IV. HERRAMME EREHDYS

Eräänä päivänä tuli erakon luo nuori ja iloinen mies. Hän nousi vihellellen polkua läpi metsän ja tunsi nähtävästi olevansa tyytyväinen itseensä ja koko maailmaan. Hänen valpas katseensa näki, kuinka kaunis luonto hänen ympärillään oli, ja hänen herkkä korvansa kuuli lintujen liverryksen. Syvin siemauksin hengitti hän havuntuoksua. Hän ei pitänyt kiirettä, ja sentähden tuli ilta, ennenkuin hän saavutti vuoren huipun ja tuli erakon luolalle. Se oli tyhjä.

Etsien käänsi mies katseensa kohti paikkaa, missä vuori laskeutui äkkijyrkkänä laaksoon. Sieltä, juuri jyrkänteen reunalta, josta oli laaja näköala, hän löysi etsimänsä. Erakko istui, niinkuin hänellä joskus oli tapana, jalat ristissä allaan ja nojaten selkäänsä kiveen. Hänen harmaanvalkoinen tukkansa ja partansa valuivat järjestämättöminä kasvojen ympärille ja sekoittuivat kiven samanväriseen sammaleeseen. Hän istui niin liikkumattomana, että olisi voinut luulla hänen olevan osa siitä kivestä, jota vastaan hän nojautui.

Vaeltaja lähestyi hitaasti jyrkännettä. Niinkuin hän äsken oli nähnyt ja ymmärtänyt luonnon kauneuden, käsitti hän nyt melkein ensi silmäyksellä vanhuksen kasvojen ilmeen. Hän katsoi katsomistaan. Hän ymmärsi, että tuon otsan takana asui ajatuksia, toisenlaisia, kuin tavalliset, raskaat vanhanmiehen mietteet; hän aavisti, että tuo, nyt vähän väsynyt katse oli voinut jossakin määrin tunkeutua sen esiripun taakse, mikä yleensä rajoittaa ihmisten näköpiiriä, ja että nuo, nyt liikkumattomat huulet, alkaessaan puhua, sanoisivat hänelle jotakin uutta, ennen kuulematonta. Hän varoi häiritsemästä vanhusta, sillä tunne, joka oli hänet vallannut, oli sekä ihmettelyä että kunnioitusta. Mutta hän tutki edelleen innokkaasti ukon kasvoja tietämättään antaen sielussaan tilaa niitten esiin loihtimalle tunnelmalle. Hetki toisensa jälkeen kului.

Vihdoin erakko käänsi hitaasti katseensa mieheen ja kysyi:

»Ketä sinä etsit?»

»Sinua», kuului vastaus.

»Ja mitä tahdot minusta?» kysyi erakko edelleen.

Mies astui muutamia askeleita eteenpäin ja heittäytyi maahan. Kääntämättä katsettaan ukon kasvoista, hän alkoi puhua:

»Ukko», sanoi hän, »sinä olet elänyt kauan, kauemmin kuin yleensä ihmiset. Ja nyt elämäsi iltana olet vahva ja murtumaton ja, mikäli luulen, onnellinen. Jo nähdessäni sinut aavistin sen. Ne sanovat, ne monet, jotka tulevat tänne, että sinä ymmärrät heitä kaikkia ja että sinulla on sana heille kaikille sanottavana. Sinä olet niin rikas, ettet tarvitse ketään etkä mitään omaa itseäsi varten, eläessäsi täällä yksinäistä ja puutteenalaista elämääsi, vaan sinulla on antaa kaikille. Katso, sitä voi kutsua elämisen taidoksi! Ihmetyttääkö sinua, jos minä, joka vasta olen aloittanut elämäni, mielelläni tahtoisin oppia jotakin sinulta?»

»Ajatteletko siis, että on vaikeata elää?» kysyi erakko.

»Oi, en juuri sitä», kuului vastaus. »Minulla ei ole ollut erikoisen vaikeata. Päinvastoin. Lapsuudessani ja aikaisimmassa nuoruudessani suojeli minua äitini rakkaus. Mieheksi tultuani olen matkustellut paljon ja nähnyt paljon. Minulla on ollut rahaa, terveyttä ja iloinen mieli. En ole koskaan oikein ymmärtänyt niitä, jotka alituisesti voivottelevat tämän elämän surkeutta. Elämässä on kyllä paljon kaunista ja rikasta, täytyy vain olla valmiina tarttumaan siihen, kun se tarjoutuu meille. Katso nytkin, tällainen ilta ja tuoreen havun tuoksu, syvä ja voimakas hiljaisuus! Nyt vaikenevat kaikki linnut, ja lehtikään ei liiku. Tänne ylös kuuluu virran kohina vain hiljaisena kuiskeena. Eikö tällainen ilta voi kertoa ihmiselle, että elämä on kaunista ja rikasta?»

Erakko katsoi miestä. Noin ei ollut niitten tapana puhua, jotka tulivat tänne hänen luokseen kysymyksineen.

»Niin, enhän minä tarkoita, että kaikki elämässä on kaunista ja rikasta», jatkoi mies, kun erakko vaikeni ja äänettömyydellään tuntui kehoittavan häntä puhumaan. »Onhan olemassa sitäkin, mikä on rumaa ja pimeätä ja kehnoa. On ihmeellistä, että niin pitää olla. Tuntuu, kuin se olisi syntynyt jostakin erehdyksestä, mikä Iäisen, jos Hän on olemassa, tulisi korjata mitä pikemmin sitä parempi. Sitä ei pitäisi olla elämässä. Mutta kun se nyt kuitenkin on, täytyy siitä koettaa päästä niin pian ja niin helposti kuin mahdollista.»

Erakko hymyili. »Päästä siitä», hän toisti hitaasti. »Oletko sinä jo päässyt kaikesta pimeästä ja raskaasta elämässäsi? Surusta, kärsimyksestä, katumuksesta?»

»Surua ja kärsimystä ei minulla ole paljoa ollut», selitti mies reippaasti, »ja siitä vähästä, mitä minulla on ollut, pääsin todellakin pian vapaaksi. Äitini kuoli, ja ystävä petti minut, ja nainen, jota rakastin, ei ollut sellainen, jollaiseksi häntä luulin, Sellaistahan sanotaan suruksi, eikö totta? No niin, minä surin tietysti, raivosinkin jonkin aikaa. Mutta ymmärsin sitten, että se on mieletöntä. Kaikki äidit kuolevat. Edellisen sukupolven täytyy mennä pois ennen seuraavaa, se on luonnon kulku. Ja antaisinko toisten uskottomuuden tehdä elämän itselleni pimeäksi? En! Kaikki alhainen ja ruma täytyy pitää kaukana itsestään. On parasta olla päästämättä sitä niin lähelle, että täytyy surra sitä. Se ei ole murehtimisen arvoista.»

»No, entä katumus sitten», kysyi erakko, »oletko päässyt siitäkin?»

»Olen», sanoi mies rauhallisesti. »Olen kyllä. En ole mikään huono ihminen. En tee kenellekään pahaa, tahdon ainoastaan olla rauhassa ja elää elämääni. Täydellinen ei ole kukaan. Mutta minä koetan pitää kaiken alhaisen ja ruman kaukana itsestäni myöskin siinä mielessä, etten suosi sitä omassa elämässäni. En olisi rehellinen, jos näyttelisin katumuksentekijän osaa.»

Erakko nyökäytti myöntäen, ja mies jatkoi. Hänen ei näyttänyt olevan vaikeata puhua itsestään. Mutta nyt hän alensi ääntänsä ja puhui hitaasti.

»Ehkä en aina tulevaisuudessa voi tuntea niinkuin nyt tunnen. Toisinaan aavistan jotakin sellaista. Otaksun, että tuo vaikea elämässä, se, mikä on olemassa Herramme käsittämättömästä erehdyksestä, voi saada sellaisen vallan, ettei sitä enää voi pitää kaukana itsestään, vaan täytyy suhtautua siihen jollakin muulla tavalla. Ja minä arvelen» — hän näkyi taas tutkivan erakon kasvoja — »että sinä tiedät sen tavan.»

»Niin», sanoi erakko, »on olemassa toinen tapa. Täytyy elää se.»

Mies näytti tyytymättömältä. »Niin, tietysti», hän sanoi, »sitähän juuri ihmiset hokevat kaikkialla. He elävät, niinkuin sinä sanot, sekä surut että sairaudet ja kaikenlaiset kärsimykset ja katumukset ja mitä kaikkea ne ovatkaan nimeltään, nuo mustan seurueen jäsenet. Ja he tulevat köyryisiksi, kumaraselkäisiksi. Niin, usein selkä taittuukin.»

»Siinä olet oikeassa», vastasi erakko, »onkin kysymys siitä, voidaanko elää selän taipumatta, saati sitten murtumatta.»

Miestä eivät näyttäneet huvittavan tällaiset tulevaisuudennäyt. Vaistomaisesti hän työnsi syrjään sen, mikä ei miellyttänyt häntä, ja jatkoi edellistä ajatuksen juoksuaan:

»Sitten on vielä eräs asia, josta tahtoisin puhua. Eihän voi olla huomaamatta, että on ero onnen ja onnen välillä maailmassa. Minä olen valmiina joka aamu ottamaan vastaan, mitä päivä tuo tullessaan. Nautin kaikesta, mikä on kaunista ja alkuperäistä, olkoon se sitten pientä tai suurta. Sitä eivät ihmiset yleensä ymmärrä; he tuhlaavat Herramme parhaimmat lahjat, kauneuden ja ilon, ja kulkevat niitten ohi. Antakoon Jumala heille anteeksi sen synnin! Se on ehkä heidän suurimpia syntejänsä, vaikkeivät he ymmärrä sitä. Ja sitten he laulavat ylistyslauluja kärsimykselle ja kuvittelevat sen jalostavan heitä ja hekumoivat siinä, samalla kuin tulevat katkeriksi, koviksi ja kykenemättömiksi elämään elämäänsä. Niin en tee minä. Mutta minä tunnen, ettei kaikki ilo ole ehjää ja täydellistä. Joko siihen liittyy jotakin häiritsevää tai se ei itsessään ole täysin hyvää. Se ei ole, mitä se voisi ja mitä sen tulisi olla, täydellistä onnea. Ja tiedän aivan, kuinka tulisi olla; tunnen sen parhaimpina hetkinäni. Toivon, että olisin Herramme ja voisin tehdä maailman uudestaan.»

»Sinä puhut rohkeasti, sinä», sanoi erakko.

»Ehkä niinkin», vastasi mies, »mutta en tarkoita sillä pahaa. Luulen muuten sinun ymmärtävän minua sangen hyvin.»

»Ehkä ymmärränkin», vastasi erakko.

»Niin, nyt olen sanonut sanottavani», lopetti mies, »ja olen valmis kuulemaan vastausta, jos sinulla on sellaista minulle antaa.»

»Minun vastaukseni on hyvin yksinkertainen», sanoi erakko. »Ei ole olemassa ainoastaan aurinkoisia päiviä luonnossa, vaan myöskin sateisia ja myrskyisiä. Ei mikään kehittyisi ja kasvaisi pelkässä päivänpaisteessa. Samoin ei ole olemassa ainoastaan ilonpäiviä ihmiselämässä, vaan myös surun ja taistelun hetkiä. Toinen ei ole vähemmän tarpeellinen kuin toinenkaan.»

Varjo kulki miehen kasvojen yli.

»Luonnossa, niin», hän tokaisi, »senhän ymmärtää. Sade ja myrsky eivät ole pahasta. Sade on mitä ihanin jumalanlahja kuivalle maalle, ja myrsky on sitä kauniimpi, mitä rajumpi se on. Mutta ihmiselämän surut ja kärsimykset ovat pahasta ja kuuluvat pimeyteen. Puhe kärsimyksen välttämättömyydestä on vain synkkä, vanha ennakkoluulo. Se pitäisi hävittää maailmasta.»

»Sinä luulet niin», vastasi erakko rauhallisesti, »ehkä sentähden, että olet nähnyt sen, joka ei koskaan ole saanut maistaa elämän iloa tai joka on sulkenut sielunsa siltä, tyhmyydessään pitäen sitä syntinä, tulevan köyhäksi ja jossakin suhteessa olennoltaan surkastuneeksi. Se on mahdollista. Mutta on olemassa paljon sellaista, jota ihminen ei voi voittaa yksinomaan ilon kautta. Jos me ihmiset olisimme jotakin muuta, kuin mitä olemme, ei näin olisi. Sinä sanoit äsken, että on ero onnen ja onnen välillä. Siinä olit oikeassa. Ainoastaan sen onnen, joka kohottaa meidän sisäisen minämme vähäisenkin lähemmäksi korkeinta ja parasta, miksi voimme tulla, tunnemme todellisena onnena. Mutta jos on olemassa muutakin kuin ilo, joka voi kohottaa meidät askeleen lähemmäksi korkeinta ja parasta, niin ei suinkaan tämä muu ole pahaa?»

»Ei», sanoi mies, »mutta mitään sellaista ei ole olemassa. Ihminen tuntee tarvetta mukautua kohtaloonsa ja sentähden hän on keksinyt puheen kärsimyksen välttämättömyydestä. Siinä kaikki.»

»Koetahan ajatella miestä, joka ei koskaan näe itseään sellaisena, kuin hän todella on», jatkoi erakko, ikäänkuin hän ei olisi kuullut toisen viimeisiä sanoja. »Hän on totuttautunut sulkemaan silmänsä siltä, mitä hänen täytyisi hävetä itsessään, jos hän näkisi sen. Ajattele sitten toista, joka lahjomattomassa totuuden rakkaudessaan näkee kaiken ja tuomitsee omassa itsessään kaiken, mikä ei ole hyvää. Tämän jälkimmäisen sielunelämä on viritetty mollisävelmään, jonka matalin ääni on nimeltään itsetutkistelu ja korkein — katumus. Siinä sävelmässä on koko joukko väliääniä: itsensähalveksiminen, nöyryytys, katumus, tuska ovat muutamat nimiltään; eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö koko säveljakso kuulu siihen, mitä sinä äsken kutsuit mustaksi seurueeksi. Mutta valitessasi elämän joko ainaisessa valheessa itseesi nähden tai totuudessa ja murheellisena, valitset sinä kai kuitenkin jälkimmäisen?»

»Niin teen», sanoi mies. »Mutta minä valitsen kuitenkin mieluummin totuuden ilman murhetta. En ole itse luonut itseäni enkä voi auttaa, että olen sellainen kuin olen.»

»Sillä keinoin voit puolustautua ainoastaan niin kauan kuin sinulle ei ole selvinnyt, että sinä joka päivä työskentelet oman itsesi rakentamiseksi», vastasi erakko. »Paha, jonka teit vuosi sitten ja hyvä, jonka laiminlöit eilen, aiheuttaa, että sinä tänään olet se, mikä olet. Sillä keinoin voit edelleen puolustautua ainoastaan niin kauan, kuin sinä et täydellä vakavuudella toivo voittavasi täydellistä ja parhainta onnea, sitä, joka voitetaan tulemalla korkeimmaksi, miksi voidaan tulla. Se puolustautumiskeino ilmaisee, että sinä tyydyt johonkin paljon vähempään. Mutta siirtykäämme eteenpäin. Toinen noista kahdesta miehestä ei näe eikä murehdi, henkisessä laiskuudessaan hän ei tee mitään tullakseen joksikin muuksi ja paremmaksi, kuin mitä hän on. Toinen koettaa sitkeästi taistellen itsessään toteuttaa parhaimman näyn, mikä hänen sielussaan on väikkynyt. Tämän miehen elämässä on käymässä taistelu, alituinen alemman uhraaminen korkeamman hyväksi; siinä on tulta, joka polttaa kuonan jalosta metallista. Kaikki tuo on enemmän sukua kärsimykselle kuin nautinnolle, eikä ensimmäinen tiedä paljon siitä. Mutta jos sinun pitäisi valita, niin kumpi heistä tahtoisit olla?»

Mies ei vastannut, ja erakko jatkoi: »Sitten on vielä eräs asia. On olemassa ja on aina ollut ihmisiä, jotka elävät vain yksinäisinä ihmisinä, ja toisia, jotka ovat oppineet tulemaan yhdeksi monien kanssa, koko ihmissuvun kanssa. Tuo edellinen ei ole pahaa. Sen oppii ensin, sitten tuon toisen. Vaistomaisesti koskee ihmisen ajatteleminen, tunteminen, valitseminen ja toimiminen ensin omaa itseä, ja monet pysähtyvät siihen. Mutta sille, joka ei näin rajoita näköpiiriään, vaan laajentaa sitä enemmän tai vähemmän, merkitsee tämä aivan varmaan uhraamista ja kärsimistä, hän kantaa koko maailman tuskan jossakin määrin omana tuskanaan, hänellä ei koskaan ole lepoa, hän ei koskaan pääse loppuun taistelussaan pahaa vastaan, ei ainoastaan itsensä puolesta, vaan kaikkien puolesta. Oli eräs, joka tässä mielessä voi laajentaa näköpiiriään enemmän kuin kukaan muu ja eikö hänestä juuri sentähden tullut tuskien mies?»

Mies istui ja katseli erakkoa tämän puhuessa. Nyt hän nyökäytti myöntäen.

»Olet oikeassa», hän myönsi, »minulla ei ole tätä vastaan mitään sanomista. Se on vain liian korkeata minulle toistaiseksi. Mutta jos nyt tunnustankin sinun olevan oikeassa siinä, että katumus ja itsetutkistelu ja taistelu ja uhraus kuuluvat sille, joka tahtoo kulkea ylöspäin ja siten saavuttaa parhaimman onnen — vaikka Jumala tietää, että se onni tulee kalliisti ostetuksi, niin kalliisti, että voi tuntea kiusausta olla sitä vailla — niin en kuitenkaan usko, että voit sanoa minulle, minkätähden kaikki muu, — kärsimys, sairaus, vaivat, köyhyys ja kurjuus, — on olemassa. Olisimmehan me ihmisparat voineet päästä vapaaksi edes niistä, joskin meidän täytyy alistua katumukseen ja uhrautumiseen.»

