VII. RISTIRETKEILIJÄ

Eräänä päivänä tuli polkua pitkin erakon majalle nuorukainen, ratsastaen pikimustalla hevosella. Ryhdistä, ulkonäöstä ja puvusta saattoi helposti päätellä, että hän oli nuori ylimys. Saavuttuaan viimeisen jyrkän mäen juurelle, hyppäsi hän juoksijansa selästä, sitoi sen puuhun ja kulki joustavin askelin jyrkännettä ylös kallioluolalle. Erakko näki hänen tulevan ja varjosti kädellään vanhoja silmiään, paremmin nähdäkseen. Hänestä näytti, kuin itse nuoruus olisi tullut häntä vastaan, loistavan kauniina, terveenä ja reippaana. Kypäri lepäsi kevyesti nuorukaisen päälaella, jättäen vapaaksi korkean otsan. Hän oli puettu sotisopaan, mutta se näytti olevan hänen mielestään kevyt, ja aseita hän kantoi kuin leikkien. Mutta hänen tultuaan lähemmäksi huomasi erakko, että hänen kasvonsa eivät kuvastaneet nuoruuden huolettomuutta ja luottamusta.

»Ole tervetullut, nuori mies», erakko sanoi, kun nuorukainen oli saavuttanut majan ja vaieten, mutta kunnioittavasti tervehtinyt häntä. »Enrico on nimesi, ja matkasi päämääränä on ristiretkeilijäin sotajoukko.»

»Isä», vastasi nuorukainen, »sinä tiedät enemmän kuin minä. Eilen tarkoitti matkani ristiretkeilijäin joukkoa, tänään en tiedä itsekään, mikä sen tarkoitus on.»

Ja hän kertoi erakolle, kuinka hän, kun muutamia viikkoja sitten uskovaisia kehoitettiin kokoontumaan ja lähtemään vapauttamaan pyhää maata pakanain käsistä, oli myynyt kotitalonsa ja muuttanut rahaksi kaiken, mitä oli omistanut, voidakseen seurata kehoitusta. Hänestä ei mikään uhraus ollut tuntunut liian suurelta. Ja nyt hän oli valmis. Omaisilleen hän oli sanonut hyvästi ja saanut heidän siunauksensa; hän oli ostanut erinomaisesti kasvatetun hevosen, isiltä perityt aseet oli kiilloitettu, ja palvelijalla oli tavarat valmiina. Mutta tänään — niin, tänään oli pappi tuolla kylässä kieltänyt häneltä valkoisen ristin, jota jokaisen ristiretkeilijän täytyi kantaa puvussaan, merkiksi siitä, että hän kuului uskovaisten joukkoon.

»Hän kielsi minulta sen», toisti Enrico, ja ääni värisi harmista ja surusta. »Luulen, että kaikki muut saivat sen, mutta minulle hän sanoi, ettei Jumalan siunaus seuraisi aseitamme, jos minä olisin mukana. Minusta tulisi uusi Joona, ja kirous seuraisi sitä joukkoa, mihin minä kuuluisin, kunnes ymmärrettäisiin syy ja minut erotettaisiin joukosta. Hän sanoi, ettei minulla ole mitään osaa uskovaisten kanssa.»

»Minkä suuren synnin olet tehnyt, poikani?» kysyi erakko. »Totisesti sen täytyy olla kauhea, koska sinulle on voitu antaa sellainen tuomio.»

»Olen tehnyt syntiä, isä», vastasi nuorukainen, »olen ollut nuori ja seikkailunhaluinen, ja tietysti rikkonut. Mutta minä olen tunnustanut syntini ja koettanut hyvittää sen. Olen taipunut kirkon tuomioon, tehnyt parannuksen ja saanut synninpäästön. Ei se ole se mikä estää minun matkaani.»

»En minä sitä luullutkaan», vastasi erakko miettivästi, »sinun otsasi on liian puhdas ja kirkas. Etkä sinä halua tähän taisteluun itse taistelun ja seikkailujen takia? Sinä tiedät, että joka antautuu tällaiseen taisteluun, hänen täytyy myöskin etsiä totuutta ja palvella vanhurskautta puhtain sydämin ja vilpittömin tahdoin. Sinä tiedät sen, eikö niin?»

»Isä, minä tiedän sen ja minä tahdon sitä», vastasi Enrico. »Ei sekään estä minun matkaani.»

