XI. SAIRAUS

Kuumana kesäpäivänä, juuri puolenpäivän aikaan, kun erakko oli vetäytynyt luolaansa vilvoitellakseen, ilmestyi lapsi sen aukolle. Hän oli paljain jaloin ja paljain päin. Vaaleat hiukset riippuivat kauniisti järjestämättöminä kiharoina aina vyötäisille saakka. Hänen pukunsa oli yksinkertainen ja haalistunut. Ihmetellen hän seisoi ja katseli vanhusta ja astui vihdoin luolaan erakon luo.

»Isoisä», sanoi hän, »sinun pitää tulla isän luo. Hän on sairas.» Ja hän lisäsi ikäänkuin selitykseksi: »Hän on aina sairas, näetkö.»

Erakko hymyili lapsen käyttämälle puhuttelusanalle. Mistä hän sen sai? Mutta täysi-ikäisethän kutsuivat häntä usein isäksi, ilman että hän tiesi sanoa, minkätähden. Se vain lankesi luonnostaan niin. Ehkä lapselle oli yhtä luonnollista sanoa häntä isoisäksi.

Pienokainen oli ojentanut hänelle kätensä. Vastaansanomatta hän otti sen, ja lapsen lämmin, pyöreä kätönen katosi hänen suureen ja suoniseen kouraansa. Toisella kädellään hän tarttui sauvaansa, ja niin alkoivat he laskeutua alas laaksoon.

Lapsi kertoi seuralaiselleen tulostaan vuorelle. Eilen oli isä sanonut, että hänellä oli yksi toivomus jäljellä elämässään, se, että saisi tavata erakon. Äiti ei voinut lähteä kotoa lehmien ja muitten eläinten tähden, eikä myöskään isän takia. Hänhän ei voinut maata yksin koko päivää, kun hän oli niin sairas. Silloin oli hän pyytänyt saada lähteä. Hän kyllä löytäisi tien ja tulisi takaisin ennen iltaa, sen hän oli luvannut. Ja äiti oli antanut suostumuksensa, ja aamulla hänet oli herätetty aikaisin, aikaisemmin kuin koskaan ennen elämässään. Hän oli saanut juustoa ja leipää pussiin ja lähtenyt matkaan. Ja hän oli löytänyt tien ja nyt saanut isoisän mukaansa. Nyt he kohta olisivat kotona, ja isä tulisi iloiseksi. Hän, joka oli hyvin sairas. Hän, joka aina oli sairas.

Erakko kuunteli lapsen puhetta niinkuin se, joka kuulee joukon asioita sanojen takaa. Vastaamalla parilla sanalla silloin ja tällöin hän sai lapsen jatkamaan.

— Kyllä, hän oli kyllä väsynyt. Mutta hän oli tottunut olemaan yksin metsässä, enimmäkseen eläinten kanssa, mutta myöskin marjoja ja risuja poimimassa. Äiti ei tahtonut paljon lähteä isän luota. Mutta toisinaan hänen täytyi. Silloin hän itse oli isän luona, ja se oli vaikeinta. Heidän tuvassaan täytyi aina olla hyvin hiljaista, eikä oikein tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Isä oli myöskin aina surullinen. Monet ihmiset olivat tulleet heidän luokseen auttaakseen isää ja he olivat iskeneet suonta ja sulattaneet lyijyä ja lukeneet rukouksia ja polttaneet vahakynttilöitä. Ja sitten he olivat sanoneet, että isä tulisi paremmaksi. Mutta hän ei tullut. Ei edes pappi, hän, joka tuli Pyhän Jumalan Äidin kuva mukanaan ja kaikki pienet kuoripojat ja suitsutusastiat ja muut voineet auttaa. Oli ollut niin paljon väkeä kulkueessa, etteivät kaikki olleet saaneet sijaa tuvassa, vaan osa oli seisonut ulkopuolella ja laulanut. Ja koko päivän oli tuoksunut suitsutukselta. Ja isä ja äiti olivat paastonneet ja rukoilleet. Mutta Jumalan Äiti ei tahtonut auttaa isää.

Hän oli puhunut pikkuvanhan vakavalla ja selvittelevällä äänellä. Viimeisen lauseen hän kuiskasi. Tässä oli selvästi salaisuus, jossa hänen lapsellinen ajatuksensa pysähtyi kuin muurin edessä. Hänen äänensä muuttui valittavaksi, kun hän toisti: »Hän on kuitenkin sairas; hän on aina sairas.»

