← Table of contents
Erakko

II. RUKOUKSENKUULEMINEN

Helmi Pekkola translation

Erakon luo tuli kerran toinen nainen, joka hiljaa pysähtyi luolan ulkopuolelle. Hän näki, että ukko oli vaipunut rukoukseen, eikä tahtonut häiritä häntä. Mutta kun tämä vihdoin lopetti ja tuli luolan aukolle, virkkoi hän:

»Ukko, minkätähden sinä rukoilet? Ei ole totta, että Jumala kuulee ihmisten rukoukset, vaikka papit niin sanovat.»

»Nainen, tiedätkö, että pilkkaat Jumalaa?» kuului erakon vastaus.

»En pilkkaa», hän vastasi rauhallisesti, »minä tiedän, mitä sanon. Minä olen rukoillut Korkeimmalta kaksikymmentä vuotta yhtä ja samaa. Minä olen polvistunut kaikkien alttarien ääreen, joita on täällä usean penikulman alueella. Olen sytyttänyt vahakynttilöitä ja uhrannut lahjoja Jumalan äidille. Sitä rukousta olen kantanut sieluni sisimmässä lakkaamatta. Se on aamujeni ensimmäinen ajatus, iltojeni viimeinen. Ja kuitenkaan ei minua ole kuultu. Enkö sitten tietäisi, mitä puhun, sanoessani, ettei Jumala kuule rukouksia?»

»Et», sanoi erakko, »sinä et tiedä. Ehkei rukouksesi ollut Jumalan mielen mukainen rukous.»

Hän pudisti päätään.

»Eikö Jumala sitten tahdo, että aviopuolisot rakastavat toisiaan?» kysyi hän.

Ja hän kertoi erakolle, kuinka hän nuorena oli mennyt naimisiin miehen kanssa, jota rakasti. Mutta ei kulunut montakaan vuotta, ennenkuin hänen miehensä sydän kääntyi pois hänestä, ja kaikki, mitä hän senjälkeen teki ja sanoi voittaakseen takaisin hänen rakkautensa, oli ollut turhaa. Nyt alkoivat he molemmat tulla harmaiksi. He elivät yhdessä, mutta heidän välillään oli kuin korkea muuri, eikä ollut mahdollista elää edes ulkonaisesti sovussa hänen kanssaan.

»Onko olemassa», hän kysyi lopuksi, »suurempaa surua kuin elää vuodesta toiseen sen rinnalla, jota rakastaa enemmän kuin omaa elämäänsä, ja kuitenkin elää hänen kanssaan, kuin olisi hän vihollinen.»

Erakko katsoi häneen ja sääli häntä. Hän näki suuren kaipuun hänen sielussaan eikä sanonut, niinkuin kylän pappi oli sanonut, ettei hänen rukouksensa ole ollut kyllin palava voidakseen nousta taivaaseen. Hän näki, että huolimatta vuosista ja pitkästä kärsimyksestä, naisen rinnassa asui rakkaus, lämmin kuin seitsentoistavuotiaan. Mutta hän ei myöskään koettanut, niinkuin naapurikylän pappi oli tehnyt, puolustaa Korkeimman menettelyä sanomalla, että tuo rakkaus oli epäjumalanpalvelusta, joka suututti Korkeinta. Hän tiesi, etteivät ihmiset koskaan voisi rakastaa liian paljon, ja ettei rakkauden Jumala koskaan voi suuttua rakkauteen.

»Nainen», sanoi hän hitaasti, »sinä et tiedä, mitä sanot, ja sentähden Korkein ei lue sinulle synniksi pilkkaamistasi. Mutta sinä olet suuren erehdyksen uhri. Rukouksesi on kuultu ehkä kauan, kauan sitten, mutta sinä et ole huomannut sitä. Ja sinä olet rukoillut yhä edelleen sitä, minkä jo olet saanut.»

»En ymmärrä sinua», sanoi nainen.

»Meidän ei pidä ainoastaan osata rukoilla», sanoi erakko, »vaan myöskin osata ottaa vastaan rukouksen kuuleminen. Mene kotiisi äläkä rukoile enää kauemmin, mutta sensijaan ota vastaan Jumalan lahja sinulle.»

Hän vetäytyi takaisin luolaansa. Mutta naisen katseeseen oli syttynyt toivon säde. Hänen jalkansa kompastelivat hänen kulkiessaan polkua alas kylään, niin kiire hänellä oli.

Kahdeksan päivää myöhemmin hän seisoi taas erakon luolalla.

»Isä», sanoi hän, »Korkein kuulee ihmisten rukoukset, minä tiedän sen nyt!»

Erakko nyökkäsi. Hänen mielestään oli tämä, mitä nainen nyt sanoi, varminta kaikesta. Hän ei näyttänyt edes halukkaalta kuulemaan, mitä tällä olisi hänelle kerrottavaa. Oli kuin hän tietäisi sen ennestään. Mutta nainen pakotti hänet kuuntelemaan.

»Isä», sanoi hän, »sinä iltana, jolloin menin kotiin luolaltasi, kiiruhdin minä viivyttelemättä puolisoni luo, ja, mitä hän ei ollut tehnyt kahteenkymmeneen vuoteen, sen hän teki nyt. Hän nousi ja tuli minua vastaan. Miks'ei hän tehnyt sitä koskaan ennen?»

»Sentähden, ettet sinä kahteenkymmeneen vuoteen ollut kiirehtinyt hänen luokseen niinkuin sinä iltana», vastasi erakko.

»Ja kun kohotin katseeni häneen, näin hänen silmissään samaa loistetta», jatkoi nainen, »mikä loisti niistä vastaani sinä päivänä, jolloin tulin hänen omakseen. Sano, minkätähden se on ollut sammuksissa koko tämän pitkän ajan?»

»Sentähden, ettet sinä koskaan, ainoanakaan päivänä odottanut näkeväsi sitä», erakko vastasi.

»Ja nyt voimme puhua toistemme kanssa niinkuin ensimmäisinä ihanina aikoina. On kuin kaikki nämä pitkät, raskaat vuodet olisivat kauheata unta, ja kuin nyt vasta olisi tullut päivä. Isä, sano, kuinka on mahdollista, että huolimatta lukemattomista rukouksistani, kaikki tämä paha on voinut tulla välillemme ja pitää meidät vallassaan kaksikymmentä pitkää vuotta!»

»Etkö ymmärrä sitä vieläkään, tyttäreni», sanoi erakko. »Sinä olet rukoillut hyvää, mutta uskonut todeksi pahan ja siten ojentanut kätesi sitä kohti. Ei edes Korkein voi pelastaa ihmistä ihmisen itsensä sitä tietämättä. Ei edes Korkein voi antaa meille hyviä lahjojaan, jos meidän kätemme aina ovat ristityt rukoukseen, mutta eivät koskaan avaudu ottamaan vastaan, mitä olemme rukoilleet.»

Kauan seisoi nainen miettivänä paikallaan.

Näytti siltä kuin hän olisi ajatuksissaan uudestaan elänyt menneet vuodet.

»Minä hullu!» hän vihdoin sanoi.

Ja hän kiirehti joutuisin askelin polkua alas. Hänen oli otettava takaisin kadotettu aika.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings