VIII
Reading edition
SUKURUTSAUS JA ROMANTTINEN EROTIIKKA
1
Otsakkeen ensimmäinen sana, jolla on harvinaisen kolkko ja pöyristyttävä sointu, ehkä pöyristyttävämpi kuin vastaavilla sanoilla muissa kielissä, koskapa siinä tuntuu kuvastuvan jonkinmoista kauhuteon maalaavaa seuraussaastaa, vie keskelle romantikkojen julminta ja luonnonvastaisinta aineistoa. Se johtaa mieleen sarjan kammottavia kuvia, aiheuttaen samalla pelkäävän kysymyksen, mikä on saattanut niin monet kirjailijat yhä uudelleen puuttumaan moisen kauhuaiheen käsittelyyn.
Sukurutsaus-aihe on tullut kirjallisuuteen hyvin aikaisin siirtyen siihen elämän muiden solmukohtien mukana. Elämä itse on yhä uudelleen sallinut sukurutsauksen tapahtua, kiinnittäen siihen yhteiskunnan huomion ja ikuistaen sen monina eri kertomuksina kirjallisuuteen jo kulttuurin varhaisilta ajoilta alkaen. Iliaksen yhdeksännessä laulussa "hepourho" Phoinix kertoo, kuinka hän äitinsä pyynnöstä liittyi isän sivulemmittyyn, että isä sitten tämän hylkäisi, mutta siitäpä taatto "päälleni kiivain huus kirouksin Erinnyit kolkot". Näin sai alkunsa aihe isän ja pojan esiintymisestä kilpakosijoina. Sophokles tuo kirjallisuuteen Oidipus-tarinan eli aiheen pojasta, joka surmaa isänsä ja nai äitinsä, ja Euripides Hippolytoksessa aiheen äidistä, joka vainoaa poikaansa (poikapuoltansa) lemmentarjouksilla. Sukurutsaus-aiheet siirtyivät kreikkalaisilta roomalaisille, jatkuen näiden kirjallisuudessa, kuten esim. Senecan Phaedrassa ja Oedipuksessa, ja sinkoutuvat näin antiikin kirjallisuuden mukana nykypäiviin saakka, aiheuttaen kaikissa maissa toisintoja, jäljittelyjä ja sukurutsaussuhteiden vaihteluja. Antiikki piti historiallisellakin kirjallisuudellaan huolta siitä, ettei mielenkiinto tähän kauhu-aiheeseen päässyt väsähtymään: Herodotos kertoo (III, 31), että Kambyses "surmasi sisarensa, jonka hän oli ottanut vaimokseen, vaikka tämä olikin hänen sisarensa molempien vanhempien puolelta"; historioitsija Marcus Justinus kertoo, että Semiramiin surmasi hänen oma poikansa, jota hän oli ahdistellut saastaisen lemmen tarjouksilla; Ptolemaiosten historiasta tiedetään, että he säännöllisesti naivat sisarensa, noudattaen siinä faarao-dynastioiden sisäsiitostraditiota; ja Svetonius paljasti historiassaan kammottavia kuvia Agrippinan ja hänen poikansa Neron suhteista — mainitakseni vain muutaman esimerkin suuren paljouden joukosta. Heijastaen elämänkäsityksensä myytteihinsä antiikki lopuksi niissäkin kuvasi jälkimaailmalle ajatuksensa sisäsiitoksesta: Kronos kuohitsi isänsä Uranoksen ja syöksi hänet valtaistuimelta, naiden sisarensa Rhean; hänen poikansa Zeus voitti vuorostaan hänet ja nai hänkin sisarensa Heran; näin jatkuu sukurutsaus Olympon jumalperheessä edelleen. Sukurutsaus esiintyy lyhyesti sanoen antiikin kirjallisuudessa, myyteissä ja historiassa niin yleisenä ilmiönä, että täytyy otaksua perheen keskeisen sukupuolielämän niinä aikoina olleen sekä yleisempää että vähemmän siveellistä kauhua herättävää kuin myöhemmällä ajalla. Ihmisrodun alkuaikoina, perheiden ja heimojen ollessa ainoita yhteiskunnallisia yhteenliittymiä, ahtaassa piirissä tapahtuva sisäsiitos oli varmaankin pakollinen ja luonnollinen suvun jatkamisen keino kunnes vieraan veren kaipuu, jota aluksi ruvettiin tyydyttämään sodassa vangituilla miehillä ja naisilla sekä naisen ryöstöllä, vähitellen rupesi kehittymään sukurutsauksen siveelliseksi esteeksi.
Edellisen lisäksi on sitten mainittava eräs toinenkin ikivanha kirjallinen lähde, joka mieleenpainuvalla tavalla kertoo sukurutsauksista, nimittäin Vanha Testamentti. Se on ollut se päälähde, joka levitessään kansalta toiselle on ehkä kaikista suorasukaisimmin sekä kertonut sukurutsauksesta että sitä myös kironnut. Kuvaus ensimmäisistä ihmisistä ja heidän lapsistaan johtaa ajatukset välttämättömyyden pakosta avioliittoon veljen ja sisaren välillä; Lotin tyttäret sanoivat: "Käykäämme, juottakaamme meidän isämme viinalla, ja maatkaamme hänen kanssansa", "ja niin tulivat molemmat Lotin tyttäret isästänsä raskaiksi"; Saara oli Abrahamin sisar, sillä Abraham sanoi Abimelekille: "Ja hän on tosin minun sisareni, sillä hän on minun isäni tytär, vaan ei äitini tytär"; Juda makaa miniänsä Thamarin; kaikki nämä tapahtuivat niistä koitumatta mitään rangaistusta ja niihin liioin liittymättä mitään moitetta. Vasta Moseksen kolmas kirja, 18:s luku, sisältää luettelon "kielletyistä polvista ja sekaannuksista", osoittaen, että nuo "sekaannukset" olivat yleisiä Egyptissä ja Kaanaassa, ja olivat myös, koskapa kielto oli tarpeellinen, tulleet Israelinkin paheiksi; saman kirjan 20:nnessä luvussa nämä sekaannukset luetellaan vielä laajemmin ja kielletään "kauhistuksina". Moseksen laissa on ehkä voimakkaammin kuin missään muussa sukurutsaus kielletty; sen sanoista kuvastuu niin läpitunkeva ja ylevä ankaruus, että se todennäköisesti on melkoisessa määrässä yhä korostanut tuota tekoa vastaan esiintyvää, torjuvaa kauhun tunnetta.
Tämä kolkko aihe on siis kulkeutunut kirjallisuuden käsittelemänä ja saaden yhä uutta elinvoimaa elämän tämänlaatuisista onnettomuuksista ja harhautumista kaukaisten aikojen takaa nykypäiviin saakka, ollen vieläkin yhtä elinvoimainen kuin silloin. Ennen kirjallisuutta ja koko ajan sen rinnalla se vielä lisäksi on ollut kansanrunoudessa keskeisimpiä aiheita, luoden tummaa tragiikkaansa satuihin ja runoelmiin, kuten hyvin näkyy esim. Kullervo-sikermästä.
2
Shakespearessa lähestytään joskus sukurutsaus-aihetta. Perikleessä se esiintyy peittelemättömänä, sillä kuningas Antiochus on vietellyt tyttärensä ja pitää tätä rakastajattarenaan. Niissä näytelmissä, kuten esim. Talvisessa tarinassa, joissa lapsi, tytär, joutuu heitteelle, väikkyy myös sukurutsauden vaara lähellä, sillä kansantarinoiden ja myyttien heitteelle pantu lapsi joutuu hyvin usein, Oidipus-sadun mukaisesti, tällaisen kohtalon uhriksi. Vihdoin on huomattava, että niiden monien selitysten joukossa, joilla on koetettu tulkita Hamletin salamyhkäisyyden arvoitusta, esiintyy tähänkin aiheeseen vetoava väite. Tämän selityksen mukaan Hamlet näkee siinä, että hänen isänsä on poistettu hänen äitinsä viereltä, omien lapsuuden aikaisten tiedottomien toivomustensa täyttymisen: hänen rakkautensa äitiin on lapsen tunteen ohella ollut tiedottomasti eroottistakin, mikä puoli on selvinnyt hänelle vasta miehuuden uninäkyjen kautta. Saadakseen kokonaan omistaa äitinsä hän on lapsena tiedottomasti toivonut isänsä kuolemaa, ja kun hän nyt näkee sen tapahtuneen ja ymmärtää toisen miehen anastaneen sen paikan, joka hänen lapsuustoivomustensa mukaan olisi kuulunut juuri hänelle, sekä samalla toteaa tunne-elämänsä luonnonvastaisen suunnan, hänet valtaa ennen muuta inho itseään kohtaan. Tämä itsensä inhoaminen saa hänet viivyttelemään kostoaan kuninkaalle, jota hän lapsuustoiveidensa mukaisesti ei voi olla identifioimatta itsensä kanssa ja jonka rikos hänen salaisinten arviointiensa mukaan siis on kyseenalainen; inho omia ajatuksia kohtaan panee hänet moittimaan äitiänsä sukurutsaudellisesta lemmestä ja kiivaan mustasukkaisesti kieltämään häntä nousemasta kuninkaan vuoteelle; tämä hänen salaisimman tunne-elämänsä todellisen suunnan valkeneminen sammuttaa hänen lempensä Opheliaa kohtaan ja saattaa hänet kohtelemaan tätä julmasti, koska julmuus lemmittyä kohtaan on kidutusta ja siis samalla itseinhon vaatimaa rangaistusta hänelle itselleenkin. Puuhatessaan siis ulkonaisesti kostoa isänsä murhaajalle Hamlet todellisuudessa taistelee omaa itseänsä ja kammottavaa kaipaustansa vastaan. Tämä selitys kelvatkoon niin pitkälle kuin voi. Siihen psykoanalyyttiseen metoodiin, johon se perustuu, ja joka pyrkii selittämään myöhemmän iän sukurutsaustaipumukset lapsuuden tiedottoman erotiikan toteutumiksi, en voi tässä syventyä, vaan viittaan sitä käsittelevään kirjallisuuteen.[271]
Paljoa suuremmassa määrässä kuin Shakespeare käyttivät Elisabethin ajan muut dramaatikot sukurutsaus-aihetta. Beaumontin ja Fletcherin draamassa Kuningas ja ei kuningas (A King and no King), joka esitettiin 1611, käytetään kauhua herättävän jännityksen luojana kuningas Arbaceen äkkiä leimahtavaa intohimoa sisartansa Pantheaa kohtaan; syntynyt tilanne ratkaistaan osoittamalla lopuksi, ettei Panthea ollutkaan hänen sisarensa. Samojen tekijöiden parissa muussakin draamassa (Tyydytetty nainen — Woman pleased; Auringon kaunis neito — The Fair Maid of the Sun) esiintyy sukurutsausta, joka on juonen pohjana John Fordinkin näytelmässä Sääli, että hän on h—a ('Tis Pity She is a Whore). Elisabethin ajan romantikot käyttivät mielellään tuskallisia ja kiduttavia aiheita, joista sukurutsaus on epäilemättä eniten omiaan aiheuttamaan myrskyä katsojan siveellisessä rauhantilassa.
