← Table of contents
Erakko

X. ENNEN AIKOJAAN SYNTYNYT

Helmi Pekkola translation

Hämärissä eräänä iltana tuli muuan mies erakon luolalle.

Hän ei ollut enää nuori. Kasvot olivat laihat ja kalpeat ja piirteet terävät. Hänen tummat silmänsä olivat väsyneet ja hyvin surumieliset, hänen laihat kätensä olivat pehmeät ja valkoiset kuin naisen; näkyi, että nämä kädet olivat pidelleet kauniita esineitä, mutta eivät koskaan tehneet raskasta työtä.

Hän tuli ja istuutui erakon luolan ulkopuolelle kuin odottaen. Ja erakko meni vihdoin ulos ja istuutui hänen viereensä.

»Ukko», sanoi hän silloin, »onko aina synti lopettaa oma elämänsä?»

Erakon ei ollut tapana hämmästyä ihmisten hänelle tekemistä kysymyksistä. Hän oli huomannut, että ihmissydän oli usein hyvin ihmeellinen. Mutta tämä kysymys, hillitysti ja hiljaa lausuttuna, yllätti hänet. Hän katsoi tutkien miestä eikä vastannut.

»Elämällä tulee kai olla tarkoitus», jatkoi mies; »kun se on kadottanut tarkoituksensa, saanee kysyä, minkätähden sitä tulee jatkaa. Kun kaikki, mitä on rakastanut ja hoitanut on kadotettu tai hävitetty, kun ei enää ole ainoatakaan ihmistä, jolle olisi tarpeellinen, minkätähden sitten elää?»

Hän istui ja katsoi eteensä, ja hänen laihat sormensa nyppivät neulasia männynoksasta, jonka hän oli ottanut maasta. Hän jatkoi:

»Sinä voit sanoa minulle, että on yhtä ja toista tehtävää maailmassa, ja että jokainen kai voi löytää jotakin työtä itselleen. Niinhän voikin, epäilemättä. Mutta minä en voi nähdä, mitä se hyödyttäisi. Yhden ihmisen työ — mitä se on? Se häviää ajan virtaan mitättömämpänä kuin pisara. Ja sinä voit sanoa, että kunkin osaltaan tulee etsiä totuutta, ja ettei ihminen koskaan tule valmiiksi siinä. Se on kyllä varmaa. Totuus pakenee aina. Se pakenee niin, ettei kannata etsiä sitä. Joskin minä käsittäisin pienen murto-osan totuutta elinkautisen ponnistuksen jälkeen — sanon jos, sillä se ei ole juuri todenmukaista — niin mitä se oikeastaan merkitsisi? En tulisi siitä sen onnellisemmaksi, eikä kukaan muukaan. Enkö voi päästä ponnistuksesta ja painaa päätäni lopulliseen lepoon?»

Hän vaikeni. Nyt putosivat viimeiset neulaset männynoksasta, ja hän istui ja piti sitä paljaana ja rumana kädessään. Hänen surullisissa silmissään paloi synkkä tuli.

»Sanot ehkä, että se on pelkurimaista», hän jatkoi matalalla äänellä. »Mutta en tiedä, minkätähden sitä kutsuttaisiin niin. Ihmisethän tavallisesti pelkäävät raukkamaisesti kuolemaa. Ja jos sodassa mennään rauhallisesti kuolemaa kohti, kutsutaan sitä urhoollisuudeksi. Toivon, että näkisin jonkun hukkuvan ja koettaessani pelastaa häntä menettäisin elämäni. Silloin myös kutsuttaisiin tekoani urhoollisuudeksi.»

Hän nauroi kovasti ja katkerasti, mutta katkaisi naurunsa ja jatkoi välittömästi:

»Mutta sano toki jotakin, ukko! Kutsu sitä raukkamaisuudeksi, jos tahdot! Sano, että se on kuolemansynti! Mutta sano toki jotakin!»

»Oletko nähnyt lasta, joka on ennen aikojaan syntynyt?» kysyi erakko.