Silloin alkoi erakko puhua hänelle monista vaivoista ja vaaroista, jotka odottivat, pettymyksistä, joita tulisi olemaan legio, nöyrästä palvelemisesta, mikä ehkä tuntuisi vaikealta siitä, joka oli tottunut olemaan palveltavana. Mutta hän näki nuorukaisen valmiina kaikkeen.

Sitten hän kysyi, mitä palkkaa tämä odotti. Ehkäpä turhamainen kunnian ja maineen halu veti nuorukaista näihin uhrauksiin. Mutta ei näinkään ollut asian laita.

Erakko ei kysynyt enää. Hän katsoi syvälle nuorukaisen silmiin, ja tämä kohtasi rohkeasti hänen katseensa. Sitten hän kohotti kätensä käskevästi viitaten ja sanoi:

»Lähde rauhassa, poikani. Siunaus, eikä kirous, on seuraava aseitasi!»

Nuorukainen katsoi hämmästyneenä ja ihmeissään häneen.

»Mutta ethän edes tiedä, minkätähden pappi kielsi minulta valkoisen ristin», huudahti hän, »sinähän et tiedä… »

»Minun ei tarvitse tietää», vastasi erakko, »mutta jos haluat, niin kerro.»

»Minä en ole oikeauskoinen», sanoi Enrico hiljaa ja tarkasteli tuskaisesti sanojensa vaikutusta. »On paljon, mitä en voi uskoa. Lapsena elin milloin metsässä ja niityillä ja tarkkasin siellä Jumalan ihmeitä, milloin istuin isäni jalkojen juuressa ja kuuntelin, kun hän kertoi suurten miesten ajatuksista. Ne olivat ihmeellisiä ja ihania ajatuksia, tiedätkö. Sitten tahtoi äitini tehdä minusta papin, ja minä menin luostariin ja luin ja opin. Ne olivat myöskin ihmeellisiä ajatuksia ja ihania ajatuksia. Mutta en voinut saattaa opintojani loppuun saakka. Minun täytyi päästä pois sieltä. Oli paljon sellaista, mikä näytti minusta valheelta, ja paljon muuta, mikä oli hämärää ja pimeätä. Jumalan armohan ainoastaan voi antaa meille uskoa. Minä en saanut sitä koskaan, niin hartaasti kuin sitä rukoilinkin. Tahdoin uskoa, mutta en voinut. Silloin minun täytyi lähteä. Ja nyt, eikö kylän pappi ole oikeassa sanoessaan, ettei minunlaiseni voi olla niitten mukana, joitten avulla Jumala on hävittävä uskottomat?»

»Ei», vastasi erakko rauhallisesti, »hän ei ole oikeassa! Uskoa ei synny käskystä: Sinun pitää!»

»Mutta eikö ole niin, että meidän täytyy uskoa ikuiset totuudet?» kysyi Enrico.

»Eivät kaikki totuudet ole ikuisia», sanoi erakko, »muutamat elävät vuoden, toiset vuosisadan. Mutta on olemassa myös ikuisia totuuksia.»

»Ja ne täytyy kai uskoa?» toisti Enrico.

»Niihin oppii uskomaan», vastasi erakko. »Elämä opettaa sitä, joka koko sielustaan etsii totuutta.»

»Entä kaikki se, mitä en ymmärrä?» kysyi Enrico epäröiden.

»Jumalaa palvellaan tahdolla eikä ymmärryksellä», vastasi erakko.

»Mutta ne sanovat, että täytyy uskoa vaikkei ymmärräkään», jatkoi Enrico vielä epäröiden, »täytyy sisimmässään tuntea Jumalan todistukset totuudesta, huolimatta ymmärryksestä. Minä en tunne.»

»Jumalaa palvellaan tahdolla eikä tunteella», vastasi erakko. »On hyvä niille, jotka ovat oppineet kuuntelemaan todistusta sisimmässään. Ennemmin tai myöhemmin opit sinäkin sen. Ja siihen asti… »

»Niin, siihen asti?» kysyi Enrico, ja nyt näytti kuin kaikki riippuisi siitä vastauksesta, minkä hän saisi.

»Siihen asti tulee sinun koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi palvella häntä, jonka teet Herraksesi ja Mestariksesi lähtemällä tähän taisteluun. Sinä et tule kuulumaan itsellesi, vaan Hänelle, Hänen palvelijanaan ja soturinaan.»

Laskien molemmat kätensä Enricon olkapäille erakko oli hiljaa painanut hänet polvilleen. Lausuessaan viimeisiä sanoja hän piirsi sormellaan ristin nuorukaisen vasempaan käsivarteen, juuri sille kohdalle, jossa valkoista ristiä kannettiin. Ja kas, valkoinen risti ilmestyi tummalle kankaalle. Oli kuin kaksi auringonsädettä olisi yhtynyt ristiksi Enricon käsivarrelle.

Viitaten käskevästi niinkuin äskenkin erakko toisti.

»Lähde rauhassa, poikani! Ei kirous, vaan siunaus on seuraava aseitasi!»

* * * * *

Aikaisin seuraavana aamuna ratsasti satakunta miestä kylän läpi. Siinä olivat ne kylän miehet, jotka olivat päättäneet jättää kodin ja konnun, liittyäkseen suureen ristiretkeilijäin joukkoon etelässä. Rikkaat ja köyhät ratsastivat siinä vierekkäin puettuina loistaviin pukuihin ja yksinkertaisiin sarkatakkeihin. Hitaasti sujui matka, sillä kaikkien hevoset eivät olleet jaloja juoksijoita, tottuneita sotatemppuihin. Moni oli useammin kulkenut auran edessä, kuin kantanut ratsastajaa.

Ukot, naiset ja lapset seurasivat ristiretkeilijöitä ja seisoivat tupien ulkopuolella, innokkaasti vilkuttaen jäähyväisiksi. Suurin oli katselijajoukko kirkon edustalla. Siellä pysähtyi joukkue. Pappi tuli kirkon portaille esilaulajain ja kuoripoikain saattamana, ja rivi rivin jälkeen ratsasti esiin ja miehet paljastetuin päin ottivat vastaan siunauksen.

Tuli seitsemännen rivin vuoro. Sen keskustassa ratsasti Enrico ilman valkoista ristiä. Levollisena oli hän ottanut kypärin päästään ja levollisena kohtasi hän papin katseen. Mutta tämä säpsähti, ja puna kohosi hänen poskilleen.

Mitä! Eikö tämä ollut Enrico, hän, jonka täytyi jättää luostari ja papillinen kutsumus itsepäisen epäuskonsa tähden? Tuo Jumalan hylkäämä, joka, huolimatta kaikista rukouksista ja paastoista, ei ollut saanut armoa uskoa! Enrico, jolta viimeksi eilen, itse piispan käskystä, kiellettiin valkoinen risti, ja joka, tuomion saatuaan, aivan murtuneena jätti kirkon. Mistä tuli nyt tuo levollisuus? Oi, tuota julkeata! Luuliko hän voivansa pilkata kirkkoa, voivansa uhmata häntä, pappia, joka oli lukenut julki tuomion piispan nimessä? Luuliko hän? Oi, hän saa kokea kirkon valtaa!

Pappi oli heittänyt päänsä takakenoon, astunut askelen eteenpäin ja uhaten kohottanut oikean kätensä. Kaikki kansa seurasi hänen liikkeitään, ja vasta nyt huomasivat kaikki, ettei Enricolla ollut valkoista ristiä. He tunkeutuivat lähemmäksi, ihmetellen ja samalla kertaa peläten, mitä nyt tapahtuisi.

Silloin nosti Enrico vasemman käsivartensa, ja katso, auringonsäderisti loisti tummalta kankaalta niin kirkkaasti, että lähimmät hevoset nousivat takajaloilleen. Ihmisjoukko surisi hämmästyksestä ja ilosta. Tämä merkkihän todisti selvemmin kuin mikään muu, että Jumala oli ristiretkeilijäin mukana, eikä ollut ainoatakaan miestä joukkueessa, joka ei olisi tuntenut rohkeutensa kasvavan kaksinkertaiseksi.

Mutta pappi oli säpsähtänyt toisen kerran. Hänen katseensa oli kuin kiinninaulittuna Enricon käsivarteen. Hitaasti kohotti hän sen nuorukaisen kasvoihin ja näki niistä säteilevän vastaansa valoisaa luottamusta.

»Enrico», sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi mielenliikutuksesta, »sinä et tarvitse minun siunaustani. Sinä olet saanut sen, mikä on enemmän arvoista. Lähde rauhassa!»

Ja hän kääntyi seuraavan rivin puoleen.

Ilman papillista siunausta, mutta auringonsäderistin häikäisemänä, kaiken kansan riemuhuutojen tervehtimänä, ratsasti seitsemäs rivi kauas avaraan maailmaan.