sisaret.

[145] Nämä tiedot ovat Baron-Wilsonin usein mainitusta elämäkerrasta.

[146] Russell, VIII, ss. 43-50. (Lewisin kirjeet Moorelle marrask. 19 p. 1802 ja marrask. 9 p. 1803).

[147] Br. Museumin luetteloissa on Lewisin nimen alle merkitty seuraava teos: Königsmark ryöväri eli Böhmin kauhu, johon on liitetty Rosenbergin ja Adelaiden sekä heidän orpotyttärensä liikuttava tarina (Koenigsmark the Robber, or the Terror of Bohemia, in which is included the affecting history of Rosenberg and Adelaide and their orphan daughter). Lewisillä ei kuitenkaan ole mitään osuutta tähän kirjaan, vaan on sen toimittanut englanniksi jostakin saksalaisesta rosvoromaanista eräs Mr. Sarrat, "a man of very great abilities; he is known in the literary world as the author of a New Survey of London, Koenigsmark the Robber, a romance, in one volume, The Life of Buonaparte; and he has also translated a novel from the French, called The Three Monks, dedicated to M.G. Lewis, Esq." (Memoirs of Mrs. Crouch, II, s. 311).

[148] Saksalaisen rosvoromantiikan laajuudesta antanee seuraava Müller-Fraureuthin kirjasta Die Ritter- und Räuberromane (1894) poimimani nimiluettelo jonkinmoisen käsityksen:

Eräs "kirjailija" G.H. Heinse julkaisi Gerassa vv. 1786-1793 kaikkiaan 23 romaania, yhteensä 46 nidosta; eräs Bornschein niminen kirjoittaja julkaisi samassa kaupungissa 39 romaania; Karl Gottlob Cramer (1758-1817) kirjoitti 68 romaania, yhteensä yli 100 nidosta, ollen aikanaan Saksan luetuimpia kirjailijoita, joka suhtautui ivansekaisella säälillä sellaisiin "kirjailijoihin" kuin Goetheen, Schilleriin y.m.; erinomaisen tuottelias — m.m. itsemurhaajain elämäkertoja — oli myös Chr. H. Spiess (1755-1799); D. Th. Wangenheim julkaisi yli 30 "historiallista" romaania; Goethen lanko Chr. A. Vulpius, Rinaldo Rinaldinin kirjoittaja, julkaisi 61 romaania, 35 näytelmää, ja 5 muuta teosta, rakastaen erikoisesti sointuvia italialaisia nimiä kuten Fernando Fernandini, Lionardo Montebello, Orlando Orlandini ja Armidoro; ja pappi A.H.J. Lafontaine voitti tuotannollaan kaikki kilpailijansa julkaisten yli 150 romaania. Näihin samoihin kuuluvat myös jo mainitut Naubert ja Veit Weber (Georg Leonhard Wächter, 1762-1837), Ludvig Franz Josef von Baczko (1756-1823), ja Kajetan Tschink (1763-1813). Näiden kirjojen sisällöstä antavat niiden nimet melko hyvän käsityksen: keski- ja ritariaikaa kuvaavia ovat Menneisyyden tarinoita; Ernst v. Wartburg, perhetarina ritarihengen ja paavillisuuden ajoilta; Reinek von Waldburg, Kettu Repolaisen mukaan tehty kertomus nyrkkivallan ajoilta; Musta ritari; Vanhurskas Vehm-oikeus; Kohtauksia ritariajalta; Friedrich von Haustein, eli munkkien viekkaus ja paavien petos; Barthold von Urach, tosi saksalainen ritaritarina keski-ajalta, j.n.e.; ryöväri- ja murharomantiikkaa ovat: Lorenzo, metsän hurja mies, eli rosvoneito; Coronato Hirmuinen, eli Abällino kalabrialaisten joukossa; Vendeen sankaritar, eli nais-Aballino; Lutardo, eli rosvopäällikkö; Karl Strahlheim, eli kiitollinen rosvo; Angelica, suurrosvo Odoardon, Pechian prinssin tytär; Kertomus Martin-murhaajasta, talonpojasta, j.n.e.; haamujuttuja ovat: Kokoelma kauhistuttavia tapahtumia ja hirvittäviä kertomuksia; Vitold, Liettuan suuriruhtinas; Haamukertomus; Geisterburgin rauniot, eli keski-yön varoittava ääni; Henkiennäkijätär kreivitär von Hohenacker; Erään henkiennäkijän historia; Bilinin yhdeksän kaksoista, haamu- ja ritarikertomus; Matilda von Villanegas, eli nais-Faust (mukaelma Munkista); Erich von Sickingenin haamu ja hänen vapahduksensa, j.n.e.; meri- ja eksoottiseen romantiikkaan viittaavat seuraavat: Äylo ja Dshadina, eli pyramiidit; Antonia della Roccini, merirosvokuningatar; Merirosvokuningatar Hariad, eli Afrikan kauhu; William Lancelot, Englannin merirosvo; j.n.e.

Tämän Lewisiä lähellä olevan kirjallisuuden englantilaisista vastineista ovat esimerkkinä Rosa Matildan (oikea nimi Charlotta Dacre) romaanit, esim. kolmiosainen teos Pyhän Omerin nunnan tunnustukset (The Confessions of the Nun of St. Omer) ja Zofloya, eli maurilainen (— or the Mor, 1812); T. J. Horsley-Curtiesin romaanit, esim. viisiosainen teos Pyhän Botolfin luostari, eli musta naamio (St. Botolfs Priory or the Sable Mask), neliosainen Udolphon munkki (The Monk of the Udolpho), ja St. Oswythin luostarin vanhat aikakirjat (The Ancient Records of the Abbey of St. O.); Miss M. Hamiltonin neliosainen St. Bernardon metsä (The Forest of St. Bernardo); Miss Daviesin kolmiosainen Munkki ja hänen tyttärensä (The Monk and his Daughter); ja Miss Grantin neliosainen Adelaide. Nämä ja aivan lukemattomat samanlaatuiset, kuten esim. Charlotte Smithin (1749-1806) Vanha aatelistalo (The Old Manor House, 1793); Mrs. Bonhoten Bungay Castle; Charles Lucasin Jaakko Smithin historia eli Pyhän Donatin linna (The History of Jack Smith, or the Castle of Saint Donat); F.H.P:n The Castle of Caithness; Kreivi Roderickin linna eli goottilaisia aikoja (Count Roderick's Castle or Gothic Times); W.C. Probyn Linnan henki (The Spirit of the Castle); Maria Regina Rochen Clermont ja Luostarin lapset (The Children of the Abbey, 1798 jo kymmenes painos); Mrs. Pearsonsin Salaperäiset varoitukset (Mysterious Warnings); Francis Lathamin Keskiyön kello (The Midnight Bell); Markiisi Grossen Kamalia mysterioita (Horrid mysteries); Miss Wilkinsonin Harmaiden katujain luostari (The Convent of Grey Penitents); Miss Henrietta Mossen Katsahdus esi-isiimme (A Peep at our Ancestors, 1807); Lady Morganin (Miss Sydney Owensonin) Ida of Athens ja Villi irlantilaistyttö (The Wild Irish Girl, 1806); ja A.M. Bennettin Anna (— or, The Memoirs of a Welch Heiress, interspersed with Anecdotes of a Nabob, 1785) sekä saman Vaikeuksia, eli isäni haamu (Vicissitudes abroad, or, The Ghost of my Father, 1806, kuusi osaa). Tähän luetteloon, jonka olen tehnyt Scarboroughin, Saintsburyn ja Raleighin ennen mainittujen teosten sekä Lewisin Adelgithan ja Itä-indialaisen loppusivuilla olevien kustantaja J. Bellin ilmoitusten mukaan, ja joka ei luonnollisesti ole lähimainkaan täydellinen, sisältyy, kuten lukija huomaa, useita Jane Austenin mainitsemista horrid-kirjoista. Tämän ajan kirjallisuus-ilmoituksissa, joita kustantajat painoivat tuotteidensa takakansille, vilahtelee lisäksi runsaasti sellaisia nimiä kuin Rodolphus of Werdenberg, Friedwaldin metsä, Salaperäiset sisarukset, Espanjalainen rosvo y.m., jotka otaksuttavasti ovat käännöksiä saksasta. Mitään tutkimusta, jossa edes Müller-Fraureuthin tapaan olisi luetteloitu ja aiheen mukaan järjestetty nämä romaanit, en tunne; Scarboroughin kirja on siinä suhteessa puutteellinen, eikä tämä olekaan sen teoksen päätehtävä. Lähdekirjana tässä suhteessa on mainittava myös Einar Nylénin teos Skräckromantik. Studier i tysk och engelsk förromantik (Göteborg 1924), ja, mitä Ranskan vastaavaan kirjallisuuteen tulee, ennen mainittu Killenin teos.

Sekä Saksassa että varsinkin Ranskassa ja Englannissa, todennäköisesti Mrs. Radcliffen ansiosta, tämä kirjallisuus näyttää suurelta osalta olleen naisten tuottamaa. Kirjallisuudessa niin epäilyttävältä tuntuva miss ja madame uudistuu pöyristyttävän usein tekijäin nimen edessä. Mutta heidän joukossaan löytyy kuitenkin kaksi "missiä", joiden tuotanto ei ole päässyt niin unohtumaan kuin useimpien sisariensa, nimittäin sisarukset Sophia (1750-1824) ja Harriet (1757-1851) Lee. Heidän runsaasta tuotannostaan (Richter, I, ss. 271-277) mainitsen heidän yhteisen teoksensa Canterburyn tarinoita (Canterbury Tales, 1797-1805) ja siitä kertomuksen Kruitzner, jonka mukaan Byron on tehnyt näytelmänsä Werner. Richterin selostus kertomuksen sisällöstä osoittaa tämän aivan epäämättömäksi tosiasiaksi; tämä heikon ja rikollisen isän tyyppi oli kuitenkin, kuten aikaisemmin olen viitannut, pääpiirteissään valmiina Radcliffen Metsän tarinassa. Kruitzner on mielenkiintoinen vielä senkin vuoksi, että se on rakennettu Schillerin Ryövärien mukaan. Byron lausui siitä: "This tale made a deep impression upon me, and may indeed be said to contain the germ of much that I have since written"; hän oli lukenut sen ensi kerran 1802. (Heinrich Kraeger: Der byronsche Heldentypus, München 1898.)

[149] Tästä huolimatta hän kuitenkin ilmoittaa esipuheensa lopussa lähteitään. Sen mukaan olisivat Epäluulo eli Blanche ja Osbright (Mistrust or —) pitkähkö, keskiaikais-aiheinen kertomus sukuvihasta ja lasten traagillisesta rakkaudesta, Enoni ullakkoikkuna (My Uncle's Garret Window), pitkähkö, mutta luonnollinen ja miellyttävä nykyaikaisaiheinen kertomus, Anaconda ja Amorassan lainauksia ja muodostelmia saksasta; Amorassan onkin, huomauttaa Conant ennen mainitussa teoksessaan, osaksi käännös F.M. Klingerin tarinasta Der Faust der Morgenländer; Amiraali Quarino ja Kuningas Rodrigon kukistuminen olisivat ballaadikäännöksiä espanjasta; ja Bertrand ja Mary-Belle, Falkensteinin lordi, sekä Kuoleva morsian samoja saksasta (kaksi viimemainittua Herderin kokoelmasta); hänen omiansa olisivat: ballaadi Sir Guy etsijä (— The Seeker), aiheena kansantaru linnaan iäksi suljetusta neidosta, jonka rohkea ja päättäväinen ritari voi vapauttaa; Neljä Facardineä (The Four Facardins), toinen osa, jonka Lewis sanoo kirjoittaneensa jatkoksi kreivi A. v. Hamiltonin kesken jääneelle, samannimiselle itämaiselle kertomukselle; Bill Jones, ihmetarina, Walter Scottilta saadun aiheen mukainen, Coleridgen Vanhasta merimiehestä muistuttava murha- ja haamuballaadi; ja 800-säkeinen kertovainen runo Oberonin seuralainen, eli legenda kolmesta sisaresta (Oberon's Henchman, or the Legend of the Three Sisters), jonka Lewis aloitti jo syyskesällä 1800 oleskellessaan Bothwell-Castlessa. Tuntien hyvin taipumuksensa käyttää hyväkseen toisten työtä hän alamuistutuksissa tällä kertaa rehellisesti ilmoittaa, mistä mikin ajatus ja säe on lainattu. Runo käsittelee Oberonin ja Titanian riitaa Indian kuninkaan pojasta, mutta nämä Shakespearen hennot luonnon lyyrillisyyden runohenget muuttuvat Lewisillä epärunollisiksi voima- ja mahtiolennoiksi, jotka sopivat paremmin syöjätär-satujen ympäristöön kuin ihanain keijukaisten valtijoiksi.

[150] Lewisin oma ilmoitus painetun kappaleen alussa.

[151] Tätä Monvelin kappaletta ei voi olla asettamatta myös Radcliffen Italialaisen yhteyteen; juonessa on siksi paljon yhtäläistä, nimenomaan se, että pahan papin avulla tahdotaan estää kaksi nuorta saamasta toisiansa eli siis koko pääasiallinen pohja, että täytyy otaksua Radcliffen käyttäneen ranskalaista teosta hyväkseen rakennellessaan omaansa. Katso Edmond Estève: Études de littérature préromantique, 1923. Luvussa Le théâtre "Monacal" sous la revolution tekijä selostaa (ss. 107-109) Luostarin uhrien juonen. Aatelisnainen Madame de Saint-Alban tahtoo estää tyttärensä Eugenien joutumasta puolisoksi köyhälle, mutta kunnolliselle Dorvalille, ja lannistaakseen hänet uskoo hänet rippi-isänsä Laurentin haltuun luostariin. Huhu kertoo hänen kuolleen, jolloin Dorval epätoivoissaan menee toiseen, Laurentin luostarin vieressä olevaan luostariin. Kappale on nelinäytöksinen ja esitettiin ensi kerran maalisk. 29 p. 1791.

[152] Cumberland's Br. Th., 29:s osa, s. 9.

[153] Genest, VIII, ss. 235-237. Katso huomautusta 80.

[154] Baron-Wilsonin tekemän Lewisin elämäkerran lopussa olevassa Lewisin teosten luettelossa mainitaan eräs Village Virtues niminen teos, josta ei itse tekstissä puhuta mitään. Tällaista kirjaa ei kuitenkaan löytynyt British Museumin kirjastosta, ja ovat tiedusteluni muualtakin olleet turhat. Lewis ei ole sellaista kirjoittanut.

[155] Lewis oli alituisena vieraana Holland Housessa, jonka valtijatar, Lady Holland, oli hyvin älykäs ja sattuvasanainen. Kun Lewis kerran valitti, että hänet oli pantu kirjoittamaan burleskia komiikkaa, mikä ei häneltä luonnistu ollenkaan, huomautti lady Holland: "Ette tunne omia lahjojanne". (The Holland House Circle, kirj. Lloyd Sanders, 1908.)

[156] Boswell: Life of Dr Johnson, II, s. 148 (Everyman's L.). Se, mitä seuraavassa tekstin kappaleessa on sanottu orjakysymyksen vaikutuksesta Johnsonin kantaan Amerikan asiassa, perustuu Yrjö Hirnin teokseen Dr Johnson och James Boswell (1922), ss. 192-193.

[157] William Wilberforce, his friends and his times, kirj. John Campbell Colguhamn, 1867. Ss. 172-174. — The Life of William Wilberforce, by his sons. IV, s. 292.

[158] S.T. Coleridge: Table Taik, 1835 (maalisk. 20 p.).

[159] Baron-Wilsonm elämäkerrassa.

[160] Heinäk. 10 p. 1817 Byron kirjoittaa Moorelle Venetsiasta, La Mirasta, ilmoittaen Lewisin olevan siellä ja lausuen tämän johdosta tyytyväisyytensä: "How pleasant! He is a very good fellom. Hän kertoo lainanneensa Lewisille extracts from Lalla Rookh and Manuel, and, out of contradiction, it may be, he likes the last, and is not much taken with the first of these performances". Venetsiassa Lewis viipyi elokuun alkupuolelle, matkustaen Englantiin 7 ja 12 päivän välillä. (Moore: The Works of Lord Byron. Kirjeet Mr. Murraylle heinäk. 15 p. ja elok. 12 p. 1817. IV, s. 47 ja s. 53.)

[161] Eräs Miss F., joka oli Lewisin matkatoverina sekä meno- että paluumatkalla, on kirjoittanut tarkan kuvauksen hänen viime hetkistään; se on julkaistuna Baron-Wilsonin elämäkerrassa.

[162] Russell: Moore, II, ss. 183-185, 301.

[163] Munkki (1924 painos), II osa, ss. 36-37.

[164] Munkki, III osa, X luku.

[165] Tarkoitan tällä, että se oli uutta nyt; se oli kyllä esiintynyt Englannin aikaisemmassa romantiikassa, esim. Elisabethin ajan melodraamoissa, joiden realismi kuvastuu melkoisessa määrässä Shakespearen näytelmissä. Henrik VI:n toisessa osassa kuvataan esim. Gloucesterin herttuan ruumista: "Hänen kasvonsa ovat mustat ja kuolleella verellä, hänen silmänsä pullistuneemmat kuin eläessä, tuijottaen aavemaisesti kuin kuristetulla; hänen hiuksensa ovat pystyssä ja sieraimensa kuin taistelussa auenneina; hänen kätensä ovat levällään kuin olisi hän tarrautunut elämästä kiinni ja olisi väkivalloin masennettu". Kardinaali Beaufortin kuolema, murhakohtaus meren rannalla ja kuningatar Margaret suremassa Suffolkin pään ääressä ovat esimerkkejä samasta kauhutyylistä; Gloucesterin silmäin puhkaiseminen Kuningas Learissa samoin. Titus Andronicuksen kauhukuvaukset ovat realismissaan järkyttäviä. Tamora lausuu: "Täällä ei paista aurinko milloinkaan, mitään ei täällä kasva paitsi yön pöllöä ja kohtalon korppia, sydänyön hetkellä täällä tuhat paholaista, tuhat sihisevää käärmettä, kymmenentuhatta lihavaa rupikonnaa ja yhtä monta menninkäistä pitäisi niin peloittavaa ja kamalaa ääntä, että jokainen kuolevainen sen kuullessaan joko heti menettäisi järkensä tahi heittäisi äkkiä henkensä" — mikä on jokseenkin samanlainen mielikuva kuin Bunyanin Kuoleman varjon laakso tahi Epätoivon linna. Kuningas Juhanassa Constance kutsuu kuolemaa seuraavin sanoin: "Oi ystävällinen, rakastettava kuolema! Sinä tuoksuva löyhkä, terveellinen mätä, sinä jälkeentulevien viha ja kauhu, nouse vuoteeltasi, ja minä tahdon suudella inhoittavia luitasi, pistää silmäni onttojen kulmiesi alle, kiertää kotoiset matosi näiden sormieni ympäri, tukahduttaa hengitykseni tunkkaisella pölylläsi, ja olla raatohirviö kuten sinäkin!" Romeossa ja Juliassa esiintyy koko hautausmaa- ja kalmaromantiikka. Romanttiset ruumismadot, joita Lewis niin usein (ja Southey) käytti, esiintyvät siis jo Shakespearella. — Burgverliess-sanan on selvittänyt Müller-Fraureuth.

[166] Munkin loppusivuilla oleva kuvaus Ambrosion kuolinpaikasta.

[167] The Poetical Works of Scott, Oxford Complete Edition, julkaissut J. Logie Robertson 1910.

[168] Linnan haamun maanalainen vankila on tietenkin saksalainen Burgverliess, joka Reginaldin kohtalosta päättäen on lähinnä kotoisin Schillerin Ryöväreistä. Piirityskohtaus juontanee alkunsa Götz von Berlichingenistä. Se, etten yhdistä Ivanhoeta näihin Scottinkin hyvin tuntemiin teoksiin, johtuu siitä, että Linnan haamussa esiintyvät munkki ja narri tuovat juuri tämän teoksen aivan Ivanhoen rinnalle, jossa ne kuten tunnettua esiintyvät hyvin huomattavissa osissa; ne todistavat, että Linnan haamu, joka löytyi Abbotsfordin kirjastossa, oli Scottin päälähde, mitä Torquilstonen linnaan tulee.

[169] Historiallisen romaanin sukupuussa ovat aikaisempina ilmiöinä (katso esim. Dora Binkert: Historische Romane vor Walter Scott, Berlin 1915) kuin goottilainen romaani huomattavat sellaiset teokset kuin Defoen Memoirs of a Cavalier (1724) ja Lelandin Longsword (1762), jota jälkimmäistä tekijä itse sanoi "historialliseksi romaaniksi" (Historical Romance). Näistä on edellinen historiallinen sikäli, että nuo soturin muistelmat koskevat kolmikymmenvuotista ja Englannin kansalaissotaa, joista hän antaa eloisan ja realistisen kuvauksen; yleistyyli on kuitenkin pikareskikirjan tapaan jatkuvaa, tapahtumien ja sattumien jonottavaa kuvausta, ilman rajoitettua ja keskitettyä rakennepiiriä. Romanttinen väritys puuttuu. Longsword taas esittää menneisyyden loistavaa tarinaa Shakespearen historiallisten näytelmäin tyyliin, sisältäen (Cross: The Development of the English Novel, s. 101) "nearly ali the elements of Scott's histortcal romances", mutta ollen vailla romantiikan väritystä. Ennenkuin historiallinen romaani siinä merkityksessä kuin miksi se nyt käsitetään, saattoi syntyä, tarvittiin kahden linjan: historiallisen asiallisuuden ja goottilaisen romantiikan yhtyminen. Tämän yhdistämisen suoritti Walter Scott. Hänen omasta kertomuksestaan (Waverleyn esipuhe, 1829) muuten näkyy, että goottilaisuus pani hänet sille uralle, jota kulkien hän muutti historiallisen tietonsa ja tajunsa romantiikaksi; hän lausuu nimittäin: "I had nourished the ambitious desire of composing a tale of chivalry, which was to be in the style of the Castle of Otranto, with plenty of Border characters, and supernatural incident". Sen alku viittaa (julkaistu myöhemmin Waverleyn liitteenä, esim. Everyman's L.) selvästi siihen, kuinka historiallinen puoli oli Scottille jo hänen nuoruudessaan tärkeällä siialla.

Scottin suhteesta goottilaisuuteen on Walter Freye kirjoittanut tutkimuksen nimeltä The Influence of "Gothic" Literature on Sir Walter Scott (Rostock, 1902, 63 sivua). Goottilaisesta kirjallisuudesta hän mainitsee Otranton linnan, Vanhan englantilaisen paroonin, Udolphon mysteriot, Metsän tarinan ja Christabelin sekä Zastrozzin ja St. Irvynen, asettaen rinnakkain niistä ja Scottin runoelmista, etupäässä Viimeisen runojan laulusta, löytämiään sanallisesti toisistaan muistuttavia kohtia. Lewisin muuta tuotantoa kuin Munkin, ja Scottin osuutta esim. Ihmetarinoihin hän ei mainitsekaan; Scottin romaanien käsittely on jäänyt kokonaan suorittamatta. Tekijällä ei ole käsitystä goottilaisuuden johtomotiiveista ja on hänen teoksensa vain sarja hajanaisia rinnastuksia, joiden asiallisuudesta usein voi olla eri mieltä. Tavattoman lukuisat painovirheet rumentavat kirjaa; Clara Reeve esiintyy "Anna" Reevenä ja E.T.A. Hoffmann "Theodore William" Hoffmannina; St. Irvyne on muuttunut "St. Iroyne'ksi". — Ivanhoe-romaanin lähteitä käsittelee Roland Abramczyk teoksessaan (Über die Quellen zu Walter Scotts Roman "Ivanhoe", Halle a. S., 1903). Lähteiden joukossa (jotka Scott muuten itse luettelee suureksi osaksi 1830 kirjoittamassaan Ivanhoen johdannossa) hän mainitsee m.m. Linnan haamun (joka oli Abbotsfordin kirjastossa, kuten sen 1838 julkaistu luettelo osoittaa), asettamatta sitä kuitenkaan niin ratkaisevasti Torquilstonen linnan yhteyteen kuin pitäisi. S. 141 hän sanoo päinvastoin: "So ist das Castle of Otranto sicher das Urbild des Torquilstone-Castle", mikä on totta, mutta vain Conwayn linnan välityksellä. Hän väittää, että Manfred, Ambrosio j.n.e. olisi johdettava Lovelace-tyypistä (s. 138), mitä en voi myöntää oikeaksi. — Georg Hofmannin teos: Entstehungsgeschichte von Sir Walter Scotts "Marmion" (Königsberg 1913) kärsii samasta yleisen ja kokoavan näkemyksen puutteesta, mitä tulee goottilaisuuden vallitseviin perusmotiiveihin, kuin edellämainitutkin, kykenemättä siis käsittelemään Marmionia nivelenä silloin jo kauan käymässä olleen kehityssuunnan ketjussa. Huomattavana tutkimuksena mainitsen lopuksi Louis Maigronin teoksen Le roman historique a l'époque romantique. Essai sur l'influence de Walter Scott (1898), jossa tekijä lausuu (ss. 77-78) m.m.:

"Depuis plus d'un demi-siècle, un irrésistible courant poussait la littérature anglaise vers les choses du moyen Age. Horace Walpole, Clara Reeve, Anne Radcliffe, bien d'autres encore avaient mis le gothique en honneur. Tous ces prédécesseurs de l'auteur d'Ivanhoe, il n'est pas de notre sujet de les étudier. Ce qu'il faut dire cependant, c'est que tout ce grand mouvement vient aboutir à Walter Scott … qu'il a eu le mérite … de tirer parti mieux que les autres des matériaux qu'ils avaient préparés".

[170] The Poetical Works of Samuel Taylor Coleridge including his Dramatic Writings. Introduction by William Michael Rossetti, 1912. Christabel oli kirjoitettu paljoa aikaisemmin ja tunnettu laajalti käsikirjoituksena, ennen painosta ilmestymistä.

[171] The Poetical Works of Lord Byron. Introduction by W.M. Rossetti. Ilman vuosilukua.

[172] Elegy on Newstead Abbey: And sable Horror guards the massy door; Lewis (The House upon the Heath): And brooding Horror on its site reposed. Tutkimuksessansa Lewis' Monk und Ossian in ihrem Verhältnisse zu Lord Byron (1905) on Joseph Weigang osoittanut, että Byron oli saanut vaikutelmia Munkista. Sitä on hänen mielestään huomattavissa m.m. sellaisissa kohdissa kuin Giaourin säkeissä (945-950):

It is as the dead could feel The icy form around them steal, And shudder, as the reptiles creep, To revel o'er their rotting sleep Without the power to scare away The cold consumers of their clay —

ja Laran (canto II, 660-662) säkeissä:

But creeping things shall revel in their spoil, And fit thy clay to fertilize the soil —,

jotka siis osoittaisivat Munkin kauhurealististen ruumismatojen läsnäoloa. Edelleen olisi Munkin Vaeltavan juutalaisen ja paholaisen kuva saapuvilla Manfredissa ja Cainissa, väite, johon saan myöhemmin palata. Lopuksi Weigang osoittaa sangen hyvillä perusteilla, että Munkkiin sisältyvä Lewisin runo The Exile on ollut osallisena Byronin Childe Haroldin kuuluisan jäähyväislaulun Adieu, adieu, my native shore… syntyyn.

[173] Harry Buxton Forman: The Works of Percy Bysshe Shelley, 1880.

[174] Forman Shelleyn nuoruudenteoksiin liittämissään huomautuksissa.

[175] Lachin y Gair.

[176] Maturinin teoksista olen lukenut vain hänen pääromaaninsa Kohtalokas kosto ja Melmoth Vaeltaja. Muussa suhteessa perustuvat tietoni hänestä, paitsi käsikirjoihin, kuten esim. Beersin ja Richterin sekä Eltonin teoksiin, Niilo Idmanin tutkimukseen _Charles Robert Maturin. His Life and Works (Helsinki, 1923), jossa Idman on erittäin laajasti tehnyt selkoa Maturinin teosten sisällyksestä, siten saattaen ne tutkijain ulottuville; Maturinin teokset ovat nimittäin hyvin harvinaisia ja tavattavissa vain Englannin suurista kirjastoista. Käytettävänäni ovat olleet myös Oscar F.W. Fernsemerin teos Die dramatischen Werke Charles Robert Maturin's, mit einer kurzen Lebensbeschreibung (1913) ja Willy Mailerin teos Charles Robert Maturin's Romane "The Fatal Revenge" und "Melmoth the Wanderer"_ (1908).

[177] Tätä eivät yllämainitut tutkijat ole ottaneet huomioon. Mielestäni olisi kuitenkin ollut syytä mainita Adelgitha, sillä koska Maturin esikoisteoksellaan osoitti ammentavansa vaikutteita aivan läheisestä goottilaisuudesta, tuntuu luonnolliselta, että se näytelmänkin alalla oli hänellä esikuvana; hänen lähteitään on etsittävä hänen omasta ympäristöstään. Bertram olisi Michael Ducas, Imogine—Adelgitha, Aldobrand—Guiscard; Anselmon apotti—St. Hildan luostarin abbedissa. Imogine on samanlainen "wretched, but a spotless wife" kuin Adelgithakin. Idman lausuu (s. 122) verrattuaan näytelmää erääseen Hannah Moren kappaleeseen ja tultuaan kielteiseen tulokseen: "A heroine of Hannah More was the least likely of any to suggest the character of the lady Imogine" — mutta sen juuri on Adelgitha omiaan tekemään.

[178] Maturinin Manuelia olisi verrattava Coleridgen näytelmään Remorse, sillä mielestäni se on kaikissa tärkeimmissä kohdissaan tämän suggeroima. Yllämainitut tutkijat eivät ole sitä tehneet, vaikka Coleridgen kappale on yleiseltä tilanteeltaan, tapahtumapaikan väriltä ja ajalta sekä juonirakenteeltaanko hyvin samanlainen kuin Manuel. Jo viimemainitun nimetkin viittaavat siihen: Manuel, Count of Valdi — Marquis Valdez; Zimena — Zulimez. Don Alonzo olisi Don Alvar; De Zelos — Ordonis; Zimena — Teresa. Markiisi Valdez on samanlainen onneton vanha isä kuin Manuelkin, joten molempain päämotiivi, rikoksista ja onnettomuuksista aiheutuva isän kärsimys, on pohjaltaan sama.

[179] William Godwin: The Adventures of Caleb Williams, 1838; sama: St. Leon. A Tale of Sixteenth Century, in four volumes, 1816. (Edellisen romaanin alkuperäinen nimi on C.W. or Things as they are, ja ilmestyi se 1793-1794.)

[180] Ensimmäinen Englannin yhteiskunnallisen romaanin kirjoittajista, jonka tuotanto herätti yleisempää huomiota, oli Thomas Holcroft (1745-1809), jonka näytelmä Tie rappiolle (The Road to Ruin, 1792) mainitaan Englannin ensimmäisenä uudenaikaisena melodraamana. Hän oli Rousseaun aatteiden kannattaja ja vallankumouksellinen, koettaen tulkita näitä aatteitaan romaaneissaan Anna St. Ives (1792, kirjeromaani) ja Hugh Trevor (1794-1797). Hän kuului Godwinin piiriin; tämän filosoofinen teos Tutkimus yhteiskunnallisesta oikeudesta (Enquiry concerning Political Justice, 1793-1794) on heijastusta Englannissa Rousseaun aatteista, ja ovat Godwinin mainitut romaanit näiden samojen aatteiden selvittelyä kaunokirjallisessa muodossa. Mutta kun goottilainen romaani oli päivän mielimuoto suorasanaisessa kertomuksessa, ei Godwin voinut eikä tahtonutkaan välttyä — paremman menestyksen saavuttamiseksi — käyttämästä goottilaisia keinoja. Caleb Williamsissa se on kuitenkin hyvin vähäistä ja onkin tämä teos realismiltaan ja kertomatavaltaan lähempänä Fieldingin tyyliä kuin goottilaisuutta, joka taas on paremmin esillä Leonissa, kuten myöhemmin nähdään. Kolmas tämän ajan yhteiskunnallisista kirjailijoista oli Robert Page (romaanit _Man as he is, 1792, ja Hermsprong or Man as he is not, 1796). Kuten tunnettua sai Shelley yhteiskunnallisen ajatustapansa ratkaisevassa määrässä juuri Godwinilta, ja on tällä filosofis-kaunokirjallisella suunnalla romantiikalle tärkeä merkityksensä. (G. Adolph Frisch: Der revolutionäre Roman in England. Seine Beeinflüssung durch Rousseau_, 1914, ss. 9, 13, 16, 22, 25, 32-34. — Johannes Meyer: William Godwins Romane, 1906. — Richterin teoksessa on laaja selonteko Godwinista.) — Vertaa huomautusta 298.

[181] Tarkoitan sitä vainosuhdetta, joka oli olemassa Falklandin ja Caleb Williamsin, sekä Javertin ja Jean Valjeanin välillä, ja joka antaa molemmissa romaaneissa tilaisuuden järkyttävään kurjuuden ja orpouden maalaukseen. Hugo tunsi esim. Munkin (Alice M. Killenin ennen mainittu teos, s. 184) ja Alonzo-ballaadin, kuten näkyy rouva Thénardierin laulusta:

Il le faut, disait un guerrier A la belle et tendre Imogine, Il Ie faut, je suis chevalier, Et je pars pour Palestine.

(Runo on kokonaisuudessaan julkaistu Killenin teoksen liitteissä.) Kun Jean Valjean menee nunnaluostariin puutarhuriksi, hän käyttää samaa keinoa kuin Raymond Munkissa; ensimmäisenä sitä lienee käyttänyt Wieland Oberonissa. (Otto Hoffmann: Studien zum englischen Schauerroman, 1915, s. 38.) Hugon Kurjat ja Meren työmiehet ovat muuten hyviä esimerkkejä siitä, kuinka voimakkaaseen kantavuuteen Lewisin osaltaan aloittama romanttinen realismi myöhemmin kohosi. Sen mukainen verinen kauhuromantiikka esiintyy hyvin kuvaavana Hugon romaanissa Han d'Islande (1823), jonka niminen romaanin päähenkilö johdattaa etsimättä mieleen Mrs. Shelleyn Frankensteinissä esiintyvän demoonin. Molemmat on kuvattu samalla tavalla, ollen yliluonnollisia hirviöitä, ja molemmista tekijät käyttävät etupäässä nimiä "demooni" ja "monster"; rajaton ihmisviha on heille ominaista, samoin kuin julmuus ja hirmuteot. Frankensteinin demooni on lähempänä Hania kuin esim. Melmoth, jota mielestäni on häneen vaikeahko verrata. Ellei Han d'Islande olisi kirjoitettu jo 1821, olisivat sen leikilliset pyövelityypit helposti johdettavissa Quentin Durwardista; molemmat ilmestyivät samana vuonna, 1823. Tähän samaan kauhuromanttiseen ryhmään Hugon tuotannossa kuuluvat vielä Bug Jargal ja Parisin Notre Dame. Hugon suhde Englannin romantiikkaan, katso esim. Gottlieb Wüscher: Der Einfluss der englischen Balladenpoesie auf die französische Litteratur von Percy's Reliques of Ancient English Poetry bis zu De la Villemarque's Barzaz-Breiz, 1765-1840. (1891). — Killen, ss. 184-186, 204, 209, 213, 215. — Gunnar Castrén: Norden i den franska litteraturen, 1910, ss. 217-226. — Ranskalaisista kauhukirjailijoista on vielä mainittava Charles Nodier, jonka teokset Tribly, nouvelle écossaise, La Fée aux miettes, Smarra ou les démons de la nuit, ja Histoire du roi de Bôheme et de ses sept châteaux ovat syntyneet engi. vaikutuksen alaisina, Gerard de Nerval, ja Villiers de L'Isle-Adam. (Alexis von Kraemer: Villiers de L'Isle-Adam, 1900.) Paitsi Killenin teosta katso J.-H. Retinger: Le conte fantastique dans le romantique françois. 1909.

[182] Robert Southey: Poetical Works, 1847. Esipuhe.

[183] Jo kouluaikanaan Southey "would glean among the fallen leaves and twigs, inhaling the penetrating fragrance which ever after called up a vision of the brook, the hillside, and its trees". — "The streams were his special delight: he never tired of their deep retirement, their shy loveliness and their melody". (Edward Dowden: Southey, ss. 9 ja 86, v:n 1909 painos.)

[184] Southey 1793: "We returned by Bowdley; there is an old mansion — now mouldering axvay, in so romantic a situation that I soon lost myself in dreams of days of yore — the tapestried room — the listed fight — the vassal-filled hall — the hospitable fire — the old baron and his young daughter — these formed a most delightful day dream". (Dowden, s. 30.)

Southeyn itämaisista lähteistä on aikaisemmin (huomautus 38) mainittu Jonesin tuotanto; lisättäköön, että New Arabian Nights -niminen kokoelma, joka ilmestyi englanniksi 1792, sisälsi sadun The History of Maugraby the Magiaan, josta Southey sai Thalaban idean ja kuuluisat Domdanielin luolat. (Conant, ennen mainittu teos, s. 42. Albert Wächter: Über Robert Southey's orientalische Epen, 1890.) Thalaba voisi olla muunnos portugalilaisesta nimestä Batalha; sen nimisellä paikalla Southey kävi. — Yllämainitusta Maugraby-nimestä voi olla kotoisin Quentin Durwardin mustalaisen nimi Hayraddin Maygrabin.

[185] "I sought for a subject, that should give equal room and freedom for description, incident and impassioned reflections on men, nature and society, yet supply in itself a natural connection to the parts, and unity to the whole". — — — "With my pencil and memorandum-book I was making studies, as the artists call them, and often moulding my thoughts into verse, with the objects and imagery immediately before my senses. Many circumstances, evil and good, intervened to prevent the completion of the poem, which was to have been entitled The Brook". (Biographia Literaria_, ss. 100-101, Everym. L.). Se runoilija, joka erikoisesti vaikutti Coleridgeen hänen nuoruudessaan ja herätti hänen luonnontunteensa, oli _Bowles. ("Er fing an für Leslie Bowles zu schwärmen". Brandl: Coleridge, s. 33.) Georg Bersch: S.T. Coleridges Naturschilderungen in seinen Gedichten. 1909.

[186] Coleridgen nuoruudenlemmitty Mary Evans.

[187] Paul Sanftleben: Wordsworth's "Borderers" und die Entwicklung der nationalen Tragödie in England im 18. Jahrhundert, 1907. The Borderers kirjoitettiin 1795-1796 ja julkaistiin 1842. Tekijä vertaa Oswaldia Robespierreen ja johtaa hänet Jagosta ja Franz Moorista, mikä on väärin, sillä hän on lähinnä Radcliffen tyrannin jälkeläinen; Radcliffe on tekijälle tuntematon. Marmaduke olisi hänen mukaansa Karl Moor, Herbert — vanha Moor, Idonea — Amelia. Kuningas Lear on kuitenkin Herbertin ja Idonean kohdalla lähempänä.

[188] A Poet's Epitaph. Kuuluisassa runossaan Tintern Abbey (Lines, composed a few miles above Tintern Abbey, 1798), joka usein, vaikka väärin, mainitaan romantiikan yhteydessä, Wordsworth kuvaa luonnontunteensa kehittymistä. Hän kertoo, kuinka vielä vähän aikaisemmin "pauhaava putous, korkea kallio, vuori, syvä ja synkkä metsä" olivat hänen intohimonansa, haunted me like a passion, mutta kuinka hän nyt on oppinut kuulemaan luonnosta "inhimillisyyden hiljaista, surumielistä musiikkia". Hän tuntee luonnossa jonkin sellaisen läsnäoloa, joka herättäen yleviä ajatuksia tekee hänet niiden tuottamalla ilolla rauhattomaksi.

[189] The Idle Shepherd-boys.

[190] Kuten tunnettua Wordsworth tahtoi hyljätä erikoisen "runokielenkin" ja käyttää vain tavallista jokapäiväisen elämän kieltä. Siitä huolimatta hänen runojensa kieli kuitenkin on korkeampaa ja valikoidumpaa kuin arkikieli, kuten helposti voi huomata muuttamalla hänen runosäkeensä proosaksi, mikä suurin piirtein tapahtuu siten, että säkeet kirjoitetaan peräkkäin eikä allekkain. (F.W.H. Myers: Wordsworth, 1919, ss. 106-107.)

[191] John Russell: The Poetical Works of Thomas Moore, 1850. Oscar Thiergen: Byron's und Moore's orientalische Gedichte. 1880. Tekijän väite, että "beide haben ihre orientalische Werke vollständig unabhängig von einander verfasst", ei pidä paikkaansa.

[192] Zanoniin olen tutustunut Nino Runebergin ruotsinnoksesta (Helsinki, 1920); Hawthornen teokset sisältyvät sarjaan Everyman's Library.

[193] Esimerkkinä siitä, kuinka Hawthorne oli tämän perinnäisen goottilaisen mielikuvan vallassa, voi hyvällä syyllä vielä mainita hänen romaaninsa Seitsenpäätyinen talo (The House of Seven Gables, 1851). Vaikka hän käsittelee siinä 18:nnen vuosisadan loppupuolta, on tyypillisesti kauhuromanttiseen tapaan keskeisenä näyttämönä, jopa päätekijänä, Pyncheonien vanha, kaamean rikollisuuden ja itsekkyyden kirouksen synkentämä talo. Tämä romaani on kokonaisuudessaan valaiseva todistus siitä merkityksestä, mikä kauhuromantiikan keskeisimmällä ja kokoavalla tekijällä, haamulinnalla, oli.

[194] Poe-tutkimuksen pääteoksia on Emile Lauvrièren Edgar Poe. Sa vie et son oeuvre, 1904, jossa hänen elämänvaiheensa, kirjailijalaatunsa ja -toimintansa sekä alkoholisminsa laajasti (732 tiheästi painettua sivua) selostetaan ja selitetään. Muista mainitsen Palmer Cobbin teoksen The Influence of E.T.A. Hoffmann on the Tales of Edgar Allan Poe (1908), Louis Betzin Edgar Poe in der französischen Litteratur (Studien zur vergleichenden Litteraturgeschichte der neueren Zeit, 1902, ss. 16-82), Paul Wächtlerin Edgar Allan Poe und die deutsche Romantik, 1911, ja Gunnar Bjurmanin teoksen Edgar Allan Poe. En literaturhistorisk studie (Lund 1916, väitöskirja), jonka pohjasuunnitelma ja käsitystapa on sama kuin Lauvrièren teoksessa. Se valaisee tarkoin Poen mielikuvamaailmaa, mutta on heikompi Poen kirjallisten aiheiden historiassa. Tämä historiallisen puolen heikkous kuvastuu mielestäni erikoisesti viidennessä luvussa, joka käsittelee kauhuromantiikkaa. Sellaiset lauseet kuin (s. 65): "Mrs. Radcliffes Italian, vilken utkom samma är som The Monk (1797)"; "redan sex år tidigare (1791) hade emellertid Mrs. Radcliffe skapat den konstnärligt bästa av sina karaktärer… den urspårade köpmannen Pierre de la Motte i The Romance of the Forest"; ja (s. 66, tarkoittaen Falklandia): "Han har av motiv som måste tillerkännas en viss moralisk giltighet, begått ett mord och förvandlas sedan… till en djävul i menniskohamn, vilken hopar brott på brott för att dölja det ursprungliga brottet" — osoittavat, ettei tekijä ole perehtynyt Englannin kauhuromantiikkaan niin tarkoin kuin Poen läheinen suhde siihen olisi vaatinut. Bjurmanin kirja on omiaan osoittamaan, ettei myöhempää romantiikkaa voida täysin asiallisesti arvioida, ellei tunneta sen esihistoriaa ja sieltä juoksevia loimia.

[195] Ilmestyi 1839 The Gift nimisessä aikakauslehdessä. Cobb osoittaa (ss. 31-48), että Poe on saanut tämän kertomuksen aiheen E.T.A. Hoffmannin romaanista Die Elixiere des Teufels, joka käännettiin englanniksi 1824. Poe muuten ymmärsi saksaa. Mainittuun romaaniin ja Poen kertomukseen palaan myöhemmin toisen aiheen yhteydessä.

[196] Ilmestyi American Museum nimisessä aikakauslehdessä 1838. Ligeian eriskummallinen tornihuone johtuu mieleen lukiessa Scottin johdantoa hänen Quentin Durward-romaaniinsa. Siinä esiintyy (ss. 32-33, Ev. L.) kahdeksankulmainen huone, joka kyllä voi suggeroida mielikuvan jonkinmoisesta Ligeian huoneesta.

[197] Ilmestyi aikakauslehdessä The Southern Literary Messenger 1835. Cobb osoittaa sen perusajatuksen johtuvan Hoffmannin kertomuksesta Doge und Dogaressa.

[198] Ilmestyi Graham's Magazinessa 1841. Cobb osoittaa (ss. 71-80), että se perustuu Hoffmannin kertomukseen Die Jesuitenkirche in G. Tämän käänsi englanniksi John Oxenford vasta 1844.

[199] Cobb osoittaa (ss. 93-94) tyylillisillä esimerkeillä, että Poen on täytynyt tuntea Radcliffen tuotanto. Tässä kertomuksessa Poe itse, kuten näkyy, ilmoittaa sen, joten parempaa todistusta ei voi pyytää.

[200] Ilmestyi Graham's Magazinessa 1841.

[201] Prinssi Prosperon linnaa en voi olla yhdistämättä Scottin Seitsemän ylpeän kilven linnaan (Harold the Dauntless, VI laulu). Sekin on koristettu erikoisen ylellisesti ja siellä on myös seitsemän huonetta, kuten Prosperonkin linnassa. Kuva on pohjaltaan sama, Poe vain loi sen uudelleen oman mielikuvituksensa valaistuksessa. Tätä en ole huomannut Poe-kirjallisuudessa mainittavan. Ajatuksen naamiaisista on Poe ilmeisesti saanut de Quinceyn romaanista Klosterheim or the Masque (1832), joka monilta piirteiltään muistuttaa Munkin eräistä episoodeista ja Abällinosta, ollen viimeisiä, tyypillisen vanhanaikaisesti kauhuromanttisia romaaneja Englannissa, ja jossa esiintyvät myös haamulinnassa pidetyt juhlanaamiaiset.