III. VAIN MURUJA

Muutamana päivänä tuli erakon luo nuori pappi eräästä laaksossa olevasta kylästä. Oikeastaan oli ihmeellistä, että pappi tuli hänen luokseen, sillä kirkko ei katsellut häntä suopein silmin. Hän oli aina ja kaikille sanonut suoraan ajatuksensa, ja tämä ei aina ollut sopinut yhteen sen kanssa, mitä kirkon miehet opettivat. Kaiken lisäksi kansa piti erakkoa pyhänä miehenä, pyhempänä kuin pappeja ja munkkeja, jotka elivät sen keskuudessa. Se ei merkinnyt hyvää kirkon vallalle. Erakko kuuluikin niihin moniin pyhimyksiin, jotka julistetaan pyhimyksiksi vasta kauan kuolemansa jälkeen, kun he eivät enää ole vaarallisia niille, joilla on valta, tai jotka sitä tavoittelevat.

Nuori pappi tuli hitaasti kävellen polkua ylöspäin. Hän katseli kaikkea ympärillään ja näytti nauttivan kulkemisestaan suuressa, hiljaisessa metsässä. Silloin tällöin hän pysähtyi ja tarkasteli ajatuksissaan kukkaa, lehteä tai puuta, joka kuvastui taivasta vastaan. Mutta helppo oli havaita, ettei hän lehteä katsellessaan nähnyt puuta eikä puuta tarkastellessaan huomannut metsää.

Vihdoin hän saapui erakon luolalle. Lähtiessään kylästä, oli hän ollut täysin selvillä siitä, mitä kysyisi erakolta, mutta nyt hänestä tuntui kuin asia ei olisikaan kysymisen arvoinen. Siksi hän vaikeni, kunnes erakko kysyi:

»Mitä sinä etsit?»

»En juuri mitään», kuului vastaus. Mutta sitten hän katui ja lisäsi: »Niin, kai minä kuitenkin etsin. Minä etsin kaiketi vastausta, minä, niinkuin kaikki muutkin.» Ja sitten hän taas vaikeni.

»Jos minun pitää vastata», sanoi erakko lopuksi, »niin tulee sinun toki kysyä ensin.»

»Kaiketi minun täytyy», sanoi pappi hitaasti. »Minkätähden kohtelee Jumala meitä ihmisiä niin ihmeellisesti? Minulle hän antaa vain muruja.»

»Kaikki te moititte Meidän Herraamme», sanoi erakko. »Minä saan olla täällä kuin mikäkin Herramme puolustaja. Mutta mitä tarkoitat sillä, että saat vain muruja?»

»Niin, kaikki on niin pientä», sanoi pappi, »eikä koskaan tapahdu mitään. Koko nuoruuteni on kulunut kuin tyyni virta. En tiedä, mitä suuri suru tai suuri onni tai suuri kaipaus merkitsee. Toinen päivä on toisen kaltainen, toinen vuosi toisen. Joskus melkein kadehdin suuria syntisiä ja suuria epäilijöitä, jotka tulevat ripittäytymään minulle. He tietävät ainakin, mitä suuri katumus ja tuska on, ja koska he sen tietävät, voivat he myös tuntea suuren lohdutuksen. Sitä en minä voi.»

»Nyt puhut mielettömästi», sanoi erakko.

»Niin, niin teen», pappi myönsi, »mutta minun mielestäni voisit ymmärtää minua. Katso, tällä tavoin ei minusta koskaan tule mitään. Ajatukseni, tunteeni ja toiveeni tulevat pieniksi ja mitättömiksi, kaikki tulee mitättömäksi ja pieneksi. Ja uskon kuitenkin, että voisin tulla joksikin. Jospa minut kutsuttaisiin taisteluun elämästä ja kuolemasta; jospa minut kastettaisiin tulikasteella tai saisin kärsimyksenkalkin juodakseni! Niin, ukko, minä tarkoitan, mitä sanon! Ilman sitä minusta varmaankin tulee vain vaivainen raukka. Mutta minulle ei koskaan tapahdu mitään. Elämä on ainaisesti yhtä ja samaa!»

»Sinun syntymäsi jälkeen on kyllä tapahtunut sangen paljon», sanoi erakko, »sekä suurta että pientä; mutta me voimme myöskin nyppiä rikki sen, minkä olemme saaneet käsiimme, niin ettei siitä koskaan tule mitään. Ehkäpä sinä teet niin.»

Mutta nyt nuori pappi suuttui.

»Sinäkin annat minulle vain muruja», sanoi hän, »luulin, että voisit antaa minulle kunnollisen vastauksen.»

Silloin erakko lähti luolastaan ja alkoi kulkea polkua ylöspäin. Pappi seurasi häntä ihmetellen. Vuoren huipulle saavuttuaan erakko osoitti kahta puroa, jotka juoksivat vähän matkan päässä toisistaan ja jotka molemmat omalla tavallaan etsivät tietänsä laaksoon. Ne olivat kuin kaksi leveätä, hopean valkoista nauhaa, jotka kimaltelivat auringonpaisteessa.

»Katso tuota puroa», hän sanoi, »se heittäytyy toiselta kalliolta toiselle, se vaahtoaa ja kuohuu, ei koskaan ole vaiti eikä sillä koskaan ole lepoa. Se tekee ihmeellisiä mutkia ja polvia täällä metsän yksinäisyydessä. Ihmiset pysähtyvät ihailemaan sitä, mutta he eivät voi kulkea sitä pitkin. Ja meren se saavuttaa vasta pitkien mutkien perästä.»

Hän vaikeni, ja pappi vaikeni myöskin odottaen, että vanhus jatkaisi.

»Tuo puro on sellaisen elämän kaltainen, jollaista sinä itsellesi toivot», jatkoi erakko hetken vaitiolon jälkeen, »elämän, täynnä taistelua ja ristiriitaa, liikuntoa ja muutosta. On ihmisiä, jotka aina elävät sellaista elämää, ja jokainen meistä saa ennemmin tai myöhemmin kokea sitä jossakin määrin. Meidän ei tule moittia eikä kadehtia toisia eikä sääliä itseämme niinä aikoina. Se on nyt kerta kaikkiaan yksi elämän monista teistä. Ja niinkuin puro vihdoin löytää tien mereen, niin löytävät kyllä nekin, jotka saavat elää sitä elämää, ennemmin tai myöhemmin Hänen luokseen, joka samalla kertaa on heidän alkunsa ja päämääränsä.»

Hän vaikeni taas ja jatkoi vasta hetken kuluttua:

»Mutta, näetkö, niinä aikoina täytyy meidän panna melkein kaikki voimamme taisteluun oman itsemme kanssa. Monet ajatukset, epäilyt, surut, tuskat, etkö usko, että ne kuluttavat? Meidän täytyy kulkea katse sisäänpäin kääntyneenä. Mitä tapahtuu meissä itsessämme, on niin voimakasta, että se vaatii kaiken huomiomme ja kaikki voimamme. Tuskin havaitsemmekaan silloin toisia ihmisiä, ja niin kai täytyy ollakin.»

»No, toinen puro sitten, sanoi pappi, kun erakko taas vaikeni. »Minä kai olen sellainen?»

»Niin», vastasi erakko ja nyt hän hymyili. »Sinähän itse vastikään sanoit, että sinun elämäsi kulkee kuin tyyni virta. Katso, emme voi palvella Herraamme siten, että aina kuljemme ja panemme kaiken voimamme vain omaan itseemme. Sentähden melkein kaikilla ihmisillä on elämässään aikoja, jolloin he eivät omista omakohtaista onnea eikä omakohtaista surua. Ainakaan ei suurta onnea eikä suurta surua. Niinä aikoina pyytää Meidän Herramme heiltä, että he olisivat olemassa ei ainoastaan itseään, vaan monia muita varten. Heillähän on aikaa ja voimia, ja ne heidän tulee käyttää toisten hyväksi. Se, mitä tapahtuu heitä ympäröiville ihmisille, täytyy tuntua heistä, kuin tapahtuisi se heille itselleen. Siitä sinä tiedät hyvin vähän ja kuitenkin olet sinä kokonaisen seurakunnan pappi. Niinä vuosina, jotka sinä olet elänyt seurakuntasi keskuudessa, ovat suru ja ilo vierailleet siellä yhtä mittaa. Muistatko kadon ja kauhean nälänhädän, joka tappoi useita ja ajoi toisia mieron tielle? Muistatko ruton, joka hävitti kodin toisensa perästä, teki lapset orvoiksi, vanhemmat lapsettomiksi? Muistatko tulipalon kirkonkylässä ja maanvieremän, joka tuhosi kolme taloa? Muistatko?»

Pappi ei tosin ollut unohtanut näitä, mutta hän ei vastannut. Hän oli painanut katseensa maahan, ja puna kohosi hänen poskillensa.

»Siellä on ollut myös iloa», jatkoi erakko säälimättä. »Muistatko lesken, joka sai takaisin ainoan poikansa vahingoittumattomana kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen, ja neidon, jolle meri antoi takaisin hänen rakastettunsa? Muistatko tuhovuoden jälkeisen kesän ihmeelliset sadot? Muistatko siunatun sateen, joka sammutti raivoavat liekit, ennenkuin koko kylä tuhoutui? Muistatko?»

Pappi nyökkäsi. Niin, hän muisti kyllä.

»Muutakin on tapahtunut», jatkoi erakko. »Suru ja ilo eivät ole tärkeimpiä tässä maailmassa. Sinä olet nähnyt vihollisten tunkeutuvan seudulle. Eräs niistä oli nimeltään juoppous, ja nuoret miehet joutuivat helposti sen saaliiksi. Kylässä on kolme ravintolaa tänä vuonna; siellä ei ollut ainoatakaan muutama vuosi sitten. Tämän vihollisen jäljissä seurasi toisia: sekä toimettomuus että tuhlaavaisuus. Nyt vallitsee köyhyys siellä, missä ennen oltiin varakkaita. Ja miten on sen varasjoukkueen laita, joka kulkee läpi seudun kaikkien kauhuna? Sinä tiedät, että useita nuoria miehiä sinun kylästäsi on julkisesti antautunut laittomuuden ja jumalattomuuden valtaan ja liittynyt siihen joukkoon. Vai etkö tiedä?»

Papin pää vaipui alemmaksi. Hän tiesi sen kyllä. Niin, hän tiesi sen.

»Pappi», sanoi erakko kuuluvalla äänellä, ja hänen katseensa välähti, kuin olisi hän suuttunut, »tiedät kaiken tämän ja kuitenkin sanot minulle, ettei mitään tapahdu ja ettei ole olemassa taistelua sinua varten!»

Oli hiljaista tuolla korkealla vuoren huipulla. Papin pää oli vaipunut käsivarren varaan. Kun hän kohotti sen, oli viimeinenkin suuttumuksen jälki kadonnut erakon kasvoilta. Hän istui ja seurasi katseillaan jokea, joka luikerteli laaksossa.

»Näetkö», sanoi hän, »tuossa joessa ei vesi ole matalampi kuin purossa, joka heittäytyy alas jyrkänteeltä. Mutta se kulkee tietänsä tyynesti ja hiljaa eikä pidä melua itsestään. Leveänä ja mahtavana se virtaa kylän läpi. Ilman sen vettä olisi teidän vaikea tulla toimeen. Ja melkein aina, aiottepa minne tahansa, kuljette sen leveätä selkää pitkin.»

»Sellainen tulee minun elämäni olemaan», mumisi pappi.

»Niin», erakko sanoi, »niinä aikoina, jolloin Jumala kieltää meiltä suuren persoonallisen onnen ja säästää meidät suurilta persoonallisilta suruilta ja taisteluilta, tulee meillä olla aikaa mennä ulkopuolelle itseämme ja tehdä monien ilot ja surut ja taistelut omiksemme.»