VI. ÄITI

Erakko kulki kylän tietä ja pysähtyi erään tuvan luokse, jonka ilma ja tuuli olivat muuttaneet harmaaksi. Hän kulki kirjavan kukkamaan ohi ja hän sai kumartua syvään päästäkseen sisään tuvan matalasta ovesta.

Sisällä vallitsi hämärä. Liedessä ei ollut tulta, ja huone oli kylmä. Nokinen pata riippui koukussaan lieden yläpuolella. Huone oli köyhästi sisustettu, ja poissa oli sieltä järjestys ja hauskuus. Nojatuolissa, matalan ikkunan ääressä istui nainen kädet helmassa. Hän ei tehnyt työtä. Hän vain istui siinä katsellen ulos ikkunasta.

Ukon astuessa sisään käänsi nainen katseensa oveen päin.

»Kuka sinä olet», kysyi hän nousematta tuoliltaan.

»Yksinäinen ja vanha mies», kuului vastaus.

Erakko meni peremmälle ja istuutui ikkunan viereen vastapäätä naista. Ikkunasta voi nähdä koko laakson. Nainen tarkasteli häntä pitkään.

»Oletko vanhus tuolta vuorelta?» hän kysyi.

Erakko nyökkäsi. »Sinun ajatuksesi on kutsunut minut», virkkoi hän. »Sinulla on surua.»

»Niin» vastasi nainen raskaasti, »minulla on surua. Poikani on kuollut.»

Hän ei näyttänyt ihmettelevän sitä, että erakko oli tullut, eikä sitäkään, että tämä tunsi hänen surunsa. Hän käänsi katseensa pois erakosta ja tuijotti uudestaan ulos ikkunasta. Mutta hän ei näyttänyt huomaavan mitään siitä väriloistosta, joka levisi hänen edessään. Laskeutuva aurinko pani juuri tällä hetkellä kaikki puunrungot hehkumaan ruskeanpunaisina ja kullankeltaisina.

Erakko tarkasteli hänen kasvojaan. Ne olivat ikäänkuin kivettyneet. Suun piirteet olivat kovat ja huulet kuivat; iho oli harmaanvalkea. Hänen äänensä oli soinnuton.

»Meri otti hänet» sanoi hän. »Heitä oli kuusi. Vene kaatui. He hukkuivat kaikki. Isä ja kaksi poikaa eräästä tämän kylän talosta. Kaksi merenrannalla olevasta. Ja minun poikani.»

Tuntui, kuin hänen olisi ollut vaikea puhua. Lauseet olivat lyhyitä, ja hän melkein työnsi ne esiin. Mutta hän jatkoi kuitenkin:

»Hän oli minun ainoani. Minulla ei koskaan ole ollut muita lapsia. Hän oli alituisesti poissa. Ei välittänyt vanhasta äidistään. Minä olin täällä yksin ja ajattelin häntä yöt ja päivät. Toivoin, että hän palaisi kerran… ja tulisi… toisenlaiseksi.» — Nyt hän kuiskasi. — »Tuolla kylässä on tyttö, jolla on lapsi. Poikani teki hänet onnettomaksi ja antoi hänen istua siellä lapsineen ja saada osakseen koko kylän ylenkatseen. Hän oli kurja mies, sanovat ihmiset, ja se on totta, Jumala armahtakoon minua. Sanotaan, että kuninkaan miehet etsivät häntä miesmurhan takia. Ja ehkä sekin oli totta. En tiedä, mutta minä en saa rauhaa hänen tähtensä.»

Hän alkoi heiluttaa ruumistaan edestakaisin, ja hänen äänensä tuli valittavaksi, kun hän jatkoi:

»Hän ei koskaan käynyt messussa. Ei ole sitä pappia, jolle hän olisi ripittäytynyt. Luuletko, että hän edes teki ristinmerkin Rouvamme kuvan edessä, kulkiessaan sen ohi? Ei, sitä hän ei tehnyt. Jumalaton mies hän oli.» — Hän hiljensi vieläkin enemmän ääntänsä. — »Kun hän suuttui ja vihastui, mikä usein oli hänen tapansa, kutsui hän sitä… perkelettä.»

Hän katsoi arasti ympärilleen, ikäänkuin peläten, että pelkkä pimeyden ruhtinaan nimen mainitseminenkin voisi tuoda tämän hänen vierelleen. Sitten alkoi hän puhua uudestaan samaan kuiskaavaan tapaansa:

»Sellainen hän oli. Hänellä… pahalla… on monta nimeä. Poikani käytti niitä kaikkia. Ja nyt hän on kuollut. Ilman katumusta ja parannusta, ilman rippiä. Saamatta aikaa mihinkään. Jos Jumala olisi pannut hänet tautivuoteelle, tai jos hän olisi saanut istua pimeässä huoneessa toisten kanssa ja kärsiä tekojensa rangaistuksen, niin sen minä ymmärtäisin. Mutta nyt! Ei aikaa mihinkään!»

Tuskissaan puristi hän kätensä yhteen, niin että rystyset tulivat valkoisiksi.

»Olen rukoillut hänen puolestaan yöt ja päivät», valitti hän. »Olen myynyt, mitä olen omistanut, mistä voin saada rahoja, ja uhrannut ne Jumalan Äidille. Sain eräältä kuljeskelevalta munkilta pyhimyksenkuvan ja ompelin sen hänen vaatteisiinsa. Saatuani tietää, että hän oli kuollut, otin viimeisen lahjani ja menin papin luo saadakseni hänelle sielumessun. Pappi otti lahjan. Mutta minä näin, ettei hän uskonut messun voivan auttaa poikaani. Eikä se autakaan. Perkele ottaa omansa.»

Taas hän katsoi arasti ympärilleen. Mutta hän toisti kuitenkin, ikäänkuin uhmaten:

»Perkele ottaa omansa.»

Erakko oli kuunnellut sanomatta sanaakaan vastaukseksi. Nyt hän virkkoi:

»Jos hän olisi tullut takaisin, kuinka sinä olisit ottanut hänet vastaan?»

»Minkätähden kysyt niin?» kuului vastaus. »Hänhän on kuollut.»

»Mutta jos hän olisi tullut takaisin», uudisti vanhus. »Olisitko antanut anteeksi?»

Nainen katsoi häneen ihmetellen ja harmissaan.

»Sinä et tiedä paljoa, kun kysyt sitä», hän sanoi viimein. »Luonnollisesti minä olisin. Minähän olen hänen äitinsä.»

»Ja Jumala on ihmisten Isä, myöskin hänen» sanoi erakko.

Nainen katsoi häneen hämmästyneenä. Hän näytti miettivän, mutta ei vastannut.

»Minkätähden luulet Jumalan olevan vähemmän armeliaan, kuin sinä olet?» hän kysyi. »Sinä antaisit anteeksi. Minkätähden ei hän sitä tekisi?»

Tuli hiljaisuus.

»Niin», sanoi nainen vihdoin hitaasti, »ehkä, jos hän olisi katunut ja tehnyt parannuksen. Mutta nyt on liian myöhäistä. Hän on kuollut.»

»Jumala ei ole toinen kuoleman tämänpuoleisessa maailmassa ja toinen tuonpuoleisessa», sanoi erakko. »Jumala on yksi ja sama.»

»Sinä tarkoitat… » nainen virkkoi viivytellen ja epävarmana, »sinä luulet, että Jumala voi antaa anteeksi… tuolla… toisella puolen?»

Erakko nyökäytti äänettömänä.

Hiljaisuus ja rauha tuli huoneeseen. Nainen istui edelleen kädet helmassa. Mutta hän katsoi hellittämättä mieheen.

»Me ihmiset emme ymmärrä kuolemaa», sanoi erakko. »Me luulemme sen muuttavan yhdellä kertaa kaiken. Sitä se ei tee. Se on ainoastaan askel eteenpäin tiellämme. Poikasi ei ole huonompi, senvuoksi että hän on kuollut, mutta ei myöskään parempi. Hän elää ainoastaan toisissa olosuhteissa. Ja Jumala on sama.»

Hän pysähtyi ja antoi sanojensa ikäänkuin upota naisen sieluun, ennenkuin jatkoi:

»Kun ihminen kuolee, ajatellaan vain sitä, minkälaisena hänet nähtiin viimeisinä aikoina. Mutta se ei ehkä ollutkaan hänen oikea minänsä. Ehkä se, mitä tapahtui hänelle hänen elämänsä loppuaikana, ja ihmiset, joitten parissa hän eli, tekivät, että hän näytti paremmalta tai huonommalta kuin hän todellisuudessa oli. Siellä, kuoleman toisella puolen, tulee hänen oikea ja kokonainen minänsä esiin, myöskin se, mitä muut eivät nähneet ja mistä hän tuskin itsekään tiesi. Siellä paljastuu koko totuus. Se voi olla synkempi, kuin miksi me, jotka näimme hänet, sitä luulimme, mutta se voi myöskin olla valoisampi.»

»Kun hän oli pieni», mumisi nainen, »kun kannoin häntä käsivarsillani… ja sitten… hyvä lapsi hän oli.»

Hän alkoi kertoa. Piirre toisensa perästä tuli esille. Kuvan toisensa perästä hän piirsi. Pojan aivan pienenä, suurempana, nuorukaisena sekä varhaisina miehuusvuosina. Kaiken kauniin ja lapsellisesti viattoman, kaiken reippaan ja nuorekkaan, hänen rakkautensa eläimiin ja hänen työkuntoisuutensa, mitä hän oli sanonut ja tehnyt silloin ja silloin, ollessaan hyvällä tuulella, kaikki oli hän kätkenyt muistiin. Ja nyt se tuli esiin muistojen aarreaitasta. Jännittyneisyys ja kovuus hävisi hänen kasvonpiirteistään. Hän liikutti käsiään innostuessaan. Ääni oli matala, mutta se vaihteli muistojen mukaan. Kerran hän pyyhki pois kyynelen kätensä selkäpuolella.

Vihdoin hän vaikeni, mutta näkyi, että hän eli vielä siinä, mitä oli kertonut.

»Ja kaiken tämän», sanoi erakko, »tiedät vain sinä. Ihmiset eivät tiedä ja tuomitsevat siksi. Mutta koska sinä tiedät, rakastat sinä häntä. Jumala tietää sen myöskin. Hän tietää enemmän kuin sinä; mitä et edes sinä nähnyt, näkee Hän, sen, mikä vain jäi toivomukseksi, aavistukseksi ja kaipuuksi. Ja kaikki se tulee esiin nyt toisella puolen. Siellä ei tule kysymykseen puolinainen totuus, jonka me täällä näemme ja johon tyydymme.»

»Kaikki se tulee esiin… » toisti nainen. »Eikö häntä sitten olekaan iankaikkiseksi heitetty pois Ikuisen kasvojen edestä? Eikö?»

Hän odotti vastausta henkeään pidättäen.

»Jumala on Isä enemmän, kuin sinä olet äiti», kuului vastaus.

Hän istui kauan hiljaa. Hänen huulensa toistivat koneellisesti sanaa »enemmän».

Sitten kääntyivät hänen ajatuksensa takaisin totuttuihin käsitteihin, perkeleeseen, helvettiin ja iankaikkiseen vaivaan. Hän siveli otsaansa, ikäänkuin tahtoen ajaa pois ne ajatukset, mutta se ei onnistunut. Hänen täytyi kysyä:

»Mutta mitä sinä sitten uskot? Ikuinen tuli… ja pimeyden ruhtinas? Eikö hänellä ole valtaa?»

»Minä uskon, ettei häntä ole», vastasi erakko hiljaa. »Ja jos hän olisikin, en pelkäisi häntä. Sillä Jumala on.»

»Ja vaiva?» Hänen katseensa vaipui erakon katseeseen. Siinä oli vielä ahdistusta.

»Meidän täytyy luopua siitä, mikä on pahaa» sanoi erakko lempeästi. »Se tuottaa usein tuskaa jo täällä. Eikä tule olemaan toisin kuoleman toisellakaan puolen. Sinä itse sanoit äsken, että ymmärtäisit, jos hän olisi saanut kärsiä. Me saamme niittää, mitä olemme kylväneet, se on laki, Jumalan hyvä laki ihmislapsilleen. Mutta sitten kärsiessämme tuskaa me opimme. Vapautuneina pahasta, mikä piti meitä alhaalla, kasvaa se hyvä, minkä olemme saaneet Jumalalta itseltään. Viimein jää vain se yksin jäljelle. Siitä tulee meidän ainoa ja oikea minämme.»

Hänen sielunsa oli juonut erakon sanat. Nyt hän huokasi hartaasti, risti hiljaa kätensä ja taivutti päänsä. Hänen äänensä värisi syvää onnea.

»Minä uskon sinua», sanoi hän. »Minä uskon sinua! Ja nyt saan minä uudestaan rukoilla hänen puolestaan. Minä olen rukoileva joka päivä ja joka yö.»