XII. USKOA

Muuan nainen tuli erakon luo. Hän ei ollut nuori eikä vanha. Hänen kasvonsa olivat kauniit, mutta hyvin vakavat, ja hänen liikkeensä olivat hiljaiset ja pehmeät. Näytti siltä, kuin ei hänellä koskaan olisi ollut kiirettä.

»Ukko», sanoi hän, »sinä olet onnellinen, kun voit uskoa. Kaikki, jotka voivat uskoa, ovat onnellisia. Mitä merkitsee kärsimys, kun uskoo, että sen on lähettänyt rakastava Isä? Mitä merkitsee rakkaansa kadottaminen, kun tietää, että tavataan taas haudan tuolla puolen? En ymmärrä, että ne, jotka sanovat uskovansa, voivat valitella elämäänsä. Minun mielestäni kaiken pitäisi olla helppoa heille.»

Ukko nyökkäsi. »Se on helppoa», sanoi hän, »jos me todella uskomme.»

Nainen oli hetken vaiti. »Minä en voi uskoa», sanoi hän sitten yksinkertaisesti ja hiljaa.

Erakko antoi katseensa viipyä kauan hänen kasvoillaan, ikäänkuin odottaen, että hän sanoisi jotakin lisää. Mutta hän oli vaiti.

»Etkö sinä koskaan ole voinut uskoa?» kysyi hän viimein.

Nainen epäröi. »Toisinaan liikkuu sielussani aavistus, että parhain ja kaunein siitä, mitä ihmiset uskovat, on totta», sanoi hän. »Se tuntuu melkein varmuudelta. Minun mielestäni niin täytyy olla. Elämä olisi muuten liian vaikeaa ja liian tarkoituksetonta. Mutta se on vain kuin jotakin kaukaista, eikä siitä koskaan tule pysyväistä. Minä en kuitenkaan omista sitä, mitä aavistan, enkä tätä varmuuttakaan. Jos se olisi omani, niin ei se niin pian katoaisi.»

»Tietämisemme hengellisistä asioista», virkkoi erakko, »on toisinaan kuin peilikuva, jonka rannat ja kalliot heijastavat tunturijärveen. Ainoastaan oikein hiljaisina hetkinä on kuva syvyydessä kirkas ja selvä; silloin se voi näyttää melkein käsin kosketettavalta. Mutta tarvitaan vain tuulenpuuska tekemään kuvan epäselväksi ja vain myrsky hävittämään sen kokonaan. Mutta peilikuvaa ei olisi voinut syntyä, ellei olisi ollut todellisuutta, joka sen synnytti.»

Nainen kuunteli ja näkyi punnitsevan ukon sanoja, mutta ei vastannut.

»Jos sanoisin sinulle, että voisit voittaa uskon vuosikausia kestävillä kieltäymyksillä ja parannusharjoituksilla, paastoilla ja valvomisilla, alistuisitko silloin sellaisiin?» kysyi erakko viimein.

»Kyllä», hän vastasi epäröimättä, »jos uskoisin siten saavuttavani uskon, paastoisin ja valvoisin ja alistuisin, mihin parannusharjoituksiin sinä vain tahtoisit.» Ja hänen sanoistaan kuului, että hän oli jo kauan käynyt tätä tietä.

»Ja jos sanoisin, että sinun täytyy kärsiä paljon», jatkoi erakko, »ja sinä voisit itse valita. Minkä valitsisit?»

»Kärsimyksen», vastasi nainen, »jos uskoisin sen auttavan.»

Erakko hymyili surullisesti hänen »jos uskoisin» sanoilleen. Hän ikäänkuin seisoi vartioimassa epäilystään.

»Ja jos sinun täytyisi uhrata, uhrata se, mitä suuresti rakastat?»

Hän epäröi hetken, ja hänen ennestään vakavat kasvonsa tulivat vielä vakavammiksi.

»Myöskin sen», virkkoi hän vihdoin, »myöskin sen tekisin.»

»Silloinhan sinä uskot», sanoi erakko.

»Uskonko?» kysyi hän ihmeissään, »minähän sanon ainoastaan, että tekisin kaiken tuon, jos uskoisin, että se auttaisi.»

»Sinä uskot siihen, mitä olet valmis odottamaan vuosia kestävin kieltäymyksin, minkä hyväksi olet valmis kärsimään ja uhraamaan», sanoi erakko. »Sinä uskot, että se on olemassa ja on uhrien ja kärsimyksen arvoinen. Muuten sinä et olisi valmis niihin. Sinä et tunne uskovasi, et omista uskon iloa ja voimaa, mutta itse uskon sinä omistat.»

»Omistanko», sanoi nainen yhä enemmän ihmetellen, »onko minulla usko?»

»On», vastasi erakko, »sinun huomaamattasi sitä ja tietämättäsi kuinka, on Jumala antanut sen itää ja kasvaa sielussasi. Nyt sinulla on se. Mutta sinä olet epäillyt niin kauan, että nyt epäilet omaa uskoasi.»

»Epäilen omaa uskoani», toisti nainen, »niin, totisesti, niin teen.»

»Sinun ei pidä tehdä sitä», sanoi erakko. »Usko on arka kasvi, ja sinun uskosi on hento taimi. Epäilyn jääkylmässä ilmassa voi se kuolla.»

Hän vaikeni ja jatkoi sitten:

»Sinä tahdoit paastota ja valvoa, kärsiä ja uhrata saadaksesi uskon. Sitä sinun ei tarvitse, sillä sinulla on se jo. Sinulla on se Jumalan ihana lahja. Nyt sinä et saa sitä tukahduttaa.»

Nainen seisoi hiljaa, ja hänen kasvoillensa levisi valoisa ja kaunis ilme. Mitä kauemmin hän siinä seisoi, sitä kauniimmaksi ja lämpimämmäksi muuttui hänen ilmeensä. Oli kuin erakko olisi sanonut hänelle, että hän oli äidiksi tulemassa.

Vihdoin hän katsoi erakon kasvoihin. Hänen silmissään oli kyyneleitä, mutta ne olivat ilonkyyneieitä.

»Minä en tahdo tukahduttaa», sanoi hän hiljaa, »mutta kuinka minä…?»

»Sinun pitää uskoa omaan uskoosi», vastasi erakko. »Jos sinä kiellät sen, ei se voi elää. Sinun pitää uskoa siihen.»

Nainen painoi päänsä alas. Tällä hetkellä hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut kieltämäisillään lapsen, jota hän kantoi sydämensä alla.

Sitten hän katsoi erakkoon, kuiskasi kiitoksen ja kääntyi hiljaa pois. Erakko näki hänen kävelevän polkua alas hitaasti ja uneksien.