Siirtyäkseni nyt käsittelyni esineenä olevaan kirjallisuuteen huomautan, että Walpolen Otrantossa sukurutsaus-aihe kummittelee lähellä: tahtoohan nimittäin Manfred itse naida poikansa morsiamen sen jälkeen kuin poika on kuollut, mikä suhde olisi jossain määrin sisältänyt sukurutsaudellista sivumakua. Walpolen draama Salaperäinen äiti osoittaa, että tämä kauhu-aihe oli erikoisella tavalla painunut hänen mieleensä. Hän sanoo lapsena kuulleensa kerrottavan, kuinka eräs nainen oli kysynyt piispa Tillotsonilta neuvoa,[272] mitä hänen oli tehtävä seuraavassa asiassa: hän oli synnyttänyt pojallensa tyttären, jonka kanssa sama poika nyt aikoi mennä naimisiin, tietämättä häntä omaksi lapseksensa tahi sisareksensa; piispa oli neuvonut olemaan paljastamatta salaisuutta. Tästä tarinasta Walpole olisi muka saanut aiheensa. Olkoon miten hyvänsä, joka tapauksessa Heptameronin marraskuun 30:n päivän kertomus käsittelee incestum-sarjaa, joka on aivan sama kuin Walpolen näytelmässä: luullen lempivänsä rakastajatartansa poika lempiikin äitiänsä; tämä synnyttää hänelle tyttären, jonka hän myöhemmin nai, tietämättä häntä sisar-tyttäreksensä. Salaperäisessä äidissä Narbonnen kreivitär on salaa asettunut poikansa rakastajattaren tilalle ja synnyttää tyttären, jonka poika myöhemmin nai. Salaisuus tulee ilmi, kreivitär surmaa itsensä, Adeliza menee luostariin ja Edmund hakee kuolemaa taistelukentältä.
Jos nyt rupeaisimme tutkimaan tätä näytelmää Hamletin kohdalla esitetyn saksalaisen psykoanalyysin valossa, täytyisi ensin syventyä Walpolen lapsuuteen ja nimenomaan hänen suhteeseensa äitiinsä, päästä selville hänen tiedottomista lapsuustoiveistaan, ja, jos hänen kiintymyksensä äitiin on ollut erittäin hellä, tehdä se johtopäätös, että hän näytelmässään tulkitsee jonkinmoisena tiedottomana mediona juuri noita lapsuustoivomuksiaan, vieläpä siten, että hän samalla tietämättään on koko aikansa salaisimman ja syvimmän sielunelämän tulkkina. Mutta tätä täytyy kieltäytyä tekemästä, sillä siihen ei voi huomata pienintäkään aihetta; tällainen selitys ylipäätään lähtee otaksumista eikä varmoista tosiasioista, ja harhautuu sovellutuksessaan johtopäätöksiin, jotka toisaalta usein tekevät kysymyksessä olevalle kirjalliselle tuotteelle väkivaltaa, muuttuen toisaalta, jos mieli arvostella, niitä kriitillisinä, laadultaan sangen epäilyttäviksi. Siihen kysymykseen, kuinka ja miksi Walpole tuli käsitelleeksi sukurutsaus-aihetta, on vastaus etsittävä muualta.
Edellä esitetyt lyhyet viittaukset Shakespearen aikaan ja huomautus sukurutsaus-aiheen yleisyydestä silloin tarkoittavat sitä, että tämä, samoin kuin muutkin kauhu-aiheet, on erikoisesti luonteenomainen juuri romantiikalle, oli sitten kysymys Elisabethin ajasta tahi 1700-luvun lopusta. Ennemmin tahi myöhemmin romanttiset kirjailijat, etsiessään melodramaattisia kauhu-aiheita, törmäsivät tähän elämän kolkkoon ilmiöön ja viehättyivät sen tarjoamiin kohtalokkaisiin ristiriitoihin. Sukurutsaus on yleensä aihe, jota viileä ja rauhallinen kauneudentunne luonnottomana ja repivänä kavahtaa,[273] mutta jota kohtaan kauhuvaikutelmia etsivä ja romanttista taideuhmaa uhkuva mieli tuntee salaperäistä kiintymystä. Kun Walpole kävi luomaan goottilaista kirjallisuuttaan, oli aivan luonnollista, että hän miettiessänsä haamulinnansa synkkiä henkilöitä tapasi niiden välillä sukurutsaudellisenkin suhteen. Kun tämä aihe muiden kauhuominaisuuksiensa lisäksi vielä tarjoaa erinomaisen tilaisuuden sen kammottavan ja jännittävän mysteriotunnelman luomiseen, joka yleensä on romantikkojen yhtenä päämaalina, on luonnollisena asiana odotettavissa, että milloin kirjallisuus kääntyy romanttiseen uomaan, sieltä ennenpitkää tulevat eteen myös incestum-suhteet. Tätä tietä, tutkiessaan goottilaisuutta ja nauttiessaan kauhuvaikutelmista, tehdessään kirjallisia kokeilujaan, Walpole — ehkäpä muistaen lapsuudessaan kuulemansa kertomuksen tuli koettaneeksi, minkä vaikutuksen mahtaisi tehdä, jos sukurutsaus sovitettaisiin tapahtumaan hänen jo muutenkin kolkossa haamulinnassaan. Historialliselta kannalta on sanottava, että hän sillä kokeellaan tuli esiintyneeksi samanlaisena uudestaan elvyttäjänä kuin romaanillaankin: Salaperäinen äiti nosti sukurutsaus-aiheen uudelleen näkyville, lähettäen sen esittämään seuraavien vuosikymmenien romantiikassa huomattavaa osaa.
3
Aihe on niin arkaluontoinen, ettei Reeven ja Radcliffen ankarasti sopivaisuuden rajoissa kulkeva kynä paljoa uskalla sitä lähestyä. Radcliffellä se kuitenkin väikkyy saapuvilla, esim. Metsän tarinassa, jossa markiisi de Montalt tietämättään himoitsee veljensä tytärtä; kuten ennen on kerrottu, on Italialaisessa, ilmeisesti Munkin vaikutuksesta, sukurutsaus myöskin tapahtumaisillaan, kuten tekijätär sillä kohdalla antaa aihetta luulla. Mutta aiheen osuus on tästä huolimatta vähäinen näiden molempien kirjailijattarien kirjoissa. Vasta Lewis esittää sen Munkissa kaikella mahdollisella räikeydellä antaessaan Ambrosion sekä raiskata että murhata oman sisarensa, jota hän tosin ei täksi tiedä. Kirjan kauhurealistisista kohtauksista on tämä kammottavassa kuolleiden holvissa tapahtuva eläimellinen hirmutyö huippusaavutus, joka varmaankin aiheutti suurimman osan kirjaan kohdistuneista vastalauseista. Sillä Lewis kuin uhmaten uudisti Walpolen herättämän sukurutsausmotiivin, heittäen sen kirjansa laajan levikin kautta suuren yleisön pohdittavaksi ja väkevämpien kirjailijoiden ajateltavaksi.
Jos tarkastetaan tämän aiheen valossa seuraavia romanttisia kirjailijoita, saattaa huomata, kuinka se kelpaa eräänlaiseksi kirjailijaluonteen koettimeksi. Ilmeisesti kirjailija, joka sitä käyttää, osoittaa sillä ajatuselämänsä kulkevan erikoisilla teillä; siinä suhteessa on se kirjailija, joka antaa jonkin henkilönsä tietoisesti ryhtyä incestum-tekoon, pitemmällä kuin se, joka esittää asian tietämättömyydestä tapahtuneeksi. Esim. Scott ei suoranaisesti puutu sukurutsauteen,[274] ja me ymmärrämme, että se olisikin ollut hänelle mahdotonta; hänen kirjailijaluonteensa oli siihen liian kirkas ja raikas, rakastaen romantiikan kauniimpia ja luonnollisempia puolia. Samoin oli aihe mahdoton Southeylle ja Wordsworthille, joiden sopivaisuutta ja ulkonaista säädyllisyyttä tarkoin noudattava, pikkuporvarillinen, puritaaninen siveellisyys ja nuhteettomuus jo ennakolta torjui sen käsittelyn ajatuksenkin. Coleridgelle se sen sijaan olisi ollut mahdollista, sillä hänen luonteessaan ilmeisesti piili enemmän sitä uhmaa ja seikkailunhalua, etten sanoisi dekadenssia, joka on edellytyksenä siihen, että kirjailija yleensä tätä aihetta koskettaa. Hän ei kuitenkaan tullut siihen puuttuneeksi. Sitä dekadenssia oli Walpolessa ja Lewisissä, ja sitä oli kieltämättä melkoinen määrä Byronissa ja Shelleyssä. Yhtä outoa kuin Scottin esiintyminen sukurutsausaiheen käsittelijänä olisi ollut, yhtä luonnolliselta tuntuu näiden kahden tapaaminen tältä linjalta. Siihen, että sukurutsaus-aihe oli heille molemmille näin ilmeisesti mielenkiintoinen, on etsitty syytä heidän luonteensa ja yksityiselämänsä alalta. Seuraava väitesarja menee tässä suhteessa pisimmälle:
V. 1905 julkaisi lordi Lovelace, Byronin tyttärenpoika, Lontoossa yksityistä levikkiä varten teoksen nimeltä Astarte — totuuden sirpale George Gordon Byronista (— A Fragment of Truth concerning G.G.B.; v. 1921 uusi, laajennettu painos), joka oli tehty perheasiakirjojen pohjalla ja tahtoi osoittaa oikeutetuksi sen vanhan syytöksen, että Byron oli elänyt kielletyssä suhteessa sisarpuolensa Augustan kanssa.[275] Tämä teos oli psykoanalyytikoille mieluinen löytö, jonka perusteella esim. Otto Rank pitää incestum-syytöstä Byronia vastaan eittämättömänä tosiasiana. Mutta kylmästi ja tyynesti arvostellen täytyy sanoa, että niissä tämän julkaisun kirjeissä, jotka esitetään raskauttavimpina, ei esiinny ainoatakaan kohtaa, joka objektiivisesti katsoen todella oikeuttaisi suoraan julki lausumaan tämän syytöksen. Niissä kyllä esiintyy oudostuttavan kiihkeätä vihjailua Byronin ja Augustan suhteeseen, mutta siihen täydennykseen, jonka runoilijan yksityiselämään kohdistunut häpeällinen uteliaisuus näihin vihjailuihin lopuksi julkeasti liittää, ei ole olemassa mitään pätevää ja kestävää todistusta. Lopuksi ei tämä kysymys kuulukaan kirjallisuuden historian, vaan psykiatrian alalle; runoilijain yksityiselämä on kyllä omiaan valaisemaan heidän tuotantoaan, mutta ei niin pitkälle kuin mihin tässä asiassa on menty. Kaikkea sitä, mitä runoilijain tuotanto sisältää, ei voida eikä saa projisoida heidän yksityiselämäänsä, eikä liioin päinvastoin. Sille, että incestum-aihe on Byronin runoudessa hyvin etualalla, ei kaiken sen perusteella, mitä on tullut ilmi ja eittämättömästi todistetuksi, voida, jos tahdotaan pysyä tosiasioissa, saada täyttä selvitystä ja kestäviä perusteita hänen yksityisestä elämästään.
Se, että Byron ilmeisesti paljon harkitsi incestum-kysymystä, johtuu hänen erotiikkansa voimakkuudesta ja hänen sielunelämänsä sairaalloisesta kiihkeydestä. Uhmailevana, aina erikoisasenteita etsivänä romantikkona, joka ylipäätään kapinoi oloja, laitoksia, tapoja ja vakiintuneita katsomuksia vastaan, ja joka tunsi erikoista halua esiintyä huonompana ja nimenomaan "syntisempänä" kuin mitä todellisuudessa oli — moinen teeskentely voi joskus mennä yllättävän pitkälle —, hän muka oli taipuvainen pitämään inhoa kiellettyjen asteiden välistä lemmensuhdettakin kohtaan ennakkoluulona, josta vapaiden ihmisten kyllä sopi irtautua, jos itse niin tahtoivat, jo se, ettei sukurutsaus ole Byronilla milloinkaan mikään tietämättömyyden aiheuttama onnettomuus, vaan tietoisesti rakentunut suhde, osoittaa, että Byron paljon harkitsi tätä asiaa, varsinkin sen jälkeen, kun häntä ruvettiin siitä syyttämään. Silloin hän luonteensa mukaisesti otti salaperäisen, uhmailevan asenteen: "Entä sitten, vaikka niin olisikin?" Aiheeseen kiinnitti hänen huomiotansa myös hänen romanttinen kirjallinen pyrkimyksensä. Olen jo ennen huomauttanut, että Byron rakensi suuremmassa määrässä kuin edeltäjänsä runoelmiensa vaikutuksen sen tumman mysterion varaan, joka yleensä romanttista sankaria ympäröi; tämä mysterio on ylipäätään synnytetty sellaisilla viittauksilla, että ajatus johtuu epäilemään takana piilevän jotain kamalaa, tunnetta sekä siveyttä järkyttävää; mikä olisikaan näin ollen ollut parempi ja tehokkaampi pohja tällaisille juhlallista, pelkäävää kammoa herättäville vihjauksille kuin salassa tapahtunut sukurutsaus? Tämä romanttisen kauhumysterion halu ja hänen tehty uhmasyntisyytensä riittää selittämään Byronin suhteen tähän aiheeseen, tarvitsematta kaivautua hänen yksityisen elämänsä salaisuuksiin. Se ei ole vain hänen aiheensa, vaan kuuluu koko kauhuromanttiselle koulukunnalle.
Abydoksen morsiossa häivähtää aluksi sisaren ja veljen rikollinen rakkaus esiin, ja lukija kiintyy odottamaan jotakin muuta kuin minkä runoelman loppu antaa. Oliko Byronilla mielessään toinen näkemys runoelmaa aloittaessaan kuin miksi hän sen lopussa muodosti, ikäänkuin itsekin suunnitelmaansa peläten? Sitä tekisi mieli kysyä siksi, että Selimin ja Zuleikan uskottelu sisaruksiksi, kuten runoelman alussa tapahtuu, sillä lopuksi olematta runossa muuta kuin jonkinmoisen juonikepposen tehtävä, on Byronille vierasta; sillä ei ole ratkaisevaa merkitystä runoelman mysteriollekaan, koskapa tämä pääasiassa kasvaa Selimin ja hänen merirosvoutensa ympärille. En pitäisi mahdottomana arvelua, että Byron oli alkuaan päättänyt käsitellä tässä runoelmassaan veljen ja sisaren kohtalokasta rakkautta, varsinkin kun hän itse juuri näinä aikoina oli tällaista suhdetta koskevien juorujen esineenä, mutta luopui työnsä varrella ja uhmansa heikennyttyä alkuperäisestä suunnitelmastaan.
Veljen ja sisaren rakkaus on se incestum-muoto, joka kiinnittää Byronin mieltä. Hän palaa siihen Kainissa, jonka puolisona on hänen kaksoissisarensa Adah, eikä sivuuta asiaa sen luonnollisen pakkotilan varjolla, ettei muita naisia ollut kuin Kainin sisaret, vaan perustelee tällaisen suhteen yleistä oikeutusta. Adah myöntää rakastavansa Kainia enemmän kuin isäänsä ja kysyy Luciferilta, onko se syntiä. Ja kun Lucifer vastaa, ettei se tosin ole syntiä hänelle, mutta kyllä hänen lapsilleen, ei Adah tätä ymmärrä, käsittämättä että rakkautta voisi olla monenlaista. Raamatun aihetta käsitellessään Byron tunsi olevansa niin kaukaisella ja puolueettomalla alueella, ettei hän pelännyt sukurutsauden avoimen käsittelyn tässä tapauksessa, johon kristitty lukijakunta oli ammoin ensimmäistä perhettä ja ihmiskunnan lisääntymistä ajatellessaan alistunut, herättävän mitään paheksumista. Veljen, ja, kuten näytelmästä voi ymmärtää, todennäköisesti sisaren rikollisen suhteen Byron sitten asettaa sen lähes läpitunkemattoman mysterion pohjaksi, joka alusta saakka ympäröi Manfredia ja hänen kohtaloaan.
