PARATIISIN PORTILLA

Kuolemanenkeli vei erään sielun maasta avaruuteen ja laski hänet hiljaa ja varovasti paratiisin portille. Ja enkeli, joka vartioi porttia, katsoi vakavasti ja tutkien ihmissielua ja kysyi; »Mitä olet tehnyt elämässäsi, ja mitkä työt elävät jälkeesi?»

Silloin sielua vapisutti ja hän vastasi melkein kuiskaten: »Minä en oikein tiedä, mitä olen tehnyt elämässäni. Minä ymmärsin vähän ja ennätin vähän. Ei varmaankaan ole mitään töitä, jotka eläisivät jälkeeni maan päällä.»

Ja sielu seisoi siinä hiljaa ja arkana ja painunein katsein.

Mutta paratiisista tuli vaeltaen toisia ihmissieluja, jotka aikaisemmin olivat jättäneet maan. Muutamat tulivat aivan tuon vastasaapuneen sielun luo ja asettuivat hänen rinnalleen. Toiset seisoivat matkan päässä. Mutta kaikki he katselivat vastatullutta sielua iloisina jälleennäkemisestä, ikäänkuin toivottaen hänet tervetulleeksi. Eräs heistä tarttui häntä käteen ja astui enkelin luo.

»Enkeli», sanoi hän, »me kaikki tunnemme tämän sielun. Hän kuului meihin, ennenkuin hän tuli tänne.»

Enkelin kasvot kirkastuivat, ja hän kysyi: »Eikö ole paratiisissa ketään, joka ei tahtoisi tavata tätä sielua, ketään, joka hänet nähdessään tuntisi sydämensä raskaaksi, muistaessaan sitä, mikä on ollut? Eikö ole ketään?»

Ja vastaukseksi kantoi kaiku hiljaisen ja selvän: »Ei ketään.»

Mutta tuntui siltä, kuin ei enkeli kuitenkaan olisi tyytyväinen. Hän kumartui ulos paratiisin portista ja kuunteli, mitä maasta kuuluisi. Ja asunnosta, josta sielu oli lähtenyt, kohosi hillitty ja hiljainen itku. Ne, jotka sielu oli jättänyt jälkeensä maan päälle, istuivat ja puhuivat keskenään poismenneestä.

»Hän rakasti meitä kaikkia», sanoivat he, »hän antoi meille niin paljon äänettömällä ymmärtämyksellään. Hänellä oli aina aikaa. Kenellä on nyt aikaa? Mutta me emme voi surra, että hän on saanut mennä pois. Hän on antanut paljon; nyt annetaan hänelle. Rakastakaamme vain toisiamme kaksinkertaisesti, sillä meistä on tullut hyvin köyhiä, sen jälkeen kuin hän ei enää ole keskellämme.»

He puristivat toistensa käsiä ja nyyhkyttivät hiljaa. Useita kulki hänen asuntonsa ohi ja omisti hänen muistolleen hyvän ajatuksen. »Sinä olit aina ystävällinen minulle», sanoi eräs. »Sinä rakastit minun lapsiani», sanoi toinen. »Jumala palkitkoon sen sinulle.» »Sinun sanasi eivät koskaan olleet pahoja ja katkeria», virkkoi kolmas. »Minä en tuntenut sinua paljon», sanoi neljäs, »mutta sinä tahdoit minun parastani. Sinä tahdoit varmaan kaikkien parasta.»

Taas kysyi enkeli: »Eikö sitten ole ketään, joka ajattelee pahaa tästä sielusta. Eikö todellakaan ole ketään?»

Ja taas kantoi kaiku vastaukseksi selvän ja kirkkaan: »Ei ketään.»

Silloin kääntyi enkeli sieluun, joka vielä seisoi siinä hiljaa ja arkana. Ja enkelin kasvoja kaunisti valoisa hymy:

»Ei kukaan ole tuominnut sinua», sanoi hän, »ei myöskään Jumala tuomitse sinua. Mene rauhaan!»

Ja hän astui syrjään, ja sielut, jotka olivat tulleet noutamaan vastasaapunutta, menivät hänen kanssaan paratiisin vihreitten puitten keskelle.