VII

HAAMUT JA DEMOONISET OLENNOT

1

Olen sanonut koko kauhuromantiikan varsinaista keskusnäyttämöä haamulinnaksi ja haamu on usein pujahtanut edellisissä luvuissa näkyviin.

Haamu sinänsä ei ole suinkaan mikään romantiikan erikoiskeksintö, sillä se on esiintynyt kirjallisuudessa jo Endorin noidasta alkaen. Euripides ja Seneca käyttivät haamuja; Ranskan klassilliselle draamalle ne eivät olleet tuntemattomia, ja esim. se, mitä Addisonin ja Steelen suhteesta haamuihin aikaisemmin (ss. 79-80) sanottiin, osoittaa niillä olleen sijansa Englanninkin klassillisessa draamassa. Usko haamuihin on kaiken kansantiedon yleisimpiä piirteitä; sielläkin, missä kansantieto sivistyksen syventyessä on sammunut, haamutieto elää sitkeänä niin varsinaisen kansan kuin sivistyneidenkin joukossa; sen elinmahdollisuuksia vahvistaa etenkin se, että se juurtuu määrättyihin paikkoihin ja sukuihin, ja elää taikauskoisesta kuoleman kammosta ja haudantakaiseen elämään kohdistuvista uskomuksista. Täten haamutieto astuu itsestään kaiken vanhan mukana sen menneisyyden ihailun piiriin, joka on romantiikalle ominaista. Kun sillä tämän ohella on vanhastaan koeteltu pöyristyttävä teho, on luonnollista, että kirjallisuus, joka käytännöllisesti sanoen pyrki "kauhun kautta kauneuteen", sai siitä edullisen keinon tämän tarkoituksensa saavuttamiseksi. Tämä muodostaa haamuaineksen käytön ensimmäisen ja alkuperäisimmän asteen: kansantiedon haamutarinat nostetaan paikkain tahi sukujen yhteydessä sellaisinaan kirjallisuuteen, vaikuttamaan sillä teholla, mikä niillä sinänsä saattaa olla. Tästä on Lewisin Vertavuotavan nunnan tarina esimerkkinä. Mutta pian alkaa selvitä sekin kansantiedon haamutarinoista tunnettu piirre, että haamujen ilmestymisellä on yleensä joku siveellinen syy; maailman siveellistä järjestystä on rikottu ja tuo rikkomus on jäänyt ajallisessa elämässä rangaistuksetta tahi muutta sovituksetta; koska se loukkaa oikeudentuntoa, ei ole muuta keinoa jäljellä kuin puuttua asiaan: haudantakaisesta elämästä. Niin pian kuin romanttinen kirjailija panee huomiota tähän puoleen, haamu muuttuu hänellä kuvaannollisesti sanoen rikoksentekijän kostavaksi omaksitunnoksi, joka ratkaisevalla hetkellä musertaa koko tehdyn suunnitelman ja saattaa loukatun siveellisen maailmanjärjestyksen kohdalleen. Nämä ovat ne päätarkoitukset, joihin romanttinen kirjailija haamuja käyttää, eli siis ensinnäkin yleisen pöyristyttävän tunnelman luomiseksi ja toiseksi jonkin siveellisen päämäärän saavuttamiseksi, johon ei päästä ilman tällaista "deus ex machinaa". Näin siis se, että haamu tärkeänä tekijänä ilmestyy romanttisissa olosuhteissa, aloittaa uuden luvun sen historiassa.

Haamun esiintymisestä Englannin kirjallisuudessa, Shakespearen draamoissa ja hänen jälkeensä, sekä sen merkityksestä yleisen mielenkiinnon esineenä olen lyhyesti antanut tietoja ensimmäisessä luvussa.[249] Percyn ballaadeja koskeva kohta vaatii nyt tässä luvussa erikoista huomiota, koskapa tämä kokoelma toi juuri silloin, kun romantiikka alkoi orastaa, näkyville valikoiman kansanomaisia haamulauluja, vieläpä alalta, joka erikoisesti oli romantiikan tuntuista. Kansanlaulun välittömällä koruttomuudella ja yksinkertaisuudessaan syvällä eleegisellä tunteella Percyn haamuballaadit tehostavat traagillista rakkautta, kahden nuoren onnetonta kohtaloa lemmen tähden, osoittaen sen sävellajin ja tulkitsemistavan, joka oli tämän alan runouden onnistumisen ehto. "Kun päivä oli mennyt, yö oli tullut, ja kaikki olivat sikeässä unessa, silloin saapui kauniin Margaretan haamu ja seisahtui Williamin vuoteen luo", lauletaan surunvoittoisessa Margareta ja William nimisessä runossa. Laulussa Margaretan haamu (omistanut itselleen David Mallet) kerrotaan taas: "Sinä hiljaisena ja juhlallisena hetkenä, jolloin yö ja aamu kohtaavat toisensa, liukui sisään Margaretan kolkko haamu ja seisahtui Williamin vuoteen luo". Hänen liljakätensä ovat savikylmät, hänen kasvonsa "kuin huhtikuun aamu, pukeutuneena talven pilviin", hänen pukunsa musta; hän saapuu "keskiyön haudastaan sinä pimeänä ja synkkänä hetkenä, jolloin vääryyttä kärsineiden haamut valittavat", ja jolloin "ammottavat haudat antavat kuolleensa". Hän tahtoo saada takaisin neidonlupauksensa ja moittii Williamia siitä, ettei tämä ollut pitänyt sanaansa. Williamin kaikki jäsenet vapisevat ja houriossa hän ryntää vuoteeltaan:

And thrice he call'd on Margaret's name, And thrice he wept full sore: Then laid his cheek to her cold grave, And word spake never more.

Erikoisesti huomattava on Suloisen Williamin haamu (Sweet William's Ghost), joka sisällöltään on varsinaisen uuden haamuballaadin perustavia runoja. Runo kertoo, kuinka:

There came a ghost to Margaret's door, With many a grievous grone, And aye he tirled at the pin, But answer made she none…

ja kuinka haamu, William, tulee vaatimaan Margaretalta, että tämän on oltava yhtä uskollinen kuin hänkin oli ollut. Mutta Margaret vastaa:

Thy faith and troth thou'se nevir get, Of me shalt nevir win, Tili thou take me to yon kirk yard, And wed me with a ring.

Margaret sitten seuraa sulhonsa haamua "the live-lang winter night" ja kuolee, kun haamu kukon laulaessa katoaa:

O stay, my only true love, stay, The constant Margret cried: Wan grew her cheeks, she clos'd her een, Stretch'd her saft limbs, and died.

Percyn ballaadien kansanomainen tuoreus ja koruttomuus vaikutti yhtä elvyttävästi haamu- kuin ritariromantiikkaankin. Chewyn metsästyksen taistelu-uljuus oli tämän ajan romanttisille kirjailijoille mallina, kuinka uljasta ritarikamppailua ja persoonallista sankarijaloutta oli esitettävä; sen antama esimerkki on epäilemättä paljon hedelmöittänyt Scottin, vieläpä Southeynkin rakastamia ritarien ottelu- ja taistelukuvauksia. Samalla tavalla tekivät Percyn haamuballaadit haamurunouden luontevaksi, osoittaen sen avulla menestyksellä voitavan kosketella romanttisia lemmen ja kauhun tunteita. Niiden keskeinen aihe, (petetyn) rakastajan tahi rakastetun haamun tulo rakastettunsa (pettäjänsä) luo, tuli rungoksi laajaan haamuballaadistoon, joista eräät ovat tulleet hyvin kuuluisiksi ja kutoneet yhteyteensä mielenkiintoisen kirjallisen ilmiösarjan.

Percyn aloite ei kuitenkaan saanut pitkään aikaan omassa kotimaassaan sellaisia seuraajia, että niistä olisi jäänyt mainittavampaa muistoa.[250] Suloisen Williamin haamun täytyi syntyä uudelleen Saksassa, jossa Gottfried August Bürger sen herättämänä haltioitui yleisen kansanmielikuvan pohjalla kuutamossa kultansa kanssa ajavasta kuolemasta näkemään Lenoren kolkon ratsastuksen.[251] Tähän kuuluun ballaadiin Lewis ilmeisesti tutustui Saksassa ollessaan kirjoittaen siitä ja muusta haamukirjallisuudesta saamainsa vaikutelmien pohjalla oman runonsa nimeltä Alonzo Urhoollinen ja kaunis Imogene (Alonzo the Brave and Fair Imogene), jonka hän julkaisi Munkissaan välirunona.

2

Alonzon täytyy mennä sotimaan kaukaiseen maahan ja Imogene vannoo pyhän neitsyen kautta, ettei kenestäkään muusta tule hänen puolisoansa; jos hän pettäisi lupauksensa, suokoon Jumala, että Alonzon haamu tulisi hänen häihinsä moittimaan häntä petoksesta ja viemään hänet mukanaan hautaan. Imogene unohtaa lupauksensa, häitä vietetään, ja Alonzon haamu ilmestyykin, vieden morsiamensa. Se on lyhyesti runon sisällys. Pieni katsaus sen säkeiden historiaan ei ole vailla mielenkiintoansa.

Kirjoittaessaan sen ensimmäiset säkeet:

A warrior so bold and a virgin so bright Convers'd as they sat on the green —

hän ei arvattavasti tiennyt, että hänen korvissaan kaikuivat entuudesta Margaretan ja Williamin alkusäkeet:

As it fell out on a long summer's day Two lovers they sat on a hill.[252]

Alonzon täytyy mennä "huomenna" sotimaan kaukaiseen maahan ja William myöskin puhuu "huomisesta". Kun Margaretan haamu kertoo, kuinka pimeät hänen kuoleman sulkemat silmänsä ovat ja kuinka "nälkäinen mato" on hänen sisarensa, kohtaamme nämä samat madot Lewisinkin ballaadissa, Alonzon haamun ilmestyessä uskottoman morsiamensa häihin:

The worms they crept in, and the worms they crept out, And sported his eyes and his temples about.[253]

Pian yhtyy tähän pari Bürgerin ballaadia, Lenardo ja Blandine, ja Lenore. Kun Lenoressa lauletaan:

Zum Schädel ohne Zopf und Schopf, Zum nackten Schädel ward sein Kopf —,

muistuu mieleen jo Otranton linnassa esiintynyt erakon paljastuva pääkallo ja sitten Lewisin säkeet, jotka kuvaavat Alonzon haamun näköä ja morsiamen kauhua:

What words can express her dismay and surprise, When a scel'ton's head was exposed!

Kun Lewis kirjoittaa rakastavaisista säkeen:

They gazed on each other with tender delight —,

on hiljaisuudessa mukana Lenardo ja Blandine seuraavasti:

Blandine sah her, Lenardo sah hin, Mit Augen, erleuchtet vom zärtlichsten Sinn —,

ja samoin lienee Lewisin säe Imogenen uljaasta kosijasta:

A baron all covered with jewels and gold,

kotoisin Bürgerin saman runon säkeistä:

Weit her, von Hispaniens reichster Provinz War kommen ein hochstolzierender Prinz Mit Perlen, Gold, Ringen und Edelgestein, Die schönste der schönen Prinzessen zu frein —.

Kun Lewis sitten lopetti runonsa seuraavin verta tihkuvin säkein, joissa hän kertoi Alonzon ja Imogenen haamutanssista:

While they drink out of sculls newly torn from the grave, Dancing round them the spectres are seen: Their liquor is blood, and this horrible stave They howl: To the health of Alonzo the Brave, An his consort, the False Imogene! —

oli läsnä Lenore seuraavin säkein:

Nun tanzten wohl bei Mondenglanz Rundum, herum in Kreise Die Geister einen Kettentanz Und heulten diese Weise —.

Mitä sitten koko ballaadin tilanteeseen ja Alonzon haamun ilmestymiseen tulee, on sen ja Schillerin Henkiennäkijän hääkohtauksen välillä, jolloin Jeronimon haamu ilmestyy, melkoinen yhtäläisyys. "Päivä laski ja kirkkaasti valaistussa hääsalissa odotti vieraita oivallinen ateria, meluisen musiikin säestäessä ylimielistä iloa. Tässä tungoksessa huomautti vierustoverini minulle eräästä fransiskaanimunkista, joka oli pitkä ja laiha, kasvot tuhkanharmaat, ja joka seisoen liikkumattomana kuin pilari kohdisti morsiuspariin vakavan ja surullisen katseen. Koko seurueen valtasi uteliaisuus ja oudostuttava tunnelma, keskustelu lakkasi ja yleinen hiljaisuus vallitsi. Munkki seisoi liikkumatta kuten ennenkin, yhä katsoen surullisesti morsiuspariin. Keskiyö oli mennyt, musiikki alkoi soida yhä hiljemmin, kynttiläin liekki yhä tummentui, palaakseen vihdoin vain siellä täällä, ja alakuloisesti valaistussa salissa tuntui yhä autiommalta, munkin seisoessa liikkumatta, aina samassa asennossa, kohdistaen rauhallisen ja surullisen katseen morsiuspariin…" Tuo outo munkki siirtyy vihdoin pöydän ääreen ja sanoo, kohottaen viinilasin: "Kalliin Jeronymomme muistoksi. Se, joka rakasti vainajaa, tehköön kuten minä". Veljenmurhaaja Lorenzo ottaa lasin munkin kädestä ja lausuu vavisten: "Suuresti rakastetulle veljelleni Jeronymolle". "Se on murhaajani ääni", huutaa silloin eräs peloittava olento, joka yhtäkkiä on ilmestynyt saapuville, vaatteet verta valuvina ja ruumis kauheita haavoja täynnä. Ballaadissaan Lewis nyt kertoo, kuinka "pappi siunasi avioliiton", ja kuinka hääjuhla alkoi. Kun sitten linnan kello löi yksi, huomaa kaunis Imogene kummastuksekseen, että hänen rinnallaan istuikin outo mies, jota hän tähän saakka ei ollut nähnyt. Ballaadi kuvaa häntä seuraavasti:

His air was terrific; he uttered no sound; He spoke not, he moved not, he looked not around, But earnestly gazed on the bride.

Hänen silmikkonsa on suljettu ja kokonsa jättiläismäinen; varustuksensa ovat mustat. Hänen läsnäolonsa hiljentää kaiken huvittelun ja naurun, koirat ulkoutuvat hänestä peläten ja valaistus muuttuu sinertäväksi. Kaikki valtaa pelko ja vieraat istuvat hiljaa ja kauhun lamauttamina. Vihdoin morsian pyytää vierasta kohottamaan silmikkonsa, minkä tämä tekeekin, jolloin kuoleman kauhun kuva, matojen vallassa oleva pääkallo, paljastuukin nähtäväksi, kuten jo on kerrottu. Alonzon haamu nyt nuhtelee Imogenea petollisuudesta ja ylpeydestä, kunnes:

Then sank with his prey through the wide-yawning ground: Nor ever again was Fair Imogene found, Or the spectre who bore her away.

At midnight four times in each year does her spright, When mortals in slumber are bound, Array'd in her bridal apparel of white, Appear in the hall with the Sceleton Knight, And shriek as he whirls her around.

Jos nyt arvioidaan, mikä tämän runon kohta on omiaan herättämään korkeinta kauhun tunnetta, johdutaan niihin säkeisiin, joissa kuvataan haamun puhumattomuutta, liikkumattomuutta ja sitä, että hän vain "vakavasti katsoi morsiameen". Tämä haamukatse, jonka vaiheita toisilla aihe-aloilla edelliset luvut jo ovat selostaneet, on kauhun herättämiskeinojen kannalta tärkeä keksintö, jota myöhemmin paljon käytettiin. Se esiintyy jo Shakespearella, jonka Banquon haamu juuri täten saapuu juhlahetkellä murhaajansa luo, nimenomaan kauhistuttaen hänet katseellaan, josta Macbeth sanoo:

Thou hast no speculation in those eyes Which thou dost glare with.

Verratessa Alonzoa Lenoren unikuvamaiseen pöyristyttävyyteen käy selväksi, kuinka avuton ja tehoton Lewisin realistinen kuvaustapa tässä on, huolimatta madoista ja pääkallomaljoista juodusta verestä. Alonzo Urhoollinen tuli hyvin kuuluisaksi ja käännettiin useille kielille, m.m. ruotsiksi ja (arkkiveisuna) suomeksikin.[254] Sen nauttimasta suosiosta on todistuksena sekin, että siitä julkaistiin parodioja, m.m. Lewis itse yhden, jota ei voi pitää onnistuneena.

* * * * *

Pysyen Munkki-romaanissa otan nyt vapauden vihdoinkin esittää lukijalle Vertavuotavan nunnan haamun, josta edellisissä luvuissa on usein mainittu. Lewis sai sen saksalaisista lähteistä, joissa se esiintyy suojelevana esi-äitinä, rajoittaen sen ilmestymisen Raymondin ja Agneksen sivuepisoodiin; tämä säästeliäisyys merkitsi myös sen vaikuttavaisuuden tehostamista, sillä muussa tapauksessa olisi lukijan mielenkiinto helposti voinut herpautua. Syynä siihen, ettei kummitteleva olento, entinen nunna Beatrice, löydä haudan lepoa, on hänen rikoksensa ja väkivaltainen kuolemansa. Huolimatta nunnalupauksestaan hän karkaa parooni Lindenbergin kanssa Saksaan; hän oli jumalankieltäjä, joka pilkkasi nunnalupaustaan ja piti uskonnon pyhimpiä asioita naurettavina. Pian kohdistui hänen intohimonsa paroonin nuorempaan veljeen, jolla oli "ilmehikkäät kasvonpiirteet, jättimäinen vartalo ja Herkuleen jäsenet". Ennenkin tämä kuitenkaan halusi suostua Beatricen houkutuksiin, täytyi vanhempi veli murhata. Murhayöstä sovitaan ja kello 1 nuori parooni odottaisi Beatricea Lindenbergin luolassa. Niinpä siis linnan kellon lyödessä aamun ensimmäistä tuntia Beatrice iskee tikarin entisen rakastajansa sydämeen ja lähtee luolalle, toisessa kädessä vielä verinen tikari, toisessa lamppu. Mutta sielläpä murhaakin hänet vuorostaan nuori parooni, joka tahtoo salata osuutensa asiaan. Kun Beatricen ruumis täten kaiken lisäksi joutuu siunaamattomaan maahan, ei hänen sielunsa saa rauhaa, vaan kummittelee haamuna linnassa. Puettuna nunnanpukuunsa, kädessä tikari ja lamppu, hän ilmestyy joka yö paroonin vuoteen viereen; tämä ei voi kestää näyn tuottamaa kauhua, vaan kuolee; nunna ei kuitenkaan tyydy tähän kostoon, vaan jatkaa yöllisiä käyntejänsä. Ainoa rajoitus, johon hänet manauksilla saadaan pakoitetuksi, on se, että hän harventaa näyttäytymistänsä, tehden sen vain kerran joka viides vuosi, samana yönä ja hetkenä, jolloin hänet murhattiin; silloin hän menee tuohon luolaan, jossa hänen luunsa ovat, ja palaa linnaan heti kun kello on lyönyt kaksi. Tämä hänen oli tehtävä yhden vuosisadan aikana.

Nyt on don Raymondin rakastettu, Agnes de Medina, joutunut vangiksi samaan Lindenbergin linnaan, ja kun Raymond saa kuulla nunnan tarinan ja huomaa, kuinka siihen uskotaan, hän päättää käyttää sitä lemmittynsä vapauttamiseksi. Sinä yönä, jolloin haamun piti ilmestyä, on Agneksen pukeuduttava nunnan pukuun, otettava tikari ja lamppu, ja lähdettävä samaa tietä, jota nunna kulkee, ulkopuolella odottavan Raymondin luo. Tämä näkeekin Agneksen tulevan avautuvasta linnan portista. Hänen käsivarrellaan on rukousnauha, kasvot on verhottu pitkään valkoiseen huntuun, puku on veren tahraama ja kädessä on tikari ja lamppu. Don Raymond tempaa hänet syliinsä ja nostaa hänet odottaviin ajoneuvoihin. Silloin karkaavat hevoset hämmästyttävän nopeaan juoksuun, tottelematta ohjaksia, ajajat lennähtävät pois, synkät pilvet peittävät taivaan, tuuli rupeaa ulvomaan, salamat välähtelevät ja ukkonen jyrähtelee. Hevoset kiitävät pysähtymättä edelleen, näyttäen vain lisäävän nopeuttaan ja vetäen vaunujaan mitä vaarallisimpain paikkain kautta, kunnes ajoneuvot vihdoin pirstoutuvat ja Raymond lennähtää tainnoksissa maahan. Herättyään hän ei löydä Agnesta mistään, ja seutu, jossa hän nyt on, on niin kaukana Lindenbergistä, että tuntuu mahdottomalta kulkea sellaista matkaa yhdessä yössä.

Maatessaan sitten houretilassa läheisessä majatalossa Raymond seuraavana yönä kuulee kellon lyövän yksi. Kuunnellessaan sen surumielistä ääntä hän äkkiä tuntee kylmän hien kohoavan ruumiilleen ja tukkansa nousevan pystyyn kauhusta. Portaita myöten lähenevät hitaat ja raskaat askeleet, ovi avautuu äkkiä ja sisään astuu Vertavuotava nunna, hänen kadonnut ajotoverinsa. Nunna nostaa hitaasti huntunsa, jolloin Raymond näkee ruumiin kalpeat kasvot, verettömät huulet, ja ontot, elottomat silmät. Haudanomaisella äänellä nunna nyt toistaa ne sanat, joilla Raymond oli edellisenä yönä tervehtinyt häntä linnan portilla, ja istuutuu hänen vuoteensa jalkapäähän. Hänen silmissään tuntuu olevan käärmeen lumovoima, sillä Raymondin täytyy tuijottaa niihin, voimatta mitenkään siirtää katsettaan pois. Kellon lyödessä kaksi haamu tarttuu Raymondin käteen ja painaen kylmät huulensa hänen huulilleen, taas toistaa nuo äskeiset sanat, poistuen huoneesta hitain askelin. Tämä uudistuu joka yö. Hänet vapauttaa vihdoin kiduttajastaan Vaeltava juutalainen, joka neuvoo, miten nunnan ilmestymisestä on tehtävä loppu.

Vertavuotavan nunnan tarinassa on siis sama pohja-aihe kuin Alonzossakin: petetyn rakastetun saapuminen saamaan hyvitystä. Senkin korkein kauhukohta on se, jolloin haamu istahtaa vuoteen reunalle ja rupeaa tuijottamaan uhriinsa, katseessa hypnoottisesti vangitseva ja kauhua herättävä voima.

Munkissa esiintyy vielä kolmaskin haamu, Antonian äiti, joka tulee ilmoittamaan tyttärelleen tätä pian kohtaavasta kuolemasta. Lewisin elämäkerran yhteydessä on jo mainittu hänen teatterihaamuistaan, joista Linnan haamu sekä näytelmän nimenä että sen toiminnan solmukohdan ratkaisijana tuli hyvin kuuluisaksi. Sekä romaanillaan että ballaadeillaan ja näytelmillään Lewis erikoistui haamuromantiikan pääviljelijäksi, joka teki alan sekä tunnetuksi että sangen pian myös halveksituksi.

Haamuista on sanottava, että niistä on yleensä puhuttu paljoa enemmän kuin mihin ne itse ovat antaneet aihetta. Tiedämme jo, kuinka pidättyväisiä Walpole, Reeve ja Radcliffe olivat niiden todellisessa käyttämisessä; niistä puhutaan kyllä paljon, s.o. niiden ilmestymisen uhka on aina olemassa, mutta siihenpä melkein koko asia rajoittuukin, Walpolen yhtä poikkeusta, ja Reeven sekä Radcliffen muuatta unentapaista näkyä sekä sivukertomuksia lukuunottamatta.[255] Verratessa nyt Lewisin "ilmi-eläviä" haamuja hänen edeltäjiensä haamu-uhkaan käy selväksi, että haamuromantiikan vaikuttavaisuuden ehto olikin enemmän epämääräinen viittailu haamun ilmestymisen mahdollisuuteen, s.o. odottavan ja tuntematonta yliluonnollisuutta pelkäävän tunnelman luominen, kuin haamun tuominen todella nähtäväksi, jolloin se kadotti suuren osan salamyhkäisyydestään. Lewisin osuus haamuromantiikassa oli nyt juuri tällainen viimeisen askeleen ottaminen: hän antoi haamujensa todella esiintyä. Sillä hän aluksi, kuten uutuudella ainakin, herätti haamu-uskomuksia pohtivan yleisön uteliaisuutta, mutta pian tuo uteliaisuus myös herpautui, sillä Lewisin "aineellisilla" haamuilla ei ollut riittävän salaperäistä leimaa. Pyöristyttävin niistä, Vertavuotava nunna, kelpasi kuitenkin, kuten Lewisin elämäkerrasta jo tiedämme, Grillparzerin Esiäidiksi.

3

Lewisin haamujen jälkiä tapaa tämänaikaisessa Englannin kirjallisuudessa, joko haamuina tahi muiksi olennoiksi muuttuneina. Scott oli ilmeisesti lukenut Munkin tarkkaan, koskapa Vertavuotavan nunnan tarina näyttää erikoisesti juurtuneen hänen mieleensä. Tarkastellessa esim. Marmionissa kerrottua Constance de Beverleyn historiaa käy ilmeiseksi, että se on hyvin läheinen Lindenbergin nunnan vaiheille. Constancekin on karannut luostarista ja tullut lordi Marmionin rakastajattareksi sekä samalla myös hänen rikostoverikseen. Kun Marmionin tunteet häntä kohtaan kylmenevät ja hän haluaa valloittaa de Wiltonin morsiamen Claran, on Constance Matildan tavoin auttamassa entistä rakastajaansa de Wiltonin tuhoamisessa. Mutta kun hän intohimonsa ajamana koettaa tuhota Claran, luovuttaa Marmion hänet luostariin takaisin, jossa hänet tuomitaan kuolemaan tuossa aikaisemmin kuvatussa vankiholvissa, aivan kuin Agnes Munkki-romaanissa. Ja kun Clara yksin käyskentelee Tantallonin linnassa, on Lindenbergin nunna sangen lähellä runoilijan säkeissä:

In such a place, so lone, so grim, At dawning pale, or twilight dim, It fearful would have been To meet a form so richly dress'd, With book in hand and cross on breast, And such a woeful mien.

Kun Marmion on seurueineen asettunut majataloon ja aloittanut illanviettonsa, asettuu häntä vastapäätä sauvaansa nojaava toivioretkeläinen, hänen tuntematon oppaansa, jonka laihat, tummat kasvot näkyvät vain puoleksi hänen päähineensä alta. "Hänen katseensa oli kohdistettuna Marmioniin, joka voimatta sitä sietää koetti masentaa sen kulmiansa rypistämällä". Yhä harvemmin kajahteli nauru, sillä kun knaapit ja jousimiehet katsoivat toivioretkeläisen tummia kasvoja, he tunsivat iloisuutensa häipyvän. He tuijottivat vihdoin häneen kaikki ja hän tuijottaa rävähtämättä Marmioniin. Ja kun Fitz-Eustacen lemmenballaadi herättää Marmionin sydämessä katumuksen ja tuskan, kuin olisi hänen korvissaan soinut nunnan kuolinkello, ja hän tiedustaa, mitä se mahtoi ennustaa, vastaa toivoretkeläinen: "Kalliin ystävän kuolemaa". Tässä on ilmeisesti jäljennetty Alonzon haamukatseen vaikutusta. Sama häivähtää näkyviin Viimeisen runojan laulussa. Kun Branksomen linnassa vietetään juhlaa onnellisen kaksintaistelun ja nuoren lordin vapautumisen johdosta, rupeaa juhlasali äkkiä himmenemään. Kaiken peittää omituinen hämy, joka ei ole sumua eikä illan hämärää, ja salaperäinen kauhu valtaa kaikki, jäädyttäen jokaisen sydämen. Äkkiä salama välähtää ja paljon pahaa aikaansaanut, kääpiön muodossa esiintynyt paholainen on hävinnyt: Michael Scott itse on käynyt kuin haamu juhlan hetkellä noutamassa hänet ja "mahtikirjansa". Lucy Ashtonin avioliittosopimuksen allekirjoittamiskohtaus Lammermoorin morsiamessa johtaa mieleen Imogenen häät, jotka kamala tapaus niiden korkeimmalla hetkellä keskeyttää.

Scottin välimatka haamuihin on kuitenkin jo pitempi kuin Lewisin. Hän käyttää niitä joskus Lewisin tapaan, kuten esim. kertomuksessaan Seinäverhoilla varustettu huone (The Tapestried Chamber), jossa paheellinen esi-äiti ilmestyy kaikessa kamalassa ilkeydessään, tahi kuten romaanissa Kihlattu (The Betrothed), jossa esiintyy suvun "punasorminen" haamu. Avenelin valkoinen rouva (Luostari — The Monastery ja Apotti — The Abbot), jossa esi-äidin aihe kuvastuu, on taas mieluumminkin jonkinmoinen näky kuin Lewisin tapainen kansanomainen haamuolento; olemuksessaan ja ilmestymistavassaan se muistuttaa jonkinmoisesta luonnonhengettärestä. Scott on haamuromantiikassaan lähempänä Radcliffen haamutunnelmaa kuin Lewisin haamurealismia. Hänen mielenkiintonsa kohdistui tässä suhteessa enemmän kansanomaisten haamu-uskomusten folkloristiseen tutkimiseen kuin niiden käyttämiseen hänen kaunokirjallisessa tuotannossaan[256]

Byron, joka teki Lewisin haamutuotannon ja hautausmaaorgiat ivan esineeksi, ei niitä kuitenkaan itsekään halveksinut, kuten hänen runonsa Oscar of Alva osoittaa. Onpa tämä runo siitäkin erikoinen, että siinä ilmeisesti on ollut suoranaisena mallina Schillerin Henkiennäkijän kauhukohtaus, haamun ilmestyminen keskelle hääjuhlaa, ja myöskin Alonzo Urhoollinen. Seuraavat yhtäläisyydet sen mielestäni osoittavat:

Heti ensi säe vie romanttiseen kuutamoon, joka valaisee Alvan harmaita torneja. Usein on tuo "taivaan lamppu" antanut säteidensä leikkiä Alvan hopeakypäreillä ja nähnyt keskiyön hiljaisella hetkellä sen päälliköiden pukeutuneen säihkyviin sotisopiinsa; se on nähnyt verisiä taisteluja ja kuolemaa, kunnes se nyt loistaa murheellisena, yöllisten hautajaisten soihtuna. Alvan torneissa ei kaiu enää ihmisen askel, vaan ainoastaan myrsky, jonka raivotessa linnan salista kuuluu kumea, luhistuvien muurien yllä värisevä ääni. Tällaisen Ossianin tyyliin kirjoitetun johdatuksen jälkeen alkaa sitten ballaadi Oscarista ja Allanista, Anguksen kauniista ja urhoollisista pojista. "Tummina liehuivat Oscarin kiharat tuulessa, mutta Allanin suortuvat olivat vaaleat ja ihanat, ja hänen muotonsa miettiväinen ja kalpea. Oscarilla oli sankarin sydän ja hänen silmistään loisti totuuden säde; Allan oli aikaisin oppinut hillitsemään itsensä ja hänen sanansa olivat olleet nuoruudesta saakka sulavat". Oscar varustautuu viettämään häitänsä ja Alvan linnaan kokoontuu hääväkeä. Kaikki on valmista, mutta sulhoa ei kuulukaan. Häntä etsitään turhaan, aika kuluu ja Allan voittaakin Oscarin morsiamen rakkauden. Jälleen varustetaan häitä Alvan linnassa ja juhla alkaa, sillä nyt on sulho saapuvilla. "Mutta kuka on tuo, jonka synkkä ilme varjostaa yleistä iloa? Hänen silmänsä hehkuvat kovemmin kuin lieden sinisiksi muuttuvat liekit. Hänen viittansa on musta ja hänen kypäränsä töyhtö veripunainen; hänen äänensä on kuin nouseva myrsky, mutta hänen askeleensa ovat keveät ja jälkiä jättämättömät. On keskiyön hetki, maljat kiertävät ja ne tyhjennetään pohjaan asti sulhon kunniaksi; holvit kaikuvat huudoista kaikkien yhtyessä maljaan. Äkkiä tuo tuntematon nousee ja äänekkään joukon riemu tyrehtyy. 'Vanhus', huutaa vieras Angukselle, 'poikasi malja on juotu ja näit, että yhdyin siihen; sano, eikö sinulla ole ollut milloinkaan toista poikaa, sano, miksi Oscar unohdetaan?'". Kun vanhus sitten kertoo Oscarin kuolleen, kohottaa vieras Oscarin maljan ja kehoittaa Allania juomaan sen. Kun tämä sen tehdessään lausuu toivovansa, että Oscar olisi saapuvilla ottamassa siihen osaa, huutaa synkkä ilmestys: "Se on hän! Kuulen murhaajani äänen!" Allan on murhannut veljensä ja teko tulee ilmi tällä yliluonnollisella tavalla. Runo päättyy Ossianin tyyliseen surumielisyyteen, jossa kertautuvat "yksinäisen hauta", joka "häämöittää hämärän läpi", "harppu, jota ei yksikään runolaulaja uskalla koskettaa", "kuolevan isän katkera kirous", ja veljen kuolinhuokaus. Kuten näkyy, on huippukohtaus otettu sanasta sanaan Schilleriltä.

Tämän saman kohtauksen kaiku tuntuu Byronilla vielä uudelleenkin, Larassa. Othon linnassa vietetään upeata juhlaa, vieraana myöskin Lara, joka vihdoin huomaa, kuinka eräs tuntematon tarkastelee häntä herkeämättä. He tuijottavat toisiinsa, kunnes tuo tuntematon huudahtaa: "Se on hän!" Käy selville, että vieras syyttää Laraa jostakin salaperäisestä menneisyyden tapahtumasta, joka ilmeisesti muodostaa Laran elämän salaisuuden; tahallisesti jätetään sanomatta, mikä se tapahtuma on. Vaikka ei ole kysymys haamusta, on tämä kohtaus kuitenkin täydelleen vanhan mallin mukainen.

Shelleyn nuoruudentuotannossa oli haamuilla, kuten jo on nähty, tärkeä sijansa. Runon Ghasta olen jo aikaisemmin maininnut; Ballaadi on ilmeisesti syntynyt Munkin lukemisesta aiheutuneista kauhutunnelmista, jolloin kirjoittaja on mielikuvituksessaan nähnyt "synkän munkin peittävän kasvonsa, kun hän istuu yksinäisessä kammiossaan ja kuolonkello soi". Kellon lyödessä yksi hän menee kappeliin, jossa hän epätoivoissaan murtaa auki Rosan ruumisarkun. Silloin kuollut nunna kohottaa luurankoruumistansa, "josta helvetin kylmä kosteus tippuu"; hänen puoleksi mädäntyneistä silmistään loistaa kalpea liekki ja hän tuijottaa voitonriemuisena synkkään munkkiin j.n.e. Aaveratsastaja (The Spectral Horseman) on aivan harvinainen näyte Ossianin myrskytunnelmaan tehdystä haamukauhusanastosta, joka kuvaavasti tulkitsee romantikkojen nimetöntä ja utuista kauhuaavistelua.

4

Siirtyäkseni järvirunoilijoiden piiriin uskallan huomauttaa, että Coleridgen ballaadissa Vanha merimies on oikeastaan "luonnottominta" sen alku, tuon vanhan merimiehen ilmestyminen jonnekin _hää_huoneen läheisyyteen, puhuttelemaan jotakin _hää_vierasta. Häillähän ei ole runossa mitään osuutta eikä merkitystä. Tätä ei voi selittää muuten, kuin että runoilijalla on jotenkin tiedottomasti väikkynyt mielessä Henkiennäkijän ja Alonzon aihe haamun ilmestymisestä hääsaliin, vaikkakin itse runo on sitten saanut kokonaan toisen sisällyksen; tämä on mielestäni kuvaava esimerkki siitä, kuinka haamuaiheet pohjaltaan olivat enimmäkseen samoja, vaikka ne joskus saattoivatkin venyä ja muuttua palvelemaan niille alkuaan vieraita tarkoitusperiä.[257] Coleridgen kuulua runoa en malta olla tässä selostamatta, varsinkin koska se on suomeksi tuntematon. Vanhan merimiehen kuusi ensimmäistä värssyä sisältää outoa, pysähdyttävää tunnelmaa paljoa enemmän kuin monet kokonaiset kauhuvolyymit. Runon kertoja, vanha merimies, ilmestyy äkkiä ja kutsumattomana jonkin häähuoneen lähelle, tarttuu sieroittuneella kädellään erään häävieraan käsivarteen, ja pakoittaa hänet kuin kolmivuotiaan lapsen kuuntelemaan tarinaansa, lumoten hänet salaperäisellä olemuksellaan ja omituisesti vilkkuvalla katseellaan. Mieleen hiipii vastoin järkeä ja ilman mitään tukea itse runon sanoissa outo epäilys, ettei tuo vanhus ehkä olekaan mikään luonnollinen olento. Mistä hän ilmestyi niin äkkiä? Kuka hän on? Kuinka hän pysähdytti häävieraan näin sopimattomalla hetkellä? Näin olemme valmiita erikoisessa mielentilassa kuuntelemaan hänen kertomustaan laivasta, joka myötätuulessa ja kauniilla ilmalla purjehti etelään, kunnes saapui päiväntasaajalle. Häävieras kuulee häämusiikin soivan ja haluaa rientää sinne, mutta ei voi, vaan on pakoitettu kuuntelemaan vanhaa, välkkyväsilmäistä merimiestä. Myrsky ajaa laivaa etelänapaa kohti, keskelle pakkasta, lunta ja korkeita jäävuoria, jossa ei ollut elävää olentoa. Tähän kamalaan yksinäisyyteen ja elottomuuteen saapui nyt sumun läpi albatrossi-lintu, jota merimiehet tervehtivät iloiten kuin kristittyä sielua. Sitä syötettiin ja kohdeltiin hyvin, se seurasi laivaa, jäät hajaantuivat ympäriltä ja niin päästiin jälleen palaamaan pohjoiseen päin, linnun lentäessä mukana hyvänä enteenä. "Valkoisen sumusavun läpi kimalteli koko yön kalpea kuutamo". "Jumala pelastakoon sinut, vanha merimies, pahoilta hengiltä, jotka sinua kiduttavat!" sanoo nyt häävieras säikähtyneenä; "miksi olet tuon näköinen?" "Ammuin jousellani albatrossin".

Merimiehet ovat luulleet linnun tuoneen heille etelätuulen ja uhkaavat sen tappajaa, mutta kun tuulta yhä jatkuu ja sumukin hälvenee, arvelevatkin he, että teko oli paikallaan, koskapa lintu nähtävästi oli tuonut sumun mukanaan. Näin he kaikki ottivat omakseen vanhan merimiehen rikoksen. Myötätuulta jatkuu, kunnes tullaan Tyynelle valtamerelle ja päiväntasaajalle. Siellä tuuli äkkiä loppui, purjeet lepäsivät velttoina, ja verinen aurinko loisti kuumalta ja kuparinväriseltä taivaalta; vettä oli kyllä kaikkialla, mutta pian ei pisaraakaan juotavaksi. Limaisia olentoja ryömi merellä, kuolontulet karkeloivat laivan ympärillä, ja vesi näytti palavan vihreänä, sinisenä ja valkoisena kuin noidan öljy. Muutamat näkivät unessaan sen hengen, joka kidutti heitä näin: yhdeksän sylen syvyydessä se oli seurannut heitä lumen ja jään maasta. Albatrossin kuoleman kosto alkoi tuntua ja osoittaakseen viattomuuttaan merimiehet ripustavat kuolleen linnun vanhan matruusin kaulaan. Salaperäinen, pelon kyllästämä kauhun tunnelma vallitsee.

Silloin on vanha merimies näkevinään jotakin, joka on kuin purje, kun se lähestyy lähestymistään. Voidakseen huutaa sille juovat kaikki verta käsivarrestaan, mutta rupeavat samalla kauhistuen ymmärtämään, ettei se voi olla oikea laiva, koska se voi kulkea ilman tuulta. Kun se joutuu laskevan auringon ja heidän väliinsä, loistaa valo sen läpi kuin haudan ristikosta. Vanha merimies näkee sen kannella Haamu-naisen ja hänen Kuolema-miehensä, ja muita ei tuolla luurankolaivalla ollutkaan. Naisen huulet olivat punaiset, kiharat keltaiset kuin kulta ja hipiä valkoinen kuin spitaalisella; "hän oli kuolon-elämän painajainen, joka hyydyttää ihmisen veren". Haamu-nainen ja Kuolema-mies heittävät arpaa vanhasta merimiehestä, jonka edellinen voittaa. Aurinko laskee, haamulaiva katoaa äkkiä, tulee synkkä ja kaamea yö, ja kiroten vanhaa merimiestä katseillaan kaatuvat toiset kuolleina kannelle; heidän sielunsa menevät vanhan merimiehen ohi suhisten kuin hänen jousensa nuoli lennossaan, ja siten aloittaa kuolon-elämä painajaistyönsä.

"Minä pelkään sinua, vanha merimies, sinun sieroittunutta kättäsi ja kiiltävää katsettasi!" "Älä pelkää, tämä ruumis ei luhistunut kuolleena kannelle". Merimiehet eivät mädäntyneet, vaan vielä kuolemassakin heidän katseestaan loisti kirous, jota vanhus katsoi seitsemän päivää ja seitsemän yötä, voimatta kuolla. Hän katsoo meren eläimiä ja ylistää niiden kauneutta; hänen sydämessään herää rakkaus ja tietämättään hän siunaa niitä. Sillä hetkellä hän tunsi saattavansa rukoilla, ja albatrossi putosi hänen kaulastaan, upoten mereen kuin lyijy. Hän nukkuu, mutta herää virkistävään sateeseen, ja tuntien ruumiissaan omituista keveyttä, luulee kuolleensa nukkuessaan ja olevansa nyt oma haamunsa. Kuuluu kohisevaa tuulta, mutta se ei tule lähemmäksi; äänellään se vain heiluttaa ohuita purjeita. Sataa rankasti, sadat salamat välähtelevät kuin tulikipunat, ja vaikka myrsky ei ulotukaan laivaan, tämä kuitenkin lähtee liikkeelle. Salaman ja kuun valossa kuuluu kuolleiden merimiesten huokaus. Ne nousevat kaikki ylös, eivät puhu mitään, eivät liikuta silmiään; ruorimies rupeaa ohjaamaan laivaa, toiset rupeavat tekemään totuttuja töitään liikuttaen jäseniään kuin elottomat työkalut. Vanhuksen veljenpoika ja hän itse vetävät samasta köydestä, mutta kuollut ei sano mitään. —

Häävieraan valtaa taas kauhu, mutta vanhus rauhoittaa häntä. Merimiesten ruumiita eivät elähdyttäneet heidän sielunsa, vaan joukko siunattuja henkiä. Aamun sarastaessa he kokoontuivat maston ympärille ja silloin rupesi kuulumaan ihanaa laulua. Vaikka ei tuntunut tuulen henkäystäkään, liukui laiva edelleen hiljaa ja tasaisesti. Sitä kuljetti yhdeksän sylen syvyydessä napaseudun henki enkelien pyynnöstä, kunnes se saapui jälleen päiväntasaajalle. Siellä se pysähtyi ja teki äkillisiä hyppäyksiä, ikäänkuin olisi napaseudun henki, kostaakseen vieläkin lempilintunsa albatrossin kuolemaa, epäröinyt päästää sitä käsistään. Vanha merimies menee tainnoksiin ja kuulee sielussaan kahden äänen tästä keskustelevan ja saa tietää, että hänen yhäkin on kärsittävä rangaistusta teostansa. Ilma hajoaa laivan edestä ja se kiitää nyt pohjoista kohti nopeammin kuin mitä kuolevainen voi sietää. Kun hän herää tainnoksistaan, on laivan kulku jo hiljennyt; kaikki kuolleet merimiehet ovat kokoontuneet kannelle tuijottaen häneen kivettyneillä, kuutamossa kimaltelevilla silmillään, ja hänen on pakko tuijottaa niihin vastaan, voimatta kääntää katsettaan pois. Rupeaa tuntumaan suloista tuulta, laiva kiitää uskomattoman nopeasti, kunnes vanha merimies äkkiä huomaakin saavutun tuttuun kotisatamaan. Kuolleet kaatuvat jälleen kannelle ja jokaisen viereen ilmestyy kirkas olento, joka antaa merkkejä maalle päin.

Kun luotsin vene ja siinä mukana hurskas erakko, joka mielellään tapaa kaukaisista maista tulevia merimiehiä, saapuvat laivan lähelle, herättää sen outo asu heissä pelkoa, ja samalla kuin vene on tullut laivan vierelle, uppoaakin tämä kuin lyijy. Vanha merimies pelastuu luotsin veneeseen, mutta herättää kaikissa, paitsi erakossa, voittamatonta kauhua. Kun he saapuvat maihin, vaatii erakkokin, joka tuskin voi seisoa, häneltä nopeasti tietoa, mikä mies hän on. Silloin vanha merimies kertoo hänelle tarinansa, sillä hän tuntee siihen tuskallista pakkoa, ja sen jälkeen tulee hänelle tuo sama sisäinen käsky yhä uudelleen: lieventääkseen tuntonsa polttoa hänen täytyy näin ripittää itsensä. Kuin yö hän vaeltaa maasta maahan ja hänen puheellansa on outo voima: hän tietää kasvoista ne ensi kertaa nähdessään, kenen täytyy häntä kuunnella, ja sille henkilölle hän kertoo vaiheensa.

Ja kirkassilmäinen, harmaapartainen merimies on kadonnut; häävieras poistuu häähuoneen ovelta, tuntien kuin olisi hän ollut tainnoksissa, ja herää seuraavana aamuna "surullisempana ja viisaampana miehenä".

Tämä selostus antaa heikon kuvan siitä, mikä on alkuperäisen vahvin puoli: Vanha merimies on käsittääkseni johdonmukainen, ikäänkuin todelliseksi ja selväksi, joka kohdaltaan kirkkaaksi ja näkyväksi saatettu uni. Uneksija ei unta nähdessään huomaa siinä silloin mitään epätodellista, vaan elää itse mukana kaikissa sen tunnelmissa. Hänellä ei ole mitään epäilystä tapahtumien "luonnollisuudesta", eikä hän havahduttuaan halua hakea niille "luonnollisia" selityksiä. Hän kyllä tietää niiden järjettömyyden, mutta niillä on silti häneen vaikutuksensa. Runoilija on siis, toisin sanoen, onnistunut estämään lukijan luonnollisen halun suhtautua epäillen siihen, jota hän kuvaa, ja tällä hän on ymmärtääkseni osoittanut, miten yliluonnollisia aineksia on käytettävä.

Vanha merimies on kuin jokin tekijänsä myöhempi opiumi-uni. Vaikka sitä sen kirjallisen arvon vuoksi on tavallaan vaikea mainita huonomaineisen kauhuromantiikan yhteydessä, on sillä kuitenkin kauttaaltaan sen merkit. Sen säepuvusta soivat Percyn ballaadien poljennot, ja alkuperäisessä muodossaan se kieliasultaankin oli arkaistinen. Sen erakko, joka vaikuttaa hieman sorahtavalta merimiestarinan yhteydessä, ei olisi tullut mukaan ilman goottilaisuuden vaikutusta.

Vanhan merimiehen pohjalta kuultaa lisäksi muitakin kauhuromantiikan mieliaiheita kuin haamun tulo hääsaliin: tuo kummituslaivan purjehtiminen ja kuolleiden toimiminen merimiehinä on kotoisin Vaeltavan juutalaisen merellisestä vastinetarinasta, Lentävästä hollantilaisesta, ja vanhan merimiehen kiiltävä, vangitseva katse on taas jo edellisestä tunnettu. Mutta runon kuumehoureinen näkysisällys on lähtöisin samoista aivoista, jotka myöhemmin kykenivät kuvittelemaan Kubla Khanin, visionin, jota, samoin kuin Vanhaa merimiestäkään, ei voi olla vertaamatta de Quinceyn ihmeellisiin, sateenkaaren atmosfäärissä säteileviin opiumi-uniin. Synnyltään ja laadultaan ne kaikki ovat sukulais-ilmiöitä ja muodostavat romanttisessa kirjallisuudessa oman erikoisen piirteensä.[258]

Southeyn tuotannossa on haamuilla sijansa. Hänen ballaadejaan ja runoelmiaan lukiessa ei voi välttää sitä ajatusta, että Lewisin realistinen haamu- ja luurankoromantiikka on niihin vaikuttanut. Niissä esiintyy, kuten jo olemme nähneetkin, ilmeinen pyrkimys herättää kauhun tunnetta realistisella aineellisten iljetysten maalaamisella, jota tuskin olisi voinut tapahtua, ellei Lewis olisi Munkillaan antanut siihen osviittaa; tässä realismissa on melkoinen osansa luurangoilla ja haamuilla. Tätä kuvaa parhaiten se, että Southey oli, kuten on mainittu, osamiehenä Lewisin Kauhutarinoissa ballaadillaan Pyhän Patrickin kiirastuli (St. Patrick's Purgatory), jonka hän oli kirjoittanut 1798 ja jonka Lewis oli ottanut kokoelmaansa tietämättä, kenen se oli. Southeyn runoelmissa usein esiintyvä Lenoren poljento, se, jota Scott oli käyttänyt käännöksessään, osoittaa myöskin, että hän oli läheisesti tutustunut aikansa haamurunouteen. Niinpä hän Thalabassa kirjoittaa:

The moon is bright, the sea is calm — Wilt thou go on with me? Deliverer! yes! thou dost not fear —

eli siis käyttäen Lenoren säkeitä jokseenkin sellaisenaan.

5

Haamujen esittämä osa kauhuromanttisessa kirjallisuudessa rajoittuu yleensä taikauskoisen tradition piiriin; haamu ei ole ollut erikoisemmin kehityskykyinen eikä käyttökelpoinen. Jos tarkastelemme edellä selostettuja esimerkkejä, huomaamme, että demooninen katse on tullut haamunkin tärkeäksi kauhuvoimaksi, yleispiirteeksi, joka on niille kaikille yhteinen, ja että romantikkojen mielikuvitukseen on erikoisesti painunut sen ilmestyminen (kostajana) juhlan korkeimmalla hetkellä. Poe, joka yleensä teki kauhuromantiikan sisimmästä voimasta ja tarkoituksesta terävimmät johtopäätökset, on haamuihinkin nähden kiinnittänyt huomionsa juuri näihin molempiin vaikuttaviin kohtiin. Mestarillisesti hän kehittää Punaisen kuoleman naamiossa aiheen haamun vierailusta juhlahetkellä korkeaan vertauskuvallisuuteen. Prinssi Prosperon linnassa vietetään iloista naamiaisjuhlaa ja "elämän sydän sykkii kuumeisen kiihkeästi". Kellon juhlalliset kahdentoistalyönnit kuuluvat, musiikki vaikenee ja salaperäinen hiljaisuus syntyy. Ennenkuin viimeinen juhlallinen lyönti on kaikunut, huomataankin outo vieras, naamio, jonka puku herättää kammoa ja kauhua, sillä ruumisliinoillaan ja ruumiin kasvoillaan, joissa oli punaisen ruton selvät merkit, se ilmeisesti esitti tätä pelättyä vierasta. Hitaasti ja juhlallisesti se liikkui tanssivien keskellä, huoneesta toiseen, sinisestä punaiseen, punaisesta vihreään, vihreästä oranssinväriseen, siitä valkoiseen, punasiniseen, mustaan. Sinne se pysähtyi tuon kammottavan ajanmittarin eteen, ja kun juhlavieraat tarttuivat siihen riistääkseen siltä naamion, ei naamion takana ollutkaan mitään — oli vain tyhjyys. Punainen kuolema oli tullut prinssi Prosperon hoviin kuin varas yöllä tekemään tehtäväänsä. "Ja viimeisen vieraan kuollessa lakkasi kello käymästä. Ja rajattomana hallitsi pimeyden ja mädän mahdilla kaikkea Punainen kuolema". Järkyttävällä voimalla nousee tässä kertomuksessa vanhalta haamupohjalta kuva kuoleman varmuudesta ja läheisyydestä, muuttuen kammottavaksi näkemykseksi siitä vieraasta, joka kaikista varokeinoista huolimatta kerta saapuu ja tempaa koko ihmiskunnan ilojensa, ihanien asumuksiensa, kulttuurinsa keskuudesta ikuisen ja ajattoman pimeyden ja kuoleman omaksi; näin on vanha hääjuhlan haamu tullut sen runoilijapessimismin tulkiksi, joka ei jätä hävittämättä mitään, vaan seisahduttaa ajankin juhlallisen ja kammottavan kellon.

Toisenkin kerran Poe palaa tähän haamuaiheeseen, nimittäin ihmeellisessä näyssään nimeltä Varjo (Shadow. A Parable).[259] Suuren ruton aikana siinä viettää eräs seurue kevytmielisesti nuoren ystävänsä ruumiin ääressä hänen hautajaisiansa; paikka on täynnä tyypillisesti kauhuromanttista painajaistunnelmaa ja kuolleen silmät ovat kohdistuneet katkerailmeisinä vieraisiin. Iloitaan ja lauletaan, mutta vähitellen ilon äänet haipuvat mustiin seinäverhoihin, joiden takaa tulee esiin "synkkä ja määrittelemätön varjo", joka ei ollut "ihmisen, Jumalan, eikä minkään tutun esineen". Tuo varjo jäi seisomaan oviholviin, "eikä liikkunut, eikä puhunut, vaan pysyi siinä paikallansa". Ja kun se vihdoin puhuu, ilmoittaa se olevansa katakombien henki, ja juhlavieraat tuntevat sen äänessä tuhansien ystävävainajien puheen tutut soinnut. Tuonnempana saamme nähdä, minkä voimakkaan kauhun olennon Poe tällä oli tuonut romantiikkaan.

* * * * *

On tietenkin mahdotonta tässä selostella kaikkia niitä eri haamuilmestyksiä, jotka suunnattoman laajassa haamukirjallisuudessa esiintyvät. Ehkä suggestiivisimpana ja väkevimpänä ilmiönä alan myöhemmistä edustajista voidaan mainita Emily Brontën kaameatehoinen "Tuulien kukkula" (Wuthering Heights, 1847).

6

Kauhuromanttisen kirjallisuuden kehitystä seuraillessa tulee huomaamaan, kuinka haamulinnan toimivien henkilöiden joukkoon haamujen rinnalle pian ilmestyy muitakin yliluonnollisia tekijöitä, demoonisia voimia, ja kuinka yhä suurempia kauhuvaikutelmia haettaessa kekseliäisyys tälläkin alalla tekee aina uusia löytöjä. Jo Lewis, kuten edellisestä on käynyt selville, turvautuu yliluonnollisia vaikutelmia etsiessään m.m. demoonisiin olentoihin, jopa itse päädemooniin, Luciferiin.[260] Kun täten kirjallisuuteen tuotu aihepiiri osoittautui kauhuromantiikalle hyvin hedelmälliseksi, on syytä luoda lyhyt katsaus siihen, mitä pääasiallisinta tällä alalla saatiin aikaan.

Kuten aikaisemmin on sivumennen mainittu, esiintyy Lucifer tärkeänä tekijänä Lewisin romaanissa, jossa hänellä on kansanomaisesti "näkyvä" ja ikäänkuin käsin kosketeltavissa oleva ilmestymistapa. Tästä Lewis johtuu kuvaamaan hänen ulkomuotoaankin tavalla, joka yksityiskohtaisuudessaan todistaa hänen erikoisesta taipumuksestaan ulkonaisten materiaalisten kauhujen maalaamiseen ja hänen kykenemättömyydestään esittämään asioiden psykologista puolta. Nykyisin olisi mahdotonta ajatellakaan, että kukaan kirjailija katsoisi voivansa aivan vakavissaan esittää Luciferia tällaisena konkreettisena hirviönä, sillä se herättäisi koomillisen mielikuvan; samoin kävi Lewisinkin aikana, mutta siitä huolimatta oli hänen aikalaisillansa siksi paljon kauhuromanttista vastaanottokykyä, että tällainen kuitenkin oli mahdollista ja saatettiin ottaa vakavaltakin kannalta.

Ollessaan ensi kertaa luostarin kirkossa kuulemassa Ambrosion saarnaa kaunis Antonia näkee näyssä Luciferin, joka tuntuu ennustavan hänelle onnetonta kohtaloa. Paholainen ilmestyy hänelle jättiläisen kokoisena, tummaihoisena hirviönä; hänen katseensa on tuima ja peloittava, ja hänen suustansa pursuu tulikieliä. Myöhemmässä kuvauksessa kerrotaan, että hänen kärventyneissä jäsenissään näkyi jälkiä kaikkivaltiaan salamoista. Hänen jättiläiskokoinen ruumiinsa on väriltään mustanpuhuva ja hänen käsissään ja jaloissaan on pitkät kynnet. Hartioissa on kaksi suunnattoman suurta mustaa siipeä ja hiuksissa eläviä käärmeitä. Hän puhuttelee Ambrosiota äänellä, "jonka rikkihöyryt ovat tehneet käheäksi", — huomautus, jota ei itse kirjailijakaan liene tehnyt varsin vakavassa mielessä.[261] Toisen kerran Lucifer ilmestyy sympaattisemman näköisenä, ettei peloittaisi munkkia aivan kokonaan. Hän on silloin kuin tuskin kahdeksantoista täyttänyt nuorukainen, jonka vartalo ja kasvot ovat verrattoman kauniit. Hän on aivan alaston, otsalla säteilee kirkas tähti ja hartioissa on kaksi karmosiininpunaista siipeä. Silkinhienoja kiharoita pitää koossa monenvärinen tulinauha, jonka liekit leikkivät hänen päänsä ympärillä muodostaen erilaisia kuvioita ja säteillen paljoa suuremmalla loistolla kuin konsanaan jalokivet. Käsivarsissaan ja nilkoissaan hänellä on timanttirenkaita ja kädessään hän pitää hopeista, myrtistä muistuttavaa oksaa. Koko hänen olentonsa säihkyy häikäisevän kirkkaasti, häntä ympäröi ruusunvärinen pilvivalaistus, ja hänen ilmestymisensä hetkellä leyhähtää luolassa virkistävä ilmanhenkäys. Ambrosio panee merkille demoonin hurjan katseen ja sen salaperäisen melankolian, joka näyttää kuvastuvan hänen kasvoiltaan, kertoen enkelin lankeemuksesta ja herättäen katsojassa kauhua.[262]

Edellisessä, karkeimmassa muodossaan tämä on melodraaman paholainen, hirviö, joka voi astua näyttämölle niin vastaansanomattoman näkyvästi ja kuuluvasti, että palkit natisevat, ja ratkaisevalla hetkellä tarttua kynsillään näytelmän rosvoon ja viedä hänet mennessään. Hänestä on pitkä matka esim. Stevensonin Paholaiseen pullossa (The Bottled Imp). Kun Lewis kertoo Luciferin "salaperäisestä melankoliasta" ja kuvaa hänen ilmettään, muistuu paitsi Miltonia mieleen Beckfordin Eblis hänen Vathek-romaanistaan. Tämäkin on nuori mies, jonka jalot, säännölliset piirteet näyttävät "pahojen höyryjen syövyttämiltä". Hänen suurissa silmissään kuvastuu sekä ylpeyttä että epätoivoa, ja hänen liehuva tukkansa muistuttaa jossakin määrin valkeuden enkelistä. Hänen äänensä tunkeutuu sielun syvimpään ja täyttää sen syvimmällä melankolialla.

Romantikkojen mielenkiinto paholaiseen oli voimakas, mutta käsiteltynä liiaksi "aineellisena", fyysillisesti tarkoin kuvattuna, manalan ruhtinas ei yleensä vaikuta heidän teoksissaan erikoisemman peloittavalta eikä suggestiiviseltakaan. Sellaisena paholainen esiintyy vain silloin, kun sen paha voima, sen kolkko tehtävä ihmisen autuudentien häiritsijänä, osataan tuoda esiin esim. taustalla toimivana, yliluonnollisena tahtona. Siten saa Melmoth olemukseensa suuren osan vaikuttavaisuuttaan, sillä lukija tuntee hänen takaansa toisen olennon, josta kaikki elämän syvin tragiikka lähtee. Tämä autuudentien häiritseminen saa korkeimman ilmaisunsa Mefistossa, jossa paholainen on nerokkaalla tavalla kohotettu pahuuden filosofian ja tragiikan terävimmälle ja suggestiivisimmalle asteelle. Mefisto ei kuitenkaan jaksa tunkea pois alemmasta romantiikasta kansanomaisempia toisintojaan, jotka esiintyvät milloin Munkin mallin mukaan, kuten esim. Rosa Matildan Zofloyassa, tahi vieläkin enemmän kansanuskomusten mukaisena, kuten esim. James Hoggin (Ettrick Shepherd) Villankokoojassa (The Wool gatherer) ja Sovitetun syntisen tunnustuksissa (Confessions of a Justified Sinner). Esimerkkinä paholaiskuvan yhteyteen liittyvästä satiirista voidaan vihdoin mainita kuuluisa Paholaisen ajomatka (The Devil's Drive), aihe, joka esiintyy tällä nimellä Byronin kirjoittamana, nimellä The Devil's Thoughts Coleridgen runoissa ja nimellä The Devil's Walk Shelleyllä ja Southeyllä.[263]

7

Luciferin apulainen, ase, jota hän käyttää Ambrosiota vastaan, on nainen, Matilda. Radcliffen teoksissa oli jo heikkoja piirteitä tällaisesta vehkeilevästä ja paheellisesta naisesta, ja saksalaisissa romaaneissa hän on ilkeän munkin ainainen liittolainen. Lewis tekee hänestä nyt samalla demoonin, antaen hänelle siten jonkinmoista peloittavaa ja juhlallista ilmettä. Tämän hän nähtävästi älysi sen esimerkin mukaan, joka hänellä oli Jacques Cazotten pienestä romaanista Lemmekäs paholainen (Le diable amoureux, 1772) ja siinä esiintyvästä pikku Blondettasta, joka hänkin oli paholaisen lähettämä viettelemään erästä uhria. Tämä kirja käännettiin englanniksi 1791 ja ilmestyi 1810 toisen kerran nimellä Blondetta eli rakastunut henki (Blondetta or the Enamoured Spirit). Kääntäjä, joka on huomannut Matildan ja Blondettan yhtäläisyyden, omistaa kirjansa Lewisille, "hämmästyneenä yhtäläisyydestä, joka on liian suuri ollakseen voinut jäädä huomaamatta, jos Cazotten kirja oli milloinkaan sattunut käsiinne". Lewis kielsi sen, mutta silti on jokseenkin ongelmallista selittää eräitä melkein sanasta sanaan yhtäläisiä kohtia molemmissa. Niinpä Cazotte kertoo, että Blondettan "dress discovered part of her bosom, and the moonbeams darting full upon it, enabled me to observe its dazzling whiteness"; Lewis käyttää samaa kuvaa seuraavasti: "The moonbeams darting full upon it enabled the monk to observe its dazzling whiteness". Mutta tämä lähdetodistus ei kylläkään kiellä sitä, että Matilda on sittenkin paljoa vaikuttavampi demoonisessa kauneudessaan ja voimassaan kuin lapsellinen ja herttainen pikku Blondetta; hänessä on samoja mittoja kuin Vathekin äidissä Carathisissa, kun sitävastoin Blondetta muistuttaa enemmän hänen rakastetustaan Nouroniharista. Muutenkin on Carathis tiedoiltaan ja taidoiltaan Matildan kaltainen. Hän on Ebliksen liittolainen ja mestari kaikissa magian konsteissa. Aavistaen kerran pääsevänsä lähempään yhteyteen manalaisten voimien kanssa hän on koonnut salaperäisiin piilopaikkoihinsa katakombien muumioita, myrkyllisinten käärmeiden öljyä, sarvikuonon sarvia, huumaavia ja voimakashajuisia puulajeja, pääkalloja ja luurankoja sekä tuhansia muita kamalia harvinaisuuksia. Hänen kameelinsa Alboufaki on emäntänsä vertainen, sillä sen suurin nautinto on saada hengittää myrkyllisiä höyryjä ja se pitää aivan ihmeellisen paljon vanhoista hautausmaista. Matildan demoonisuudelle ja hänen suurelle kabbalistiselle oppineisuudelleen oli siis kyllä olemassa edeltäjiä ja äitejä.

Seurataksemme nyt hänen vaiheitaan lähemmin herättää heti aluksi huomiota eräs madonnan kuva, jota Ambrosius ihailee ja palvoo. Hän on saanut sen tuntemattomalta lahjoittajalta ja se on niin ihana, että hän vaipuu joka päivä mietiskelemään sen kauneutta, tietämättä siten antautuvansa alttiiksi viettelyksen ensimmäiselle yritykselle — kuva esittää nimittäin Matildaa. Edellisestä on jo tunnettua, mikä romanttinen vivahdus näiden kuvien käyttämisellä saadaan aikaan. Sama aihe kelpasi itse Schillerillekin, joka käytti sitä romaanissaan. Siinä kerrotaan eräästä madonnan kuvasta, jota kirjan päähenkilö, ruhtinas, suuresti ihailee, ja joka esittää yliluonnollisen kaunista nuorta naista. "Hänen pitkä vaalea tukkansa, joka oli kahdella leveällä palmikolla, valui viehättävässä epäjärjestyksessä hänen seljälleen, toinen käsi oli ristinkuvalla ja vienosti kumartuen hän lepäsi toista vastaan (… sanft hinsinkend ruhte sie auf den andern)". Katsellen madonnan kuvaa Ambrosio ihailee sen kauneutta. "Kuinka kauniit kasvot, kuinka suloinen pään asento! Mikä sulo ja samalla mikä majesteetillisuus hänen jumalallisissa silmissään! Kuinka pehmeästi hänen poskensa nojaa hänen kättänsä vastaan" — ("How softly her cheek reclines upon her hand"). Kun otamme huomioon, että näiden kirjojen molemmat päähenkilöt olivat samalla tavalla rakastuneet näihin kuviin, ja että niitä koskevissa kuvauksissa on molemmissa jonkinmoista yhtäläisyyttä, ei liene liian mielikuvituksellista otaksua, että Schillerin teos oli tässäkin kohdassa vaikuttanut Lewisiin.

Tällainen oli Lewisin Luciferin apulaisdemooni Matilda. Ennen on jo kerrottu, kuinka hän näiden olentojen lisäksi käytti ballaadeissaan ja näytelmissään runsaasti kaikenlaisia "veden, ilman ja tulen henkiä", kansansatujen syöjättäriä, metsänhaltijoita, noitia y.m. Ne ovat kaikki ilmeisiä teatteripaholaisia, kansanuskomusten ilmennyksiä, jotka eivät olleet mitään erinomaisempia uutuuksiakaan. Mutta niiden käytöllä oli kuitenkin se merkitys, että ne herättivät romantikkojen huomiota ja saivat heidät, kuten esim. Southeyn, rakentamaan kokonaisia fantastisia runoelmia tällaisten demoonisten olentojen varaan. Yhteisenä leimana niillä kaikilla on niiden epämääräisyys, persoonallistumisen puute; runoilijat eivät pääse niihin käsiksi enempää kuin haamuihinkaan, vaan ne liehuvat utuisina ja hämärinä "henkinä", edustaen milloin pahan, milloin hyvän aatetta, ja toimien kirjailijain deklamoivina megafooneina. Tämän ajan kirjallisuudessa niillä on laaja ja erikoisella tavalla leimaa antava osuutensa.

8

Lewisin Matilda on nähdäkseni ainoa näistä demoonityypeistä, joka verevyytensä ja inhimillisen intohimoisuutensa vuoksi osoittautuu kehityskelpoiseksi. Hänen kauneutensa, määrätty kamala tehtävänsä, ja se jonkinmoista juhlallista kammoa herättävä tapa, jolla hänen yliluonnollisuutensa vähitellen paljastuu, jäävät pysyvästi mieleen. Tämä naisdemooni onkin saavuttanut kuuluisan jälkeläisen.

Tuntuu nimittäin vaikealta eroittaa hänen sisaruudestaan Coleridgen runokatkelman Christabelin kaamean salaperäistä Geraldinea, vaikkakin runon jääminen keskeneräiseksi estää näkemästä, minkä osan runoilija oli hänelle lopuksi määrännyt. Mutta sen syntyaika, pari vuotta Munkin ilmestymisen jälkeen (1797-1800), sen tyypillinen kauhuromanttinen aineisto yleensä ja se äkillisyys ja salaperäisyys, jolla Geraldine ilmestyy näyttämölle, koko runon aito goottilainen tunnelma, sitovat sen lähtemättömästi kauhuromantiikan keskeisimpään piiriin, antaen oikeutusta Matildan ja Geraldinen rinnastamiselle.[264]

Linnan neito Christabel menee keskiyöllä metsään rukoilemaan kaukana poissa olevan ritarinsa puolesta ja tapaa siellä "kauniin neidon, joka oli puettu valkoiseen, kuutamossa loistavaan silkkiviittaan". Se oli Geraldine, jonka Christabel nyt vie linnaansa. Vieras ei kuitenkaan pääse nostamatta kynnyksen yli, eikä kiitä pyhää neitsyttä pelastuksestaan. Koira ulvahtaa hänen kohdallaan ja sammunut liesi leimahtaa kirkkaaseen liekkiin. Hänen katseensa on niin erikoinen, ettei Christabel voi olla huomaamatta sitä. He saapuvat makuuhuoneeseen, jota kuu salaperäisesti valaisee, ja siellä Geraldine omituisin sanoin manaa pois Christabelin äidin henkeä, joka on saapunut lastansa suojelemaan. Geraldinen riisuutuessa Christabel sitten näkee kauhulla hänen rintansa ja kylkensä — "näky, josta voi uneksia, mutta ei kertoa"; rinnassa on, kertoo runo, Geraldinen "häpeän merkki ja surun sinetti", mutta minkälainen, ei sanota. Jokin vaarallinen lumo saa sinä yönä Christabelin valtaansa. Kun hän seuraavana päivänä huomaa, miten Geraldine lumoaa hänen isänsä, valtaa hänet paha aavistus, hän muistaa yöllisen kauhunäkynsä ja koettaa varoittaa isäänsä, mutta ei voikaan tehdä sitä, sillä lumous estää sen. Kun hänen isänsä sitten tahtoo samana päivänä lähettää sanan Geraldinen kotiin — hän on muka naapuriparoonin tytär — vastustelee sitä vanha palvelija; hän on luvannut sinä samana päivänä puhdistaa linnan metsän epäpyhistä olennoista, koska oli unessa kuullut sieltä salaperäisiä huokauksia ja ollut löytävinään kyyhkysen, jonka ympärille oli kääriytynyt vaaleanvihreä käärme. Silloin Geraldine kääntyy katsomaan Christabelia, jonka mielestä hänen katseensa kiiltää kuin käärmeellä.

Mitä runoilija tällä kaikella tarkoitti, on tietämätöntä; itse hän ei antanut siitä mitään selitystä. Päättäen siitä, että hän piti runoaan kauan aikaa julkaisematta, jättäen sen lopultakin keskeneräiseksi, ei hän itsekään ollut sen jatkokehityksestä selvillä. Todennäköistä kuitenkin on, että runoilijalla oli väikkynyt mielessä jonkinmoinen luonnonihmiselle vahingollisten voimien vertauskuva, eräänlainen Undine-aihe, jonka kehittäminen loppuun saakka kävi hänelle ylivoimaiseksi.[265] Katkelmanakin Christabel kuitenkin on kauhurunouden mestariluoma, joka on tuonut kirjallisuuteen voimakkaasti vaikuttavan naisdemoonin ja hänen mukanaan uudella tavalla tuon erikoista huomiota ansaitsevan kauhuromanttisen piirteen, pahan silmän, käärmeen katseen. Kun P.B. Shelley kuunteli kohtausta Geraldinen riisuutumisesta, vaikutti sen salamyhkäinen kauhusisällys häneen niin suggestiivisesti, että hän selvästi oli näkevinään Geraldinen rinnassa silmät.[266] Tämä paha ja vahingollinen katse merkitsee nyt demooni-aiheenkin kehittymistä. Lewisin aineellinen paholainen muuttuu vähitellen pahan prinsiipiksi, kadottaen aineellisuutensa, sillä kun myöhempi kauhuromantikko lähtee etsimään sopivaa muotoa demooniselle oliolle nimenomaan saadakseen esitetyksi sen salamyhkäisen ja selittämättömän kauhun lähteenä, käy ilmeiseksi, ettei mikään räikeässä päivävalaistuksessa esiintyvä, karkean aineellinen demooni, sellainen kuin esim. Lewisin paholainen, täytä asetettuja vaatimuksia. Tuon personoidun kauhun olennon täytyi päinvastoin jäädä hämäräksi ulkomuodoltaan, piirteiltään lopullisesti määrittelemättömäksi, että se juuri tämän kautta jättäisi mahdollisimman paljon tilaa mielikuvituksen omille suggestiivisille maalailuille. Tätä tietä keksitään romantiikan pöyristyttävin kauhudemooni, Lytton-Bulwerin romaanissaan Zanoni esittämä Ovenvartija, jonka alkuaiheena ilmeisesti on ollut aikaisemmin kuvaamani Poen Varjo, ja aikaisimpana esi-äitinä ehkä Miltonin inhoittava Synti.[267]

Ennenkuin salaistiedon oppilas, valmistettuaan itseään pitkäaikaisilla lihan ja hengen harjoituksilla, pääsee "tuonpuolisen" tiedon yhteyteen, täytyy hänen kestää taistelu Ovenvartijan, personoidun pahuuden ja kauhun kanssa. Samoin kuin on kirkkauden, on myöskin pimeyden olentoja, ja näiden jälkimmäisten ruhtinas on tuo romaanin kammottava Ovenvartija, jonka voimaa kestämään vaaditaan yli-inhimillinen pelottomuus, yhtyneenä täydelliseen sielun ja ruumiin puhtauteen. Tässä kokeessa on käynyt niin, että "kylmäverisin viisas, tulisin intoilija, karaistunein, rautahermoisin sotilas, on tavattu vuoteestaan kuolleena, hiukset pystyssä ja silmät ulos pullistuneina". Kun nuori Glyndon, jonka esi-isäin joukossa on ollut sangen pitkälle päässyt salaistiedon oppilas, tämän veriperinnön vaikutuksesta innostuu pyrkimään tuonpuolisen tiedon yhteyteen, hänen aistillisuutensa estää häntä kohoamasta siihen puhdistuneeseen ja korkeaan sielulliseen tilaan, joka on onnistumisen ehdoton edellytys. Kun hän nyt uhkamielisesti tunkeutuu mestarinsa työhuoneeseen, sytyttää taikalamput ja hengittää salaperäistä eliksiiriä, saa hän kyllä manatuksi esiin sumuolentojen sarjan ja kuulee "laulun henkeä", mutta vain hetken. Sumuolennot poistuvat ikkunasta, johon heidän sijaansa ilmestyy toisellainen olento, joka salaperäisellä tavalla muuttaa hänen äsken tuntemansa autuuden sanomattomaksi kauhuksi. "Aste asteelta eroittuivat sen ääripiirteet selvemmiksi. Se oli hänestä kuin tummaan huntuun verhoutunut ihmispää, jonka hunnun läpi tuijotti silmäpari, hyytäen hänet katseellaan ytimeen saakka. Muita piirteitä ei oikeastaan näkynyt, vain nämä kuolon-tuijottavat, sietämättömät silmät. Hetken kuluttua kummitus liukui hitaasti huoneeseen. Sumu katosi sen tieltä, lamppujen valo himmeni lepattaen levottomasti kuin sen hengityksen edessä. Sen vartalo oli hunnun peitossa, kuten kasvotkin, mutta sen muodot olivat naisen. Se tuntui ryömivän eteenpäin kuin jokin inhottava, suunnaton matelija, ja sen silmistä hehkui niin kuolettava kiukku, että sitä on mahdoton kuvata. Kaikki muu oli pimeätä, peitettyä, kuoleman kaltaista, mutta tässä herkeämättömässä, palavassa, jäykistyneessä ja kuitenkin niin elävässä katseessa oli jotakin niin inhimillistä ilkkuvassa ja intohimoisessa vihassaan, jotakin, mikä osoitti, ettei tämä Kauhujen varjokuva ollut ainoastaan henki, vaan kylliksi ruumiillinenkin tullakseen yhä kuolemaatuottavammaksi ja kauhistuttavammaksi ruumiilliselle olennolle. Ja kauhu ryömi yhä lähemmäksi häntä, hiipi hänen vierelleen, hengitti häntä poskelle…" Glyndon ei kestä Kauhun voimaa, vaan joutuu sen valtaan, nähden sen jälkeen kaikkialla edessään nuo hypnotisoivat silmät. Ne ovat tyytyväiset ja poissa ainoastaan silloin, kun hän suorittaa siveellisesti ala-arvoisia tehtäviä, mutta ilmestyvät heti häntä lannistamaan, kun hän tahtoo siveellisesti nousta. Jos hänellä on silloin riittävästi voimaa taistella noita silmiä vastaan, pääsee hän lopuksi alennustilastaan. Täten käy kertomuksen vertauskuvallinen merkitys selväksi.

Tämä mielikuva demoonisesta, mystillisyyden suggestiiviseen kauhuvaippaan pukeutuneesta olennosta ja sen tuijottavista silmistä oli painunut syvälle Lytton-Buhverin mieleen. Tapaamme sen hänen jo mainitussa kauhunovellissaankin, jossa hänen mielikuvansa vampyyrisilmistä saavuttaa todellakin pöyristyttävän tehon. Novellin kertojan kokemukset hänen viettäessään yönsä kysymyksessä olevassa kummittelutalossa ovat erikoisia joka suhteessa, sillä hän saa tutustua siellä sekä tavallisiin haamuihin että myöskin tuohon kauhuolentoon. Hänen kävellessään talon takapihalla ilmestyy pihan pölyyn hänen eteensä lapsen jalanjälkiä, ikäänkuin joku haamulapsi olisi kulkenut siinä hänen edellään. Kuuluu kuiskauksia, koira osoittaa silminnähtäviä pelon merkkejä, nojatuoli liikkuu itsestään, ja siinä saattaa kuvitella istuvan jonkun vaaleansinisen, ääriviivoiltaan hämärän ja sumuisen olennon; kun tuolia koetetaan panna paikoilleen, tuntee sen siirtäjä kipeän iskun käsivarressaan. Ovet menevät salaperäisellä tavalla lukkoon; joku näkymätön käsi koettaa riistää pois löytäjän kädestä kirjeitä, joissa hämärästi viittaillaan kauan sitten tässä samassa rakennuksessa tapahtuneeseen lapsenmurhaan; ihmisen kokoinen vaalea valo keinuu valvojain edessä, muuttuen lopuksi häikäisevän kirkkaaksi tulipalloksi ja kadoten; kynttilät lepattavat kuin tuulessa ja näkymätön voima vie kellon pöydältä; koira nousee nurkassaan seisomaan aivan jäykkänä, karvat pörröllään ja silmissä hurja ilme, sekä koettaa päästä pakoon, puskeutuen seinää vastaan; se on kuin kauhun lumoissa oleva, käärmeen ahdistama kaniini. Vihdoin esiintyy itse korkeimman kauhun olento. Se oli ulkopiirteiltään sangen epämääräinen, kuin olisi pimeys muodostanut itsestään erikoisen olennon. En saata sanoa sitä muodoltaan inhimilliseksi, mutta ihmistä tahi sen varjoa se kuitenkin muistutti enemmän kuin mitään muuta. Seisoessaan siinä selvästi eroavana ympäröivästä ilmasta ja valosta se näytti kooltaan jättiläiseltä, melkein koskettaen kattoa… Katsoessani sitä minut valtasi ankara kylmyyden tunne. Eteeni noussut jäävuori ei olisi voinut jäädyttää minua enempää, eikä sen vaikutus olisi voinut olla fyysillisesti tuntuvampi kuin tämän. Olin vakuutettu, ettei se ollut pelon aiheuttamaa kylmän tunnetta. Tuijottaessani tuohon olentoon olin huomaavinani, vaikka en voi sanoa sitä varmasti, kaksi silmää katsovan minuun tuolta ylhäältä. Väliin olin eroittavinani ne selvästi, väliin ne näyttivät katoavan, mutta jatkuvasti kuitenkin pimeyden läpi välähteli vaaleansinisiä valonsäteitä siltä korkeudelta, jossa olin ollut näkevinäni nuo silmät. Koetin puhua, mutta en saanut ääntä ollenkaan. Saatoin vain ajatella: 'Onko tämä pelkoa? Tämä ei ole pelkoa'. Koetin nousta; turhaan. Tuntui kuin vastustamaton voima olisi painanut minut alas. Vaikutelmani oli kuin olisi jokin suunnaton ja musertava voima vastustanut tahtoani; sen saman äärimmäisen kykenemättömyyden tunteen kilpailla yli-inhimillisen voiman kanssa, jonka fyysillisesti saattaa kokea myrskyssä merellä, tulipalossa, jonkun pelottavan villipedon, ehkä mieluiten haikalan edessä, tunsin tällä hetkellä moraalisesti. Tahtoani vastaan oli asettunut toinen tahto, voimaltaan yhtä paljon yläpuolella sitä kuin myrsky, tuli ja haikala ovat ihmisen aineellista voimaa mahtavampia, ja nyt, tämän vaikutelman selvitessä minulle, kasvoi vihdoinkin kauhuni asteeseen, jota en voi sanoin kuvailla. Kuitenkin säilytin ylpeyteni, ellen rohkeuttani, sanoen itselleni: 'Tämä on kauhua, mutta ei pelkoa; ellen pelkää, ei minulle tapahdu mitään; järkeni ei tunnusta tätä, se on harhanäky — minä en pelkää'. Voimakkaasti ponnistaen onnistuin vihdoinkin ojentamaan käteni pöydällä olevaa asettani kohti, mutta tehdessäni niin tunsin käsivarressani ja olkapäässäni oudon tärähdyksen ja käteni vaipui hervotonna alas. Ja nyt, yhä lisääntyväksi kauhukseni, kynttilöiden liekki alkoi hitaasti vähetä; ne eivät sammuneet, vaan niiden liekki väheni aste asteelta; samoin kävi lieden tulen: liekki katosi vähitellen hiilistä, ja muutaman minuutin kuluttua oli huone aivan pimeä. Pelko joutua täten pimeyteen tuon synkän olion kanssa, jonka voiman tunsin niin tehoisaksi, sai vihdoinkin hermoni liikkeelle. Kauhuni oli tosiasiallisesti saavuttanut korkeimman kohtansa, jolloin minun joko täytyi menettää tajuntani tahi ponnistautua irti lumouksen piiristä. Ja minä ponnistauduin. Sain ääneni takaisin, vaikkakin huutona, muistaakseni seuraavan tapaisina sanoina: 'En pelkää, sieluni ei pelkää', ja samalla hetkellä sain myöskin voimaa nousta. Syöksyin tuossa synkässä pimeydessä ikkunan luo ja tempasin verhon syrjään, sillä ensimmäinen ajatukseni oli saada valoa. Nähdessäni korkeudessa kirkkaan ja tyynen kuun tunsin niin suurta iloa, että se melkein korvasi äskeisen kauhuni. Tuo tumma olio, olipa se mikä hyvänsä, oli poissa; vastapäisellä seinällä näin ainoastaan epäselvän varjon, kuin äskeisen varjon varjon.

"Katseeni sattui nyt pöytään, joka oli vanha, pyöreä, mahonkinen, ilman mitään peitettä, ja silloin huomasin, kuinka sen alta kohosi kalvosta myöten näkyviin käsi. Se näytti olevan lihaa ja verta yhtä paljon kuin omanikin, mutta oli laiha, ryppyinen ja pieni, kuin vanhan naisen käsi. Hyvin pehmeästi se tarttui pöydällä oleviin kirjeisiin ja siinä samassa hävisivät sekä kirjeet että käsi. Sitten kuuluivat samat kolme äänekästä koputusta, jotka olin kuullut vuoteeni päästä ennen tämän eriskummallisen kohtauksen alkua. Äänten vaiettua tunsin huoneen huomattavasti tärähtelevän, ja sen toisesta päästä, lattiasta, kohosi säkeniä tahi pallosia, kuin valokuplia, jotka olivat monivärisiä, vihreitä, keltaisia, tulipunaisia, sinisiä. Säkenet liikkuivat ylös ja alas, sinne tänne, hitaasti ja nopeasti, kukin oikkunsa mukaan. Seinän vierestä lähti nyt liikkeelle nojatuoli asettuen pöydän ääreen ja siihen kasvoi äkkiä naisen haamu. Se oli niin selvä kuin se olisi elänyt. Kasvot olivat nuoret ja kauniit, mutta oudon surumieliset ilmeeltään, kaula ja olkapäät olivat paljaat ja muu ruumis puettu pilvimäiseen, valkoiseen, väljään viittaan. Se alkoi sukia pitkiä keltaisia suortuviaan, jotka valuivat sen hartioille; se ei katsonut minuun, vaan oveen, ja näytti kuuntelevan, vartioivan ja odottavan. Taka-alalla muuttui nyt varjo tummemmaksi, ja taas olin näkevinäni sen yläosasta leimuavan kaksi silmää, suuntautuneina tuohon haamuun päin. Silloin tuli ovelta, vaikka se ei auennut, toinen haamu, yhtä selvä, yhtä kuolon kaltainen, muodoltaan nuori mies, puettuna viime vuosisadan tapaan. Kun hän lähestyi naista, syöksähti tumma olio seinältä ja kaikki kolme peittyivät hetkeksi pimeyteen. Kun valo palautui taas, olivat molemmat haamut kuin tuon olion vallassa; naisen rinnassa oli verinen jälki ja mies nojasi veriseen miekkaansa, kunnes olio jälleen nieli heidät ja he katosivat. Taas valokuplat kiisivät, leijailivat ja aaltoilivat, esiintyen yhä taajempina ja hurjemmassa epäjärjestyksessä. Vihdoin ei huoneessa ollut jäljellä muuta kuin tuo varjo, ja siihen katseeni taas kohdistui. Siitä tulivat jälleen näkyviin nuo pahansuovat käärmeensilmät. Valokuplat nousivat ja laskivat taas sekavassa, säännöttömässä, kuohuvassa tanssissaan, sekautuen heikkoon kuun valoon. Nyt purskahti näistä kuplista kuin munista esiin kamalia ilmiöitä, niin että ilma tuli niitä täyteen. Ne olivat kuin verettömiä matoja, niin inhoittavia, etten voi kuvata niitä mitenkään muuten kuin kehoittamalla lukijaa muistamaan näkyä, jonka mikroskooppi paljastaa, kun sen alle asetetaan vesitippa, — läpikuultavia, liikkuvia, ajaen ja ahmien toisiaan, muodostumia, joita ei kukaan ollut milloinkaan nähnyt paljain silmin. Niiden ulkomuodossa ei ollut mitään sopusuhtaisuutta eikä liikkumisessa mitään järjestystä. Ne kiisivät ympärilläni yhä nopeammin ja kiivaammin, parveillen pääni päällä ja ryömien oikealla kädelläni, jonka vaistomaisesti olin käskevästi nostanut hillitäkseni kaikkia pahoja olentoja. Joskus tunsin minuun koskettavan, mutta sen tekivät näkymättömät kädet, eivät nämä. Kerta tunsin kurkullani kylmien, pehmeiden sormien puristusta, ja minä keskitin kaikki voimani vastustavaksi, taipumattomaksi tahdoksi, käänsin pois katseeni tuosta varjosta, noista oudoista käärmeensilmistä, jotka nyt olivat tulleet selvästi näkyviksi, sillä olin varma siitä, että niissä, eikä muussa, asui tuo pahuuden sitkeä, luova tahto, joka saattoi murtaa omani".

Tämä ote riittäköön, sillä se osoittaa, kuinka pitkälle tuo eriskummallinen käsitys silmistä voittamattoman kauhun lähteinä saatettiin kehittää.

9

Geraldinen kautta olen joutunut seuraamaan tätä pahan silmän aihetta ja tarkastamaan siten syntyneitä kauhun kuvia. Palatakseni lähemmäksi Matildan sisarkuntaa huomio Geraldinen jälkeen kiintyy Scottin Viimeisen runojan lauluun, jonka Branksomen linnan herratar on ilmeisesti syntynyt tällaisten demoonisten tunnusmerkkien vaikutuksen alaisena.[268] Hänen salakammiotansa vartioi "sana ja loihtu, joiden kuuleminen ja kertominen on kuolemaksi"; paitsi valtijatarta itseään ei ainoakaan elävä olento ollut astunut sen kynnyksen ylitse. Hänessä on kuitenkin Scottin runouden kalpeahkoa viileyttä ja hänen osansa lapsensa oikeuksia puolustavana äitinä asettaa hänet toiseen valaistukseen kuin mikä hänen edeltäjillään oli. Southeyn runoelmissa on demoonisilla noitanaisilla hyvin suuri osuus; mielikuva tällaisesta olennosta oli kauhuromantikoilla yleensä tavallinen ja monesti hyvin voimakasvärinen. — Tällainen puoleksi demooninen olento hiipii mieleen ja herättää Matildasta aiheutuvia muistoja myös lukiessa eräitä Poen kertomuksia. Varsinkin Ligeia, jonka harvinaisen ja ylimaallisen kauneuden kuvaamiseen kirjailija käyttää kaiken kykynsä, mielikuvituksensa ja kielensä mestaruuden, johdattaa ajattelemaan kauhuromantiikan salaperäisiä naisolentoja, sillä paitsi demoonista kauneuttaan Ligeia on erikoinen myös oppineisuudeltaan, ulottaen sen kaiken salatunkin viisauden uumeniin. Tähän kauhuromanttiseen sävyyn on koko kertomus soinnutettu ja demoonista vivahdusta sille antaa myös se, että kirjailija tavallaan perustaa sen demonologiastaan tunnetun vanhan englantilaisen moralistin Joseph Glanvillen lauselmaan "tahdon voimasta, joka ei kuole". Niinpä kertojan tahdonvoima palauttaa Ligeian kuolleista erikoisella ja kauhua herättävällä tavalla. Samanlainen nainen on Morella, joka on ulkomuodoltaan erikoisen kaunis ja oppineisuudeltaan suoranainen ihme. Nimenomaan mystilliset salatiedot ovat hänen erikoisalansa, johon hän tutustuttaa miehensäkin, avaten hänelle kielletyn tiedon alueet, kunnes sieltä lopuksi vastaan tuleva kauhu lankeaa varjona miehen sydämeen ja vieroittaa hänet hänen salaperäisestä puolisostaan. Tässäkin kertomuksessa Poe palautuu romanttiseen ideaansa eräänlaisesta kuoleman jälkeen jatkuvasta fyysillisestäkin elämästä.

Poen vaikutuksen alaisena toiminut ranskalainen kirjailija Villiers de L'Isle-Adam näyttää koettaneen haahmoitella demoonista naisolentoa, todennäköisesti lähinnä Poen Ligeian ja Morellan mukaan. Sellainen olisi Tullia hänen romaanikatkelmassaan Isis ja Any Sowana kertomuksessa L'Ève Future.[269]

Hawthornen Marmorifauni tuntuu olevan kaukana kauhuromantiikan haamuromaaneista, mutta lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa sen syntyneen osaksi niidenkin tunnustähtien alaisena. Tuo salaperäinen taiteilijatar Mirjam, jonka eleet ja esiintyminen herättävät niin usein arvoituksellista tunnelmaa, ei ole oikeastaan muu kuin Matilda, joskin kokonaan puhdistuneena pahan vallasta, jalona ja hyvään pyrkivänä ihmis-olentona. Romaanin salaperäisen juonen kuljetus, sen palautuminen kauhuromantiikan vanhoihin keinoihin ja monet piirteet Mirjamin olennossa todistavat, ettei Ambrosion tarina ole ollut aivan kokonaan näkymättömissä silloin, kun Donatellon, ihmisfaunin, runollinen historia kirjoitettiin. Hänen nykyaikaisuutensa kuitenkin johtaa tämän vanhalla kauhuromanttisella pohjalla olevan salamyhkäisen naistyypin keskelle meidän päiviemme kirjallisuuden "vampyyri-naisia", joilla on lumoava ja salaperäinen voima vangita saaliikseen yhä uusia uhreja.[270]