Erakko puristi hänen kättään ja antoi hänen kertoa edelleen.

— Ei, hän ei usein leikkinyt kylän lasten kanssa. He melusivat niin, ja oli melkein aina jotakin tekemistä kotona. Hänestä oli hauskinta olla ulkona eläinten kanssa. Puutarhassa asusti vanha siili. Kaikki olisi kyllä hyvin, ellei isä vain olisi sairas.

Hän kertoi edelleen, mutta askeleet tulivat yhä raskaammiksi. He lepäsivät tien vieressä ja söivät hänen juustoaan ja leipäänsä, jonka hän hyvin huolellisesti ja tarkasti jakoi kahteen yhtä suureen osaan. Sitten hän nukahti pää vanhuksen polvella, ja pari tuntia kului, jolloin tämä tuskin uskalsi liikahtaa, ainoastaan hiljaa tarkasteli edessään olevia lapsellisia, mutta pikkuvanhoja kasvoja.

Kun hän heräsi, jatkoivat he vaellustaan, ja oli jo myöhäinen ilta, ennenkuin he rinnakkain kulkien ehtivät kylään. Pari naista tuli ulos tuvista ja seisahtui seuraamaan heitä katseillaan, ja yksi ja toinen vastaantulija pysähtyi ja pyysi vanhukselta siunausta. Mutta useimmissa kylän tuvissa nukuttiin jo.

Vihdoin he seisoivat lapsen kodin ulkopuolella. Kiirehtien, melkein riemuiten oli tyttö vienyt ukon portaitten eteen. Mutta kun äiti tuli siinä heitä vastaan, sanoi hän vain:

»Minä osasin», äiti. »Tässä on isoisä!»

Nainen ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän katsoi vain erakkoon.

»Isä», sanoi hän hiljaa, »olkoon tulosi tähän surun huoneeseen siunattu.»

Hän vei erakon sisälle, tarjosi hänelle tuolin sekä vettä käsien ja jalkojen pesemiseen ja järjesti sitten melkein äänettömin liikkein matalalle pöydälle leipää, maitoa ja hunajaa illalliseksi. Vasta kun vieras oli ravinnut itsensä, alkoi vaimo puhua.

Aivan samaa, mitä lapsi oli kertonut tiellä, kertoi nyt äiti. Toisinaan olivat sanat melkein samat, nyt vain lausuttuina täysi-ikäisen ihmisen hillitymmällä, mutta samalla kertaa syvemmällä äänellä. Ja niinkuin lapsi, lopetti äitikin kertomuksensa toivottomaan:

»Mutta se ei auttanut. Ei mikään auta. Hän on aina sairas.»

Erakko katsoi ympärilleen. Lapsi oli oikaissut vuoteelle huoneen nurkkaan ja nukkunut, mutta hän huokasi raskaasti unissaan. Pari kekälettä savusi liedessä, ja tuvassa vallitsi puolihämärä. Ulkona oli päivän hellettä seurannut virkistävä viileys, mutta täällä sisällä tuntui ilma raskaalta ja painostavalta. Oli kuin kaikki, nokisista kattohirsistä kuluneisiin huonekaluihin saakka olisi kaikuna toistanut naisen sanat: »Se ei auttanut. Ei mikään auta.»

Erakko nousi ja astui kohti ovea, joka vei sisempään huoneeseen. Nainen avasi sen, ja hän astui sairaan luo.

Huone oli pieni ja vaatimaton. Nurkassa paloi himmeävaloinen lamppu madonnankuvan edessä. Keskellä lattiaa oli sairaan vuode ja sen toisella puolen matala penkki.

Sairas makasi siinä pakottavin jäsenin, toiset ajettuneina, toiset luonnottomasti laihtuneina. Hänen kasvonsa olivat keltaisenkalpeat ja kuihtuneet, silmänsä palavat. Katse oli suunnattuna oveen, ja niin pian kuin erakko oli astunut kynnyksen yli, pysähtyi se tämän kasvoihin, pysähtyi eikä enää kääntynyt pois niistä. Erakon silmät kohtasivat sairaan, ja he katsoivat toisiansa pitkään.

Sitten vanhus nyökkäsi, ikäänkuin ajatellen; niin, tuollaiselta täytyi sen miehen näyttää, josta hän oli koko päivän kuullut kerrottavan.

Hän istuutui matalalle rahille vuoteen toiselle puolen, ja sairas alkoi puhua. Yksitoikkoisella, kuiskaavalla äänellä ja kuitenkin harvinaisella sisäisellä voimalla kertoi hän, mitä lapsi ja nainen jo olivat kertoneet. Hän aloitti vain kaukaisemmasta ajankohdasta ja viipyi nuoruudessaan, jolloin hän ei koskaan saanut olla samanlainen kuin toiset, vaan oli aina kantanut tätä sairautta kaikkine vaivoineen. Hän kertoi nuoresta onnestaan kolmena lyhyenä vuotena, jolloin hän luuli, että terveys palaisi, ja kaikki näytti valkenevan hänelle, ja hän voitti hyvän naisen rakkauden, vaikkei hän ollut samanlainen kuin muut, meni naimisiin ja sai kodin ja lapsen. Mutta sitten oli sairaus palannut takaisin ankarampana kuin ennen, ja nyt hän oli sen vallassa ainiaaksi. Hän oli toivonut viimeiseen saakka ja koettanut kaikkea. Mutta mikään ei auttanut. Hän jäisi ainiaaksi yhtä onnettomaksi kuin nyt.

Hän puhui keskeyttämättä, ikäänkuin ennen ajatelluin sanoin. Erakko arvasi, että tämän saman hän oli toistanut melkein joka päivä jollekin toiselle ja melkein joka yö itselleen.

Nyt alkoi erakko puhua hitaasti ja hiljaa.

Hänellä, sairaalla, oli kyllä hyvin vaikeaa. Eipä ollut juuri muuta, mikä olisi niin vaikeaa kantaa kuin tämä. Sillä kaikki muut vaikeudet kohdistuivat elämän eri puoliin, mutta tällainen sairaus turmeli elämän kokonaisuudessaan ja ikäänkuin siirsi ihmisen elämän ulkopuolelle, ei kukaan muu voinut seurata sinne. Sillä toistenhan täytyi pysyä elämässä. Joskin he rakastivat, niin että olisivat tahtoneet seurata sinne, ei voinut antaa heidän tehdä sitä. Se olisi ollut samaa kuin siirtää heidätkin elämän ulkopuolelle. Ei, täytyi olla ja pysyä jossakin merkityksessä yksin.

Sairas makasi äänettä ja kuunteli. Ajattele, tässä oli mies, joka ymmärsi, kuinka vaikeaa hänen oli, mies, joka ei tullut tavallisin lohdutuksen sanoin, sellainen, joka ei ensimmäiseksi ja viimeiseksi sanonut, että hänen pitäisi olla kiitollinen, ettei ollut pahemmin, ja että hänellä kesken onnettomuuttaan oli onni omistaa vaimo, joka häntä rakasti ja vain eli hänelle. Ajattele, tässä oli mies, joka ymmärsi, että mitä tahansa he tekivät hänelle kaikessa hyvyydessään, yksin, äärettömän yksin hän oli ja pysyi.

Erakon sanoissa oli kuitenkin eräs kohta, josta hän ei oikein pitänyt. Se oli se, ettei saanut antaa kenenkään seurata itseään elämän ulkopuolelle. Olikohan hänen vaimonsa ehkä kuitenkin jollakin lailla tehnyt sen? Ja lapsi? Hän ei voinut selvittää tätä itselleen.

Mutta erakko jatkoi puhumistaan:

»Oikeastaan on ihmeellistä, että Herramme voi panna niin raskaan kuorman kuin elinkautisen sairauden, ihmisen kannettavaksi. Voi ymmärtää, että niin tehdessään uskoi hän sangen paljon siitä ihmisestä. Sillä ei koskaan voi olla Herramme tarkoitus, että sairaudesta tulisi ihmisen sielun herra ja valtias, sentähden että se sai valtaansa hänen ruumiinsa. Vielä vähemmin voi olla Herramme tarkoitus, että sairaus saisi vallita koko sen ihmisen kotia. Mutta eikö juuri tähän sairaus pyri. Jos se saisi häiritsemättä jatkaa työtään, niin se valtaisi kaikki, ihmisen ajatukset ja toiveet ja mielikuvituksen ja kyvyt. Siitä tulisi hänelle ensimmäinen ja todellisin kaikista tosiasioista, ja se aiheuttaisi, ettei mikään muu olisi oikein todellista. Niin, sillä, josta ei tule sairautensa orjaa, täytyy olla jotakin, millä vastustaa sitä. Sitenhän voidaan ymmärtää, että Herramme, antaessaan ihmiselle sairauden, jota vastaan taistella, tiesi, että tuo ihminen oli tai hänestä voi tulla voimakas sielu.»

