← Table of contents
Erakko

V. KUINKA TULLA HYVÄKSI

Helmi Pekkola translation

Eräänä syksyisenä iltapäivänä tuli nainen kävellen polkua ylös erakon luolalle. Hän ei tullut läheisimmästä kylästä, vaan kauempaa. Hän oli aloittanut kulkunsa varhain aamulla, melkein päivän koitteessa. Mutta hän oli viipynyt hetken jokaisen pienen ristiinnaulitunkuvan luona, joita oli pystytetty määrättyjen välimatkojen päähän laaksossa, kylien välillä mutkittelevan tien viereen. Toisten juurelle hän oli lasten tavoin asettanut kukkia; toisten luona hän oli mumissut »Aven» tai »Pater Nosterin». Korkeimman mäen harjalla sijaitsevassa pienessä kappelissa, jonka seinille oli kuvattu vainajia kiirastulessa, oli hän, niinkuin kaikki muutkin uskovaiset, viipynyt ja antanut rukousnauhan helmien liukua sormiensa välissä, sillä aikaa kuin hän rukoili kiirastulessa kiusattavien puolesta. Kirkkotarhan veräjän luona hän oli melkein koneellisesti pistänyt kätensä numerolaatikkoon ja vetänyt sieltä kahdeksan numeron. Silloin hänen ei tarvinnut edes lukea tuulen ja ilman pahoinpitelemältä taululta, mikä rukous hänen tuli rukoilla. Hän tiesi, että se oli tuo pitkä rukous Jeesuksen sydämelle, hänen haavoitetuille käsilleen ja jaloilleen ja hänen lävistetylle kyljelleen; ja hän luki sen hartaana erään haudan ääressä.

Mutta kaikki tämä vei aikaa. Nyt hän nousi polkua väsyneenä ja vähän hengästyneenä yhtämittaisesta nousemisesta. Mutta hän ei pysähtynyt silmänräpäykseksikään hengähtämään ja lepäämään, vaan kiirehti suoraan luolalle. Erakko istui kivellä sen edustalla. Hänen jalkojensa juuressa oli kasa risuja, mitkä hän oli koonnut metsästä polttopuiksi.

Nainen meni erakon luo ja istuutui hänen viereensä. Hän alkoi heti puhua.

»Isä», sanoi hän, »voitko opettaa minua tulemaan hyväksi? Minä teen työtä ja ponnistan voimiani yöt ja päivät, vuoden toisensa perästä. Minä teen karkeinta ja raskainta työtä, mitä suinkin voin löytää. Minä kieltäydyn tästä maailmasta ja sen houkutuksilta. Koetan joka päivä kärsivällisesti kantaa sen ristin, minkä Herramme antaa minulle. Köyhille annan, mitä voin, ja laiminlyön tuskin ainoatakaan messua. Rukoilen Jumalan äidiltä ja pyhimyksiltä apua, rukoilen heitä huokauksin ja kyynelin, mutta se ei auta. Sydämeni on varmaankin paha ja ilkeä kappale, sillä jokaisen voitetun synnin sijasta huomaan sisimmässäni jotakin uutta pahuutta. Tahtoisin tulla pyhimysten kaltaiseksi, mutta pysyn yhä suurena syntisenä. Kaikessa, mitä minä teen, ei ole varmaankaan mitään täydellisesti puhtaassa aikomuksessa tehtyä. Minä palvelen ihmisiä, mutta en rakasta heitä. Ja samalla kun istun tässä ja valitan sinulle syntejäni, olen ylpeä siitä, että minä hartaammin kuin muut kyläläiset pyrin tulemaan pyhäksi.»

Hän vaikeni ja katseli suoraan eteensä. Kun hän uudestaan alkoi puhua, oli hän alentanut äänensä.

»Eikö sitten voi tulla hyväksi? Ajattelen tätä alituisesti. Varon ajatuksiani ja sanojani. Teen niitä töitä, mitä luulen Herramme vaativan minulta. Koetan saada niitä tehdyksi niin paljon kuin mahdollista. Eikö sellainen auta? Mitä sitten pitäisi tehdä?»

»Ei», vastasi erakko hiljaa, »sellainen ei auta.»

Nainen ei näyttänyt ihmettelevän tätä vastausta, vaan odottaneen sitä. Se oli ainoastaan vahvistus hänen omalle kokemukselleen. Hän katsoi edelleen kuin poissaolevana avaruuteen ja toisti sanansa:

»Mitä sitten pitää tehdä?»

He olivat vaiti molemmat. Sitten kysyi nainen:

»Enkö ole katunut, taistellut ja rukoillut tarpeeksi?»

»Olet», sanoi erakko, »olet katunut, taistellut ja rukoillut kylliksi, ehkä liiaksikin. Sinä olet kärsinyt tuskaa ja kiusannut itseäsi. Herramme ei tarkoita, että elämän tulee olla sellaista. Katso ympärilläsi olevaa luontoa! Kukka ei ponnistele kasvaakseen, ei ole levoton saadakseen oikean muodon ja kirkkaan, lämpimän värinsä. Se imee nesteitä maasta, juo valoa ja aurinkoa ja kastetta, niin siitä tulee Jumalan vihreän maan ihana olio. Sinun pitäisi tehdä, kuten kukkanen.»

»Eikö minun pitäisikään katua ja taistella, nainen sanoi hitaasti ja käänsi ensimmäisen kerran katseensa erakon kasvoihin. »Pitäisikö minun panna käteni ristiin ja ottaa kaikki levollisesti? Kuka sinä olet, joka sanot sellaista ihmiselle?»

»Eräs, joka on elänyt kauan», oli erakon vastaus.

»Ihminen on toki jotakin muuta kuin kukka», jatkoi nainen melkein harmistuneena. »Tuolla kylässä on satoja ja taas satoja, jotka tekevät niinkuin sinä tahdot tehtävän. He eivät ajattele eivätkä sure sitä, millaisia he ovat tai millaisia heidän tulisi olla. Mutta he eivät ole hyviä, vielä vähemmän pyhiä.»

Erakko ei vähääkään pahastunut tästä vastaväitteestä.

»Minä en voi antaa sinulle muuta vastausta», virkkoi hän ainoastaan. »Palaa takaisin laaksoon ja elä elämääsi. Mutta koeta elää sitä niinkuin kukkanen.»

Nainen katsoi erakkoon, ja näki hänen arvelevan, että hän oli erakolta saanut kiviä leivän asemesta. Mutta hän antoi naisen mennä ja katseli surullisena hänen jälkeensä. Kun häntä ei enää näkynyt, seisoi erakko vielä hiljaa ja antoi katseensa viipyä siinä kohdassa tietä, missä hän oli kadonnut. Hänen huulensa liikkuivat, lausuen äänettömiä sanoja.

* * * * *

Kului pitkä aika. Mutta vihdoinkin eräänä päivänä tuli nainen uudestaan erakon luolalle. Tälläkin kertaa hän alkoi heti puhua.

»On ihmeellistä», sanoi hän, »mutta minä en ole voinut unohtaa sitä, mitä sinä sanoit kukkasesta. Luulen, että nyt ymmärrän jotakin siitä, mitä sinä tarkoitit. Olen koettanut tehdä, niinkuin sinä tahdoit. En aina taistele ja tee työtä, vaan olen hiljaa ja avaan sieluni ja ikäänkuin hengitän jotakin sisääni. Ja tiedätkö, kaikki muuttuu toisenlaiseksi kuin ennen. Oi, niin toisenlaiseksi! Ei ole enää raskasta ja vaikeata. On aivankuin jotakin kasvaisi minussa. Niin, en voi sanoa, millaista se on. On melkein kuin… niin, kuin virkoaisin elämään.»

Erakko katsoi häneen iloiten, mutta ei sanonut mitään. Nainen jatkoi:

»Ennen minä tein työtä ja taistelin alituisesti. Sain tuskin hengähdysaikaa. Ja kuitenkin kasvoivat minun syntini ja virheeni. Ne tulivat niin peloittavan suuriksi. Nyt on… » — sanat tulivat hiljaa ja hillitysti — »niin, on kuin Jumala tekisi työtä minussa.»

Erakko nyökkäsi vakuuttavasti.

»Juuri niin», sanoi hän. »Puutteemme ja virheemme eivät ole tärkeintä ja suurinta tässä maailmassa. Jos ne tulevat sellaisiksi meille, lamauttavat ne meidät. Mitä Jumala tekee, on tärkeintä. Se vapauttaa meidät.»

Nainen kuunteli miettien ja taivutti päätänsä myöntäen. Nyt hän ymmärsi tästä jotakin.

»Isä», kuiskasi hän hetken perästä, »sano minulle eräs asia: mikä se on, joka tulee minuun, koettaessani olla kuin kukkanen… kun sieluni avautuu, ja minä hengitän sisääni…?»

»Jumalanvoima», virkkoi erakko hiljaa.

Naisen kasvot loistivat suuresta, nöyrästä ilosta.

»Sitä minä ajattelinkin», sanoi hän kuiskaten. »Mutta sehän on Jumalan ihme! Sellainen kuin minä, jolla ei ollut yhtä ainoata puhdasta aikomusta. Se on Jumalan ihme!»

»Niin», sanoi erakko, »niin se on.»

Nainen seisoi kauan hiljaa, ajatuksiin vaipuneena.

»Olen hyvin iloinen», sanoi hän lopuksi. »Mutta samalla minua peloittaa, että entinen palaa takaisin. Sano, voiko kaikki muuttua samanlaiseksi kuin ennen!»

»Ei, ellet pelkää sitä», vastasi erakko.

Nainen punnitsi vastausta ja virkkoi sitten: »Luulen, etten ole vielä oppinut elämään tällä uudella tavalla, ja pelkään myöskin, etten osaa enkä ennätä tehdä kaikkea, mitä nyt tahtoisin. Katso, on paljon, mitä nyt haluan tehdä. Ja ennätän hyvin vähän ja kelpaan vähään.»

»Ellet koskaan pidä kiirettä, niin sinä ennätät», vastasi erakko. »Ellet ole levoton siitä, mitä seurauksia teoillasi tulee olemaan, niin sinä osaat.»

Taas nainen punnitsi vastausta.

»Ja ellen tiedä, mitä minun tulee tehdä…» jatkoi hän, »jos epäilen…?»

»Tee silloin, mitä hartaimmin tahdot», vastasi erakko.

»Mitä hartaimmin tahdon», toisti nainen ihmetellen. »Sinä et koskaan vastaa, niinkuin luulisi sinun vastaavan. Minun kaiketi tulee tehdä mitä Jumala tahtoo, eikä mitä itse tahdon?»

Erakko hymyili.

»Juuri Jumalan tahdostahan sinä olet epätietoinen», sanoi hän. »Ja kuinka pääsisit siitä selville muuten kuin kuuntelemalla sisintä minääsi. Juuri se, sinun sisin minäsi, tietää. Se tahtoo tehdä Jumalan tahdon. Ainoastaan sinun ulkonainen minäsi tahtoo joskus jotakin muuta.»

»Mitä sisimmässäni tahdon…», toisti nainen vielä kerran hitaasti ja ihmetellen.

»Niin», vakuutti erakko, »mitä tahdot Jumalan kasvojen edessä.»

Nainen kohtasi erakon katseen, ja se nöyrän ilon ilme, joka äsken oli valaissut hänen kasvonsa, palasi takaisin. Hän hengähti syvään.

»Vastaat ihmeellisesti», sanoi hän. »Mutta sinä autat.»

Ja niin hän lähti.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings