VIII. KUNINGAS

Sen maan kuningas oli viisas ja hyvä kuningas, joka hallitsi oikein valtakuntaansa. Nuoruudessaan hän oli ollut hurjastelija, ja hänen seikkailuistaan ja väkivaltaisuuksistaan kerrottiin kaikenlaista. Mutta siitä hetkestä saakka, jolloin hänestä tuli kuningas, oli hän muuttanut elämäntapansa, ja nyt ei kukaan tiennyt sanoa hänestä muuta kuin hyvää. Mutta seikkailunhalun mukana oli hän kadottanut myöskin iloisuutensa. Ei kukaan ollut nähnyt hänen hymyilevän sen päivän jälkeen, jolloin hän tuli kuninkaaksi.

Eräänä päivänä tämä kuningas saapui erakon majalle useiden palvelijoiden seuraamana. He rakensivat nuorista puunrungoista ja oksista matalan risumajan lähelle erakon asuntoa. He valmistivat vuoteen kuivista lehdistä ja levittivät kuninkaan viitan sen päälle ja kantoivat majaan vaatimattomat ruokatarpeet, mitkä he olivat tuoneet mukanaan. Omin käsin ripusti kuningas norsunluisen ristiinnaulitunkuvan majan seinälle ja levitti rukousmaton sen eteen. Kun kaikki oli järjestyksessä, lähetti hän pois palvelijansa ja jäi yksin majaan.

Illan tultua hän meni erakon luolalle.

»Ukko», sanoi hän, »aikomukseni on elää sinun tavallasi täällä metsän yksinäisyydessä jonkin aikaa. Tahdon rukoilla ja paastota, kuten sinä. Nuoruuteni syntien muisto on käynyt minulle liian raskaaksi. Janoan rauhaa, mutta olen etsinyt sitä turhaan tuolta alhaalta ihmisten joukosta. Ehkä löydän sen täältä.»

»Herra kuningas», sanoi erakko, »rauha ei asu täällä eikä siellä, se asuu ihmisessä itsessään.»

»Niin, tietysti», sanoi kuningas katsellen vanhuksen kunnianarvoisia ja rauhallisia kasvoja, »ja mitäpä antaisinkaan, jotta se asuisi minussa. Puolen valtakuntaani antaisin ilolla.»

»Rauhaa ei osteta, ei edes kuningaskunnilla», vastasi erakko.

Kuningas ei kysynyt enempää, vaan kääntyi miettivänä takaisin risumajalleen. Sekä sinä että seuraavina öinä kuuli erakko hänen levottomasti heittelehtivän vuoteellaan tai pitkien tuntien kuluessa mumisevan rukouksia, joihin sekaantui yksinäisiä, armoa anovia huutoja. Kuullessaan nuo huudot hän tiesi, että ne puristuivat äärimmäisessä hädässä olevan sielun syvyydestä.

Päivisin kuljeskeli kuningas levottomasti metsässä, joi puroista, jotka etsivät tietä jyrkänteiltä alas, ja söi kuivaa leipää sekä marjoja metsästä. Iltaisin tuli hän takaisin majalleen väsyneenä ja yhtä surullisena kuin aamulla lähtiessään. Hän heittäytyi vuoteelleen, mutta uni pakeni häntä kuten ennenkin.

Eräänä iltana seisoi hän taas erakon luolalla.

»Ukko», sanoi hän, »ota vastaan minun synnintunnustukseni.»

Hän polvistui vastausta odottamatta luolan multalattialle, painoi katseensa maahan ja alkoi kertoa synneistään. Ne olivat raskaita syntejä, epäilemättä. Erakko teki vaistomaisesti ristinmerkin useamman kerran ripin kestäessä. Hän oli niin kauan elänyt erämaassa, että oli unohtanut ihmisten kevytmielisyyden laajuuden ja syvyyden, heidän sydämensä kovuuden ja heidän vihansa, ja hänestä näytti nyt, kuin hän katsoisi alas pohjattomaan syvyyteen. Hän ei ihmetellyt enää, ettei päivä voinut antaa kuninkaalle lepoa eikä yö unta.

»Ukko», sanoi kuningas lopetettuaan, »tee nyt, mitä moni pappi valtakunnassani on koettanut, mutta ei ole voinut. Anna minulle synninpäästö ja anna minulle oikeus unohtaa syntini!»

Hän kumartui vielä syvemmälle odottaen synninpäästön sanoja.

Mutta erakko vaikeni.

Silloin alkoi kuningas kerjätä ja pyytää häneltä armahdusta. Hän tahtoi tehdä kaikki, mitä erakko vaatisi, nöyrtyä kuinka syvälle tahansa, uhrata mitä tahansa. Mutta hänen täytyi nyt päästä vapaaksi velastaan.

»Herra kuningas», sanoi erakko, »ei mikään ihmisääni voi julistaa sinua vapaaksi velastasi ja antaa sinulle oikeutta unohtaa sitä. Sen voi ainoastaan Jumalan ääni.»

»Mutta minä en kuule Hänen ääntänsä», sanoi kuningas; »minä huudan, mutta hän ei vastaa.»

»Jumala ei ole suuriääninen», sanoi erakko, »hänen äänensä kuullaan vain suuressa hiljaisuudessa. Sinä luulit kuulevasi sen täällä erämaan hiljaisuudessa, mutta hiljaisuuden täytyy asua meissä sisäisesti.» Kuningas Davidin tavalla voit sinä todella sanoa: »Jumalani, päivällä minä huudan sinua, mutta en saa rauhaa. Minä olen huutanut itseni väsyksiin, ja kurkkuni on kuivunut.» Opi nyt myöskin kuningas Davidin tavalla sanomaan: »Minä tulin äänettömäksi ja hiljaiseksi, minä vaikenin surussani.» Ehkä saat vielä kuulla äänen, joka ei ole myrskytuulen kaltainen, vaan kuin hiljainen hyminä. Ehkä voit silloin kuningas Davidin tavoin riemuita: »Kun minä huusin, vastasit sinä minulle. Sinä annoit minulle rohkeutta ja sieluni sai voimaa.»

Miettiväisenä nousi kuningas polvistuneesta asennostaan ja meni takaisin majalleen.

Taas kului joku aika. Aamuisin vaelsi kuningas, kuten ennen, syvälle metsään, ja iltaisin tuli hän väsyneenä takaisin. Mutta hänen katseensa ei enää ollut epätoivoinen, ja hänen piirteensä olivat kadottaneet kovuutensa, öisin hän nukkui.

Aikaisin eräänä aamuna seisoi hän erakon luolan edustalla, valmiina lähtemään pois.

»Ukko», sanoi hän, »sinä puhuit totta. Tyhmyydessämme huudamme me ihmiset alituisesti emmekä ymmärrä kuunnella. Nyt olen minä kuullut Jumalan äänen hiljaisuudessa. Minä kuulen sen uudestaan ja uudestaan, mutta se ei ole puhetta. Se on hiljainen varmuus syntieni anteeksisaamisesta. Etkö sinä tarkoittanut juuri sitä?»

»Eivät kaikki kuule Jumalan ääntä samalla tavoin», sanoi erakko, »olkoon sinulle kylliksi, että olet kuullut sen.»

»Niin», vastasi kuningas, »se on minulle kylliksi. Olen vapaa ja saan unohtaa. Nyt palaan takaisin kuninkaantoimeeni.»

Ensimmäisen kerran näki erakko hänen hymyilevän, valoisaa, voimakasta hymyä, kuten se, joka on saanut, mitä enimmin on ikävöinyt.

* * * * *

Kun muutamia vuosia oli kulunut, tuli kuningas uudelleen erakon luo. Samalla tavoin kuin ensimmäiselläkin kerralla, oli hän nytkin tullut polkua ylös mukanaan muutamia palvelijoita, jotka olivat panneet kuntoon rappeutuneen risumajan ja sitten poistuneet. Kun yö saapui, meni kuningas, niinkuin edelliselläkin kerralla, erakon luolalle.

»Ukko», sanoi hän, »minä olen kuolemaan asti väsynyt. Ei kukaan tiedä, mitä kaikkea kuninkaan täytyy kestää ja mitä kuormia hänellä on kannettavanaan. On kuin tulisivat surut, huolet, vaivat ja ihmisten pahansuopuus kaksinkertaisiksi sille, joka on saanut kruunun kantaakseen. Sieluani painaa taakka, joka taivuttaa minut aina maahan saakka, enkä kohta enää jaksa enempää.»

Erakko ei vastannut. Hän vain katsoi kuninkaaseen, joka jatkoi:

»En koskaan unohda sitä aikaa, jonka kerran vietin täällä erämaassa, enkä rauhaa, joka silloin laskeutui sieluuni; nyt tahdon taas viipyä täällä jonkun aikaa. Ehkä Jumala kuulee minun hartaat rukoukseni ja nostaa pois kuormat, tai, ellei kaikkia, niin kuitenkin jonkun niistä, niin että minä taas voin oikaista selkäni.»

»Herra kuningas», sanoi erakko, »kun me valitamme kuormiemme painoa, niin silloin ei paras rukouksenkuuleminen ole se, että Herramme nostaa kuormat hartioiltamme.»

»Eikö ole?» sanoi kuningas. »Minä olisin tyytyväinen siihenkin rukouksenkuulemiseen, vaikkei se olisikaan paras.»

»Ehkä olisit tyytyväinen», virkkoi erakko, »ja kuitenkin tuntisit, ettei tämä rukouksenkuuleminen olisi samanlainen kuin se, jonka sait viime kerralla, ja sielusi odottaisi jotakin uutta.»

»Sinä olet ihmeellinen mies», sanoi kuningas. »Mutta sano minulle, mitä sinä tarkoitat parhaimmalla rukouksenkuulemisella!»

»Kun Jumalan käsi on meidän kanssamme ja vahvistaa hartioitamme, niin etteivät kuormat enää ole meille liian raskaita, ja kun hänen kätensä ojentaa meidän koukistuneen selkämme, niin että me, kuormamme uhallakin, kuljemme eteenpäin pystypäisinä, emmekä katsele alaspäin, vaan eteenpäin, niin se on paras rukouksenkuuleminen.»

»Sinä olet oikeassa», sanoi kuningas uneksien, »se olisi todella samanlainen rukouksenkuuleminen kuin se, jonka Iäinen soi minulle viime kerralla.»

Hän oli vaiti hetkisen ja kysyi sitten: »Kuinka voi ihminen päästä siihen, että hän tuntee Jumalan käden olevan kanssaan?»

»Jumala ei ole kovakourainen», vastasi erakko. »Niin kauan kuin ihminen itse huitoo molemmilla käsillään, ei hän tiedä mitään Jumalan kädestä. Samoin kuin hänen täytyy tulla hiljaiseksi ja kuunnella, havaitakseen Jumalan äänen, niin täytyy hänen antaa käsiensä vaipua ja odottaa, jos hän tahtoo oppia, millaista on saada tuntea Jumalan voimakkaan käden olevan kanssaan.»

Kuningas ei kysynyt enää, vaan vetäytyi miettiväisenä majaansa.

Taas hän eli samaa yksinäistä elämää kuin edelliselläkin kerralla, ja kuten silloin, muuttui hän nytkin sitä mukaa kuin aika kului. Hänen vaelluksensa metsässä ei enää ollut levotonta pakenemista toisesta paikasta toiseen. Pitkät ajat hän saattoi seisoa hiljaa tarkastellen puroa, joka juoksi vuorta alas, kukkaa tai pensasta, joka oli tarrautunut kallion syrjään ja näytti etsivän ja saavan ravintonsa itse kalliosta, lintua, joka iloisesti visertäen kuljetti oksia pesäänsä. Ja kun hän jatkoi kävelyään, saattoi hän hymyillä joskus.

Aika kului, ja viikoista tuli kuukausia, ennenkuin kuningas eräänä aamuna seisoi matkavalmiina erakon luolan luona.

»Ukko», sanoi hän, »taas sinä olit oikeassa. Olen kulkenut nämä viikot odottaen. Minusta näytti, että koko luonto vakuutti minulle, että hän, joka antaa erämaan viheriöidä ja kaiken elollisen virkistyä uudelleen joka vuosi, hän antaisi myöskin minun sielulleni elämän voimia. Ja hän onkin sen tehnyt. Hänen kätensä on nyt minun kanssani. Palaan takaisin kylään. Surut, huolet ja vaivat odottavat minua. Tulee olemaan kuten ennenkin, eikä kuitenkaan kuten ennen. Nyt on selkäni suora, ja olkapääni tulevat kestämään kuorman.»

»Niin ne kestävätkin», vahvisti erakko.

»Ja valtakuntani viholliset», jatkoi kuningas, »tulevat, kuten ennen, idästä ja lännestä, mutta minun käsivarteni on nyt jaksava heiluttaa miekkaa.»

»Niin se jaksaakin», vahvisti erakko.

»Ja valtakunnassani», jatkoi kuningas, »on äärettömän paljon tehtävää, ennenkuin keskinäinen rauha ja oikeus hallitsevat siellä. Paha on rangaistava ja hävitettävä ja hyvää edistettävä. Jokaisen täytyy elää rauhassa ja saada oikeutensa. Voinko minä ehkä suorittaa sen työn?»

Erakko pudisti päätään.

»Herra kuningas», sanoi hän, »se työ, josta sinä nyt puhut, ei ole yhden miehen. Se ulottuu läpi aikojen. Se oli aloitettu ennen sinun syntymääsi, ja kun sinun elinaikasi on lopussa, jätät sinä sen perinnöksi toisille. Mutta sinä olet vievä sitä työtä lähemmäksi päämäärää. Olkoon se sinulle kylliksi.»

»Se on kylliksi», vastasi kuningas.

Hän sanoi jäähyväiset ja lähti. Ja erakko huomasi, että hänen askeleensa olivat lujat ja joustavat, kuin olisi hän vielä nuori mies. Hänen katseensa ei myöskään ollut suunnattuna alas — vaan eteenpäin.

* * * * *

Muutamia vuosia sen jälkeen sairastui kuningas ja hänelle selvisi pian, että hän eli viimeisiä hetkiään. Silloin hän lähetti sananviejän erakon luo ja pyysi häntä tulemaan.

Erakko otti sauvansa ja vaelsi alas laaksoon. Kaikkialla, minne hän tuli, hän tapasi ihmiset levottomina kuninkaan sairaudesta ja surullisina ajatellessaan kuninkaan mahdollisesti lähestyvää kuolemaa. Lukemattomia vahakynttilöitä sytytettiin ja monet rukoukset luettiin kuninkaan elämän puolesta.

Kun erakko oli saapunut kuninkaan linnaan, ohjattiin hänet heti siihen huoneeseen, jossa kuningas lepäsi vuoteellaan. Hän asettui, sauvaansa nojaten, vuoteen jalkopäähän, ja kuningas tervehti häntä kädenliikkeellä.

»Ukko», hän sanoi, »kaksi kertaa ennen elämässäni, kun olen ollut hädässä, olen etsinyt sinua. Nyt teen sen kolmannen kerran. Minun täytyy kuolla.»

»Niin sinun täytyy, herra kuningas», vastasi erakko rauhallisesti.

»On kauheata, kun katumus syntien tähden vaivaa», mumisi kuningas; »on myöskin kauheata vaipua surujen ja vaivojen kuorman alle ja tuntea, että voimat ovat lopussa. Mutta kaikkein kauheinta on varmaankin kuolla.»

»Herra kuningas», sanoi erakko, »ehkä muistat, kun ensimmäinen kauhu jätti sinut?»

Silloin kuningas hymyili ja vastasi: »En koskaan unohda sitä päivää. Se oli silloin, kun kuulin Jumalan äänen sisimmässäni.»

»Ja mistä johtui, että sinä, suuri syntinen, voit kuulla Jumalan äänen sielussasi?» kysyi erakko taas.

»Minä opin en ainoastaan huutamaan, vaan myös olemaan hiljaa ja kuuntelemaan», vastasi kuningas, sulki silmänsä ja makasi hiljaa, ikäänkuin hän vielä kerran eläisi sen, mitä hänen oli tapana nimittää Jumalan ensimmäiseksi ihmeeksi elämässään.

»Vielä erästä seikkaa haluan kysyä sinulta», sanoi erakko. »Ehkä muistat myös, kun toinen kauhu jätti sinut?»

»En sitäkään ole unohtanut», vastasi kuningas, »se oli silloin kun minä tunsin Jumalan voimallisen käden olevan kanssani.»

»Ja kuinka voit sinä, suuri syntinen ja sellainen, jonka voimat olivat kokonaan lopussa, kuinka sinä voit tuntea Jumalan käden olevan kanssasi?» jatkoi erakko.

»Minä en oppinut ainoastaan ponnistelemaan ja taistelemaan, vaan olemaan hiljaa ja odottamaan», vastasi kuningas. Ja taas hän sulki silmänsä ja näytti vaipuneen mietiskelyyn, ikäänkuin hän uudestaan eläisi Jumalan toisen ihmeen elämässään.

Silloin erakko koroitti äänensä ja virkkoi hitaasti ja juhlallisesti:

»Kuningas, sinä olet kuullut Iäisen äänen ja kokenut hänen kätensä voimaa. Nyt tulet sinä näkemään hänen kasvonsa.»

»Näkemään hänen kasvonsa», toisti sairas, ja hänen jo sammunut katseensa sai uuden loisteen.

»Näkemään hänen kasvonsa. Niin, paetkoon sitten viimeinen kauhu. Sitä ei ole enää.»

Hän makasi hetken hiljaa ja kysyi sitten:

»Ukko, kuinka päästään siihen, että nähdään Jumalan kasvot?»

»Siihen pääsemme vasta kaikkein suurimmassa hiljaisuudessa», vastasi erakko, »kun katseemme ei enää ole suunnattuna sisäänpäin itseemme, tai alaspäin suruihin ja pettymyksiin, tai eteenpäin pelättyyn tai ikävöityyn tulevaisuuteen, vaan ainoastaan ylöspäin Jumalaan. Silloin näemme me hänet.»

»Kaikkein suurin hiljaisuus», mumisi kuningas, »voiko ihminen saavuttaa sen?»

»Ei elämässä, herra kuningas», vastasi erakko. »Niin kauan kuin elämme, täytyy katseemme olla suunnattuna milloin alaspäin, milloin sisäänpäin ja useimmin eteenpäin. Kaikkein suurimman hiljaisuuden saavutamme vasta kuolemassa.»

»Silloin tahdon kuolla», sanoi kuningas.

Ja hän antoi lähettää sanan kaikkialle valtakuntaansa, ettei enää saisi uhrata eikä lukea messuja hänen elämänsä puolesta. Hän tahtoi kuolla, ja jos kerran hänen kansansa rakasti häntä, ei se estäisi häntä saamasta hänen viimeistä toivomustaan toteutetuksi.

Mutta kuninkaan huoneessa vallitsi koko päivän ja koko yön se suuri hiljaisuus, joka käy kuoleman edellä. Ja kun aamu koitti, erosi kuningas täältä rauhassa. Hänen sammunut katseensa oli suuntautunut kaukaiseen etäisyyteen, ja huulillaan hänellä oli valoisa hymy.