»Sinä et ole ensimmäinen, joka kysyy sitä», vastasi erakko. »Ajasta toiseen on nuoriso kysynyt, niinkuin sinä, ja vanhuus hapuillut vastausta, niinkuin minä. Kun näkee ihmisen pahuuden ja hänen sydämensä mustuuden, niin ei pidä enää ihmeellisenä sitä, etteivät hänen elämänedellytyksensä ole yksinomaan valoisia ja hyviä. Tässä ehkä täytyy olla määrättyä johdonmukaisuutta. Tai ajattele hyvien ihmisten maailmaa, sellaisten, jotka ovat saavuttaneet sen, mitä me tarkoitamme puhuessamme korkeimmasta ja parhaimmasta, miksi me voimme tulla, puhtaitten, hyvien ja toisiaan rakastavien ihmisten maailmaa, ja sano sitten, luuletko siinä maailmassa löytyvän sitä, mitä äsken sanoit kurjuudeksi. Aavistammehan myöskin jotakin yhteyttä elämisemme ja kärsimisemme välillä, nähdessämme jonkun tietyn synnin kantavan seurauksenaan tiettyä kärsimystä, tai nähdessämme jonkun inhimillisen suuruuden piirteen saavutettavan määrätyn kärsimyksen kautta. Ajattele sankariutta, voiko sitä saavuttaa ilman kuolemanvaaraa? Ajattele sen vaatimattomampaa, mutta ei silti halvempaa veljeä kärsivällisyyttä, voiko se kypsyä muuten kuin pitkäaikaisessa kärsimyksessä? Mutta nämä ovat ainoastaan sen kuvan hajanaisia piirteitä, jota meidän himmeä silmämme ei vielä näe. Kuka tietää, minkä verran henkistä pääomaa ihmisen yksityisenä ihmisenä ja ihmissukuna täytyy saavuttaa, ennenkuin hän on sitä, mitä hän voi ja mitä hänen tulee olla. Ja kuka tietää, millä keinoin hänen tulee saavuttaa se. Mitä enemmän meille kirkastuu päämäärä, sitä vähemmin uskallamme sanoa, kuten sinä äsken: Toivoisin olevani Herramme ja voivani tehdä maailman uudestaan.»

Mies makasi hiljaa ja tuijotti avaruuteen. Oli tullut hämärä, ja heidän silmänsä erottivat ainoastaan maiseman ääriviivat.

»Entä jos nyt sanoisin sinulle, etten välitä ihmisen enkä ihmissuvun täydelliseksitulemisesta, jonka välikappaleena kaikki muu on», sanoi hän lopuksi.

»Sitä sinä et sano», vastasi erakko rauhallisesti. »Silloin olisit valehdellut äsken sanoessasi, että sinä etsit et ainoastaan onnea, vaan täydellistä onnea.»

»Se ei ollut valhe», sanoi mies ja hän nousi lähteäkseen. »Se oli totta ja on sitä vieläkin. Ja nyt sinä kai ajattelet, että minun täytyy palata elämään ja kutsua kärsimys vastaiseksi vieraakseni?»

»Sitä sinun ei tarvitse», vastasi erakko. »Kärsimys ei ole vieras, joka odottaa kutsua. Se tulee ilman sitäkin.»

»Ja kun se tulee…?»

»Niin silloin sinun ei tule kirota sitä eikä myöskään heti päästä vapaaksi siitä. Sinun täytyy elää se.»

»Ja saada selkäni köyryiseksi, ehkä murtuneeksi», tokaisi mies.

»Ei», vastasi erakko ja hän katseli mielihyvin miestä, joka seisoi siinä suorana ja voimakkaana ja oli jo ottanut muutaman askelen laaksoon johtavalla polulla. »Sitä sinä et saa. Ainoastaan se kuorma, jonka me kannamme napisten ja uhmaten ja ymmärtämättä sen tarkoitusta, taivuttaa selän tai murtaa sen. Sen kuorman, jonka me vapaaehtoisesti otamme hartioillemme, koska ymmärrämme, ettei voi olla toisin, sen me kannamme kohotetuin päin ja suorin selin.»