Mies katsoi hänen kasvoihinsa hämmentyneenä. Hän ei voinut löytää edes kaukaisinta yhteyttä hänen äskeisten puheittensa ja tämän kysymyksen välillä. Mutta ukon vakavat kasvot vaativat vastausta.

»Kyllä», sanoi hän viivytellen, »minä näin kerran. Se oli pieni, kuihtunut ihmiskäppyrä. Se ei voinut elää.»

»Voisimme ajatella lasta», jatkoi erakko, »joka pitäisi oloansa äidinkohdussa liian ahtaana ja sidottuna ja pimeänä. Se tahtoisi lopettaa sen olotilan. Ja se tulisi ulos väkisin ja — syntyisi ennen aikojaan.»

Mies katsoi edelleen erakon kasvoihin. Nyt hän ymmärsi. »Sinä tarkoitat… », sanoi hän.

»Lapsi ei tiedä, mitä tähän olemassaoloon sisältyy», sanoi erakko. »Sentähden olisi väkivallalla tänne tunkeutuminen, jos nyt voitaisiin ajatella lapsen tekevän jotakin sellaista, tyhmintä kaikesta. Mutta sinä et tiedä enempää siitä olotilasta, johon sinä tunkeudut, jos väkivallalla otat elämäsi. Sinusta myöskin tulee silloin ennen aikojaan syntynyt.»

Mies painoi katseensa maahan, ja hänen sormensa alkoivat taitella oksaa, jota hän piti kädessään.

»Ihminen ei ole oman elämänsä herra», jatkoi erakko. »On olemassa laki hänen yläpuolellaan, laki, jota hän ei aina ymmärrä, koska se on viisaampi kuin mitä se olisi ollut, jos hän olisi saanut määrätä. Kuinka minä sen tiedän, kysynet ehkä. Siten, kun näen kaiken, mikä vapaaehtoisesti taipuu elämän hyvän lain edessä, kasvavan ja kehittyvän, ja kaiken, mikä uhmaten nousee sitä vastaan, kukistuvan ja joutuvan turmiolle. Kaikki luonnossa taipuu, ja sinä näet, kuinka siinä on voimaa ja kauneutta, alituisesti vaihtelevaa ja alituisesti uudistuvaa elämää! Osa ihmisistä oppii kunnioittamaan elämän hyvää lakia, he oppivat ottamaan elämän vaihtelut, surut ja ilot, vaivan ja taistelun, syntymisen ja kuoleman sanantuojina, jotka Elämän Herra lähettää. He oppivat ymmärtämään sydämellä, jos kohta eivät aina järjellä. He alistuvat lain alaisiksi hiljaa ja rohkeasti, ja katso, laki osoittautuu hyväksi. He saavat jotakin, mitä eivät ennen omistaneet, ja he tulevat joksikin, mitä eivät ennen olleet.»

Mies katsoi erakkoon. Hän istui hiljaa, ja kädet lepäsivät.

»Minä en ole oppinut mitään tällaista», sanoi hän vihdoin; »minä olen aina noussut vastustamaan sitä, mitä sinä kutsut elämän hyväksi laiksi, kun se on johtanut minua vastoin omaa tahtoani, kun se otti, sensijaan että olisi antanut. Minä olen noussut uhmaten ja vihaten. Ja nyt tahtoisin mieluimmin kieltää kaiken uskon ja kuuliaisuuden.»

Mies pysähtyi silmänräpäykseksi ja jatkoi sitten hitaasti ja miettien: »Sinä sanot, että minun sieluni olisi kuin tuo kuihtunut, pieni ihmiskäppyrä, jonka kerran näin, jos se nyt siirtyisi uuteen olotilaan. Minä ymmärrän, mitä sinä tarkoitat sillä. Ja ehkä niin onkin. Jos nyt on olemassa uusi olotila, sitähän ei tiedä, eikä tiedä muutakaan. Ehkä on todenmukaisinta, että sellainen on. Ja minun sieluni on niin väsynyt, melkein kuollut… ajattelen sitä juuri samanlaiseksi kuin tuo kuivettunut, pieni käppyrä oli. Ihmettelen vain, voisiko se tulla toisenlaiseksi, jos minä annan elämän lain hallita enkä omin käsin leikkaa poikki elämäni lankaa. En tiedä, kuinka tulisi käymään. Mutta sinähän vaadit enemmän kuin ruumiini elämistä.»