Astarte, Manfredin ainoa ystävätär, jota hänen piti rakastaa jo veriheimolaisuudenkin vuoksi ja jonka nimikin herättää salaperäisen ja kammottavan erotiikan tunnelmaa, ei elä enää, ja Manfred etsii heidän yhteisen salaisuutensa unhoitusta. Kun "seitsemäs" henki ilmestyy hänelle kauniin naisen muodossa, huudahtaa Manfred: "Oi Luoja, jos niin on, etkä ole hulluutta etkä ivaa, minä vielä voisin olla mahdollisimman onnellinen. Tahdon syleillä sinua ja me tahdomme uudelleen olla —". Kun metsästäjä tarjoaa hänelle viiniä, hän torjuu sen, sanoen näkevänsä maljan reunalla verta: "Sanon, että se on verta — minun vertani — sitä puhdasta ja lämmintä, joka virtasi isieni ja meidän suonissamme, kun olimme nuoria, kun sydämemme oli yhtä ja me rakastimme toisiamme niin, kuin meidän ei olisi pitänyt rakastaa; jo silloin tämä vuodatettiin, mutta kohoaa yhä uudelleen näkyviin, värjäten pilvet ja sulkien minut pois taivaasta". Manfredin rikos on se, että hänen "syleilynsä on ollut turma"; "rakastin häntä ja tuhosin hänet", ei kädellä, vaan sydämellä, "joka särki hänen sydämensä; tämä katsoi minuun ja lakastui". "Oli kuolettavin synti rakastaa siten, kuin me rakastimme", tunnustaa Manfred Astarten haamulle ja pyytää, ettei Astarte inhoaisi häntä. Tarkastettuina ajan yleistä kauhu-aiheiden taustaa vastaan ja Byronin oman elämän valossa, eli kuten hurskas apotti sanoo Manfredille:
— — — — — Rumours strange, And of unholy nature, are abroad, And busy with thy name; a noble name For centuries —
nämä outoon suhteeseen viittaavat, tahallisesti hämäriksi jätetyt kohdat eivät voine tarkoittaa muuta kuin incestum-rikosta ja sen tuottamia tunnontuskia. Näin Byron yhdistää tämänkin aiheen sankariinsa, tehden hänestä, kuten aikaisemmin sanotusta jo on selvinnyt, täydellisen kauhuromantiikan ideain ilmennyksen, joka kokoaa itseensä kuin polttopisteeseen suurimman osan siitä, mitä tällä alalla oli häntä ennen ajateltu ja esitetty, ja kohottaa sen syvästi inhimilliseksi rikollisen tunnon ja sielullisen tuskan kärsimys- ja sovituskuvaksi.
4
Samoin kuin Byronin, on Shelleynkin elämässä puolia, jotka tekevät incestum-aiheen esiintymisen hänen runoudessaan ymmärrettäväksi. Tämä eteeristen näkyjen ("By solemn vision, and bright silver dream, his infancy was nurtured" — Alastor) runoilija oli lapsuudestaan saakka tuntenut sielussaan suuren rakkauden kaipuuta, joka sai hänen unelmoivan, ylimaallisiin avaruuksiin pyrkivän mielikuvituksensa tavoittelemaan kirkastettua, ihanteellista lempeä. Lapsuudessa olivat sisaret olleet hänen eriskummallisten käärmesatujensa hartaita kuulijoita, äidin osuutta ei hänen elämässään voi huomata, ja isän puolelta tuli hänen osakseen tinkimätön ja ankara alistumisen vaatimus; tämä kaikki oli omiaan jo lapsuudesta saakka, ja varsinkin sitten, kun hänen ensimmäiset lemmentunteensa olivat päättyneet pettymiseen ja sammumiseen,[276] kasvattamaan hänessä sitä käsitystä, että sisarusten rakkaus oli kestävintä ja puhtainta. Tätä käsitystä tuli tukemaan hänen kaikkiin inhimillisiin oloihin ja vakiintuneisiin pitämyksiin kohdistuva epäilyksensä, joka ei tutkimatta alistunut pitämään sisarusten välistä lempeäkään luonnottomuutena. Koko elämänsä aikana Shelleyllä oli varsinaisen "maallisen" rakkautensa rinnalla toinen, sisarellinen, "taivaallinen" rakkautensa, s.o. hänen perheessään vaimon rinnalla platoonisena ystävättärenä oleva nainen. Tämän rinnakkaislempensä ja ystävyytensä kahteen naiseen Shelley runoudessaan mielellään vei askeleen eteenpäin, s.o. veljen ja sisaren lemmensuhteeksi, joka ei enää ollut platooninenkaan. Samalla tavalla hän projisioi luulonsa isästään runouteensa, jossa isät edustavat mahdollisimman rajatonta tyrannivaltaa, tullen sen sorron ja vääryyden vertauskuvaksi, jota vastaan Shelley kävi aatteellista taisteluaan. Samoin kuin Byronilla on siis Shelleylläkin incestum-aiheen käyttö tarkoituksellista, kokemusten ja eroottisen herkkyyden aiheuttaman ajattelun ja perustelun tulosta.
"Kashmirin laaksossa, kaukana sen yksinäisimmässä notkossa, jossa tuoksuvat köynnökset muodostavat kallion alle luonnollisen aition, Alastor ojentaa väsyneet jäsenensä lepoon kimaltelevan purosen rannalle. Unessaan hän näkee näyn, jonka toivominen ei ollut vielä siihen saakka saanut hänen poskiaan punastumaan. Hän uneksi hunnutetusta neidosta, joka istui hänen vierellään ja puhui matalalla ja juhlallisella äänellä… Hänen puheensa aiheena oli tieto, totuus ja hyve, sekä ylevät jumalallisen vapauden toiveet, ajatukset, jotka olivat Alastorille mitä kalleimmat. Pian neidon puhtaan sielun juhlallinen tunnelma rupesi tulena kiertelemään hänen suonissaan… Äkkiä neito nousi, ikäänkuin hänen sielunsa ei enää olisi voinut sietää kuohuvaa painettansa: silloin Alastor kääntyi ja näki tuulosen kuteista tehdyn hunnun alta hänen hehkuvat jäsenensä niiden oman elämän lämpimässä valossa; neidon levitetyt käsivarret olivat nyt paljaat, hänen tummat kiharansa liehuivat yön tuulessa, hänen silmänsä säteilivät, ja hänen avautuneet huulensa ojentautuivat kalpeina ja väristen. Alastorin voimakas sydän herpautui ja sairastui lemmen ylenpalttisuudesta. Hän levitti käsivartensa ottaakseen vastaan neidon sykkivän poven, ja neito, hetkeksi peräytyen, mutta sitten antautuen vastustamattoman riemun valtaan, hurjalla liikkeellä ja tukahtuneesti huudahtaen, sulki Alastorin syleilyynsä…" Tätä unensa ihannekuvaa Alastor lähtee etsimään ja etsii, kunnes kuolema hänet vapahtaa, ja tämä esittänee myös Shelleyn sielun saavuttamattomissa olevaa, kirkastunutta lemmen ihannetta, jota hän turhaan koetti "maallisella" rakkaudella korvata ja jota hän kuvitteli heijastuvan sisarusten välisestä suhteesta.[277] Tätä sielunsa puhdasta sisarrakkautta hän myöhemmin lauloi unohtumattomasti Epipsychidionissa, käyttäen sanoja "sisar" ja "morsio" rinnakkain. Idyllissä Rosalind ja Helen, jossa nämä kertovat lempensä kärsimyshistorian ja joka Lionelin tarinassa läheltä kuvastaa runoilijan omaa elämää, väikkyy myöskin sukurutsauden synkkä varjo taustalla. Paikka, jonne Helen menee tapaamaan ystävätärtänsä Rosalindia, on todella romanttinen: siellä vallitsee nyt hiljaisuus ja hämy; luonto on unessa, käärme nukkuu luolassaan ja linnut unelmoivat oksallaan; vain varjot hiipivät esiin, kiiltomadot loistavat, ja pöllöt ja satakielet heräävät; pöllöt pakenevat kuitenkin kauas iloisempiin laaksoihin, sillä kuu nukkuu pilvensä takana; satakieli istuu oksallaan mykkänä, murhemielin, sillä sen uskoton puoliso on poistunut, jättäen sen yksin. Tällä synkällä paikalla on tapahtunut vielä synkempi asia, sillä siellä olivat veli ja sisar antautuneet toisilleen sieluineen ja ruumiineen. "Seuraten heidän jälkiänsä tuohon metsän piilopaikkaan väkijoukko repi heidän viattoman lapsensa jäsen jäseneltä sekä surmasi ja polki jalkoihinsa äidin; mutta nuorukaisen pelasti eräs pappi Jumalan pyhimmän armon vuoksi, poltettavaksi torilla roviolla". Näihin sanoihin sisältyy runoilijan oma kannanotto tuohon tapahtumaan. Täällä nyt Rosalind ensin kertoo tarinansa, jonka traagillisuutta sukurutsauden uhka tummentaa: hän on jo rakastamansa miehen kanssa alttarin edessä, kun hänen isänsä palaa kaukaisesta maasta juuri parhaiksi ajoissa ilmoittamaan, että sulhanen onkin Rosalindin veli. Runoelmassa ovat nämä kosketukset sukurutsaus-aiheeseen mielestäni molemmissa kohdissa tarpeettomat: edellinen on aivan teennäinen ja ulkonainen, romanttisen synkkyyden lisäämiseksi mukaan liitetty ylimääräinen musta raita; jälkimmäinen ei ole ainoa kari, jolle Rosalindin lemmenliitto olisi voinut ajautua. Käyttämällä niitä runoilija sekoitti sointuyhdistelmäänsä sora-äänen, vähentäen siten sitä idyllin rauhaa, joka elämän onnettomuuksien jälkeen saavutettuna surumielisenä resignationa antaa runolle sen yleisleiman. Mutta juuri tämä sukurutsaus-aiheen asiaankuulumattomuus tässä tapauksessa osoittaa, että se on ollut Shelleyn mietemaailmassa hyvin esillä silloin, kun hän on runonsa kirjoittanut.
Tämä idea sisaresta ja veljestä, joiden välillä vallitsee ihanteellinen rakkaus, mutta kuitenkin siten, että tuon rakkauden ja lemmen raja väliin tuntuu katoavan, on tosiasiallisesti Shelleyn tuotannossa yleinen ja erikoisesti esiintyvä. Islamin kapinassa ei ole sitä huomattavissa, mutta se on alkujaan siinä ollut. Sen alkuperäinen nimi oli Laon ja Cythna, ja oli nämä nimenomaan ilmoitettu veljeksi ja sisareksi.[278] Oltuaan kauan kohtalon eroittamina he vihdoin tapaavat toisensa; jälleennäkemisen riemu kiihtyy silloin lemmen intohimoksi, joka sisaruussuhdetta ollenkaan ajattelematta vaipuu kahden auringon kierron kestävään onnen hurmioon, niin väkevään, että sitä kuvaavat säkeet tuntuvat värisevän ruusuisen hunnun alla polttavina ja kiihkoisina loppumattomassa ja rajattomassa antautumisen hekumassa. Saattaa hyvin ymmärtää nämä säejaksot luettuaan, miksi Shelleyn kustantaja vaati poistettavaksi sisaruussuhteen ja Cythnasta tehtäväksi Laonin lapsuuden leikkitoverin. Shelley itse ei huomannut tuossa suhteessa mitään loukkaavaa, sillä hänen mielikuvansa korkeimmasta mahdollisesta, puhtaasta lemmestä lähti alkujaankin, kuten sanottu, veljen ja sisaren välisestä kiintymyksestä.[279]
Mitä sitten tulee Shelleyn kuuluun incestum-draamaan Cencit (The Cenci, 1819), eroittautuu se ilmeisesti Shelleyn oman sisäisen runoilijaolemuksen ulkopuolelle. Se ei ole syntynyt mistään sellaisista sieluntaisteluista ja ongelmien harkinnoista kuin pääosa hänen muusta runoudestaan, vaan on aiheutunut nuoren, kauniin naisen kuvan ja traagillisen kohtalon herättämästä romanttisesta mielenkiinnosta, ja kiihkeästä, humaanisesta myötätunnosta. Incestum — isän salamyhkäisin ja pöyristyttävin sanoin lausuma uhka tytärtänsä vastaan — ei ole siinä samaa Shelleyn suuren, ihanteellisen käsityksen tulkintaa kuin esim. Islamin kapinassa, vaan ulkopuolella olevan kauhistunutta sairaalloisen rikoksellisuuden toteamista. Cencit on mielestäni etupäässä yksityinen, kammottava rikostapaus, jota sen käsittely ei ole jaksanut nostaa runolliseen, yleisinhimilliseen voimaan.[280]
5
Nämä esimerkit riittänevät osoittamaan, kuinka tärkeä sija sellaisella lemmen kauhuaiheella kuin mitä sukurutsaus on, oli Englannin romantikkojen tuotannossa. Laadultaan melodramaattiseen aineistoon kuuluvana se tosiasiallisesti esiintyykin erikoisesti viljeltynä silloin, kun romanttinen suunta kuohahtaa lähelle äärimmäisiä, patologisia rajojansa. Halu käsitellä tätä aihetta onkin eräs romantikkojen sielunelämän patologisia puolia.
Ajatellessa tämän ajan kirjallisuudessa esiintyvää lemmenelämän kuvausta yleensä siinä saattaa huomata useita eri puolia: Radcliffen lempi on siroa ja hentoa paimenisilla-olon idylliä, jossa takana väreilee sentimentaalinen, kyynelöivän puhdas ja eteerinen kaipuu; Reeven lempi on samanlaatuista, mikäli asiaa yleensä kosketellaan sen enempää kuin että sankarin sanotaan rakastavan sankaritarta ja saavan hänet omakseen; Walpole, koulun alkaja, oli Theodoren ja Matildan ihanteellisella suhteella antanut alun tähän sävellajiin, mutta ei saanut yllämainituista kahdesta kirjailijattaresta seuraajia siihen lemmen symfoniaan, joka alkaa Manfredin aikeista Isabellaa kohtaan ja purkautuu Salaperäisessä äidissä sairaalloisen viiltäväksi epäsoinnuksi. Tähän viimemainittuun sävellajiin yhtyy Lewis, ja sen eri vaihtelut uudistuvat jalosointuisempina intohimon aaltoina Byronilla ja Shelleyllä, joista edellinen viljelee myös terveen lihallista, kursailematta ja murehtimatta omakseen ottavaa ja nauttivaa lempeä. Scott pysyttelee yleensä porvarillisessa yhteiskunnassa hyväksytyn, terveen, häiden toivossa iloitsevan, humoristisella silmäniskuna kuvatun lemmen piirissä, käyttäen vain harvemmin, kuten Lammermoorin morsiamessa, traagillisia värejä. Asteikko on siis sangen täydellinen, mutta ei mielestäni anna tältä lajittelun kannalta syytä huomautusta pitemmälle. Vasta sen löytäminen, mikä muodostaa kauhuromanttisen lemmenkuvauksen yhteisen pohjapiirteen, avaa tien kauhuromantikkojen todelliseen lemmenmaailmaan.
Walpolen, Reeven, Radcliffen ja Lewisin tuotannossa on nuoren naisen ahdistaminen eräs juonirakenteen pääpiirteitä. Tämä ahdistaminen on, tapahtuipa se missä oloissa hyvänsä, pohjaltaan eroottinen piirre, ja kuvastuu siinä, esiintyipä se missä kirjallisuudessa ja milloin tahansa, miehen aktiivinen ja naisen passiivinen lemmenvaisto. Kauhuromantikot käsittelevät nyt tätä todellakin luonnollista, vanhaa aihetta siihen melodramaattiseen tyyliin, joka oli heille yleensä mieluinen: nuorta naista ei ahdistella viekkailla viettelysuunnitelmilla, vaan suoranaisella väkivallan uhalla. Ja tehdäkseen asian vielä kaameammaksi, kauhuromantikot, kuten olemme nähneet, mielellään valitsevat näille ahdisteluille ympäristön, joka on mahdollisimman pöyristyttävä, nimittäin haamulinnan yksinäiset ja öiset käytävät, maanalaiset ja sokkeloiset holvit, luostarien katakombit j.n.e. Tässä miljöön valinnassa ilmenee mielestäni yleensäkin, ja varsinkin silloin, kun on kysymys erotiikasta, jotakin sairaalloista. Siinä mielenkiinnossa, jolla esim. Lewis kuvasi luostarin salaisuudessa ja yön hiljaisuudessa, absoluuttisesti rauhoitetussa kammiossa tahi hautaholvien luurankoympäristössä tapahtuvaa, hillitöntä ja eläimellisyyteen saakka menevää eroottista viettiä, esiintyy epäilemättä sarja tulistuneita, neurasteenisen luonnottomasti seksualisia mielikuvia, patologista sielunelämää, joka paljastaa tekijässään, hänen itsensä sitä ehkä huomaamatta, sairaalloisen piirteen. Kuta yksinäisempään paikkaan hän uhrinsa johdattaa, sitä hehkuvampia ja elävämpiä ovat nämä hänen mielikuvansa. Samalta pohjalta, vaikka kysymys ei suoranaisesti olekaan lemmenkohtauksista, on mielestäni selitettävä myös Maturinin tuotannossa esiintyvä kauhumässäily: ne ovat enemmän tahi vähemmän hermosairaan henkilön tuotteita, joissa tiedottomasti on menty pitemmälle kuin tekijän kylmät järkilaskelmat aluksi olivat osanneet suunnitellakaan, ja jotka syvimmältä pohjaltaan ovat sukua neurasteenikon seksualiselle kiihoitukselle. Että romanttisessa erotiikassa, silloin kun se todella on romanttista, esiintyy lemmenelämän sairaalloisuutta, siitä on mielestäni osoituksena koko incestum-aihe ja m.m. seuraavat Julianin ja Maddalon (mielisairaan) lausumat säkeet:
That, like some maniac monk, I had torn out The nerves of manhood by their bleeding root With mine own quivering fingers, so that ne'er Our hearts had for a moment mingled there To disunite in horror —.