Sairas kuunteli hiljaa. Se, mitä erakko sanoi, sopi kyllä hänen ajatusmaailmaansa. Sairaushan oli kuin kauhea hirviö, joka piti häntä vankinaan. Se otti kaikki ja muutti kaiken hyvän pahaksi. Ja ehkei se omistanutkaan vain ruumista, vaan myöskin sielun. Vaikkei hän ollutkaan sitä koskaan ennen ajatellut. Sairaus oli varmaankin ottanut haltuunsa koko hänen elämänsä. Hän oli jotakin aivan toista nyt kuin lyhyinä terveytensä päivinä. Jos hän oli rehellinen, hän tuskin tunsi itseään. Siitä tuli kuin raskas paino rinnalle. Ja hänen uskonsa? Nuorena oli hänellä ollut usko, oma uskonsa. Missä se oli nyt? Kun usko ei ollut voinut vapauttaa häntä sairaudesta, oli hän antanut sen arvottomana mennä menojaan. Se oli siis sairaus, joka vaikutti ratkaisevasti hänen uskoonsakin.

Nämä olivat uusia ajatuksia, ja hän makasi ja hautoi niitä mielessään, kääntämättä katsettaan erakosta. Vihdoin sanoi hän:

»Sairaus tekee ihmisen pahaksi.»

»Niin», vastasi erakko, »jos se saa vallan. Se tahtoo saada meidät pitämään itseämme, vieläpä yksin ruumistammekin ainoana tärkeänä ja huomiomme ansainneena ilmiönä. Ja se onnistuu sikäli, mitä itsekkäämmiksi, se on, mitä pahemmiksi me tulemme.»

Sairas makasi ja ajatteli taas. Niin, tämä oli toden totta. Ei ollut paljoa jäljellä nuoruuden ajatuksista, toiveista ja aikomuksista. Nyt hänellä oli vain yksi ainoa köyhä toive, se, että tulisi terveeksi. Ja hänen tiedonjanonsa ja totuuden etsimisensä? Löytyi vain yksi tieto ja yksi totuus, joka nykyjään merkitsi hänelle jotakin, se, kuinka hän voisi tulla terveeksi. Pikkumaiseksi ja itsekkääksi oli sairaus tehnyt hänet. Hänen avioliittonsa ja kotinsa oli se hävittänyt. Hänen sisimpänsä oli se täyttänyt katkeruuden ja epätoivon ajatuksella, tyhjennettyään sen kaikesta muusta. Kun hänen kuolinhetkensä kerran tulisi, kuolisi hän köyhänä ja tyhjänä, kiroten tai ivaten sitä voimaa, joka oli antanut hänen syntyä. Hän ei tiennyt, kumpaistako tekisi.

Hammasta purren toisti hän:

»Sairaus tekee ihmisen pahaksi.»

»Niin», vastasi erakko uudestaan, »jos se saa vallan.»

Jos se saa vallan, niin. Ei hän ollut ajatellutkaan taistella vallasta sairauden kanssa. Tahdottomana oli hän jättänyt sille kaikki, kaikki. Ja nyt hänestä tuntui, kuin sairaus-hirviö näyttäisi hampaitaan ja sanoisi hänelle: »Sinä olet antanut minulle vallan, ja minä pidän sen.»

Taas makasi sairas hiljaa. Sitten hän kysyi:

»Kuinka otetaan valta sairaudelta?»

»Antamalla sille vähemmän sijaa sielussa», vastasi erakko, »yhä vähemmän ja vähemmän. Ja sille toiselle, jolla pitäisi olla valta, sille annetaan suurempi sija, yhä suurempi ja suurempi. Niin siirtyy valta.»

Sille toiselle? Sille, jolla pitäisi olla valta? Niin, mikä se oli?

»Se on meidän sisin minämme», vastasi erakko hitaasti, »se, minkä Herramme pani sieluumme silloin, kun me saimme elämän lahjan. Se, mikä tekee meidät erilaisiksi kuin muut ihmiset; mikä kätkee itseensä mahdollisuuden parhaimpaan, miksi me voimme tulla; jonka Herramme näki edessään täydellisenä ihmisenä silloin, kun me synnyimme. Juuri sillä pitää olla valta. Silloin me omistamme itsemme samalla kertaa kuin Jumala omistaa meidät, ja me Jumalan.»

Miksi hän olisi voinut tulla? Kuva toisensa perästä kulki hänen sielunsa silmien ohitse. Mitä hänestä olisi voinut tulla ihmisenä, puolisona, isänä, Jumalan ihmisenä, ellei…

Erakko nousi ja avasi ikkunaluukut. Kesäyön viileys virtasi huoneeseen, ja sairas hengitti sitä syvin siemauksin. Linnut eivät vielä olleet heränneet, niin että ulkona vallitsi suuri hiljaisuus. Mutta idässä näytti keltainen viiru ennustavan päivää.

Kun erakko tuli ulos sairaan luota, nousi tämän vaimo rukous jakkaralta, joka oli madonnankuvan edessä huoneen nurkassa. Hän oli nähtävästi viettänyt ajan rukouksessa.

Rukousnauhaa kantaen hän tuli erakkoa vastaan. Hän näytti väsyneeltä ja valvoneelta, eikä rukous ollut tuottanut hänelle sielun rauhaa.

»Isä», sanoi hän eikä huomannut sanojensa ja äskeisen hartaudenharjoituksensa ristiriitaisuutta. »Voitko sinä enemmän kuin Pyhä Jumalan Äiti on voinut?»

Erakko katsoi häneen ja sääli häntä. Näytti siltä, kuin hän ei enää jaksaisi pysyä pystyssä.

Lapsi oli herännyt, lähtenyt vuoteestaan ja kulkenut avojaloin huoneen poikki. Nyt hän seisoi ja piteli äitiä hameesta. Uni painoi vielä hänen silmäluomiaan, mutta eiliset tapaukset olivat selvinä hänen muistissaan.

»Isoisä», sanoi hän ja katsoi erakkoon. »Tuleeko isä nyt terveeksi?»

Erakko katsoi vuoroin äitiä, vuoroin lasta. He olivat tehneet saman kysymyksen, molemmat omalla tavallaan.

»Oli kerran mies, jonka kimppuun hyökkäsi peloittava vihollinen», sanoi erakko hitaasti. »Ja tämä vihollinen otti haltuunsa miehen maat ja pellot ja koko hänen talonsa, hävitti hänen aseensa ja pani hänet itsensä vankeuteen. Ja sitten hän asettui vartioimaan miehen omaisuutta sotasaaliinaan ja häntä itseään sotavankina.»

Nainen nyökkäsi. Hän ymmärsi erakon.

»Mies ei koskaan ajatellut puolustautua tuota voimakasta vihollista vastaan», jatkoi erakko, »kaiken tämä sai. Talonsa ja kotinsa, vaimonsa ja lapsensa ja itsensäkin mies jätti ilman vastarintaa vihollisen orjaksi.»

Nainen nyökkäsi taas ja katsoi nyt jännittyneenä vanhusta.

»Mutta sitten eräänä päivänä», jatkoi erakko, »annettiin miehen ymmärtää, että niin ilman muuta ei toinen saanut olla hänen herransa. Jotenkin pitäisi hänen toki puolustautua. Ja hän tarkasteli siteitä, joilla hänet oli sidottu, ja Jumalan voimalla katkoi hän ne, toisen toisensa perästä. Hän alkoi taistella saadakseen viholliseltaan takaisin kaiken, mitä tämä oli häneltä ryöstänyt. Ja hän alkoi voittaa.»

Erakko oli puhunut sekä äidille että lapselle. Nyt hän katsoi ikkunasta keltaista juovaa, joka ennusti päivää, ja lisäsi hiljaa:

»Tänään nousee mies ja aloittaa taistelunsa.»

Nainen liikutti huuliaan, ikäänkuin hän toistaisi erakon sanoja. Ne löysivät vastakaikua hänen sielussaan. Oliko todella mahdollista, että uusi suunta alkaisi tänään? Eikö kaikki hänen kaipuunsa ja toiveensa olisikaan ollut turhaa? Vieläkö onnen rahtunen löytäisi tiensä heidänkin kotiinsa?

Vaistomaisesti hän veti lapsen luokseen.

Mutta erakon sanat kuuluivat sittenkin oudoilta. Hän ei ollut ajatellut avun tulevan sillä tavalla. Hän oli odottanut ihmeen tapahtuvan ja mieluimmin kirkon siunattujen välikappaleitten kautta. Tämä oli jotakin aivan toista. Taistelu, joka alkoi… Se viittasi kauas tulevaisuuteen, ja oli tietymätöntä, voitettaisiinko siinä.

»Ei siis ole totta», mumisi hän, »se, mitä ihmiset sanovat… mitä papit sanovat, että paastot ja rukoukset… että Jumalan Äiti tekee ihmeitä…?»

Hän vaikeni hämmentyneenä ja katsoi arasti erakkoon. Hänenhän olisi pitänyt iloita siitä, mitä erakko oli sanonut, mutta hän ei voinut. Kaikki oli aivan toisin, kuin hän oli odottanut.

»Jumala kuulee rukouksemme», vastasi erakko, »Jumala antaa lahjoja ja voimia, rikkaita lahjoja, ihmeellisiä voimia. Mutta sille, jolla sielunsa pohjalla on lahja kätkettynä ja joka kuitenkin elää niinkuin ei hänellä sitä olisi; joka on saanut Jumalalta salattua voimaa, mutta ei käytä sitä, hänelle ei edes Herramme itse voi antaa enää enempää. Ei kukaan ole tullut hengellisesti rikkaaksi, ellei hän ole oppinut uskossa sanomaan: Minulla on. Ei kukaan ole tullut hengellisesti voimakkaaksi, ellei hän ole oppinut uskossa sanomaan: Minä voin.»

Nainen nyökkäsi. Tämän hän ymmärsi. Se ikäänkuin liitti tämän uuden ajatustavan hänen vanhaansa. Mutta oli vielä jotakin, joka puuttui. Kuinka kävisi sen, mikä vielä hänen noustessaan rukousjakkaraltaan oli hänen ainoa ajatuksensa? Jokin ääni hänen sydämessään sanoi, ettei hänen pitäisi kysyä tätä nyt, mutta hän ei voinut olla kysymättä. Ja niin hän työnsi sen esille:

»Mutta tuleeko hän sitten terveeksi?»

Erakko ei vastannut, mutta lapsi teki sen hänen puolestaan. Ääneti oli tyttö kuunnellut aikuisten keskustelua. Ainoastaan osan siitä hän oli ymmärtänyt, sen että erakon sanat: »Tänään nousee mies ja aloittaa taistelunsa», koskivat isää, sen hän ymmärsi. Ja paremmin kuin sanat hän ymmärsi äänenpainon. Siinä oli ollut iloa ja voitonvarmuutta. Hän ei löytäisi sanoja tälle, mutta hän tunsi sen kuitenkin.

Nyt hän nykäisi äitiä hameesta, ja hänen äänensä oli ihmettelevä ja nuhteleva:

»Mutta, äiti, isoisähän sanoi, että isä alkaa tänään tulla samanlaiseksi kuin ennen.»

Äiti katsoi erakkoon. Saiko hän selittää hänen sanansa, niinkuin lapsi oli tehnyt?

Erakko laski kätensä lapsen pään päälle.

»Sinä sen sanoit», hän virkkoi lempeästi. »Hän, jonka sielu tänään nousee taisteluun, alkaa tänään myös tulla entiseksi itsekseen. Mitä voimakkaammaksi hänen sielunsa tulee, sitä suuremman vallan saa se ruumiista. Se päivä on ehkä tuleva, jolloin hän riemuiten ottaa vastaan Herramme kädestä täyden terveyden lahjan. Mutta on myöskin mahdollista, että sen sijasta tuleekin päivä, jolloin hän on valmis antamaan Herramme käsiin ruumiillisen terveytensä, koska hän on tullut kyllin voimakkaaksi olemaan sitä vailla. Sen tietää Jumala yksin. Mutta tulkoon hän sanomaan Herrallemme joko rohkeasti uskoen: 'Minä voin olla terve, sillä uskon, että Sinä tahdot niin', tai yhtä rohkeasti alistuen: 'Minä voin olla sairas, sillä uskon, että se on Sinun tahtosi', niin kummassakin tapauksessa hän on oleva kyllin voimakas toteuttamaan sanansa. Hän on tuleva taas omaksi itsekseen. Ei vain sellaiseksi, jonka tunsit ja jota rakastit, lupautuessasi hänen omakseen, vaan sellaiseksi, miksi tiesit hänen voivan tulla, uneksiessasi kauneimmin ja tuntiessasi lämpimimmin. Eikö siinä ole kylliksi?»

»On totisesti», vastasi nainen kiireesti. »Millaiseksi niinä päivinä tiesin hänen voivan tulla… On, siinä on kylliksi.»