»Niin», vastasi erakko, »minä vaadin sinua elämään niin, että sielusi kasvaa ja kypsyy.»

»Kuihtunut sieluparkani», mumisi mies, »sekö kasvaisi ja kypsyisi! Se on mahdotonta, kuuletko, mahdotonta! En edes tiedä, onko sielustani enää mitään jäljellä. Elämä on kohdellut sitä niin julmasti.»

»Silloinhan oli totta, mitä sanoin, että sen, joka vihaten ja uhmaten nousee elämän lakia vastaan, sen se murtaa», sanoi erakko. »Sinä itse todistat sanani todeksi. Nyt sinun tulee ruveta kunnioittamaan ja rakastamaan elämän lakia. Sinun täytyy vapaaehtoisesti taipua sen alle ja sinä tulet todistamaan, että se on hyvä. Sinun sielusi on kasvava ja kypsyvä.»

»Rakastamaan ja kunnioittamaan», toisti mies katkerasti. »Et tiedä, mitä pyydät. Voiko rakastaa ja kunnioittaa sitä, mikä on julmaa ja tarkoituksetonta, mikä ottaa kaiken?»

»Jos elämä on ottanut kaiken», sanoi erakko hiljaa, »niin on kai se kuitenkin ensin antanut. Rakastitko ja siunasitko sinä elämää, kun se antoi?»

Mies mietti hetken, mutta pudisti sitten päätään. Ei, sitä hän ei ollut tehnyt.

»Ja oletko sitten aivan syytön siihen, että kadotit?» kysyi erakko edelleen. »Onko se, mitä olet kadottanut, jättänyt jälkeensä ainoastaan valoisia ja hyviä muistoja? Jos niin olisi, et sinä surisi niin katkerasti, kuin nyt suret. Mutta jos muistot ovat pimeitä, liittyy niihin jonkinlainen syyllisyydentunne, eikö totta? Jotakin omasta syyllisyydestäsi. Ja jos olemme syyllisiä, ei ole aivan tarkoituksetonta, että saamme kaivata ja kärsiä.»

Mies istui kauan pää painuneena ja katse maassa. Myöskin erakko vaikeni. Oli tullut hämärämpi, ja he voivat tuskin erottaa toistensa piirteitä. Vihdoin nousi mies.

»Ajattelin kyllä tänne tullessani», sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi, »että sinä tahtoisit pakottaa minut elämään. Minä luulin sinun sanovan, että henkensä ottaminen on kuolemansynti, jota ei saisi anteeksi. Mutta sitä sinä et ole sanonut.»

»Synti on harvoin joku määrätty teko», sanoi erakko. »Syntiä on elää alemmalla tasolla kuin pitäisi ja voisi. Lopettaa elämänsä on pienempi synti kuin se, että on elänyt ja jatkuvasti elää, niin että tulee tahtoneeksi tehdä sellaista.»

Mies nyökkäsi. »Ymmärrän, että niin ehkä on», hän sanoi. »Sinä olet saanut minut siihen, mihin tahdoit. Tulen elämään. En voi muuta. Näen edessäni sen kuihtuneen, pienen ihmisolion. Ensimmäisen kerran taivun vapaaehtoisesti sen alle, mitä sinä kutsut elämän laiksi. Teen sen raskain sydämin. Mutta kuitenkin. Onko siitä mitään hyötyä, ehkä? Voiko siitä tulla mitään enää?»

»Niin», sanoi erakko, »sinä olet nyt lain alla, tuon hyvän lain. Se ei enää ole sinua vastaan, vaan sinun kanssasi. Sinä tulit tänne ylös kuin sellainen, joka uhmaten taistelee lakia vastaan, sinä palaat takaisin liitossa sen kanssa. Etkö ymmärrä, että se muuttaa kaiken?»

Mies seisoi miettien. Sitten alkoi hän kävellä alas polkua, hyvästiä sanomatta. Erakko seisoi ja katseli hänen jälkeensä.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings